Enpäs ehtinytkään enempää tällä viikolla. Nyt pitää mennä Tampereelle. Puhetta ja sellaista.
Animecon

Viikon sisällä blogille (Tekno-Kekon Mielekäs Maailmanhistoria) on jaettu sieltä ja täältä 2 briljanttia, joiden tarkoituksena on jokin. Vastaanottaja (Tekno-Kekon Mielekäs Maailmanhistoria) tuntee olonsa oudoksi. En osaa näitä blogisuosituksia enkä palkintoja liioin. En pahemmin edes lue blogeja.  Minulla ei ole ikinä ollut täällä linkkilistaa muihin blogeihin, mikä eräässä vaiheessa aiheutti huvittavuuksia, sillä silloisen wikipedian määritelmän mukaan linkkilistaton blogi ei voi olla blogi.

Oletetaan että aloittaja on antanut briljantin 7 blogille. Jos jokainen jatkaa ketjukirjettä, toisella kierroksella briljantti on 7 + 49 blogilla, olettaen että samoja blogeja ei ole palkittu. Jos jokainen näistä ottaa osaa pyramiidihuijaukseen, kolmannella kierroksella briljantteja on jaettu 7 + 49 + 343. Neljännellä kierroksella briljantteja on jaettu 7 + 49 + 343 + 2401. Vielä aika kohtuullista, mutta ei enää tämän jälkeen. Voi helposti kuvitella, että viides jakokierros tapahtuu kuukauden sisällä ensimmäisen briljantin jakamisesta, ja silloin palkittuja on 19607 kappaletta.  Kuudennen kierroksen lopussa on jaettu 137256 briljanttia, joten on helppo arvioida että seitsemännen kierroksen jälkeen on palkittu kaikki Suomen blogit!

Kivitän seuraavat onnettomat:

Kävelyllä vanhoja mainoksia, tilkettä, ihmettä
Norpatti uusia sarjakuvia, tilkettä, ihmettä
PopuLAARI vanhoja sarjakuvia, tilkettä, ihmettä
Minunkin Afrikkani kuulumisia maasta, jossa presidentin vaimolla tulee olla oma yksityinen käsilaukunkantaja

En kivitä:

Kemppinen - ei tämä ole blogi vaan sosiaalikulturelli aikakausjulkaisu, 50% annista ovat lukijoiden kommentit.
Parnasso - 0% annista ovat lukijoiden kommentit.
Lehti - miinus 100% annista ovat lukijoiden kommentit.

Uutisia
Päivän piirros
Yleisönosasto
Päivän radio-ohjelma

Olenko nyt häväissyt palkinnon kylliksi?

Koska haluamme jatkossa noudattaa Kenny Everettin suuntaviivoja ja toimia parhaalla mahdollisella maulla, luomme katsauksen mukavuuslaitoksen värikkääseen historiaan juuri nyt emmekä jatkossa. Kyseessä on sentään eräs sivilisaation mittari, joka liittyy läheisesti luonnollisiin ja väistämättömiin tarpeisiin, jotka on jollakin tavalla ratkaistava.

3700 vuotta sitten Kreetalla eläneet minolaiset ovat pieni arvoitus, koska heistä tiedetään kovin vähän. Tietämystämme johti entisestään harhaan brittiläinen arkeologi, joka aloitti kaivaukset 1800-luvun lopulla ja laati restauroituun Minon palatsiin holvikaton, koska se oli viktoriaanisen ajan kuuminta muotia. Mutta minolaiset osasivat antaa arvoa mukavuuksille. Knossoksessa oli käytössä viemäröinti ja juoksevalla vedellä varustettu sisäkäymälä.

Roomalaisten kylpylöissä yli 1500 vuotta myöhemmin oli vastaava juoksutusjärjestelmä, mutta sosiaalisina luonteina roomalaiset harrastivat asianajotoimituksiaan jopa 20 hengen mukavuuslaitoksissa, joissa samalla tarjoutui tilaisuus keskustella vedonlyöntivihjeistä, orjattarien ominaisuuksista ja poliittisista juonitteluista. Kylpylöiden uima-altaita vaivasi muutoin samat ongelmat kuin tänäkin päivänä. Tituksen kylpylän graffitissa uhataan , että "se joka pissaa tai ulostaa täällä, saa tuta kahdentoista jumalan, Dianan, ja ylimmäisen voimakkaan Jupiterin vihan". Tapahtuipa niinä päivinä sekin, että käymälämaksun määrännyt Keisari Vespasianus osoitti paheksuvalle pojalleen Titukselle, että raha ei haise.

Kotioloissa roomalaisille kelpasi statussymboliksi henkilökohtainen potta. Markus Antoniuksen lempipotta oli taottu kullasta. Satiirikko Martialis mainitsee rikkaasta suosijastaan Bassuksesta, että "Hän otti minut vastaan kyykistellessään kultaisella potallaan. Se runkku on käyttänyt enemmän rahaa suoliensa tyhjentämiseen kuin millä minä eläisin vuoden." Oikeuden pöytäkirjat tietävät kertoa, että pottaa käytettiin myös välineenä, jolla ratkottiin perheen sisäisiä erimielisyyksiä – aina tarpeen vaatiessa.

Rooman lain mukaan virtsatessa ei saanut pitää käsissään rahaa jossa on keisarin kuva, eikä myöskään sormusta johon keisarillinen muotokuva oli lyöty. Majesteettirikoksesta rangaistiin kuolemalla. Senecalla on kuvaus tapauksesta, jossa kekseliäs ja vikkelä orja sieppasi sormuksen juopuneen isäntänsä sormesta juuri kun tämä alkoi lasketella vesiä, tilannetta seuranneen palkkionhaluisen vakoilijan suureksi pettymykseksi.

Keskiajan kaupungeissa oli edetty vaiheeseen, jossa katsottiin aiheelliseksi varjella käymälän käyttäjän yksityisyyttä. Tuon ajan käymälä oli aivan liian usein ulkonema rakennuksen seinässä, johon oli rakennettu istuin ja siihen reikä, joka ei suinkaan aina johtanut vallihaudalle vaan kadulle. Ruumiin intiimeimmät osat olivat tällöin harvinaisen epäyksityisiä, mutta laitos tarjosi sentään anonymiteetin. Näistä epämukavuuslaitoksista kiinnostuneet voivat tarkastella niitä Brueghelin maalauksista.

Tavallinen rahvas, jolla ei ollut pääsyä luksuslaitoksiin, toimitti asiansa perinteisillä menetelmillä. Yöastia oli ahkerassa käytössä seuraavatkin vuosisadat. 1270 Pariisissa määrättiin, että vettä tai kiinteämpää ei saanut heittää yläkerrosten ikkunasta kadulle sakon uhalla. Pariisilaisten lainkuuliaisuuden huomioiden säännökseen oli tehtävä sata vuotta myöhemmin lisäys, jossa kyseiset tyhjennystoimenpiteet sallittiin sillä ehdolla, että ikkunasta huudetaan ensin kolmeen kertaan kovalla äänellä "Varokaa vettä!"

Ei olekaan kumma, että Leonardo da Vinci oli niin tyrmistynyt ranskalaisten linnojen hajusta, että hän suunnitteli työnantajansa Frans I:n linnaan Amboisehen vesiklosetin. Da Vincin vesiklosetissa huuhteluvesi kulki putkissa seinän sisällä ja tuuletuskanavat johtivat katolle. Koska da Vinci oli kaikessa edellä aikaansa (tai oikeammin aika oli häntä surkeasti jäljessä), suunnitelmaa ei ikinä toteutettu. Englannissa kuningatar Elisabeth I:n kummipoika Sir John Harrington rakensi kummitädilleen vesiklosetin, johon kuului täytettävä vesitankki ja kahva, josta tankki tyhjennettiin. Pahaksi onnekseen Harrington tuntui olleen leikillinen vekkuli, joka ei voinut vastustaa kiusausta julkaista keksintönsä johdosta pilarunoja. Harrington joutui epäsuosioon ja kuningattaren valtaistuin poistettiin käytöstä. Harringtonilla ei myöskään ollut tarjoat ratkaisua hajuongelmaan. Siihen vastauksen keksi vasta Alexander Cummings 1775, joka kehitti mutkalle taivutetun viemäriputken, johon syntyi ilmalukko. Brittiläiset humoristit nimeävät mielellään nykyaikaisen wc:n keksijäksi Thomas Crapperin, mutta jo moinen nimi pitäisi olla omiaan saamaan perehtymättömänkin lukijan asiasta hajulle.

Muuten kuninkaallisten ja jalosukuisten palveluskuntiin sisältyi anuksenpyyhkijän arvostettu virka. Kuninkaallinen anuksenpyyhkijä oli henkilö, jolla oli pääsy kaikkein lähimmäksi majesteettia, eikä viran hohdokkuutta suinkaan vähentänyt se, että Ludvigit ja Henrikit hoitivat asiansa valtaistuimellaan. Caterina de Medici otti tavaksi käyttää pottaa seuralaisten läsnäollessa. Kun hänen miehensä kuoli, hän osoitti kunnioitusta vainajalle vaihtamalla astiansa sametilla pehmustetun toppauksen purppurasta mustaksi.

Soveliaimmasta pyyhkimismateriaalista oli jatkuvasti kiistaa. Rabelais päätyy Gargantuassa suosittelemaan untuvaista hanhenpoikaa. "Kerran käytin kaulaliinaa ja kerran karmiininpunaisia silkkisiä korvalappuja, mutta niiden kirotut kultakirjailut repivät takapuoleni nahattomaksi". Mitä Rabelais olisi ajatellut Lambi-mainoksesta, emme tohdi kuvitella. WC-paperi otettiin käyttöön Kiinan keisarin hovissa 1400-luvulla. James Cookin miehistö havaitsi Tyynellämerellä, että simpukankuoret ja kookospähkinän palaset olivat yleisessä käytössä tarkoitukseen. Tavallisten tallaajien ulottuville WC-paperi saapui 1800-luvun lopulla Yhdysvalloissa. The Old Farmer's Almanac rei'itti julkaisunsa yläkulman, jotta lehdet saatettiin ripustaa kätevästi ulkohuoneen naulaan. 1890 Scott Paper Company lopulta alkoi valmistaa valmiiksi rei'itettyjä wc-paperirullia, mutta viktoriaanisen häveliäisyyden nimissä niitä markkinoitiin, ei etasääripaperina (kts. Ollin Mustapartainen kysyjä), vaan "käherryspaperina kampaamiseen". Lähetystyöntekijät yllättyivät kun Ceausescun Romania otti 1984 mielellään vastaan lahjoituksena 20 000 Raamattua. Ceausescun lupaus levittää sanaa kansalleen myös toteutui. Kierrätyspaperin käsittely Romaniassa oli niin heikkoa, että kun maan wc-paperipula hetkeksi lievittyi, rullien tekstistä oli yhä luettavissa mm. profeettojen nimiä.

Suomen oloissa on perinteisesti tunnettu rahkasammalen kiitettävät ominaisuudet.

Kuopiossa 6.7.2008 klo 10.30 Seifuku tekee murron.
Nekocon.

Suomalaisessa lastentarhassa on rangaistu lapsia sulkemalla heidät komeroon ja pakotettu heitä syömään omaa oksennustaan.

Lasten"suojelu"järjestöt eivät tietenkään ehdi joka paikkaan. Lasten hyvinvointia turvatessaan heillä on tärkeämpääkin tekemistä kuin pitää silmällä lastentarhojen ja koulujen henkilökuntaa, jonka ohjenuorana on management by perkele. He ovat liian varattuja keskittyessään suurempaa mielenkiintoa ansaitseviin kysymyksiin, olennaisiin ja tärkeisiin asioihin, joista aivan ensimmäiseksi on mainittava tarve kyylätä lehtikioskin luona, näkyisikö sarjakuvissa tissejä.

J'accuse.

Dragon Ballista seurasi eduskunnan naisverkoston eduskuntakysely, lasten"suojelu"järjestöjen kannanotto ja lukuisia haastatteluja. Nyt ei kuulu yhtikäs mitään. Miksi pitäisikään. On oletettava, että he ovat saavutuksiinsa erittäin tyytyväisiä. Juuri näiltä, Jumalan omin käsin Suomen kansan erityiseksi rangaistukseksi poimimilta asiantuntijoilta nämä suuret ammattikasvattajat ovat ohjenuoransa saaneetkin. 2000-luvun ajan on ansioituneilta kasvatuksen, opetuksen ja psykologian asiantuntijoilta ja oppituolien haltijoilta saatu uupumukseen asti kuulla, että ainoat taikasanat jotka ratkaisevat kaiken, ovat kuri, rajat ja auktoriteetti. Tätä on haluttu. Nyt tiedämme seuraukset. Pullamössöä ei totisesti suosita. Sitä ei ole lupa syödä ennen kuin se on kerran oksennettu ulos.

En halua dramatisoida. En välittäisi liioitella. Kun nyt kirjoitan, että tämä ammattikasvatuksen linja saa luvan päättyä Suomen tasavallassa täsmälleen tähän tai muuten se on vallankumouksen paikka, niin kirjoitan mielestäni itsestäänselvän, aivan yksinkertaisen ja arkisen toteamuksen. Yhtä arkista on mielestäni todeta, että vastustan tässä ajattelua, jossa nämä gangsterijärjestöt ja poliitikot ovat olleet innolla rinta rinnan mukana ja että viestini heille kuuluu, että ihmiskunnan hyvän nimissä heidän on täysin luvallista ja aiheellista vaihtaa alaa hyvän sään aikana. Seuraavaksi heille tarjoutuu tilaisuus uusille ammatinvalintasuunnitelmille kaltereiden takana. Sellaiseen luulisi sisältyvän heitä miellyttävää kuria, rajoja ja auktoriteettia.

Lapsistahan he hevon vitut välittävät, mutta aikuisten oikeus mielivaltaan kiinnostaa heitä suuresti. Sitä oikeutta he puolustavat rajoilla, kurilla ja auktoriteetillaan. Sitä he suojelevat, kun he sanovat suojelevansa lapsia. On kuitenkin täysin tarpeetonta verrata suomalaisia kuriin, rajoihin ja auktoriteettiin uskovia lastenhoitajia ja ammattikasvattajia natseihin. Natsit halusivat tappaa uhrinsa nälkään. Suomalaiset ammattikasvattajat pakkosyöttävät.

Ihmeellinen on yhteiskunta, joka pelkää niin paljon eriäviä mielipiteitä ja omaa tahtoa, että ne pitää kitkeä juurineen pienestä pitäen. Ihmeellinen on valtio, jossa tiettävästi elää jossakin lasten asian omakseen ottaneita naispoliitikkoja, jotka väittävät kannattavansa pehmeitä arvoja, mutta silloin kun heitä tarvittaisiin tai kysytään edes yhtä vaivaista näyttöä heidän pehmeistä arvoistaan, niin ensimmäistäkään esimerkkiä ei näy. Lämpimiä terveisiä eduskunnan naisverkostolle, Mannerheimin Lastensuojeluliitolle,  Pelastakaa Lapsille ja Väestöliitolle. Jos olette päättänyt olla hiljaa, niin jatkakaa ihmeessä samaan malliin. Suosittelen erittäin lämpimästi, että olisitte vaikkapa koko loppuikänne hiljaa - kaikkien suomalaisten elämän laatu paranisi kertaheitolla 200%.

Mistä pääsemmekin ilmiöön ihmelapset. Vanhan vitsin mukaan jokainen lapsi on vanhempiensa mielestä ihmelapsi, joten todellinen ihmelapsi on se joka on käsittämättömästi aivan tavallinen lapsi. Ilmiö on säilynyt meidän aikoihimme asti, mutta erityisesti ihmelapsia palvottiin 1700-luvulla. Kuvaukset heistä olivat 1950-luvun nuorten tietokirjojen lempiaineistoa, tarjosivathan ne korkean ja kohottavan esimerkin. Kuvauksissa tyypillistä on, että saavutettuaan hämmästyttävän tiedollisen tason, ihmelasten ruumis kuihtui pois.

