Ajattelin kirjoittaa uudenvuodenpuheen, mutta taidan jättää sen väliin. Se olisi vain vanhan toistoa, koska kaikki aiemmin kirjoittamani on erään valokuvanäyttelyn ja teatterikappaleen ansiosta kirvelevän ajankohtaista vieläkin.

Sen sijaan julkaisen vanhan toistoksi pakinan, joka ilmestyi JapanPop –lehden numerossa 1/2007.

Tekno-Kekko:
POISTOPEDIAN SUUNTAVIIVAT

Sen jälkeen kun suomenkielisestä Poistopediasta on yritetty poistaa hakusana Ankkalinnan Pamaus ei-merkittävänä ja sarjakuvablogit uutena tutkimuksena, on käynyt tarpeelliseksi tiedottaa yleisölle paremmin, mitä Poistopedia on ja ei ole. Seuraavassa uusin ehdotus Poistopedian kuvaukseksi.

''Poistopedia'' on Internetissä julkaistava ilmainen vapaan poistamisen tietosanakirja, joka perustuu poisto-tekniikkaan. Poistopediaa poistetaan useilla kielillä. Poistopedian sisältö on vapaaehtoisten poistamaa, ja se tulee aina olemaan poistettua GNU Free Documentation -lisenssin mukaisesti. Poistopediaa ylläpitää aatteellinen ToHellWithThisMedia-säätiö, joka ei kuitenkaan poista Poistopedian sisältöä. Poistopedian pääpoistimet sijaitsevat Tampassa Floridassa. Poistimia on lisäksi esimerkiksi Amsterdamissa ja Soulissa.

Poistopedian perustajan Jimmy Walesin mukaan Poistopedia on "pyrkimys luoda ja levittää jokaiselle planeetan asukkaalle heidän omalla kielellään mahdollisimman suppea ja poistettu tietosanakirja". Poistopedia tarjoaa laajat siteerausoikeudet: kuka tahansa voi poistaa sen sisältöä ilmaiseksi ja joitakin kuvia lukuun ottamatta myös kaupallisesti, kunhan samat poisto-oikeudet tarjotaan edelleen ja alkuperäinen lähde poistetaan.

Poistopedia on sukua vuonna 1999 perustetulle Nupedialle. Nupedia epäonnistui, sillä siitä ei poistettu mitään. Poistopedian merkittävin ero Nupediaan oli wiki-periaate, jonka mukaan artikkeleita voi poistaa kuka tahansa. Poistopediaan palkattu toimittaja Larry Sanger on sittemmin poistunut hankkeesta.

Tällä hetkellä Poistopediassa on yli seitsemän miljoonaa poistettua artikkelia, joista yli 120 000 suomeksi (kesäkuu 2007). Projektin ympärille on myös syntynyt useita sisarpoistohankkeita. Lukuisat tiedotusvälineet, monet tieteelliset artikkelit ja jopa tuomioistuimet ovat tulleet Poistopediasta poistetuiksi. Lisäksi Poistopedian sisältöä poistetaan monilta muiltakin sivustoilta.

Suomenkielinen Poistopedia poistettiin virallisesti 21. helmikuuta 2002. Ensimmäinen artikkeli "Kaskinen" poistettiin toukokuussa. Poistettujen artikkelien määrä alkoi kasvaa vasta vuonna 2003, sadas artikkeli poistettiin alkuvuodesta, tuhannes artikkeli heinäkuussa. Joulukuussa poistettiin ensimmäiset ylläpitäjät.

Poistopedia käyttää wikiksi kutsuttua tekniikkaa, jonka avulla sivustolla vieraileva voi poistaa sivuja. Sen ansiosta samanaikaisesti voi työskennellä poiston parissa suurikin käyttäjämäärä, ja myös sivuja voi poistaa helpommin kuin tavallisia verkkosivuja. Toisaalta ilkivaltainen artikkelien lisääminen ja parantaminen ja tästä aiheutuvat muokkaajien väliset erimielisyydet ovat osa wikien arkipäivää.

Poistopedian filosofian mukaan artikkelit eivät ole koskaan valmiiksi poistettuja, vaan ne voidaan kirjoittaa uudelleen ja tuoda parannettuna poistettavaksi. Tarkoitus on, että yhteistyön tuloksena poistetaan vähitellen aina laadukkaampia artikkeleita. Avoimuus ja oletus, että ihmiset yleensä tarkoittavat hyvää, aiheuttaa valitettavasti sen, että artikkeleita kirjoitetaan uusista aiheista ja niihin lisätään ilkivaltaisesti tietoja (kts. vandalismi). Ongelmiin pyritään vastaamaan tehostamalla poistoja.

Esimerkki hyvästä poistopedia-artikkelista, jota - toisin kuin aiemmin mainittuja esimerkkitapauksia - ei ole esitetty poistettavaksi, on http://fi.poistopedia.org/wiki/Masashi_Tashiro. Artikkeli kertoo meille, että kyseessä on entinen japanilainen tv-kasvo ja Rats & Starin entinen jäsen. Hänen henkilötiedoikseen riittää, että hän on eronnut kerran ja ollut pidätettynä 3 kertaa. Tämän jälkeen luetellaan heti herra Tashiron tv-ohjelmia, joiden nimet on asianmukaisesti käännetty suomeksi suomenkielisen Poistopedian tarpeisiin. Näitä ohjelmia näyttävät olevan mm. Imitoinnin kuninkaan valintataistelu, Auringonlasku miau miau, Viikoittainen staminataivas, Todellakin! The World, TV-Risteily - Papaijapuu naapurissa, ja Keskusta Deluxe. Artikkeli ei ole vielä aivan täydellinen poistettavaksi, sillä "Todellakin! The World" olisi hyvällä suomen kielellä luonnollisesti "Todellakin! The Maailma".

Runsaasta poistohalukkuudesta etukäteen kiittäen,
Poistopedian hallinto.

PS: Koska poistopedistien mukaan blogin tunnusmerkki on, että siinä pitää olla linkkejä, toteutan toiveen. Tässä linkki.

Tällaiset muistelot tuottavat valtavasti pahaa mieltä niille, joiden mielestä lapsuuden joulujen pitää olla könyämistä pirtin pöydän alla reikäleipä hampaissa ja lankarullakuorma-auto jaloissa.

Sitä suuremmalla syyllä.

