Tällaiset muistelot tuottavat valtavasti pahaa mieltä niille, joiden mielestä lapsuuden joulujen pitää olla könyämistä pirtin pöydän alla reikäleipä hampaissa ja lankarullakuorma-auto jaloissa.

Sitä suuremmalla syyllä.

1970-luvulla ainoa kerta vuodessa, jolloin televisiosta tuli pari tuntia animaatioita yhtä mittaa, oli jouluaaton lasten joulupaketti. Joskus ohjelman juonsi Jukka Virtanen, joskus joku muu, jonka kasvot ja nimi ovat tippuneet unohduksen limboon. Kuin tappavan totinen, puuduttavan poliittinen yrmy Kekkosen Keskustelevisio olisi halunnut ostaa itsellensä hyvän omantunnon tarjoamalla karkkia edes kerran vuodessa. Melkein se siinä onnistuikin.

Vanhoista joulukalenteri-ohjelmista ei saisi esittää näytteitä kuin uhkasakon nojalla tai äärimmäisessä häpäisytarkoituksessa. Ne ovat niin järkyttäviä. Niissä näkyy 1970-luvun pukeutumiskoodi. Lapset on puettu sukupuolesta riippumatta vetimiin, joihin kuuluivat tummanruskea keinokuituvillapaita joka rätisi salamoita kun sen riisui yltä ja tukka seisoi sen jälkeen puoli päivää pystyssä, tummanruskeat samettifarkut, tummanruskeat sukat, ja tummanruskeat saappaat. Pipo oli ainoa poikkeus tummanruskeasta kunnon kansalaisten sukupuolineutraalista spartalaisen surkeasta värikoodista. Pipo sai nimittäin olla myös musta. ETYK-Suomi työnsi päätään omaan anusaukkoonsa ja hoki itselleen että maailmassa ei ole värejä, ei ole värejä, ei ole koskaan ollutkaan värejä, eikä muuten ole värejä.

Ymmärrän hyvin että vanhoja Joulukalentereita näkee niin harvoin.

Hippiliikkeeltä periytynyttä vesivärisateenkaaren hämyä ja Keltaisen Sukellusveneen kaltaista psykedeliaa edusti englantilainen Q5. Sen lastenohjelmia ei näytetty aaton paketeissa. Niille oli oma paikkansa vuoden mittaan. Ja Neil Hardwick aloitti uransa lausumalla Seppo Lindqvistin piirtämissä lavasteissa Helöy helöy helöy.

Joulupaketissa nähtiin venäläisiä klassikoita, joita tänä päivänä ei missään näe, kuten jääkarhu Umka. Kun se kerran oli keksitty, niin sitä nähtiin sitten ikuisuuksiin asti. Tunnetulla ymmärryksen tasolla lähetysten koostajat näyttivät kaksiosaisesta Umkasta ensimmäisen osan kuusi kertaa, toisen osan yhden ainoan kerran. Ja yleisönosastoissa kysyttiin miksi lapsia aivopestään kommunistisella propagandalla.

Samu Sirkan Joulutervehdys kaupalliselta kanavalta (ja kanaviahan oli kaksi kappaletta 1980-luvulle asti) alkoi vasta 1980-luvun alussa. Ja yleisönosastoissa kysyttiin, miksi lapsia aivopestään kapitalistisella propagandalla.

Kun loistava tsekkiläinen Rosvo-Rudolf (Rumcajs) loppui omalla paikallaan, sen jaksoja nähtiin uusintoina joulupaketeissa. Jukka Virtanen pääsi taas manaamaan "sappernapperpippurimäntti".

Yleisradio ei olisi ollut Yleisradio, jos ei ei olisi valinnut joulupaketin filmit ainakin osin taitellisten kriteerien mukaan. Joulupaketti tarjosi Lotte Reinigerin siluettianimaatioita rekonstruoituina, ja Canadian Film Boardin loistavia lyhytelokuvia. Eipä näitäkään ole sen koommin missään Suomessa nähty, ei televisiossa eikä elokuvateattereissa - videovuokraamoista ei kannata edes puhua.

Se yksin riittäisi tekemään aaton joulupaketista kansallisen instituution. Aaton joulupaketin merkitys oli vielä syvemmällä. Se oli vuoden 365:stä ohjelmapäivästä ainoa, jolloin lapset eivät olleet milloin minkin ideologisen propagandatyön kiitollisia kohteita, vaan oikeaa televisioyleisöä, jolle haluttiin tarjota oikeasti jotakin.

Ainakin melkein.

24.12.1983 Suomen televisiossa esitettiin ensimmäistä kertaa Raymond Briggsin Lumiukko, ja niin saimme uuden joulun perinteen, ilmassa kävelemisen.