6.2.1721 Lyypekissä syntynyt Heinrich Heineken tunsi ympäristönsä esineet ja osasi kutsua niitä nimeltä kymmenen kuukauden iässä. Kaksivuotiaana hän puhui latinaa ja ranskaa. Neljävuotiaana hän syventyi oikeustieteen opintoihin ja tutki lakikirjaa sekä Raamattua. Sitten hänen ruumiinsa lausui vastalauseensa. Heinrich Heineken menehtyi "hengenahdistukseen ja jäsenten turpoamiseen" 27.6.1726. Viimeisinä aikoinaan hän "kärsi tuskia liikuttavan kärsivällisesti. Vain kerran hän pyysi aivan tavallisia sisaruksiaan meluamaan vähemmän."

Niinikään 1721 syntynyt Philippe Baratier alkoi opiskella kieliä toisena elinvuotenaan. Hän eteni Heinekenia hitaammin ja taisi 12-vuotiaana monta Euroopan ja useita itämaisia kieliä. Hän oli perehtynyt matematiikkaan ja filosofiaan sekä kirjoitti ensimmäisen kirjansa, erään kiistakirjoituksen. 14-vuotiaana hän sai Hallen yliopistosta maisterin arvon. 19-vuotiaana hän kuoli luuydintulehdukseen eikä ehtinyt täysikasvuiseksi.

11-vuotiaana 1731 kuollut lyypekkiläinen Margarethe Tausch puolestaan syventyi ihmiskehon luurakenteeseen. Hän osasi kaikki ihmisen luut ulkoa ja piti vajaa 10-vuotiaana Lyypekin kirjastossa 45 minuuttia kestäneen puheen hyveestä. "Yhtä pirteä ja pystyvä kuin oli hänen mielensä, yhtä hento ja heikko oli hänen ruumiinsa. Hän kesti kahdeksan kuukautta vaikeaa sairautta, eikä riutuneisuudessaan valittanut muuta kuin että ei pystynyt jatkamaan opintojaan."

Muutamia kysymyksiä herää. Kuinka erikoisen etevää on loppujen lopuksi opetella luiden nimet ulkoa? Miksi ei oppisi lukemaan, ellei väkisin panna vastaan? Kuinka laaja sanavarasto itämaisten kielten taitajalla oli? Onko niin ihmeellistä lukea julkisesti ainekirjoituksensa? Näissä tarinoissa aina tunnutaan esitettävän, että ankara henkisten voimien käyttö olisi ollut ennenaikaisen kuoleman syy. Kun elettiin aikaa, jolloin lapsikuolleisuus ylipäätään oli korkea, miksi se olisi säästänyt "nuorta neroa" sen paremmin kuin muitakaan?

Carl Friedrich Gauss, Wolfgang Amadeus Mozart, Blaise Pascal, Torquato Tasso, Pablo Picasso, Michelangelo ja monet muut ovat valitettavia poikkeuksia säännöstä. Heidän varhaislahjakkuudestaan ei puhuta, koska he tekivät sen virheen, että jäivät henkiin – ainakin joksikin aikaa.

Tällaiset hahmot eivät ole 1700-luvun yksinoikeus. Time-lehti esitteli 1950 11-vuotiaan Bobby Gordonin. Hän leikki iltaisin intiaania ikätovereidensa kanssa. Aamun tullen hän syventyi opintoihinsa ja päivisin hän työskenteli laboratoriossa. Oppiarvo? Väitöskirjan laatinut kemian tohtori Clevelandista.

Vuonna 2008 10 vuoden iässä losangelesilaiseen yliopistoon tilastotiedettä opiskelemaan kirjoittautunut Moshe Kai Cavalin kiistää että kysymys olisi mistään erityisestä neroudesta. "Se on vain kovaa työtä", hän kuittaa asian. Vanhemmat eivät hevin lämmenneet ajatukselle, että heidän poikansa hyppisi luokkien yli, mutta lopulta he myöntyivät nähtyään kuinka pohjattoman tylsää heidän pojallaan oli.

Intialainen neljää kieltä puhuva Akrit Jaswal debytoi kirurgina yksinkertaisessa leikkauksessa 7-vuotiaana. Nyt 12 vuoden ikäisenä hän pystyy pohtimaan tulevaisuuttaan kypsästi. "Tunnen että velvollisuuteni on poistaa kärsimys maailmasta. Olisi kykyjeni haaskausta olla käyttämättä niitä viisaasti." Hänen idolinsa on Hämähäkkimies.

Ihmeaikuisista ei ole olemassa tietoa.

(Kuvassa minä itse, harmaata partaa kasvattava Victor Meldrew, jonka mielipiteisiin kulttuuriministerin avustajien ja lastensuojelijoiden kaltaiset elämänmuodot vastaavat arvatenkin tiedustelemalla minkäs ikäinen sinä saatanan kakara olet.)

Somalian matkailuministeri Abdi Jimale Osmanilla on maailman helpoin tai vaikein ammatti. Kun The Economistin kirjeenvaihtaja tapasi hänet vuonna 2004 Modgadishussa, Osmanilla oli runsaasti aikaa haastattelijalle. Kaoottiseen Somaliaan ei ollut matkustanut nimittäin yhden yhtä virallista turistia sitten vuoden 1990.

Somaliaan suuntaavan turistin ei tarvitse olla huolissaan ylikansoitetuista hiekkarannoista, ei korviahuumaavasta yöelämästä, eikä tympeästä palvelusta. Somalialla voisi olla myös paljon tarjottavaa: kauniita rantoja ja herkullista hummeria Sharmo Hotelin kattoterassilla, josta avautuu hieno näköala pääkaupungin ylle.

Valitettavasti Somalialla on myös varjopuolensa. Sharmo Hotel suosittelee matkailijoille, että he vuokraavat vähintään kymmenen aseistettua vartijaa saattamaan turistin lentokentälle. Sikäli kun lentokenttä on toiminnassa.

Vuoden 1990 sisällissodan jälkeen keskenään taistelevien klaanien jakamalla valtakunnalla on edelleen tiettyä hohtoa, vakuutti matkailuministeri Jimale. "Turistit voivat vapaasti mennä katsomaan entisiä nähtävyyksiä. Ongelmana vain on, että ne on tuhottu." Economistin kirjeenvaihtaja vahvistaa asian kertomalla maan tasalle pommitetusta katedraalista, jonka ulkoseinään oli maalattu ystävällinen varoitus "Varokaa maamiinoja".

Matkailuministeri Jimale toivottaisi tervetulleeksi ulkomaista apua, jolla voitaisiin kohentaa Somalian kansallispuistoja. Ikävä kyllä ne sijaitsevat alueilla, jotka eivät ole hallituksen valvonnassa. "Suurin osa eläimistä on hävinnyt, koska ne on syöty", matkailuministeri huokaisi.

Somalia on kaikesta huolimatta paikka, jossa voi hankkia eksoottisia matkamuistoja ja tehdä vähällä rahalla todellisia löytöjä. Pääkaupungin torilla käsikranaattien kappalehinta on 10 dollaria. 20 tuhannella voi hankkia kokoelmiinsa kanuunan.

Matkailuministeri Jimale päätti haastattelun vakuuttamalla, että Somalia on harkinnan arvoinen matkailukohde. "Olen varma että turistit voivat poistua Somaliasta hengissä. Olen toiveikas sen suhteen että he eivät joudu kidnapatuksi. Ainakin pyrimme tekemään kaikkemme, etteivät he joutuisi kidnapatuksi, vaikka sitä saattaakin sattua."

Louisianassa sijainnut kolme metriä syvä Lake Peigneur oli vuonna 1980 aktiivisten puuhastelujen kohteena. Järven alla sijaitsi suolakaivos, jossa louhi Diamond Crystal Salt Company. Samaan aikaan öljy-yhtiö Texaco oli kiinnostunut seudun mahdollisista öljyesiintymistä ja rakensi järven pinnalle porauslautan.

Tapahtui vääjäämätön. 20.11.1980 porauslautta löysi vihdoin jotakin kiinnostavaa. Se löysi suolakaivoksen.

Hauskinta on, että kukaan ei pysty sanomaan, mitä todella tapahtui, koska kaikki todisteet ja jäljet tuhoutuivat muutaman seuraavan tunnin aikana, mutta näyttäisi siltä että Texacon poranterä osui suolakaivoksen kolmannen maanalaisen kerroksen käytävään. Järvi syöksyi sisään suolakaivokseen, ja laajensi reikää isommaksi. Syntynyt pyörre imaisi sisäänsä porauslautan, yksitoista proomua, ja 65 eekkeriä ympäröivää maata. Paikallinen kalastaja hra Viator onnistui pakenemaan järveltä rannalle, sitoi veneensä puuhun ja seurasi voimattomana kuinka puu ja vene valuivat sen jälkeen porausreiästä sisään.

Tämä ei jäänyt tähän. Suolakaivokseen oli valunut niin paljon vettä, että läheisen Delcambren kanavan virtaussuunta kääntyi päinvastaiseksi, ja musta aukko täyttyi lähipäivinä kanavan ja Vermilionin lahden merivedestä. Samalla syntyi Louisianan historian suurin vesiputous, kun alavammille maille virrannut merivesi purskusi 50 metrin matkan alas. Luoliin pakkautunut vesi loi ilmataskuja, jotka purkautuivat komeina, parhaimmillaan yli sata metriä korkeina geysireinä.  

Ihmeellistä kyllä, kukaan ei edes loukkaantunut. Suolakaivoksessa olleet 55 työläistä onnistuivat pakenemaan etukäteen harjoitellun käsikirjoituksen mukaisesti. Öljynporaajat ehtivät paeta ennen kuin lautta upposi.

Lake Peigneur on yhä olemassa. Katastrofissa valuneen meriveden ansiosta se on tänään suolajärvi.

Kunnianhimoisempaa hävitystä onnistui saamaan aikaan ruotsalainen tee-se-itse-insinööri Magnus Huss, jonka kekseliäisyyttä on kiittäminen siitä saavutuksesta, että Ragundan järvi itäisessä Jämtlannissa tyhjeni pysyvästi ja kokonaan kesäkuun 6. ja 7. päivän välisenä yönä 1796. 300 miljoonan vesikuutiometrin tyhjentämiseen ei kulunut kuin neljä tuntia.

Herra Huss, joka sai aikalaisilta liikanimen Vildhussen, halusi rakennuttaa uittorännin 35 metriä korkean Storforsenin kosken ohitse. Nerokkaasti Huss aikoi käyttää raivaamiseen veden omaa voimaa, ja suunnitteli että Indaljoen virtauksen ohjaamisella murrettaisiin sorakannas, jonka jälkeen syntyisi uusi luonnollinen uoma kosken ohi.

Koskesta ei ollut enää koskaan harmia. Sorakannaksen antaessa periksi uuteen uomaan tulvahti luonnollisella voimalla niin joki kuin järvikin. Metrin korkuinen tulva pyyhkäisi tieltään kala-apajat, sahalaitokset, peitti viljelysmaat ja tuhosi kaiken tielleen osuneen. Vesi, lieju ja muta täytti läheisen laakson ja peitti niityt, metsät ja talot alleen. Huss teki nopeasti johtopäätökset ja päätti soutaa jokea rannikolle ja suunnata sieltä Tukholmaan. Hänet löydettiin kuolleena virran alajuoksulta. Lopulta osoittautui, että Huss itse oli Ruotsin historian suurimman luonnonkatastrofin ainoa kuolonuhri.

1797 suoritettiin kansallinen varainkeräys hankkeessa mukana olleiden hyväksi. Tuotoilla, 3000 riikintaaleria, he saattoivat maksaa sakkonsa. Lohivetensä ja viljelysmaansa menettäneiden kiukkuisten jämtlantilaisten jälkeläiset leppyivät vuoteen 1950 mennessä. Silloin viljavaa vanhaa järvenpohjaa viljelleet kiitolliset kuntalaiset pystyttivät herra Hussille muistopatsaan, jossa lukee ”Magnus Huss toteutti vuosisataisen unelman: vaiensi kosken, tyynnytti joen. Kaukonäköinen rohkeus koitui hyödyksi kalastukselle, metsänhoidolle ja teollisuudelle.”
 
Kesällä 2005 Nizhni-Novgorodin Bolotnikovissa tapahtui. Kalastajat saapuivat aamutuimaan verkkojaan nostamaan ja havaitsivat tyrmistyksekseen että Beloje-järvi oli kadonnut. ”Aivan kuin joku olisi vetänyt ammeesta tulpan pois” ihmetteli tv-reportteri katsellessaan roinan täyttämää mutaista kuoppaa.

Paikallisviranomaiset epäilivät, että järvi oli tyhjentynyt maanalaiseen luolaan. Dmitri Kljujev muisteli, että samantapaista oli sattunut 70 vuotta aiemmin. Seudun asukkailla oli toisenlaisia näkemyksiä. Paikallinen traktoristi teki tiettäväksi, että järven veden olivat varastaneet maan ulkopuoliset oliot. Nuoret bolotnikovilaiset puolestaan kertoivat jännittävää tarinaa, että järvi oli ilmaantunut tyhjästä Iivana Julman aikana ja siitä alkaen sitä on ympäröinyt synkkä salaisuus.

Tatjana Bakina alueen kulttuuritoimikunnasta tiesi kertoa nykyiselle sensaatiolehti Pravdalle, että vuonna 1600 todellakin kirkko oli jäänyt nousevan veden alle ja parin vuosikymmenen kuluttua paikalla oli kaunis järvi. Kirkon jääminen vedenpaisumuksen kouriin oli käsitetty Jumalan vihaksi. Asiantuntijoiden mukaan on todennäköistä, että järvi palaa aikanaan takaisin, kun pohjan huokoisten kerrosten repeämät nyt paikkautuvat järven pohjan lietteellä, ajopuulla ja roinalla.

Vanhan kansan kyläläinen ei viitsinyt kommentoida nuorten kertomaa jännitystarinaa. ”Minä kuvittelin, että amerikkalaiset ovat vieneet järven”, naureskeli babushka mökkinsä vieressä.

 

Olen hieman hämmentynyt lukuisista osanoton ilmauksista. Kiitos niistä. Tarkoitukseni oli vain ilmoittaa, miksi blöginrutale ei ole tahtonut päivittyä, mutta kun asia tuli tässä puheeksi, niin jospa tämän kerran hieman valotan millaisen elämän isäni eli. 

Jos joskus tulee aiheelliseksi vastata kysymykseen "miten minusta tuli minä", niin osoitan sormella edesmennyttä isääni ja sanon että häntä sopii syyttää.

Muutama vuosi sitten haastattelin brittiläistä näyttelykuraattoria ja sarjakuvatoimittajaa Paul Gravettia. Keskustelu kääntyi sukurasituksen merkitykseen. Hän tiedusteli uteliaana, onko kiinnostukseni sarjakuviin ja animaatioihin perua isältä. Kun vastasin myöntävästi, hän sanoi arvanneensa asian. Hänellä itsellään oli ollut sama juttu.

Lukemaan opin nelivuotiaana isän Aku Ankoista, jotka hän oli pitänyt tallella alkaen numerosta 1/1951. Kippari Kalle- ja Sarjakuvalehti-lehdille kävi heikommin. Ne päätyivät 1970-luvun alussa mökille liiterin hyllylle, jossa erään talven aikana hiiret ne söivät. Rahallisesta arvosta viis, lehtien menettäminen oli surullisinta. On hurjaa että kykenee muistamaan, mitä tarinoita on lukenut lehdistä, joita ei ole enää ollut olemassa 35:een vuoteen. Muistikuviakaan ei voi sattuneesta syystä enää tarkistaa.

Nuorena miehenä isä harjoitti Aku Ankkojensa kanssa maksukirjastotoimintaa. Hän lainasi lehtiään luettavaksi pientä käteissummaa vastaan. Muutenkin isäni osasi liikeasiat. Hän aina osti kalliilla ja myi halvalla. Urheilua hän harrasti mielellään, erityisen mielellään sängyllä maaten. Jalkeillahan saisi lähinnä urheiluvammoja, kuten Väätäisen voittaessa 1971. Hän kuunteli selostusta radiosta saunassa ja tohkeissaan poltti selkänsä komeasti kiukaassa.