1970-luvulla ainoa kerta vuodessa, jolloin televisiosta tuli pari tuntia animaatioita yhtä mittaa, oli jouluaaton lasten joulupaketti. Joskus ohjelman juonsi Jukka Virtanen, joskus joku muu, jonka kasvot ja nimi ovat tippuneet unohduksen limboon. Kuin tappavan totinen, puuduttavan poliittinen yrmy Kekkosen Keskustelevisio olisi halunnut ostaa itsellensä hyvän omantunnon tarjoamalla karkkia edes kerran vuodessa. Melkein se siinä onnistuikin.

Vanhoista joulukalenteri-ohjelmista ei saisi esittää näytteitä kuin uhkasakon nojalla tai äärimmäisessä häpäisytarkoituksessa. Ne ovat niin järkyttäviä. Niissä näkyy 1970-luvun pukeutumiskoodi. Lapset on puettu sukupuolesta riippumatta vetimiin, joihin kuuluivat tummanruskea keinokuituvillapaita joka rätisi salamoita kun sen riisui yltä ja tukka seisoi sen jälkeen puoli päivää pystyssä, tummanruskeat samettifarkut, tummanruskeat sukat, ja tummanruskeat saappaat. Pipo oli ainoa poikkeus tummanruskeasta kunnon kansalaisten sukupuolineutraalista spartalaisen surkeasta värikoodista. Pipo sai nimittäin olla myös musta. ETYK-Suomi työnsi päätään omaan anusaukkoonsa ja hoki itselleen että maailmassa ei ole värejä, ei ole värejä, ei ole koskaan ollutkaan värejä, eikä muuten ole värejä.

Ymmärrän hyvin että vanhoja Joulukalentereita näkee niin harvoin.

Hippiliikkeeltä periytynyttä vesivärisateenkaaren hämyä ja Keltaisen Sukellusveneen kaltaista psykedeliaa edusti englantilainen Q5. Sen lastenohjelmia ei näytetty aaton paketeissa. Niille oli oma paikkansa vuoden mittaan. Ja Neil Hardwick aloitti uransa lausumalla Seppo Lindqvistin piirtämissä lavasteissa Helöy helöy helöy.

Joulupaketissa nähtiin venäläisiä klassikoita, joita tänä päivänä ei missään näe, kuten jääkarhu Umka. Kun se kerran oli keksitty, niin sitä nähtiin sitten ikuisuuksiin asti. Tunnetulla ymmärryksen tasolla lähetysten koostajat näyttivät kaksiosaisesta Umkasta ensimmäisen osan kuusi kertaa, toisen osan yhden ainoan kerran. Ja yleisönosastoissa kysyttiin miksi lapsia aivopestään kommunistisella propagandalla.

Samu Sirkan Joulutervehdys kaupalliselta kanavalta (ja kanaviahan oli kaksi kappaletta 1980-luvulle asti) alkoi vasta 1980-luvun alussa. Ja yleisönosastoissa kysyttiin, miksi lapsia aivopestään kapitalistisella propagandalla.

Kun loistava tsekkiläinen Rosvo-Rudolf (Rumcajs) loppui omalla paikallaan, sen jaksoja nähtiin uusintoina joulupaketeissa. Jukka Virtanen pääsi taas manaamaan "sappernapperpippurimäntti".

Yleisradio ei olisi ollut Yleisradio, jos ei ei olisi valinnut joulupaketin filmit ainakin osin taitellisten kriteerien mukaan. Joulupaketti tarjosi Lotte Reinigerin siluettianimaatioita rekonstruoituina, ja Canadian Film Boardin loistavia lyhytelokuvia. Eipä näitäkään ole sen koommin missään Suomessa nähty, ei televisiossa eikä elokuvateattereissa - videovuokraamoista ei kannata edes puhua.

Se yksin riittäisi tekemään aaton joulupaketista kansallisen instituution. Aaton joulupaketin merkitys oli vielä syvemmällä. Se oli vuoden 365:stä ohjelmapäivästä ainoa, jolloin lapset eivät olleet milloin minkin ideologisen propagandatyön kiitollisia kohteita, vaan oikeaa televisioyleisöä, jolle haluttiin tarjota oikeasti jotakin.

Ainakin melkein.

24.12.1983 Suomen televisiossa esitettiin ensimmäistä kertaa Raymond Briggsin Lumiukko, ja niin saimme uuden joulun perinteen, ilmassa kävelemisen.

Suomessa ei ole nähtävästi yhtäkään aikakaus- tai sanomalehteä, joka haluaisi julkaista tämänkaltaisen vuodatuksen. Siksi se julkaistaan tässä. (Tämä on pitkä!) Tämä on malliesimerkki sellaisesta tekstistä, josta Winston Churchill sanoi, että kirjoita suoraan kaikki mitä ajattelet, niin saat aikaiseksi parhaan puheen, mitä et ikinä pitänyt.

Palaamme blogin varsinaiseen teemaan, kunhan tämän jälkeen jaksan keskittyä muihin, turhempiin asioihin.

---

Puheenvuoro, jonka olen 30 vuotta halunnut lausua julki, ja johon en saanut tilaisuutta myöskään Helsingin Kirjamessuilla 29.10.2005.

Jos kaikki lapsesta asti itsestäni lukema pitäisi paikkansa, minun pitäisi olla mummoja potkiva natsi, nuorisorikollinen, kärsimätön lyhytjänteinen terapiatapaus, nyt 2000-luvulla myös pedofiili ja hullu murhaaja. Sen sijaan eräänä päivänä herätessäni huomasin, että olen nyt nuortenlehden päätoimittaja, luennoitsija, parinkymmenen radio-ohjelman tekijä, ja vanha vihainen mies. Tähän päästiin sillä yksinkertaisella keinolla, että minä ja vanhempani teimme täsmälleen päinvastoin kuin mitä 1970-luvun ammattikasvattajat ja asiantuntijat vaativat.

Sarjakuvien harrastajan psykologinen profiili Suomen kaltaisessa maassa, jossa on yksipuolinen julkisen keskustelun perinne, pitää pakosti sisällään tiettyä oppositiovalmiutta. Kriittiseen ajatteluun kasvaa luonnostaan, kun saa vuosikymmenien mittaan kuulla, että julkisen vallan ja suuren asiantuntemuksen mielestä mielenkiintoni on väärillä urilla. Sosiaaliset ihmiset, joita asiantuntijat jumaloivat, ryyppäävät porukalla kanisteripirtua pankin rappusilla. Miksi sinä et tee niin?

