Vuosina 1636-1637 Alankomaissa houkuttelevin sijoituskohde ei ollut Itä-Intian Kauppakomppania, ei pankkitoiminta, eikä arvometallit. 1630-luvun ajan hollantilaiset spekuloivat innokkaasti tulppaaneilla. Tulppaanien hinta noterattiin useiden Alankomaiden kaupunkien pörsseissä. Kiihkeä futuurikauppa arvokkailla kukkasipuleilla johti hillittömään ja ansiottomaan arvonnousuun, mikä kupla aikanaan puhkesi vääjäämättä. Taloustieteen näkökulmasta 1630-luvun tulppaanimania oli historian ensimmäinen markkinakupla, mutta ei suinkaan viimeinen.

Tulppaanimanian tarina ei kuitenkaan kerro niinkään tulppaaneista, kuin rahapolitiikasta. Alankomaiden hallituksen toimilla liikkeellä olevan rahan määrä kasvoi valtavasti, mikä loi puitteet spekulaatioille ja huonoille sijoituksille. Tämä tapahtumien kulku on toistunut jatkuvasti historian kuluessa.

Kun Espanja valloitti Uuden Maailman, Eurooppaan alkoi virrata arvometalleja enemmän kuin koskaan aiemmin. Tämä sai aikaan yleisen hintojen laskun. Kun Perun Huancavelicassa löydettiin elohopeakaivos 1572, hopean erottaminen malmista helpottui huomattavasti, jolloin Bolivian hopeatuotanto ryöpsähti ennätyslukemiin. Hollantilaiset, joilla oli yksinoikeus Japanin kauppaan, puolestaan laivasivat Eurooppaan puolet Japanin hopeatuotannosta. Hopean arvo romahti. Euroopassa mentiin niin pitkälle, että hopeakaivoksia suljettiin, koska täällä hopean louhiminen ja jalostaminen muuttui kalliimmaksi kuin hopean arvo.

Abbe Raynal huomauttaa, että siinä missä portugalilaiset varastivat intialaisilta, hollantilaiset varastivat portugalilaisilta. Puolen vuosisadan aikana Hollannin Itä-Intian Kauppakomppania kaappasi yli 300 portugalilaista alusta jotka oli lastattu itämaiden saaliilla. Tämä tuotti Hollannin Itä-Intian Kauppakomppanialle huomattavia voittoja. Kaksinkertaisen rosvouksen ansiosta idän kulta ja hopea löysi tiensä Amsterdamiin.

Niinpä 1630-luvulla hollantilaisilla oli rahaa enemmän kuin koskaan ennen. Varallisuuden äkillinen kasvu ruokki ilmapiiriä, jossa etsittiin kuumeisesti sijoituskohteita joissa epäiltiin piilevän mahdollisuuksia huomattaviin voittoihin. Yksi niistä kohteista oli tulppaanit. Tulppaanit olivat kauniita, ne kukkivat varhain keväällä, ja niitä oli helppo risteyttää. Uusien tulppaanilajikkeiden luominen oli kiehtovaa puuhaa ja risteytyksen tulokset näki omin silmin lyhyessä ajassa.

Aikakaudella, jolloin keskimääräinen vuosiansio oli 150 guldenia, saattoi vuonna 1623 yksi kuuluisan tulppaanin sipuli saattoi maksaa peräti tuhat guldenia. Tulppaaneja vaihdettiin maahan, karjaan ja taloihin. Väitettiin että hyvä tulppaanikauppias saattoi ansaita 6000 guldenia kuussa. Tulppaanikeinottelu sai pauloihinsa kaikki kansalaispiirit. Piensijoittajia varten kehitettiin vuonna 1634 epätavallisen suuri määrä uusia lajikkeita, joiden ilmaantuminen markkinoille alensi hintoja ja tarjosi uusia sijoituskohteita aloittelijoille. 1635 40 sipulia myytiin 100 000 guldenin ennätyshintaan. Tonni voita olisi maksanut vain 100 guldenia.

Kuuluisan Semper Augustuksen (kuva) hinnannousu oli kuvaava indikaattori markkinoiden höyrähtämiselle. 1624 sipuli maksoi 545 guldenia. Seuraavana vuonna sen hinta oli noussut jo 1360 guldeniin. 1633 tulppaani köyhdytti kukkaroa 2270 guldenin edestä ja kuplavuonna 1637 3 sipulia maksoi 13 630 guldenia. Talo Amsterdamissa olisi maksanut vähemmän.

