Tuulisena ja kylmänä päivänä Herran vuonna 1881 vastavalmistunut lääkäri Arthur Conan Doyle (1859-1930) vuokrasi vastaanottohuoneiston Edinburghissa, kiinnitti ovelle kyltin "Silmäspesialisti" ja jäi odottamaan potilaita.

1887 hän odotti edelleenkin potilaita. Potilaita metsästäessään Doyle oli muuttanut Edinburgista Plymouthiin ja Plymouthista Portsmouthiin, mutta asiakkaita ei ilmaantunut hänen kynnykselleen todellakaan vaivaksi asti. Tekemistä etsiessään Doyle pelasi Portsmouthissa jalkapalloa maalivahtina. Kyseessä oli amatöörijoukkue, joten sellaisesta ei ollut leipäpuuksi. Jotakin oli keksittävä, jotta nuori vaimo ja kaksi lasta olisivat saaneet ruokapöydässä eteensä muutakin kuin okulaareja. Niinpä Doyle kokeili kirjoittaa kertomuksia. Ensimmäiset romanttisluontoiset kyhäelmät eivät menneet kaupaksi, joten hän otti selvää, mikä oli suosittua. Vastaus oli epäyllättävä: jännitys- ja rikoskertomukset, joissa päähenkilönä oli mukaansatempaava ja värikäsluontoinen sankarietsivä. Näissä suosituissa kertomuksissa oli vain yksi luotaantyöntävä piirre. Kaikki tapahtui suurenmoisen sattuman kauppaa ja looginen ongelmanratkaisu loisti poissaolollaan.

Doyle tuli ajatelleeksi Edinburghin yliopiston luennoitsijaa, joka oli tehnyt häneen ja kurssikavereihinsa suuren vaikutuksen. Hän oli tohtori Joseph "Joe" Bell (1837-1911). Bellin mielestä vastaanotolle tulevista potilaista näki heti, mitä asiaa heillä oli, jos heistä teki kyllin yksityiskohtaisia havaintoja. "Vilkaiskaa miestä ja näette heti hänen kansallisuutensa kirjoitettuna hänen kasvoihinsa ja elinkeinonsa uurrettuna hänen käsiinsä. Loput hänen elämäntarinastaan on luettavissa hänen käynnistään ja tavoistaan, kirjattuna tarkoin hänen kellonperiensä helyihin ja vaatetuksensa nukkaan ja pölyyn" muistutti Bell oppilailleen.

Doyle muisti, kuinka Bell oli lääketieteen opiskelijoiden läsnäollessa katsellut vaieten potilasta, ja todennut sitten: "Olette palvellut armeijassa jossakin Ylämaan rykmentissä, olette ottanut eron äskettäin, olette aliupseeri ja sijoituspaikkanne oli Barbados." "Kyllä tohtori", vastasi potilas hämmentyneenä. "Hyvät herrat", selitti Bell opiskelijoille, "tämä mies käyttäytyy kunnioittavasti, mutta ei ottanut lakkia päästään. Armeijassa tehdään näin, mistä päättelin, että hän ei ole ollut kauaa siviilissä. Ääntämyksestä kuulee että hän on skotti ja arvovaltaisuus viittaa siihen, että hän on upseeri. Barbadoksen keksin siitä, että hän potee elefanttitautia, mitä esiintyy Länsi-Intiassa."

Bellin oveen edinburghilaisessa sairaalassa koputettiin. Kun potilas kävi sisään, Bell kysyi heti, miksi hän on levoton. "Mistä tiedätte, että olen levoton?" "Koputitte neljä kertaa. Rauhalliset ihmiset tyytyvät koputtamaan kahdesti, korkeintaan kolmesti."

"Jos Bell olisi ollut salapoliisi, hän olisi varmaankin muuttanut tämän kiehtovan, mutta sattumanvaraisen toiminnan täsmälliseksi tieteeksi", Doyle mietti. "On helppoa kirjoittaa ykskantaan, että sankari on teräväjärkinen, mutta lukija odottaa siitä näyttöjä, sellaisia mitä Bell antoi joka päivä." Sankarin nimi Sherlock Holmes oli yhdistelmä Doylen krikettikaveria ja kuuluisaa lääkäri-kirjailijaa Oliver Wendell Holmesia. Itsensä Doyle sijoitti tarinoihin Watsonin rooliin ja loppu oli jälleen kerran sitä kuuluisaa historiaa. Mutta mestaririkollisen, Holmesin vaarallisen vastustajan professori Moriartyn aineksia Doyle ei löytänyt lähipiiristään, joten hän turvautui sanomalehtiin, joissa oli uutisoitu laajasti maailmanlaajuista rikollisliigaa pyörittäneestä amerikkalaisesta.

Adam Worth (1844-1902) alias Henry Jarvis Raymond alias Charles H. Wells alias Edouard Grau aloitti uransa taskuvarkaana. Amerikan sisällissodan aikana hän liittyi Unionin armeijaan ja sai 500 dollarin palvelukseenastumisrahan. Tämä oli Worthin mielestä niin kannattava toimenpide, että hän värväytyi armeijaan useita kertoja väärällä nimellä kuittaamaan palkkionsa. Käväistyään pakenemassa Sing Singistä Worth suuntasi Bostoniin ja vuokrasi parturinliikkeen Boylestonin Pankin vierestä. Hän lapioi itsensä naapuritaloon ja poistui Eurooppaan 400 000 dollaria rikkaampana juuri kun Pinkertonin etsivät olivat päässeet hänen jäljilleen.  

Äkkirikastunut Worth harrasti sosieteettielämää Pariisissa ja Lontoossa, hankki itselleen maineikkaita tuttavuuksia ja keräsi lämpimiä suosituksia. Toukokuussa 1876 hänen huomiotaan kiinnitti Thomas Gainsboroughn maalaama muotokuva Devonshiren herttuattaresta. Maalaus oli vastikään myyty Christiesin huutokauppakamarilla senhetkisestä maailmanennätyshinnasta, 10 500 puntaa. Uusi omistaja William Agnew ryhtyi heti kekseliäästi ansaitsemaan maalauksella asettamalla sen näytteille. Lontoolaisyleisö jonotti maksaakseen pääsylipun. Aikansa jonotettuaan maalauksen eteen saapui myös herrasmies Adam Worth ja hänen uusin ystävänsä, amerikkalainen ex-painija Junka Phillips, josta muistetaan mainita, että hänen silmiinpistävin ominaisuutensa oli hänen mykistävä typeryytensä. Herra Junka esitti olevansa amerikkalainen pankkiiri, sillä hänellä oli kokemusta alalta. Kun hän sai vastaansa kassakaappeja, jotka kieltäytyivät aukeamasta, tämä kaksimetrinen korsto nosti kaapin ilmaan ja vei sen mukanaan. Parivaljakko silmäili maalausta ja päätti tulla noutamaan sen piakkoin. Keskiyöllä sumussa Worth kiipesi Junkan olkapäille, keinotteli ikkunan auki ja kävi irrottamassa maalauksen kehyksistään.

Worthin tarkoitus oli epäitsekäs. Hän aikoi käyttää maalausta pelinappulana saadakseen vangitun veljensä vapaaksi, mutta kun hän meni veljensä asianajajan luo selittämään juonensa, asianajajalla olikin uutisia. Hän oli juuri saanut Worthin veljen vapaaksi vetoamalla muotovirheeseen. Worth kalpeni. Hänellä oli varastettu maalaus, joka oli liian kuuluisa jotta kukaan olisi halunnut ostaa sen. Seuraavat vuodet Devonshiren herttuatar matkusti Worthin mukana matka-arkkujen valepohjan alla ja sateenvarjotelineen sisälle käärittynä, kunnes se löysi vuosikymmeniksi leposijan brooklyniläisestä varastosta.

Parhaina päivinään Worth oli varastanut puolen miljoonan dollarin arvosta etelä-afrikkalaisia raakatimantteja, järjestänyt postijunaryöstöjä ympäri Eurooppaa, ja omistanut 30-metrisen huvijahdin, joka piti sisällään täysin varustellun kasinon ruletti- ja korttipöytineen. Rikosimperiumi mureni, kun Worth jäi kiinni Liegessä ryöstäessään postijunaa ja virui seuraavat viisi vuotta belgialaisessa vankilassa.

Worth oli varmaankin ymmärtänyt, että hänen uransa oli ohi, mutta yksi asia oli vielä hoitamatta. Varastossa lojuvan vanha ladyn oli aika palata kotiin. Worth palasi Yhdysvaltoihin ja kirjoittautui Chicagossa McCoyn hotelliin. Sitten hän suuntasi Pinkertonin toimistoon ja kertoi ovimiehelle että hän haluaisi puhua William Pinkertonin kanssa. Pinkerton hätkähti ja perui kaiken ohjelmansa siltä päivältä. Tämä oli ennenkuulematonta. Kuin Moriarty olisi halunnut tavata Sherlock Holmesin.