Tietenkään sillä mitä minusta tuli, ei ole mitään merkitystä, koska jo lukion psykologian oppikirjasta sain lukea, että yksittäistapauksilla ei ole merkitystä. Koska jokaisen oma ainutlaatuinen elämä on mitä suurimmassa määrin yksittäistapaus, niin siitä voi päätellä mitä sanottavaa psykologialla on. Ja psykologia nimenomaan on se tiede, jonka nimissä sarjakuvaa ja animaatiota vihaavat asiantuntijat haluavat esiintyä.

Asiantuntijat rakastavat seksiä ja väkivaltaa

Asiantuntijoita elähdyttää seksi ja väkivalta. Se on heidän elämäneliksiirinsä. Se heitä maailman piirissä kiinnostaa. Siihen heidän ymmärryksensä yltää. Kaikki, mikä menee sen ohi, menee heiltä yli. Mitä väliä on taideluomuksen mahdollisilla ansioilla, jos siitä löytyy hiukankin seksiä ja väkivaltaa, jota on aina luvallista paheksua. Yhteiskunta haluaa kouluttaa yhden alan asiantuntijoita, joilta halutaan yhdenlaisia vastauksia.

On aika esitellä suomalaisen lastensensuurin suuria saavutuksia vuosikymmenien varrelta. Korostan että tämä lista on erittäin karsittu ja lyhennetty versio.

Pätkis (Tipi ja Sylvesteri, Tom ja Jerry, Tasmanian tuholainen) pois televisiosta 1972. Hilkka Vuori aloittaa Yleisradion ohjelmaneuvostossa ansiokkaan uransa, jonka aikana hän ei jätä käyttämättä tilaisuutta moittia kaikkia niitä ohjelmia, joita ei ole valmistettu Neuvostoliitossa. Tomin ja Jerryn uusi yritys myöhemmin päättyy samalla tavalla. Nykyiset suomalaiset sarjakuvapiirtäjät muistelevat mielellään, kuinka he silloin "jo kymmenvuotiaina ihmettelivät millaisina idiootteina meitä lapsia pidetään" (Johanna Rojola).

Graafisesti näyttävä, kymmeniin suomalaisiin sarjakuvapiirtäjiin vaikuttanut Shokki-lehti murskattu eduskuntakeskustelussa 1974. "Tämä on myrkkyä, jolta lapsia on suojeltava". Asiasta lähemmin, kts. Merja Heikkinen: Sillä välin toisaalla... : sarjakuvan kulttuuripoliittinen asema ja sarjakuvien tuotanto. VAPK-kustannus, Helsinki, 1991.

Smurffit tuomittu seksistiseksi 1982. Asiasta tehdyssä uutisessa kääntäjä Soile Kaukoranta esiteltiin poikkeuksellisena henkilönä, koska hän tunsi tyttösmurffin syntytarinan. Tarina oli sattumoisin julkaistu jo 1970-luvulla Ruutu-lehdessä, jossa kymmenet tuhannet suomalaiset saivat lukea Tyttösmurffin syntytarinan. Asiantuntija, jolla on tekemisen puutetta, oli juuri se suurinpiirtein ainoa suomalainen, jolle asia oli uusi ja vieras.

He-manista lausuttua: Tämä sarja ei anna aineksia elämään eikä maailmankuvan muodostamiseen, se on väkivaltainen ja moraaliton, 1985. Kuinka ollakaan, He-manin jokaisen jakson lopussa oli nimenomaan moraalisaarna. Yksi on lähtemättömästi jäänyt mieleeni: "Tämän viikon jaksossa näitte miehen, joka kohteli eläimiä huonosti. Sinun maailmassasi on toisenlaisia eläimiä. Muistathan, että eläimistä on paljon iloa ja hyötyä, jos kohtelet niitä hyvin." Päälleliimattua? Varmaan. Tökeröä? Ehkäpä. Sormella osoittelevaa? Taatusti. Moraalisaarna? Ilman muuta. Sen olisi luullut huomanneen jokaisen kimmastuneen asiantuntijan, joka olisi katsonut kyseistä sarjaa. He eivät maininneet siitä mitään.

Myrkky-lehti 1990-luvulla useiden, toistuvien hyökkäysten kohteena. Pikkuveljeni suutahtaa ja vie niitä lehtiä nipun rippileirille isosen ominaisuudessa. Nuorison johtopäätös: Vitsit vitseinä. Laajalevikkisin suomalaista sarjakuvaa julkaiseva aikakauslehti Myrkky saa jatkaa imestymistään vain sillä perusteella, että se on virallisesti luetteloitu pornolehdeksi.

Dragon Ball 2003. Internetin keskustelufoorumeilla sadat nuorison edustajat tekevät selväksi, että he eivät kuvittele, että Dragon Ball olisi tarkoitettu sukupuolivalistuksen oppikirjaksi, vaan huumoriksi.

Kummallista onkin lukea tämän jälkeen Valtion Elokuvatarkastamon tarkastusohjeita, joissa lauotaan sellaisia ajatuksia kuin "Väkivalta on ollut aina osa elokuvan, television ja myös pelien maailmaa, eikä väkivallasta puhdistettuun ohjelmistoon ole mahdollista päästä. Väkivaltaa on kuitenkin varsin monenlaista Chaplinin potkuista äärimmäisen raakaan väkivaltaan. Kuvaohjelman kokonaisuus ja väkivallan tapahtumayhteys ratkaisevat." Onko tämä nyt aivan sallittua? Mistä alkaen suhteellisuudentaju on tullut hyväksytyksi osaksi suomalaista virkamiesmenettelyä?

Nuorten tekemät aikuisia asiantuntijoita paheksuvat nettikirjoitukset eivät tavoita sitä yleisöä, jonka pitäisi saada tietää, mitä heidän lapsensa todella ajattelevat. Nettifoorumien vapaa mielipiteenvaihto on kiusallinen ilmiö asiantuntemuksen kannalta. Kasvatusalan asiantuntemus on 2000-luvun mittaan keskittynyt vaatimaan, että lasten kanssa ei pidä keskustella, heidän mielipidettään ei saa kuunnella, ja vanhempien moraalinen velvollisuus on tuottaa lapsilleen ikävyyksiä. Ilman muuta on puhdas sattuma, että internettiin on nyt alettu kiinnittää huomiota, ja kulttuuriministeriössä valmistellaan paraikaa valtakunnallisia blokkiohjelmia, joilla rajoitetaan nuorten äänioikeudettomien kansalaisten pääsyä verkkoon.

