Ensimmäiset suomalaiset nähtiin Minneapolisissa vuonna 1864 kun he vaelsivat kaupungin läpi matkalla Wrightin piirikunnan Cokatoon, joka oli osoitettu heidän asuttavakseen. Osa Minnesotan koivu- ja kuusimetsiin asettuneista suomalaismiehistä ansaitsi elantoaan Minneapolisin tiilitehtailla. He käväisivät kotona sunnuntaisin vaihtamassa paitaa – ja käymässä saunassa.

Sauna herätti muunmaalaisissa siirtolaisissa pelonsekaista uteliaisuutta. Amerikan ensimmäisen suomalaisen saunan olivat rakentaneet Uuden Ruotsin raivaajat Delawareen 1638, mutta sen siirtokunnan epäonnistumiset katkaisivat suomalaisen saunan menestystarinan pariksisadaksi vuodeksi. Tarina kertoo, että Philadelphian kaupungin ensimmäinen rakennus oli suomalaisten rakentama sauna.

Suomalaiset olivat siis epäilyttävää porukkaa, joka harrasti käsittämätöntä öistä rituaalia. Niinpä Minnesotan farmarit, jotka olivat vakaata ja jumalaapelkäävää norjalais-saksalaista pietistien sukujuurta, tekivät viranomaisille virallisen valituksen. Suomalainen asujaimisto harjoitti hirsitemppeleissään pakanajumalien palvontaa. Lisää löylyä väitteille saatiin luotettavien todistajien vilpittömistä havainnoista, joiden mukaan suomalaisia oli nähty aika ajoin alasti kuunvalossa suorittamassa rituaalitansseja.

Wright Countyssa 1880 lopulta päätettiin, että piirikunta oli riisuttava pakanatemppeleistä ja sauna asetettiin oikeuden tutkittavaksi. Amerikkalainen uudisraivaaja vaati, että suomalaisten yleinen sauna oli siirrettävä pois "keskeltä katua". Käräjäsali tuli tupaten täyteen väkeä, joka ei ollut kuullutkaan saunasta. Näin lupaavissa olosuhteissa suomalaisten puolustus saattoi vain yrittää parhaansa mukaan osoittaa, että suomalaiset ovat luterilaista ja vaatimatonta väkeä, joka tekee kovasti töitä ja noudattaa tunnollisesti lakeja, ja että saunat ovat peseytymistä varten.

Tuomari antoi päätöksensä. Kantaja määrättiin maksamaan vastaajalle 30 dollaria hyvitystä maineen turmelemisesta ja osallistumaan 40 dollarilla kustannuksiin, jotka syntyvät siitä hyvästä, että häntä närkästyttänyt yleinen sauna siirretään syrjäisemmälle paikalle.

Sittemmin saunan epäilyksiä herättävät piirteet ovat onnistuneet pikemmin kasvattamaan sen mainetta Pohjois-Amerikassa. Saunaan törmää nykyään kaikkialla:
Saunoja pyörien päällä!
http://www.saunasessions.ca/mobilesaunas/
Tokyo Damage Report esittelee saunanaamarin! http://www.hellodamage.com/tdr/archive/weird/beauty.htm
Ontariossa toimiva http://www.greatsaunas.com/ tarjoaa asiakkailleen mm. tee-se-itse-saunoja, kannettavia saunoja, ja infrapunasaunoja (mitä häh?).

Helmikuussa 2008 korealainen oikeusistuin katsoi, että saunaan kuollut poliisiupseeri Kim ei ollut menehtynyt virkatehtävissä, eivätkä omaiset näin ollen olleet oikeutettuja työtapaturmakorvauksiin. Herra poliisiupseeri Kim oli valmistautunut ankarasti ylennyskierrosta varten ja tehnyt paljon töitä. Kun hän meni työpäivän päätteeksi kollegojensa kanssa ryyppäämään ja sammui saunaan, hän oli ehtinyt tehdä ennen sitä 25 tunnin mittaisen työvuoron. Myöhemmin Kim löydettiin kuolleena lauteilta.

Wallechinskyn ja Wallacen 1975 ilmestynyt triviatiedon aarreaitta People's Almanac tallensi jälkipolville maailman huikeimman murhajutun. Gangstereiden murhayhtiö halusi päästää päiviltä pienen sitkeän irlantilaisen Michael Malloyn, jotta pääsisi käsiksi vakuutusrahoihin. Asiassa oli vain yksi ongelma. Michael Malloy ei suostunut kuolemaan hyvällä.

Murha Oy, kuten iltapäivälehdet sen nimesivät (Murder Trust), oli komealta kalskahtanutta nimeään paljon vähäisempi yritys. Viisi alamaailman III-divisioonan tekijää, joita johti salakapakan omistaja Anthony Marino, olivat keksineet 1932 kätevän tavan ansaita rahaa. Jalomieliset miekkoset tarjoutuivat ostamaan 800 dollarin henkivakuutuksen eräälle Marinon baarin vakioasiakkaalle, nti Betty Carlsenille. Erityisen kylmänä kevätyönä nti Carlsen juotettiin humalaan. Kun hän menetti tajuntansa, hänet kannettiin huoneeseensa, missä hänet asetettiin vuoteelleen ja riisuttiin alasti. Ikkunat avattiin ja uhrin päälle kaadettiin sangollisia kylmää vettä. Aamulla hänet löydettiin kuolleena. Kuolemansyyksi merkittiin rutiiniluontoisesti alkoholismin aiheuttama keuhkokuume. Vakuutusyhtiö maksoi koplalle 800 dollaria mukisematta.

Tammikuussa 1933 viisikko kokoontui uuteen neuvonpitoon. Hautausurakoitsija Francis Pasqua, taksikuski Harry Green, hedelmäkauppias Daniel Kreisberg ja baarimikko Joseph Murphy kärsivät samanlaisesta kassavajauksesta kuin kapakoitsija Marinokin. Pasquan mieleen juolahti silloin Marinon baarin kanta-asiakas, 60-vuotias kädestä suuhun elävä irlantilainen spurgu nimeltä Michael Malloy, joka kävi baarissa joka päivä tärisemässä vilusta ja ruinaamassa ryyppyä. Malloylla oli harittava katse, rähjäinen asu, ja hintelät raajat. Siinä oli täydellinen uhri. Jos häntä puhaltaisi kyllin lujaa, hän kaatuisi lattiaan. Helppo raha alkoi kangastella Murha Oy:n hallintoneuvoston jäsenten silmissä.

Koskaan ei selvinnyt, kuinka onnistuttiin hankkimaan Michael Malloylle ei vain yksi, vaan kerrassaan kolme henkivakuutusta. Todennäköisesti vakuutusyhtiöissä oli asiamiehiä, jotka rahaa vastaan älysivät olla kysymättä liian kiusallisia kysymyksiä. Väärällä nimellä ja iällä hankitut vakuutukset lupasivat Murha Oy:lle yhteensä 1788 dollaria. Jos Malloy kuolisi tapaturmaisesti, tuotto olisi kaksinkertainen.

Ei sitten muuta kuin tappamaan Michael Malloy. Ensimmäinen ongelma oli, kuinka estää Malloyta tulemasta epäluuloiseksi. Tähän asti Marinon kapakassa Malloyta oli kohdeltu kuin spitaalista. Onneksi Bronxin kapakoissa raivosi talvella 1933 ankara hintakilpailu. Kun Malloy seuraavan kerran luimuili Marinon ovesta sisään, Marino ilmoitti hänelle että kovan kilpailun takia hänen on pakko antaa asiakkailleen enemmän luottoa. Kun Malloy kuuli, että luvassa olisi rajaton piikki, hän alkoi kiskoa viskiä naamaansa silmät kiiluen.

Marino ja kumppanit olivat kuvitelleet että tuohon ikään ehtineenä ja noilla elämäntavoilla Malloy olisi helppo tapaus. Kun Malloy oli kitannut viskiä kitusiinsa jatkuvalla syötöllä puolestapäivästä puoleenyöhön kokonaisen viikon ajan, Murha Oy alkoi odottaa joka aamu kuulevansa uutisia Malloyn valitettavasta menehtymisestä. Niin ei koskaan käynyt. Sen sijaan joka päivä kello 12 ovesta astui sisään iloisesti virnistelevä Michael Malloy, kuin suorastaan suihkunraikkaana ottamaan vastaan uuden päivän baaritiskin ääressä.

Tapahtumien kulkua oli syytä nopeuttaa. Baarimikko Joseph Murphy, joka oli jonkin aikaa työskennellyt myös kemistinä (luonteva uranvaihto), ehdotti että Malloylle alettaisiin juottaa pakkasnestettä. Malloy siemailisi sitä aikansa, kunnes vääjäämättä kuolisi myrkytykseen. Malloylle tarjottiin seuraavana päivänä muutama viski lämmikkeeksi. Sen jälkeen tuli pakkasnesteen vuoro. Malloy tyhjensi lasin yhdellä kulauksella, maiskautti huuliaan ja pyysi lisää. Kuudennen pakkasnestelasillisen jälkeen Malloy hitaasti kallistui tuolillaan ja romahti lattialle. Hautausurakoitsija Pasqua totesi että sydämenlyöntejä tuskin kuulee ja ennusti Malloyn kuolevan tunnin sisällä. Tunnin kuluttua Malloy kuorsasi raskaasti lattialla. Neljän tunnin kuluttua Malloyn ruumis äkisti nytkähti. Hän nousi istumaan, räpytteli silmiään, pyysi anteeksi huonoa käytöstään ja sanoi että häntä janottaa.

Tilanne ei sanottavasti muuttunut koko viikon aikana. Malloy imi pakkasnestettä kuin sieni. Joka ilta hän kuukahti istuimeltaan lattialle, vietti yönsä makuuasennossa ja aamun tullen pyysi lisää. Hirmustunut Marino komensi baarimikkonsa vaihtamaan pakkasnesteen tärpättiin. Tärpätti ei pimentänyt irlantilaisen tajuntaa. Sen sijaan hän hoippui sulkemisaikaan kotiinsa palatakseen seuraavana päivänä juomaan lisää. Koska tärpättikään ei tehonnut, Malloylle alettiin juottaa laimentamatonta hevoslinimenttiä. Toisinaan baarimikko säälistä laimensi tätä ainetta rotanmyrkyllä. Malloy joi kaiken ja näytti kaiken huipuksi entistä terveemmältä ja hyvävoimaisemmalta.

Pasqua vinkkasi Marinolle, että kerran hän oli haudannut miehen, jonka oli tappanut raakojen ostereiden ja viskin yhdistelmä. Marino piti ajatusta kokeilemisen arvoisena, mutta sillä ehdolla, että Malloylle syötettäisiin pilaantuneita raakoja ostereita ja metanolia. Malloy nieli satsin, ja horjahteli suoraa päätä Marinon kapakasta sänkyynsä. Murha Oy oli nyt varma, että he olivat nähneet Michael Malloyn viimeisen kerran elävänä. Kun keskipäivä koitti, Malloyta ei näkynyt paikalla. Hän saapuikin vasta iltapäivällä ja kysäisi olisiko eilisestä jäänyt jäljelle tähteitä.

Malloylle luvattiin tähteitä. Epätoivoinen kopla päätti järjestää Malloylle kaikkien aikojen ruokamyrkytyksen. Baarimikko Murphy etsi käsiinsä vanhimman sardiinipurkin minkä löysi, avasi sen ja jätti ulos pilaantumaan. Kun sisältö oli taatusti pilalla, Murphy levitti leivänpalalle sen mitä sardiineista oli jäljellä. Mausteeksi siroteltiin toiselle leivälle kerros mattonauloja ja leivät painettiin yhteen. Kun Murphy tarjosi voileipäänsä Malloylle, tämä reilusta tarjouksesta ilahtuneena söi sen viimeistä murenaa myöten ja nuoli sormensa puhtaiksi. Nautittuaan palanpainikkeeksi muutaman lasillisen puupirtua Malloy kompasteli ovelle ja suuntasi yömajaansa.