Lääketieteen tohtori Kari Lehtinen syntyi 1944 sodan vielä kestäessä. Hänen vanhempansa olivat lahtelainen sähköteknikko, viestimies ja 70-prosenttinen sotainvaliidi, sekä savolainen merkonomityttö, omaa sukua Kääriäinen, rautatieläisen tytär, jonka äiti osasi hädin tuskin lukea ja kirjoittaa. Isoäidin veljistä ja heidän pojistaan tuli aikanaan professoreja ja tohtoreita. 2000-luvun Suomessa on hyvin vaikeaa kuvitella, että vastaava sosiaalinen nousu olisi enää mahdollista.

Koska isä oli valmistettu pula-ajan aineista, hän pienenä torjui puutostiloja syömällä uuninvierustan rappausta. Kun mummu äkkäsi asian, hän alkoi ostaa kalkkitabletteja. Laaksokadun paritalossa kolme sukupolvea asusti 1,5 huoneen asunnossa, jossa oli tilaa siihen, että jokainen saattoi nukkua omalla patjallaan, joten olosuhteiden moittiminen olisi ollut asiatonta.

Armeijassa isällä oli ollut ryhmässään kaksi aivan mahdotonta persoonallisuutta. Toinen oli Seppo Ahti ja toinen Pekka Siitoin. Seppo Ahti teki mukisematta mitä käskettiin, mutta katseli mokomaa touhua sen verran vinoon, että isän oli helppo arvata mitä tuleva Bisquit ajatteli. Sen hän ymmärsi hyvin. Sen sijaan P.Siitoin oli lyönyt kättä lippaan kuin teräsjousi, pitänyt univormunsa tiptop-kunnossa, ja osoittanut niin suurta intoa, että isä oli huolestuneena miettinyt mitähän taivaan nimessä tuostakin tyypistä tulee.

Äitini hän oli tavannut tansseissa, jonne hän oli lähtenyt puoleksi mukaan pakotettuna ja bensiiniltä haisten. Moottorimiehen aromi ei ollut nähtävästi haitannut tuttavuuden tekemistä, etenkin sen jälkeen kun isä huomautti tulevalle äidilleni, että ei hän tavallisesti joudu työntämään kaverin sammunutta ajopeliä kilometrikaupalla huoltoasemalle. He yrittivät olla varovaisia, mutta 1960-luvun alussa tiettyjen tarvikkeiden saatavuus oli kehnohkoa. Niinpä kun isän 21-vuotispäivänä pappa oli herättänyt hänet aamulla ja pitänyt lempeän puhuttelun täysi-ikäisyyden vastuista, niin siitä viikon päästä isällä oli kunnia ilmoittaa, että nyt sitä vastuuta olisi tulossa oikein olan takaa. Kesällä järjestettiin häät, minä synnyin syyskuussa cp-vammaisena keskosena, ja helmikuussa äitini kuoli.

Mummu ja pappa olivat jyrkkinä. Ei tullut kuuloonkaan, että poika laitettaisiin jonnekin hoitoon tai että isä keskeyttäisi opintonsa. He vuokrasivat uuden tilavamman asunnon silloin uutuuttaan kiiltävältä Salpakankaalta ja pitivät huolta minusta. Viikonloppuisä opiskeli viikot Helsingissä ja näki poikaansa viikonloppuisin. Niinpä kun Vanhaa vallattiin, isä istui boksissaan Perämiehenkadulla, luki tenttiin ja kuunteli typeryyksiä radiosta. Maailman huolet eivät kovasti jaksaneet häntä kiinnostaa, koska hänellä oli omiakin. Sitten kuoli pappa 49-vuotiaana ja perheen talous romahti.

23-vuotiaana hän näki unen, joka poikkesi kaikista sitä ennen ja sen jälkeen nähdyistä. Hän oli unessa paikassa, jossa oli ennenkokemattomat värit ja tuoksut. Ryhmä nuoria ihmisiä oli soutelemassa järvellä ja heillä näytti olevan hauskaa. Hän meni lähemmäksi ja huomasi joukossa edesmenneen vaimonsa.
"Mitä pitää tehdä että pääsee tänne?" hän kysyi.
"Elä elämäsi vilpittömästi" hänelle vastattiin.
Hän havahtui unesta keskellä yötä ja tunsi olonsa "hiukkasen oudoksi". Aamulla hän oli kirjoittanut kirjeen Voitto Virolle, joka kutsui kylään. Pastori Viro oli samaa mieltä, että kyseessä ei ollut mikään tavallinen uni. Samalla Viro esitteli homeopaattista ihmeitä tekevää vettä, jota hän säilytti lasipurkissa. Lääket.kand. Lehtinen palasi opiskelijaboksiinsa ja mietti kumpi oli hämmentävämpää, uni vaiko Voitto Viro.

Isä meni uusiin naimisiin 1971 aivan kuten ennustaja oli hänelle aikoinaan luvannut. Jos ensimmäinen avioliitto oli parin ystävien mielestä solmittu taivaassa, niin toinen avioliitto ei. Minulle on jäänyt hämäräksi, mikä isää ja äitipuoltani piti lopulta yhdessä. Ehkä aluksi se olin minä (kiitos kysymästä, olin kaikkea muuta kuin helppo lapsi), ehkä sen jälkeen syntyneet siskoni ja veljeni, loppuvaiheessa varmasti hänen puolisonsa sairaus. Tavallisempi mies olisi ratkaissut asian kiskomalla takin niskaan ja lähtemällä baariin. Isä ratkaisi asian eristäytymällä  makuuhuoneeseensa lukemaan ja juomaan kaljaa yksinään. Kuitenkin he viihtyivät yhdessä Kyproksella joka talvi. Voin vain ajatella, että he tarvitsivat toisiaan.

Hän jäi kaksi kertaa leskeksi. Äidille kehittyi 2000-luvun alussa sairaus, joka johti persoonallisuuden lapsellistumiseen ja kielen halvaantumiseen. Hän tiputteli ruokaansa päälleen ja alleen (ja taloyhtiön närkästyneet tädit lähettivät postiluukusta kirjeitä, joissa valitettiin että vaimonne oksentelee). Mutta kuka haluaisi nähdä vaimonsa letkuruokinnassa? Niinpä isä hoiti vaimoaan kotonaan ja katsoi läpi sormien hänen tempauksiaan (hän pöllähtää yhtäkkiä kotiini ja sanoo olevansa menossa Kyprokselle, matkatavaroina muovikassissa shampoopullo ja pipo, lompakossa kaksikymppiä). Mummon tapaus oli hänelle sikäli helpompi, että viisi viimeistä vuotta häntä hoidin minä.

Isä yritti esiintyä jonkinlaisena julkikonservatiivina, mikä hupaisevasti epäonnistui kerta toisensa jälkeen, koska todellisuudessa hän oli salaliberaali. Kun hänet lamavuosina ruinattiin aukonpaikkaajana sitoutumattomaksi ehdokkaaksi vaalilistalle, hän lupasi pyhästi olla kampanjoimatta ollenkaan. Haukuin hänen ehdokkuutensa silti. Sen harvan kerran, kun kuulin hänen puhuvan jostakin poliitikosta arvostavasti, kyseessä oli Osmo Soininvaara.

Terveydenhoitopolitiikasta hänellä oli mielipide: pitäisi olla enemmän lääkäreitä ja hoitajia ja enemmän aikaa potilaille, vähemmän byrokratiaa ja siivoojia vahaamassa sairaalan juuri vahatut lattiat entistäkin liukkaammaksi, jotta vaikeasti liikkuvat potilaat taittaisivat niskansa toisenkin kerran. Hän luennoi mielellään opiskelijoille, jotka ilmeisesti myös pitivät hänen esityksistään.

Isäni oli suurin fanini. Vasta myöhemmin olen ymmärtänyt, että näin ei välttämättä kaikkialla aina ole. Jokainen typeräkin sarjakuvani ja luoja paratkoon, avuttomista avuttomin novellini, jonka olen rustannut joskus 18-vuotiaana ja joka pitäisi polttaa roviolla, löytyi kuoleman jälkeen hänen kokoelmistaan huolella talletettuna siististi pinossa.

Vaikka en ole mielestäni saanut aikaan vielä mitään, niin olen iloinen että hän ehti nähdä viime syksynä ilmestyneen opuksen (Mangan mestarit), jotka olin tekemässä. Oli mainiota kuunnella, kuinka hän luki sitä. Hän puhui lukiessaan ääneen, hörähteli, manaili, haukkui, ja oli erittäin tyytyväinen siihen että olin ollut tekemässä tällaista. Pappa aikoinaan joutui lukemaan kirjoja salaa, koska ne olivat maallista roskaa, joka pilasi silmät. Silmien heikentyminen ei olisi ollutkaan ihme, koska hän joutui lukemaan niitä peiton alla 1930-luvun mallisen taskulampun valossa silloin kun hänen äitinsä, yliuskovainen ja muutenkin jokseenkin ikävä ihminen, nukkui. Eräänä päivänä 1950-luvun alussa pappa tuli lahtelaisen kirjapainon myymälästä, rämäytti isän eteen pöydälle 20 Tarzan-kirjaa ja sanoi että lue tuosta. Tarjoukseen sisältyi yksi ehto. Hän halusi lukea ne kirjat itsekin.

En voi olla kuin helkkarin ylpeä näistä sukuni miehistä.

Isän kollegat laativat paikallislehteen muistokirjoituksen, jossa mainittiin että hän jää muistoihin kuivasta, älykkäästä huumoristaan ja potilaskeskeisestä asenteestaan. Kaiken kruunaa kuitenkin kuvaus vapaa-ajan vietosta mökillä. Muistokirjoituksessa sitä ei mainittu, mutta etenkin kesäisin mökillä isä keksi kaikenlaisia absurdeja satuja, joista erityisesti jäi mieleen köhnö, kymmensenttinen olento, joka liikkuu öisin ruohikossa ja puree nilkkaan. Muuten hän pelkästään latautui, makasi sängyllä, luki Carter Browneja ja vanhoja Valittuja Paloja, mutta muistokirjoituksessa ei nähtävästi oikein sovi mainita että aikaansaanut ihminen voi olla tekemättä mitään. Maailmanhistorian kurjin poroviherpeukalo yritti joskus saada mökillä aikaiseksi nurmikkoa. Kahdeksan multa- ja y-lannossäkin tuloksena mökillä oli nurmikko yhden kesän ajan. Sitten sen valtasi ratamo. Tämä ja yhtä ensiluokkainen kasvimaan yritelmä esiintyvät nyt muistokirjoituksessa salanimellä "puutarhanhoitoa". Isä olisi arvostanut tätä. Itsekin nauroin vedet silmissä.

Minulla on ikävä häntä vielä pitkään.

Isän kuoleman johdosta on ollut muuta ajateltavaa ja järjesteltävää. Lähiaikoina jatkuu.

1700-luvun Seitsemän Päivää kertoo:

Pietari Suuri (1672-1725) oli innokas amatöörihammaslääkäri. Hän näki kerran kuinka mätää hammasta vedettiin pois ja tämä oli hänen mielestään sen verran vaikuttavaa, että hän osti itselleen hampaidenvetotongit. Siitä alkaen tsaarin hovissa säikyttiin Pietari Suuren ilmaantumista näkösälle, sillä tsaari oli minä hetkenä hyvänsä valmis tutkimaan vastaantulijoiden hampaita ja vetämään tongit esiin taskustaan.

Muuan hovimies keksi kiinnostavan tavan hyödyntää tsaarin kiinnostusta. Hän kertoi Pietarille, että hänen vaimonsa kärsii pahasta hammassärystä, mutta hän pelkää mennä hampaidenvetäjän pakeille. Avulias Pietari Suuri sovelsi mielellään käytännön sosiaalipolitiikkaa hovimiehen vaimoon. Vastustuksesta ja kiljunnasta huolimatta Pietari Suuri kamppaili urheasti hampaan kanssa ja sai kuin saikin sen vedetyksi ulos. Myöhemmin hän kuuli, että hampaassa ei ollut mitään vikaa. Hovimies vain oli halunnut antaa vaimolleen opetuksen.

Monen vuosisadan ajan ainoa vähänkin järkevä ammatillinen ura kääpiölle oli ryhtyä hovin viihdyttäjäksi. Pietari Suuri juhlisti toisen poikansa syntymää juhlaillallisilla, joissa pääosassa olivat kääpiöt. Sekä miesten että naisten pöytään tuotiin valtava piiras. Miesten pöydän piiraasta nousi esiin taikinan alta elävä alaston naiskääpiö. Tasapuolisuuden nimessä naisten pöydän piiraasta esiin hyppäsi tiukka hanu, eli alaston mieskääpiö. Tämä ihastuttavan aistikas tapa on säilynyt lähinnä amerikkalaisessa perinteessä, jossa jättimäisistä täytekakuista tupsahtaa esille puputyttöjä.

Preussin kuningas Frederik Wilhelm I (1688-1740) ei välittänyt kääpiöistä. Häntä miellyttivät jätit. Potsdamin jättiläiskaartiin pääsyn edellytyksenä oli kuuden jalan eli noin 185 senttimentrin pituus. Useimmat kaartin jäsenet olivat kaksimetrisiä ja pisin heistä oli lähes kaksi ja puolimetrinen. Kun kaarti sonnustautui parhaimpiinsa ja käytti korkeaa hattua, heidän ulkomuotonsa tavoitteli jopa kolmea metriä. Komeimmat jätit pääsivät öljymaalauksiin. Erään poikkeuksellisen pitkän norjalaisen kuoltua murheellinen Frederik Wilhelm antoi ikuistaa hänet marmoriin.

Valitettavasti useat epätavallisen pitkät miehet olivat samalla henkisesti jälkeenjääneitä. Saksin kuningas antoi Frederikille lahjaksi kahdeksan jalan pituiseksi väitetyn ruotsalaisen, mutta miesparka oli niin lahjaton, että häntä ei saatu ymmärtämään sulkeisharjoitusten rutiineja "monista toistuvista selkäsaunoista huolimatta". Tällainen kävi niin yli Frederikin ymmärryksen, että hän erotti jättimäisen ruotsalaisen kaartista – kertoman mukaan ainoa kerta, kun tällaista oli tapahtunut. Ruotsalaisen loppu oli kurja. Hänen kerrotaan päätyneen Berliiniin, missä hän kuoli kerjäläisenä kadulle.

Frederikin suuruudenhullutus meni niin pitkälle, että hän alkoi kaapata pitkiä miehiä ympäri Eurooppaa. Kuka tahansa riittävän pitkä mies kansallisuudesta, kielestä ja asemasta riippumatta oli vaarassa päätyä Potsdamin kasarmeihin. Poikkeuksellisen pitkä itävaltalainen diplomaatti oli joutua Frederikin agenttien kidnappaamaksi Hannoverissa. Irlantilainen jätti nimeltä Kirkman siepattiin Lontoossa kadulta keskellä kirkasta päivää ja toimitettiin Frederikille. Operaatio maksoi hänelle tuhat puntaa. Italiassa Frederikin agentit kaappasivat pitkän papin kesken messun. Pitkä puuseppä huijattiin puuarkkuun, joka naulattiin tiiviisti umpeen ja toimitettiin Frederikille. Avattuaan arkun ja löydettyään sieltä kuoliaaksi tukehtuneen miehen Frederik käski vangita kyseisen kuninkaallisen hovihankkijan ja heittää hänet tyrmään eliniäkseen.

Aluksi muun Euroopan silmissä Frederikin keräilyharraste herätti huvittuneisuutta. Kun Preussin agentit alkoivat kaapata muiden maiden kansalaisia, se herätti suuttumusta. Sitten herättiin huomaamaan, että Preussin kuningasta voisi mainiosti lahjoa tällä tavalla. Britannian hallitus onnistui neuvottelemaan edullisen sopimuksen, jota edesauttoi Frederikille lähetetyt 15 pitkää irlantilaista. Venäjällä ei haluttu jäädä kilpailussa toiseksi, vaan Pietari Suuri lähetti Fredrikille satoja yli kuuden jalan mittaisia venäläisiä.

