Tänään jatkuvat keksaistut hahmot ja sopimukset, jotka ovat aina olleet kiitollinen tapa harrastaa opiskelijahuumoria. Erikoisempaa on, että ilmiö on ollut edustettuna saksalaisessa politiikassa.

Jakob Maria Mierscheid on toiminut kansanedustajana Saksan liittopäivillä joulukuusta 1979. Vuosina 1981-1982 Mierscheid toimi pien- ja keskisuuren teollisuuden komitean varapuheenjohtajana. Bundestagin sivuston mukaan katolinen Mierscheid on syntynyt 1933 Morbach/Hunsrückissa ja edustaa sosiaalidemokraatteja. Neljän lapsen isän julkaisutoimintaan kuuluu joitakin artikkeleita Vorwärts-lehdessä, joista vuonna 1983 ilmestynyt artikkeli "Mierscheid-Gesetz" für die SPD - Neue Forschungsergebnisse zur Wahlprognostik löysi yhteneväisyyksiä liittopäivävaalien tuloksen ja maan teollisuustuotannon välillä. Kts. http://www.bundestag.de/mdb/miersja0.html Mierscheid on kaikesta päätellen ollut tyytyväinen asemaansa rivikansanedustajana, sillä hän ei ole pitkän uransa aikana käyttänyt yhtäkään puheenvuoroa.

Kuten sivun kuvasta voi päätellä, parlamentaarikko Mierscheid on jotakuinkin tekaistu hahmo. Edes hänen syntymäpäivästään ei ole varmuutta, sillä vanhat sosiaalidemokraatit muistelevat, että kun he Weimarin tasavallan aikaan 1920-luvulla kävivät syömässä, he jättivät ravintolalaskun avokätisen edustajatoverinsa Mierscheidin maksettavaksi. Saksan liittopäivillä on 614 edustajaa, mutta Mierscheidin ansiosta liittopäivien edustajamatrikkelissa on esitelty 615 parlamentaarikkoa.

Asiassa ei olekaan enää muuta ihmeteltävää kuin että mistä tällaisia kansanedustajia saataisiin Suomeen. Tässä olisi vihdoinkin harmiton henkilö, jota voisi turvallisin mielin äänestää.

Saksassa vaikuttaa myös lakimies Friedrich Nagelmann ja diplomaatti Edmund F. Dräcker, jotka ovat kartuttaneet tililleen huomattavan julkaisuluettelon omilla aloillaan. Artikkeleita on ilmestynyt arvovaltaisissakin lehdissä, joskin ne usein tuntuvat jostain syystä lähestyvän ei-järin-vakavaa nollatutkimusta. Herrat ovat päässeet saksalaisiin Kuka-kukin-on-kirjoihin.

Nagelmann, joka kuoli 105-vuotiaana 1994, tutustui diplomaatti Dräckeriin Saksan Itä-Afrikassa 1914. Monialainen Nagelmann opiskeli ornitologiaa, kansantaloustiedettä ja havaintopsykologiaa. Hänen oikeusopillinen mietelmänsä "Jotkin asiat ovat samanlaisia, jotkin asiat erilaisia" mainitaan sittemmän saksalaisen oikeusopillisen ajattelun suuntaa-antavaksi pääteesiksi. 1930-luvulla Nagelmann kieltäytyi natsipuolueen jäsenyydestä ja julkaisi runokirjan ja omaelämäkerran Esikaupunkijunkkarin kokemuksia. Mikä mainiointa, sodan jälkeen Nagelmann sattui toimimaan nousevan sosiaalidemokraattisen poliitikon Jakob Maria Mierscheidin opettajana.

Edmund F. Dräcker toimi 1910-luvulla Bombayn varakonsulina, kunnes hänet kutsuttiin Saksan Itä-Afrikkaan, jossa hän tutustui Friedrich Nagelmanniin. Aktiivinen eläkeläinen Dräcker osallistui vielä 1985 Brysselissä Euroopan Yhteisön pyrkimyksiin luoda direktiivi, jolla standardisoitaisiin merimiesjutut. Ulkopoliittista kokemustaan Dräcker hyödynsi liittopäiväedustaja Mierscheidin luotettuna neuvonantajana. Näyttävimpään suoritukseen Dräcker ylsi tammikuussa 1982 nostaessaan Saksan Liittotasavallan lipun jäävuorelle Antarktiksen saaristossa. Dräcker uusi valtauksensa siitä alkaen vuosittain huhtikuun ensimmäisenä päivänä, mihin DDR:n lehdistö vastasi paheksumalla tapahtunutta imperialistisena aggressiona.

1985 Länsi-Saksan vihreät valmistautuivat ensimmäiseen hallituskauteensa. Schröderin hallituksen ulkoministeriksi nimettiin Joschka Fischer. Sosiaalidemokraattien ja vihreiden neuvottelut hallitusohjelmasta eivät sujuneet vaivattomasti. Viimeisenä neuvotteluiltana Vihreät vaativat neuvotteluja johtaneelta Hessenin pääministeri Holger Börneriltä, että Liittotasavallan on liityttävä Shanghain fugu-sopimukseen. Väsyneet demarit suostuivat ja kirjasivat asian hallitusohjelmaan.

Vihreiden kanta oli, että hengenvaarallisena herkkuna tunnettu fugu-kala edellyttää kokeilta korkeaa ammattitaitoa, johon kykenevät vain aasialaiset kokit. Koska ravitsemusalalla työlupien saanti oli jatkuvasti vaikeutunut ja vaatimuksia alituisesti kiristetty, ravintoloilla oli suuria vaikeuksia löytää ammattitaitoista henkilökuntaa, joka osaisi käsitellä fugua asianmukaisesti. Shanghain fugu-sopimukseen sisältyvät erityissäännökset, joiden nojalla fugukokki saa kansainvälisesti tunnustetun aseman. Liittymällä sopimukseen ja antamalla tässä kohdin periksi omasta lainsäädännöstään Liittotasavalta ratkaisisi ongelman.

Kesti vuosia, ennen kuin tajuttiin, että koko Shanghain fugu-sopimusta ei ollut olemassakaan.

1995 taikuri-koomikkopari Penn & Teller, joka on tuttu satiirisesta tv-showstaan, osallistui tietokonepelien kehittämiseen Segalle. Tarkoitus oli luoda valtavirrasta poikkeavia tietokonepelejä. Aikomus toteutui niin hyvin, että moisia mahdottomia pelejä ei ikinä virallisesti julkaistu. Smoke & Mirrors –kokoelman erikoislaatuisin luomus oli Desert Bus, maailmanhistorian pitkäveteisin tietokonepeli.  

"Parasta oli, että idea ei ollut minun eikä Tellerin", muisteli Penn Jillette. "Sitä ei keksinyt myöskään Barry Marx, joka kehitti pelin kanssamme. Sen keksi Eddie Gorodetsky, "Two and a Half Menin" tuottaja, tosi hauska veikko, yksi maailman hauskimmista hepuista".

Pelin idea oli tyrmäävä. Pelaajan tehtävänä on ajaa bussi Arizonan Tucsonista Nevadan Las Vegasiin. Bussi kulkee reaalinopeudella 45 mailia tunnissa, joten matka kestää 8 tuntia. Matkalla ei ole maisemia. Bussissa ei ole matkustajia. Peliä ei voi laittaa pauselle. Palkkioksi pelaaja saa yhden pisteen.

Jilletten mukaan pelin idea syntyi Yhdysvaltojen valtakunnansyyttäjän Janet Renon videopelien vastaisesta kampanjasta. "Hän oli todella aggressiivinen videopelien väkivaltaa vastaan, joten kehitimme Aavikkobussin. Ajattelimme, että se vetoaisi ihmisiin, jotka eivät pitäneet väkivallasta ja epärealistisista peleistä."

Pelin hienous oli, että siinä ei tapahtunut mitään. Tapahtumien vilkastuttamiseksi bussin tuulilasiin iskeytyi kahdeksan tunnin aikana kaikkiaan viisi hyönteistä. Peruutuspeilistä, jonka alle oli kiinnitetty pieni wunderbaum, näki typötyhjän matkustamon. Tie rullasi edessä puuduttavalla yksitoikkoisuudella. Yön laskeuduttua vähätkin maisemat hävisivät ja pelaaja sai tuijottaa etuvalojen valaisemaa keskiviivaa. "Huiminta oli, että kahdeksan tunnin aikana pelaaja ei voinut irrottaa otettaan ohjaimista. Ja jos niin teki, ei seurannut mitään näyttävää räjähdystä. Bussi vain upposi hitaasti hiekkaan, moottori ylikuumeni ja pysähtyi. Ja kun se pysähtyi, sen jälkeen bussi hinattiin takaperin takaisin Tucsoniin, edelleen reaaliajassa."

Peliin oli tarkoitus liittää näyttävä kilpailu. Aikomus oli antaa ylellinen palkinto parhaasta tuloksesta, vaikkapa sadasta pisteestä - jota varten olisi pitänyt pelata 800 tuntia. Voittaja olisi saanut kyydin aavikkobussissa Tucsonista Las Vegasiin tanssityttöjen ja elävän orkesterin seurassa, ja Vegasissa olisi odottanut huippumajoitus ja loistavia show-ohjelmia. "Se oli VALTAVA palkinto, omistettu Janet Renolle."