Koplan kokoontuessa seuraavana päivänä miettimään, mihin Malloy oli mahtanut kuolla, mahahaavaan vaiko myrkytykseen, ovelle tupsahti kukapas muu kuin sitkeä iloinen irlantilainen Michael Malloy, joka tivasi baarimikolta, eikö hän millään voisi saada toista voileipää, koska ne olivat niin poikkeuksellisen makoisia.

Pelonsekaisina Murha Oy:n osakkaat alkoivat oivaltaa, että Michael Malloy oli luonnonoikku. Mikään suun kautta nautittava ei pystyisi vahingoittamaan häntä. Oli otettava käyttöön kovat otteet, jos he aikoivat päästä käsiksi vakuutusrahoihin vielä omana elinaikanaan. Heille onneksi käsillä oli talven kylmin yö, jolloin lämpötila laski Bronxissa –26 asteeseen. Kun he olivat juottaneet Michael Malloyn umpitunneliin, hänet kannettiin baarin ulkopuolella odottaneeseen Harry Greenin taksiin. Miehet ajoivat Claremontin puistoon, jossa päällystakiton Malloy heitettiin märkään lumeen puskien taakse. Malloyn paidannapit avattiin ja he kastelivat hänet läpimäräksi. Sitten tappajat ajoivat tiehensä.

Aamun lehdissä ei ollut tietoa Malloyn kuolemasta, mutta ehkäpä oli vielä liian aikaista. Varmaankin ruumiin löytymisestä kerrottaisiin seuraavan päivän lehdessä. Pasquan poissaolo Marinon baarista herätti kummastusta, mutta siihen saatiin selitys illemmalla. Edellisyön hyinen ja märkä seikkailu oli tuottanut Pasqualle pahan flunssan ja hän valitti kaikille, kuinka hänen päätään jomotti. Pasquan valitus katkesi äkkiä kuin veitsellä leikaten. Marinon kapakan kynnyksellä seisoi kuolleista heränneen näköinen herra Michael Malloy, joka oitis tilasi itselleen päivän ensimmäisen paukun.

Seuraavana yönä kopla oli hermoromahduksen partaalla. Marino soitti kysyäkseen neuvoa mafiaystävältään Tony Bastonelta, joka oli ammattitappaja. Bastonen neuvo oli yksinkertainen: lopettakaa näpertely ja tappakaa se äijä. Marino ei voinut suostua. Kaiken piti tapahtua hiljaisesti ilman poliisin sekaantumista asiaan. Bastone neuvoi naamioimaan tapauksen onnettomuudeksi.

Seuraavana yönä sammunut Malloy kannettiin jälleen kerran Greenin taksiin ja kopla ajoi autioon risteykseen. Risteyksessä Malloy kannettiin ulos autosta ja nostettiin seisomaan. Kahden miehen kannatellessa tajutonta Malloyta Green otti vauhtia ja kiihdytti 70 km/h heitä kohti. Hetkeä ennen törmäystä Malloyta kannatelleet miehet heittivät hänet päin Greenin taksia. Malloy lensi ilmaan, auton nokka tömäytti hänet takaisin maahan ja kauniiksi lopuksi taksi ajoi hänen ylitseen. Malloy jätettiin risteykseen runneltuna.   

Yllättävää kyllä, seuraavana päivänä Malloy ei ilmaantunut Marinon baariin. Eikä seuraavana. Eikä sitä seuraavana. Kului kaksi viikkoa, eikä Malloysta näkynyt jälkeäkään. Murhayhtiö luki kaikki kaupungin lehdet moneen kertaan läpi löytääkseen mitä tahansa, jolla voitaisiin todistaa Malloyn kuolema vakuutusyhtiöille. He vierailivat ruumishuoneilla kysymässä Malloyta. He soittelivat sairaaloihin ja kysyivät Malloyta. Bastone menetti kärsivällisyytensä ja ehdotti suorasukaisesti, että miehet etsisivät kenet tahansa pummin, ajaisivat hänen ylitseen ja esittäisivät hänet Malloyna. He tekivät niin. Uusi uhri taisteli hengestään Fordhamin sairaalassa, mutta heillä ei vieläkään ollut ruumista.

Yli kaksi viikkoa Malloyn katoamisen jälkeen Marinon oven kynnyksellä seisoi… no, siinä seisoi Michael Malloy, joka pahoitteli hyville ja reiluille kavereilleen, että hän ei ole ollut vähään aikaan paikalla. Selitys oli yksinkertainen. Hänelle oli sattunut auto-onnettomuus. Hassua, että hän ei muista siitä mitään, mutta eivätpä ne sairaalassakaan olleet kovin teräviä. Kun hän oli ollut pari viikkoa sairaalassa toipumassa aivotärähdyksestä ja olkapään murtumasta, joku siellä keksi, että Malloyta ei oltu merkitty edes potilaaksi, joten hänet passitettiin saman tien kotiinsa. Mutta ei hätää, nyt hän oli taas täysin kunnossa. Ja nytpä totisesti ryyppy maistuisi!

Murha Oy vahvistettuna palkkatappaja Tony Bastonella äänesti äänin 6-0, että enää ei kannata leikkiä älykästä. Michael Malloylta on otettava nirri pois nopeimmalla mahdollisella tavalla ja kerättävä vakuutusrahat. Malloy juotettiin jälleen kerran tiedottomaksi ja kuljetettiin baarimikko Murphyn asuntoon. Malloy laskettiin sängylle ja hänen suuhunsa työnnettiin kumiletku, jonka toinen pää oli kiinni kaasuhanassa. Miehet jäivät varmistamaan, että kaasu teki tehtävänsä. Kreisberg vakuutti liikekumppaneilleen, että Malloyn naama oli violetin värinen, kun he irrottivat lopulta letkun.

Aamulla Michael Malloy oli lopulta kuollut. Kuolintodistukseen merkittiin kuolinsyyksi keuhkokuume ja alkoholismi. Hautausurakoitsija Pasqua laski Malloyn 10 dollarin mäntyarkkuun ja hautasi hänet 12 dollarin hautapaikkaan Ferncliffen hautausmaalla Westchesterissä.

Yhtymän osakkaat epäilivät kuitenkin toisiaan ja puhuivat liikaa. Bastone kärtti itselleen suurempaa osuutta, jolloin hänet likvidoitiin. Bronxin poliisin korviin kantautui juttuja. Kun poliisille valkeni että Michael Malloy oli tosiaan ollut olemassa, he ajoivat hautausmaalle ja kaivoivat Malloyn ruumiin ylös. Kuolinsyyntutkija totesi että Malloy oli tapettu kaasulla. Viisi koplan jäsentä haastettiin oikeuteen murhasta. Taksikuski Green ja kuolintodistuksen kirjoittanut lääkäri tuomittiin vankeuteen. Marino, Pasqua, Murphy ja Kreisberg teloitettiin sähkötuolissa. Mutta jollakin tavalla, vielä tänäkin päivänä, Michael Malloy on kuolematon.

Henry More Smith oli mies, jolla oli Kykyjä. Entinen metodistisaarnaaja herätti huomiota 1800-luvun alussa Kanadassa pakotaiteilijana, jota kahleet ja sellit eivät pidätelleet.

Smith pidätettiin New Brunswickissa 1814 hevosvarkaudesta syytettynä. Hevosen omistanut herra Knox oli ajanut Smithiä takaa pitkin maata ja kun hän lopulta sai hevosvarkaan kiinni, kohtelu oli sen mukainen. Smith esitteli sellissään ruhjeitaan, yski verta, sai kylmänpuuskia ja hikoili kuumeisena. Hänen tilansa oli niin huono, että hänelle annettiin patja kuolinvuoteeksi. Smith pyysi kuuman tiiliskiven itseään lämmittääkseen. Kun vanginvartijan poika lähti hakemaan sitä, hän jätti sellin oven auki hetkeksi. Smith pakeni.

Kun Smith tuotiin uudestaan selliinsä, tällä kertaa hänet teljettiin käsiraudoilla, jalkaraudoilla ja kettingeillä kiinni seinään muurattuun metallirenkaaseen. Kaularauta oli viisi senttiä leveä. Smith onnistui niskansa voimilla murtamaan sen katki. Sen jälkeen vanginvartija tarkastuksellaan huomasi, että ikkunan kalterit oli sahattu lähes poikki. Jollakin ilveellä Smith oli onnistunut keplottelemaan irti raudoistaan.

Kun ikkunaan oli asetettu uudet kalterit ja oveen järeät lukot, Smith löydettiin sellistään seuraavaksi naisen seurassa. Hahmo, joka oli konstruoitu pimeässä sellissä lumpuista ja oljista ja juomakaukalosta, muistutti elävästi hänen vaimoaan. Smith lyötiin entistä järeämpiin rautoihin, ja seuraavana aamuna hän oli vapaa niistä ja valitti vanginvartijalle, kuinka epämukavia sellaiset kapistukset ovat. Ruumiintarkastuksessa löytyi saha, jonka Smith oli kehittänyt kellonjousesta.

Tämän jälkeen Smithin kahleet eivät enää sahautuneet poikki. Ne murtuivat. Sheriffi Walter Bates, joka oli vastuussa vangista, ei pystynyt keksimään, miten tämä oli mahdollista. Kettingit vaihdettiin häränvaljaisiin, jotka naulattiin lattiaan, kunnes nekin vuorostaan hajosivat Smithin käsittelyssä palasiksi.

Oikeus oli edistynyt tällä välillä sen verran, että hevosvarkaalle luettiin kuolemantuomio. Nyt hän alkoi käyttäytyä oudohkolla tavalla. Hän ryhtyi nälkälakkoon ja repi kiljuen ja ulvoen kaikki vaatteet, mitkä hänelle tarjottiin. Käsiraudoissa sysipimeässä ilman työkaluja Smith askarteli lumpunriekaleista, oljista, ja hiilistä kymmenen hahmon nukketeatterin, jonka hän värjäsi verellään. Kokoelmaan kuului mm. Napoleon harlekiinin asussa ja naisia ja lapsia, jotka sheriffi Batesin mukaan "tanssivat ja liikehtivät täsmällisyydellä, joka ei ole kuvattavissa." Smithin luona alkoi käydä vierailijoita, jotka halusivat nähdä tämän ihmeellisen esityksen.

Smith olisi selvästi voinut ansaita leipänsä sirkuksessa, taikurina, kahlekuninkaana tai jopa fakiirina. Hänestä kerrottiin, että hän oli immuuni sellin kylmyydelle, että hänen kahleensa olivat aina lämpimiä, ja että hän pystyi sytyttämään tulen selliin kannettuihin nuotiopuihin "ilman näkyviä apuvälineitä". Hän myös ennusti teenlehdistä ja kertoi ennalta että tiettynä päivänä kello neljä saapuisivat tietyt asiakirjat, joiden ansiosta hän pääsee vapauteen ja matkustaisi veden yli. Viranomaisten laatimat asiakirjat saapuivat täsmälleen luvattuna hetkenä, ja niissä luvattiin Smithille armahdus ehdolla, että hän lähtisi ikuisiksi ajoiksi New Brunswickista.

Eipä aikaakaan kun Henry More Smith pidätettiin uudestaan, tällä kertaa New Havenissa. Häntä syytettiin murtautumisesta neidon makuuhuoneeseen, jossa hän oli varastanut yhden tämän korvakoruista hänen nukkuessaan. Syksyllä 1817 hän kärsi kolmen vuoden vankeustuomiota hylätyssä kuparikaivoksessa Connecticutissa. Hänet oli vapautettu pakkotyöstä "väkivaltaisten purkausten" takia. Sen sijaan hän askarteli munniharppuja, kynäveitsiä, sormuksia ja muita käsityötuotteita. Kun tuomio oli ohi, hän lahjoitti vanginvartijalle taskuveitsen, jonka kahvaan oli rakennettu kello, joka näytti tarkkaa aikaa.