Kun pitkien miesten virta alkoi ehtyä, Frederik suuntasi huomionsa rodunjalostukseen. Lain nojalla jokaisen pitkän preussilaisen miehen tuli naida pitkä preussilainen nainen. Frederikin jättikaartin päivät oli kuitenkin luetut. Koska lähes jokainen kaartiin värvätty oli otettu joukkoon vastoin tahtoaan, he kapinoivat säännöllisesti. Ollakseen Frederikin suosikkisotilaita kaartin olot olivat suroastaan kurjat ja joukkojen moraali huono. Vuosittain noin 250 miestä onnistui pakenemaan, mutta kiinnijääneille ei annettu armoa. Heiltä leikattiin nenä ja korvat, minkä jälkeen heidät teljettiin Spandaun vankilaan. Murheellisimmissa tapauksissa jättimiehet turvautuivat itsemurhiin tai lahjoivat vartijat tappamaan heidät.

Frederik Wilhelmin pojan Frederik Suuren avioliitto Brünswick-Bayernin Elizabeth Christinan kanssa oli myös omalaatuinen. Frederikiä ei saanut kukaan nähdä alasti, ei miespalvelija, eikä myöskään vaimo. Pari elikin erillään toisistaan hääpäivästä alkaen. Frederikin sisaren mukaan tähän oli ymmärrettävä syy. Frederik oli niin sukupuolitautien runtelema ja kehnot kirurgiset toimenpiteet olivat jättäneet hänen alaruumiinsa niin rujoon tilaan, että Frederik katsoi parhaaksi pidättäytyä järkyttämästä vaimoaan.

Seitsenvuotisen sodan alkaessa Frederik kirjoitti kuningattarelleen lyhyesti "Madam, kiireelliset asiat ovat estäneet minua kirjoittamasta ennen tätä hetkeä. Lausun tässä jäähyväiseni ja toivotan terveyttä ja tyytyväisyyttä edessä olevina vaikeina aikoina." Seitsemän vuoden päästä Frederik palasi kotiin. Palatsin portin edessä miestänsä odottanut kuningatar ei odottanut turhaan. Kun Frederik nousi vaunuista, hänen ensimmäiset sanansa seitsemään vuoteen kuuluivat: "Madam on lihonut".

Aatelisherra Jack Mytton (1796-1834) oli varakas Englannin parlamentin jäsen ja kävelevä katastrofi, jonka saapuminen tiesi harmeja ja ikävyyksiä kaikille asianosaisille. Nuorena hänet erotettiin kahdesta koulusta tappelemisen takia. Tultuaan erotetuksi Westminsteristä hän viihtyi Harrown koulussa kerrassaan kolme päivää. Koulutuksensa hän sai yksityisopettajilta, jotka joutuivat sietämään Myttonin kepposia. 21-vuotiaana Mytton sai oikeuden perintöönsä. Siitä alkaen hän keskittyi huuhtelemaan 500 000 punnan perintönsä alas kurkustaan alkoholin muodossa. Hän tapasi juoda viisi pulloa portviiniä ja viisi pulloa brandya päivittäin.

Tämä saattaa osaksi selittää hänen estottomat tempauksensa. Herra Myttonilla oli vaatekomerossaan 150 paria ratsastushousuja, 700 paria saappaita ja 300 paitaa, mutta silti hän suosi ketunmetsästystä alasti, jotta hän saattoi olla paremmin kosketuksissa sisäiseen villi-ihmiseensä. Eräänä talvena Mytton lähti sorsanpyyntiin pelkkä yöpaita yllä. Mytton otti hullunrohkeita riskejä, ajeli vankkureita katolleen, ja tappeli koirien ja jopa lemmikkikarhunsa kanssa paljain käsin. 1826 vedonlyönnin seurauksena hän ratsasti hevosensa sisään Bedford Hotelin sisäänkäynnistä, ylös portaita parvekkeelle, josta hän kannusti ratsunsa loikkaamaan ruokasalissa aterioivien vieraiden ylitse ja ikkunasta ulos. Hänen mielestään oli myös tavattoman huvittavaa luistella tallipoikien kanssa lampien jäällä rottia takaa-ajaen. Myttonin elämäntavoista sanottiinkin hänen eläessään että ne olivat ”sarja itsemurhayrityksiä”. Seurapiirien naisväki piti Myttonia jostain syystä karkeana.

Myttonin kuuluisa hevonen, yksisilmäinen raudikko Baronet, oli ollut hänen ratsunaan siitä alkaen kun Mytton palveli husaarirykmentissä. Usein huonolla säällä Mytton kolkutteli muitta mutkitta tienoon asumusten ovia ja tiedusteli, voisiko hän ja hevosensa tulla sisään lämmittelemään takkatulen loimussa. Useimmiten Myttonille vastattiin myöntävästi, mikä saattoi johtua siitä, että hän omisti tilustensa useimmat vuokratalot. Aiemmin Mytton oli yrittänyt lämmitellä hevosiaan kylminä päivinä juottamalla yhdelle niistä pullollisen portviiniä. Valitettavasti kyseinen hevonen, Sportsman, ei pitänyt tästä kokeilusta vaan heitti henkensä.

Niin kauan kun Mytton pysytteli pienessä sievässä, hän menestyi sekä hevostenkasvattajana että vedonlyöjänä. Hänen hevosensa Euphrates voitti Lichfieldin Gold Cupin vuonna 1825. Mytton palkkasi tunnustetun muotokuvamaalarin William Webbin ikuistamaan voittajahevosensa kankaalle. Kun Myttonin juoppous paheni, hänen onnensa kääntyi lopullisesti huonompaan suuntaan. Kerran Doncasterissa Mytton voitti ja saman tien hävisi useita tuhansia puntia, kun tuuli sieppasi hänen voittorahansa ja lennätti ne tavoittamattomiin.

Myttonin eläinrakkaus tuli selvästi näkyviin hänen maillaan ja kartanossaan, sillä hän piti 2000:a koiraa, 60:ä kissaa ja jo mainittua karhua, jolle hän oli antanut nimeksi Nell. Eräillä illallisilla Mytton saapui vieraiden keskuuteen täydessä puvussa karhun selässä ratsastaen. Täydessä puvussa, koska alasti karhun selässä ratsastamista eivät hänen palvelijansa tohtineet suositella. Karhu oli eri mieltä Myttonin tavasta kannustaa tätä tassuttamaan nopeammin, joten karhu haukkasi ison palan Myttonin jalasta. Tämä ei saanut Myttonia luopumaan karhusta. Karhu lopetettiin vasta kun se oli hyökännyt palvelijan kimppuun.

Erään kerran Mytton sonnustautui maantierosvoksi ja ampaisi matkaan tavoittamaan kirkkoherran ja lääkärin, jotka olivat juuri juuri poistuneet Myttonin tarjoamalta illalliselta. Mytton sai heidät kiinni, ampui pistooleilla heidän päidensä yli ja karjaisi ”rahat tai henki”. Myöhemmin hän kertoi riemuissaan, kuinka herrat olivat ratsastaneet pakoon henkensä edestä Mytton kannoillaan.

Myttonin poliittinen ura ei kestänyt kauaa. Hän varmisti valintansa 1819 jakamalla avokätisesti 10 punnan lahjuksia jokaiselle äänestäjälleen. Reippaasta ulkoilmäelämästä ja voimien koettelusta pitänyt Mytton luonnollisesti havaitsi poliittisen väittelyn satumaisen pitkästyttäväksi. Hän näyttäytyi parlamentissa yhden ainoan kerran ja viihtyi paikalla vain puoli tuntia.

Mytton kuoli halvaantuneena ja pennittömänä velkavankeudessa. Viidessätoissa vuodessa Mytton oli onnistunut juomaan ja pelaamaan omaisuutensa ja kiinteistönsä sekä menettänyt parlamenttipaikkansa, joka oli kuulunut Myttonin suvulle sukupolvien ajan. Hänen kuolemaansa joudutti tapaus, jossa hän sytytti yöpaitansa tuleen, jotta hän herkeäisi nikottelemasta. Ennen kuin pahoin palanut Mytton menetti tajuntansa, hän ehti henkäistä ”Luojan kiitos, hikka ainakin lähti.”

1930-luvun lopulta 1940-luvun alkuun Kölnin ympäristössä vaikutti nuorisojengi, joka kasvatti tukkansa pitkäksi, lauloi kiellettyjä juutalaisten säveltäjien tekemiä lauluja, ja harrasti Hitler Jugendin ohjesäännön vastapainoksi omaehtoista luontoretkeilyä. Voi arvata, että he eivät oikein diganneet natseja.

Sodan loppuvaiheissa Kölnissä oli 3000 edelweisspiraattien jäsentä ja lähikaupungeissa satoja lisää. Nuorisokapinallisten yhteenliittymä oli epävirallinen – vuonna 1936 kaikki paitsi virallisesti hyväksytyt nuorisojärjestöt oli tehty ykskantaan laittomiksi – epäpoliittinen ja epätunnustuksellinen. Heidän yhteisenä nimittäjänään oli, että he kieltäytyivät liittymästä Hitler Jugendiin. Toisin kuin natsiorganisaatiot, Edelweisspiraten järjesti pojille ja tytöille yhteisiä matkoja ja kokoontumisia, joissa sai polttaa tupakkaa ja jopa nauttia alkoholia. Gestapo ja viranomaiset pitivät tällaista toimintaa rikollisena, sukupuolimoraalia loukkaavana ja uhkana valtakunnan järjestykselle.

Ensi vaiheessa 1930-luvun puolessavälissä nämä saksalaiset elämäntapaintiaanit kutsuivat itseään navajoiksi. Ulkoilmaretket, uinti, telttailu, kitaransoitto ja laulu rinnastuivat heidän mielessään Villin Lännen vapauteen ja rajoittamattomuuteen, jonka olivat Saksassa popularisoineet monet lännenromaanien kirjoittajat, parhaana esimerkkinä Karl May. Kölniläinen Hitler Jugendin johtaja määritteli 1936, että navajo on "kuka tahansa nuorukainen, joka käyttää värikästä ruudullista paitaa, shortseja, ja kulkee saappaissa, joissa sukat on käännetty varren päälle". 1940 esseniläinen Hitler Jugendin osasto luonnehti kotikaupunkinsa edelweisspiraatteja toteamalla että siihen kuuluvat "eivät enää käy kirkossa". 1942 puolestaan edelweisspiraatit olivat epäilyttäviä, koska he olivat "kaikki katolisia". Yhdestä asiasta oltiin siis yhtä mieltä: Edelweisspiraten edusti kaikkea sitä, mitä natsit inhosivat.

Jean Jülichin isä tuomittiin 1936 10 vuodeksi pakkotyöhön, koska hän kuului kommunistipuolueeseen. Jeanin isoäiti ja täti vangittiin puoleksi vuodeksi, minä aikana Jean eli orpokodissa. Kun isoäiti ja täti vapautettiin, 7-vuotiaalle Jeanille oli kehittynyt tietynlainen mielipide sen aikaisen Saksan menosta. "Hitler Jugendissa meidät laitettiin Valtion Rautateiden koulutuskeskukseen Nippenissä. Joka aamu kun ilmoittautui nimenhuudossa, piti sanoa Heil Hitler. Jos halusi vessaan, piti hihkaista Heil Hitler. Kun tulit vessasta, Heil Hitler. Kättä nostettiin ja laskettiin aamusta iltaan. Vihasin sitä todella." Jülichista tuli edelweisspiraattien aktiivinen jäsen.

Hauskanpito ja kapinointi sai vakavampia muotoja, kun littoutuneet alkoivat pommittaa Kölniä.  Militanteimmat edelweisspiraatit alkoivat tietoisesti järjestää natseille harmeja. Jean Jülich kavereineen heitteli tiiliskiviä ammustehtaiden ikkunoista sisään ja sujautti sokerivettä natsiajoneuvojen bensatankkeihin. Toiset ryhmät tekivät näyttävämpiä tempauksia, suistivat ammusjunia kiskoilta tai levittivät hallintoa kritisoineita lentolehtisiä.

10.11.1944 kölniläisellä kadulla Gestapo järjesti reipasotteisesti ilman turhia oikeudenkäyntejä hirttäjäiset 13 ihmiselle, joista kuusi oli teini-ikäisiä Edelweisspiratenin jäseniä. Yksi hirtetyistä oli Bartholomaeus Schink, 16-vuotias edelweisspiraattien johtohahmo. Tänään kyseinen katu on nimetty hänen mukaansa. Jülich välttyi hirttämiseltä, koska hän oli tuohon aikaan vankilassa syytettynä Gestapon päämajan räjäytysyrityksestä.

Natsiajan hipeistä on tehty elokuva vuonna 2004. Koko ikänsä Kölnissä asunut ohjaaja Nico von Glasow oli hämmästynyt kuullessaan ensi kertaa, kenen mukaan ja miksi Bartholomaeus Schinkin katu oli nimetty. Hän ei ollut kuullut aiemmin koko asiasta. Menneisyydenhallinta, sana josta voisi kysyä pitäisikö sitä olla edes olemassa, oli tähän asti mutkistanut asian käsittelyä. Edelweisspiraattien tekeminen tunnetuksi nähtiin epäilyttävänä, koska se kuulemma olisi vienyt huomiota pois kaikista niistä, jotka eivät tehneet mitään, ja joiden edestä koko Saksan kansan pitäisi tuntea kollektiivista syyllisyyttä ilmeisesti tuomiopäivään asti.

Kirjat ja netti ovat täynnä merkillisiä kertomuksia siitä, kuinka kaksoset, jotka ovat eläneet elämänsä toisistaan erotettuina, ovat eläneet samankaltaista elämää toisistaan tietämättä. Yksi merkillisimmistä aiheeseen liittyvistä viime aikojen uutisista tuli julki joulukuussa 2007.

Conny ja Ulrike syntyivät identtisinä kaksosina 1969 Itä-Saksassa pariskunnalle, jolla oli jo ennestään kolme lasta. Taiteilijavanhemmat eivät nauttineet hallituksen suosiota, joten kolmen kuukauden ikäisinä kaksostytöt otettiin adoptoitaviksi. Conny tuotiin Friedrichrodaan putkimiehen perheeseen. Murrosikä 1980-luvun Itä-Saksassa oli erityisen vaikeaa maan natistessa, mutta Conny puhuu kasvattiperheestään lämpimästi. "He olivat hyviä ihmisiä ja kristittyjä. Tunsin aina olleeni heidän perheeseensä tervetullut. Kotona saattoi puhua asioista, joista julkisesti piti vaieta."

Myös Ulriken adoptiovanhemmat olivat toisinajattelijoita. Silmäkirurgi ja hänen vaimonsa joutuivat vangituiksi aktiviteettiensa vuoksi. Kun Ulrike oli 12-vuotias, systeemi sai tarpeekseen heidän työstään kirkon parissa ja karkotti perheen Itä-Saksasta. He asettuivat Mainziin ja perhe alkoi vaurastua. Ulrike oli aina tiennyt, että hän oli adoptoitu, mutta vasta lännessä hänelle kerrottiin että hänellä on kaksoissisar jossakin idässä. "Joka syntymäpäivä ajattelin häntä, jonka nimeäkään en tuntenut ja haaveilin että tapaisimme vielä jonakin päivänä."

Tilaisuus olisi tarjoutunut kun muuri murtui 1989, mutta kummallakin oli silloin jo oma elämänsä, perhe ja omia lapsia, eivätkä naiset olleet varmoja, kestäisivätkö he jälleennäkemistä. Lopulta 26-vuotiaana Ulrike kokosi rohkeutensa ja halusi nähdäkseen DDR:n aikaiset adoptiopaperit. Niistä löytyi samana päivänä syntynyt toinen tyttö, hänen adoptiovanhempiensa osoite ja puhelinnumero. Ulrike soitti heti. Connyn vanhemmat vastasivat puhelimeen ja olivat äimistyneitä. Kukaan ei ollut koskaan kertonut heille, että Connylla oli sisar.

