Vuosikymmeniä Usko tai älä –palstaansa piirtänyt Robert Ripley piirsi aina ylösalaisin. Hänellä oli yksi maailman suurimmista ja kalleimmista autokokoelmista, mutta hän ei ikinä oppinut ajamaan autoa. Mutta autoista 5, arvokkaimpana omaisuutenaan Ripley piti puista patsasta, jonka oli veistänyt japanilainen kuvanveistäjä Hananuma Masakichi.

Hananuma Masakichi (1835-1892) kävi 1880-luvulla sairaalloiseksi ja ymmärsi kuolevansa tuberkuloosiin. Viimeisenä tekonaan hän halusi jättää maailmalle mahdollisimman täydellisen muotokuvan itsestään. Tuhansista salvoksilla ja liimalla yhteen liitetyistä puun kappaleista koostunut veistos oli sisältä enimmäkseen ontto, mutta pinnalta järkyttävän identtinen veistäjänsä kanssa. Veistoksen lasisilmät, jotka hän valmisti itse, ällistyttävät yhä optikkoja ja silmälääkäreitä.

Kaiken kruunasi veistoksen karvoitus. Masakichi irrotti hiuksiaan, rinta-, sääri-, kulma- ynnä muita karvojaan ja istutti ne minimaalisiin reikiin veistoksen pinnalle samaan paikkaan missä karva kasvoi hänen ruumiissaan. Lopuksi Masakichi puki veistoksen vaatteisiinsa, asetti silmälasit nenälle ja istutti käsiin kuvanveistäjän työkalut. Kun veistos oli valmis 1885, Masakichi asetti sen yksityisesti näytteille ja poseerasi veistoksensa vieressä. Yleisö sai arvailla, kumpi oli kumpi.

Veistos oli tarkoitus lahjoittaa Masakichin rakastetulle kun veistäjä kuolee, mutta tämä hanke meni aivan pieleen. Rakastettu lähti matkoihinsa, eikä Masakichi kuollutkaan. Hän menehtyi vasta kymmenen vuotta myöhemmin.

Robert Ripley sai hankittua veistoksen haltuunsa 1934. Kohtalaista makua osoittaen maailmankuulu erikoisuuksien metsästäjä sijoitti veistoksen verhotulle jalustalle makuuhuoneeseensa. Kun Ripley haudattiin 1949 Odd Fellowsin kirkkomaalle, hänen kokoelmansa eriskummaisimmat tapaukset tuotiin yleisön eteen näytteille "Usko tai älä"-museoon Los Angelesin Odditoriumiin. Masakichi oli näytteillä vuoteen 1996, jolloin se vahingoittui maanjäristyksessä.

Teoksen viimeisimmät vaiheet ovat omituisen hämärän peitossa. Restaurointiyhtiö mainitsee kunnostaneensa veistoksen, mutta sen sangen surkealla sivustolla ei ole kuvaa veistoksesta. Eräs matkailija väittää nähneensä veistoksen Wisconsinissa. Olisi kiinnostavaa tietää, kenen makuuhuoneessa Masakichi paraikaa veistelee.  

http://www.anomalies-unlimited.com/Death/Masakichi.html

Joulun ja uuden vuoden tietämillä 1999 Cardronassa Uudessa-Seelannissa paikallisen maatilan piikkilanka-aitaan ilmaantui neljä naisten rintaliiviä. Kukaan ei tiedä miksi, minkä tähden juuri tänne, eikä sitäkään kenen toimesta, mutta alullepanijoiksi epäillään paikallisia naisia. Rintaliivien ilmaantuminen piikkilankaa koristamaan herätti huomiota ja kokoelma kasvoi. Kun helmikuussa 2000 rintaliivejä oli aidassa kuutisenkymmentä, tunnistamaton sabotoija repi ne pois.

Rintaliivien riisuminen aidasta herätti enemmän huomiota kuin niiden ilmaantuminen. Cardronan rintiliiviaidasta tuli uutinen ja turistikohde. Rintaliivejä lähetettiin ympäri maailmaa ripustettavaksi Cardronan aitaan. Paikalla vieraillut pappi siunasi virallisesti aidan. Syksyyn mennessä paikalle oli ripustettu 200 rintaliiviä, jolloin sabotoija iski uudestaan. Tihutyöntekijät olivat kaataneet samalla aitaa. Aitaa valvonut lammasfarmari John Lee ilmoitti asian poliisille ja tarjoutui maksamaan 500 dollarin palkkion hyväntekeväisyyteen lasten terveydenhoidon hyväksi tiedoista, jotka johtaisivat vandaalien jäljille.