Valitettavasti Smith ei taaskaan käyttänyt lahjojaan hyödykseen. Hän toimi lainsuojattomana pitkin Pohjois-Amerikkaa. Hän tapasi New Brunswickin sheriffi Batesin veljen, ja pyysi luovuttamaan sheriffille kirjeen. Kirje oli kirjoitettu salakielellä, jota kukaan ei pystynyt tulkitsemaan. Samanlaisen kirjeen hän lähetti myös kapteeni Brantille, syystä, jota kukaan ei tiedä. Pakomatkoillaan Smith harhautti etsijöitä ratsastamalla hevosella, joka oli kengitetty väärinpäin.

Sheriffi Batesin mukaan Henry More Smith jatkoi uraansa esiintymällä saarnaaja Henry Hopkinsina. Hän kuului saaneen paljon seuraajia. Helmikuussa 1835 Smith yritti ryöstää New Yorkin postin, mutta hänet saatiin kiinni. Yllättävää kyllä, Smith onnistui pakenemaan Torontoon, jossa hänet pidätettiin murtovarkauksista. Tämän jälkeen monipuolinen veijari Smith katoaa näkyvistämme historian hämärään.

Smithin muotokuvaksi väitetty piirros on nähtävissä New Brunswickin Frederictonissa toimivan The Lunar Rogue Pubin logossa.

Mutta ei tämä vielä mitään. Bulawayo sijaitsee Zimbabwessa. Paikallisessa raastuvassa kutsuttiin oikeuden eteen herra Smart Ngwenya syytettynä automurroista. Nimenhuuto suoritettiin, ja paikalle asteli herra Smart Ngwenya. Hän oli kuitenkin aivan muu henkilö, joka oli saapunut oikeuteen todistajaksi toisessa jutussa. Väärinkäsitys selvisi nopeasti kun syytteet luettiin, ja virkailijat toimittivat Smart Ngwenyan matkoihinsa.

Uuden nimenhuudon jälkeen sisään talutettiin toinen Smart Ngwenya. Häneltä kysyttiin, kauanko hän on harrastanut autovarkauksia. Herra Smart Ngwenya vaikutti yllättyneeltä. Se ei ollut ihmekään, sillä tämäkin Smart Ngwenya osoittautui vääräksi henkilöksi.

Kolmannella yrityksellä saliin tuotiin ei enempää eikä vähempää kuin - herra Smart Ngwenya. Tämä Smart Ngwenya vihdoin osoittautui siksi henkilöksi, jota syytettiin automurroista. Oikeus huokaisi helpotuksesta ja aloitti asian käsittelyn.

Smart Ngwenya kiisti kaikki syytteet. Hän väitti, että hänet on sekoitettu johonkuhun toiseen.

Historia tuntee muutamia tapauksia, joissa kuolemantuomio on ollut pakko perua, koska teloituslaitteisto ei ole suostunut toimimaan. Etenkin 1800-luvulla, kun näitä tapauksia ilmeni, katsottiin että Jumalan käsi oli puuttunut asiaan, ja kuolemantuomio oli sen vuoksi peruttava. Monet tapaukset ovat kiertäneet aikakauslehdistössä niin moneen kertaan, että aitoa tapahtumien kulkua on lähes mahdotonta enää saada selville. John Leen hirttotuomio on tarkkaan dokumentoitu, syistä jotka selviävät kohta.

Todistusaineisto puhui karua kieltään. Jouluaattoiltana 1884 John Lee -niminen nuori työläismies oli mennyt Exeterissä vuokraemäntänsä makuuhuoneeseen ja iskenyt vanhuksen tuolilla kuoliaaksi. Tämä tosielämän Raskolnikov sieppasi vuokraemäntänsä käteiset varat ja jalokivet ja pakeni paikalta. Viranomaiset tiesivät epäillä häntä, pääsivät hänen jäljilleen ja pidättivät hänet eräässä pubissa. John Lee toimitettiin oikeuden eteen syytettynä murhasta. Tammikuun lopulla 1885 valamiehistö totesi Leen syylliseksi ja tuomari luki Leelle kuolemantuomion hirttämällä. Olisi kiehtovaa ajatella, että Lee olisi ollut syytön, mutta kun asiaa on ihmetelty ja tutkittu yli sata vuotta, ei mitään siihen viittaavaa ole tullut ilmi.

22.2.1885 kirpeässä pakkasessa John Lee talutettiin vankilan pihalle hirttolavalle. Teloitusta seurasi kaksi sanomalehtimiestä, jotka kertoivat että tuomittu oli kävellyt paikalle rauhallisesti ja kevyesti. Kun häneltä kysyttiin, oliko hänellä jotakin sanottavaa tai tunnustettavaa, Lee vastasi selvällä ja raikuvalla äänellä "ei".

Hirtettävälle ei asetettu huppua päähän. Hänen kätensä sidottiin selän taakse, pyöveli pujotti hirttosilmukan kuolemaantuomitun kaulaan, ja työnsi Leen laskuluukulle. Pappi luki rukouksensa. Pyöveli astui syrjään ja nykäisi vivusta.
- Se ei toimi! huusivat kaikki pihalla lähes yhteen ääneen. - Luukku ei hievahdakaan.

Lee seisoi köysi kaulassa luukun päällä. Salpa oli vedetty pois sijoiltaan, sen näki helposti kurkistamalla hirttolavan alle. Luukkua piti paikoillaan vain tukevat saranat yhdeltä sivulta, mutta silti luukku ei osoittanut aikomustakaan avautua Leen jalkojen alla.

Pyöveli päätti yrittää udestaan. Salpa työnnettiin uudelleen paikalleen. Hän nykäisi uudestaan vivusta. Salvan liikuttamismekanismi toimi, ei siinä mitään, mutta luukku ei edelleenkään avautunut. Eikä myöskään kolmannella yrittämällä.

Kruunun virkamies pyyhki kylmää hikeä kasvoiltaan, menetti malttinsa, ja käsi viedä Lee takaisin selliin. Sitten virkamies hyppäsi hirttolavan alle ja alkoi tarkastaa henkilökohtaisesti teloituslaitetta. Lehtimiehet ryntäsivät vankilan portista kadulle, huusivat pika-ajurit paikalle, ja käskivät kiireimmän kaupalla ajaa toimitukseen. Tämähän oli jymyjuttu.

Tällä välin kruunun virkamies pudotti köyden omaan kaulaansa, piteli kaksin käsin kiinni köydestä, ja käski pyöveliä kokeilemaan luukun avausta. Luukku avautui virkamiehen jalkojen alla muitta mutkitta. -Takaisin! Takaisin! huusi virkamies säikähtäneenä sillä välin kun luukku nostettiin pika pikaa takaisin salvan varaan. Koe toistettiin vielä vankilan vartijan kanssa. Hänenkin kokeillessaan luukku toimi moitteetta.

Koska ongelma näytti ratkenneen, John Lee haettiin uudestaan sellistään. Jälleen kädet sidottiin selän taa, köysi pujotettiin kaulaan, pyöveli nykäisi vivusta ja salpa irtosi. Luukku ei avautunut. Eikä se avautunut myöskään viidennellä, kuudennella, seitsemännellä, kahdeksannella, yhdeksännellä, eikä liioin kymmenennelläkään yrityksellä.

- Viekää tuomittu takaisin selliin, käski teloitusta valvova kruunun virkamies nyt jo epätoivoisella äänellä.

Tapaus oli niin tavaton, että se herätti keskustelua Englannin parlamentissa. Hallituksen edustajat korostivat kyselytunnilla vastauksessaan, että kaikki oikeudelliset ja tekniset prosessit asiassa oli toteutettu täsmälleen lakien ja asetusten mukaisesti. Joidenkin mielestä kyseessä oli joukkohallusinaatio. Toisten mielestä hirsipuu oli noiduttu ja tapaus oli huono enne.

John Leen ei annettu nöyryyttää enempää Englannin oikeuslaitosta ja viranomaisia. Korkein Oikeus katsoi, että tuomitun kokemat kärsimykset huomioon ottaen hänen tuomionsa on syytä muuttaa elinkautiseksi. John Lee, mies jota ei vain saatu hirtetyksi, vapautui vankilasta vuonna 1907.

Seuraava kertomus on lainattu CSIS:n julkaisusta "Maailmanlaajuinen järjestäytynyt rikollisuus". Raportin kirjoittanut henkilö vannoo, että kyseessä on tositapaus.

San Diegon psykiatrista sairaalaa epäiltiin sairausvakuutuspetoksesta. FBI teki paikalle rynnäkön ja ryhtyi tutkimaan sairaalan papereita. Tuntien kuluessa rikostutkijoille alkoi luonnollisesti tulla nälkä, joten eräs heistä soitti läheiseen pizzeriaan. FBI tallensi kaikki sairaalan puhelut, joten nauhalle saatiin myös tämä puhelinkeskustelu.

- Haloo. Tilaisin kuljetuksena 19 isoa pizzaa ja 67 tölkkiä limsaa.
- Minne tilaus toimitetaan?
- Olemme San Diegon psykiatrisessa sairaalassa.
- Psykiatrisessa sairaalassa?
- Aivan. Olen FBI:n agentti.
- FBI:n agentti?
- Aivan niin, kuten me kaikki muutkin.
- Ja olette psykiatrisessa sairaalassa?
- Aivan oikein. Älkääkä tulko etuovesta, ne on lukittu. Teidän täytyy käyttää takasivun huolto-ovea tuodaksenne pizzat perille.
- Ja te kaikki olette siis FBI:n agentteja?
- Täsmälleen. Kuinka pian voitte toimittaa tilauksen?
- Jokainen psykiatrisessa sairaalassa on siis FBI:n agentti?
- Juuri niin. Olemme olleet täällä koko päivän ja näännymme nälkään.
- Kuinka aiotte maksaa tämän tilauksen?
- Minulla on täällä shekkivihko.
- Ja te olette kaikki FBI:n agentteja?
- Juuri niin. Kaikki täällä ovat FBI:n agentteja. Muistattehan tuoda pizzat ja limut takasivun huolto-ovelle. Etuovet on lukossa.
-Älkää luulko.
>Klik<

Santa Fessä ilmestyvä sanomalehti The New Mexican raportoi 6.3.1995 Uuden Meksikon osavaltioparlamentin työskentelystä.

Osavaltion senaatin istunnossa käsiteltiin lainsäädäntöä, jolla oli tarkoitus luoda uudet puitteet psykologian piiriin lukeutuvan ammatin harjoittamiselle. Albuquerquen kaupungista valittu senaattori Duncan Scott (republikaani) teki käänteentekevän ehdotuksen, joka kuului seuraavasti:

- Kun psykologi tai psykiatri todistaa oikeudessa syytetyn oikeustoimikelpoisuudesta, psykologi tai psykiatri käyttäköön kartiomaista hattua, jonka pituus ei saa olla alle 60 senttiä. Hattu tulee olla kirjailtu tähdin ja salamoin.
- Psykologilla tai psykiatrilla tulee olla parta, jonka vähimmäispituus on 40 senttiä.
- Esittäessään todistuksensa olennaisimpia seikkoja, psykologin tai psykiatrin tulee iskeä sauvalla ilmaan.
- Kun psykologi tai psykiatri esittää asiantuntijalausunnon syytetyn oikeustoimikelpoisuudesta, oikeudenpalvelija himmentäköön oikeussalin valot, ja kirjuri lyököön kiinalaista gongia kahdesti.

Lehden politiikan kirjeenvaihtaja Mark Oswald katsoi parhaaksi huomauttaa, että patakonservatiivi Scottin aloitteista yleensä hyvin harva ikinä johtaa mihinkään. Kuitenkin tällä kertaa hänen ehdotuksensa psykologin asiantuntijalausuntojen esittämistavasta saavutti niin suurta vastakaikua demokraattienemmistöisessä senaatissa, että hänen ehdotuksensa hyväksyttiin osaksi lakipakettia.

Kuinka lakipaketille osavaltion kongressissa lopulta kävi, tarina ei tietenkään kerro.

Olen viikonlopun muualla. Oheinen kavalkaadi maailman epäonnistuneimpia rikostapauksia tyydyttänee arvoisan lukijan erikoisuudenjanon muutamaksi päiväksi. Minulla on myös aiheeseen liittyvä tarina Zimbabwesta, mutta se on niin hyvä, että kerron sen erikseen joskus toiste. Käyttäytykää hyvin, älkääkä kuolko ainakaan nauruun.