Pienenä Conny piti nukkea, jolle hän ei antanut nimeä. Hän vastasi kysyjille "hänellä ei ole nimeä, hän on vain siskoni". Nyt 38-vuotiaana Conny Holzbrecher pohtii, että hän oli aina tuntenut kuinka hänen elämästään puuttui jotakin, joku johon ei saanut yhteyttä. Hänen adoptiovanhempansa pitivät Connyn reaktioiden syynä sitä, että hän oli ainoa lapsi, mutta koska adoptiovanhemmat olivat hedelmättömiä, he eivät voineet auttaa asiaa.

Connya ja Ulrikea on vaikea erottaa toisistaan. Heidän samanlainen ulkomuotonsa, pukeutumisensa ja hiustyylinsä saattaa olla harkittua, mutta samankaltaisuus ulottuu heidän puhetapaansa, eleisiin, makuun ja huumorintajuun, nauruun. Molempia kuvataan rauhallisiksi, viileiksi ja älykkäiksi. Ympäristön vaikutuksen – jos sitä on ylipäätään olemassa – luulisi olevan heidän kohdallaan paljon voimakkaampi kuin muilla erotetuilla kaksosilla, sillä Ulrike kasvoi Länsi-Saksassa ja Conny jäi muurin itäpuolelle.

Toisistaan tietämättä kasvaneet kaksoset elivät jaetun Saksan molemmilla puolilla hämmästyttävän samankaltaista elämää. Molemmilta leikattiin umpisuoli 16-vuotiaana. Molemmat saivat ensimmäisen lapsensa 19-vuotiaana. Kummankin ensimmäinen lapsi oli tyttö. Kummatkin ovat eronneet miehistään. Molemmat päätyivät heitä kiinnostavalle alalle, joka molempien kohdalla oli tapahtumien ja festivaalien organisointi.

"Kun puhuimme ensimmäistä kertaa toisillemme puhelimessa, niin tajusimme että ajattelimme samalla tavalla. Pidimme samasta musiikista ja kirjoista. Molemmat olimme harrastelijataiteilijoita. Äänenkorkeutemme oli sama, vaikka aksentti tietysti oli eri. Sitten kirjoitimme kirjeitä ja vaihdoimme valokuvia. Käsialamme oli sama. Näytimme samoilta. Se oli kuin olisin saanut kirjeen itseltäni toisesta elämästä." Tänään Conny ja Ulrike elävät omine perheineen siellä minne ovat juurtuneet, Conny idässä ja Ulrike lännessä. Heidän taloissaan on samat värisävyt.

Yhdessä asiassa he ovat epäonnistuneet. He eivät ole tutustuneet biologiseen äitiinsä, koska tämä on kieltäytynyt tapaamisesta. "Hän ei siedä että häntä muistutetaan ajasta, joka selvästi oli hänelle kestämätöntä", Conny selittää. "Vaikka se särki meidän sydämemme, niin tunsimme että hänen valintaansa täytyy kunnioittaa. Mutta en ole ikinä tuntenut samanlaista tunnetta muita perheenjäseniä kohtaan kuin sisartani kohtaan."

USA:ssa Bernardin ja Neubauerin tutkimuksessa seurattiin salaa 1960-luvulta 1980-luvun alkuun saakka New Yorkin osavaltiossa mielisairaiksi luokitelluilta äideiltä huostaan otettujen ja adoptoitujen lasten kasvamista. 1980-luvulla tutkimus lopetettiin, kun alettiin epäillä, että yleinen mielipide ei hyväksyisi sitä. Tärkein havainto, joka ehdittiin tehdä, oli että erossa kasvatetut kaksoset eivät eroa niistä kaksosista, jotka on kasvatettu yhdessä. He ovat mitä ovat, alusta alkaen sellaisia mitä Luoja heistä loi.

Aina entistä uudempaa, uljaampaa ja täydellisemmin ohjelmoitua ihmiskonetta muokkaavan kasvatustieteen kantaa asiaan en ole selvittänyt, eikä se totta puhuen tämän kirjoittajaa järin kiinnosta.

Kaksoset, vahva todistus siitä että ihminen
on ennen syntymäänsä tehty
- Paavo Haavikko

Liikennesuunnittelu on vaikeaa. Liikennesuunnittelu on erittäin vaikeaa. Moskovalainen autoilija, joka haluaa kääntyä ulitsa Rosanovilta 90 astetta vasempaan viereiselle Horoshevin kadulle, joutuu ajamaan punaisella merkityn reitin. Monilla foorumeilla, joilla asiasta on keskusteltu, ei ole löydetty koko maailmasta mitään vastaavaa, joten tätä on pidettävä liikennesuunnittelun maailmanennätyksenä.

Hei,

Olen perustamassa virolaisen rockmusiikin yhdistystä, jonka tarkoituksena on tehdä virolaista rockia/poppia/punkkia tunnetuksi Suomessa mm. tiedottamalla ja tuomalla bändejä tänne keikkailemaan, edistää Suomen ja Viron välistä musiikillista yhteistyötä sekä saattaa samanhenkisiä ihmisiä yhteen järjestämällä kokoontumisia, klubi-iltoja ja keikkamatkoja Viroon.
Yhdistyksen toiminta tulee olemaan poliittisesti sitoutumatonta ja voittoa tavoittelematonta.
Yhdistyksen perustava kokous on lauantaina 19.1 . klo 18. Paikkana Urhon Pub osoitteessa Museokatu 10, Helsinki 10.
Tervetuloa mukaan suunnittelemaan yhdistyksen toimintaa! Kovin kiitollinen olisin, mikäli voisit tätä viestiä välittää eteenpäin mahdollisille Viro-rockin ystäville. Aitäh!

Pia Ruuskanen

Tavataan sanoa, että kuka tahansa pystyy kokoamaan valtavan kasan roinaa, mutta se joka luetteloi ja järjestää kokoelmansa, on oikea keräilijä.

Ralph Whittington on oikea keräilijä ja hänellä on tehtäväänsä juuri oikea koulutus. Hänen vastuullaan oli 36 vuoden maailman suurimman kirjaston, Yhdysvaltojen Kongressin kirjaston puhelinluettelokokoelma. "Olin vastuussa jokaisesta puhelinluettelosta mitä koko hiton maailmassa oli julkaistu", Whittington päivitteli myöhemmin. Puhelinluettelojen parissa kertynyttä arkistointikokemusta Whittington saattoi soveltaa kotonaan. Hänellä on 5000 levyn kokoelma 1950-luvun tanssimusiikkia, rhythm'n'bluesia ja doo-woppia. Mutta tämä kokoelma kalpenee hänen pornokokoelmansa kanssa, joka täytti hänen talonsa kellarista ullakolle.

Kun Whittington 55-vuotiaana pääsi eläkkeelle, hän pääsi vihdoin keskittymään pornokokoelmaansa, joka oli paisunut arvaamattomasti vuosikymmenien ajan. Vuonna 2002 luokittelu oli valmis ja hän saattoi lahjoittaa 75% kokoelmastaan hyviin käsiin New Yorkin Manhattanilla sijaitsevalle Museum Of Sexille.

Whittingtonin 85-vuotias isoäiti May oli myös mielissään. Kodista tuli paljon siistimpi. Hänen mukaansa pojan harrastus oli edennyt sille asteelle, että kokoelmaa ei pystytty enää pitämään järjestyksessä. Muuten herra Whittingtonin äitimuorilla ei ollut pahaa sanottavaa asiasta. "Ainakaan hän ei ryyppää eikä käytä huumeita. Se antaa minulle mielenrauhaa. Tiedän mistä hänet tavoittaa."

1970-luvun alussa Whittingtonia innosti kokoelmansa kartuttamiseen havainto, jonka hän saattoi tehdä joka päivä työpaikallaan. Kongressin kirjasto arkistoi ja talletti suurinpiirtein jokaisen painotuotteen mitä Yhdysvalloissa koskaan oli julkaistu, puhelinluetteloita myöten, mutta ei pornoa. Jokainen kunnon arkistonhoitaja olisi samaa mieltä: olisi suuri vahinko, jos osa ihmiskunnan perinnöstä katoaisi.

"Kokoelman avain on monipuolisuus", Whittington tähdentää. "Useimmat ostavat pornoa omaksi tyydytyksekseen, mutta minä ostan tavaraa josta en edes pidä." 30 vuodessa hän on käyttänyt pornoon arvionsa mukaan noin 100 000 dollaria. Kun hänen vaimonsa jätti Whittingtonin 1976 ja häipyi 2-vuotias tyttärensä mukanaan, Whittington käsitteli stressiään paneutumalla entistä uutterammin kokoelmansa järjestämiseen. 1996 hänen aktiviteettinsa tuli julkisuuteen, kun dokumentaristi Jeff Krulik teki hänestä lyhytfilmin "King Of Porn". Whittington pääsi puhumaan kokoelmastaan Kongressin kirjaston lehdessä, joskin haastattelussa jostain syystä suurinta huomiota annettiin hänen levykokoelmalleen, joka ei ole hänen mielestään kovinkaan merkittävä. Comedy Centralin haastattelussa Whittington kertoili kokoelmastaan samalla kun hänen äitimuorinsa neuloi tyynesti keinutuolissaan.

Shift-lehden haastattelussa Whittington kiinnitti huomiota siihen, kuinka menestyselokuvista ja tv-sarjoista tehdään pornoversioita. Hän esitteli haastattelijalle Sopranos-sarjan pornoparodian Sopornos, jonka markkinointia varten valmistettuja sikaareja hän pitää arvokkaina kokoelmakappaleina. "Tämä on osa tarinaa, kuinka porno on muuttunut tiskinalustavarasta markkinoitavaksi myyntiartikkeliksi."

Jos Whittington jotakin kaipaa, niin entisiä aikoja, jolloin pornoelokuvissa oli edes jonkinlainen juoni. "Video muutti kaiken, se teki tuotannosta halvempaa ja mahdollisti kotipornon. 1970-luvulla elokuvissa oli juoni ja ne kuvattiin filmille. Tänäänkin vielä on joitakin laadukkaita elokuvia, joissa on aika hyvä tarina, mutta ne ovat harvassa."

"20 vuotta sitten ei olisi voinut kuvitellakaan sellaisia alalajeja kuin senioriporno. On lehti, jossa esiintyy pelkästään yli 40-vuotiaita ja vanhemmat ihmiset joilla on videokamera, tekevät amatööripornoa. Sen täytyy johtua Amerikan harmaantumisesta. Hugh Hefnerkin on nykyään pitkälti yli seitsemänkymppinen. Minulla on yksi elokuva, jossa nainen on 87-vuotias. Näin sen mainoksen ja ajattelin että tämä minun pitää saada. Minua kiinnostaisi tietää ketkä ovat ne, joille tällaista myydään."

Whittingtonin kokoelmaa voi tulla katsomaan kuka tahansa, jolla on hyvä syy. "Muutama vuosi sitten joku teki muotiartikkelia ja halusi tietää, näkyikö ajan muoti pornossa. Vastasin että totta ihmeessä. 1960-luvulla oli hippejä, jotka oli letittäneet hiuksensa. 1960-luvun vaihteessa melkein kaikki Amerikan naiset käyttivät korkeita korkoja. Mutta tänään ne eivät ole enää muotia muualla kuin pornossa."

Whittingtonin nyt 28-vuotias tytär Amanda puhuu isästään lämpimästi ja huumorilla. "Hän on outo yhdistelmä vastuuntuntoisuutta ja hulluttelua. Hän voi ehkä vaikuttaa muiden mielestä pelottavalta, mutta hänen sydämensä on puhdasta kultaa. Kun hän käy vierailulla, hän hyvästelee kissanpentujani 45 minuuttia."

Luonnon erikoisuuksissa pysytelläksemme, salama voi todella iskeä kirkkaalta taivaalta. Ukonilman jännite voi purkautua satojen kilometrienkin päähän, jossa voi hyvinkin vallita täysin kirkas sää. Asian tekee pahemmaksi, että tämä salamatyyppi, jonka kantama on näin pitkä, on tietysti vahvempi, kuumempi ja kestää pidempään kuin muut. Uutisia henkilöistä, jotka ovat kuolleet nimenomaan kirkkaalta taivaalta iskeneen salaman tappamina, löytää runsaasti.

Itse asiassa on harhaajohtavaa sanoa, että salama iskee taivaalta. Puolet salamista nimittäin suuntautuu maasta ylös. Ihmiseen osuvan salaman sähkövirrasta suurin osa kulkee virtaa kehon pintaa pitkin maahan ja vain pieni osa johtuu ruumiin läpi. Salama on tasavirtaa, joka aiheuttaa voimakkaan lihaskouristuksen ja heittää uhrin siksi maahan.

Benjamin Franklinin kuuluisa koe, jossa hän todisti Philadelphiassa 1752, että salama on sähköä, oli järjestetty aiempien ranskalaisten kokeiden mallin mukaisesti. Leijan märän narun päässä oli avain, joka oli kiinnitetty Leydenin pulloon, joka toimi kondensaattorina, jollaisiin voi varastoida sähköä pahan päivän varalle, olettaen että paha päivä on parin sekunnin mittainen.

Ranskan kuninkaan Henrik II:n rakastajatar Diane de Poitiers muisti pitkään hääyönsä vuonna 1557. Pallosalama oli tunkeutunut hänen makuuhuoneeseensa ja morsian kauhuissaan yritti paeta pallon arvaamattomia liikkeitä juoksemalla ympäri huonetta. Häväistyksen huipennukseksi pallosalama kärvensi kuninkaan rakastajattaren suloja, mutta tarina häveliäästi jättää kertomatta, mistä kohdin.

Silmän läpi kulkeva sähkövirta voi aiheuttaa kaihin syntymisen. Se voi syntyä yhtä hyvin korkeajännitelähteestä saadun sähköiskun seurauksena kuin salaman iskusta. Aivan päinvastoin kävi Edwin Robinsonille kesäkuussa 1980. Hra Robinson oli saanut liikenneonnettomuudessa vakavia päävammoja yhdeksän vuotta aiemmin. Tämän seurauksena hänen näkönsä ja kuulonsa hiljaa heikkeni. 4.6.1980 Robinsoniin iski salama kotinsa pihalla. Hän käytti kumipohjaisia kenkiä ja selvisi iskusta, mutta makasi tajuttomana nurmikolla parikymmentä minuuttia. Kun hra Robinson tokeni, hän hämmästyi suuresti. Hänen näkökenttänsä oli palautunut ennalleen ja hän kuuli erinomaisesti ilman kuulolaitetta. Vaikeaa sitä olisi ollut käyttääkin, sillä salamaniskussa kuulolaite oli palanut karrelle.

Ehkä rikkomattoman ennätyksen salamamagneettina teki Roy Sullivan, virginialainen metsänvartija, joka joutui salaman iskemäksi peräti seitsemän kertaa 36-vuotisen uransa aikana. 1942 hän menetti isonvarpaansa varpaankynnen. 1969 hänen kulmakarvansa kärähtivät. 1970 salama repi arven vasempaan olkapäähän. 1972 hänen tukkansa syttyi tuleen. 1973 hän oli ajamassa autolla, kun salama iski häntä päähän hatun läpi, sytytti hänen tukkansa tuleen, heitti hänet ulos autosta ja lennätti vasemman kengän irti jalasta. Koettelemukset päättyivät 1983. Silloin hra Sullivan ampui itsensä.

Tähän pitäisi laittaa se vanha pilapiirros, olikohan se Sempéltä, missä mies onnistuu törmäämään autollaan Saharan ainoaan puuhun.

Totta kai joku on onnistunut tekemään tämänkin. Ténérén puu oli maailman yksinäisin puu, akaasia joka kasvoi vuosikymmenet Koillis-Nigerissä. Se oli ainoa puu 400 kilometrin säteellä, ja se merkittiin karttoihin. Ranskalainen Länsi-Afrikan muukalaislegioonan komendantti teki puun tunnetuksi löydettyään sen 1939 ja ihmetteli aiheellisesti puun olemassaoloa. "Mikä sen salaisuus on? Kuinka kamelit eivät ole syöneet sitä suihinsa, miksi tuaregit eivät ole pilkkoneet sitä nuotiopuiksi? Selitys on, että karavaanit pitävät sitä koskemattomana maamerkkinä."