Tutkimusta ja tutkimusta

Kuopion Yliopistossa julkaistiin 1.9.2004 Eija Lamminluodon sosiaalipsykologian pro gradu "Mediaväkivallan tutkimusperinteet". 1970-luvulla kasvaneelle ja lehdistä kaiken asiasta oppineelle tämä tutkimus on kuin isku halolla takaraivoon.

Näin Lamminluoto: "Perinteinen vaikutustutkimus lukuisista ja toistuvista yrityksistä huolimatta epäonnistui tavoitteessaan todistaa, että mediassa esiintyvä väkivaltaisuus siirtyisi sellaisenaan väkivaltaiseksi käyttäytymiseksi. Jo varhain tuli tarpeelliseksi hahmottaa mediavaikutus uudella tavalla." Myöhemmin Lamminluoto osoittaa, että voidaan erottaa oikeutettua väkivaltaa, ja epäoikeutettua väkivaltaa, joilla on syy-yhteytensä tarinassa ja hahmojen välisissä suhteissa.

Lukuisista ja toistuvista yrityksistä huolimatta? Epäonnistui?

Iltapäivälehdet ja TV-uutiset eivät ikinä kertoneet minulle mitään tällaista!

Tämä on tietysti niin selvää sanaa ja selkeästi kirjoitettua tekstiä, että täytyy olla asiantuntija väittääkseen, että Lamminluoto todellisuudessa tarkoittaakin päinvastaista kuin mitä hän sanoo. Yksi esimerkki niistä lukuisista ja toistuvista yrityksistä löytyy Valtion Elokuvatarkastamon julkaisusarjan osasta 1, Riitta Martsola ja Minna Mäkelä: Kuvaohjelmien ikärajat ja lastensuojelu, Valtion Elokuvatarkastamo 2004.

Martsolan ja Mäkelän metodi on perustaa kriittisen katselun työpaja, jossa katsotaan ohjelmia koetilanteessa lasten kanssa, tyypillisesti koululuokassa. Kun Digimon alkaa, tutkija havaitsee, että "monet pojat tulivat riehakkaiksi esittäen erilaisia Digimon-asentoja ja tekniikoita". Tutkija merkitsee huolellisesti muistiin hälyyttävät havaintonsa kulmat kurtussa. Pojat alkavat käyttäytyä poikamaisesti! Jopa "motorisesti levotonta" käytöstäkin havainnoitiin. Tutkija on innoissaan löydöksistä ja tekstissä aletaan jo valmistella perinteisen kaavan mukaisia ehdotuksia poikien pelottavan poikamaisuuden kitkemiseksi.

Aivan tosissaan: millainen yhteiskunta on sellainen, jossa jo 7-10-vuotiailta vaaditaan ja edellytetään apaattista, elämänhalutonta ja kuolemanvakaata  käytöstä? Ja huomatkaa, tässä annetaan tietoisesti ylhäältä lupa reagoita. Nyt ei tehdä järjestäytynyttä koulutyötä. Nyt katsotaan piirrettyjä. Tutkija luo tilanteen, jossa koehenkilöillä on lupa toimia aidosti, ja voi sitä paheksunnan määrää kun ne mokomat menevät ja toimivat aidosti.

Tutkijan moraali? Tulosten objektiivisuus? Tilanteen aitous? No, tämä onkin psykologiaa. Paljonko siltä voi vaatia.

Mutta sitten vastaan tulee luokka, joka päättää olla lastensarjan yläpuolella, eikä innostu siitä lainkaan. Minusta on selvää, että he esiintyvät. Se on tämän luokan selviytymisstrategia, jolla he haluavat torjua vihollisensa lähestymisyritykset. Se strategia onnistuu täydellisesti. Tutkijat ovat heti ulalla. Sen sijaan että tutkijat kysyisivät, miksi kyseinen luokka haluaa esittää fiksua ja suhtautuu aikuisemmin kuin muut, he tekevät päätelmän "lapset, jotka eivät ole levottomia, eivät tarvitse levottomuutta viihtyäkseen." Ja tämä siis koskien Digimonia, joka on tullut kuuluisaksi siitä, että siinä on paljon enemmän suvantokohtia ja vähemmän toimintaa kuin korttipeleihin perustuvissa lastensarjoissa yleensä - asia, joka ei näytä olevan tutkijoiden tiedossa.

Asiantuntijoille (miksi he ovat aina naisia?) sarjakuvat ja animaatio on helppoa luokitella pikkupoikien puuhasteluksi, jota on oikeus ja suoranainen velvollisuus ylenkatsoa. Tulevaisuudessa mangan myötä puolet sarjakuvien lukijoista ja tekijöistä on länsimaissa vihdoin viimein naisia. Jos asiantuntijoilla on jatkossa sanomista, he joutuvat keskustelemaan naispuolisen yleisön kanssa. Silloin minä poika hiippailen hiljaa sivummalle ja hihittelen vain.

Toki on huomattava, että esimerkiksi 1960-luvulla belgialainen Casterman antoi piirtäjilleen ja käsikirjoittajilleen tiukan ohjeen, että heidän sarjoissaan ei saa esiintyä naishahmoja päärooleissa tai aktiivisissa rooleissa. Castermanin mielestä sellainen karkoittaisi poikalukijat pois. Tämä on yksi niistä syistä, miksi sarjakuvan maailma on enimmäkseen ollut miesvaltainen. Japanissa kehitys kulki toisin. Siellä tyttölukijat olivat puolet sarjakuvan markkinoista, ja jotta olisi saatu aikaan sarjakuvia, jotka naispuolisia lukijoita miellyttivät, niitä tekemään palkattiin naispuoliset tekijät.

En tietenkään ole siinä asemassa, että voisin vaikuttaa siihen millaisia päätöksiä Castermanilla 1960-luvulla tehtiin. Se mitä voin tehdä, on edistää mangaa ja animea Suomessa, jotta sarjakuva tunnustaisi naiset ja he tunnustaisivat sarjakuvan. On jo enemmän kuin korkea aika tehdä niin. Millä tavalla naistutkijat ja -asiantuntijat ovat edistäneet näitä pyrkimyksiä? Eivät mitenkään. Kun viimein mangaa - huomattavassa määrin naispiirtäjien naislukijoille tekemää sarjakuvaa - on alkanut tulla Suomen markkinoille, he ovat halunneet sen heti paikalla kiireimmän kaupalla pois.