Vuosilta 1636-1637 on säilynyt runsaasti toisiaan vastaan hyökkääviä pamfletteja, joista toisissa tuomitaan spekulatiivinen kaupankäynti jossa maksetaan järjettömiä summia tavarasta sitä koskaan edes näkemättä, ja luvataan moisen rappiomenon johtavan velkavankeuteen, perheiden kärsimyksiin ja lopulta taivaallisen valtaistuimen langettamaan ankaraan tuomioon. Toisissa annetaan yksityiskohtaisia neuvoja istutusten hoitamisesta, sipuleiden säilyttämisestä ja perehdytetään markkinoiden senhetkiseen hintatasoon.

Kuuluisin tulppaanikuumeen tarina kertoo Wouter Winkelin lasten kohtalosta. Wouter Winkel oli tavernanpitäjä Alkmaarissa. Hän oli ostanut paketillisen sipuleita suurten voittojen toivossa. Valitettavasti hän kuoli ennen kuin oli ehtinyt realisoida omaisuutensa. Seitsemän lasta joutui orpokotiin. Orpokodin pitäjät kuulivat tarinan sipuleista, ja päättivät järjestää asian lasten puolesta. He järjestivät huutokaupan, painattivat myyntiluettelon ja myivät tulppaanit 40 900 guldenin hinnasta.

Toinen tarina kertoo rikkaasta kauppiaasta, joka maksoi 3000 guldenia omasta harvinaisesta Semper Augustuksestaan. Sipuli katosi varastosta. Käännettyään varastonsa ylösalaisin hän törmäsi konttorissa seiloriin, joka muina miehinä pisteli sipulia poskeensa. Seilori pidätettiin ja hän vietti muutamia kuukausia vankilassa.

Marraskuussa 1636 ylikuumentuneet markkinat saavuttivat lakipisteensä. Hurjat tarinat valtameren takaa tulossa olevista laivoista jotka olisivat täynnä mitä eksoottisempia sipuleita, saivat sijoittajat hermostuneiksi. Markkinat romahtivat. Tulppaanikaupan asiamiehet kokoontuivat ja tekivät hallituksen valtuuttamina päätöksen, että ennen marraskuuta 1636 tehdyt kaupat mitätöidään. Sitä seuranneista kaupoista huomioidaan 10% niiden nimellisarvosta. Kaikki eivät tällaista määräystä nielleet, mutta siihen oli sopeuduttava. Nimittäin yksikään oikeusistuin Alankomaissa ei ottanut tulppaanijuttuja käsiteltäväksi, sillä roomalaisen lain mukaan kyseessä oli vedonlyönti, ja kasinotalouden pelivelat eivät tietenkään kuulu oikeusistuimen alaan.

Uudessa kirjassaan Tulipmania Anne Goldgar romuttaa kansantarinat tuhansista onnettomista omaisuuksia menettäneistä tulppaanimanian uhreista. Ei voida osoittaa, että yksikään noiden vuosien konkurssi olisi seurannut tulppaaneilla keinottelusta. Kaikki kaupankäynti tulppaaneilla oli spekulatiivista kaupankäyntiä futuureilla. Pörssissä ostettiin ja myytiin tulppaanien tulevaa arvoa. Kaupankäynti oli jatkuvaa, mutta maksu tapahtui vain kesällä kun sipulit kaivettiin ylös maasta. Jotkut maksoivat prosenttiosuuden, ei edes kymmentä prosenttia pörssinoteerauksesta, eivätkä nämä summat saattaneet ketään vararikkoon. Pikemminkin tulppaanimania haavoitti kunniakäsitystä ja yhteiskunnan järjestystä. Kriisi oli enemmän sosiaalinen kuin taloudellinen.

Amerikkalaiset seikkalilivat Nicaraguassa jo kauan ennen kuin mainio taistelupari Ronald Reagan ja Daniel Ortega oli syntynytkään. 1850-luvulla Nicaraguasta tuli jenkkien erityisen mielenkiinnon kohde. Syy oli varsin luonnollinen, joskin sellainen jota tänä päivänä ei osaa tulla ajatelleeksi.

1849 Kaliforniasta löydettiin kultaa.

Ja mitä tekemistä tällä oli Nicaraguan kanssa, herää kysymys. Ei muuta kuin että matkustajaliikenne USA:n itärannikolta länsirannikolle tapahtui Nicaraguan kautta. Se oli normaali, turvallinen reitti New Yorkista San Franciscoon. Preerian ja Kalliovuorten poikki uskaltautui vain kourallinen lainsuojattomia, seikkailijoita ja hulluja.

Liikenne Nicaraguaan tapahtui Cornelius Vanderbildtin aluksilla. Vanderbildtin liikenneyhtiö kehuskeli aikaansa nähden ennennäkemättömällä nopeudella. Matkailija pääsi rannikolta rannikolle huippeassa 25 päivässä. Lipun hinta oli 300 dollaria, mutta se oli puolet vähemmän verrattuna siihen mitä maksoi sama matka 45 päivässä Panaman kautta. Muut yhtiöt eivät Nicaraguan reittiä käyttäneet, koska Vanderbildt oli ostanut Nicaraguan hallitukselta yksinoikeuden edullisella hinnalla, 10 000 kultadollaria vuodessa ja 10% tuotosta.  