Moottoriajoneuvot eivät kohdelleet puuta yhtä kunnioittavasti. Siihen osui rekka, kaiken huipuksi kahdesti. Ensimmäisen kerran auto törmäsi puuhun joskus 1950-luvulla. Vauriot täydensi 1973 väittämän mukaan juovuksissa ollut libyalainen kuski, joka onnistui kaatamaan Saharan ainoan puun. Maailman kurjimman kuskin toimesta kaatunut runko asetettiin näytteille Nigerin Kansallismuseoon Niameyhin. Tänään puun paikalla on muistomerkiksi pystytetty metalliveistos.  

Tämän hetken eristäytyneimmän puun nimeä kantaa Bahrainin ainoa luontaisesti kasvava puu, Sharajah al-Hayah, Elämän Puu, jonka arvioidaan kasvaneen sijoillaan 400 vuotta. Kukaan ei tohdi arvata, mistä se saa vetensä ja ravinteensa. Puu on merkitty Google Earthiin.

Tampereella nukahdettiin näemmä koneen ääreen.
Ja samaa toivotan muillekin, sillä blögi siirtyy joulun viettoon.

Joululahjukseksi musiikkia:
Nakkilan palokunnan tanssiyhtye: Pertillä on leukemia

Tarina menee näin. Oxfordissa opiskellut John Godley (1920-2006) näki 8.3.1946 unen, jossa hän luki lehdestä laukkakilpailujen tuloksia. Herättyään hän muisti kahden hevosen nimet, Binal ja Juladin. Hän kertoi unesta kaverilleen, jonka kanssa he tutkivat lauantain lehden urheilusivut. Tuona päivänä lähdöissä oli mukana hevoset Bindal ja Juladin. Nuoret herrat löivät vetoa kummankin hevosen puolesta ja voittivat. Godley oli sitä mieltä, että tällaista saisi tapahtua useamminkin. Hassuinta asiassa oli, että Godley ei seurannut hevosurheilua, eikä tiennyt lajista yhtään mitään.

4.4.1946 hän vieraili vanhempiensa luona Irlannissa ja näki seuraavan unen. Tällä kertaa hän katseli voittajaluetteloa ja muisti herättyään vain yhden nimen, Tubermore. Tuona päivänä Grand Nationalin lähtöihin osallistui hevonen nimeltä Tuberose. Nimi oli kylliksi lähellä, jotta Godley saattoi lyödä vetoa sen puolesta ja suositteli vihjettä perheelleenkin. Tuberose voitti vuoden 1946 Grand Nationalin.

28.7.1946 Godley näki unen, jossa hän soitti vedonvälittäjälleen puhelinkopista. Välittäjä tiesi kertoa, että Monumentor oli voittanut kilpailun. Aamun lehdistä Godley ei löytänyt Monumentoria, mutta Mentores näytti olevan riittävän lähellä. Hän sijotti vetonsa tälle hevoselle ja voitti.

Vuotta myöhemmin Godley näki taas enneunen. Nyt hän oli unessa kilpailupaikalla ja huomasi että voittaja kantoi intialaisen Barodan ruhtinaan värejä. Hän onnistui myös kuulemaan kuulutuksesta jockeyn nimen, Edgar Britt. Yleisö innostui kannustamaan seuraavan lähdön suosikkia The Bogieta. Nämä vihjeet olivat entistä hämärämpiä, mutta pienellä salapoliisityöllä Godley sai lehdistä selville, että Barodan ruhtinaan hevonen tosiaan osallistuisi päivän lähtöön ja sitä ohjastaisi Edgar Britt. Seuraavan kilpailun suosikista oli myös maininta lehdessä. Hevosen nimi oli The Brogue.

Tämä alkoi mennä jo liian pitkälle, joten Godley kirjoitti ennustuksensa muistiin ja hankki niille kahden henkilön todistukset, sinetöi ne kuoreen ja vei kuoren talteen postitoimistoon. Sitten Godley marssi vedonvälittäjän luo ja löi vetoa kahden hevosen puolesta. Kumpikin voitti.

Godleyn todistettu menestys sai aikaan jonkin verran hälyä. Daily Mirror palkkasi hänet kirjoittamaan laukkakilpailuvihjeitä. Godley menestyi vielä jokusen kerran. Viimeisen kerran hän näki unessa Grand Nationalin voittajan 1958. Sen jälkeen hänen kykynsä tuntui sammuneen. Ei sikäli, että hänellä olisi ollut sellaiseen tarvetta. Godley peri 1950 isänsä aatelisarvon ja hänestä tuli Kilbrackenin paroni. Hän julkaisi lukuisia kirjoja, jotka käsittelivät paitsi hänen merkillisiä uniaan, myös matkoja eksottisissa maissa, taideväärennyksiä ja lintujen bongausta. Hän asettui Irlantiin jossa hän harrasti tiluksillaan luonnonmukaista viljelyä, luopui Britannian kansalaisuudesta ja palautti sota- ym. ansiomitalinsa 1972 Britannian kruunulle. Ele nähtiin vastalauseeksi Derryn veriselle sunnuntaille.

Hyödyllisyys on tappavan tylsää ja tautisen yliarvostettua. Jos nyt joulukuun 21. päivänä arvoisa lukija on vielä epätietoinen mitä hankkisi joululahjuksiksi, niin suosittelen poikkeavaa lähestymistapaa. Hanki/väkerrä/muokkaa chindogu. Nimen chindogu keksaisi Kenji Kawakami, keksijä ja kirjailija, joka teki käsitteen tunnetuksi 1990-luvulla kirjoissaan 101 Unuseless Japanese Inventions ja 99 More Unuseless Japanese Inventions.

Chindogu (jap. "outo keksintö") on vekotin tai varuste, joka yrittää esittää olevansa nerokas ratkaisu johonkin ongelmaan, mutta jonka käyttäminen tuottaa enemmän ongelmia kuin ratkaisee niitä. Chindogua voidaan pitää Pelle Pelottoman nerokkaimpien oivallusten arvoisena. Mikä tahansa keksaistu idea ei ole chindogu. Kansainvälinen chindogu-seuran ehtojen mukaan chindogun on oltava toteutettavissa, siitä on oltava olemassa prototyyppi, se on tarkoitettu jokapäiväiseen käyttöön, se ei saa olla myynnissä, eikä sitä ole patentoitu. Se ei saa olla pelkästään vitsi, mutta sen pitää olla ennakkoluuloton. Kyseessä on siis luovan ajattelun harjoitus, jossa kritiikistä saa huolehtia joku muu.

Ongelma: nuudeleita syödessä roiskuu lientä puikoista hiuksille. Ratkaisu: paperinen kaulus, joka asetetaan kasvojen ympärille suojaksi.
Ongelma: Sateenvarjo suojaa sateelta vain yläpuolelta. Tuulisessa sateessa vaatteet silti kastuvat. Ratkaisu: Sateenvarjo, jonka reunoihin kiinnitetään läpinäkyvä muoviverho, joka suojaa joka puolelta.
Ongelma: Purkkien pohjalta on vaikea saada viimeisiä nokareita tai tippoja lusikoiduksi esiin. Ratkaisu: Lusikka, jossa on teleskooppivarsi.
Ongelma: Selkää kutittaa, sitä ei yletä raapimaan, ja toisille on vaikea kertoa, mistä kohdasta pitäisi raapia. Ratkaisu: T-paita, jonka selässä on ruudukko, jonka akseleilla on kymmenen koordinaattia. Kun apulaiselle osoitetaan kämmeneen sopivasta pahvimallista, missä pisteessä kutina sijaitsee, hän  tietää raapia kohtaa C7.  
Ongelma: Heinänuhaisilta loppuu aina nenäliinat kesken. Ratkaisu: Pään ympärille kiinnitettävä wc-paperiteline.
Ongelma: Vettä pelkäävät eivät uskalla kylpeä. Ratkaisu: muovinen kokovartalokylpypuku.
Ongelma: ruuhkaisessa metrossa nukahtaa seisaalleen, mutta kun väki vähenee, on vaarassa horjahtaa ja loukata itsensä. Ratkaisu: Metrovaunun seinään kiinnitettävä teline, johon pää lukitaan kuin ruuvipenkkiin.
Ongelma: Suojatietä ei koskaan ole siellä, missä sitä tarvitsisi. Ratkaisu: Rullalle kääritty matto, johon on maalattu suojatie.

Vaikka chindogu ei saisi olla yksinomaan satiirinen, Kawakamille ei tuota vaikeuksia nähdä chindogu-tuotteita kulutusyhteiskunnan kritiikkinä. Hän kuvaa chindoguja reputetuiksi tapauksiksi, joissa on hilpeää anarkiaa.

Koska näissä keksinnöissä on vaikuttavia ideoita, jotka ovat hyödyttömiä, ne alkavat olla luonteeltaan enemmän taidetta kuin mitään muuta. Suomessa lähimpänä alaa on vaikuttanut Toivo Miettinen, joka on kehittänyt kokonaisen katalogin mitä ihmeellisimpiä tuotteita, kuten pölynimurin kuulonsuojaimilla, moottoripyöräilijän wunderbaumin, ongen ja katiskan yhdistelmän, lukolliset tutit, puisen kiukaan, puisen näytönsäästäjän, käsikäyttöisen moottorisahan, ynnä paljon paljon muuta.

Tässä yhteydessä voidaan mainita myös Alvar Gullichsenin Bonk-tuotanto, mutta valitettavasti se ei kelpaa chindoguksi, koska Bonk-keksinnöt eivät toimineet, vaan ne edustivat lähinnä vaihtoehtoisen historian kuvausta - erittäin tyylikkäästi ja mitä kannatettavimmalla tavalla.

Myöhemmin Kawakami on esiintynyt säännöllisesti BBC:n lastenohjelmassa It'll Never Work, johon hän on laatinut joukon puhtaasti humoristisia spedekoneita.
 
Jonkin verran chindoguja: http://www.chindogu.com
Enemmän chindoguja: http://website.lineone.net/~sobriety
Paljon enemmän chindoguja: http://unix.rulez.org/~calver/pictures/japanese_inventions/index.html
Ainutlaatuinen Toivo Miettinen: http://www.geocities.com/bedsitterman/index1.htm

Vanhoissa maailmankartoissa huomiota kiinnitti vinoruudun muotoinen ja väriltään valkoiseksi jätetty neutraali alue Irakin ja Saudi-Arabian rajalla. Maat sopivat kiistanalaisen alueen rajoista keskenään jo 1981, mutta kumpikaan ei katsonut aiheelliseksi vaivautua ilmoittamaan maailmalle päätöksestä, joten neutraali vyöhyke kummitteli kartoissa vielä sen jälkeen.

Harvojen tiedossa on, että Euroopassa on sijainnut vastaava neutraali vyöhyke. Sen nimi oli Neutral Moresnet ja se sijaitsi Alankomaiden, Belgian ja Preussin (myöh. Saksan) välissä vuodesta 1816 vuoteen 1919. Wienin tanssahteleva kongressi ei päässyt yksimielisyyteen kuuluisiko Vieille Montagnen alias Altenbergin sinkkikaivos Alankomaille vai Preussille, joten 3.5 neliökilometrin kaistaleelle perustettiin yhteishallinto. Vuonna 1830 Belgia irrottautui Alankomaista ja siitä tuli Moresnetin neutraalin vyöhykkeen rajanaapuri lännessä. Aluetta hallinnoi kaksi kuninkaallista komissaaria, kunnes 1859 se sai itsehallinnon, pormestarin ja kymmenen hengen maakuntaraadin. Vaaleja ei koskaan järjestetty.

Neutraalin Moresnetin asukkailla oli monia etuja. Verotus oli alhainen, hinnat olivat edulliset, eikä asevelvollisuutta tunnettu ennen kuin 1854 Belgia alkoi kutsua aseisiin niitä Moresnetin asukkaita, jotka olivat muuttaneet alueelle välttääkseen sotapalveluksen. Preussi noudatti esimerkkiä 1874. Alueella toimi sekä Belgian että Preussin postilaitos.

Kaikki sujui hienosti, kunnes sinkkikaivos alkoi ehtyä. Kaivos suljettiin 1885 ja Neutraalin Moresnetin tulevaisuus näytti synkältä. Tarvittiin tuoreita ideoita. Moresnetista piti tehdä Euroopan pelikasino. Kasino avattiinkin elokuussa 1903 kun uhkapeli oli kriminalisoitu Belgiassa. Säännökset olivat kuitenkin tiukat. Kasinossa sai olla kerrallaan enintään 20 henkeä, eikä paikallisilla asukkailla ollut lupaa pelata. Preussi ei sietänyt moista moraalittomuutta senkään vertaa kuin Belgia ja esitti uhkavaatimuksen kasinon sulkemisesta tai muuten se miehittäisi alueen. Kasino sulki ovensa ja Moresnet ryhtyi tuottamaan giniä kolmen tislaamon voimin.

Toinen idea oli tehdä Moresnetistä postimerkkivaltio. Paikallista liikennelaitosta lukuunottamatta Moresnetissä ei julkaistu koskaan käypiä postimerkkejä. Sen sijaan maailman ensimmäinen ammattimainen postimerkkikauppias J.B.Moens käytti Moresnetia hyväkseen aprillipilassa, jonka tarkoitus oli häpäistä hänen pariisilainen kilpailijansa Mahé. Mahélla oli tapana kopioida Moensin kirjoittamia artikkeleita ja julkaista ne omassa lehdessään ilman krediittejä. Huhtikuussa 1867 Moensin Le Timbre-Poste julkaisi Moresnetin postin pääjohtajan Mr. Decracktin kirjeen, jossa ilmoitettiin että Moresnetissa julkaistiin neljä postimerkkiä, 10 ja 20-senttiset Belgiaan ja 12,5 ja 25-senttiset Preussiin menevää postia varten. Painotöistä vastaisi De Visch & Livra Brysselissä. Kirjeen oli allekirjoittanut J.S.Néom. Kuten Moens oli arvannut, piakkoin kirje julkaistiin sellaisenaan Mahen Le Timbrophilessä.

Huolellisempi lukeminen olisi saattanut johtaa jäljille. Decrackt = de Craque (rehentelijä, valehtelija), Visch = kala, Livra = Avril takaperin, ja huhtikuun kala tunnetusti nautitaan kuraveden kera. J.S.Neom puolestaan oli ilman muuta J.Moens.

Kiintoisimman aloitteen esitti Wilhelm Molly, joka ehdotti 1908 että Neutraali Moresnet voisi olla maailman ensimmäinen esperantonkielinen valtio, jonka nimeksi annettaisiin Amikejo (Ystävyyden maa). Kansallislauluksi olisi otettu Esperantomarssi. Kelmisin asukkaat opettelivat esperantoa ja ajatuksen tueksi järjestettiin kansanjuhla.

Ensimmäinen Maailmansota lopetti Moresnetin erityisaseman. Preussi kunnioitti alueen neutraliteettia vuoteen 1915, jolloin se miehitti sen. Versaillesin rauhansopimuksessa Saksan rajoja siirrettiin taaksepäin kaikilla kiistanalaisilla alueilla ja Moresnet luovutettiin Belgialle.

http://www.moresnet.nl

Ryugyong Hotel on Pyongyangin keskustaan rakennettu kolmisiipinen pyramiidi, joka olisi valmistuttuaan ollut maailman korkein hotelli. Noustuaan harjakorkeuteensa Ryugyong Hotel oli ensimmäinen yli satakerroksinen rakennus Yhdysvaltojen ulkopuolella. 105-kerroksisessa ja 330 metriä korkeassa hotellissa on 3000 huonetta, 7 ravintolaa ja 360 000 neliötä lattiapinta-alaa.