Toisaalta ajatus siitä, että asiantuntijat keskustelisivat edes naisyleisön kanssa, on tietysti yltiöoptimistinen. Eivät asiantuntijat keskustele kenenkään kanssa. Heissä toteutuu Paavo Haavikon huomio suomalaisesta keskustelukulttuurista: "Meillä pidetään hyvänä, että vain tieteen tohtorit saisivat keskustella asioista. Ja hekin mielellään vain keskenään." Väestöliiton edustajat saivat minulta 2003-2004 kymmenen kirjettä ja sähköpostia Dragon Balliin liittyen. Heidän julkilausumansa lopussa oli yhteystiedot. Naiiviuttani erehdyin kuvittelemaan sen kutsuksi ottaa yhteyttä, ja niinpä yritin käynnistää dialogia kaikilla tuntemillani tavoilla. Olin vihainen, olin vetoava, olin sarkastinen, viittasin ennakkotapauksiin, puhuin asiaa, puhuin potaskaa, kaikki tuloksetta. Ainoa minkä sain aikaan, oli että julkilausuma katosi sen allekirjoittaneiden järjestöjen verkkosivuilta. Lupaan heille, että he saavat huokaista helpotuksesta. Enää minulta ei postia tule. Seinille pystyn puhumaan kotonanikin.

Pisteenä öön päälle Martsola ja Mäkelä lainaavat tutkimuksensa alkuun sitaatin Antoine St. d'Exuperyltä: "Kaikki aikuisethan ovat olleet ensin lapsia, mutta harvat heistä sen muistavat." Oma sitaattini onkin Daniel Crowesilta: "Muistan lapsuudestani kaiken. Olen vieläkin katkera."

VET:n kirjasen lopussa lainataan lasten lausuntoja kuvaohjelmista, jotka ovat järkyttäneet heitä eniten. Lapsista pelottavimpia ovat olleet aikuisten jännitys- ja kauhuelokuvat, joista minäkään en käsitä, mitä tekemistä heillä on niitä katselemassa. Yhtäkään animaatiota ei luettelossa ole.

Vaarallinen sarjakuva

Meillä on siis psykologiaa ja psykologiaa. On tiedettä ja tiedettä. Tällaisen uskonnollisen fanaattisen oppiriidan keskellä tavallinen maallikko tarvitsisi jotakin, missä ei ole tulkinnanvaraisuutta. Olisiko apua rikostilastoista? Katsotaanpa.

Kuinka vaarallinen kaikista maailman ihmisistä on sarjakuvien lukija ja animaatioiden katsoja? Vuoden 1995 rikostilastojen mukaan Yhdysvalloissa tapahtuu 100 000 henkeä kohden 8 murhaa vuodessa, Japanissa yksi. Yhdysvalloissa tapahtuu 100 000 henkeä kohden 38 raiskausta vuodessa, Japanissa kaksi. Sarjakuvajulkaisuja myydään Yhdysvalloissa vuodessa vajaa 1,5 kpl henkeä kohti, Japanissa 15.

Kattava julkaisualan tilastointi ei kiinnosta Suomessa ketään, ei edes niitä asiantuntijoita, jotka pitävät selvänä, että sarjakuva vaikuttaa kielteisesti ja on pahasta. Heikki Jokinen (Tuolien välistä omalle pallille - sarjakuva valtion taidehallinnossa, Opetusministeriö 2002)  laskee vuonna 2002 maassamme ilmestyneiden sarjakuvalehtien kokonaismääräksi 20 miljoonaa kappaletta vuodessa. Jos albumit eivät sisälly lukuun, ja albumien joukossahan on koko Mitä Suomi Lukee -listan kärki useine Viivi & Wagner -julkaisuineen, on kaikkien Suomessa ilmestyvien sarjakuvajulkaisujen lukumäärä reippaasti yli 20 miljoonaa kappaletta. Suomesta on hämmästyttävän vaikeaa löytää tarkkoja lukuja. Ikään kuin ne olisivat liikesalaisuuksia.

Mutta onneksi meillä on sentään Suomesta pedanttisen tarkat rikostilastot. Meillä tapahtuu 0.5 murhaa, tappoa tai raiskausta vuodessa 100 000 henkeä kohti. (Oikeusministeriö 2002). Sarjakuvalehtiä julkaistaan meillä noin 4 kappaletta per henki.

Näiden lukujen valossa on vaikeaa pitää perusteltuna (amerikkalaisten) psykologien yli 50 vuotta vanhaa perinteistä näkemystä, että sarjakuva turmelee nuorison. Jos ylimalkaan on nähtävissä minkäänlaista korrelaatiota, se viittaisi pikemminkin päinvastaiseen. Siinä tapauksessa olisi toivottavaa, että sarjakuvia ja animaatioita olisi levityksessä paljon nykyistä enemmän, myös aikuisille, joita suurin osa rikollisista kumma kyllä on.

Todennäköisempi selitys voisi olla että Yhdysvaltojen sosiaaliset ongelmat ovat peräisin jostakin aivan muualta kuin sarjakuvista ja animaatioista, ja että niiden ratkaisua on niinikään etsittävä jostakin aivan muualta kuin sarjakuvista ja animaatioista. Amerikkalaisessa keskustelussa sellaista ei aina haluta myöntää.

Miksiköhän.

Apua nuorisolle

Koska sarjakuvan ja animaation yleisö on saanut yli puolet elämästään nähdä, kuinka asiantuntijat lukevat rakastettuja teoksia kuin piru Raamattua, on oikein ja kohtuullista vastata samalla mitalla. Olenkin tehnyt vuodesta 2003 alkaen joitakin havaintoja asiantuntijoiden ja toimittajien toiminnasta.

Väestöliiton nuorison seksuaaliklinikka esittäytyi vielä jokin aika verkkosivullaan tekstillä, jossa lähestyttiin asiakkaita makeillen tähän tapaan: "Tytöt ottaa vastaan naislääkäri Raisa, pojat ottaa vastaan mieslääkäri Dan." Menisitkö, hyvä lukija, kertomaan intiimeimmistä asioistasi lääkärille, joka kertoo vain etunimensä?

Väestoliitto julkaisee sukupuolialan valistuskirjallisuutta "tosi koville kundeille" nimellä - Korkkari. Tämä ei ole enää vain tahattoman koomista, vaan jo raivostuttavaa. Se kertoo kaiken siitä, mitä Väestöliitto ymmärtää sarjakuvista: niiden nimet, ei muuta. Ja kuinka paljastavia asioita tämä kertookaan Väestöliiton asiantuntijoiden mieskuvasta.