---

Milanossa 1948 taskuvaras Paulo Gaudenzi sieppasi raitiovaunussa lompakon. Hän jäi pois seuraavalla pysäkillä ja alkoi tutkia saalistaan. Äkkiä hän lähti juoksemaan, tavoitti raitiovaunun, hyppäsi siihen, ja alkoi löylyttää uhriaan pahanpäiväisesti. Lompakossa oli Paulon vaimon valokuva kera omistuskirjoituksen "Maailman ihanimmalle rakastajalle".

1968 detroitilainen murtovaras J.Ealey otti koiransa mukaan keikalle. Murtovaras joutui äkisti pakenemaan, ja hänen lempeä koiransa unohtui rikospaikalle ihmettelemään, minnekähän isäntä hävisi. Poliisit eivät ihmetelleet. He sanoivat "kotiin poika!", ja pääsivät murtovarkaan asunnolle lähes samaan aikaan kuin murtovaraskin.

1969 Portlandissa, Oregonissa tehtiin vaivihkaa huomiotaherättämätön pankkiryöstön yritys. Mies tuli kassaluukulle ja työnsi virkailijalle lapun, jossa luki "Tämä on ryöstö. Pankaa kaikki rahat paperipussiin." Virkailija kohotti kulmiaan ja kirjoitti lapun kääntöpuolelle "Minulla ei ole paperipussia." Varas pakeni.

Useasti kerrottu klassinen esimerkki vähemmän lahjakkaasta rikollisesta on englantilainen Philip McCutcheon. 1971 McCutcheon toimitettiin 20. kerran oikeuden eteen. Tällä kertaa hän oli kaahaillut humalassa ympäri kaupunkia tehtyään sitä ennen ryöstön. Yorkin kruununoikeudessa tuomari Rodney Percy lausui legendaariset sanansa: "Miten kummassa voitte odottaa pärjäävänne murtovarkaana? Teillä on surkastunut käsi, tekojalka ja vain yksi silmä. Teidät on napattu Otleyssa, Leedsissä, Harrogatessa, Norwichissa, Beverlyssä, Hullissa ja Yorkissa. Teidän on korkea aika lopettaa. Ei teistä ole murtovarkaaksi, kun te jäätte joka kerta kiinni!"

1972 herra J.Egan Lontoosta varasti proomun Thamesin rannalta. Hänet pidätettiin välittömästi. Herra Egan oli autuaan tietämätön siitä tosiseikasta, että tuona päivänä Englannissa oli satamalakko, ja hänen aluksensa oli ainoa, joka oli liikkeellä.

Toukokuussa 1976 herrat Vernon Drinkwater ja Raymond Heap Blackburnista joutuivat syytteeseen auton varastamisesta. He yrittivät myydä sitä sen oikealle omistajalle.

Talvella 1978 newyorkilainen murtovaras yritti murtautua valintamyymälään kattoikkunan kautta. Havaittuaan ikkunan liian pieneksi hän riisui paksut vaatteensa, ja heitti ne ikkunasta sisään. Ikävä kyllä hän ei mahtunut ikkunasta vieläkään. Pari tuntia katolla paleltuaan murtovaras joutui kiinnittämään parin poliisin huomion, jotta saisi vaatteensa takaisin.

15.3.1978 lontoolainen David Rich herätti kummastusta yrittäessään ryöstää oman pankkinsa sivukonttorin. Kolmilla sukkahousuilla ja huivilla naamioitunut Rich ilmoitti, että hänellä on ase, ja komensi virkailijat ja asiakkaat lattialle. Rich oli naamioitunut kuitenkin siinä määrin ansiokkaasti, ettei hän nähnyt naamionsa lävitse juuri mitään. Aseen sijasta hän otti esille silmälasikotelonsa. Kun Rich oli uhkaillut panttivankejaan muutaman minuutin ajan silmälasikotelolla, hän oivalsi että jotakin on pielessä. Hän pakeni ulos ovesta ja jatkoi omalla ainutlaatuisella tyylillään piiloutumalla pankin lähelle pysäköidyn auton taakse. Hänet pidätettiin hetken kuluttua.

20.1.1979 englantilainen David Goddall lähti liikkeelle suorittaakseen muutaman myymälävarkauden. Hän marssi tavarataloon ja toimitti asiansa rutiinilla. Ovella häntä odotti peräti kahdeksan myymäläetsivää, jotka osallistuivat myymäläetsivien kokoukseen ja olivat valinneet kokouspaikakseen juuri tämän tavaratalon.

Coopervillessä Ohiossa paikallisessa pankissa vieraili 1992 yritteliäitä, joskin taitamattomia rosvoja. He porasivat kassakaapin oven läpi ja yllättyivät nähdessään edessään tiiliseinän. He jatkoivat poraamista, ja tiiliseinän romahdettua havaitsivat olevansa jälleen kadulla.

Norjassa taasen murtokopla räjäytti kassakaapin auki dynamiitilla. He työskentelivät erittäin varovaisesti, ja laskivat tarkkaan, mikä määrä dynamiittia pitäisi räjäyttää, jotta kassakaappi saataisiin auki sen sisällön vahingoittumatta. Savun hälvettyä he kankesivat oven auki, ja näkivät mitä kassakaappi sisälsi. Aivan oikein. Dynamiittia.

1994 New Jerseyssä pidätettiin mies siitä hyvästä, että hän oli ampunut tietokonettaan. Mies närkästyi ja halusi tietää, miksi hän ei saisi ampua tietokonettaan oman kotinsa rauhassa. Poliisi vastasi, että virkavalta olisi suhtautunut hänen tapaukseensa joustavasti, ellei hän olisi ampunut lainvastaisia onttokärkisiä luoteja rekisteröimättömällä aseella.

Joulukuussa 1995 kolme teini-ikäistä varasti auton Virginian Alexandriassa. Pian he huomasivat, että poliisiauto seurasi heitä. Joukkio hylkäsi auton ja pakeni metsään kohti tiilirakennusta, joka osoittautui lähemmin tarkasteltuna Alexandrian pääpoliisiasemaksi ja kaupunginvankilaksi. Kauhuissaan varkaat kääntyivät takaisin metsään, törmätäkseen kymmeniin poliiseihin jotka olivat metsässä harjoittelemassa takaa-ajoa ja vankikarkureiden jäljitystä. Alexandrian poliisimestari totesi melkein säälien "Niillä kavereilla ei ollut mitään mahdollisuuksia. Paikalla oli niin paljon poliiseja, että oli vaikea selvittää, kuka oikeastaan pidätti heidät."

1999 kolme teksasilaista miestä asetettiin syytteeseen koska he olivat suunnitelleet tappavansa presidentti Bill Clintonin kaktuksella. Nämä itsenäisen Teksasin puolesta taistelevat neropatit olivat aikoneet saastuttaa kaktuksen piikit HI-viruksella, ja ampua piikit presidenttiin muunnellulla savukkeensytyttimellä.

1999 Swafhamissa, Norfolkissa, julistettiin vangituksi mies, joka oli uhannut tappaa sosiaalityöntekijän. Mies oli tiettävästi saanut tarpeekseen siitä, että hänelle luvattu kiukunhallintakurssi oli jälleen kerran lykkääntynyt.

Kolmekymmentä vuotta paperipussiryöstäjän jälkeen näyttämölle astui sipulirengasryöstäjä. Kukaties kyseessä oli hänen poikansa. Mies marssi hampurilaisbaariin Michiganin Ypsilantissa. Hän vilautti asetta ja vaati käteistä. Myyjä vastasi, ettei hän pysty avaamaan kassakonetta, ellei hänelle esitetä tilausta. Ryöstäjä tilasi sipulirenkaita. Myyjä valitteli, että kello on vasta 7.50 aamulla, eikä sipulirenkaita tarjoilla aamiaiseksi. Turhautunut ryöstäjä häipyi paikalta.

Bank Of American konttoriin San Franciscossa astui ryöstäjä, otti tiskiltä pankkisiirtolomakkeen, ja kirjoitti siihen "Tää on röystö. Paa kaikki mani tähän pussiin." Sen jälkeen hän asettui kohteliaasti jonoon päästäkseen tiskille. Jono eteni tuskastuttavan hitaasti. Ryöstäjä poistui jonosta ja käveli kadun toiselle puolelle Wells Fargon konttoriin, jossa näytti olevan vähemmän asiakkaita. Wells Fargon konttoristi vastaanotti lapun, ja pahoitteli "Valitettavasti tämä on Wells Fargo. En voi hyväksyä röystöilmoitusta, joka on kirjoitettu Bank Of American lomakkeelle. Teidän pitää palata vastapäiseen pankkiin." Pettynyt ryöstäjä palasi takaisin kadun toiselle puolelle. Kun Wells Fargon konttoristin hälyttämät poliisit saapuivat Bank Of American konttoriin, he löysivät miehen sisältä jonosta odottamassa yhä vuoroaan.

Jouluussa 2004 60-vuotias mieshenkilö saapui niinikään ryöstöaikeissa Wells Fargon konttoriin. Hän esitti virkailijalle lapun, josa hän vaati rahaa, ja pakeni paikalta. Varkaan paettua virkailija käänsi lapun ja huomasi että se oli kirjoitettu ehdonalaistodistuksen kääntöpuolelle, ja asiakirjassa oli miehen nimi ja osoite. Varas oli ehdonalaisessa pankkiryöstön johdosta.

Peter Ball, Langleyssa, Berkshiressä, joutui valitettavan varkauden uhriksi. Rosvot veivät tältä lintujenystävältä 15 kirjekyyhkystä. Pian kuitenkin osoittautui, että varkaat olivat päästäneet linnut jostain syystä vapaaksi, ja ne lensivät välittömästi takaisin kotilakkaansa.

Kirjekyyhkyset näyttelivät tärkeää roolia myös Saksan Nestlen kiristystapauksessa. Kiristäjä Alexandru Nemeth väitti myrkyttäneensä osan Nestlen tuotteista, jotka oli jo jaettu kauppoihin ympäri maata. Nestle joutui vetämään kaikki tuotteet pois myynnistä varmuuden vuoksi. Nemeth lupasi lopettaa, jos hänelle luovutettaisiin pussillinen timantteja, jotka sidottaisiin kirjekyyhkyn jalkaan. Frankfurtin poliisi seurasi kirjekyyhkyä ja löysi vaivatta tiensä Nemethin kotiin. Myrtynyt Nemeth sanoi olleensa vakuuttunut, että hänen suunnitelmansa oli idioottivarma, mutta "ilmeisesti näin ei ollutkaan asianlaita."

Eläimet ovat muutenkin ihmisten parhaita ystäviä, vai mitä voisi päätellä seuraavasta. Itävallassa murtovaras sai päähänsä perin huonosti harkitun ajatuksen murtautua Robert Koloinin konditoriaan Villachissa. Kun hän hiiviskeli pimeässä toimiston poikki, hänen kimppuunsa hyökkäsi papukaija Lola. Kamppaillessaan papukaijaa vastaan murtomies kaatoi lasiastian, jossa kyykäärme Egor oli viettämässä rauhaisia yöuniaan. Egor ei pitänyt äkillisestä herätyksestä. Murtomies näki taskulampun valossa, kuinka Egor luikerteli häntä kohti, ja silloin leipurin rakkain lemmikki mainalintu Peppino päätti aloittaa suosikki-imitaationsa, ja matki ovikelloa. Täydellisessä paniikissa murtomies syöksyi näyteikkunan läpi ja haavoitti itseään pahasti. Tässä vaiheessa leipuri Koloini oli vihdoin päättänyt ottaa selvää, mitä kummaa alakerrassa oli oikein tekeillä. Hän löysi toimistonsa kaaoksen vallassa, mutta kassakaappi oli ehjä ja kaikki käteinen tallella.