Lisähuomion seurauksena rintaliiviaita vain komistui. Vuoteen 2006 mennessä aitaan oli ripustettu jo 800 rintaliiviä. Paikallisten kokoamista lehtileikkeistä käy ilmi, että paikalla oli vieraillut suomalainen journalisti, saksalainen TV-ryhmä, ja amerikkalaisessa valokuvauslehdessä ainoa kuva Uudesta-Seelannista kuvasi nimenomaisesti rintaliiviaitaa. Muutamat leskimiehet halusivat muistaa edesmenneitä vaimojaan ja lähettivät heidän rintaliivinsä ripustettavaksi aidalle.

Nyt paikallishallinnon paikallispoliitikot osoittivat hyödyllisyytensä ihmiskunnalle ja taipumuksensa erikoistua pahantekeväisyteen. He vaativat rintaliivejä poistettavaksi, koska ne olivat "liikenneriski" ja koska paikalle saapuvat japanilaiset opiskelijat nolostuisivat (!) näystä. Kun valtuutetut saivat tietoonsa, että aita sijaitsi julkisen tien alueella, he poistattivat 1500 rintaliiviä 9.9.2006. Tämän seurauksena Wanakassa myöhemmin samana vuonna tehtiin rintaliivien yhteensolmimisen ME-koe, jolla kerättiin yli 10 000 dollaria hyväntekeväisyyteen.

Rintaliiviaita ei näytä olevan ainutlaatuinen ilmiö. Kuvan ottanut Uutta-Seelantia kiertänyt valokuvaaja kertoo nähneensä maassa rintaliiviaidan lisäksi pöksyaidan, polkupyöräaidan, kenkäaidan ja sukka-aidan.
http://www.imagescapes.co.nz/IMG_3848.html

Matkapassissa sunnuntaina tv-katsojaimisto sai tutustua ilmiömäisyyteen, josta kannattaa kertoa enemmänkin.

Alussa oli epäonnistunut uintiretki. Vuonna 1980 taiteilija Lars Vilks oli juossut järveen Skoonessa Kullabergin luonnonpuistossa ja oli jäädä sille tielleen. Selvittyään rannalle hän sai innoituksen rakentaa linnoituksen. Hylky- ja jätepuusta pystytetty Nimis (Aivan liikaa) oli samalla protesti kulutuskulttuuria vastaan. 75-tonninen, sokkeloinen ja useista torneista koostunut rakennelma alkoi hahmottua lauta laudalta, jotka kaikki piti kuljettaa miesvoimin tiettömälle rannalle. 27 vuoden jälkeen Vilks rakentaa teosta yhä.

Kahden vuoden jälkeen viranomaisten tietoon tuli, että moinen rakennelma on olemassa ja paikallinen raastuvanoikeus totesi tämänkaltaisen aktiivisuuden yhteiskunnan vastaiseksi toiminnaksi, josta on rangaistava. Vilks valitti päätöksestä. Sillä välin Vilks myi teoksensa itselleen  Joseph Beuysille 1500 dollarin hinnasta. Beuys ilmoitti oikeudelle, että hänellä ei ole mitään aietta siirtää omaisuuttaan minnekään. Kun Joseph Beuys kuoli, ympäristötaiteilijat Jeanne-Claude ja Christo ostivat vuorostaan Nimisin itselleen. 1985 vandaalit polttivat Nimisin, josta säästyi vain kolmasosa. Vilks alkoi rakentaa sitä uudestaan. 1986 hovioikeus määräsi Vilksille 40 kpl 25 kruunun suuruisia päiväsakkoja "kulkuväylän tukkimisesta", mikä luonnonpuiston olosuhteissa oli kiinnostava perustelu. Lasten- ja kuluttajansuojeluun ei tällä kertaa ihmeellistä kyllä vedottu.

1991 Volks alkoi rakentaa Nimisin seuraksi kivistä muistomerkkiä Arxia. Asia ilmoitettiin välittömästi poliisille. 1994 Helsingborgin oikeus rankaisi Vilksiä Arxista 10 000 kruunulla. Juttu meni korkeimpaan oikeuteen, joka piti tuomion ennallaan. Itse teos valmistui vasta 1998. 1996 Ruotsin oikeuskansleri päätti puuttua tilanteeseen. Oikeuskansleri tuomitsi paikallishallinnon toimet, jotka olivat eivät suinkaan ylimitoitettuja, vaan oikeusgangsterin mielestä aivan liian passiivisia ja huonoa menettelyä osoittavia. Vilks vastasi julistamalla 2.6.1996 luonnonpuiston neliökilometrin laajuisen kolkan Ladonian itsenäiseksi tasavallaksi.