Peli tuli uudelleen ajankohtaiseksi kun marraskuun 24.-25. 2007 joukko pelaajia ryhtyi pelaamaan Desert Busia hyväntekeväisyystarkoituksessa. Osoitteessa desertbus.org oli seurattavissa live-kuvaa sekä pelaajista että pelistä. Samalla pyydettiin yleisöä lahjoittamaan rahaa Child's Play –kampanjalle. Neljän vuorokauden pelimaratonin tuloksena kerättiin yli 22000 dollaria.

Mr. Kirbyn Ihmeellinen ja Tieteellinen Museo oli merkillisyyksiä ja huvittavuuksia esitellyt kirjasarja, jota julkaistiin vuosina 1805-1820. Tästä aarteistosta kiitos books.google.com:in, olen valinnut kokoelman sanomalehtileikkeitä, jotka erinomaisen huvittavalla ja yllättävällä tavalla hämmästyttävät lukijaansa tapahtumilla, jotka olivat lontoolaisten puheenaihe talvella 1749.

12.1.1749 yleisölle tiedotettiin kiinnostavasta esityksestä, jonka luvattiin toteutuvan Haymarketin New Theatressa. Uteliaiden katsojien saapuvilla olisi artisti, joka soittaa kaikkia tunnettuja instrumentteja ja laulaa kiitettävällä täsmällisyydellä. Seuraavaksi artisti ottaisi esiin tavallisen viinipullon, ahtautuisi sen sisään ja laulaisi sieltä. Pullossa ollessaan taiteilija olisi yleisön vapaasti käsiteltävissä. Yleisön on lupa saapua paikalle naamioituneena ja artisti niin pyydettäessä kertoo heille, keitä he ovat. Näyttämöpaikat 7 shillinkiä 6 pennyä, aitiot 5 shillinkiä, syvennys 3 shillinkiä, permanto 2 shillinkiä. "Huom! Siinä tapauksessa että saapuvilla olevat herrasmiehet tai herraasnaiset tohtisivat toivoa tavata kenet tahansa edesmenneen, kuten esim. miehen tai vaimon, veljen tai siskon, niin suosionosoituksesta heille tarjoutuu tilaisuus keskustella heidän kanssaan muutaman minuutin ajan kuin elävän kanssa, kuten myös niin toivottaessa esiintyjä kertoo menneen elämänne salaisimmat yksityiskohdat ja paljastaa ketkä elävät tai kuolleet ovat teitä loukanneet. Tilaisuutta varten on järjestetty privaatti huone. Näitä esityksiä ovat seuranneet useimmat Aasian, Afrikan ja Euroopan kruunupäät, eikä niitä ole nähty julkisesti kuin kerran aiemmin".

Tammikuun 13. Eilisiltainen kiihkeästi odotettu pullosilmänkääntäjän esitys päättyi traagis-koomisella tavalla. Yleisestä uteliaisuudesta oli paikalle kokoontunut suuri väkijoukko. Seitsemän jälkeen teatteri valaistiin, mutta koska tarjolla ei ollut edes yhtä viulua yleisön mielialan kohottamiseksi, monet kävivät kärsimättömiksi. Levottomat huudot ja keppien paukutus toivat näyttämölle veikon, joka astui kumartaen esiin verhon takaa ilmoittaakseen, että esiintyjä ei esiinny ja rahat palautetaan. Syvennyksestä kuului huuto, että jos arvon naiset ja herrat maksaisivat kaksinkertaisen maksun, silmänkääntäjä mahtuisi pulloon. Samalla hetkellä aitiosta heitettiin näyttämölle sytytetty kynttilä, mistä merkistä alkoi yleinen tappelu. Suurin osa yleisöstä teki parhaansa päästäkseen pois teatterista. Joku menetti viittansa, joku hattunsa, toiset peruukkinsa, ja muutamat sekä hatun, peruukin että miekan. Muuan seurue pysytteli teatterin sisällä tuhotakseen sisustuksen. He repivät penkit, raastoivat alas aitiot, lyhyesti sanottuna riisuivat teatterin kauttaaltaan ja kantoivat mainitut tarpeet ulos kadulle, jonne pystytettiin kokko. Väliverhoa heilutettiin lippuna seipään nokassa. Vartijajoukko kutsuttiin hätiin, mutta kun he ehtivät paikalle, he saattoivat vain lämmitellä nuotion ääressä. Otaksutaan, että silmänkääntäjä oli kääntänyt rahat yms. ilman esitystä.

Kadonnut maanantai-iltana Haymarketin pienellä näytelmätalolla miekka, kultainen tuppi ja leikkaava terä, punainen ja kullattu sidos tupen ympärillä. Pyydetään palauttamaan rva Chevenix'n Lelu-Kauppaan Suuri Suffolk-katu, Charingcross, 30 guinean palkkiota vastaan, kysymyksiä ei esitetä.

Tammikuun 18. Löydetty naisen revityn päällystakin sisuksista kultatuppinen miekka, sotilaallisen pituinen ja oloinen, ei hullumpi käyttää, ruusuke omalaatuisesti terän ympäri kiedottuna. Otaksuttavasti varastettu suurelta Kenraalilta hänen paetessaan Pullohöynien Taistelusta. Tiedustelkaa Varttipullon ja Raikaavan Kepin pubista, Pottersrow. Huom! Jokainen sana edellisessä ilmoituksessa on totta, paitsi koko ilmoitus.

Koska on Yleisölle on kerrottu erilaisia kertomuksia Miehestä ja Pullosta, seuraava selonteko näyttää olevan paras tätä outoa tapausta valottava: Muuan herrasmies saapui tapaamaan esiintyjää samana iltana kun hänen oli määrä esiintyä Hay-Marketissa ja kysyi paljonko maksaa yksityinen esitys. He sopivat 5 punnan hinnasta. Silmänkääntäjä valmistautui astumaan pulloon, joka oli asetettu pöydälle. Herrasmies seurasi vieressä korkki kädessään. Kun silmänkääntäjä suurella vaivalla sovittautui pulloon, herrasmies äkisti sulki pullon korkilla ja sujautti pullon taskuunsa. --- Näin miesparka, joka oli joutunut omaan ansaansa pullotetuksi ja herrasmiehen taskuun, ei voinut esiintyä. Hän ei ikinä mainostanut, että hän voisi olla kahdessa pullossa yhtä aikaa. Hän on yhä herrasmiehen huostassa, joka avaa korkin silloin tällöin ja ruokkii häntä, mutta pitkällinen vankeus on murtanut hänen henkensä, ja laulamisen ja tanssimisen sijasta hän itkee jatkuvasti ja kiroaa kurjaa kohtaloaan. Vaikka kaupunki on pettynyt siihen että hänen ei ole saatu nähdä menevän pulloon, muutamien päivien sisällä tarjoutuu ilo nähdä hänen astuvan ulos pullosta, mistä aikanaan päivälehdissä tullaan ilmoittamaan.

Mainoksia:

Kirje Kaupunkilaisille, koskien Miestä ja Pulloa. Painattanut W-Reeves, Fleet-Street, ja A.Dodd, vastapäätä St.Clementsin kirkkoa, Strandilla. (Hinta kuusi pennyä)

Pullotetut Sankarit, tai, Muodikasta Hulluutta ja Turhamaisuutta, Nöyrästi kirjaillut hra H-g-h ja hra G-k, Humoristisella kuparipiirroksella Otsikoituna, saatavilla Tekijän suostumuksella T.Ewart, Julkaisija, vastapäätä Teurastajan Kahvihuonetta, St.Martin's-Lane, P.Griffin, Fleet-street, ja kaikissa puodeissa Kaupungissa ja Maaseudulla. (Hinta kuusi pennyä)

30. Tammikuuta. Englantilaista Hyväuskoisuutta, tai Olette kaikki pullotettuja – Humoristinen painate. Kuvaa täsmällisesti erityisiä Hahmoja, jotka saapuivat Hay-marketin Teatteriin, esittivät erilaisia toivomuksia keskustellakseen Vainajien kanssa, kuten mm. Sotilas, Insinööri, Seilori, Iloinen Tyttö, jne. Johon liitteenä Runo, asiaan sopivasti kuuluvainen. Painanut B.Dickinson, Kello-Raakalaisen Pubi, Ludgate-Hill. Huom. Kaikki Pullopainatukset, jotka on julkaistu, ovat tämän myötä ulospullotettuja. (Hinta 6 pennyä, väreissä 1 shillinki)

Nöyrin anteeksipyyntö Mieheltä Pullossa. Häneltä itseltään: Täysi vastaus kaikkeen mitä on sanottu ja tullaan sanomaan tärkeästä tapauksesta. Sisältää muiden kiintoisuuksien lisäksi erityislaatuisen lausunnon Suunnitelmasta, muutamia piirtoja edesmenneestä Saarnaajasta, ulkomaan lainoja koskettelevan dialogin Mordecain ja Kristityn välillä, Pullomiehen nimen, mikä ja ketkä suurimmat Huijarit ja miksi? Sokea johtaa Sokeaa, ulkomaalaiset mitä rohkaistuneimpia, Pullomies ei hyökkääväinen, Ihmeitä todistettu Vallankumouksesta alkaen, jne. Ridentem dice e Verum. Painattanut J.Freeman, lähellä St.Paulia, myydään kirjakaupoissa Lontoossa ja Westminsterissä. (Hinta kuusi pennyä)

Suoraan Italiasta: sign. Capitello Jumpedo, yllätyksellinen kääpiö, ei tavallista tavernan tupakkipiippua pidempi, joka esittää monia hämmästyksellisiä temputuksia nuoralla, niin ikään muuttaa ruumiinsa kymmeneen tuhanteen erilaiseen Muotoon ja Asentoon, ja kun hän on esiintynyt yleisölle kaksi ja puoli tuntia, hän avaa suunsa ja hyppää alas omasta kurkustaan! Ollen ihmeellisistä ihmeellisyyksistä ihmeellisin jota maailma on konsanaan ihmeissään ihmetellyt, esiintyy seuraavana maanantaina Hay-Marketissa yllätyksellisen Muusikon kera. On tavoitettavissa Black Ravenin majatalossa joka päivä seitsemästä kahteentoista ja kahdesta eteenpäin koko päivän.