Worth halusi osoittaa kiitollisuuttaan. Jos Pinkerton olisi halunnut jakaa tietonsa Belgian viranomaisten kanssa, Worth ei olisi selvinnyt vain viidellä vuodella. Oven sulkeuduttua herrat huomasivat kumpikin harmaantuneensa sitten viime näkemän ja kävivät muistelemaan vanhoja hyviä aikoja, jolloin he olivat nuorempia ja energisempiä. "Kuinka muuten karistit minut kannoiltasi silloin New Yorkissa?" "Voi, se oli yksinkertaista…" Illan hämärtyessä Worth ja Pinkerton olivat päässeet yhteisymmärrykseen. Maalaus palautettaisiin omistajalleen ja ehdoista neuvoteltaisiin lisää.

Worthille tarjottiin tuhannen punnan palkkiota, joka oli ollut sattuneesta syystä nostamatta viimeiset 25 vuotta, mutta hän halusi enemmän, immuniteetin Yhdysvalloissa ja Pinkertonin vakuuttamaan Scotland Yardille, että Worth oli kuollut. Lopulta maalauksen omistajan pojan Morland Agnewin kanssa päästiin sopimukseen 25 000 dollarin palkkiosta ja niin maaliskuussa 1901 Agnew vastaanotti chicagolaisessa hotellissa suuren ruskeaan paperiin käärityn paketin. William Pinkerton katseli tarkkaavaisesti, kuinka sisältä paljastui Devonshiren herttuatar, jota maailma ei ollut nähnyt neljännesvuosisataan. Agnew myi pikaisesti maalauksen pankkiiri John Pierpoint Morganille, joka oli kaikessa mukana, myös näissä tarinoissa vähän väliä. Morgan maksoi 150 000 dollaria, mutta vannotti pitämään kauppasumman salaisena, sillä "jos tieto tulisi julki, minut teljettäisiin hullujenhuoneeseen".

Adam Worth oli aikoinaan lausunut William Pinkertonille, että "miehellä, jolla on aivot, ei ole oikeutta kantaa asetta". Worthin kuoltua Pinkertonin etsivätoimisto lausui arvionaan, että Worth oli kaikkien aikojen merkittävin tuntemamme rikollinen. Pinkertonin virallisen selonteon mukaan Worth oli kuollessaan pennitön keppikerjäläinen, joten kaikki vaatimukset hänen perintöään kohtaan olivat hukkaan heitettyjä. Virallinen selonteko oli hivenen erikoinen, sillä New York Timesin mukaan Worthin pojalle oli osoitettu jälkisäädöksessä kunnioitusta herättävät 23 000 puntaa. Asioistahan voidaan aina sopia, ja mitkään eivät ole niin pitäviä kuin sellaiset sopimukset, joita laativat toisiaan kunnioittamaan oppineet elämänikäiset vastustajat keskenään. William Pinkerton väitti Worthin pojalle, että hän oli sattunut tapaamaan erään liikemiehen, joka oli ollut Adam Worthille velkaa. Tällä tekosyyllä Pinkerton kustansi Worthin lasten elatuksen 700 dollarilla kuussa kunnes heistä tuli täysi-ikäisiä. Tarinan kauniiksi lopuksi Worthin pojasta Harry Raymond juniorista ei tietenkään voinut tulla mitään muuta kuin Pinkertonin etsivä.

Noina aikoina 1900-luvun vaihteessa Edinburghin yliopiston sairaalassa harmaantunut luennoitsija otti vastaan potilaan ja totesi lääketieteen opiskelijoille: "Hyvät herrat, tällä miehellä on mahtaileva käynti ja hän on pienikokoinen. Väitän, että hän on palvellut sotilaana Ylämaan rykmentissä, mutta koska hän ei ole suuri, hän ei ole kelvannut muualle kuin soittokuntaan." Potilas tuijotti lääkäriä ja kiisti kaiken. Hän väitti olevansa suutari eikä ollut ikinä palvellut armeijassa. "Riisukaa paitanne", käski luennoitsija ja osoitti sotilaskarkuria merkitsevän poltetun D-kirjaimen potilaan iholla. Mies tunnusti, että hän oli palvellut soittokunnassa Krimin sodassa.
- Tohtorihan voisi olla melkein Sherlock Holmes.
- Mutta hyvä herra, minähän olen Sherlock Holmes, vastasi Joe Bell.

Brittein Saarten kelttiläisillä alueilla, Walesissa, Skotlannissa ja Irlannissa, elää yhä maalaisbardin traditio. Bardd gwlad on kylän hovirunoilija, jonka tehtävä on sommitella tilapäävärssyjä huomattavien paikallisten tapahtumien, kuten syntymien, kuolemien ja häiden kunniaksi. Etenkin Walesissa parhaat värssyt saattettiin kaivertaa hautakiviin ja niitä kerrottiin kansan suussa eteenpäin vuosisatoja senkin jälkeen kun oli täysin unohtunut, kuka oli runon sepittänyt ja kenestä.

Walesilainen Trubadurix oli siis propagandistinen kronikoitsija, jolta odotettiin että hän kohottaisi käpykylän mielialaa. Horace Charles Jones (1906-1998) rikkoi perinteen kursailematta. Hän hyökkäsi, solvasi, pilaili, eikä antanut anteeksi niille, jotka olivat häntä vastaan rikkoneet. Hänen pilkkavärssyjensä kohteeksi joutuneet vastasivat samalla mitalla. Bardi Jones voitiin nähdä 45 vuoden ajan nojailemassa lyhtypylvääseen Merthyr Tydfilin pääkadulla jokaikinen päivä. Uransa aikana hänet pahoinpideltiin kadulla, mukiloitiin kahvilassa, lyötiin tajuttomaksi, ja kerran hänet sytytettiin tuleen. Eipä ihme että runoilija Jones kantoi taskussaan kotitekoista nyrkkirautaa siltä varalta, että hänet haastettaisiin debattiin taiteesta. Kun Jonesilta kysyttiin, miksi hän nojaili lyhtypylvästä vasten, hän selitti että tällä tavalla on yksi suunta vähemmän, josta häntä vastaan voidaan hyökätä.

Jonesin ainoa julkaistu kokoelma The Challenger ilmestyi 1966. Ilmeisesti hetkellisen väärinarvioinnin seurauksena huomattava walesilainen päätoimittaja Keidrych Rhys suostui kirjoittamaan kokoelmaan esipuheen. Tämän ansiosta Jones katsoi olevansa Dylan Thomasin veroinen runoilija. Kirjan julkaisussa avustanutta Merthyrin kunnanvaltuustoa Jones muisti myös. Kun kirja saatiin julki, hän arvosteli sanomalehdessä kunnanvaltuustoa siitä, että byrokraatit olivat haaskanneet veronmaksajien varoja moiseen.

Ruokkivan käden pureminen on hieno urheilulaji, mutta Jonesin tapauksessa siitä muodostui elämäntehtävä. Walesilaisuus kaikissa muodoissaan sai Jonesilta armotonta kritiikkiä osakseen. Walesin kansallinen festivaali National Eisteddfodd oli ”Kulttuurisirkus jossa kaikki on walesilaista paitsi raha”. 1971 Jones kieltäytyi jättämästä väestönlaskentalomaketta, koska se loukkasi hänen oikeuksiaan vapaana kansalaisena. Jonesia sakotettiin tästä hyvästä. Kun muut runoilijat 1970-luvulla liittyivät Walesin kansallispuolueeseen, hän kirjoitteli lehtiin asiasta vihaisia mieipidekirjoituksia. Vuosina 1976-1985 Plaid Cumrylla oli enemmistö Merthyrin kunnanvaltuustossa, mihin Jones vastasi muuttamalla maanpakoon Englantiin. Hän palasi vasta, kun vaalit voitti työväenpuolue, mutta rehellisyyden nimessä on todettava, että sitä Jones puolestaan vastusti vain karvan verran vähemmän. Muita Jonesin vastustamia tahoja olivat mm. BBC Wales, Walesin kirkko, Walesin Yliopisto ja muut mahdolliset instituutiot, joista suinkin saattoi epäillä että he eivät olleet riittävästi tunnustaneet Jonesin kykyjä.

Maitometsänsä lyhtypylvään alla Jones huuteli ohikulkijoille omia suorasukaisuuksiaan, joista joskus jopa kilpailevien runoilijoiden oli myönnettävä, että niissä oli tiettyä laatua. ”Kansakunta voi olla suuri vain niin kauan kun se on nälkäinen” ja ”Paras paikka työntää miekka tuppeen on vihollisen pää” sisältyivät 200 afrorismin kokoelmaan A Dose Of Salts, joka ilmestyi 1957.  ”Suurimmaksi osaksi Jones kirjoitti pahimmanlaatuista hölynpölyä, mutta ilman McGonagallin neroutta tai Spike Milliganin huumoria”, arvioi walesilainen runoilija Meic Stephens muistokirjoituksessaan The Independentissä. ”On surullista ajatella tätä myrkyllistä miestä, jolla oli kykyä lähinnä kiistelyyn, ja joka uskoi olevansa suuri runoilija, ja joka ei aavistanut että toiset ruokkivat hänen kuvitelmiaan tehdäkseen hänestä pilaa.”