Yhden Vilksin teoksen määrätietoiset ja kansalaisten hyvinvointia edistävät viranomaiset ovat saaneet poistetuksi. Kulttuuria ja taiteita tukemaan perustettu Gyllenstierna Krapperup –säätiö, joka vaikuttaa kulttuurimyönteisyydessään Väestöliiton Ruotsin paikallisosastolta, osoitti humaania arvomaailmaansa käytännössä ja vaati oikeudessa kaikkia Vilksin teoksia hävitettäväksi, mutta oikeus tyytyi siihen että parimetrinen metallitaos Omfalos saa väistyä. Vilks ehdotti, että patsas hävitettäisiin räjäyttämällä se Nobel-palkintojen satavuotispäivänä, mutta virkavalta tyytyi tavanomaisempaan ratkaisuun. Nostokurkivene siirsi Omfaloksen paikaltaan aamun tunteina 9.12.2001. Siirtolasku 92 500 SEK osoitettiin Vilksille. Tänä päivänä Omfalos on Tukholmassa Moderna Museetissa. Valtuusto päätti, että Omfaloksen paikalle ei saa pystyttää 8 cm korkeampaa teosta, joten Vilks pystytti tälle sijalle 8 cm korkean muistomerkin muistomerkin.

Aivan loistavaa. Mutta tämä vain paranee. Koska Ruotsin kuningaskunta oli uhmannut jatkuvasti Ladonian itsemääräämisoikeutta, Ladonian hallitus (jossa taitaa olla yli 200 jäsentä) ei nähnyt muuta neuvoa kuin katsoa maan ajautuneen sotatilaan. 5.7.2003 Ladonia julisti sodan Ruotsia ja Yhdysvaltoja vastaan. Pari päivää myöhemmin Ladonia julisti sodan myös San Marinolle, koska itsensä kokoisia vastaan on helpompaa sotia. Ladoniallahan tietenkään ei ole armeijaa eikä minkäänlaista rajavalvontaa, joten kärjistyneessä kriisissä Ladonia käyttää aseena ruotsalaisia turisteja, jotka maan alueelle saapuessaan ottavat riskin joutua panttivangeiksi.

Sotatilasta huolimatta Ladonia on sangen houkutteleva kohdemaa, joka vastaanottaa jatkuvasti kansalaisuushakemuksia. Vuonna 2002 Vilks ilmoitti, että nelisentuhatta pakistanilaista, jotka olivat löytäneet Ladonian verkkosivut, olivat ilmaisseet halukkuutensa muuttaa maahan paremman elämän toivossa.

Ladonian lippu ei ole kokovihreä. Kuten määrittelystä selvästi käy ilmi, lipussa on vihreä risti vihreällä pohjalla. Kansallislauluja on kaksi. Kreivi Jan Lothe von Eriksenin säveltämä hymni esitetään, kun kivi heitetään veteen. Toinen on terveysministerin säveltämä sävelruno joka kuvastaa Ladonian vapauden kehitystä. Rahayksikkö on äyrityinen. Yksi äyrityinen on kymmenen Ruotsin kruunua. Veroja kannetaan, mutta niitä ei makseta rahalla. Kansalaiset maksavat valtakunnan jäsenmaksunsa käyttämällä luovuuttaan. Paikallisposti kulkee. Postimaksu on puoli äyrityistä. Kun kirje on leimattu, se palautetaan lähettäjälle. Postinumeroluettelo on laadittu ja on nähtävissä Ladonian verkkosivulla. Virallinen kieli on latinankielinen fraseologia, mutta myös englanti, ruotsi, norja, tanska, suomi, saksa ja ranska hyväksytään. Ladonian kansalaisuutta voi hakea kuka tahansa. Aatelisarvoja on kaupan 10 euron hinnasta. Maan aateliskalenterissa on edustettuna mm. vapaaherra Antti von Kalliomäki.

Ladonian hallitukseen kuuluu tällä hetkellä mm. Sokean oikeuden ja lainmukaisten mahdottomuuksien ministeri Bela Lugosi (USA), Maan ulkopuolisten valtamerien ministeri BJ Mitchell (USA), Harley-Davidson-moottoripyörien ministeri C-J Charpentier (Ruotsi), Kivi-säkki-sakset-pelin ministeri Carolina Rovner (Argentiina), Loukkauksien ministeri Cihan Ergül (Turkki), ilotulitusministeri Elis Holm (Ruotsi), Taiteiden ja hyppyjen iänkaikkinen ministeri (ja epävirallinen pääideologi) Fredrik Larsson (Ruotsi), irrationaalisen politiikan ministeri Igor Raihman (Venäjä), painovoimaministeri James Castleden (Etelä-Afrikka), Vampyyriasiain ministeri James Morris (Englanti), Alkemian ja hupsutusten ministeri Jo Cook (Kanada) sekä monia muita. Maan hallitsija on kuningatar Ywonne I Jaarli, ja ulkoministeri – yllättävää, Lars Vilks.