Suoraan Etiopiasta: Mitä suurenmoisin ja yllätyksellisin Tohtori Benimbe Zammamboango, Keisari Monaemungin Okulisti ja Ruumislääkäri, esiintyy ensi Sunnuntaina Pienessä P---ssä Hay-Marketissa esittäen seuraavia yllättäviä leikkauksia: 1ksi. Hän toivoo katsojan vetävän ulos oman silmänsä, tarjoaa sen läsnäolevalle Herrasnaiselle tai herrasmiehelle todistaakseen että kyseessä ei ole huijaus, ja asettaa sen paikalleen kuoppaansa yhtä kokonaisena ja täydellisenä kuin aiemminkin. 2ksi. Hän toivoo läsnäolevan upseerin tai muun halkaisevan vatsansa, minkä jälkeen (ilman viivytystä) hän ottaa esiin suolet, pesee ne, ja asettaa takaisin paikalleen ilman että henkilö kärsii tai on edes loukkaantunut. 3ksi. Hän avaa J--- P---:n kallon, ottaa Aivot ulos, vaihtaa ne Vasikan aivoihin, Muulin aivoihin, Aasin aivoihin, ja Härän sydämen hän vaihtaa Lampaan sydämeen, jotka leikkaukset jättävät kohteensa miellyttävämmiksi ja järjellisemmiksi olennoiksi kuin koskaan aiemmin elämässään. Vakuuttaakseen kaupunkilaisille että yleisön harhauttamista ei tarkoiteta, hän ei vastaanota rahaa ennen kuin esitys on ohi. Aitio 5 guineaa, Syvennys 3 guineaa, Permanto 2 guineaa. Huom! Kuuluisa Okulisti on paikalla ja hyvämaineinen S—F—H--- voi saapua paikalle jos voi. Naiset voivat saapua naamioituna, myös Tontut. Oppineet ja Papisto ilmaiseksi. Puhuja on paikalla, mutta varattu.

27. tammikuuta 1748. Don John de Nasaquitine, veriveli ja kumppani Miehelle jonka oli aikomus hypätä Pulloon Haymarketin Pikkuteatterissa 16. päivänä kutsuu täten kaikki pettyneet kyseiseen teatteriin maanantaina 30. päivänä jolloin heille tarjotaan esitys jonka veroista ei ole nähty tätä ennen eikä nähdä tämän jälkeen. Kaikki jotka vannovat Viisauden Kirjan nimeen että maksoivat nähdäkseen Pullo-Miehen, pääsevät ilmaiseksi. Muille kaameat hinnat.

Nähtävänä hra Leaderin luona, Vanha Hevosenkenkä, Wood-Street, Cheapside, yhdeksästä kahteentosta ja neljästä seitsemään, vastikään Ranskasta tuotettu täysikasvuinen elävä HIIRI, vangittuna kahden unssin astiaan, jonka kaula ei ole neljännestuumaa suurempi. Tämä ällistyttävä olento on elänyt astiassa kolme ja puoli vuotta pelkällä leivällä. Se siivoaa pienen pesänsä ja taitaa sangen monia sieviä temppuja, yhtä huvittavia kuin ilahduttaviakin, mutta erityisesti ottaa yhteen Kärpäsen kanssa, mikä on tavattoman huvittava ohjelmanumero, ei ikinä ennen nähty Englannissa, vain kuusi pennyä per henkilö. Huom! Herrasmiehet tai Rouvat jotka eivät tohdi saapua, saavat esityksen kotiinsa, pyynnöt hra Leaderille.

Toissapäivänä maailmalle levisi uutistoimistojen kautta skottilaisen paleontologin Neil Clarkin väite, että Loch Nessin hirviö oli todellisuudessa norsu. Glasgown yliopiston Clark perustaa väitteensä vuoden 1933 tapahtumiin. "Idea Nessiestä oli loistava markkinointikikka, jonka keksi erään sirkuksen impressaari Bertram Mills. Hän sai ajatuksen nähtyään sirkuksensa norsun kylpemässä Loch Nessissä", Clark väittää. Tuona samaisena vuonna 1933 Nessie-havainnot tulivat maailmanlaajuiseen julkisuuteen.

"Ei ole ihme, että Mills tarjosi palkkion. Hänellä oli Loch Nessin hirviö jo sirkuksessaan", Clark väittää. "Tutkimukseni viittaa siihen, että nähdyt oliot olivat järveen uimaan laskettuja sirkusten elefantteja. Invernessiin matkalla olleet sirkukset pysähtyivät Loch Nessin rannalle lepuuttamaan eläimiään."

Clark muistuttaa, että uivasta norsusta saa helposti liskomaisen vaikutelman. Siitä ei näy muuta kuin kärsä ja kaksi kumparetta eli pää ja selkä. Nessie-fanit eivät ole hyväksyneet Clarkin tuoretta selitystä. Järvihirviöön uskovat tähdentävät, että yksin viime vuonna tehtiin neljä näköhavaintoa Loch Nessin oliosta.

Vuosikymmenien varrella on tehty lukuisia kunnianhimoisia kaikuluotauksia, mittauksia ja muita operaatioita, joilla Nessietä on yritetty houkutella esiin. Parhaiten epäonnistuneen yrityksen toteutti 1975 neljä Hemel Hempsteadin palomiestä, jotka päättivät lähestyä ongelmaa aivan uudelta kannalta. He yrittivät vietellä Loch Nessin hirviön. He rakensivat paperimassasta 30-metrisen naispuolisen hirviön, varustivat sen pitkillä silmäripsillä, ulkolaitamoottorilla ja nauhoitetulla parittelukutsulla.

Vihreäksi ja siniseksi maalattuna ja sisällään kaksi palomiestä ohjaimissa lähti hirviö järvelle. Tulokset jäivät laihoiksi. Yhtenä syynä oli, että soitettu parittelukutsu kuului urosmursulle, jonka vetovoima Loch Nessin hirviöön saattoi olla varsin vähäinen. Toiseksi perämoottori meni matkan aikana epäkuntoon. Hirviö kaatui kyljelleen, joutui vaakakierteeseen, teki täyskäännöksen ja paiskautui läpi laiturin. Yksikään tyttö ei ole parhaimmillaan sellaisissa olosuhteissa.

Kun katsoo vuoden 1933 valokuvia, uiva norsu on varsin osuva kuvaus hahmosta, joka näkyy osittain veden pinnalla. Niin osuva, että tulee ihmetelleeksi, miksei kukaan ollut ajatellut sitä aikaisemmin. Yksi syy voi olla, että valokuvat on jo ajat sitten luokiteltu huijaukseksi.

Skeptinen valokuvaaja Stewart Campbell julkaisi British Journal of Photographyssa 1984 artikkelin kirurgi Robert Wilsonin keväällä 1934 ottamista kuuluisista Loch Nessin hirviön valokuvista. Campbell päätteli, että kuvassa näkyvä kohde on todennäköisesti vesilintu, joka ei voinut olla enempää kuin metrin mittainen.

Valitettavasti Campbellkin oli väärässä. 1994 muuan 90-vuotias Christian Spurling tunnusti kuolinvuoteellaan Sunday Telegraphin toimittajille, että hän oli mukana lavastamassa kuuluisaa Wilsonin valokuvaa. He olivat rakentaneet Marmaduke Wetherellin kanssa merikäärmeen pienoismallin, laskeneet sen vesille, valokuvanneet sen, ja luovuttaneet sitten valokuvat Wilsonille, koska Wetherellin mielestä tunnustettu kirurgi tarjosi uskottavan julkisivun.