16.1.1997 Amsterdamissa ryöstö epäonnistui, koska liikkeen ainoa paikalla ollut työntekijä oli vierastyöläinen, eikä osannut kunnolla hollantia. Naamioitunut ryöstäjä menetti mahdollisuutensa, kun hän ei onnistunut kommunikoimaan myyjälle, että hän halusi rahaa. Epätoivoinen keskustelu oli yhä käynnissä poliisien saapuessa paikalle. "Kielimuurilla on omat etunsa", totesi liikkeen edustaja.

Sao Paulossa saatiin kaksi murtomiestä verekseltään kiinni, kun talon asukkaat odottamatta palasivat kotiinsa. Sisällä touhunnut rosvo oli liian huonokuuloinen kuullakseen kumppaninsa varoitukset, ja ulkona vartiossa seissyt kumppani oli liian huonokuntoinen paetakseen paikalta. Poliisi sai selville, että molemmat varkaat olivat 78-vuotiaita.

Myöskään Edward Blaine ei osannut lopettaa uraansa ajoissa. Vuonna 1963 hra Blaine sai 20 vuoden tuomion pankkiryöstöstä. Suuri comeback tapahtui 40 vuotta myöhemmin kun 61-vuotias Blaine yritti ryöstää Union Bank & Trustin konttorin Port Royalissa, Virginiassa. Blaine ei huomannut ottaa mukaansa kyllin tilavaa kassia, joten hän pakeni pankista tiputellen sadan dollarin seteleitä housuntaskuistaan. Päästyään pakoautolleen hän tajusi lukinneensa auton avaimet sisään. Yritteliäs herra Blaine etsi maasta halon, jolla hän ajatteli rikkovansa auton ikkunan, mutta todettuaan yrityksen toivottomuuden hän heitti halon vihaisesti menemään. Halko teki täysosuman herra Emmett Lowen rekkaan. Hra Lowe ei ilahtunut. Hän otti aseensa ja ajoi Blainea takaa 200 metrin matkan. Takaa-ajoa seuranneessa käsikähmässä Blaine ampui Lowea, mutta osuikin omaan jalkaansa hetkeä ennen kuin Lowe ampui Blainea samaan jalkaan.

New Yorkissa puolestaan pankkirosvo Anthony Colella oli onnistunut sieppaamaan 1300 dollaria, ja paennut hyvässä järjestyksessä paikalta. Hän ehti jo onnitella itseään onnistuneesta ryöstöstä, kun äkkiä ohikulkija pahoinpiteli hänet ja vei rahat. Syvästi närkästyneenä Colella marssi lähimmälle poliisiasemalle tekemään ilmoituksen, ja joutui pidätetyksi alkuperäisestä ryöstöstä.

Poliisikaan ei ole erehtymätön. Joskus taannoin, kun juopumus julkisella paikalla oli vielä rangaistava teko, Cumbriassa Englannissa päätettiin pistää kadulta parempaan talteen mieshenkilö, jonka oireet olivat selvät: miehen katse kiilui oudosti ja silmät tapittivat päässä. Oikeuteen päästyään mies esitteli tuomarille lasisilmänsä.

Perusta tiedoitettiin 17.12.1996 että uutterat poliisit olivat ajaneet ryöstäjiä takaa Andeille saakka. Silminnäkijät kertoivat, että umpikujaan jouduttuaan ryöstäjät lahjoivat poliisit paksuilla setelinipuilla ja pakenivat paikalta. Kun poliisit alkoivat laskea rahojaan seuraavana aamuna, he havaitsivat että heidät oli lahjottu väärennetyillä seteleillä.

Alibin takaaminen ei sekään aina onnistu tarkoitetulla tavalla. Kun poliisit syyttivät neworleansilaisen Christine Powersin poikaa osalliseksi autosta suoritettuun murhaan, hän raivostui kuten jokainen kunnon äiti silloin kun poikaa syytetään aiheetta. "Asia on päivänselvä!" Powers läksytti poliiseja. "Stevellä ei voinut olla mitään osuutta asiaan, koska täsmälleen kello 10.30 hän oli aivan toisella puolella kaupunkia murhaamassa yhtä toista tyyppiä joka on meille velkaa."

Tyrone Jermain Hogan, 20, tunnusti syyllisyytensä autovarkauden yritykseen Los Angelesissa lokakuussa 2002. Herra Hogan oli yrittänyt kaapata pakettiauton tietämättä, että autossa istui Floridan Kansainvälisen Yliopiston taistelulajijoukkue. Poliisin kertoman mukaan judokat ja karatekat pitelivät herra Hogania maassa "litteänä kuin lettu" virkavallan saapuessa paikalle.  

Somersetissa, Englannissa, Colin Braggs yritti pistää paremmaksi. Hän murtautui poliisiautoon. Koska ikkunat olivat huurteessa, hän ei voinut nähdä, että kaksi poliisinaista istui sisällä autossa kaiken aikaa.

Omalla tavallaan uudet pohjalukemat yritti saada nimiinsä myös se työtön kirjanpainajaveikkonen, joka väärensi dollarin seteleitä mustalla musteella vihreän sijasta, ja joutui välittömästi kiinni yrittäessään levittää väärää rahaansa. Hän ei tiennyt olevansa värisokea.

Steven E. Peterson oli myös mykistävä rikollinen. Vuonna 2000 32-vuotias Peterson ryösti Fort Collinsissa, Coloradossa, saman lelukaupan kahdesti samana päivänä. Toisella kerralla hän uhkasi myyjälle tulevansa takaisin muutaman tunnin päästä. Hän piti sanansa. Poliisit, jotka olivat yhä paikalla tutkimassa päivän toista ryöstöä, pidättivät Petersonin heti kun hän tuli toteuttamaan kolmatta.

1994 Los Angelesissa nuori mies marssi viinakauppaan, heilutteli asettaan ja komensi myyjän luovuttamaan kaikki rahat kassasta. Sitten ryöstäjä huomasi hyllyllä pullollisen erittäin hyvää skottilaista viskiä, ja käski myyjää antamaan senkin. Myyjä kieltäytyi jyrkästi. "Miksi minä en voi saada viskiä?" ryöstäjä närkästyi. "Siihen vaaditaan 21 vuoden ikä" myyjä totesi vakuuttavuudella, jonka pystyy luomaan vain vuosikausien toisto samojen taikasanojen lausumisessa. "Minä olen 21", ryöstäjä intti ase kädessään. "Todista se" myyjä tivasi. Kiukkuinen ryöstäjä kaivoi povitaskustaan esiin ajokortin ja läimäytti sen tiskille. Myyjä tutki ajokorttia huolellisesti ja ojensi pullon. Rosvo poistui tyytyväisenä pullon ja rahojen kanssa. Kotiin päästyään häntä odottivat poliisit, jotka olivat suunnistaneet erehtymättä paikalle, olihan viinakaupan myyjä osannut kertoa heille ryöstäjän täydelliset henkilötiedot. Sama tapahtui uudestaan Indianan Evansvillessa kesäkuussa 1996, mikä viittaa siihen että kyseessä ei ole enää outous vaan maan tapa.

Kaikesta huolimatta maailman kaikkien aikojen naurettavin ryöstö toteutettiin elokuussa 1975. Kolme miestä aikoi ryöstää Skotlannin ja Rothesayn Kuninkaallisen Pankin, mutta he juuttuivat pyöröoveen. Henkilökunta auttoi heidät vapaaksi, ja kiitettyään jokaista he poistuivat noloina rakennuksesta. Muutaman minuutin kuluttua he palasivat ja toivat julki aikomuksensa ryöstää pankin, mutta henkilökunnasta yksikään ei uskonut heitä. Kun he tämän jälkeen vaativat kohtuulliset 5000 puntaa, pääkassanhoitaja nauroi heille varmana siitä, että kyseessä on hyvä vitsi. Ärsyyntynyt koplan johtaja tinki vaatimustaan ensin 500 puntaan, sitten 50 puntaan, ja lopulta 50 penniin, jolloin pääkasööri ei voinut enää hillitä naurunpuuskiaan. Tällöin yksi miehistä hyppäsi kassatiskin yli, ja rojahti saman tien lattialle nilkkaansa pidellen. Kaksi muuta yritti pakoon, mutta he juuttuivat toisen kerran pyöröoveen, ja työnsivät epätoivoisesti väärään suuntaan.

Tuomari Roy Bean, useimmille tuttu Lucky Luke -tarinasta, oli todellinen lännen lengenda. Bean kulki nuorena ympäri Teksasia, ja sai ensi kosketuksen lainkäyttöön toimiessaan Vinagaroonin kyläpahasessa rautateiden rakentajien rauhantuomarina. 1882 hän löysi itsensä Langtryn asemalta, ja tässä kaupungissa hän toteutti lakia seuraavan kahdenkymenen vuoden ajan. 

Tuomari Roy Beanin oikeussali oli Jersey Lily -saluuna, jonka ulkopuolella kylteissä mainostettiin kapakan monipuolisia palveluja: "Tuomari Roy Bean, julkinen notaari", "Rauhantuomari", "Laki Pecosin länsipuolella", "Kylmää kaljaa". Bean veloitti kaksi dollaria kuolemansyyntutkimuksesta ja viisi dollaria avioliitoista sekä -eroista. Tarkkaan ottaen hänellä ei ollut laillisia valtuuksia purkaa avioliittoja, mutta hänen omien sanojensa mukaan "kai minulla on oikeus erottaakin, jos homma ei suju". Jokainen hääseremonia päättyi tuomarin sanoihin "Jumala sielujanne armahtakoon". Suurimman osan tuloistaan hän sai viinan myynnistä. Jokainen tärkeä oikeusjuttu alkoi siten, että Bean pyysi läsnäolevia ostamaan pullon, jotta käsittely olisi joutuisampaa. Hän usein keskeytti käsittelyn tarjoillakseen juotavaa.

Southern Pacific oli ainoa rautatielinja, joka pysähtyi Langtryn asemalla, ja kaupunki oli täysin siitä riippuvainen. Niinpä tuomari Roy Bean suhtautui rautatieväkeen suurella kunnioituksella, ja katsoi läpi sormien niitä rikoksia, joihin rautatieväki syyllistyi. 1882 hän hylkäsi tällä perusteella murhasyytteen, ja huomautti, että vainajalla oli täysi oikeus asettua aseen eteen. Toisessa tapauksessa saluunan kanta-asiakas pääsi pälkähästä, koska uhri oli kiinalainen. Tuomari Roy Bean selasi lakikirjaa, ja totesi "ei täällä millään saamarin rivillä sanota, että kiinalaisen ampuminen olisi laitonta". Ennen siunaustilaisuutta Bean sakotti vainajaa 40 dollarilla siitä, että tämä kantoi takavarikoitua asetta.

Langtryn kaupunki ja saluuna olivat saaneet nimensä kuuluisan englantilaisen näyttelijättären Lillie Langtryn mukaan. Kukaan ei saanut mainita Lillie Langtryn nimeä saluunassa ostamatta ryyppyä ja kohottamatta maljaansa näyttelijättären kuvalle. Kun Langtry oli näytelmäkiertueella Yhdysvalloissa 1888, tuomari pynttäytyi parhaimpiinsa, maksoi kiskurihinnan eturivin paikasta, ja matkusti San Antonioon katsomaan häntä. Roy Bean istui mykistyneenä koko näytelmän ajan, mutta ei rohjennut mennä tapaamaan näyttelijätärtä takahuoneeseen kappaleen päätyttyä.  Lillie Langtry lopulta vieraili itse kaupungissa, joka oli nimetty hänen mukaansa, mutta hänen suurin ihailijansa oli jo kuollut. Roy Bean joi itsensä koomaan San Antoniossa 1903, ja hänet kuljetettiin kotikaupunkinsa oikeustalon takahuoneeseen. Siellä hän seuraavana päivänä kuoli.