Högänäsin kunnan verkkosivuilla Nimis mainitaan matkailukohteista ensimmäisenä. Paikalla, jossa ei ole viitoitusta eikä palveluja, käy noin 20 000 yleisön edustajaa vuosittain. Ladonian kansalaisia on noin 12 000. Pakistanilaiset eivät sisälly lukuun.

http://www.ladonia.net/

1976 Itävaltalainen taiteilija Edwin Lipburger pystytti poikansa Klausin kanssa kodin itselleen. Asumus oli puinen pallo, joka pystytettiin maa-alalle, jonka laajuus oli neliömetrin neljännes. Kuten maailmassa liiankin usein käy, taiteilijan ajatusmaailman mutkattomuus ja järjestäytyneen yhteiskunnan säännökset joutuivat pian törmäyskurssille. Lipburgerille huomautettiin virallisesti, että hän oli rikkonut useita rakennuskaaren määräyksiä. Säädökset kun lähtivät ajatuksesta, että talossa tulee olla seinät, nurkat, ja perusta. Lipburgerin pallokodissa oli vain yksi seinä, joka kiersi 360 astetta.

Lipburger lähti etsimään koti-taideteokselleen uutta, ystävällisempää sijaintia. Wienin pormestari Leopold Gratz tarjosi Lipburgerille ja tämän pojalle 100 neliömetrin tonttia Wienin Praterissa. Viranomaiset vaihtuivat ja Lipburger joutui jälleen hankauksiin. Riideltyään aikansa hallituksen kanssa Lipburger pystytti 1984 uuden kuulan ja julisti sen itsenäiseksi Kugelmugelin tasavallaksi. Samalla hän kieltäytyi maksamasta veroja ja alkoi painattaa omia postimerkkejä, joissa lukee ”Kugelmugel – Republik Österreich”. Tästä hyvästä Lipburger tuomittiin vankeuteen. Itävallan presidentin myöntämän armahduksen ansiosta Lipburger välttyi joutumasta vankilaan, mutta häntä kiellettiin asumasta tontillaan, jossa ei ole kunnallistekniikkaa eikä ilmeisesti tule niin kauan kuin Lipburger pitää kuulaansa itsenäisenä valtiona.

Kirjassa Micro Nations Kugelmugelia kuvataan näin: ”Kugelmugel on enemmän kuin mikrovaltio, se on samanaikaisesti koti ja taideteos. Se on myös klassinen kuvaus ikiaikaisesta konfliktista yksilö vastaan systeemi. Nyt 77-vuotiaana presidentti Lipburger elää maanpaossa Itävallassa ja seuraa, kuinka hänen radikaalia kokeiluaan pyöreästä asumisesta tervehditään mikronationalismin ja postmodernin arkkitehtuurin mestariteoksena.

Aina ei ole ollut näin. Aiemmin Kugelmugel herätti voimakkaita reaktioita ulkopuolisessa maailmassa. Tasavalta on miehitetty ja sen väestö on väkivalloin pakkosiirretty kahdesti. Järkyttävää kyllä, toisessa tapauksessa jokaikinen valtion kansalainen vangittiin.

Tänään Kugelmugel on asumaton, mutta sen luona on mahdollista vierailla ja ihailla näkyä valtionrajan takaa, joka on varustettu piikkilangalla ja retro-berliinin tyyliä edustavilla design-kylteillä. Mikä parasta, Kugelmugel on pyöreä, ja presidentti Lipburger on aina sanonut että ”pyöreä on vapaa”. ”

Kokonaistaideteoksen täydentää rajavartijan tyhjä koppi ja tullipuomi, joka on pysyvästi ylhäällä. Kugelmugel on mahdollista havaita Google Earthista.

http://www.republik-kugelmugel.com
Keinotekoisia valtioita

Schleswigin Tuomiokirkkoa restauroitiin vuosina 1938-1940. Maalaustaiteen tuntijoiden ja historiantutkijoiden ällistys oli suuri, kun Betlehemin lastenmurhaa kuvaavasta freskosta paljastui kalkkunoita vuosiluvun 1320 vierestä. Tuomiokirkko oli valmistunut vuonna 1408, eikä kalkkunoita tunnettu Euroopassa ennen Kolumbusta.

Syvällekäyviä teorioita esitettiin. Islantilainen Gudmundur Kamban päätteli, että kalkkunat olisivat saattaneet elää Grönlannissa sen lyhyen lämpimän jakson aikana, jolloin viikingit sen löysivät ja asuttivat. Sieltä nämä harvinaiset eläimet olisivat kulkeutuneet Norjaan ja lopulta Schleswigiin. R.Hennig vakuutti, että Amerikan löytäneet viikingit olivat pyydystäneet kalkkunoita ja kuljettaneet niitä mukana veneisssään jotta matkalla olisi tuoretta lihaa. Historioitsijat inttivät, että ensimmäiset eurooppalaisten kohtaamat kalkkunat näkivät espanjalaiset Meksikossa 1530, mutta poliittisista, asiantuntemuksellisista, ynnä muista hauskoista syistä Saksan sodanaikainen taidehistoria ja kulttuurikritiikki ei tuntenut suurta halua keskustella kalkkunoiden todellisesta alkuperästä.