”Sanovat että olen tavallinen
lurjus ja huijari
kun nääntyvät nälkään toiset
elän kuin puijari.
Varastan pienet vauvat
hoitajiltaan kerkeästi
Tietysti olen karkea
kiroilen niin perkeleesti
- mutta yhtä ei koskaan sanota
vaikka pahus vieköön he tietävät sen,
että totta puhuen
ensi luokan runoilija olen”

Toscanan arkkiherttuan kirjastonhoitajan Antonio Magliabechin (1633-1714) taipumukset havaittiin jo varhain. Perhe oli lähettänyt nuoren lukutaidottoman Antonion töihin yrtti- ja hedelmäkauppiaan palvelukseen. Silloin kun apupojan tehtävät antoivat myöten, hän paneutui tutkiskelemaan vanhojen kirjojen lehtiä, joita hedelmäkauppias käytti pakkauspaperina. Paikalle sattunut kirjakauppias kiinnitti huomionsa poikaan ja kysyi, mitä lukutaidoton poika kuvittelee saavansa tekstistä irti Hedelmäkauppias vastasi että poika ei tiedä, mitä varten painetut lehdet ovat, mutta hän pitää niistä kovasti. Kirjakauppias tarjosi pojalle töitä omassa liikkeessään, jossa Magliabechi vähitellen oppi lukemaan. Kun painetun sanan salaisuus oli avautunut, hänet nähtiin siitä alkaen aina lukemassa.

Magliabechi ei rajoittunut tiettyyn alaan, vaan kehitti lukemisesta itselleen intohimon. Hänen lukunopeutensa hämmästytti hänen aikalaisiaan. Hän tutustui teokseen systemaattisesti, minkä ansiosta hän pystyi palauttamaan sen sisällön tarkasti mieleensä. Ensin hän tutki lukujen otsikot ja sisällysluettelon, jos sellainen oli. Sitten hän luki nopeasti otteita joka luvusta saadakseen käsityksen teoksen sisällöstä ja tyylistä. Kun kirja oli näin tullut tutuksi, hän saattoi aloittaa varsinaisen lukemisen.

Magliabechin lukeneisuus teki hänestä arvokkaan konsultin. Kirjaa aloitteleville hän pystyi kertomaan ulkomuistista, ketkä olivat käsitelleet aihetta aiemmin ja miltä kannalta ja pystyi jopa osoittamaan viitteen sijainnin sivunumeron tarkkuudella. Kerrotaan että kirjailija, joka oli kadottanut käsikirjoituksensa, tuli epätoivoissaan Magliabechin luo, joka oli saanut lukea käsikirjoituksen aiemmin. Sattuisiko Magliabechi muistamaan, mitä hän oli kirjoittanut? Hän rauhoitteli kirjailijaa, otti kynän, ja kirjoitti kadonneen käsikirjoituksen alusta loppuun uudestaan. Ei ihme, että Magliabechia alettiin kutsua maailmankaikkeuden sisällysluetteloksi.

40-vuotiaana Magliabechi oli edennyt Toscanan arkkiherttuan kirjastonhoitajaksi. Eräänä päivänä arkkiherttua kutsui hänet luokseen ja tiedusteli voisiko Magliabechi toimittaa arkkiherttualle erään harvinaisen teoksen. "Se on mahdotonta", pahoitteli Magliabechi. "Kyseistä kirjaa on vain yksi kappale maailmassa, ja se sijaitsee suurvisiirin kirjastossa Konstantinopolissa. Se on seitsemäs kirja toisella hyllyllä oikealta, sisäänkäynnistä katsottuna."

1800-luvun elämäkerturi kirjoittaa, että Magliabechin ulkomuoto ja asu ei ollut omiaan herättämään naisten kiintymystä. Kun häneltä tultiin kysymään neuvoa, hän vastasi täsmällisesti ja kohteliaasti. Muutoin hänen olemuksessaan oli jotakin villiä ja kyynistä. Hän tuli toimeen vähällä, nautti ateriakseen yleensä kolme kovaksi keitettyä munaa ja vettä. Kerran hän unohti vuoden ajan nostaa palkkaa. Oven ikkunasta hän päätteli, halusiko hän päästää vierailijan sisään vai ei. Hänen kirjakammionsa olivat lukinseittien peitossa, ja jos vierailija tuli käymään, hän kehotti olemaan vahingoittamatta hämähäkkejä. Vanha takki sai kelvata asuksi päivällä ja vuodevaatteiksi yöllä.  Riisuutuminen yöksi oli turhanaikaista, koska "elämä on niin lyhyt ja kirjoja on niin paljon".

Magliabechi kuoli 81-vuotiaana. Hänen omansa ja arkkiherttualle koottu kirjasto koottiin yhteen  kuningas Vittorio Emmanuel II:n tultua koko Italian kuninkaaksi 1861. Näistä kahdesta syntyi  Biblioteca Nazionale.

Henry Darger (1892-1973) aloitti noin vuonna 1910 yhden länsimaisen kirjallisuuden historian pisimmistä yksittäisistä romaaneista, jolla oli sopivasti myös pisin nimi: "The Story of the Vivian Girls, in what is Known as The Realms of the Unreal, of the Glandeco-Angelinnean War Storm, caused by the Child Slave Rebellion". 13-osainen järkäle käsitti 15 145 konekirjoitettua liuskaa. Ensimmäinen osa vaikuttaisi valmistuneen noin vuonna 1932. Kalle Päätalon 26-osainen Iijoki-sarja oli 16 993 sivun mittainen. Päätalo kirjoitti enemmänkin, mutta enin joutokäynti leikattiin hänen teoksistaan pois.

Dargerin tuotanto tuli päivänvaloon, kun hän 80-vuotiaana joutui sairaalaan vuoteenomaksi. Ihmiset, jotka tulivat hätiin hänen Chicagon kotiinsa, jossa Darger oli elänyt viimeiset 40 vuotta elämästään, saivat vastaansa paitsi 15 000-sivuisen romaanin, myös sen itsenäisen 8000-sivuisen jatko-osan "Crazy House" vuodelta 1939, 1968 kirjoitetun 5000-sivuisen omaelämäkerran, ja yli kolmesataa maalausta, jotka toimivat Vivian Girlsin kuvituksena. Monet kankaista oli maalattu säästeliäästi kahden puolen. Omaelämäkerran ainoa lause, jossa mainitaan hänen taiteellinen tuotantonsa, kuuluu "Mikä pahempaa, olen nyt taiteilija, olen ollut jo vuosia, enkä polveni takia jaksa enää seistä jaloillani maalatakseni pitkän kuvan yläosaa." Sen sijaan hän tekee vuosikymmenestä toiseen piinallisen yksityiskohtaisia huomioita säästä. Darger teki 51 vuotta töitä tiskaajana ja talonmiehenä katolisessa sairaalassa ja kävi messussa joka sunnuntai. Lapsuutensa hän oli viettänyt heikkomielisten lasten mielisairaalassa, yritti paeta sieltä useita kertoja, ja lopulta 1909 17-vuotiaana hän onnistui aikeissaan. Seuraavana vuonna hän kirjoitti Vivian Girlsin ensimmäiset jaksot.

Yksinkertaisesti kuvattuna Vivian Girls on kuvaus hyvän ja pahan välisestä ikuisesta sodasta. Dargerin polveilevan ja thrillerimäisen tarinan seitsemän sisarusta ovat Abbiennian valtakunnan prinsessoja. He käyvät tukemaan rohkeasti glandelinialaisten piirissä syntynyttä lapsiorjakapinaa ja joutuvat sodan melskeisiin. Yksi tytöistä uhraa itsensä toisten puolesta. Monien vaiheiden jälkeen lopussa angelliinit voittavat glandeliinit. Sen jälkeen seuraa viimeinen luku, vaihtoehtoinen loppu, jossa käy päinvastoin. Dargeria sympatisoivat arvioijat epäilevät, että hän oli kiukkuinen Jumalalle.

Laajimman ja yksityiskohtaisimman Dargerin tuotannon kuvauksen on kirjoittanut John MacGregor, outsider-taiteen ystävä ja vanhan kansan freudilainen psykoterapeutti, joka lähestyy teosta varsin suorasukaisesti mielentilan kuvauksena. Koska Darger ei kirjoittanut romaaniaan muille kuin itselleen, kyseessä on suorastaan sielutieteellinen materiaali. MacGregoria on moitittu leväperäisestä psykologisoinnista, erakkokirjailijan demonisoinnista ja vulgaarien johtopäätösten tekemisestä. MacGregorin käsittelyssä romaanikirjailija, jonka maalauksissa tytöillä on penikset ja jonka kirjoissa kuvataan yksityiskohtaisesti kidutustoimia ja suolten repimistä irti (menossahan on lapsiorjakapina ja sota), muuttuu häiriintyneeksi epäluomaksi, joka välttyi tekemästä joitakin rikoksia vain siksi, että hän saattoi hahmottaa ne niin elävästi paperilla ja kankaalla. Oman 700-sivuisen analyysinsa tekijänpalkkiot MacGregor luovutti hyväntekeväisyyteen vammaisten aikuisten taideterapiatyöhön.

Tuskin on mikään uutinen kenellekään, että ihmismielessä elää ja viihtyy hyvin kaaos. Kaaoksen järjestäminen mielekkääksi kokonaisuudeksi on luovan työn määritelmä. Mitkä ovat itsekunkin oman kaaoksen ainekset, on suorastaan mielenkiinnoton kysymys. Kiinnostavaa on, millä tavalla ja millaiseksi kokonaisuudeksi kaaos on järjestetty.