Wetherellin motiivina oli kosto. Vuoden 1933 kiihkeänä Nessie-vuonna Wetherell oli viettänyt joulukuun metsästäen innokkaasti jälkiä Loch Nessin hirviöstä, ja kun hän oli löytänyt rannasta jalanjälkiä, hän ilmoitti innoissaan löydöstä. Valitettavasti Luonnonhistorian museon tutkijat totesivat, että Wetherellin löytämät Nessien jalanjäljet oli tehty kuivatulla virtahevon jalalla, juuri sellaisella, joita tuohon aikaan myytiin sateenvarjotelineiksi. Katkeroitunut Wetherell vetäytyi julkisuudesta.

Jos Neil Clark on oikeassa, siinä tapauksessa Spurlingin tunnustuskin on huijausta. Nessie on ja pysyy maailman parhaana skottilaisena pilana, jolle kaikkein makeimmin nauraa kenties Nessie itse tai sen jäännökset syvällä Loch Nessin pohjamudassa.

PC-virusten 20-vuotissyntymäpäivää vietettiin 19.1.2006. Lerpuilla maailmalle leviämään lähtenyt maailman ensimmäinen PC-virus oli kohtelias tuttavuus. Harvemmin enää tämän jälkeen on tavattu virusta, joka avoimesti ilmoittaa kotipaikkansa ja jopa puhelinnumeronsa!

Brain kiinnittyi vain 360 kilotavun lerpuille, mutta teki sen varsin etevällä tavalla ollakseen maailman ensimmäinen PC-virus. Kun tartunnan saanutta levykettä yritettiin lukea, Brain esitti alkuperäisen boottisektorin kopion. Perustyökaluilla, kuten debug-komennolla, ei löytänyt mitään epäilyttävää, jos virus oli aktiivisena koneen muistissa.

Brainin aiheuttamat vahingot olivat minimaalisia. Versiosta riippuen se muutti lerpun nimeksi © BRAIN tai © ASHAR. Saastuneet kuusi boottisektoria näyttäytyivät pinnalta katsoen bad sectoreina. Kun niiden sisältöä luettiin tarkemmin, löytyi jännittävä teksti:

Welcome to the Dungeon
(c) 1986 Basit & Amjad (pvt) Ltd.
BRAIN COMPUTER SERVICES
730 NIZAB BLOCK ALLAMA IQBAL TOWN
LAHORE-PAKISTAN
PHONE :430791,443248,280530.
Beware of this VIRUS....
Contact us for vaccination............  $#@%$@!!

Yhdysvalloissa asia ei huvituttanut yhtään. Time-lehden Ross Monroe lensi Singaporen, Delhin ja Lahoren väliä saadakseen selville kuinka suuresta uutisesta oli kysymys. Varmuuden vuoksi uutuus uutisoitiin näyttävästi. Sillä välin viruksen tekijät olivat autuaan tietämättömiä saamastaan julkisuudesta. Amjad, Shahid ja Basit Alvi, Brain-tietokoneyhtiötä johtaneet kolme veljestä, olivat keskittyneet laajentamaan pientä tietokonekauppaansa nopeasti kasvaville Pakistanin markkinoille.

"Kun Timesta otettiin yhteyttä, olimme äärimmäisen yllättyneitä siitä millainen paniikki oli syntynyt" tuhahteli Basit Alvi mokomalle jupakalle. "Itse asiassa olimme huvittuneita. Mutta Time oli kuvannut jutun pahempana kuin se olikaan. Pah! Sillä hetkellä menetimme kaiken luottamuksemme länsimaisia tiedotusvälineitä kohtaan. Lausuntojamme siteerattiin irti asiayhteydestä, suuhumme laitettiin kaikkea mitä emme sanoneet, ja niin poispäin. Ja siinä oli mukamas läntisen maailman paras uutisaikakauslehti."

Yhtäkään syytettä ei koskaan nostettu. Juttu olisi mennyt oikeudessa farssiksi. Virusten ohjelmoimisen ja levittämisen vastaista lainsäädäntöä ei ollut, mutta oli sentään olemassa – yllätys yllätys – tekijänoikeuslainsäädäntö! Virus oli tekijänoikeudellisesti suojattu. Joka kerran kun virus teki itsestään uuden kopion amerikkalaisille levykkeille, pakistanilaisten tekijänoikeuksia loukattiin taas kerran.

Episodin jälkeen Brain-tietokoneyhtiö kasvoi tasaista tahtia. Siitä tuli laatumerkki. 1989 yhtiö alkoi tarjota ensimmäisenä Pakistanissa ilmaisia sähköpostipalveluita kaikille tietokoneiden ostajilleen. Niin ikään Brain oli ensimmäisiä internet-operaattoreita maassaan. Sittemmin itsekunkin koneille on iskenyt kirjava kokoelma matoja, troijalaisia, makroviruksia, ynnä muita, joiden rinnalla pakistanilainen levykkeenomimisohjelma näyttää hupaisalta markkinointikikalta.

Englantilaisen yläluokan kujeet ovat aina olleet käsite jo sinänsä. Lordi Berners (1883-1950), säveltäjä, kirjailija ja eksentrikko, oli kuuluisimpia alan harrastajia.

Lordi Berners peri arvonimensä ja omaisuutensa isältään 1918, ja nautti nykyrahassa mitattuna 234 000 punnan vuotuisista tuloista. Nuori Berners, ennenaikaisesti kaljuuntuneena ja aina monokkeli kasvoillaan, saavutti suosiota säveltäjänä, ja kunnostautui myös nokkelilla sutkauksilla ja käytännöllisillä piloilla. Berners totesi T.E.Lawrencesta kuuluisat sanat "hän pakenee aina parrasvaloihin", ja kerran hän lavasti koko Wagnerin Ring-oopperasarjan esitettäväksi nukkekodissa.

Keppostelijana Berners oli ylittämätön. Eräillä kutsuilla hän lukitsi kaikki vessat ja heitti avaimet lampeen. Sota-aikana hän lähetti tekaistun kutsun Sybil Colefaxille, joka oli aikansa ärsyttävimpiä suhteilla kiipijöitä: "Mahtaisitteko olla tilaisuudessa saapua illalliselle huomisiltana. Kyseessä on hyvin vaatimaton illanvietto. Läsnä ovat vain Winston (Churchill) ja GBS (George Bernard Shaw). Minusta olisi tärkeää että he tapaisivat tällä hetkellä. Paikalla ei ole muita paitsi (Arturo) Toscanini ja minä." Luonnollisesti sekä allekirjoitus että osoite olivat lukukelvottomia.  

Muita Bernersin huvittelutapoja oli maalata kotinsa kyyhkyset pastelliväreillä ja pukea whippetinsä timanttikoristeisilla pannoilla. Hän maalasi muotokuvia hevosistaan, jotka poseerasivat hänelle kotinsa piirustushuoneessa, ja asennutti cembalon Rolls Roycensa etuosaan. 1935 hän rakennutti 50-metrisen tornin, Faringdon Follyn, josta hän mainitsi ylpeänä "tornin suurenmoisin ominaisuus piilee siinä, että se on kertakaikkisen hyödytön." Sitten hän asetti ovelle ilmoituksen: "Itsemurhaa yrittävät yleisön edustajat tekevät sen omalla vastuullaan."

Nyt lähestymme erästä mediahuijausten jättiläisistä, joka on omistanut elämänsä humoristisille tempauksille, joilla hän satirisoi yhteiskuntaa ja aikakausien muoti-ilmiöitä. Tämä jättiläinen on jazzrumpali ja kirjailija Alan Abel (1930-). Hän on omalla esimerkillään osoittanut, että on hyödytöntä suuttua asioista, jotka ovat päin honkia. Taitavampi ja älykkäämpi pystyy tasoittamaan pelin tekemällä hienovaraista pilkkaa.

1976 Melbournen Sun Herald luonnehti Abelia mieheksi, jolle hölynpöly on ammatti ja elinkeino, jolla hän oli ansainnut leipänsä jo 20 vuoden ajan. Hän näyttelee olevansa joka alan asiantuntija, joka pitää tuulesta temmattuja luentoja yliopistoissa ja kokouksissa. Abelin palkkio oli 750-1500 dollaria per luento. Abel tuli lyhyessä ajassa niin tunnetuksi, että saadakseen temppunsa tehdyksi hän joutui rutiininomaisesti esiintymään väärällä nimellä ja naamioituneena. Vuosikymmenet hän kirjoittautui hotelleihin aina väärällä nimellä.

"75 prosenttia yleisöstä arvostaa juttujani, ja 25 prosenttia vihaa niitä. Mutta esimerkiksi luentoja pystyn pitämään vain kerran kuussa. Jokainen luento edellyttää kolmen viikon valmistelua. Se on oikeasti kovaa työtä."

Ohion yliopistossa Abel kertomansa mukaan keksi kykynsä saada yleisö nauramaan. "Kävelin näyttämölle mukanani oikein tärkeä ja vakava puhe oikein tärkeästä ja vakavasta musiikista. Putosin suoraan orkesterisyvennykseen."

Tämän terveellisen kokemuksen jälkeen Abel suuntasi New Yorkiin ja yritteli koomikon uraa. Se ei lähtenyt nousuun, joten hän löysi itsensä Amerikan Autoliiton neuvontatiskin takaa jakelemassa absurdeja ajo-ohjeita rasittaville asiakkaille. Hän keksi, että hän voisi manipuloida mediaa, joka oli jo silloin yhtä käsittämättömän hyvä- ja herkkäuskoinen kuin tänäänkin.