Restaurointiliikkeen omistajan poika, firman kakkosmies ja käytännön asioita johtanut Dietrich Fey oli persoonallinen heppu. Hänellä oli pitkulainen pääkallo kuin vanhoilla egyptiläisillä, syvänsiniset silmät, ylipitkät silmäripset ja pikimusta tukka, vaatteet viimeisen päälle, ja käytös korostetun sulavaa ja eleganttia. Kun hän huristeli Schleswigin Tuomiokirkon eteen täyskeltaisella DKW-urheiluautolla kesällä 1937, königsbergiläinen taidemaalari ja restauroija Lothar Malskat oli myyty. Hän oli valmis tekemään mitä vain miellyttääkseen Feytä.

Herroilla oli yhteinen huoli. Edellinen tuomiokirkon restauroija Olbers oli 1888 kalkinnut huolettomasti keskiaikaisten maalausten jäänteet. Kansallisten taidearvojen hävitys oli ollut sietämätöntä. Asiaintila oli korjattava. Vallanpitäjät palkitsisivat sitä paitsi siitä avokätisesti. (Huomasitteko urheiluautoni, hyvä Malskat?) Niin Schleswigin Tuomiokirkko sai seinilleen paitsi kalkkunoita, myös monumentaalisen ”Salvator Mundi”-teoksen, jossa hyvin pohjoismaiset ja arjalaiset pyhimykset kutsuivat vihittyjä Uuteen Jerusalemiin, ja keskiaikaisen madonnan kasvojen malliksi Malskat valitsi elokuvatähti Hansi Knoteckin.

Lyypekin maamerkki, kaksitorninen tuomiokirkko, oli saanut pommituksessa osuman 1942. Kirkon keskilaivan seinämää oli ropissut alas ja alta oli paljastunut ennen tuntemattomia keskiaikaisia freskoja. Valitettavasti kirkon katto oli tuhoutunut samalla, joten kun töihin lopulta päästiin käsiksi 1948, maalauksista oli jäljellä vain haalistunut kuvajainen. Tehtävään tarvittiin kokeneita restauroijia. Paikalle saapuivat herrat Dietrich Fey ja Lothar Malskat, jotka rakennuttivat väliaikaisen katon, sulkivat ovet, ja kävivät töihin. Marienkirchen seiniltä alkoi hahmottua keskiaikaisia mestariteoksia. Kuinka yllättävää.

Ja miten yllättävän tutuilta vaikuttivatkaan pyhimystenkuvat, joita Lyypekin Marienkirche oli yhtäkkiä täynnänsä 18 kuukauden restauroinnin jälkeen. Ellei ajatus olisi ollut liian mielikuvituksellinen, olisi voinut väittää, että yksi pyhimyksistä muistutti erehdyttävästi Marlene Dietrichiä, toinen Malskatin sisarta Friedaa, kolmas hahmo oli ilmielävä Rasputin sädekehä päänsä päällä, ja eikös sama irvileuka ja humoristi maalannut vielä mukaan Tshingis-kaanin!

Kunnostetun kirkon avajaiset syyskuussa 1951 olivat huomattava kansallinen mediatapahtuma. Tilaisuutta kunnioitti läsnäolollaan liittokansleri Konrad Adenauer ja suurista freskoista julkaistiin kaksi lisämaksullista postimerkkiä. Aikalaisten arviot teoksista heittivät varovaisuuden ja pidättyvyyden tiehensä: ”Saksan taiteen suurimmat mestariteokset”, ”anonyymi taiteilija joka on ollut kansakuntamme suurin maalari”. Näitä otsikoita Malskat sai luettavakseen viikosta toiseen aikakauslehdistä samalla kun hän seurasi sivusta Feyn rikastumista. Malskatilla ei ollut sellaisia rahoja, DKW-urheiluautosta puhumattakaan. ”Kansakunnan suurin maalari” yritti kaupustella omia taulujaan, mutta huonolla menestyksellä.