Rakennustyöt alkoivat 1987, jolloin eteläkorealainen yhtiö oli rakentanut juuri Singaporeen maailman siihen asti korkeimman hotellin. Tuona ajankohtana Pohjois-Korea halusi houkutella maahan ulkomaisia investoijia Kiinan tapaan. Pohjois-Korean hallituksen edustaja lupasi, että sijoittajat voisivat jopa pitää kasinoja ja yökerhoja hotellissa, jos niin halutaan. Muistamme myös, että vuotta ennen Soulin Olympialaisia Pohjois-Korea äkkiä keksi, että kisat tulee jakaa Koreoiden kesken ja Pohjois-Korea alkoi mainostaa kilpailupaikkoja, joita voitaisiin käyttää tarkoitukseen. Majoitusongelmiin olisi vastannut maailman suurin hotelli. Soulin kisojen mentyä seuraavaksi tavoitteeksi asetettiin Maailman nuorisofestivaalit 1989, joiden aikana rakennus ei ollut lähelläkään valmistumista. Rakennustyöt pysähtyivät lopullisesti 1992, jolloin Pohjois-Korea oli kadottanut entiset liittolaisensa, talous oli retuperällä ja maassa nälänhätä.

Rakennustöitä hankaloittivat jatkuvat ongelmat rahoituksessa ja sähkönsaannissa. Hotellia ei ikinä tulla avaamaan nykyisessä kuosissaan. Rakennukseen käytetty betoni on alkanut rapautua, eikä rakennelma kestä ilman uutta lujempaa kuorta. Vesivahinkoja on tapahtunut runsaasti, johtuen jo siitäkin että rakennukseen ei ole koskaan asennettu yhtäkään ikkunaa. Toisaalta enempiä materiaalivahinkoja ei ole tapahtunut, koska hotellissa ei ole ikinä ollut sisustusta. Rakennustöiden ollessa kesken hotelli kuvattiin pohjoiskorealaisissa postimerkeissä ja mainoskuvissa yöllä valojen loisteessa. Kuvat ovat selvästi mainoskuvia, sillä rakennuksessa ei ole ikinä ollut myöskään valaistusta. Pohjois-Korean kunnianhimoinen uudisrakennus oli heti valmistuttuaan maailman korkein raunio, jonka huipulla seisoo yksinäinen nostokurki kesken jääneen ponnistuksen symbolina.

Japanilaisten sanomalehtien arvioiden mukaan Ryugyong Hotel maksoi 750 miljoonaa dollaria, kaksi prosenttia Pohjois-Korean kansantuotteesta. Pyongyangiin saapuva ei voi olla huomaamatta sen jylhää ja hämmästyttävän jyrkkää profiilia, joka hallitsee Taedong-joen rantamaisemaa. Nyttemmin hotelli on kadonnut kartoista eikä sen palveluita luvata olevan saatavilla edes kaukaisessa tulevaisuudessa. Ryugyong  Hotelilta voi odottaa lähinnä, että se tulee esiintymään pääosassa maailman toiseksi kiinnostavimmassa pilvenpiirtäjänromutusvideossa.

Intian Valtameren Andamaaneilla sijaitsee syrjäinen saari nimeltä North Sentinel. Pohjois-Sentineliä asuttaa noin 250 hengen suuruinen alkuperäisväestö, joka elää kivikautisessa taloudessa ja suhtautuu ulkomaailmaan avoimen vihamielisesti. Pohjois-Sentinelin väestö on niitä harvoja, ellei ainoa, jäljellä oleva kansanryhmä, joiden elämänmuodossa ei ole ensimmäistäkään nykyaikaista vaikutetta.

Intian hallitus on pyrkinyt lähestymään sentinelejä jättämällä heille lahjoja, mutta lähettiläät lahjoineen on ajettu pois. Joulukuun 2004 tsunamin jälkeen Intian tiedusteluhelikopteri häädettiin saaren yltä tulittamalla sitä nuolilla. Andamaanien paikallishallitus on virallisesti ilmoittanut, että heillä ei ole aikomusta puuttua sentinelien elämään millään tavalla.

Tiedot sentinelien elämästä perustuvat uskaliaiden antropologien ja muiden satunnaisten vierailijoiden pikaisiin havaintoihin, eikä heillä ole paljoa kertomista. Lähteissä mainittavat väkiluvutkin ovat vain valistuneita arvauksia.

Sentineleillä ei ole maanviljelystä, vaan he elävät metsästys- ja kalastustaloudessa. Ei olla edes varmoja, onko heillä muuta tulen lähdettä kuin salamat. He asuvat seinättömissä majoissa, joiden lattialle on asetettu lehtiä matoksi. He eivät käytä vaatteita, mutta punovat kasvikuiduista koristeita. Metallia heillä ei ole käytössään, eikä saarella ole sellaiseen raaka-aineitakaan. He ovat erittäin hyviä ampumaan nuolella sekä heittämään keihästä ja harppuunaa. Kalastukseen käytetään punottuja verkkoja ja kanootteja. Ruokavalioon tiedetään kuuluvan kasvien, lehtien ja kalan lisäksi kookospähkinöitä sekä sikoja. Sikojen kalloja värjätään okralla ja pidetään jonkinlaisina arvoesineinä. Punaisen väriset esineet ovat suuressa arvossa. Ainakin lapsena kuolleet vainajat on tapana laskea kotiloilla koristeltuun maahautaan.

1971 kiiri maailmalle uutinen, että Filippiinien viidakoista oli löytynyt kivikautinen heimo, joka ei aiemmin ole ollut kosketuksissa nykyaikaiseen elämänmenoon. Löytämiseensä asti tasadayt olivat uskoneet olevansa maailman ainoat ihmiset. Aasiaa ravistelleen Vietnamin sodan oloissa herätti suurta huomiota, että tasadayn kielessä ei ollut edes sanaa viholliselle, sodalle eikä taistelulle.

Turmeltumattomat kivikauden hipit sademetsän Eedenissään toivat Filippiineille maailmanlaajuista huomiota. Luolissa asuvat alastomat tasadayt pääsivät maailman lehtiin ja uutisiin, myös National Geographicin sivuille. Filippiinien kulttuuriministeri Manuel Elizalde Jr julistautui heidän suojelijakseen ja vannoi velvollisuudekseen varjella heitä ulkomaailmalta. Seuraavana vuonna diktaattori Felipe Marcosin hallitus julisti maahan sotatilan ja kaikki tiedonsaanti tasadayden kohtalosta katkesi.

Marcosin hallinto kukistui farssimaisten vaalien jälkeen 1986. Sveitsiläinen journalisti Oswald Iten matkusti Filippiineille ottamaan selvää, mitä tasadaylle tänään kuuluu. Hän pääsi perille ja ällistyi näkemästään. Luolat oli hylätty. Heimon jäsenet asustivat lähitienolla yksinkertaisissa mutta missään nimessä ei primitiivisissä taloissa ja olivat pukeutuneet länsimaisiin arkivaatteisiin, T-paitoihin ja farkkuihin. Iten sai kuulla, että Elizalde oli maksanut sademetsän heimolle siitä että he näyttelisivät luolaihmisiä. Samalla heille luvattiin suojelua heimokahakoita vastaan.

Tasaday-jutun osoittautuminen huiputukseksi oli ehkä vielä mullistavampi uutinen kuin tieto heimon löytymisestä. Elizalde puolusti kiivaasti itseään syytöksiä vastaan oikeusistuimia myöten. ABC teki asiasta tv-dokumentin Heimo jota ei ikinä ollut. Kaksi vuotta dokumentin jälkeen siinä haastatellut "tasadayt" kertoivat, että ohjelmantekijöiden tulkki oli luvannut heille savukkeita ja vaatteita, mitä vain he tahtovat, jos he vastaisivat kysymyksiin tulkin neuvojen mukaan.

Maailman jäljellä olevista tiukasti omassa kulttuurissaan elävistä kansoista ja heimoista ylivoimainen enemmistö asuu Etelä-Amerikan syrjäseuduilla ja niistä enemmistö Brasilian reservaateissa. Yhdyskuntien väkiluku liikkuu enimmillään muutamissa sadoissa.

"Jos rakastat elämää, älä haaskaa aikaa" sanoi Bruce Lee. "Sillä aika on sitä mistä elämä on tehty." Todistaakseen asian hän menikin sitten kuolemaan 32-vuotiaana.

Tolstoys Bicycle, jonka ensimmäinen painos ilmestyi 1982, on Jeremy Bakerin varia-teos, joka on aivan omiaan niille, jotka uskovat että vanha koira ei oppisi uusia temppuja. Kirja on saanut nimensä siitä tosiseikasta, että Leo Tolstoi (1828-1910) oppi ajamaan polkupyörällä 67-vuotiaana.

Teos on suurenmoisen ilahduttava. Baker kieltäytyy harrastamasta hampaatonta karjumista ikärasismista. 90-vuotiaan imbesillin päättömät mielipiteet eivät ole yhtään sen parempia kuin 15-vuotiaan imbesillin päättömät mielipiteet, ja kaikkein vähiten ne ansaitsevat kunnioitusta iän perusteella. Bakerin aineisto ei kerro pönöttäjistä. Se kertoo elämänikäisestä uteliaisuudesta, asioiden kyseenalaistamisesta ja uuden oppimisesta, sanalla sanoen iättömyydestä.

Ajattelen mielelläni, että tällainen aineisto on mitä ilkeintä ja yhteiskuntakriittisintä materiaalia maassa, jossa kolmikymppiset sosialidemokraatit esiintyvät 120-vuotiaina pakokauhuisina idiootteina, jotka esittävät patakonservatiisimpia mielipiteitä mitä voi kuvitella. Yhä useammin heidän kannanottonsa alkavat ylittää jopa kuvittelukyvyn rajat. Näin nimittäin kuuluu tehdä, jos haluaa tulla vakavasti otetuksi 2000-luvun Seniili-Suomessa.

1946 silloin 85-vuotias naiivistinen maalari Anna Mary Robertson alias Grandma Moses (1860-1961) löysi maalaukselleen "The Old Checkered Inn in Summer" uutta käyttöä. Siitä tehtiin nuorten naisten huulipunan Primitive Redin mainoskampanjan taustakuva. 100-vuotissyntymäpäivänään hän osallistui retrospektiivisen näyttelynsä avajaisiin Smithsonian-instituutissa.

Kapellimestari Arturo Toscanini (1867-1957) vetäytyi konserttilavoilta 87-vuotiaana 1954. Viimeisinä vuosina hän teki uuden aluevaltauksen johtamalla NBC:n sinfoniaorkesteria televisiossa 1948-1952. Hän ei kuitenkaan sulattanut tv-lähetysten valaistusvaatimuksia vaan palasi radioon.

W.Somerset Maugham (1874-1965) julkaisi 85-vuotiaana 184. ja 185. novellinsa "Kun muotokuvaani maalattiin" ja "Tarinankertojan uskontunnustus".

Francon kuoltua taidemaalairi Joan Miró (1893-1983) palasi Espanjaan 85-vuotiaana. Hän ryhtyi heti töihin ja alkoi maalata frescoa Barcelonaan. Viimeisinä vuosinaan Miro kehitteli mitä radikaaleimpia ideoita, kuten kaasuveistoksia ja neliulotteista maalaustaidetta.

80. ikävuotensa jälkeen P.G.Wodehouse (1881-1975) julkaisi 13 kirjaa. Viimeinen Jeeves-kirja ilmestyi kun Wodehouse oli 90 vuoden ikäinen.

Väsymätön Bertrand Russell (1872-1970) ryhtyi kiukuttelemaan 93-vuotiaana ja erosi Britannian työväenpuolueesta vastalauseeksi sille, että se ei ollut tuominnut kyllin voimakkaasti Vietnamin sotaa. Poliisilta pamppua kerjännyt hulttionuori Russell teki asiasta shown ja repi paperinsa mielenosoituksessa.

Isoisoisoäiti Phyllis Turner (1913- ) oli pitkään katunut sitä, että hän oli jättänyt koulunsa kesken 12-vuotiaana, koska hänen piti auttaa äitiään lastenhoidossa sen jälkeen kun perheen isä oli painunut matkoihinsa. Leppoisina ja tylsinä eläkepäivinään rva Turner päätti korjata vahingon. Hän kirjoittautui Adelaiden yliopistoon 70-vuotiaana. 94-vuotiaana 2007 hän julkaisi väitöskirjansa Australian asutuksesta ennen eurooppalaisten maahantuloa.

Sellisti Pablo Casals (1876-1973) esiintyi kuolemaansa asti. "Ikä on suhteellinen käsite", Casals huomioi. "Jos jatkaa työntekoa ja imee itseensä ympäröivän maailman kauneutta, niin huomaa että ikä ei merkitse välttämättä vanhenemista. Tunnen monet asiat kiihkeämmin kuin aikaisemmin ja elämä on minulle aina lumoavampaa." 81-vuotiaana Casals oli ottanut 20-vuotiaan vaimon, jonka kanssa hän perusti Casals-festivaalit.

90-vuotiaana (toisten lähteiden mukaan 89-vuotiaana) Teiichi Igarashi (s.1886) teki päätöksen, että tästä lähtien hän kiipeää kerran vuodessa Fujille niin kauan kuin hänellä terveyttä riittää. Viimeisen kerran hän kiipesi Fujin huipulle 99-vuotiaana.

Brittilehti Camden New Journal esitteli 2007 uusimman toimittajansa. Hän on Rose Hacker, ikä 100-v. Rose-tyttö piristi lukijoidensa mieltä kirjoittamalla joka toinen viikko purevasti sellaisista aiheista kuin kodittomuus, varallisuuserojen kasvu, uskonnon opetus ja ahneus. "Minulla on paljon sanottavaa", reipas Rose puhisi Guardian-lehden haastattelijalle. "Katselen tässä tyttärentyttärentyttärentytärtäni, joka on kolme vuotta, ja mietin millaiseen maailmaan hänet on tuotu. En voi sietää sitä. Olisi helppoa vain istuksia tässä tuolissani, kuunnella musiikkia ja olla tekemättä mitään. Ymmärrän hyvin ikäisiäni ihmisiä, jotka vain antavat periksi. Mutta minä en voi, koska olen raivoissani maailman tilasta. Kirjoitin Tony Blairille ja sanoin että jos menet sotimaan Irakiin, niin 80 vuoden kovan työn jälkeen eroan työväenpuolueesta. Samana päivänä sitten sain todistuksen, jossa minusta tehtiin Highgaten osaston elinikäinen kunniajäsen, joten ero ei taida tulla kysymykseen. Pöh!"

101-vuotiaana kuollut pianisti Mieczyslaw Horszowski (1892-1993) teki maailman pisimmän uran esiintyvänä taiteilijana. 9-vuotiaana Beethovenin 1. pianokonsertolla debytoinut Horszowski konsertoi kuolemaansa saakka ja käväisi vajaa satavuotiaana esiintymässä Suomessakin. 89-vuotiaana hän nai italialaisen pianistin Bice Costan.

Amerikkalainen George Dawson (1898-2001) oli orjien jälkeläinen, sekatyöntekijä ja kulkuri, joka virallisen eläkeiänkin jälkeen hoiteli naapureiden asioita talonmiehenä ja puutarhurina. Hän ei ollut ikinä käynyt koulua, joten kun hänen ovelleen tuli kampanjatyötekijä esittelemään projektia aikuisten lukutaidon edistämiseksi, Dawson oli epäileväinen. Koko ikänsä hän oli salaillut luku- ja kirjoitustaidottomuuttaan. Mutta 98-vuotiaana hän oppi lukemaan. Virkeänä ja uudesta taidostaan ilahtuneena Dawson kirjoitti muistelmansa. Kun ne julkaistiin, hän oli 102 vuotta vanha. Muistelmien nimi oli "Life Is So Good".

Idea on kuin vanhasta Veijareiden ja pyhimysten jaksosta, jossa Tony Curtis ja Roger Moore tapaavat erakon, jonka koko elämä on kuvattu päiväkirjoissa, joista löytyy sivukaupalla kuvauksia siitä, mitä henkilö kunakin päivänä oli tehnyt, syönyt ja juonut, ja pitänyt yllään. Kun etsitään maailman pedanttisinta päiväkirjanpitäjää, joka on tallentanut vähäpätöiset tekemisensä suurimmalla tarkkuudella, varteenotettava ehdokas on pastori Robert Shields (1918-2007).  