Abelin suuri läpimurto ja hänen kuuluisin tempauksensa alkoi 1959. Se on elänyt tähän päivään asti.

G. Clifford Prout oli mies jolla oli missio. Hänen missionsa oli tehdä loppu alastomien eläimien häpeällisestä vaatteettomuudesta, ja asiaansa edistämään hän perusti yhdistyksen Society for Indecency to Naked Animals, SINA. Tarkkasilmäisimmät huomasivat, että yhdistyksen nimi oli hitusen kummallinen. Jos tarkoitus oli vastustaa alastomuutta, sanan "for" paikalla olisi pitänyt olla tietysti "against". Tämä mitätön yksityiskohta ei vaikuttanut siihen suureen mediahuomioon, jonka kohteeksi SINA pääsi. 27.5.1959 herra Prout esitteli ajatuksiaan TV:n Today Showssa. Katselijat reagoivat välittömästi. Tuhansia innostuneita kirjeitä tulvi yhdistyksen postilaatikkoon.

Prout jatkoi esiintymisiään, joissa hän hoki iskulauseita "Säädyllisyys tänään merkitsee moraalia huomenna" ja "Naku hevonen on nolo hevonen". Prout väitti että yhdistyksessä on 50 000 jäsentä, ja hän kehotti heitä ottamaan aktiivisen roolin yhteisöissään ja kohtaamaan ne ihmiset, jotka häpeämättömästi taluttivat alastomia lemmikkejä kaduilla.

21.8.1962 CBS:n uutisissa Walter Cronkite esitti raportin SINA:n aktiviteeteista. CBS:n henkilökunta tunnisti  äkkiä, että herra Prout oli todellisuudessa CBS:n työntekijä Buck Henry. Yhdysvaltojen medialta oli kestänytkin vasta kolme vuotta tajuta, mistä oli kyse. SINA, Alan Abelin keksintö, oli kuitenkin niin hyvä, että se julkaisi vielä vuosien ajan menestyksellisesti lehdistötiedotteita ja ompeluohjeita, joissa neuvottiin askartelemaan vaatteita alastomille eläimille.

Mainoskonsulttina Abel kiinnitti huomiota ilmoitustilan ja -ajan jatkuviin hinnannousuihin. Hän esitti ratkaisuksi mainosten sijoittamista kaljujen miesten päänahkaan, 4 dollaria tunnilta. Autovuokraamo Avis ei pitänyt ajatusta päättömänä. Abel väittää, että Avis yritti palkata 2000 kaljua miestä palvelukseensa Denverissä.

Filippiineillä Abel esiintyi golfammattilaisena. Hän kertoi oppilailleen kehittäneensä tavan parantaa puttaustarkkuutta. Putin aikana piti tehdä varvasaskelia kuin balettitanssija. Useimmat kokeilijat kaatuivat ruohikolle rähmälleen, mutta yksi kirjoitti myöhemmin Abelille kiitoskirjeen, jossa hän totesi neuvojen parantaneen hänen peliään.

Myyntikonsultti Abel kertoi kauppamiesten kokoukselle että hän kerran sai myydyksi 2000 kappaleen erän kiikareita palkkaamalla ammattimaisen itsemurhataiteilijan, joka kiipesi pilvenpiirtäjän huipulle ja uhkasi hypätä alas. "Kaikki haluavat nähdä kunnon itsemurhan läheltä" Abel totesi.

Televisiossa entinen CIA:n agentti Abel tunnusti että CIA oli yrittänyt ottaa hengiltä tunnetun Vietnamin sodan vastustajan Jane Fondan myrkyttämällä hänen annoksensa ravintolassa. Hanke meni myttyyn, koska Fonda ei koskaan syönyt ravintolassa muuta kuin terveysruokaa, jota hän kantoi mukanaan käsilaukussaan. 

1980-luvulla Alan Abel näki kuinka kerjäläinen istui New Yorkin kadulla hattu jalkakäytävällä. Kun rahaa oli kertynyt kylliksi, kerjäläinen Abelin ällistykseksi meni kulman taakse, istuutui Mercedes-Benziinsä, ja kaasutteli pois paikalta. Abel keksi samassa idean kerjäämiskoulusta. Työttömyyden ja lama-ajan tarpeisiin vastasi Kerjäläinen Omarin kerjäyskoulu. Herra Omar kertoi kiinnostuneelle lehdistölle soveltavansa kerjäämiselinkeinoon samoja oppeja, joita hän oli oppinut liike-elämässä ennen kuin kovat ajat koittivat. Kerjäläiset maksoivat koulutuksensa Omarille maksamalla hänelle provision kerjäämisen tuotoista. Omar kehaisi olevansa jälleen varakas mies. Lukuisat TV-ohjelmat kilpailivat Omarin huomiosta ja uutisankkurit olivat loukkaantuneita, kun he eivät saaneet haastattelua heti.

Uutenavuonna 1980 useista lähteistä ilmoitettiin uutinen Alan Abelin kuolemasta. Maailmalle levisi kuolintodistuksen kopio ja kuva hautajaisista, joissa Abelin vaimo seisoi miehensä arkun äärellä. New York Times julkaisi 2.1.1980 muistokirjoituksen, jossa käsiteltiin hiihtokeskuksessa sydänkohtaukseen menehtyneen Abelin vaiheita. NYT mainitsi, että Abelin merkitys oli siinä, että hän yhtenä harvoista kyseenalaisti itsestäänselvyydet ja lausui julki pöyristyttävyydet. Alan Abel kirjoitti New York Timesille kirjeen, jossa hän kiitti lehteä näistä lämpimistä sanoista, joita hän ei olisi odottanut kuulevansa elinaikanaan.

1997 Abel näki kenkämainoksen, jossa Playboy-malli ja tähtönen Jenny McCarthy istuksi wc-pöntöllä. Abel perusti välittömästi lahjatavarayrityksen, joka myi lahjapakkauksessa Jenny McCarthyn virtsaa. Tuotetta kaupanneen yrityksen markkinointipäällikkö esiintyi nimellä Stoidi Punekaw. Siinä vaiheessa kun tajuttiin, että markkinointipäällikön nimi oli oikeastaan "herätkää nuijat" toisinpäin, oli Jenny McCarthyn asianajaja jo uhannut oikeustoimilla, ellei kampanjaa lopeteta.

Alan Abel pyrki myös kongressiin. Hänen vaaliohjelmansa oli rehellisyydessään virkistävää luettavaa. Kansanedustajat saisivat palkkansa provisioina. Suurlähettilään paikat myytäisiin eniten tarjoavalle. Valkoiseen Taloon pitäisi asentaa valheenpaljastin ja senaatin juomahanoihin totuusseerumia. Lääkärit pakotettaisiin julkistamaan arvosanansa lääketieteellisestä ja ne painettaisiin puhelinluetteloon heti heidän nimensä perään. Lopuksi keskiviikko lakkautettaisiin, jotta voitaisiin siirtyä nelipäiväiseen työviikkoon.

Republikaanien puoluekokouksessa 2000 Abel esitteli suurisuuntaisen kampanjan rintaruokinnan kieltämiseksi. "Imettäminen luo insestisen suhteen äidin ja vauvan välille. Se tietää oraalista riippuvuutta, joka saa nuorison polttamaan, juomaan, ja lopulta tekee heistä homoja." Kahden vuoden aikana kampanjan tiimoilta annettiin kaksisataa haastattelua, ennen kuin Abel itse tunnusti keksineensä koko jutun.

"Annan ansaitun kolauksen niiden ihmisten älykkyydelle, joiden pitäisi kaiken järjen mukaan tietää paremmin. Se on ammattini."

http://www.alanabel.com/

Ennen World Wide Webiä, ennen Internetiä, ennen mitään sellaista oli olemassa Yhdysvaltojen yliopistot yhdistänyt tekstipohjainen verkko. Siinä oli kaksi tasoa (ja atk-historian gurut antakoot anteeksi, jos yksinkertaistan asioita liikaa).

Arpanet oli USA:n .puolustusministeriön verkko tietopakettien vaihtamista varten. Tietokoneverkon hajautettu rakenne, jossa koneet saattoivat yhä kommunikoida keskenään vaikka osa koneista kaatuisikin verkosta pois, oli huomattava strateginen etu esimerkiksi ydiniskun sattuessa. Arpanet käynnistyi 1969. 1970 USA:n itä- ja länsirannikko oli yhdistetty verkkoon, ja 1972 Ray Tomlinson kehitti sähköpostin.

Vuoteen 1980 mennessä Amerikan yliopistojen opiskelijat pääsivät verkkoon, jonka nimeksi annettiin Usenet. Usenet oli rakenteeltaan köyhän miehen Arpanet. Sillä ei ollut maanpuolustuksellista sisältöä, mutta se toi ensimmäistä kertaa tietokoneverkon "tavallisen kansalaisen" ulottuville. Usenet toi mukanaan uutisryhmät ja vapaan keskustelun aiheesta kuin aiheesta.