Mannerheimin Lastensuojeluliitto kampanjoi koulukiusaamista vastaan mainosspoteilla, jotka on tehty vanhan Suomi-filmin tyyliin. Mainoksen visuaalinen kieli kertoo katsojalle, että kyseessä on ikivanha asia, joka on jo poissa päiväjärjestyksestä, ja josta me vanhat mummot pidämme ääntä vain muodon vuoksi.

Pelastakaa Lapset on huolestunut internetin vaaroista. Heidän tiedotteissaan lainvastainen materiaali ja huono maku rinnastetaan toisiinsa. Pyysin heitä määrittelemään huonon maun, jotta saisin kuulla, mitä he haluavat kieltää. Vastausta en saanut.

Helsingin Sanomat teki kuukausiliitteeseen artikkelin nuorista animen ja mangan harrastajista. Huolella etukäteen valmisteltua materiaalia valokuvineen ei käytetty. Haastateltavia kutsuttiin vähättelevästi etunimeltä. Heidän ikänsä merkittiin väärin. Artikkeliin jäi lukuisia virheitä. Toimitus vetosi siihen, ettei ollut aikaa tarkastaa juttua. Haastateltavat loukkaantuivat ja totesivat julkisesti, että he eivät enää lehdistön kanssa ole tekemisissä. On vain kaksi vuotta siitä, kun mangaa haluttiin eduskunnan voimalla ja väkivallalla vetää pois myynnistä ja kieltää lailla. Olisi voinut kuvitella, että tyhmempikin toimittaja olisi oivaltanut, että tiettyyn herkkänahkaisuuteen oli tavattoman hyviä syitä. Kaikkein herkkänahkaisin taisi olla artikkelin toimittaja itse, joka ei halunnut, että häntä mainittaisiin haastateltujen kirjoittamassa vastineessa, koska hän oli "palasina".

Kyseinen toimittaja saisi luvan alkaa harrastaa sarjakuvia ja animaatiota, niin sen jälkeen hän tietäisi millaista on olla palasina!

Nuorisotutkimukset ovat osoittaneet, että nuoriso polarisoituu. Kiltit tulevat kiltimmiksi, tuhmat tuhmemmiksi. Lapsiasiantuntemuksen toimintatapoihin tämä ei ole sanottavasti vaikuttanut. Jokainen ammattikasvattaja tietää hyvin, että kilttejä on paljon antoisampaa rangaista kuin tuhmia. Kiltit nimittäin tulevat aina nöyränä ottamaan rangaistuksen vastaan.

Miksi harrastaja on julkisuudessa hiljaa

Harrastajalle ei tarjoudu tilaisuutta kertoa asiat omalta kannaltaan kuin sattumalta tai kerran kolmessakymmenessä vuodessa. Ensinnäkin harrastaja on aina myöhässä. Hänellä ei ole edes oikeutta määritellä itse omaa harrastettaan. Joku on aina ehtinyt tekemään sen jo meidän puolestamme: asiantuntijat, media, poliitikot, Gummeruksen sivistyssanakirja. Millä oikeudella harrastaja, joka on kymmenen vuotta opiskellut asiaa, menee kumoamaan sivistyssanakirjan, jossa määritellään lyhyesti että manga ja anime on japanilaista pornoa, eikä muuta? Ensimmäinen suomeksi julkaistu manga oli pasifistisen kustantajan Markku Jalavan löytö Hiroshiman Poika 1985. Pitää paikkansa, siinä on väkivaltaa.

Toiseksi puheenvuoroa ei anneta. Keväällä ja kesällä 2003 Ilta-Sanomat monien muiden lehtien joukossa tarjosi rajoittamatonta palstatilaa asiantuntijoiden näkemyksille pikkupoikien toimintasarjakuvasta. Tiedossani on viisi asiallista viiden eri henkilön kirjoittamaa seikkaperäistä vastinetta, jossa osoitettiin asiantuntijoiden esittämän kritiikin virheellisyydet. Ilta-Sanomat katsoi parhaaksi julkaista niistä nolla kappaletta. Asiantuntijat ovat kaikesta päätellen julkisen sanan suojeluksessa. Miten modernille asiantuntijayhteiskunnalle kävisi, jos tulisi yleisön tietoon, että asiantuntijat ovat tehneet virheitä.

Kolmanneksi sarjakuvien ja animaatioiden lyöminen millä tahansa käteen sattuvalla kapustalla on kansallinen perinne. Siihen on harrastaja jo turtunut ja voipunut. Sarjakuvan ja animaation ystävät ylimalkaan ovat toivottoman kilttejä ihmisiä, jotka mieluummin odottavat kärsivällisesti 30 vuotta, saisivatko asiantuntijat jostakin kuin ihmeen kaupalla hivenen järkeä päähänsä. Eivät he välittäisi riidellä, ellei tapahdu jotakin pöyristyttävää, joka saa viimein maljan vuotamaan yli. Kun se lopulta tapahtuu, sen jälkeen on helvetti irti. Sen jälkeen tehdään tietoisia päätöksiä ja vannotaan valoja, että ikimaailmassa en enää aio olla hiljaa ja kiltti ja odottaa mitä tapahtuu, koska on jo nähty, että se ei johda mihinkään. Siihenkö asti pitää mennä, jotta maailmassa asiat muuttuisivat?

Olisiko yleisön edustaja samassa asemassa, jos hänen mielenkiintonsa kohde olisi vaikka elokuvat, kaunokirjallisuus, tai musiikki? Valtiovalta on katsonut hyväksi tukea avokätisesti musiikkia, koska poliitikot kuvittelevat, että nuoteissa ei ikinä lausuta yhtäkään kiistanalaista mielipidettä. Mitähän tapahtuisi, jos joku paljastaisi kulttuuriministerille, että yhteiskuntakriittistä instrumentaalimusiikkiakin on olemassa.