Shields piti päiväkirjaansa vuosina 1972-1997 ja kirjasi siihen elämänsä viiden minuutin tarkkuudella. Hän kirjasi tunnollisesti käyntinsä WC:ssä, mietelmänsä jumalallisista asioista, liitti mukaan saamansa postin, mainosposti mukaan luettuna, ja taloutensa kaikki tulot ja menot. Lisäksi hän kirjoitti muistiin ruumiinlämpönsä ja verenpaineensa ja teippasi mukaan nenäkarvojaan siltä varalta, että tulevaisuuden tiedemiehet tuntisivat tarvetta tutkia hänen DNA:taan.

Pastori Shields nukkui vain kaksi tuntia kerralla, jotta hän saattoi merkitä myös unensa muistiin ennen kuin ne unohtuisivat. Hyvänä vuonna hän sai aikaiseksi kolme miljoonaa sanaa, mutta vähemmän tuottoisana vuonna häneltä irtosi vain miljoona sanaa. Shields joutui lopettamaan päiväkirjansa pitämisen 1997, kun hän invalidisoitui sydänkohtauksen seurauksena. Jonkin aikaa Shields yritti jatkaa sanelemalla päiväkirjaansa vaimolleen Gracelle, mutta tämä pitkästyi pian.

91 laatikkoon pakatut päiväkirjat lahjoitettiin Washington State Universitylle ehdolla, että niitä ei lueta eikä tutkita 50:een vuoteen. Perustelu oli selvä. "Se on avomielinen päiväkirja. Se on spontaani. Sitä ei ole toimitettu eikä siistitty. Jos tarkastellaan jonkun elämää riittävän syvältä, jokaista päivää hetki hetkeltä, opitaan ehkä jotakin mikä kertoo kaikista ihmisistä. En tiedä. Voihan tietysti sanoa että olen hullu. Emme tiedä, mitkä pakkomielteet ajavat meitä eteenpäin."

Esimerkkejä Shieldsin tuotannosta: "13.8.1995 8:40: Täytin Futura-lämmittimen ilmankostutinosan. 8.45: Ajoin partani kahdesti Gillette Sensor –terällä ja ajoin niskani molempien korvien takaa ja myös ristikkäin poskilta." "25.7.1993 7:00: Puhdistin kylpyammeen ja raavin jalkojani kynsillä poistaakseni kuolleen ihon. 7:05: Ulostin suuren, kiinteän kakan ja lasillisen virtsaa. Käytin viisi arkkia paperia."

Aleksanteri Ahola-Valon (1900-1997) mainitseminen tässä yhteydessä on tavallaan väärin, koska hän oli muutakin. Hän oli taidemaalari, kuvanveistäjä, pedagogi ja filosofi. Ahola-Valon supistaminen päiväkirjailijaksi on kuin sanoisi, että Leonardo oli heppu joka kirjoitti oikealta vasemmalle.

Elämänsä aikana yli 10 000 maalausta valmistanut Ahola-Valo piti varsinaisena elämäntyönään AE-evohomologiaa, jonka ydinajatus oli, että kasvatuksessa ja koulutuksessa tuli noudattaa tieteellisiä periaatteita. Päämääränä oli luoda elämää, joka oli itsessään taidetta. Kiireessä ja työpaineessa Ahola-Valo alkoi tarkkailla intensiivisesti ajankäyttöään vuonna 1921. Hän loi samalla muistisymbolit, joita aluksi oli 20. Hänen elämänsä loppuvaiheissa symboleita oli 2800 kpl. Symbolimerkinnöillä ja päiväkirjoilla Ahola-Valo piti kirjaa elämästään 15 minuutin päivittäisellä tarkkuudella elämänsä loppuun asti. Tapio Liinojan juontamassa viihdeohjelmassa Suomen Paras Ahola-Valo esiteltiin Suomen parhaansa päiväkirjanpitäjänä, joka oikopäätä pystyi kertomaan muistiinpanoistaan, mitä hän teki tiettynä hetkenä kuusi vuosikymmentä sitten.

Päiväkirjan pitämisen Ahola-Valo oli aloittanut 7-vuotiaana Venäjällä. Esimerkiksi 26.10.1907 ekaluokkalainen Ahola-Valo pohdiskeli tähän tapaan: "Mitähän on onni? Siitä kaikki puhuvat. "Kylläpä minua onnisti" tai "Minua veteli" sanoo Anna II kun jotain ostaa kaupasta ja saa huokeammalla. Hän iloitsee rahasta sen itsensä vuoksi. Mutta missä on työn ja ystävyyden ilo? Hän ei ystävysty kenenkään kanssa, Eikä hän liioin huomaa minuakaan. Ei mitään tiedä että minä luen paljon eikä siitä iloitse. Ei ole vielä kertaakaan kysynyt miten minulla koulussa menee. Onkohan niin että hänen onnensa on aineellista?".
 

Kroatialainen musiikinopettaja Frane Selak on mies, jolle sattuu ja tapahtuu. Hänen hämmästyttävää kaavaa noudattaneet seikkailunsa alkoivat 1960-luvulla ja huipentuivat 2000-luvulla odottamattomalla tavalla.

Kylmänä tammikuun päivänä 1962 hra Selak matkusti junassa Sarajevosta Dubrovnikiin. Juna suistui kiskoilta. Syytä ei koskaan keksitty. Juna eteni vauhdilla jäiseen jokeen ja 17 henkeä sai surmansa. Ruhjoutuneena ja käsi murtuneena Selak kamppaili itsensä joesta rannalle ja vaipui hypotermiaan, mutta hän selvisi hengissä.

1963 Selak matkusti tällä kertaa lentokoneella Zagrebista Rijekaan, kun koneen ovi lennähti auki. Ilmavirta tempaisi hänet ulos koneesta. Muutamaa hetkeä myöhemmin kone putosi maahan kuin kivi ja 19 matkustajaa kuoli. Frane Selak sen sijaan avasi silmänsä sairaalassa ja sai kuulla että hänet oli löydetty heinäsuovasta vähäisiä vammoja saaneena.

1966 Selak todisti että linja-autotkaan eivät ole turvallisia. Selakin bussi suistui tieltä ja syöksyi jokeen. Neljä ihmistä kuoli. Selak selvisi haavoilla ja ruhjeilla.

Luonnollisesti tarinan seuraava näytös oli, että Selak hankki itselleen oman auton. 1970 Selak ajaa huristeli mukavalla autollaan, kun se äkkiä syttyi tuleen. Selak sai autonsa pysäytettyä ja ampaisi ulos hetkeä ennen kuin bensiinitankki räjähti.

Selak hankki toisen auton. 1973 sen viallinen bensiiniletku ilmoitti olemassaolostaan kun se alkoi roiskutella polttoainetta ympäri Selakin ajoneuvoa kesken matkanteon. Selak näki tyrmistyneenä, kuinka liekit syöksyivät ulos tuuletusritilästä. Selakille ei käynyt kovin pahasti, hän vain menetti palossa suurimman osan tukastaan. Hänen ystävänsä alkoivat kutsua Selakia onnenpekaksi.

Jostain kumman syystä Selak alkoi käydä varovaiseksi. Pitkä rauhallinen kausi päättyi Zagrebissa 1995 kun Selak joutui paikallisbussin töytäisemäksi. Vammat olivat lieviä.

1996 Selak ajeli autolla vuoristotiellä. Mutkan takana tuli rekka suoraan häntä kohti. Selak ajoi kaiteen läpi, hyppäsi ulos ja tarrautui kiinni puuhun. Puusta Selak katseli kuinka hänen autonsa leimahti liekkeihin sata metriä alempana.

Tässä vaiheessa Frane Selak alkoi saavuttaa kansainvälistä mainetta huomattavana selviytymistaiteilijana. Hän mainitsi haastatteluissa, että hänen tapaustaan voi tarkastella kahdesta kulmasta. "Joko olen maailman epäonnisin tai onnekkain mies. Haluaisin ajatella, että olen jälkimmäistä."

Siinä Selak olikin oikeassa, sillä kesäkuussa 2003 74-vuotias Selak osti ensimmäisen arpalippunsa 40:ään vuoteen. Lopputulos: Kroatian kansallisarpajaisten päävoitto, miljoona euroa. "Nyt alan nauttia elämästäni", Selak huokaisi. "Aivan kuin olisin uudestisyntynyt. Tiesin, että Jumala oli valvonut tietäni kaikki nämä vuodet." Selak suunnitteli ostavansa talon, auton, moottoriveneen ja naivansa tyttöystävänsä. Hän oli ollut naimisissa neljä kertaa, mutta kaikki aiemmat avioliitot olivat kuulemma olleet katastrofeja.

2004 maailmankuulua Frane Selakia pyydettiin lentämään Australiaan Doritos-mainoksen kuvauksiin. Selak kieltäytyi. Hän väitti, että hän ei halua koetella onneaan.

Kuva: Kiinan muuri 1907. Anatoli Fomenko löysi tämän tekaistun valheellisen valokuvan isoäitinsä samovaariin kätketyn Raamatun välistä etsiessään todisteita siitä että Karl Marx oli Johannes Kastaja.

Heribert Illigin kutsuminen historiantutkimuksen Dänikeniksi on asiatonta parjausta. Hänen aiheelliset kysymyksensä siitä, mitä historiasta jää jäljelle kun väärennökset on karsittu, ovat kevyttä keittoa verrattuna Anatoli Fomenkon esityksiin. Fomenkon uusi kronologia katsoo, että ihmiskunnan historia alkaa todellisuudessa vuodesta 800 "eKr". Uusi Testamentti on vanhempi kuin Vanha Testamentti. Jeesus ristiinnaulittiin 1000-luvulla.

Anatoli Fomenko, matemaatikko, tähtitieteilijä ja taiteilija, kertoo alkaneensa pohtia vuonna 1973, kuinka tunnettu historia on järjestetty. Virikkeen tähän antoivat kronikkojen maininnat auringon- ja kuunpimennyksistä. Niissä tuntui olevan paljonkin pielessä. Havaintoja oli väittämien mukaan tehty sellaisissa paikoissa sellaisina aikoina, jolloin se laskelmien mukaan ei olisi ollut mahdollista. Fomenko ilahtui havaittuaan, että 1900-luvun vaihteessa tähtitieteilijä, fyysikko, historioitsija, runoilija ja kaiken lisäksi vallankumouksellinen ja ajatuksiltaan omintakeinen Nikolai Morozov oli pohtinut samaa.

Mitä Fomenko lopultakin väittää, ei ole aivan vähän. Samat historialliset tapahtumat on eri kronikoitsijoiden toimesta sijoitettu aivan väärin eri aikakausille. Vakiintunut kronologia sellaisena kuin sen tunnemme, on tekaistu Joseph Scaligerin toimesta teoksessa Opus Novum de emendatione temporum (1583) ja Thesaurus temporum (1606), jotka vilisevät päivämääriä, joille ei löydy oikeutusta. Niissä toistetaan 333 ja 360 vuoden mittaisia historiallisia jaksoja lievästi varioiden. Tämän tekeleen täydensi jesuiittaisä Dionysius Petavius teoksessaa De Doctrina Temporum (1627/1632). Arkeologinen, puun vuosirenkaisiin perustuva, paleografinen, numismaattinen ja hiiliajoitus ovat kaikki väärässä. Ei ole olemassa yhden yhtä dokumenttia, joka voidaan luotettavasti ajoittaa 1000-lukua vanhemmaksi. Antiikin Egyptin, Kreikan ja Rooman historian ovat säveltäneet renessanssiajan oppineet ja papisto, jotka ovat pitäneet lähteinään asiakirjoja, jotka he itse ovat tehneet. Jeesuksen historiallinen prototyyppi oli Andronicus, 1153-1186, Bysantin keisari, joka muistetaan epäonnistuneista reformiyrityksistään. Ptolemaioksen tähtikartta Almagest, joka yleisesti ajatellaan olevan peräisin vuodelta n. 150, koottiin 1500-1600-luvuilla 500 edeltäneen vuoden aikana kootun aineiston perusteella. Ilmestyskirja on kabbalisti Johannes Reuchlinin laatima horoskooppi 25.9.-10.10.1486. Kaikki suuret keksinnöt, kuten paperi, aseet ja painokone on keksitty Euroopassa, ei Kiinassa. Ja lopuksi antiikin kuvapatsaat ovat renessanssin aikana tehtyjä väärennöksiä.

Jos historia toistaa itseään, se johtuu vain siitä, että se on tekaistu. Rooman historia 82 eKr-217 jKr on sama kuin Rooman historia 270-526. Se on kerrottu kahteen kertaan. Ensimmäinen triumviraatti toistuu Konstantinuksen kolmen pojan kohdalla, Jeesus syntyy Augustuksen 27. hallitusvuonna ja kas kummaa, Basileios Suuri syntyy Konstantinus Suuren 27. hallitusvuonna. Hallitsijoiden hallituskausien pituuden perusteella jaoteltuna Rooman historia 293-553 on myös sama kuin Saksalais-Roomalaisen keisarikunnan historia 983-1268, kunhan hieman oikaistaan mutkia ja tarkastellaan tapahtumia lähemmin.

Fomenko uhraa viitisenkymmentä sivua osoittaakseen että Troijan sota on Rooman sisällissota 49 eKr on Goottien sota kuudennella vuosisadalla. Mikä ihmeiden ihme, sotien juoni näyttää samalta. Ensin juonitellaan, sitten hyökätään, seuraa taistelu, ja lopuksi toinen voittaa! Tiesittekö muuten, että Belisarius on Valerius on Julius Caesar on venäjän Veliki Tsar eli Suuri Keisari, ja luonnollisesti kyseessä on yksi ja sama henkilö, koska Jerusalem = Rooma = Troija = Konstantinopoli ja mitä ei olisi.

Mutta tämä vain paranee: Rooman historia on myös sama kuin Vanhan Testamentin kronologia. Kun Fomenko jakaa raamatullisen Israelin kuningaskunnan historian hallitusvuosiin, ne sopivat lähestulkoon näppärästi yhteen Rooman keisareiden hallitusvuosien kanssa. Israelin Zachariah hallitsi 8 kuukautta, Konstantius III 7 kuukautta vuonna 421, heitä seurasi Shallum joka hallitsi kuukauden ja Johannes, joka hallitsi kaksi kuukautta vuonna 423, sen jälkeen Israelissa seurasi 24 vuoden väliaikaishallitus, Roomassa 21 vuotta. Etc.

Mistä pääsemmekin raamatullisiin kertomuksiin. Aluksi Fomenko oli sitä mieltä, että Beetlehemin tähti oli vuoden 1054 supernova ja ristiinnaulitsemisen aikainen auringonpimennys vuoden 1086 auringonpimennys. Myöhemmät tutkimukset ovat tosin osoittaneet että vuoden 1054 supernova nähtiinkin 1153 ja auringonpimennys 1186. Kiinalaiseen vertailumateriaaliin ei kannata vedota, sillä Fomenkon mielestä se on jyrkästi epäilyksenalaista, kuten muuten eurooppalainenkin historia, joka on siis väärennetty.

Fomenkon koulukuntaa voi syyttää monesta asiasta, mutta ei radikaaliuden eikä rohkeuden puutteesta. Eugen Gabowitsch toteaa, että Kiinan Muuri on vanha eurooppalainen myytti, josta ei selvästikään ollut Kiinassa mitään tietoa, koska todellisuudessa Kiinan muuri on rakennettu Maon hallituksen toimesta vuoden 1950 jälkeen. "Ei ole olemassa yhtäkään vanhaa kiinalaista piirrosta muurista, vaan kaikki ne ovat peräisin eurooppalaisista kirjoista." Kirjoittaja tuntuu arvaavan lukijan hämmennyksen, joten hän kiirehtii huomauttamaan että "täydellinen ällistyminen on hyvin luonnollista." Perusteitakin on: tekijä on kirjoittanut kirjan, jossa näin todetaan. Jos tämä ei riitä, on olemassa "ammattimainen historioitsija, joka sanoo samaa". (Fomenko: History: Fiction or Science, sivu XV) Kehtaatteko epäillä asiantuntija