Koska verkkojen synnyn taustalla olivat kuitenkin USA:n sotilasstrategiset näkökohdat, nousi suuri häly, kun 1984 maailmalle levisi Usenetissä seuraava ilmoitus:

From sdcsvax!dcdwest!ittvax!decvax!mcvax!moskvax!kremvax!chernenko 
Sun Apr  1 11:02:52 1984
Relay-Version: version B 2.10.1 6/24/83; site sdccsu3.UUCP
Posting-Version: version B 2.10.1 4/1/83 (SU840401); site kremvax.UUCP
Path: sdccsu3!sdcsvax!dcdwest!ittvax!decvax!mcvax!moskvax!kremvax!chernenko
From: chernenko@kremvax.UUCP
Newsgroups: net.general,net.politics
Subject: USSR on Usenet
Message-ID: (0001@kremvax.UUCP)
Date: Sun, 1-Apr-84 11:02:52 PST
Date-Received: Mon, 2-Apr-84 17:02:53 PST
Organization: MIIA, Moscow
Lines: 41
 
(.....)
 
Well, today, 840401, this is at last the Socialist Union 
of Soviet Republics joining the Usenet network and saying 
hallo to everybody.
 
One reason for us to join this network has been to have 
a means of having an open discussion forum with the 
American and European people and making clear to them our 
strong efforts towards attaining peaceful coexistence 
between the people of the Soviet Union and those of the
United States and Europe.
 
We have been informed that on this network many people 
have given strong anti-Russian opinions, but we believe 
they have been misguided by their leaders, especially 
the American administration, who is seeking for war
and domination of the world.
 
By well informing those people from our side we hope to 
have a possibility to make clear to them our intentions 
and ideas.
 
Some of those in the Western world, who believe in the 
truth of what we say have made possible our entry on 
this network; to them we are very grateful. We hereby 
invite you to freely give your comments and opinions.
 
Here are the data for our backbone site:
 
Name: moskvax
Organization: Moscow Institute for International Affairs
Contact: K. Chernenko
Phone: +7 095 840401
Postal-Address: Moscow, Soviet Union
Electronic-Address: mcvax!moskvax!kremvax!chernenko
News: mcvax kremvax kgbvax
Mail: mcvax kremvax kgbvax
 
And now, let's open a flask of Vodka and have a drink 
on our entry on this network. So:
NA ZDAROVJE!
 
--
K. Chernenko, Moscow, USSR
...{decvax,philabs}!mcvax!moskvax!kremvax!chernenko

Kreml oli liittynyt Usenettiin. Hassua, että tapahtuikin juuri ensimmäinen huhtikuuta. Kremvaxin liittymisilmoitus kirvoitti lukuisia vastauksia, joissa kannettiin huolta kansallisen turvallisuuden puolesta. Eikö Neuvostoliitto voisi Usenetin kautta hakkeroida itsensä syvälle USA:n puolustusjärjestelmän sydämeen?! On myös muistettava, että tuohon aikaan amerikkalaisen teknologian, erityisesti sotilas- ja tietoteknologian vienti Neuvostoliittoon oli kielletty maailmanlaajuisella sopimuksella, ja tietokoneissa oli lähes yksinomaan amerikkalaisia osia.

Nekin, jotka ymmärsivät vitsin, eivät välttämättä nähneet siinä paljoakaan huumoria:

This isn't funny. I hope you get so much mail 
in response to this that you're reading it for 
a week straight. F**k you.

Kahden viikon päästä Piet Beerma Amsterdamista julkaisi tämän ja monia muita vastauksia tunnustusviestissään.

Tapaus Kremvax olisi jäänyt vain yhdeksi varhaisimmista internet-piloista, ellei venäläiset olisi osoittaneet, että heillä oli huumorintajua. Kun Neuvostoliitto oikeasti liittyi internetiin 1990, he ilkikurisesti antoivat palvelimensa nimeksi Kremvax.

Walt Disneyn studioilla 1950-luvulla pantiin merkille muuan vakavamielinen nuorukainen, joka söi lounaansa aina ateljeessa. Joka aamupäivä hän kävi ostamassa lähikaupasta pullon maitoa ja tölkin säilykehedelmiä. Hänen työtoverinsa menivät kauppaan,  ostivat useita hedelmä- ja vihannestölkkejä, ja vaihtoivat nimilaput. He lahjoivat kauppiaan myymään vakavikolle tölkin juuri tästä omasta varastostaan, ja hauskuus alkoi.

Seuraavasta päivästä alkaen tölkeistä paljastui hedelmien sijasta jatkuvasti papuja tai tomaattikeittoa. Neuvottomana vakavamielinen nuorukainen kysyi työtovereiltaan, mitä hänen pitäisi tehdä. Heidän mielestään tapaus oli vallan hämmästyttävä ja siitä pitäisi ehdottomasti kirjoittaa Robert Ripleylle, joka toimittaa kuuluisaa ”Usko tai älä”-palstaansa. Nuorukainen teki työtä käskettyä ja lähetti Ripleylle pitkän kirjeen.

Kirjeen postitettuaan hän haki seuraavana päivänä kaupasta säilöttyjä päärynöitä, meni ateljeeseensa, ja tarttui tölkinavaajaan. Tölkissä ei ollut hedelmiä, eikä vihanneksia, vaan pieni tiukasti suljettu koeputki. Koeputken sisältä paljastui paperilappu jossa luki:

”Arvoisa Herra.
En hitto vie usko sanaakaan koko asiasta.
Robert Ripley”

1800-luvun alun runoilija Theodore Hook keksi John Bull -hahmon, josta tuli Britannian symboli samaan tapaan kuin Yhdysvaltoja edustaa Setä Samuli. Vieläkin kauaskantoisemman vaikutuksen hän teki järjestämällä erään maailman kopioiduimmista kepposista.

Valmistelut kestivät kuusi viikkoa. Theodore Hook, Nancy Mathews ja Henry Higginson tekaisivat neljätuhatta (!) kirjettä kaikkia ammatteja ja yhteiskuntaluokkia edustaville lontoolaisille. Kirjeiden sävy, sisältö, käsiala, ja lähetyspaikka vaihtelivat, mutta kaikissa pyydettiin vastaanottajaa saapumaan 27.11.1810 täsmälleen kello 2 päivällä rva Tottenhamin talolle osoitteessa 54 Berners Street. Joissakin kirjeissä mainittiin, että rva Tottenham haluaa keskustella talonsa myynnistä. Toisissa rva Tottenhamille tilattiin taksikyyti, siis vankkurit, Bathiin. Kolmansissa kutsuttiin vastaanottaja keskustelemaan rva Tottenhamin kanssa tärkeästä liikeasiasta, jota ei sen kummemmin yksilöity.

Lontoon Morning Post kertoi seuraavana päivänä, mitä tapahtui. ”Varakkaan leskirouva Tottenhamin kotikatu muuttui läpikulkemattomaksi. Kymmenittäin liikemiesten kärryjä, vankkureita, ja kauppiaiden tavaralavoja oli pysäköity niin lähelle ovea 54 kuin suinkin oli mahdollista. Lavoilla oli pianoja, kankaita, koruja ja huonekaluja useammankin huoneiston tarpeisiin. Ensimmäisten kadun tukkijoiden joukossa nähtiin kuusi riskiä miestä kantamassa urkua, hiilenkantajia säkkiensä kanssa, partureita peruukkeineen, optikkoja lukuisine myyntiartikkeleineen ym. Kauppiaiden parveillessa oven edessä paikalle saapui kantokärryissään myös Lontoon pormestari kahden palvelijansa kanssa. Pormestari ilmoitti poliisille saaneensa kirjeen, jossa rva Tottenham mainitsi olevansa vuoteen omana, ja haluavansa tavata pormestarin. Berners Street oli kaaoksen vallassa, ja katselijat nauroivat tapahtumalle.

Malborough Streetin poliisit oli kutsuttu hyvissä ajoin pitämään järjestystä, mutta se kävi mahdottomaksi. Vielä kello neljä poliisien oli vartioitava Berners Streetin kulmia, ja estettävä enempien liikemiesten pääsy paikalle. Kello viiteen mennessä oli saatu selville, että lukuisille kauppiaille oli lähetetty kirjeitä, joihin sisältyi arvonantoa nauttivan henkilön suositus. Tähän rikolliseen huijaukseen syyllistyneestä henkilöstä on julkaistu etsintäkuulutus ja kiinniottopalkkio.”

Kepponen kopioitiin neljä kuukautta myöhemmin Bedford Streetillä. Se levisi muihin Englannin kaupunkeihin, ja suoritti pian maihinnousunsa Pariisiin, kunnes se alkoi esiintyä vaivaksi asti. 20 vuotta myöhemmin Hook tunnusti omaelämäkerrassaan. ”Minä sen tein. Kun vitsin kopioi, se lakkaa olemasta hauska. Kuka hyvänsä tyhmyri voi matkia mallista. Mutta ajatuksen ja toteutuksen omaperäisyydessä se kepponen oli mielestäni täydellinen.”