Tämä onkin kysymys, johon kukaan monista asiasta puhuvista ei tarjoa vastausta. Yhdessäkään lukuisista artikkeleista ei haluta sanoa, onko Vivian Girls oikeasti hyvä kirja. Meille tarjotaan pieniä lupaavia välähdyksiä. Tarjotaan lause sieltä ja toinen täältä, ja kehaistaan että Dargerin kieli on monta luokkaa parempaa kuin tuotteliaiden kioskikirjailijoiden. On kuulemma jakso, jossa romaanihenkilö käy keskustelua tekijän kanssa kohtauksista, joita hän on kirjoittanut! Enempää ei kerrota kuin että tällainen jakso on olemassa. Vaikeaa olisikin vaatia enempää, koska teosta kukaan ei tosiaankaan ole lukenut. MacGregorkin tunnustaa silmäilleensä jokaisen sivun, mutta lukeneensa vain valikoiden.

Tuntematon voimainnäyte, salattu mestariteos, vuosisadan omaperäisin luomus, vai uskomaton kasa tautista tuubaa? Henry Dargerin luomuksen heikkoudet ja ansiot eivät ole arvioitavissamme ennen kuin se tuodaan tarjolle. Kun erakon tuotannosta alettiin kiinnostua hänen ollessaan kahdeksassakymmenissä, hän totesi uteliaille lyhyesti "It's too late." Kun viimeinen piste on paikallaan, teos lakkaa olemasta olemassa tekijälleen ja sen ainoaksi ansioksi jää, että se ylipäätään on tehty. Jos jotkut muut haluavat sanoa siitä jotakin, mitä tahansa, se on heidän oma häpeänsä. Ehkä Henry Darger oivalsi, että taiteilija vaikenee puhumalla.

Jotkin maailmaa kiertävät vitsit ovat sellaisia, että ne muistelee kuulleensa suurinpiirtein jo Nooan arkissa. Asiaa ei voi valitettavasti varmistaa, sillä länsimaiden vanhin vitsikirja, 255 jutun kokoelma Philogelos, ”naurun ystävä”, näki päivänvalon vasta 400-500 eKr.

Philogeloksen jutuissa päähenkilö on usein ”skolastikko”. Termi on jo yksinään niin huvittava, että se on hauskinta jättää kääntämättä. Skolastikon paikalle voi kuvitella Sokrateen, intellektuellin, oppineen, tai Matti Klingen, aina sen mukaan miten juttu kuulostaisi kaikkein hauskimmalta. Muita naurunaiheita ovat kiimaiset naiset, juopot, naistenvihaajat, epäpätevät, myyttisiin mittoihin tyhmyydessään yltävät abderalaiset ja kymealaiset, ihmiset joiden henki haisi, sekä vitsinkertojat itse.  


27. Skolastikko sairastui ja lupasi maksaa lääkärille, kunhan hän paranee. Kun skolastikon vaimo nalkutti hänelle siitä, että tämä joi viiniä kuumeisena, tämä vastasi: ”Haluatko sitten että paranen ja joudun maksamaan?”

57. Skolastikon orja tuli raskaaksi. Skolastikon isä ehdotti, että lapsi tapettaisiin. Skolastikko närkästyi ja sanoi ”Murhaa ensin oma lapsesi, niin sitten minäkin teen samoin.”

70. Skolastikko kävi tapaamassa ystäväänsä, joka oli vakavasti sairaana. Hänen vaimonsa kertoi skolastikolle, että mies oli poistunut keskuudestamme. ”Kun hän palaa, kertokaa hänelle että kävin”, totesi skolastikko.

98. Skolastikon vaimo synnytti terveen poikavauvan. Ystävät saapuivat onnittelemaan isää, joka vastasi vaatimattomasti ”Kiitos kuuluu teille kavereille.”

115. Abderalainen näki eunukin keskustelevan naisen kanssa, ja kysyi häneltä oliko tämä eunukin vaimo. Eunukki vastasi että eunukit eivät voi pitää vaimoja. ”Tämä on siis tyttärenne?” kysyi abderalainen.

187. Töykeä astrologi laati sairaan pojan horoskoopin. Luvattuaan äidille, että pojalla oli vielä monta vuotta edessään, hän vaati maksua. Äiti lupasi maksaa seuraavana päivänä. Astrologi närkästyi ”Mutta entä jos poika kuolee yön aikana ja menetän palkkioni?”

201. Mies oli ollut matkoilla vuosikaudet ja halusi tietää miten hänen perheensä voi. Hän meni huonon astrologin puheille, joka kertoi ”Kaikki voivat hyvin, erityisesti isäsi”. Mies epäili tietoa. Astrologi sanoi, että kaikki on totta. Mies paljasti, että hänen isänsä oli ollut kuolleena kymmenen vuotta. Astrologi vastasi: ”Et osaa arvatakaan, kuka isäsi on”.

204. Epäpätevä astologi laati miehelle ennustusta ja kertoi, että mies ei saisi lapsia. Mies vastasi, että hänellä oli nyt jo seitsemän lasta. ”Katsopa niitä tarkemmin”, neuvoi astrologi.

234. Mies jolla oli pahanhajuinen henki, kysyi vaimoltaan ”Valtiattareni, miksi vihaat minua”. Vaimo vastasi ”Koska rakastat minua”.

244. Nuori mies kysyi himokkaalta vaimoltaan ”Mitä tehdään? Syödäänkö vai naidaanko?” Vaimo vastasi: ”Valitse itse, mutta talossa ei ole ruoan murenaakaan.”

247. Naistenvihaaja vieraili vaimonsa haudalla. Ohikulkija kysyi, kuka oli päässyt lepoon. ”Minä, nyt kun olen yksin”, naistenvihaaja vastasi.

248. Naistenvihaaja oli sairaana ja kuolema kolkutti ovelle. Hänen vaimonsa lupasi ”jos jotain pahaa tapahtuu sinulle, hirtän itseni”. Naistenvihaaja nosti katseensa ja sanoi ”Tekisitkö palveluksen vielä kun olen elossa.”

249 Naistenvihaajalla oli vaimo, joka ei ikinä lakannut puhumasta tai riitelemästä. Kun hän kuoli, hänet kannettiin surusaatossa kilven päällä. Aviomieheltä kysyttiin, miksi. Hän vastasi ”Hän oli taistelija”.

http://www.fh-augsburg.de/~harsch/graeca/Chronologia/S_post05/Philogelos/phg_text.html

Se on maailman vanhimpia tarinoita. Sen ensimmäinen löydetty versio tunnettiin Egyptissä 500 eKr. Sen eri variaatioita ovat kertoneet italialaiset, ranskalaiset, skotit, ruotsalaiset ja Walt Disney. Sen nimi on Tuhkimo. Tuhkimosta on laskettu olevan yli 700 muunnelmaa 2500 vuoden ajalta.

Tuhkimon menestys ja ajattomuus ei ihmetytä. Se on kertomus valtavasta sosiaalisesta noususta. Se on kertomus siitä, kuinka harmaasta hiirulaisestakin voi tulla ihailtu prinsessa. Siihen sisältyy myös sisarkateutta, tyrannin kukistaminen, ja kaiken voittava rakkaus. Se tarina on tehty menestymään.

Egyptiläinen vanhin versio kertoo kauniista prostituoidusta, joka saapuu kylpemään Niilissä. Kotka sieppaa ilotytön sandaalin ja vie sen faaraolle. Faarao aloittaa maanlaajuisen kaunottaren jäljityksen, ja kun tyttö löytyy, tietysti hänestä tulee faaraon vaimo. Tässä egyptiläisessä versiossa Tuhkimon sosiaalinen nousu on kaikkein järisyttävin.

Ensimmäinen eurooppalainen versio ilmestyi 1636 Giambattista Basilen kokoelmassa Lo Cunto de li Cunte, joka sisälsi 50 tarinaa sisilian murteella. Tytön nimi oli Lucrezuccia, lyhyemmin lausuttuna Zezolla. Tämän Tuhkimon alku on räväkkä. Zezolla juonii lastenhoitajan kanssa, kuinka he saisivat hengiltä pahan äitipuolen. He väittävät että vanhassa arkussa on aarre, ja kun äitipuoli kurkistaa sisään, raskas arkun kansi romautetaan alas. Äitipuolen niska murtuu hetkessä.

Seuraavaksi Zezolla houkuttelee isänsä menemään naimisiin lastenhoitajan kanssa. Mutta kun lastenhoitajan kuusi tytärtä saapuvat taloon, Zezolla saa huomata että hänet on alennettu piiaksi. Hän puhdistaa arinoita päivät pitkät niin, että hän saa liikanimen Tuhkakissa, La Gatta Cennerentola.