Lokakuussa 1952 Lothar Malskat päätti paljastaa pelin. Hän pyysi asianajajaansa nostamaan syytteen itseään ja Feyta vastaan. Oikeudenkäynnissä Feyn ja piispanistuimen puolustus pyrki esittämään Malskatin taitamattomana ja lahjattomana diletanttina, joka ei osaa mitään, opi mitään, eikä pysty mihinkään. Malskat vastasi filmillä, joka näytti että kirkon seinät olivat työn alkaessa paljaat, ja sarjalla salaa otettuja valokuvia, joihin hän oli tallentanut työvaiheet. Malskatin puolustus teki maalarista viattoman, riistetyn neron (josta tämä huomiota herättänyt tapaus tekisi maailmankuulun, mutta sitä ei sanottu ääneen). Fey sai 20 kuukauden ja Malskat 18 kuukauden vankeustuomion. Freskot pestiin pois seinistä.

Vapauduttuaan Malskat toimi tilaustaiteilijana, joka erikoistui vanhoihin maalaustyyleihin. Jos hänen töitään haluaa nähdä, lähin osoite on Tukholma. Hän maalasi 1957 Kuninkaallisessa tennishallissa ja Tre Kronor –krouvissa vilautellen lehtimiehille innokkaasti käyntikorttiaan jossa luki ”Lothar Malskat – restauroija – impressionisti – ekspressionisti”.

Malskat oli naimisissa kahdesti, yritti kerran itsemurhaa, sai kaksi sydäninfarktia, ja maalasi 1981 viimeisen omakuvansa vasemmalla kädellä, koska oikea ei enää totellut. Viimeisinä aikoina hänelle piti seuraa kolme rottweileria. Hänet löydettiin kodistaan kuolleena helmikuussa 1988.

Väärennettyjä freskoja kuvaavat Marienkirche-postimerkit ovat tänä päivänä arvokkaita. Niiden ostamista harkitsevan on kuitenkin syytä tutustua kauppatavaraan huolellisesti, koska liikkeellä on väärennöksiä.

Kenties tämänkin osaston lukijoita saattaa kiinnostaa viikonlopun puhdetyöni, nettiartikkeli 1920-1950-lukujen kokeellisesta animaatiosta.
I love to say da da totesi Brian Wilson jo aikoinaan Smile-levyllä.

Salvador Dali (1904-1989) oli laskelmoidun outo. Hän oivalsi, että taidemarkkinoilla on suurta kysyntää erikoisille persoonallisuuksille, ja tätä roolia hän näytteli parhaansa mukaan. Kuuluisat suipot, sarvimaiset viiksensä Dali muotoili tietoisesti tavaramerkiksi. Dali keskittyi vaikuttavimpaan taideteokseensa: olemaan Dali.

Nuoruudessaan Dali oli innolla mukana eri taidesuunnissa. Hän innostui alitajunnan sokkeloita luotaavasta surrealistisesta unimaailmasta, ja valmisti ystävänsä Luis Bunuelin kanssa shokeeraavan lyhytelokuvan "Andalusialainen koira", jota ryydittivät sellaiset keksinnöt kuin irtokäsi josta kuoriutuu esiin muurahaisia, flyygelin päällä makaava hirvenraato ja katolinen piispa, ja naisen kainalokarvat jotka katoavat äkisti ilmestyäkseen miehen leukaan parraksi - tietenkin unohtamatta kuuluisaa Bunuelin keksimää avauskohtausta, jossa naisen silmä (todellisuudessa kuolleen sian silmä) leikataan partaveitsellä.

Jonkin ajan päästä Dali alkoi ottaa etäisyyttä Bunuelin myrkyllisen yhteiskuntakriittiseen linjaan. Surrealistien "paavi" Andre Breton potki hänet ulos surrealistien piiristä, koska Dali ei tuominnut fasismia kyllin jyrkästi, ja koska Dali halusi pysyä hyvissä väleissä niiden ihmisten kanssa, jotka maksoivat hänen taiteestaan. Breton laati Dalin nimestä anagrammin "Avida dollars", mikä kävi käyntikortiksi Yhdysvalloissa. Siellä pääteltiin nopeasti, että mies, jota vasemmistotaiteilijat arvostelevat kapitalistien liehakoijaksi, ei voi olla läpeensä paha.