Vergiliuksen tavoin kärpäset innoittivat myös taiteilija Hugh Troyta, joka sai Toisen Maailmansodan aikana komennuksen erääseen armeijan harjoitusleiriin. Washingtonin edellyttämä paperisota vaati raportteja mitättömimmistäkin pikkuasioista. Troy sai tarpeekseen, laati aivan oman raporttilomakkeensa ja monistutti sen. Asiakirja oli erittäin virallisen ja asiallisen näköinen. Kyseessä oli tuikitarpeellinen selvitys siitä, kuinka monta kärpästä on jäänyt kiinni kanttiinin ruokasalin kattoon ripustettuihin 20:een kärpäspaperiin.

Raporttiin sisältyi ruokasalin pohjapiirros, joka osoitti kärpäspapereiden tarkan sijainnin ja etäisyyden pöydistä, ovista ja ikkunoista. Jokainen kärpäspaperi oli nimetty yksilöllisesti, joten Troy saattoi päivittäisessä raportissaan kehuskella, kuinka kärpäspaperi X-5 oli pyydystänyt vuorokaudessa 49 kärpästä, mutta Y-2 oli lyönyt senkin laudalta napaten kerrassaan 63 kärpästä, ja niin edelleen.

Viikon kuluttua ensimmäisen raportin lähettämisestä Troyn pakeille saapui kaksi upseeritoveria, jotka halusivat tietää, oliko Troykin saanut Washingtonista sapiskaa joistakin älyvapaista kärpäspaperiraporteista, joita mukamas pitäisi lähettää. "En toki" sanoi Troy. "Minä teen sellaisen joka päivä." Upseerit ihmettelivät, miksei kukaan ollut puhunut heille mitään koko asiasta, jolloin Troy ystävällisesti monistutti heidänkin käyttöönsä sarjan samanlaisia raporttilomakkeita.

Siviiliin siirryttyään Troy arveli, että jokapäiväisen kärpäspaperiraportin laatiminen on armeijassa nyttemmin vakiintunut tapa.

Troyn muita mainioita kujeita nähtiin jo hänen opiskeluaikoinaan ennen sotaa. Eräällä Cornellin yliopiston professorilla oli tapana jättää kalossinsa luokkahuoneen oven ulkopuolelle. Luennon aikana Troy kaikessa hiljaisuudessa maalasi kalossit ihonvärisiksi ja varjosti niihin varpaat. Sitten hän peitti teoksensa mudalla. Kun professori lähti ulos, muta suli, ja näytti siltä kuin hän olisi kulkenut paljasjaloin.  

Troy myös muotoili roskatynnyrin sarvikuonon jalan muotoiseksi, ripusti sen köysiin, ja tekaisi lumeen sarvikuonon jalanjäljet, jotka näyttivät johtavan kampukselta järvelle. Eläintieteen professori tunnisti jäljet sarvikuonon aikaansaamiksi. Jonkin aikaa monet kieltäytyivät juomasta kampuksen kraanavettä, koska se otettiin järvestä, jossa epäiltiin lymyävän sarvikuonon raato.

1935 New Yorkin Modernin Taiteen Museo järjesti van Gogh -näyttelyn. Taiteilija Troy epäili, että yleisö viis veisasi van Goghin tauluista ja tuli katsomaan niitä vain koska van Goghin elämä oli ollut niin kiehtova. Troy päätti järjestää yleisölle mitä se ansaitsi. Hän nuiji kyljyksenpalan korvan muotoon, sijoitti sen samettirasiaan ja liitti komeuteen laatan "Tämän korvan Vincent van Gogh leikkasi itseltään lahjaksi rakastajattarelleen, ranskalaiselle prostituoidulle, 24.12.1888." Troy salakuljetti museoesineen näyttelyyn, missä se herättikin laajaa huomiota.

Klassisista klassisin on se naru- ja katoamistemppu, jonka keksaisi sattumalta tunnettu englantilainen leikinlaskija William Horace De Vere Cole 1900-luvun vaihteessa. Tämä kepponen on kopioitu eri piilokameraohjelmiin lukuisia kertoja. On siis syytä kuulla alkuperäinen versio.

Cole ripusteli tauluja Lontoon asuntonsa seinille, kun häneltä loppui nuora. Hän meni ostamaan uuden kerän. Kadulla häntä vastaan käveli tuntematon hyvin pukeutunut herrasmies, joka kulki niin ylväästi, ettei Cole malttanut kulkea hänen ohitseen pysähtymättä. "Suokaa anteeksi" Cole tervehti. "Olen joutunut pulaan. Mittaamme parhaillaan tätä aluetta kadunreunan suoristamiseksi ja toverini on hävinnyt. Rohkenisinko pyytää apuanne parin minuutin ajaksi?" "Mielihyvin" vastasi herrasmies. "Tarttukaa siis tämän nuoran toiseen päähän. Seisokaa vain paikallanne ja pitäkää naru kireällä, niin saamme asian suoritetuksi tuossa tuokiossa." Cole vilahti kulman taakse kerien kerää auki. Korttelin puolivälissä naru loppui, ja hän oli sitomaisillaan narunpään ovenkahvaan, kun hän äkkäsi toisen moitteettoman herrasmiehen, joka mielellään teki saman palveluksen kuin ensimmäinenkin. Cole palasi myymälään, osti uuden kerän, ja palasi kiertotietä kotiinsa. Milloinkaan hän ei saanut tietää, kauanko herrat olivat seisoneet kadulla nuoranpää kädessä.

Mittakaavaltaan aivan toista luokkaa oli vuoden 1910 Dreadnought-pila. Cole ja hänen viisi ystäväänsä, mukana nuori Virginia Woolf, maalasivat kasvonsa ja kätensä kenkälankilla, ja sonnustautuivat afrikkalais-arabialaisiin mielikuvitusasuihin. Näin pukeutuneena he tupsahtivat keskelle Lontoota esittäen Abyssiinian Keisaria seurueineen. Seurueelle järjestettiin virallinen juhlavastaanotto sotalaiva Dreadnoughtin kannella. Pilailijat ällistelivät tekniikan ihmeitä, ja keskustelivat improvisoidulla mielikuvituskielellä Colen toimiessa tulkkina: "Bunga bunga!" "Mitä hän sanoi?" "Hänen keisarillinen korkeutensa ihailee tykkien kokoa." "Haluatteko että ammumme mallilaukauksen?" "Umpapa bunga?" "Bunga bunga! Hoo!"

Tämän kujeilun kenraaliharjoitus saattoi hyvinkin olla tempaus, jonka Cole järjesti opiskeluaikanaan Cambridgessa. Aina yhtä luotettavan kengänkiillokkeen ja lakanoiden avulla Cole näytteli Sansibarin sulttaania. Hänen vierailunsa oli suuri tapaus opiskelijoiden keskuudessa, jotka syöttivät ja juottivat korkea-arvoista vierastaan omalla kustannuksellaan. Huijaus paljastui, kun selvisi että oikea sulttaani oli ollut koko ajan Lontoossa. Cole ja hänen avustajansa pysyttelivät tietämättöminä asiasta kunnes valmistuivat Cambridgesta.

Aprillipäivänä 1919 Venetsiassa löydettiin hevosenpökäleitä Pyhän Markuksen torilta. Kaupunkilaiset kerääntyivät äimistelemään näkyä, ja spekuloivat kiivaasti, miten ja mitä reittiä pitkin hevonen on voinut kanavakaupunkiin saapua. Tapahtumia seurasi viereisessä kahvilassa itsekseen hihitellen englantilainen herrasmies Horace de Vere Cole, joka oli kuljettanut pökäleet mantereelta ja ripotellut ne paikalleen yön pimeydessä.

Kerran kun Colen tietoon tuli erittäin huono ja teennäinen näytelmä, jota esitettiin paikallisessa teatterissa, hän osti näytöksen jokaisen lipun, ja jakoi pääsyliput harkitussa järjestyksessä valikoiduille ystävilleen. Esitys sujui vielä kurjemmin kuin tavallisesti, sillä katsomoon sijoittuneiden kaljujen herrojen päälaet muodostivat erään lyhyen ja ilmaisuvoimaisen englannin kielen sanan.

Edes poliitikot eivät olleet turvassa Colen läheisyydessä. Eräässä lontoolaisessa klubissa Cole sujautti kultakellonsa kansanedustajan takin rintataskuun. Ulkona Cole lyöttäytyi kansanedustajan seuraan, ja huomasi kellonperänsä pilkottavan rintataskusta. Cole alkoi huutaa "Seis! Varas!". Ripeästi paikalle ehtinyt Lontoon poliisi pidätti häkeltyneen parlamentaarikon välittömästi, ja vei hänet kamarille, vaikka Cole tunnusti tekonsa heti paikalla. Cole myös toisinaan  näytteli pääministeriä, työväenpuoluetta edustanutta Ramsay MacDonaldia, ja piti julkisia puheita joiden sisältö oli täysin vastakkainen MacDonaldin todellisten näkemysten kanssa.