Tuhkimon avuksi tulee taianomainen taatelipuu, josta ilmaantuu esiin keiju, joka lupaa täyttää Tuhkimon toivomuksen. Tuhkimo lausuu taikasanat ”Oi kultainen taatelipuu, nyt riisun itseni alasti, pue minut”. Juhla-asuinen Tuhkimo saavuttaa suurta menestystä hovin tanssiaisissa, ja kuningas rakastuu häneen. Hän määrää palvelijansa ottamaan selvää, kuka tyttö on ja missä hän asuu. Määräystä säestää tarmokas uhkaus: ”Esi-isieni sielun kautta, jos et löydä sitä tyttöä, pieksen sinut kepillä ja potkin perseelle niin monta kertaa kuin sinulla on haivenia parrassasi!”

Kun Tuhkimo lähtee linnasta, motivoitunut palveilja aloittaa hurjan takaa-ajon. Hän hyppää Tuhkimon vaunujen perään roikkumaan, ja yrittää päästä sisälle vaunuun. Palvelija tippuu alas, mutta hän on onnistunut sieppaamaan tytöltä… ei lasikenkää, vaan puujalan.

Eikä oikeastaan puujalkaa, mutta melkein. Pianella oli 30-senttinen korkokenkä, jonka päässä oli kalossintapaiset. Niitä käytettiin, koska ne pitivät kengät ja sukat riittävän korkealla mutaisillakin teillä. Se myös korotti ylhäisen naisen rutkasti rahvaan yläpuolelle, kirjaimellisesti.

Kuningas järjestää suuret juhlat kaikille valtakunnan neidoille, ja kokeilee kenkää jokaisen vieraan jalkaan, kunnes löytää oikean omistajan, ja sehän on tietysti Zezolla, Tuhkimo.  
 
Grimmin veljesten versiossa äitipuoli on innokas vakuuttamaan prinssin siitä, että kenkä sopii hänen tyttäriensä jalkaan. Niin innokas, että hän käyttää veistä. Kun äitipuoli ja hänen tyttärensä ovat häveliäästi siirtyneet sivuhuoneeseen sovittamaan kenkää, sisarpuoli valittaa että isovarvas ei sovi. Äitipuoli leikkaa sen poikki, sillä kun hänen tyttärestään tulee kuningatar, hänen ei kuitenkaan tarvitsisi enää eläessään kävellä.

Prinssi lähtee viemään sisarpuolta linnaan, kun matkan varrella Tuhkimon äidin haudalla alkaa kaksi lintua sirkuttaa: ”Katso taaksesi! Kengästä valuu verta! Kenkä on liian pieni, tämä ei ole morsiamesi.”

Prinssi palaa takaisin ja tarjoaa kenkää toiselle sisarpuolelle. Tällä kertaa kantapää ei mahdu sisään. Äitipuoli käyttää jälleen veistä. Tuhkimon äidin haudalla linnut jälleen kerran kavaltavat asian varsin sokealta ja tomppelilta vaikuttavalle prinssille, ja hän palaa taas takaisin. Viimeisellä kerralla hän sovittaa veristä kenkää Tuhkimon jalkaan ja komedia on päätöksessään. Grimmin versio julkaistiin 1812 ja sen muunnelmat Skotlannista ja Ruotsista ovat hyvin lähellä toisiaan.

Giambattista Basilen kokoelma on saatavilla nykyitaliaksi. http://www.letteraturaitaliana.net/PDF/Volume_6/t133.pdf  

Claude Simon määritteli aikoinaan, että kirjailijalla on yksi ainoa ammatillinen ongelma: miten kirjoittaa. Hyvän kirjallisuuden ja hyvän tyylin määritteleminen on muodostunut instituutioksi, jota johtavat oppineet tutkijat ja ärhäkät kriitikot. Ammatissaan nämä molemmat tahot tietoisesti etsivät tuoreita näkökulmia ja uusia kiinnostavia tapoja kuvata asioita, mutta kuten usein käy, silloin harvoin kun he todella saavat sellaista eteensä, he eivät sitä välttämättä arvosta. Kirjallisuussodissa ei ole koskaan voittajia, mutta ne tarjoavat sentään kaikille asianosaisille suurenmoisia tilaisuuksia munata itsensä. 

1900-luvun alussa uusien taidesuuntien keksiminen muodostui villitykseksi. Kokeellinen taide oli vielä niin outo ajatus, että kokeilut tuli valmiiksi luokitella antamalla niille mikä hyvänsä tuulesta temmattu nimi osoitukseksi siitä, että tekijä on enemmän tai vähemmän vakavissaan. Niinpä ketään ei oikeastaan yllättänyt kun 1916 ilmestyi ohut nide "Spectra: A Book Of Poetic Experiments". Spektrismi esitti olevansa yksi uusi taidevirtaus monien muiden joukossa. Taidesuunnan perustajat Emanuel Morgan ja Anne Knish selittivät, että spektrisyys lähestyy välitöntä kokemusta, jota ei aina voi kuvata järkeenkäyvästi. Spektrinen runous oli yllättävää eikä noudattanut logiikkaa, mutta sen ansiosta se oli samalla hauskaa, eloisaa ja täynnä värikästä kuvakieltä. Tyypilliset spektrisen runouden säkeet olivat tämänkaltaisia:

Olen nähnyt harmaiden tähtien marssivan
Ja olen nähnyt vihreät kuplat viinissä
Ja unen goottilaiset holvit

Pian spektrisyys alkoi saada kannattajia. Omituista kyllä, perustajajäsenet Morgan ja Knish eivät antautuneet haastateltaviksi eivätkä ikinä esiintyneet julkisuudessa. Kohta alettiin epäillä, että kyseessä on huijaus, ja lopulta 1918 runoilija Witter Bynner tunnusti, että hän ja Arthur Davidson Ficke olivat tosiaan keksineet koko jutun. Heidän tarkoituksensa oli parodioida muodiksi muodostunutta kokeellista taidetta.

On epäselvää, kuka sai nauraa viimeiseksi, sillä kriitikoiden mielestä Bynnerin ja Ficken oma runous parani huomattavasti sen jälkeen, kun he olivat temppuilleet spektrismillä. Heidän kuivakas runoutensa virtasi vuoden 1918 jälkeen paljon kevyemmin ja vapaammin, ettei suorastaan spektrisesti.

Toisen maailmansodan aikana Australiassa vaikuttanut Max Harris oli aikakautensa tyypillinen nuori vihainen mies. Hän oli aggressiivinen kirjallisuuskriitikko, joka julkaisi osuvasti nimettyä kirjallisuuslehteä Angry Penguins. Harris halusi suursiivousta ja tuuletusta australialaisen kirjallisuuden kentällä, ja kun hän 1944 löysi runoilija Ern Malleyn, hän oli valmis julistamaan, että tätä juuri hän oli koko ajan odottanut.

Harris ei ikinä saanut tavata Ern Malleytä. Hän piti yhteyttä runoilijan siskoon, joka kertoi että Ern Harris oli menehtynyt Gravesin sairauteen. Sisko oli löytänyt Malleyn runot veljensä kuoleman jälkeen. Malleyn runot olivat synkkiä ja raskaita, liki käsittämättömiä. Sellaiset murheelliset kuvat kuin "olen yhä musta joutsen joka lipuu vihamielisillä vesillä" miellyttivät Harrista suuresti. Angry Penguinsien erikoispainos omistettiin yksinomaan Malleyn runoudelle.

Tietenkään Ern Malleytä ei ollut koskaan olemassa. Hänet keksivät kaksi australialaista runoilijaa Harold Stewart ja James McAuley. He inhosivat modernismia ja päättivät kokeilla, saisivatko he kirjallisuusmaailman hyväksynnän tekemällä tarkoituksellisesti sepitettyä hölynpölyä. Mikä parasta, he olivat muotoilleet säkeet poimimalla Oxfordin sanakirjasta satunnaisia rivejä.

Max Harrisin maine ei koskaan korjaantunut ennalleen, mutta Stewart ja McAuley saivat myös oman osansa. Monet lukijat inttivät vakavissaan, että Ern Malleyn runot olivat paljon parempia ja nautittavampia kuin Stewartin ja McAuleyn teokset. Tahtomattaan nämä kaksi runoilijaa olivat tehneet kieli poskessa satunnaisotannan avulla paljon parempaa runoutta kuin se, mitä he kirjoittivat vakavissaan. Ern Malley oli yleisön mielestä kiinnostavaa luettavaa, ja lukijat ovat aina ne, joilla on lopulta viimeinen sana. 

Kirjailija ja käsikirjoittaja Jean Shepherd aloitti uransa 1950-luvun puolivälissä newyorkilaisen radioaseman tiskijukkana. Tulokkaalle annettiin kurjin mahdollinen ohjelma-aika, "hautausmaavuoro" keskiyöstä aamuviiteen. Shepherdille se sopi mainiosti. Öinen vähäarvoinen ohjelma-aika tarjosi hänelle vapauden kokeilla asioita ja puheenaiheita, jotka eivät olisi kelvanneet virallisiin ja standardoituihin päiväsajan lähetyksiin. Yöshowssaan hän saattoi antaa palttua etukäteen käsikirjoitetulle ja kiivastahtiselle ohjelmaformaatille, ja ajatella ääneen vapaasti mitä hänen mieleensä juolahti. Hänen ohjelmansa olivat koomisia monologeja asioista, jotka sattuivat vaivaamaan häntä kunakin yönä.