1936 Dali vaikutti Lontoossa. Hän poseerasi sukelluspuvussa "voidakseen vaipua piilotajunnan syvyyksiin". Hän oli tukehtua, kun kypärää ei saatu irti riittävän nopeasti. Ensimmäisen Amerikan matkansa Dali teki 1930-luvun puolivälissä lainattuaan matkarahat (500 dollaria) Pablo Picassolta. Varsinaisen maihinnousunsa Dali suoritti New Yorkin maailmannäyttelyssä 1939. Hän herätti yleisön huomion somistamalla Bonwit Tellerin tavaratalon näyteikkunan yö/päivä -teeman mukaiseksi. Koska kyseessä oli Dali, yöikkunassa oli sellaista kamaa kuin mustien palaneiden lakanoiden peittämä pylvässänky, katoksena puhveli joka nieli verta tihkuvaa kyyhkystä, ja sängyllä poikittain mallinukke hämähäkinseittien peitossa, pää tekohiilloksella. Päiväikkuna sisälsi kärpännahalla vuoratun kylpyammeen, johon oli astumassa tanssiaispukuun sonnustautunut mallinukke, joka katseli itseään kuvastimesta, jota piteli kaksi lattiasta työntyvää irtokättä. Asetelma oli hukkua kukkien paljouteen. Valitettavasti tavaratalon somistaja oli sormeillut tanssiaispukua, ja Dali sai raivokohtauksen. Hänen asetelmansa oli pilattu. Vielä erikoisempaa tapahtui, kun kylpyammeen ääressä touhunnut raivostunut Dali liukastui. Kylpyamme ja Dali rysähtivät lasin läpi kadulle. Yleisö sai niskaansa vettä ja lasinsiruja. Dali pidätettiin ilkivallasta epäiltynä, mutta kohu oli hyvää mainosta.

Dali söi sängyssä ennen nukkumaanmenoa suuria määriä camembert-juustoa, koska hän uskoi sen tekevän unet elävämmiksi. Viiksiään hän kutsui ensin hyönteisen tuntosarviksi, myöhemmin tutkakseen. "Vastaanotan ideoita avaruudesta. Suuret taiteilijat tarvitsevat suuret viikset. Kärkien tulee päättyä juuri silmien alle, jotta saisin oikean perspektiivin." Myöhemmin hän keksi viiksilleen vielä yhden käyttötarkoituksen: niiden piikkeihin oli kätevää ripustaa dollareita.

Dali ei pitänyt siitä, että häntä elokuvattiin. Hän teki poikkeuksen, kun hänelle ehdotettiin, että häntä kuvattaisiin läpinäkyvän alustan alta, niin että näyttäisi kuin hän maalaisi ilmassa. Samassa yhteydessä Dali esitti maailmalle ajatuksensa pehmeiden huonekalujen tarpeellisuudesta. Esimerkiksi kirjahylly a la Dali oli nikkaroitu nahasta, ja se seisoi luonnollisesti huomattavan vinossa.

Dali piti lemmikkinään oselottia. Kun hän vei oselottinsa kävelylle, ja pistäytyi neworkilaisessa kahvilassa, hän sitoi oselottinsa hihnan pöydänjalkaan. Paikalle sattunut keski-ikäinen rouvashenkilö katsoi otusta silmät selällään. "Siunatkoon, mikä tuo on!" "Se on kissa" Dali selitti. "Minä vain maalasin sen luodakseni op-taiteellisen vaikutelman." Nainen kumartui tarkastelemaan eläintä lähempää, ja henkäisi "No nyt minä ymmärrän. Minä ihan todella luulin aluksi, että se on oselotti."

Kun Dali oli saanut valmiiksi mystisluontoisen paljastuskirjansa The Secret Life Of Salvador Dali, hän meni newyorkilaiseen kirjakauppaan ostamaan sen. Myyjä tunnisti Dalin, joka samalla kysäisi myyjältä, oliko hän sattumoisin lukenut hänen teoksensa. Myyjä ei ollut tutustunut kirjaan. "No siinä tapauksessa teidän täytyy lukea se" Dali kehotti. "Antakaapa kun minä omistan sen teille, saatte pitää sen lahjana." Imarreltu myyjä otti kumarrellen vastaan Dalin kirjan, ja toivotti taiteilijalle hyvää jatkoa. Vasta kun Dali oli poistunut myymälästä, myyjä tajusi, että kukaan ei ollut maksanut kirjaa.

Viimeisinä vuosinaan silloin jo dementoitunut Dali signeerasi omalla nimellään valtavat määrät tyhjiä kankaita, paperiarkkeja, ja jopa muistilehtiöitä. Monet niistä täydensi piirroksilla joku aivan muu, ja myöhäiskauden Dalien aitouteen suhtaudutaan epäluulolla. Kaikista koskaan eläneistä taiteilijoista Dali oli ylivoimaisesti paras töidensä markkinoija, harmittoman hullun neron ruumiillistuma, ja hän kuoli äveriäänä miehenä.

Voidaan päätellä, että Dalin tempaukset tekivät vaikutuksen runoilija Pentti Saarikoskeen, joka  hankki opossumin. Saarikoski kuitenkin erehtyi luullessaan, että hänen tempauksiinsa tutustuneet ihmiset ostaisivat hänen kirjojaan. Yleisö osti sen sijaan iltapäivälehtiä, joissa kerrottiin Saarikosken tempauksista.