Kysymys johon on vastaus, ei ole kysymys

Koko elämäni ajan on minua hämmästyttänyt se vaivattomuus, jolla asiantuntijat lausuvat ulkoa opeteltuja repliikkejä mistä tahansa asiasta, josta heiltä kysytään. Minun silmissäni kulttuurin maailmassa ei ole olemassakaan valmiita vastauksia. On vain liuta ikuisesti ratkeamattomia kysymyksiä, joiden merkitys on siinä, että ne ovat olemassa. Koko kulttuurin olemassaolo on yritystä vastata niihin kysymyksiin, ja koska se on fiktiota, se jättää aina oven raolleen. Ehkä näin on, ehkä näin ei ole. Kun niihin kysymyksiin tarjotaan asiantuntijoiden tavoin patenttiratkaisua apteekin hyllyltä, herää kysymys, onko kysymyksiä edes ymmärretty. Kysymysten pohtiminen on sivistystä. Vastausten saneleminen ei sitä ole. Tietysti tämä asennoituminen tietää samalla sitä, että harrastaja häviää jo kättelyssä kaikille asiantuntijoille, joilla on tarjota vastineeksi ehdottomuuksia ja totuuksia.

Aikana, jolloin TV ja iltapäivälehdet tarjoavat liian paljon liian valmiita mielipiteitä, kysymykset ilman vastauksia katsotaan turhuudeksi ja tuottamattomaksi toiminnaksi, joka ei maksa vaivaa. Sellaisen toiminnan merkitystä ei voi mitata tulosjohtamisen keinoilla, eikä sillä saada myydyksi yhtäkään iltapäivälehtien irtonumeroa. Poliitikot ovat toiminnan ihmisiä, jotka haluavat valmiita vastauksia. Mistä muualta he niitä saisivat, paitsi puolivillaisesti ajattelevilta asiantuntijoilta. Mikään kysymys ei sillä keinolla ratkea, mutta tarjoutuupa sentään asianosaisille hetkeksi tilaisuus paistatella omassa erinomaisuudessaan ja kuvitella, että on tehty jotakin merkittävää. Että ensimmäistä kertaa maailmanhistorian aikana edessämme olisi Vastaus kysymyksiin, joita kulttuuri esittää.

Uskoo ken haluaa.

---

Ensi kerralla jälleen tahallista huumoria!

On saapunut toivomus, että kirjoittaisin taas lempiaiheestamme, Väestöliitosta.
Miksipä ei.

Mistä lehdissä kirjoitettiin siihen aikaan, kun niissä ei kirjoitettu ihmissuhteista ja seksistä? No, siihen aikaan niissä kirjoitettiin ihmissuhteista ja seksistä.

Valittujen Palojen aineistoa 1950-60-luvuilta:
Väriä avioliiton harmauteen (maaliskuu 1959)
Tee häämatkastasi onnellinen (toukokuu 1959)
Avio-onnen salakarit (kesäkuu 1959)
Miksi aviomiehet ovat tuppisuita (heinäkuu 1959)
(Samassa numerossa myös "Opeta vaimosi tulemaan toimeen leskenä" ja "Esimieheni oli neekeri".)
Osaatko rakastaa naista? (elokuu 1959)
Aviopuolison valinta (tammikuu 1960)
Mitä sanon tyttärelleni synnistä (tammikuu 1960)
Neuvoja nuorten lemmenpulmiin (helmikuu 1960)

Sitten seuraa yllättävä tauko, jonka ilmeisesti selittää artikkeli:
Älä sekaannu toisten asioihin (elokuu 1960)

Mutta tämäkin neuvo vanhenee hyvin nopeasti. Ihmissuhde- ja sukupuolivalistuspropaganda herää jälleen täydellä roihulla valloille kun ilmestyy vastakkainen artikkeli:
Sekaannu toisten asioihin (lokakuu 1961)

Valittujen Palojen sukupuoliartikkeleita 1950-1960-luvuilta vaivaavat samat ongelmat mitkä alan asiantuntemusta yleensäkin. Niiden lähtökohtana on joka kerran paukapäinen yleistys, joka on tuulesta temmattu ja arvoton. Siitä esitetään väittämiä, joita kehitellään logiikalla, joka saisi Aristoteleen tarttumaan moisten syllogismien esittäjää kaksin käsin hartioista ja upottamaan tämän mereen. Lopuksi esitetään johtopäätökset, joilla ei ole mitään tekemistä minkään sen kanssa, mitä artikkeleissa on aiemmin sanottu.

Esimerkkejä:
"Sukupuoliasiat elokuvien houkuttimina" (VP huhtikuu 1961) tekee rohkean vedon: "Jos elokuva on moraalisesti ala-arvoinen, älä mene sitä katsomaan! Poissaolosi on voimakkain vastalauseesi." Tämäpä on jännittävä ajatus. Tiedän, että on olemassa elokuvakriitikoita, joiden ei tarvitse mennä katsomaan elokuvaa tietääkseen, mitä mieltä he siitä ovat. Ajattelin kuitenkin, että yleisön edustajalla voisi olla edes jotain säädyllisyyttä ja moraalia olla tekemättä sellaisia pöljyyksiä, mutta Valitut Palat on selvästi toista mieltä.  

"Mitä lapsille ei pidä puhua sukupuoliasioista" (VP heinäkuu 1961) osoittaa, että sukupuoliasioista pitää nimenomaan vouhottaa. Se todistetaan ei vain luvalliseksi, vaan myös järkeväksi. Tämähän vastaa täysin Väestöliiton harjoittamia tunnettuja toimintatapoja: Punnittua puhetta - Nauru pidentää ikää. Sitaatti Valituista Paloista heinäkuulta 1961: "Sukupuoliasioista ei pitäisi puhua liian arkipäiväisesti. Miksi meidän pitäisi olla välinpitämättömiä puhuessamme jostakin sellaisesta, johon itse suhtaudumme kaikkea muuta kuin välinpitämättömästi? Kyseessä ei suinkaan ole yhdentekevä asia."

Paitsi että asiallinen tieto menee tällä tyylillä oitis roskatynnyriin -plonk- paljastuu, että olen pervo. 1960-luvulta alkaen Valittujen Palojen ja Väestöliiton mielestä kaikkein pahin perversio on ollut se, että joku kehtaisi olla asian suhteen välinpitämätön.

Ei muissakaan asioissa kuunnella fanaatikkoja. Miksi pitäisi tässäkään?

Tässä vaiheessa parisenkymmentä Valittujen Palojen neroartikkelia luettuani alan olla kypsä toteamaan, että koko seksi on keksitty vain ja ainoastaan sitä varten. että asiantuntijat voivat sillä keinolla vittuilla ja simputtaa ihmisiä: Jos seksiä on, se on väärin. Jos seksiä ei ole, se on vielä enemmän väärin. Jos seksistä puhutaan, se on sopimatonta. Jos seksistä ei puhuta, se on kaikkein eniten sopimatonta. Nyt riittää. Väestöliitto ja Valitut Palat saavat minun puolestani työntää seksinsä sinne, minne aurinko ei paista.