Kunniaa pidetään joskus elämää suurempana asiana. Vanhaan hyvään aikaan, kun tuomioistuimet eivät myöntäneet korvauksia, herrasmiehet selvittivät välinsä tyylikkäissä kaksintaisteluissa, joita sekundantit valvoivat. Kaksintaistelut julistettiin useissa maissa laittomiksi viimeistään 1800-luvulla, mutta se ei niitä lopettanut. Meidän aikoihimme asti on keskuudessamme vaikuttanut arvokkaita ihmisiä, joilla on ollut niin vähän kunniaa jaettavaksi, että ovat kokeneet menettäneensä sen heti sillä hetkellä kun joku ohikulkeva moukka on lausunut jotakin laittamatonta. 

1645 Lontoossa kovanaama Sir Hierome Sankey haastoi Sir William Pettyn kaksintaisteluun. Sir William oli hintelä mies ja kovin haluton ottamaan osaa mihinkään toimitukseen, joka tiesi ruumiillista ponnistelua, hengenlähdöstä puhumattakaan. Koska Sir Hierome oli esittänyt haasteen, oli Sir Williamilla oikeus valita aseet. Nerokkaasti Sir William valitsi taistelupaikaksi pilkkopimeän kellarin. Jotta kunniallinen välienselvitys päättyisi varmasti ratkaisemattomaan, hän valitsi vielä aseiksi kaksi niin raskasta timpurin kirvestä, ettei kumpikaan pystynyt niitä nostamaan. 

Naisetkin kaksintaistelivat. 1792 Lontoon Hyde Parkiin astelivat Lady Almeria Braddock ja rva Elphinstone. Rva Elphinstone oli syyllistynyt siihen julkeuteen, että oli rohjennut julkituoda epäilyksensä, jotka koskivat Lady Almerian todellista ikää. Lady Almeria ei ollut sellaista hyvällä katsonut, vaan haastoi rva Elphinstonen kaksintaisteluun. Ensin leidit vaihtoivat kaksi pistoolinlaukausta, joiden tuloksena Lady Almerialta lensi hattu päästä. Entistäkin suivaantuneempana hyvän hattunsa kärsimistä vaurioista Lady Almeria vaihtoi aseet miekkoihin ja onnistui haavoittamaan rva Elphinstonea käsivarteen. Tämä sai viimein rva Elphinstonen järkiintymään, ja hän kirjoitti Lady Almerialle kirjallisen anteeksipyynnön, jonka tämä armollisesti hyväksyi.

Kaksintaisteluiden virallinen paheksunta perustui ennen kaikkea siihen, että tapahtumassa saattaisivat sivulliset haavoittua. Tämä riskitekijä yritettiin minimoida mitä erilaisimmilla keinoilla. 1808 monsieur Le Pique kuoli ilmapallossa Pariisin yläpuolella. Saavutusta edesauttoi se, että hän oli toisena osapuolena maailman ensimmäisessä kaksintaistelussa, joka suoritettiin kuumailmapalloissa.

Ferdinand Ukqwitt oli aikalaistensa mielestä vähemmän lahjakas poliitikko. Hänen tärkein hankkeensa oli liittää Sveitsi Sardinian kuningaskuntaan, ja hän kampanjoi ahkerasti ideansa puolesta siitäkin huolimatta että sekä sveitsiläiset että sardinialaiset torjuivat koko ajatuksen mykistävällä yksimielisyydellä. Wienin tanssivassa kongressissa Preussin edustaja oli kutsunut Ukqwittia "vuosisadan hölmöksi". Ukqwitt sai elämänsä tilaisuuden todistaa väite vääräksi kaksintaistelussa 10.11.1828 Berliinissä Tiergartenin puistossa. Hänen opponenttinaan oli Preussin armeijan upseeri, jonka kanssa Ukqwittille oli tullut riitaa erään neidon kiintymyksestä. Upseeri oli erittäin haluton ottamaan vastaan haastetta, sillä hän järkeili että Ukqwitt, siviilimies joka oli täysin harjaantumaton käsittelemään asetta, ei oikein tiennyt mitä oli tekemässä. Kun kaksintaistelupäivän aamu koitti, upseeri antoi Ukqwittin ampua ensin. Upseeri ei varmaankaan ollut kovin yllättynyt nähdessään kuinka Ukqwitt upseerin sijasta osui omaan sekundanttiinsa, jolta kuula repi oikean korvan irti. Sekundantti jostakin syystä ei pystynyt hillitsemään itseään, vaan heitti Ukqwittiä katukivellä. Ukqwitt yritti väistää kiveä, liukastui, ja putosi puiston penkereeltä alas rauta-aidan päälle. Hän kuoli vammoihinsa. Upseeri säästyi ampumasta laukaustakaan.

Kanadan viimeinen kaksintaistelu koettiin elokuussa 1873 Newfoundlandissa eräällä niityllä St.John'sin ulkopuolella. Herrat Dooley ja Healey olivat aikoinaan olleet parhaita ystäviä. Pahaksi onneksi he olivat rakastuneet samaan naiseen, ja heidän erimielisyytensä kasvoi niin syväksi, että he olivat lopulta yhtä mieltä vain siitä, että kaksintaistelu oli ainoa kunniallinen tapa ratkaista asia. Kun kaksintaistelun hetki koitti, molemmat herrat alkoivat yhtäkkiä tuntea itsensä kumman epävarmoiksi ja alkoivat kysyä itseltään mitä he oikein olivat tekemässä. Paniikki kasvoi askel askeleelta. Kun he kymmenen askeleen päässä kääntyivät, Healey sulki silmänsä ja ampui. Dooley kupsahti maahan. Healey parkui kauhistuneena tehneensä murhan, mutta näin ei ollutkaan asianlaita. Dooley oli yksinkertaisesti pyörtynyt kauhusta. Sekundanteille tämä ei tullut yllätyksenä. He olivat yhteisellä sopimuksella täyttäneet pistoolit paukkupanoksilla. Tämä oli tietysti vakava kaksintaisteluetiketin rikkomus, mutta herrat Dooley ja Healey eivät vaatineet uusintaottelua. He totesivat yhteisesti, että molempien kunnia oli pelastettu kaikkien taiteen sääntöjen mukaan. Kuinka heidän kahden ja rakkaudensa kohteen välillä lopulta kävi, sitä tarina ei kerro.

Vielä niinkin myöhään kuin syyskussa 1971 vietiin aikakirjoihin maailman kurjin kaksintaistelu. Uruguaylainen kenttämarsalkka oli erehtynyt solvaamaan uruguaylaista kenraalia sosialistiksi. Tämä oli tietysti niin verinen loukkaus, että asia oli selvitettävä kunniallisesti. Ammattisotilaat kohtasivat aamunkoitteessa eräässä montevideolaisessa puistossa, kävelivät 25 askelta, ja ampuivat kaikkiaan 37 laukausta. Kumpikaan ei haavoittunut. Kun sotamarsalkan sekundantti joutui selittämään tätä korkeatasoista epätarkkuutta, hän arveli sen johtuneen siitä, että kummatkin kaksintaistelijat olivat unohtaneet laittaa silmälasinsa nenälle ennen kuin he lähtivät selkätuntumasta askeltamaan.
 

Egyptin kuningas Faruk peri valtaistuimen 16-vuotiaana, ja herätti pian huomiota kansainvälisenä playboyna ja vauhdin ystävänä. Jos jokin auto yritti ohittaa hänet, hän yksinkertaisesti ampui sen renkaat puhki. Vaikka hän oli uskomattoman rikas, hänellä oli kuninkaalliselle yllättävä taipumus kleptomaniaan. Suurisuuntaisempaa ryöstöä Farukin aikana oli tietysti se, että kuningas kavereineen omisti 90% Egyptin viljeltävästä pinta-alasta, mutta sivuutamme sen, koska se on näissä merkeissä liian tavallista.

Faruk kähvelsi kaiken häntä kiinnostavan, jopa ystäviltään ja muilta kuninkaallisilta. Kun Jemenin emiiri kävi vierailulla, hän pian oli jalokivikoristeista tikariaan kevyempi. Kun Iranin shaahi kuoli Etelä-Afrikassa, ja ruumis kuljetettiin kotiin Kairon kautta, Faruk salaa pihisti arkusta seremoniamiekan ja mitalit. Hänen alaisensa lähetettiin tiedustelukäynneille yksityiskoteihin muka jotakin muuta asiaa toimittamaan, ja samalla he tekivät tarkkoja havaintoja kaikesta mielenkiintoisesta irtaimistosta, joka saattaisi miellyttää Farukia.

Faruk oli taitava taskuvaras, ja hän kerskaili vapauttaneensa erään vangin vain jotta tämä opettaisi häntä. Kun Churchill istui illallisella Farukin pöydässä, Churchill huomasi, että hänen kellonsa oli kateissa. Faruk kiivaasti kiisti varastaneensa kellon ja poistui pöydästä. Sitten hän palasi takaisin kellon kanssa, ja selitti Churchillille, että hän oli onnistunut nappaamaan oikean varkaan. Faruk myös esitteli ylväänä urheilupalkintoja, jotka hän oli voittanut keksityissä kilpailuissa.

1952 Faruk syöstiin vallasta. Kun Nasserin hallinto otti palatsin omakseen, luetteloitiin maanpakoon lähteneen kuninkaan omaisuus: tuhansia arvokkaita kelloja, harvinaisia kolikoita ja postimerkkejä, tuhansittain tulitikkuetikettejä, partateräpakkauksia, kultaisia virvoitusjuomapullonpitimiä, tonneittain pornoa, amerikkalaisia sarjakuvalehtiä, ja 75 kiikaria. Eräs lehtimies arvioi, että Farukilta jälkeenjäänyt omaisuus oli "maailman suurin ja kallein kokoelma roinaa".

R.L.Stevensonin Tohtori Jekyllin esikuvana oli sata vuotta aiemmin elänyt William Brodie (1741-1788). Brodie oli siviiliammatiltaan arvostettu edinburghilainen porvari,  kaupungin neuvosmies, ja muurarien ammattikunnan oltermanni. Yöminältään Brodie oli uhkapeluri ja murtovaras, joka eli kaksoiselämää lähes kaksi vuosikymmentä ennen kuin hän paljastui.

Elokuussa 1768 Brodie teetti kaksoiskappaleet haltuunsa uskotuista pankin avaimista, ja kähvelsi 800 puntaa. Hän otti kaksi rakastajatarta, joiden kanssa hän sai viisi lasta, eivätkä naiset tienneet toisistaan mitään. Hän teki murtoja kymmeniin taloihin, mutta pysyi epäilysten ulkopuolella, koska hän oli julkisesti arvostettu henkilö. Rahat hän tarvitsi paitsi rakastajattariensa ja heidän lastensa elättämiseen, myös pelihimonsa tyydyttämiseen.

1786 Brodie kävi liian uskaliaaksi ja teki virheen hankkimalla kumppaneikseen kolme ammattivarasta. He suunnittelivat uhkarohkean murron Skotlannin tulli- ja valmisteverokonttoriin. Heidät yllätettiin itse teossa. Brodie pääsi pakoon, mutta rikoskumppani jäi kiinni, ja suostui todistajaksi välttääkseen luovutuksen Englantiin, jossa häntä olisi odottanut tuomio siellä tekemistään rikoksista. Brodie ehti paeta Amsterdamiin ja aikoi jatkaa sieltä Amerikkaan. Poliisi tavoitti hänet päivää ennen laivan lähtöä, ja oltermanni passitettiin takaisin Edinburghiin oikeuden eteen.

Brodien asunnosta oli löydetty roppakaupalla todisteita; vääriä avaimia, pistooleja, valepukuja ja musta murtovarkaan peiteasu. Brodie tuomittiin kuolemaan. Päivää ennen hirttäjäisiä hän oli vielä yrittänyt huijata kohtaloaan vahvistamalla vaatteitaan rautalangalla ja työntämällä kurkkuunsa hopeaputken, mutta nämä konstit pettivät.

Sata vuotta myöhemmin Robert Louis Stevenson ja William Henley kirjoittivat aiheesta näytelmän "Oltermanni Brodie eli kaksoiselämä". Paria vuotta myöhemmin Stevenson muokkasi aineistosta klassikoksi muodostuneen romaanin Tohtori Jekyll ja Mr. Hyde.