Pian hänen ohjelmansa löysi pienen innostuneen yleisön. Kuuntelijat soittivat hänen ohjelmaansa ja kommentoivat puheenaiheita omalta kannaltaan. Shepherd yleisöineen muodosti pienen salaseuran, jolle Shepherd antoi nimen "yöihmiset". Pian Shepherd ei olisi halunnutkaan tehdä ohjelmaansa millekään muulle yleisölle mihinkään muuhun aikaan.

Eräänä yönä Shepherd mutisi mikrofoniinsa, kuinka sietämätöntä on, että media ja mainonta sanelevat ihmisille, mitä heidän tulee ajatella ja mitä sopii tehdä. Hän heitti ajatuksen, että pian olemme siinä pisteessä, ettei kukaan enää osta edes kirjoja, ellei media anna siihen lupaa sijoittamalla teos bestseller-listalle. Äkkiä hän sai idean. Entäpä jos hänen kuuntelijansa yhdessä onnistuisivat manipuloimaan vuorostaan mediaa luomalla kysyntää kirjalle, jota ei edes ole olemassa.

Shepherdin kuuntelijat tarttuivat ajatukseen hanakasti. Yksi kuuntelijoista ehdotti olemattoman teoksen nimeksi "Minä, Libertine". Toinen keksi vakuuttavalta kuulostavan kirjailijan nimen: Frederick R. Ewing. Hänestä tehtiin 1700-luvun eroottisen kirjallisuuden mestari. Seuraavana päivänä tuhannet Shepherdin kuuntelijat marssivat kirjakauppoihin kysymään kirjaa. Hämmentyneet kirjakauppiaat lähestyivät kustantajia tiedustellen kuka mahtaa julkaista tämän teoksen, josta jo nyt "kaikki puhuvat". Kirja ilmaantui sanomalehtien uutuuksien listalle, ja Bostonin arkkipiispa tuomitsi sen jo hyvissä ajoin etukäteen.

Lopulta Wall Street Journal julkaisi uutisen, jossa selostettiin tapahtumien todellinen kulku. Ballantine Books kuitenkin päätti, että koska nimi oli jo valmiiksi näin tunnettu, he voisivat yhtä hyvin julkaistakin sen. Kirjailija Theodore Sturgeon palkattiin kirjoittamaan Minä, Libertine. Kun se ilmestyi 1956, siitä tuli bestseller.   

Bristolissa syntynyt Thomas Chatterton (1752-1770) tunnettiin herkkänä ja taiteellisesti lahjakkaana lapsena, joka mielellään uppoutui kuvitelmiinsa. Hän eläytyi keskiaikaisten munkkien elämään, ja kuvitteli itsensä kopioimaan vanhoja arvokkaita käsikirjoituksia, joiden kielestä huokui vuosituhansien henki. Hän keksi 1400-luvulla eläneen pappishahmon, jolle hän antoi nimeksi Thomas Rowley.

Taiteilija kun oli, Chatterton halusi tehdä kuvitelmistaan totta. Hän ilmoitti löytäneensä isänsä kirkon perukoille kätkettyjä runoja, jotka oli kirjoittanut Thomas Rowley. Chatterton vei käsikirjoitukset bristolilaiselle lakimiehelle, joka uskoi ne aidoiksi ja osti ne. Menestyksensä rohkaisemana Chatterton alkoi löytää yhä uusia käsikirjoituksia kaupattavaksi. Hän tarjosi myös julkaistavaksi runoja, jotka hän oli kirjoittanut omalla nimellään, mutta niistä ei ollut kukaan kiinnostunut. Sen sijaan Rowleyn vanhat tekstit olivat suuresti kysyttyjä. 

1770 Chatterton lähti valloittamaan Lontoota. Hän oli vakaasti päättänyt hankkia itselleen menestystä runoudella, jonka hän julkaisisi omalla nimellään, ilman Rowleyn apua. Neljä kuukautta myöhemmin pennitön, nälkäinen ja työtön Chatterton kirjoitti jäähyväisrunonsa maailmalle ja otti itseltään hengen arseniikilla. Hän ei ollut vielä täyttänyt 18. ikävuottaan.

Chattertonin kuolema onnistui siinä, missä hänen elämänsä ei. Hänen ruumiinsa luota löydetty jäähyväisruno herätti kiinnostusta hänen runouttaan kohtaan, jota maailma hänen eläessään ei osannut arvostaa. Hänen runonsa julkaistiin, ja niillä oli valtava vaikutus aikalaisiin. Wordsworth kutsui Chattertonia "ihmeelliseksi pojaksi". Keats omisti Chattertonille tunnetun runonsa "Endymion". Chattertonin elämä ja kohtalo on nähty erääksi esikuvaksi Goethen 1776 ilmestyneelle "Nuoren Wertherin kärsimyksille". Kirjallisuushistoria puolestaan on löytänyt Chattertonista sen runoilijan, joka aloitti romantiikan ajan.

Hyvin tunnettu "maailman lyhyin kirjeenvaihto" käytiin Victor Hugon ja hänen kustantajansa välillä. Hugo oli jättänyt julkaistavaksi romaaninsa "Kurjat", ja lähti hyvin ansaitulle lomalle. Lomapaikassaan häntä alkoi askarruttaa, mahtaako teos käydä kaupaksi, ja hän sähkötti kustantajalleen viestin "?". Kustantaja vastasi "!".

Kirjailija G.K.Chesterton keskittyi puolestaan niin kiihkeästi kirjoittamiseen, että hän oli kroonisen hajamielinen. Hänen vaimonsa sai hoitaa kaikki käytännön asiat. Erään kerran Chesterton sähkötti luentokiertueeltaan "Olen Birminghamissa. Missä pitäisi olla?". Vaimo vastasi nopeasti ja tyylikkäästi: "Kotona".

Suomessa kuuluisa sähkeiden lähettelijä oli kirjailija Mauri Sariola. Erään kerran Sariola katsoi televisiosta poliittista keskustelua, ja havaitsi hämmästyksekseen kommunistisen puolueen puheenjohtajan Aarne Saarisen älykkääksi mieheksi. Sariola sähkötti oitis Saariselle: "Sinähän se kommari olet." Saarinen vastasi kohteliaisuuteen sähköttämällä pian vastauksen: "Sinähän se porvari olet."

Kommunisteista puheenollen, seuraavat anekdootit eivät liity enää sähkeisiin, mutta kyseessä on kuitenkin ytimekkäät ja paljonpuhuvat ilmaisutaidon osoitukset, joten menköön ne tässä samassa. Arvo Poika Tuomisen joulukuusi, näin kerrotaan, oli riisuttua mallia. Kuuseen ripustettiin kaksi nauhaa. Ylemmässä luki "Kunnia Jumalalle korkeuksissa", alemmassa "Työn orjat sorron yöstä nouskaa."

Kelpo Gröndahl puolestaan oli painin olympiavoittaja, mille saavutukselle voimme nostaa hattua ja unohtaa sen saman tien, sillä meidän kannaltamme hänen näyttävin suorituksensa nähtiin Suomen Tasavallan eduskunnassa. Koko parlamenttiuransa aikana, näin jälleen kerrotaan, SKDL:n edustaja Kelpo Vähäpuheinen käytti kokonaista kaksi puheenvuoroa. Ensimmäinen kuului: "Herra puhemies, nappi ei toimi". Kun Gröndahl oli saanut lämmiteltyä itsensä näin hyvään hikeen, niin vähän ajan päästä hän käytti toisenkin puheenvuoron, joka sekin sisälsi kokonaista viisi sanaa: "Herra puhemies, se toimii taas."

Jos keräätte kirjoja, teidän on vaikea kilpailla Richard Heberin (1774-1833) kanssa. Tämä parlamentinjäsen ja bibliofiili ei juuri koskaan osallistunut parlamentin istuntoihin, vaan kulutti kaiken aikansa ja lähes rajattoman omaisuutensa kirjojen hankkimiseen. Hänellä oli jo laaja kokoelma kahdeksanvuotiaana, ja myöhemmin hän saattoi ostaa kerralla kokonaisen 30 000 niteen kirjaston Pariisista. Heberin mielestä herrasmiehellä on oltava jokaista kirjaa kolme kappaletta; yksi häntä itseään varten, yksi lainattavaksi ystäville, ja yksi maaseutuasunnossa. Niinpä hän yritti hankkia jokaista kirjaa useita kappaleita. Hänen kuollessaan hänen talonsa oli täynnä kirjoja, huoneet ja käytävät tungettuina täyteen pinoja lattiasta kattoon. Sama oli tilanne myös hänen kahdessa muussa Englannin kodissaan. Tämä jälkeen kävi vielä ilmi, että Heberillä oli salaisia kirjavarastoja ympäri Eurooppaa sellaisissa paikoissa kuin Antverpen, Pariisi, Brysseli ja Gent.

Ehkä vielä pahemman manian vallassa eri Sir Thomas Phillips (1792-1872). Hän osti yli 100 000 kirjaa ja 60 000 käsikirjoitusta, mikä teki hänen kokoelmastaan erään maailman suurimmista, jopa yliopistojen kirjastot mukaanluettuna. Phillipsille kelpasi myös paperi sinänsä. Hän ei ikinä heittänyt lappustakaan pois. Hän raahasi kotiinsa jopa joutavia hallituksen asiakirjoja, jotka muuten olisi heitetty kierrätykseen.