Toisaalta, julkisessa sanassa on 45 vuotta itketty, kuinka viattomat nuoret kesäisellä telttaretkellä joutuivat raa'an murhan kohteiksi. Kun asiaa on lopulta ruvettu käsittelemään, on osoittautunut, että entisajan kunnollinen ja tuhat kertaa nykyistä parempi ja moraalisempi nuoriso olikin vetänyt paperossia ja viinaa ja telminyt himoissaan makuupusseissa. Tämä on 1960-luvun tyyliä: on moraalia olla valheellinen ja väittää että maailman on oltava sellainen millainen sen pitäisi olla, eikä sellainen millainen se on aina ollut.

Mitä Valitut Palat ja Väestöliitto sitten sanovat, esimerkiksi, sarjakuvista? Valituissa Paloissa julkaistiin kesäkuussa 1956 kohuartikkeli "Sarjakuvalehtien suursiivous", Werthamin inspiroima artikkeli, joka osoitti esimerkkiä suomalaisillekin Väestöliiton asiantuntijoille, vaikka Suomessa ei ole ilmestynyt mitään, mitä pitäisi "siivota" - ei 1956, eikä 2006.

Huhtikuussa 1961 Valitut Palat kertoo pikku-uutisen. 12% amerikkalaisista yliopisto-opettajista lukee sarjakuvalehtiä. Lauseen perässä on huutomerkki. Minustakin luku on outo. Todellisuudessa heitä täytyy olla lähemmäs 50%. Sarjakuvien lukijat ovat fiksuja. Mutta he ovat oppineet häpeämään sitä, koska Valitut Väestöliitot ovat vuosikymmeniä huutaneet heidän korvaansa, että sellaisesta on parempi olla hiljaa, jos ymmärtää oman etunsa.

1950-luvun Valittujen Palojen ajatusmaailma on kiinnostavan lähellä 2000-luvun Väestöliiton kannanottoja. Kaiken, mitä Väestöliitto tietää maailmasta, se on oppinut 1950-luvun Valituista Paloista. Nythän maailmassa on tapahtunut sellaisia muutoksia, että Ouluun ollaan hankkimassa yhdistettyyn ylä-asteen ja lukion tiloihin automaattia, josta saisi mehua, voileipiä, snackseja ja - kondomeja. Tämä on herättänyt jonkin verran keskustelua. Minä kannatan tätä sillä ehdolla, että automaatista saisi myös sarjakuvia, mutta se toivomus ei ikinä saata toteutua. Väestöliitto vastustaisi sitä.

Lipeän blogin linjasta ja esitän henkilökohtaista materiaalia. Pahoittelen tapahtunutta.

Jos olisin kulttuuriministeri
-utopia-

Kulttuuriministeri voisi taistella taiteilijoiden ja kulttuurin harrastajien oikeuksien puolesta. Hän voisi puolustaa tekijöitä, teoksia ja harrastuksia niitä asiantuntijoiden ompeluseuroja vastaan, jotka näkevät niissä ongelmia. Hän voisi olla aktiivinen kulttuurin asianajaja sovinnaisuutta, typeryyttä ja patriarkaalista sensuurimentaliteettia vastaan. Se toimenpide ei maksa mitään.

Kulttuuriministeri voisi olla henkilö, joka tietää, että taiteen tehtävä ei ole opettaa elämään oikein, ei tarjota lopullisia vastauksia ratkeamattomiin kysymyksiin, eikä kasvattaa lapsia vanhempien puolesta. Hän tietäisi myös, ettei tekijä esitä teoksessa omia mielipiteitään, ja että ei ole mitään merkitystä sillä, jos fiktiivisten hahmojen repliikit ovat joidenkin mielestä vääriä. Se merkitsee vain sitä, että on yhtä monta ihmistä, joiden mielestä ne voivat olla hyvinkin oikeita. Tämä toimenpide ei maksa mitään.

Kulttuuriministeri tiedostaisi, että taide on ainoa elämän kenttä, jossa vapaus on ainakin teoriassa mahdollinen, ja muistuttaisi aina tarvittaessa yleisöä siitä, että koska sitä ei missään muualla maailmassa esiinny, se on arvo sinänsä. Hän voisi kysyä, että jos siihen ei ole varaa, onko koko mokomaan elämään sitten varaa. Tämäkään toimenpide ei maksa mitään.

Kulttuuriministeri voisi käsittää, että väestöltään ikääntyvässä maassa vanhoillisuuden paine nousee lähivuosina ja vuosikymmeninä musertavaksi, ja olisi tehtävä kaikki voitava, jotta maan henkinen ilmapiiri säilyisi tasapainoisena. Ennakkoluulottomuuteen ja kokeellisuuteen olisi tietoisesti rohkaistava, koska muuten sen tukahduttaa varovaisuus ja pelko, jotka menestyvät suurenmoisesti ilman valtiollista tukeakin.  Tämä toimenpide ei liioin maksa mitään.

Kulttuuriministeri seuraisi aktiivisesti kansainvälisiä raportteja sananvapauden tilasta, ja vaikuttaisi kansainvälisissä yhteyksissä ottamalla kantaa vangittujen taiteilijoiden puolesta. Tämä varsinkaan ei maksa mitään.

Kulttuuriministeri voisi olla suorastaan tuskallisen tietoinen siitä, että ylimalkaan parasta mitä poliitikot voivat kulttuurille tehdä, on jättää se rauhaan ja pysyä siitä niin kaukana kuin pippuri kasvaa, sillä historia on tulvillaan loistavia esimerkkejä siitä, kuinka hävyttömän huonosti poliitikot ymmärtävät taideluomuksia. Tämänkin toimenpiteen kustannukset ovat olemattomat.

Kulttuuriministeri voisi ymmärtää, että maan tärkeimmät kulttuurilaitokset ovat kirjasto, posti ja koulu, ja niiden toiminnan resurssien turvaamiseksi olisi tehtävä kaikki voitava.

Tämän kaiken kulttuuriministeri voisi tehdä. Näin hänen pitäisi tehdä. Mutta hänpä ei halua.


Tämä kannanotto on ikuisesti pätevä ja soveltuu kaikkiin menneisiin ja tuleviin kulttuuriministereihin.