Sansibarissa vangittiin 1973 72 henkilöä epäiltynä osavaltion päämiehen murhasta ja valtiopetoksesta. Kansantuomioistuimessa oli edustettuna yksi ainoa täysinoppinut lakimies, Lontoossa opiskellut valtionsyyttäjä Wolfgang Dourado.

Syytetyt peruuttivat tunnustuksensa, ja väittivät tehneensä ne kidutettuina. Omia asianajajia ei syytetyille annettu, vaan Wolfgang Dourado määrättiin syyttämisen lisäksi hoitamaan myös puolustusta. Puolustaja Dourado oli onnistunut saamaan vapautetuksi vuoden päästä 24 asiakastaan. Syyttäjänä hän oli onnistunut myös mainiosti. 34 oli tuomittu kuolemaan ja viisi vankeuteen. Kaikkia asianajaja Dourado kehotti valittamaan päätöksestä.

Hovioikeus valmisteli juttua seuraavan vuoden verran ennen kuin aloitti asian käsittelyn. Wolfgang Douradon toiminnan ansiosta kuolemantuomioista kymmenen peruttiin ja loppujen täytäntöönpanoa lykättiin. Dourado laati näiden puolesta vetoomuksen korkeimpaan oikeuteen. Asia tuli siellä esille jälleen vuoden kuluttua. Tällä kertaa puolustaja Dourado selvisi helpolla, sillä syyttäjä Dourado oli päättänyt luopua kuolemanrangaistuksista.

Oikeus katsoi, että kuolemantuomio oli jätettävä voimaan seitsemän syytetyn kohdalla. Näistä neljä kuitenkin oli vangittu manner-Tansaniassa, ja vaikka syyttäjä Dourado vaati heidän luovuttamistaan Sansibariin, siihen ei voitu suostua sillä perusteella, että Sansibarissa ei käytetty riippumattomia puolustusasianajajia. Tieto tästä epäkohdasta oli saatu toveri Douradolta.

(Matti Pulkkinen: Romaanihenkilön kuolema, 1985)

Itsensä myyminen sai aivan uudenlaisia ulottuvuuksia, kun muuan ruotsalainen herrasmies tarvitsi epätoivoisesti rahaa vuonna 1890. Hän allekirjoitti sopimuksen Karoliinisen Instituutin kanssa, luvaten ruumiinsa lääketieteelliseen tutkimukseen ja käyttöön kuolemansa jälkeen. Vastineeksi Karoliininen Instituutti maksoi herrasmiehelle hänen tarvitsemansa rahat.

1910 sama herrasmies vastaanotti suurehkon perinnön. Hän tuli toisiin ajatuksiin, ja halusi ostaa itsensä ulos sopimuksesta, jonka oli solminut 20 vuotta aiemmin. Karoliininen Instituutti kieltäytyi kunniasta, joten herrasmies haastoi instituutin oikeuteen. Oikeudessa todettiin, että sopimus on pätevä ja pysyy voimassa. Herrasmies ei siis omistanut ruumistaan. Kaiken kukkuraksi hän ei ainoastaan joutunut maksamaan oikeudenkäyntikulut, vaan lisäksi hänet tuomittiin maksamaan korvauksia instituutille siitä hyvästä, että oli antanut vedättää leuastaan kaksi hammasta ilman instituutin lupaa.

Maailman kurjin vankila I

Huipputurvallisista vankiloista kurjin koskaan on ollut Alcoetren vankila lähellä Lissabonia. Heinäkuussa 1978 vartijat panivat merkille, että yhä harvemmat vangit kävivät katsomassa elokuvaesityksiä (joista yksi oli nimeltään "Suuri pakomatka"). Seuraavaksi havaittiin, että 220 veistä oli kadonnut vankilan työkaluvarastosta, kuten myös sähkökaapeleita, talttoja, lapioita, vesiletkuja ja poria. "Me suunniteltiin kyllä niiden etsimistä, mutta ei oikein koskaan päästy alkuun" selitti muuan vanginvartija.

Vaikka nimenhuudossa vankilan pihalla puolet vangeista puuttui paikalta, ei sekään herättänyt vartijoiden mielenkiintoa. He olettivat vankien jääneen selleihinsä loikoilemaan, kuten usein oli käynyt. Vartijat eivät myöskään havainneet aukkoja vankilan muureissa, koska ne oli peitetty julisteilla. Sitä paitsi, vartijat tähdensivät, yöllä valonheittäjät olivat heidän pahimmat vihollisensa, koska ne sokaisivat heitä niin että oli mahdotonta nähdä mitään muurin lähettyvillä.

Vartijat saivat tietoonsa 124 vangin yöllisen paon vasta nimenhuudon jälkeen kello 6.30, kun eräs vangeista tuli kertomaan siitä heille. Portugalin oikeusministeri Santos Pais luonnehti tapahtunutta "normaaliksi", ja jatkoi että pako johtui "vankien oikeutetusta intohimosta saavuttaa jälleen vapautensa."

Maailman kurjin vankila II

Tammikuussa 1982 avattua Baltimoren kunnallisvankilaa mainostettiin USA:n moderneimmaksi rangaistuslaitokseksi. Rakentaminen maksoi 11,2 miljoonaa dollaria. Tietokoneohjatut kamerat valvoivat sitä joka kulmasta, aurinkopaneelit huolehtivat lämmityksestä, ja pakeneminen oli käytännöllisesti katsoen mahdotonta.

Järjestelmässä ilmeni kuitenkin tiettyjä puutteita. Aika ajoin tietokoneohjaus vauhkoontui, ja lukitsi kokonaisia osastoja kesken kaiken. Valvontakamerat väsyivät panorointiin, ja lopulta niitä voitiin käyttää vain puoli tuntia kerrallaan. Sen jälkeen moottoreita piti jäähdyttää kaksi tuntia. Aurinkopaneelit eivät toimineet talvella, vaan ne jäätyivät.

Tämän olisi voinut vielä sietää, mutta myöskään perinteisellä tavalla toteutetut osat vankilasta eivät toimineet. Valvontakopit oli sijoitettu niin strategisesti, etteivät vartijat nähneet niistä selleihin. Monet lukot eivät lukkiutuneet, ja jos lukkiutuivat, eivät enää avautuneet. Keskusradiojärjestelmä osoittautui toimimattomaksi.

Niinpä ketään ei yllättänyt, kun kolmen kuukauden kuluttua avajaisista yhdeksän vankia pakeni potkaisemalla rikkoutumattomat muovilla vahvistetut ikkunat säpäleiksi. Kuten eräs vartija totesi: "Älkää minua syyttäkö. Minä en suunnitellut tätä rakennusta."

Jos ja kun Jeesus Kristus palaa maan päälle, hänen taloutensa on turvattu. Kalifornian Palm Springsissä asunut Ernest Digweed, joka kuoli 1985, testamenttasi koko omaisuutensa Jeesus Kristukselle, Jumalan ainoalle pojalle. Perintösäätiön hoitama omaisuus koostuu USA:n valtion obligaatioista, joiden arvo oli vuosituhannen vaihteessa 615 820 dollaria. Digweedin sukulaiset ovat kiistäneet testamentin ja ovat ehdottaneet poikkeuksellista ratkaisua. He lupaavat hankkia vakuutuksen vastaavalle summalle, jonka vakuutusyhtiö puolestaan maksaisi J.Kristukselle, mikäli tämä saapuisi perimään rahojaan. Tähän mennessä kaksi J.Kristukseksi ilmoittautunutta henkilöä on jo esittänyt oikeudelle vaatimuksensa perinnön suhteen. Tämä ei ole outoa, sillä Kaliforniassa on myönnetty tiettävästi ainakin kuusi ajokorttia Jeesus Kristus -nimisille henkilöille.

Kaikkien aikojen suurin huijari oli Victor Lustig (1890-1947). Tsekkiläissyntyinen Lustig puhui viittä kieltä ja joutui pidätetyksi 50 kertaa pelkästään Yhdysvalloissa. Hänen legendaarisin saavutuksensa oli myydä Eiffel-torni, vieläpä kahdesti.

Lustig aloitti uransa korttihuijarina valtamerilaivoilla ennen I Maailmansotaa. Sota lopetti ylellisyysristeilyt, mutta USA:n iloinen 20-luku kieltolakeineen ja ikuisesti nousevine pörssikursseineen houkutteli Lustigin uudelle mantereelle parastaan näyttämään.

1922 "kreivi" Victor Lustig ilmaantui Missouriin ostamaan pankin pakkolunastamaa maapalstaa, josta kukaan muu ei ollut kiinnostunut. Kreivi selitti menettäneensä asemansa Euroopassa sodan tuloksena, ja päättäneensä asettua Amerikkaan maanviljelijäksi. Hän tarjosi pankille farmista 22 000 dollaria obligaatioina, mikä sopi mainiosti. Kreivi pyysi lisäksi heitä vaihtamaan 10 000 dollarin arvosta obligaatioita käteiseksi, jolla maksettaisiin juoksevia menoja kunnes farmi alkaa tuottaa voittoa. Joutavasta maapalasta eroon päässeet pankkiirit eivät ilakoineet kauaa, kun he huomasivat kreivin vaihtaneen kirjekuoret. Kreivi oli häipynyt matkoihinsa sekä obligaatioiden että käteisen kanssa. Vielä parempaa oli tulossa. Yksityisetsivä jäljitti huijarin New York Cityyn, ja vangitsi hänet. Pitkällä junamatkalla takaisin Missouriin Lustig puhui, puhui, ja puhui. Lopulta hän sai vangitsijansa vakuuttuneiksi siitä, että skandaali tuhoaisi pankin. Ongelma saataisiin kuitenkin pois päiväjärjestyksestä sangen yksinkertaisella tavalla. Jos Lustigille korvattaisiin tuhat dollaria siitä haitasta, mitä hänen pidättämisestään aiheutui, hän menisi matkoihinsa eikä häntä enää nähtäisi Missourissa päinkään. Lustig palasi takaisin, yksin, tuhat dollaria rikkaampana.

Montrealissa asuessaan kreivi Lustig iski silmänsä vermontilaiseen pankkiiriin nimeltään Linus Merton. Lustig palkkasi pikkukonnan ryöstämään Mertonin lompakon, ja kun seuraavana päivänä  Lustig koputti Mertonin ovelle lompakko mukanaan, hän oli hetkessä voittanut pankkiirin luottamuksen. Tällä kertaa kreivi Lustig oli menettänyt koko omaisuutensa eurooppalaisessa vallankumouksessa. Hänen serkkunsa Emil kuului olevan töissä vedonlyöntitoimistossa, ja hänellä oli suora linja raviradoille. Emil sai näin tietoonsa lähtöjen voittajat minuutteja ennen kuin pikkuvälittäjät sulkivat kohteen omilla luukuillaan. Merton "pelasi" muutaman päivän ja voitti joka kerta. Sitten Emil ilmoitti äkisti, että hän aikoo erota toimestaan ja muuttaa, koska vaimo on sairastunut. Merton sijoitti kaiken viimeisen vetonsa varaan. Lustig käveli pois 30000 dollaria rikkaampana.

Toukokuussa 1925 Lustig matkusti Pariisiin. Hän lukaisi paikallisesta sanomalehdestä pikku-uutisen, jossa kerrottiin että 36-vuotias Eiffel-torni oli korjausten tarpeessa. Korjaus olisi niin kallis, että hallituksen kerrottiin pohtivan kannattaisiko mieluummin purkaa koko torni. Muutaman päivän päästä eräitä romumetallikauppiaita kutsuttiin liikeneuvotteluihin hotellisviittiin. Kauppiaat otti vastaan "Posti- ja lennätinhallituksen varajohtaja Mr. Lustig", joka kertoi tunnetut tosiasiat. Eiffel-torni oli pystytetty 1889 maailmannäyttelyyn, eikä sitä alun perin oltu tarkoitettu pysyväksi. Kuten herrat varmaan ovat lehdestä lukeneet, hallitus harkitsee vakavasti tornin purkamista. Mutta tämä on kiistelty asia, ja siksi keskustelumme ovat ehdottoman luottamuksellisia, ymmärtäväthän herrat toki.