Phillips ei kuitenkaan ollut yhtä kunnianhimoinen kuin Heber. Phillipsille olisi riittänyt, jos hän olisi omistanut vain yhden kappaleen kaikista maailmassa painetuista kirjoista. Sir Thomas pelkäsi luonnollisesti kuollakseen tulipaloa, ja säilytti tärkeintä osaa kokoelmastaan suurissa ruumisarkun tapaisissa laatikoissa, jotka saatiin hätätilassa kannetuksi rivakasti ulos. Tupajumeja harhauttaakseen hän asetti taloon myös puupölkkyjä, mutta tämä idea ei oikein toiminut.

Phillipsin vaimo ja kolme tytärtä elivät käytännöllisesti katsoen kaiken aikansa kirjastonhoitajina, luokitellen ja järjestellen loputonta kokoelmaa, mikä oli toivoton tehtävä. Hänen vaimonsa tuli huumeiden orjaksi ja kuoli 37-vuotiaana. Hänen kuoltuaan Phillips etsi varakkaan papin tyttären vaimovainajan paikalle, mutta tämä ei kestänyt elää kirjojen ja rottien keskellä, ja niin hän sai hermoromahduksen. Hänen tyttärensä Henrietta nai Phillipsin suureksi harmiksi pahan kilpailijansa James Halliwellin, joka oli kerännyt omaa kokoelmaansa ryöstämällä arvokkaita teoksia yliopistojen kirjastoista ja jopa apeltaan. Koska Phillipsillä oli vain tyttäriä, hän ei mahtanut mitään sille että Halliwell perisi aikanaan hänet. Phillips kosti päästämällä talonsa rempalleen, mikä ei toisaalta ollut mitenkään vaikeaa, koska kaikki paikat olivat täynnä kirjoja ja lattiat olivat sortumassa kirja-arkkujen painosta.

Phillipsin kokoelma oli niin mittava, että yksittäisiä teoksia oli kaupan vielä sata vuotta omistajan kuoleman jälkeen. Valitettavasti yksikään yliopisto tai muu kirjasto ei halunnut ostaa Phillipsin kokoelmaa kokonaisuudessaan, koska hän oli ollut niiden kanssa hyvin huonoissa väleissä. Phillips oli ostanut  tahallaan käsikirjoituksia suurilla summilla näiden instituutioiden nenän edestä, koska "korkea hintataso auttaa näiden kohteiden säilymistä". Phillipsin kokoelmasta on löydetty monia suuria harvinaisuuksia, kuten vielä 1964 kauan kadoksissa ollut osa Ovidiuksen Metamorfooseista.

Lipogrammiksi kutsutaan kirjoitusta, josta on jätetty pois yksi tai useampi tietty aakkonen. Antiikin Attikassa mainitaan alan taitajana Hermionin Lasus, joka kirjoitti hymnin täysin ilman s-kirjainta, jotta vältyttäisiin ärsyttävältä sihinältä, joka pilaisi kuoroteoksen. Yhdysvalloissa 1939 sai kirjailija Ernest Vincent Wright valmiiksi 267-sivuisen romaanin Gadsby, todistaakseen että englannin kielen yleisin kirjain e ei ole korvaamaton. Koko teoksessa ei esiinny e-kirjainta ensimmäistäkään kertaa. Suomen kielessä vastaava saavutus edellyttäisi varmaankin a-kirjaimen eliminoimista.

Wright aloitti työnsä sitomalla kirjoituskoneen e-näppäimen langalla pysyvästi alas, jotta hän ei vahingossakaan käyttäisi sitä niiden vain viiden ja puolen kuukauden aikana, jotka hän kulutti teoksen kirjoittamiseen. Wright toteaa kirjansa esipuheessa: "Ensin kokonainen armeija pieniä e-kirjaimia kansoitti työpöytäni, valmiina astumaan palvelukseen heti kutsusta, mutta kun jatkoin kirjoittamista kiinnittämättäkään huomiota niihin, ne tulivat levottomiksi. Sitten ne kuiskailivat kiihtyneenä keskenään ja hyppivät kynäni päälle valmiina tunkemaan itsensä heti sopivaan väliin."

Valitettavasti tekstin luontevuudelle tästä koitui seurauksia, jotka voi helposti kuvitella. Eräs elämäkerturi toteaa että Gadsby näyttää ja kuulostaa siltä, kuin sen olisi kirjoittanut "puukorvainen avaruusolento". Kun teos oli latomossa, Wright oli jo vakavasti sairas, ja ilmestymispäivänä tekijä kuoli. Teoksella on nykyään huomattava keräilyarvo.

1969 ranskalainen kieli-iloittelija Georges Perec (1936-1982) toisti tempun ranskan kielellä ja julkaisi 300-sivuisen dekkarin La Disparition, jossa ei myöskään esiinny yhtäkään e-kirjainta. Tuloksen hämmästyttävästä luontevuudesta kertoo kaiken, että kustannustoimittajakaan ei huomannut, että teoksessa olisi ollut mitään omituista. Käyttämättä jääneet e-kirjaimet Perec säästi seuraavaan teokseensa, satasivuiseen pienoisromaaniin, jossa e oli ainoa käytetty vokaali. Perec oli melkoinen ilmiö jo sinänsä afrokampauksessaan ja pukinparrassaan. Anagrammit, palindromit ja sanaristikot, jotka riittäisivät muille jo saavutuksiksi sinänsä, olivat hänelle pelkkää sormiharjoittelua.

Jos suomen kielellä yritettäisiin kehittää teos, johon ei sisälly yhtäkään ensimmäisen äänteen esiintymää, voi miettiä, olisiko lopputulos siihen kulutetun työmäärän veroinen. Kuitenkin tiettyjä kiertoteitä käyttämällä tehtävä lienee selvitettävissä. Teknisesti lähinnä käyttökelpoinen sovellus olisi ehkä käyttää ä-äänteeseen liittyviä termejä, millä kierrettäisiin suomen kielen yleisintä äännettä käyttävät termit. Nykysuomen leksikoni olisi pidemmän päälle yrityksessä välttämätön työväline. Ehkä se myös häiritsisi teoksen tekijää, sillä kielletty merkki esiintynee nykysuomen leksikonin lehdillä keskeytyksettä. Kenties joku yrittäjä inspiroituu näistä esimerkeistä.

Henrik Tikkanen kuvaili muistelmissaan, kuinka hän aloitti uransa terävien mietelauseiden kirjoittajana. Aluksi hän oli tarjonnut aforismeja omalla nimellään Hufvudstadsbladetin pääkirjoitussivulle, mutta toimitussihteeri ei pitänyt Tikkasta tarpeeksi merkittävänä henkilönä, jotta hänen ajatuksiaan olisi julkaistu päivän mieltelminä. Tikkasessa oli vieläpä se kohtalokas vika, että hän oli vielä elävien kirjoissa. Tuollaista tuotantoa ei tietenkään voitu edes harkita julkaistavaksi.

Mietittyään tilannetta Henrik Tikkasen vaimo Märta keksi keinon. Hän ujutti lehteen Tikkasen aforismeja väärillä tekijänimillä. Ensin käytettiin sellaisia klassikkoja kuin Marcus Aurelius, Shakespeare, Voltaire, Strindberg ja Trotski. Kukaan ei huomanut mitään omituista. Ei edes Hufvudstadsbladetin päätoimittaja, jolla oli tohtorinarvo antiikin historiassa. Lukijat nielivät elämänviisaudet kakistelematta. Tikkaset päättivät lisätä kierroksia. Seuraavaksi he kehittivät omasta päästään käyttökelpoisia, mutta täysin tuulesta temmattuja nimiä kuten Bamm, Grumm, von Kühler, Vladimir Zahktrlo, Putilin, Amalie Ganzweiler ja Jens. J. Jensen "vain muutamia mainitakseni".

Kaiken huippu oli, että väärennetyt aforismit alkoivat levitä kansainvälisille markkinoille. "Olimme onnemme kukkuloilla, kun näimme päivän mietteitämme Skånska Dagbladetissa, Östgota Correspondent -lehdessä ja muissa julkaisuissa. Hetken haudoimme unelmaa koko maailmanhistorian väärentämisestä, mutta sitten tulimme ajatelleeksi, että se oli kai jo tehty."

Myöhemmin Henrik Tikkasen aforismit kuvituksineen kelpasivat omalla nimellä Helsingin Sanomiin. Parhaana osoituksena siitä, kuinka Tikkanen oli kääntänyt aforismi-instituution ylösalaisin, hänen aforisminsa lakkasivat ilmestymästä, kun hän kuoli.