Latvialainen Edvard Leedskalnin (1887-1951) kihlasi 26-vuotiaana kymmenen vuotta nuoremman Agnesin. Päivää ennen häitä Agnes kuitenkin kertoi hiljaa, ettei hän halua naida Edvardia, koska tämä oli liian vanha ja liian köyhä. Leedskalnin lähti maasta ja vaelteli ympäri Eurooppaa, Yhdysvaltoja ja Kanadaa. Hän oli kovin lyhyt mies, alle 150-senttinen, mutta osallistui silti karjanajoon Teksasissa, ja työskenteli savotalla.

1919 Leedskalnin sai tuberkuloosin ja etsiytyi Floridan ilmastoon. Seuraavat 30 vuotta hän asui eristäytyneenä Floridan rannikolla ja valmisti uskomattomia koralliveistoksia, esimerkiksi kaksitoista keinutuolia, Floridan kartan, tähtitieteellisiä instrumentteja, ja kahdeksanmetrisen obeliskin - kaikki korallista. Menetettyä rakkauttaan muistaen hän valmisti myös kaksi sänkyä ja kaksi kehtoa, nekin korallista.

Ensimmäisen 20 vuoden aikana Leedskalnin kaiversi yksinään yli tuhat tonnia korallia. 1940 hän alkoi rakentaa korallilinnaa, edelleen ilman kenenkään apua. Jokainen seinän osa oli 2,4 metriä korkea, 1,2 metriä leveä, metrin paksu, ja painoi yli kuusi tonnia. Hänen saavutuksensa mykistivät insinöörejä ja tiedemiehiä, jotka vertasivat hänen salaista rakennustaitoaan Stonehengen ja pyramiidien tekijöiden tietämykseen. Leedskalnin kohautti olkapäitään ja mutisi vain "satun tuntemaan vipulait".

Leedskalnin julkaisi myös lukuisia teoksia, joissa hän esitti ristiriitaisesti vastaanotettuja näkemyksiä kasveista ja niiden viljelystä, sähköstä ja magnetismista. Tämä vannounut poikamies kirjoitti luonnollisesti myös teoksen "Kirja jokaiseen kotiin", joka seikkaperäisesti osoitti, kuinka eletään onnellisessa avioliitossa ja kasvatetaan terveitä lapsia. Hän neuvoi, että vanhemmat eivät saa syöttää tyttäriään liiaksi koska muuten heistä tulee liian isoja, eikä myöskään ole suotavaa että lasten annetaan hymyillä, sillä siitä syntyy ryppyjä. Naisten tulisi olla neitsyitä avioliittoon saakka, mutta sulhasen olisi hyvä harjoitella morsiamen äidin kanssa.

Leedskalnin eli yksinomaan korpuilla ja sardiineilla, ja kaikesta päätellen menehtyi aliravitsemuksen aiheuttamiin oireisiin joulukuussa 1951. Hän oli ripustanut oveensa kyltin "menin sairaalaan" ja matkusti bussilla Miamiin. Kolme päivää myöhemmin hän kuoli rauhallisesti nukkuessaan. Hänen jälkisäädöksensä löydettiin vasta 1953, ja se sisälsi ohjeet, joiden perusteella löydettiin 35 sadan dollarin seteliä, hänen elinikäiset säästönsä.

Parikymppinen Michelangelo (1475-1564) sai ensimmäisen suuren tilauksensa mesenaatiltaan Lorenzo de Mediciltä. Medici halusi Michelangelon koristavan puistonsa antiikin tyylin kuvapatsailla. Vapaa-aikanaan Michelangelo valmisti Nukkuvan Amorin. Koska ruhtinas Medici ei löytänyt sille käyttöä, hän ehdotti suojatilleen, että tämä koettaisi hyötyä siitä petoksen avulla. Michelangelo suostui. Nukkuva Amor sai klassisen tyylin mukaisen viimeistelyn. Sitten se kaivettiin happameen maahan, ja nostettiin esille kun patsas oli patinoitunut kylliksi. Aito antiikin mestariteos myytiin taidekauppias Baldassare di Milaneselle Roomaan, joka myi sen eteenpäin kardinaali Riariolle 200 kultadukaatilla. Michelangelolle maksettiin 30 kultadukaattia.

Kardinaali sai kuitenkin kuulla, että Nukkuva Amor oli nukkunut paljon vähemmän kuin 1500 vuotta, itse asiassa se oli sulkenut silmänsä vasta hetki sitten. Michelangelolle selvisi, että taidekauppias oli pitänyt välityspalkkionaan 85% kauppasummasta, jolloin Michelangelo suuttui ja paljasti tehneensä teoksen itse. Kun asioiden laita selvisi, Roomassa kesällä 1496 ei muusta puhuttukaan kuin nuoresta nerosta Michelangelosta ja hänen etevyydestään, joka oli harhauttanut taiteentuntijoitakin. Michelangelon maine oli taattu.