Herrat toki ymmärsivät, ja neljän päivän päästä Lustig vastaanotti tarjoukset. Tarjouksiin Lustig ei kiinnittänyt huomiota. Hän oli jo päättänyt, että André Poisson oli oleva sopiva uhri. Lustig ilmaisi epäsuorasti Poissonille, että hänen tarjouksensa hyväksyttäneen, ja henkäisi sitten pitkähkön valituksen siitä, kuinka julkisessa virassa olevan virkamiehen oletetaan elävän ja pukeutuvan korkeatasoisesti ja moitteettomasti, samalla kun tulot eivät ole ollenkaan häävit. Poisson ymmärsi yskän ja otti takkinsa taskusta nipun seteleitä. Lustig vastaanotti lahjuksen ja hyväksyi ilomielin Poissonin ostotarjouksen. Lustig kumppaneineen matkusti heti Wieniin. Siellä he elivät loisteliaasti romukauppiaan lahjuksilla ja selasivat Pariisin lehtiä löytääkseen uutisia tapahtuneesta. Niitä ei ikinä ilmestynyt. Aivan kuin mitään ei olisi ikinä tapahtunut. Lustig palasi Pariisiin ja myi Eiffelin tornin uudestaan, mutta tällä kertaa hänen tuntomerkkinsä joutuivat poliisin tietoon ja hän pakeni Yhdysvaltoihin.
 
1926 Lustig tapasi Floridan Palm Beachissa liikemiehen nimeltään Herman Loller. Loller oli hankkinut omaisuutensa valmistamalla autojen vaihdelaatikoita. Autoala oli alkanut keskittyä suurvalmistajien pelikentäksi, jolla hänen kaltaisensa yrittäjät olivat häviävällä puolella. Lustig tarjosi Lollerille uuden tilaisuuden päästä käsiksi suuriin rahoihin. Avain rikkauksiin oli ns. romanialainen laatikko. Lustig ei ollut keksinyt romanialaista laatikkoa, mutta hän teki siitä taiteenlajin. Newyorkilainen puuseppä valmisti hänelle sarjan sellaisia. Laatikko oli vanhan kameran kokoinen. Molemmissa päädyissä oli kapea lovi, ja toisella sivulla komeili rivi messinkisiä nuppeja ja säätimiä. Lustig esitteli laatikon Lollerille, ja sanoi sen olevan rahantekokone. Väärennöstä ei voitu mitenkään erottaa aidosta, joten sen käyttö oli täysin laillista.

Lustig syötti sisään tuhannen dollarin setelin toisesta päästä ja setelinkokoisen lumppupaperin palan toisesta päästä. Hän väänsi nupeista ja molemmat paperit katosivat koneen sisälle. Lustig selitti, että nyt seteli kostuu kemiallisessa aineessa (salainen resepti), ja kuuden tunnin kuluttua setelin kuva on kopioitunut toiselle paperille. Kuuden tunnin kuluttua Lustig ruuvasi nupeilla koneesta esiin kaksi tuhannen dollarin seteliä. Hän kehotti Lolleria viemään setelit pankkiin tarkastettaviksi. Pankissa kerrottiin, että molemmat setelit olivat aitoja. Totta kai ne olivat. Lustig oli käyttänyt paljon aikaa löytääkseen kaksi sellaista tuhannen dollarin seteliä, joiden sarjanumerot voitiin retusoida identtisiksi. Ennen näytöstään hän luonnollisesti oli tallettanut "kopion" laatikkoon toisesta nupistä vääntämällä.

Loller oli häikäistynyt. Kreivi oli vastahakoinen myymään laatikkoa, koska se oli "ainoa kappale", mutta 25 000 dollarin tarjous muutti hänen mielensä. Rahojen vaihdettua omistajaa Lustig tiesi, että hänellä oli kuusi tuntia aikaa häipyä paikalta. Hänen ei olisi tarvinnut kiirehtiä. Loller työskenteli laatikon kimpussa päiväkaupalla varmana siitä, että oli vain tehnyt virheen jossakin.
 
Myöhemmin Lustig joutui pidätetyksi Oklahomassa ties mistä syystä. Kunnon kreivi tietysti esitteli lainvalvojille ihmelaitteensa, jolla kopioitiin kemiallisesti rahaa niin, että sitä on mahdotonta erottaa aidosta. Sheriffi osti halukkaasti laitteen 10 000:a dollaria ja Lustigin vapautta vastaan. Kahdeksan kuukautta myöhemmin Chicagossa Lustig huomasi tuijottavansa kyseisen sheriffin revolverin piippua. Uskomatonta mutta totta, jälleen kerran Lustig puhui itsensä vapaaksi selittämällä, että sheriffi oli vääntänyt nuppeja väärässä järjestyksessä. Lustig kuitenkin palautti halukkaasti 10 000 dollaria, mistä seurasi, että sheriffi pidätettiin väärennettyjen 100 dollarin seteleiden levittämisestä ja tuomittiin liittovaltion vankilaan.

1934 Lustig viimein itsekin pidätettiin väärän rahan levittämisestä. Hänet sijoitettiin tutkintovankilaan, jota viranomaiset olivat erehtyneet pitämään idioottivarmana. Heilläpä ei ollutkaan nyt vankinaan idioottia, vaan Victor Lustig. Lustig pani merkille, että kun vuodevaatteita vaihdettiin, siivoojat vain kysyivät montako lakanaa tarvittiin, ja kun likaiset lakanat palautettiin, niitä ei ikinä laskettu. Iltaisin sellitovereiden kuunnellessa radio-ohjelmaa Lustig repi ylimääräiset lakanat kuteiksi ja punoi köyden. Parin viikon kuluttua kun vangit lähtivät puoleltapäivin päivittäiselle ulkoilulle vankilan katolle, Lustig teeskenteli kipeää. Kun hän jäi yksin, hän meni pesutupaan ja katkoi ikkunan rautalangat. Sitten hän kinnitti köyden kolmannen kerroksen ikkunaan ja astui ikkunalaudalle. Hän näytteli pesevänsä ikkunoita. Äkkiä pesurätti piteni köydeksi ja Lustig hyppäsi alas. Kadulla hän otti jalat alleen ja hävisi vilinään.
 
Kuukautta myöhemmin kreivi pidätettiin uudestaan Pittsburghissa. Nyt hän joutui oikeuteen ja sai 15 vuoden vankeusrangaistuksen, jota hän kärsi Alcatrazissa. Maaliskuussa 1947 hän sairastui keuhkokuumeeseen ja kuoli pian. Kuolintodistuksessa hänen ammatikseen mainittiin "myyntimies".
 

Keskiajan keskiaikaisuuksista keskeisimpiä olivat oikeudenkäynnit eläimiä vastaan. Ne eivät olleet harvinaisia. Muuan historioitsija on laskenut niitä jopa 200 yhden vuosisadan ajalta. Eläinoikeudenkäynneissä noudatettiin kaikkia asiaankuuluvia muodollisuuksia. Eläimillä oli oma puolustusasianajajansa, syytetty esitti syytekirjelmän, arvovaltaisia juristeja siteerattiin, todistajat vannoivat valoja, ja lopulta tuomio julistettiin ja pantiin täytäntöön. Kotieläimistä useimmiten oikeuden eteen joutuivat siat, jotka kiihdyksissään saattoivat surmata ja syödä lapsen. Siat olivat keskiaikana yleinen näky Euroopan kaupunkien kaduilla. Sikoja pidettiin kaupungeissa puhtaanapitolaitoksena, ja niitä esiintyi kaikkialla missä oli jätteitä.

Nuoren burgundilaisen sikopaimenen poika joutui 5.9.1370 kolmen emäsiän saaliiksi, jotka ilmeisesti pelkäsivät että paimen uhkasi niiden porsaita. Koko sikalauma pidätettiin murhaajien rikostovereina, mutta lauman omistaja anoi että nuoret porsaat vapautettaisiin. Anomuksesta heltyneenä Burgundin herttua julisti että vain kolme sikamaista murhaajaa teloitettaisiin "siitä huolimatta että toiset olivat nähneet pojan kuolevan eivätkä kuitenkaan ryhtyneet puolustamaan häntä."

Kun Sevignyssä 1547 haastettiin emäsika kuuden porsaansa kanssa oikeuteen syytettynä lapsen syömisestä, asianajaja puolusti syytettyjä niin ansiokkaasti että vain emä tapettiin ja porsaat päästettiin vapaaksi. Lieventäväksi asianhaaraksi katsottiin että porsaat olivat pieniä ja niiden äiti oli näyttänyt huonoa esimerkkiä. Kolme viikkoa myöhemmin samat porsaat olivat jälleen oikeudessa, koska niiden omistaja kieltäytyi vastaamasta siitä, että ne käyttäytyisivät jatkossa kunnolla. Omistaja pelkäsi, että porsaissa ilmenisi äidiltä peritty rikollinen taipumus.

Rankaisutoimet olivat joskus sadistisia. Kun vesikauhuinen koira haastettiin oikeuteen vastaamaan pahanteostaan, sitä oli rangaistava asteittaisella silpomisella. Koiraa silvottiin yhtä monta kertaa kuin se oli purrut ihmisiä. Ensin oli leikattava korvat, sitten häntä, ja lopuksi jalat. Käytettiin myös piinapenkkiä ja muita klassisia menetelmiä, joilla tavanomaisesti tutkittiin, oliko ihmissyytetty joutunut paholaisen valtaan.

Näyttävät oikeudenkäynnit olivat suuria yleisötilaisuuksia. Yleisölle ne tarjosivat raakaa huvia. 1386 Normandiassa haastettiin jälleen oikeuteen sika, jota syytettiin pikkulapsen surmaamisesta. Koko Falaisen kaupungin asujaimisto lähti liikkeelle. Kuolemantuomio langetettiin, ja onneton sika puettiin ihmisen vaatteisiin. Sitä ruoskittiin ja silvottiin, kunnes se tuotiin teurastuspölkylle. Zürichin torilla 1442 järjestetyssä tarkoin dokumentoidussa oikeudenkäynnissä sankka yleisöjoukko seurasi herpaantumattoman mielenkiinnon vallassa, kuinka viittoihin pukeutuneet lautamiehet asettuivat istumaan korokkeelle, tuomari iski mustaa sauvaansa ja komensi syytetyn esiin. Syytetty oli valtavan kokoinen susi, joka tuotiin paikalle tukevassa häkissä. Syyttäjä luki syytekirjelmän, jossa sutta syytettiin kahden pikkutytön surmaamisesta. Yleisön paheksunnalla ei ollut rajoja. Lukuisten todistajien kuulemisen jälkeen vanki julistettiin syylliseksi ja päätti päivänsä hirsipuussa kansanjoukkojen riemuitessa ja huutaessa eläköön.

Sittemmin maineikas ranskalainen juristi Bartholemew Chassennee tuli nuorena lakimiehenä kuuluisaksi juuri eläinoikeudenkäynnissä 1521. Rotat olivat tuhonneet Autunin maakunnan kauravarastot ja Chassennee määrättiin puolustamaan rottia. Kun rotat eivät saapuneet vastaamaan haasteeseen ensimmäisessä oikeudenistunnossa, Chassennee väitti menestyksellisesti, että haaste oli levitetty liian pienellä alueella, ja että kaikkien rottien olisi tultava vastaamaan, koska syyte koski hiippakunnan kaikkia rottia. Rotat loistivat poissaolollaan seuraavassakin istunnossa, jolloin Chassennee selitti, että hänen päämiehensä pelkäsivät tulla esiin koloistaan, koska kaikkialla liikkui kantajien ilkeitä kissoja. Hän tähdensi, että haastetulle on suotava turvallinen pääsy oikeuden eteen, ja että olisi kohtuullista, jos kantajat myöntäisivät menettäneensä jutun mikäli syytettyjä ahdisteltaisiin. Valamiehistö oli samaa mieltä, mutta kantajat kieltäytyivät, joten juttu raukesi.