Henrik Tikkanen: Mariankatu 26 Kruununhaka, 1977

Kaikki asialliset kriitikot ovat liikuttavan yksimielisiä: William Topaz McGonagall (1825-1902) oli täydellinen diletantti. Häntä pidetään huonoimpana runoilijana, joka ikinä on englanninkielisessä maailmassa vaikuttanut, ja se ei ole aivan vähän. Hänen näyttelijänuransa oli katastrofi. Ja juuri kaiken tämän vuoksi hän on kulttisankari, jonka maine ja teokset tulevat elämään ikuisesti, kauemmin kuin häntä paljon parempien tekijöiden tuotokset. McGonagall oli ylivertainen, tosin huono, mutta sillä ei ole merkitystä. Hänen kanssaan on mahdotonta kilpailla. "Yhdistäen minimaalisen tunteen englannin kieleen, jolta täysin puuttui tietoisuus itsestään, sekä olemattomaan huomiokykyyn, tuli hänestä runoilija."

Uransa McGonagall aloitti näyttämöllä. Amatööritraagikkona hän teki elämänsä roolin 1858 Dundeessa näytellen pääosaa Macbethin kaksinäytöksisessä versiossa. Teatterin omistaja herra Gilels oli niin vakuuttunut McGonagallin kyvyistä, että suostui järjestämään näytännön vain sillä ehdolla, että teatterille maksettaisiin etukäteen suuri summa rahaa. McGonagall luonnehti ehtoa aika kovaksi, mutta luotti siihen, että hänen työtoverinsa Seafieldin Käsikangaspuiden Tehtailla olivat innostuneita näkemään hänet oikealla näyttämöllä. McGonagallin Shakespeare-tulkinnat työpaikalla olivat herättäneet työtovereissa kiinnostusta, ja he odottivat ensi-iltaa jännityksellä.

Macbethin viimeisessä näytöksessä Madcuff ja Macbeth suorittavat kaksintaistelun, jonka Madcuff voittaa. Madcuffia esittänyt näyttelijä oli kuiskannut Macbethin (McGonagall) korvaan kehotuksen kuolla nopeasti. Se oli kuin olisi näyttänyt punaista vaatetta härälle. Näyttämöllä nähtiin kaikkien aikojen kaksintaistelu. Miekat kolisivat, hiki virtasi. Madcuff uhkasi Macbethia useasti kaikkien kuullen "Kuole tai muuten", mutta Macbeth ei antanut tällaisen pelottaa itseään. Uudenlainen loppu uhkasi Macbethia. Madcuff läimäytti Macbethia kipeästi sormille miekan lappeella. Macbeth ahdisti Madcuffin nurkkaan. Vanha herrasmies huusi yleisön joukosta "Hyvin menee, McGonagall, päälle vaan!" Madcuff polki jalkaansa raivon vallassa ja huusi "Hullu! Miks sä et kaadu!". Kiihkeä ottelu ratkesi lopulta, kun Madcuff sai otteen Macbethin kaulasta, heitti hänet lattialle ja voitti selätyksellä. Yleisö huusi villinä McGonagallin nimeä, kunnes hän saapui ottamaan vastaan yleisön myrskyiset suosionosoitukset.

McGonagall vetäytyi näyttämöltä voittamattomana 1877, kun hän sai jumalaisen inspiraation. Hänestä tulisi runoilija. "Rouva Fortuna on ollut hyvin suosiollinen minulle lahjoittamalla minulle runouden lahjan. Muistan hyvin kuinka tunsin vastaanottaneeni runon hengettären. Se tapahtui kesäkuussa 1877, kun kukat olivat täydessä kukassa. No niin, se oli lomaviikko Dundeessa. Istuin takahuoneessa Paton's Lanessa, Dundeessa, surkutellen itseäni koska en voinut päästä Ylämaalle lomalle katsomaan kaunista maisemaa, kun äkkiä ruumiini kuumeni, ja välittömästi minut valtasi suuri intohimo kirjoittaa runoutta, niin suuri, että itse asiassa kuulin korvissani mielikuvituksen äänen huutavan: Kirjoita! Kirjoita!"

Seuraavat 24 vuotta McGonagall todellakin kirjoitti. Hänen ensimmäinen runonsa oli "Pastori George Gilfillanille", jonka Jorma Ojaharju on kääntänyt ehkä jopa liian hyvin Stephen Pilen "Suurten Munausten Kirjan" suomenkieliseen painokseen. Todettuaan ensin, että George Gilfillan on suurin saarnaaja, jonka McGonagall on koskaan nähnyt, hän perustelee: "Ja hänessä seurakuntansa iloita ties / Koska se havaitsee hänet rehelliseksi ja rehdiksi / Rakastettavaksi luonnoltaan ja harvoin narisevaksi" ja "Hän on kirjoittanut raamatun runoilijoista / Se vei miltei kolme vuotta, ei ollut hän laiskaa loista". Tämä ensimmäinen runo julkaistiin heti Weekly News -lehdessä, kirjoittajanimenä vaatimattomasti "W.M.G, Dundee".

McGonagallin runollinen ilmaisu on suorasukaista, ja runojen aiheet yllättäviä. Esimerkiksi käy "Kunnianosoitus Tohtori Murisonille":

He told me at once what was ailing me;
He said I had written too much poetry,
And from writing poetry I would have to refrain,
Because I was suffering from inflammation of the brain.

Kerran hän minulle vaivani paljasti;
Runous liikaa mieltäni valjasti.
ja runoilusta pitää minun pysyä poissa,
koska aivoni on kuin paistettu voissa.

(käännös Tekno-Kekko)

Ajankohtaiset uutisaiheet saivat McGonagallin runosuonen sykkimään kiivaimmin. Suuri aihe oli esimerkiksi hirviövalaan ilmaantuminen Tayn lahteen, jossa valaanpyyntialukset tekivät eläimestä selvää jälkeä. Tayn sillan romahduksesta kaksi vuotta sen valmistumisen jälkeen McGonagall kirjoitti kokonaista kolme runoa tyyliin

Beautiful Railway Bridge of the silvery Tay,
With your numerous arches and pillars in so grand array,
And your central girders which seem to the eye,
To be almost towering to the sky.
And a great beautification to the river Tay,
Most beautiful to be seen
Near by Dundee and the Magdalen Green.

Luonnollisestikaan McGonagall ei voinut vastustaa kiusausta hankkia itselleen lisää kuulijoita lukemalla runojaan julkisilla paikoilla. Nämä lausuntatilaisuudet poliisi useimmiten keskeytti, koska hänen runonsa rikkoivat yleistä järjestystä yleisön pommittaessa lausujaa mädillä vihanneksilla. Erään kerran hän luki ensirunonsa ja muutaman muun pubissa ja luonnehti: "Se oli suuri voitto. Kapakoitsija käski tarjoilijan heittää minua märällä pyyhkeellä, minkä hän tietenkin teki, ja sain ottaa sen täydellä voimalla turvalleni." Hänestä tuli kuitenkin kulttihahmo Dundeessa, etenkin koska hän vähät välitti yleisön pilkasta ja naurusta, jotka väkisinkin säestivät hänen lausuntailtojaan. Kirjallisuuskriitikko William Power näki kerran erään tällaisen spektaakkelin, jossa yleisö oli haljeta jo pelkästään McGonagallin astuessa näyttämölle ylämaan puvussaan, miekka vyöllä. Power lähti kesken pois "surun ja inhon vallassa".

McGonagall oli kuitenkin vakuuttunut omasta neroudestaan. Joka vuosi, kun kuningatar Viktoria saapui viettämään kesää Balmoralin linnaan, McGonagall asettui tyrkylle valmiina esittämään uusinta runouttaan, vaikka häntä ei ikinä päästetty portista sisään. Ainoa vastaus, jonka hän koskaan sai, oli kuningattaren yksityissihteerin lähettämä kirje, jossa lyhyesti todettiin, että Kuningatar ei ole kykenevä vastaanottamaan näytteitä hänen runoudestaan. Tämän täydellisyyttä hipovan hylkäyksen McGonagall tulkitsi siten, että hän teki itsestään "Hänen Majesteettinsa Runoilijan".

Vaikka McGonagall saikin yhden runonsa kaupaksi poliisille Balmoralin edustalla kahden pennin maksusta, ainoat varsinaiset tulot mitkä 24 vuoden kirjallinen ura tuotti, oli 2 guinean palkkio Sunlight-saippuan mainoslauseesta. 1960-luvulla hänet löydettiin uudelleen, kun uudet sukupolvet keksivät hänen teoksensa "Sir William Topaz McGonagallin, Runoilijan ja Traagikon, Burman Valkoisen Norsun Ritarin Omaelämäkerta" ja alkoivat oivaltaa McGonagallin piilevät ansiot.

Balmoralin linnasta puheenollen, pihi ja upporikas John Camden Neild ei ikinä antanut ropoakaan hyväntekeväisyyteen, eikä suostunut antamaan ainoata pukuaan harjattavaksi, koska se kuluisi liikaa. Hän omisti linnoja ja asuntoja, mutta asui lähes koko elämänsä yhdessä ainoassa huoneessa, jotta ei tuhlaisi lämmitykseen. Testamentissaan 1852 hän määräsi, että lähes koko hänen 20 miljoonan nykypunnan omaisuutensa perisi kuningatar Viktoria, joka oli jo tätä ennen maailman ylivoimaisesti rikkain nainen. Suurin osa rahoista käytettiin Balmoralin linnan ostamiseen. Aikalaisten mielestä Neildin testamentti oli täydellisimmin vikaan mennyt jalomielisyyden osoitus, minkä historia tunsi.