Horace de Vere Cole on myös suosittu ehdokas Piltdownin ihmisen jäännösten tekijäksi. Eritoten viimeisessä Piltdownista löydetystä kivettymästä, muinaisessa krikettimailassa, ovat monet näkevinään Colen käden jäljen.

Englannin maineikkaimpiin astrologeihin kuulunut John Partridge sai totisesti maistaa omaa lääkettään vuonna 1708. Tuona vuonna ilmestynyt almanakka ennusti hänen kuolevan, ja lukijat uskoivat enemmän almanakkaan kuin omiin silmiinsä.

1700-luvulla almanakat olivat ajan suosituinta kirjallisuutta. Tapana oli, että almanakoissa ilmestyi myös ennustuksia tulevan vuoden tapahtumista. Helmikuussa 1708 Lontoossa ilmestynyt Isaac Bickerstaffin laatima almanakka "Ennustuksia vuodelle 1708" ennusti suorasukaisesti ja rohkeasti, että kuuluisa astrologi John Partridge menehtyisi hirvittävän kuumeen kourissa täsmälleen kello 23 kuluvan vuoden maaliskuun 29. päivänä.

Lontoolaisia ennustus huvitti ja pelotti. Astrologi Partridge vastasi nopeasti ja julisti Bickerstaffin huijariksi runoilemalla vastineen "Se on silkkaa petosta enkä aio sitä sietää / Maaliskuun lopussa sen kaikki meistä tietää." Haaste oli kuitenkin heitetty. Lontoo pidätti henkeään. Mitä tapahtuisi maaliskuun 29. päivänä?

Yöllä 29. maaliskuuta Bickerstaffin painosta levitettiin tyylikästä mustareunaista lentolehtistä, jossa otsikolla "Elegia" kerrottiin että Partridge oli kuollut. Bickerstaff ilmoitti käyneensä katsomassa Partridgea tämän kuolinvuoteella. Viimeisinä sanoinaan kuuluisa astrologi oli tunnustanut Bickerstaffille, että hän oli ollut huijari. Hän oli kirjoittanut tekaistuja ennustuksiaan ansaitakseen rahaa vaimonsa elatukseen, lentolehtisessä luki.

Seuraavana tai sitä seuraavana päivänä julkaistiin anonyymi pamfletti "Hra Bickerstaffin ensimmäisen ennustuksen vaikutukset", jossa todettiin että Bickerstaffin ennustus oli osunut oikeaan, mutta että hän oli erehtynyt neljällä tunnilla, sillä Partridge oli kuollut illalla kello 7.05, eikä 11. Ottaen huomioon, että uutiset levisivät hitaasti suusta suuhun, tieto Partridgen kuolemasta oli tavoittanut lontoolaiset 1.4.1708. Kyllä, aprillipäivänä.

Kukaan ei ollutkaan sen hämmästyneempi kuin astrologi John Partridge itse, kun aamulla 1.4. hänet herätettiin tapaamaan väkeä, joka oli kerääntynyt hänen talonsa ulko-ovelle kysymään, milloin ja miten hautajaiset järjestettäisiin. Kun Partridge lähti ulos, ihmiset tuijottivat häntä pitkään, tai tulivat kiihdyksissään kertomaan, kuinka hän erehdyttävästi muistutti poisnukkunutta astrologia.

Raivoissaan Partridge julkaisi vastapamfletin, jossa hän intti olevansa hengissä, ja syytti Bickerstaffia petoksesta. Bickerstaff vastasi viileästi seuraavassa pamfletissa, että Partridge on selvästi kuolleiden kirjoissa, sillä yksikään elossa oleva mies ei olisi julkaissut sellaista roskaa, mitä oli kirjoitettu Partridgen omassa viimeisimmässä almanakassa. Lisäksi Partridgen oma vaimo oli todistettavasti sanonut, että Partridgessa "ei ole elämää eikä sielua".

Osoittautui että "Isaac Bickerstaff" oli todellisuudessa ei kukaan muu kuin Jonathan Swift. Swiftin tarkoitus oli häpäistä Partridge, koska hänen hyökkäyksensä kirkkoa kohtaan olivat menneet Swiftin mielestä liian pitkälle. Partridgen menehtyminen kuumeeseen oli vitsi, joka viittasi Partridgen omaan ennustukseen siitä että kuume-epidemia pyyhkäisisi Lontoon yli huhtikuussa 1708. Swiftin tempauksen ansiosta Partridgen almanakka lakkasi lopulta ilmestymästä.

Amerikkalainen humoristi Robert Benchley oli suosittu pakinoitsija ja arvostelija. Hänen tiliinsä lasketaan useita sellaisia klassisia sukkeluuksia kuin "Jos haluat tehdä jostakusta pilaa, siteeraa häntä". Tilaisuuden tullen hän oli myös kekseliäs keppostelija. Kun Benchley kärsi keuhkokuumeesta, ja lääkäri suositteli hänelle uusia ihmelääkkeitä, sulfatabletteja, Benchley älysi sairaanakin että tilaisuus oli koittanut. Ystävänsä avulla hän liimasi höyhentyynyn sisällyksen iholleen vyötäröstä alaspäin. Lääkärin palatessa kotikäynnille Benchley tempaisi peitteen päältään ja kysäisi johtuiko tämäkin niistä lääkkeistä.

Benchley kuului myöskin Mauri Sariolan kunniakkaaseen koulukuntaan, eli hän lähetteli iskeviä sähkösanomia. Kun Charles Lindbergh oli suorittanut kuuluisan yksinlentonsa Atlantin yli, Benchley sähkötti ystävälleen kirjailija Charles Brackettille Pariisiin "ONKO MITÄÄN UUTISIA LINDBERGHISTÄ STOP LÄHTI TÄÄLTÄ VIIKKO SITTEN STOP OLEN HYVIN LEVOTON". Brackett vastasi välittömästi: "KUKA IHMEEN LINDBERGH?"

Ylittämättömin Benchleyn tempaus oli yksinkertaisen improvisoinnin tulosta. Hän sattui kävelemään Bostonin hienostokaupunginosassa entisen opiskelutoverinsa kanssa. Nuoruuden metkut taisivat tulla Bencheylle mieleen, kun hän äkkiä sanoi ystävälleen "Tule, leikitään vähän sohvilla!"

He valitsivat umpimähkään talon ja soittivat ovikelloa. Sisäkkö avasi oven ja Benchley ilmoitti "Me tulimme sitten hakemaan sitä sohvaa." "Mitä sohvaa?" kysyi sisäkkö ymmällään. "Tuota." Benchley vastasi huomattuaan aulassa sohvan. Benchley ja hänen kumppaninsa tarttuivat rivakasti sohvaan ja sisäkkö salli heidän kantaa sen ulos.

He kantoivat sohvaa jonkin matkaa ja valitsivat jälleen satunnaisesti seuraavan talon.  Jälleen oven avasi sisäkkö. "Päivää" sanoi Benchley. "Me nyt sitten toimme sen sohvan. Minne se kannetaan?" Sisäkkö pyöritteli silmiään, ja osoitti jotakin olohuoneen nurkkaa. He kantoivat sohvan sinne ja poistuivat.

Asia ei selvinnyt ennen kuin kuukausien kuluttua, kun sohvan omistaja sattui kyläilemään talossa ja huomasi oitis sohvan omakseen.

Amerikkalainen pakinoitsija Bill Phelan oli kuuluisa kujeistaan. Mielellään hän pilaili työtoverinsa Bill Hannan kustannuksella. 1950-luvun alussa Hanna käveli joka päivä kuusi kilometriä keskikaupungin toimistostaan kotiinsa. Eräänä iltapäivänä Hanna kohtasi kotimatkallaan Phelanin, joka oli kävelemässä päinvastaiseen suuntaan. He pysähtyivät paiskaamaan kättä  ja Phelan huomautti että Hanna näytti sairaalta.

Viiden korttelin päässä Hanna pysähtyi hämmästyneenä paikalleen. Häntä vastaan käveli yllättäen Bill Phelan. "Pitkästä aikaa!" Phelan huudahti tervehdykseksi. "Onkin jo kuukausia siitä kun viimeksi tapasimme. Mutta näytätpä sinä surkealta." Hanna soperteli kysymyksen, eivätkö he tavanneet juuri äsken puolen kilometrin päässä täältä. Phelan tuijotti Hannaa oudosti ja kysyi, miten se olisi mahdollista. Hän oli vasta menossa siihen suuntaan.

Kilometrin verran kuljettuaan Hannaa vastaan marssi reippaasti kukapa muu kuin Bill Phelan.  "Onpas hauska nähdä! Olen ollut huolissani sinusta. Olen kuullut että et voi hyvin." Hanna vastasi vakavana ohuella äänellä: "Bill… mehän tapasimme jo aikaisemmin tänään." "Ei suinkaan!" Phelan vastasi. "Mehän emme ole tavanneet pariin kuukauteen!"

Epätoivosta kiljaisten Hanna ryntäsi kadulle, pysäytti taksin, ja käski ajaa lähimmälle psykiatrin vastaanotolle. Phelan jäi jalkakäytävälle, nauroi kaksinkerroin, ja hyppäsi jälleen linja-autoon. Tällä kertaa keskustan suuntaan menevään.