Kalifornian kultakuume teki jo ennestään kannattavasta Vanderbildtin linjasta yleisömenestyksen. Vanderbildtistä tuli miljonääri ja Amerikan rikkain mies, eikä hänen sukunsa luopunut tittelistään ennen kuin vasta 1900-luvun vaihteessa, kun Rockefellereiden Standard Oil sai monopolin öljymarkkinoilla.

Mutta se on 1900-luvun häpeä. Nyt olemme vielä vuodessa 1853, jolloin omaisuuden kerännyt Vanderbildt katsoi, että hänellä oli varaa lähteä viimein huvittelemaan. Hän varusti loistoaluksensa ja suuntasi Atlantin yli Eurooppaan. Heti kun Vanderbildt oli poistunut satamasta, hänen liikekumppaninsa, kaksi häikäilemätöntä laivanvarustajaa Charles Morgan ja C.K.Garrison lakkauttivat osingot Vanderbildtille ja ostivat yhtiön osakkeet itselleen. Se ei ollut nurkanvaltaus vaan rehellinen kaappaus. Lehdistö ennusteli että herrat saavat eteensä vaikeuksia, kunhan kommodori Vanderbildt saapuu kotiin Euroopasta.

Vanderbildtin vastaus oli vaikuttavan napakka:

Hyvät herrat,

Olette rohjenneet vehkeillä minua vastaan. En nosta syytettä.
Oikeus on liian hidas. Tulen raunioittamaan teidät.

Kunnioittavasti,
Cornelius Vanderbildt.

Vanderbildtin vastahylkkäys oli raju. Hän polkaisi maasta uuden laivanvarustamon, joka pudotti laivalippujen hinnat ällistyttävään 35:een dollariin. Morgan ja Garrison maksoivat vastahakoisesti Vanderbildtille hänen saatavansa, mutta Vanderbildtin kosto ei ollut vielä täydellinen. Hän osti bulvaanien avulla takaisin osake-enemmistön myös vanhasta laivalinjastaan, tuli jälleen yhtiön johtoon, ja valmistautui antamaan Morganille ja Garrisonille monosta.

Morgan ja Garrison eivät kuitenkaan antautuneet niin vähällä. He kävivät käsiksi ongelman ytimeen, Nicaraguaan. He palkkasivat työrukkasekseen 160-senttisen ja 50-kiloisen hintelän William Walkerin, joka uskoi vakaasti valkoisten ylivaltaan ja elätteli pienessä varressaan suuruudenhulluja kuvitelmia. Nyt hän saisi toteuttaa ne. Walker rantautui Nicaraguaan talvella 1856 mukanaan 100 amerikkalaista ja 150 nicaragualaista palkkasoturia sekä 20 000 dollarin laina uuden hallituksen pystyttämiseksi. Sellaisen hallituksen, joka ei myisi kauttakulkuoikeuksia ainakaan Vanderbildtille.

Nicaraguassa oli sattuneesta syystä nähty edellisten 8 vuoden aikana jo 13 eri hallitusta, joten yksi lisää ei pahemmin hetkauttanut, vaikka johdossa olikin harmaasilmäinen gringo. Walker nimitti Patricio Rivasin presidentiksi. Garrison lähetti poikansa salaa viemään Walkerille sanan, että Vanderbildtin Nicaraguassa oleva omaisuus ja varat on takavarikoitava sillä perusteella, että hän oli vuosikausia huijannut Nicaraguan kansaa ja hallitusta. Vanderbildt oli kyllä todistetusti maksanut sopimuksensa mukaiset suoritukset merenkulusta, mutta oliko Vanderbildt pulittanut senttiäkään niistä matkoista jotka hänen yhtiönsä oli toimittanut Nicaraguan maa-alueella? Hahaa.

Samaan aikaan Morgan New Yorkissa ryhtyi pelaamaan raivoisasti Vanderbildtin osakkeilla. Hän myi kaikki Vanderbildtin osakkeet mitä käsiinsä sai, päivän hintaan, joka oli vielä toistaiseksi hyvä, ja hän saattoi luottaa siihen, että niillä osakkeilla oli aina vähintään yksi erittäin halukas ostaja, Cornelius Vanderbildt. Vanderbildt, jolla ei ollut mitään tietoa Walkerin tehtävän todellisesta luonteesta, salli jopa 250 hengen suuruisen vahvistusjoukon matkan Nicaraguaan ilmaiseksi, siinä uskossa että se vakauttaisi maan tilannetta.

13.3.1856 Wall Street kuuli uutiset Nicaraguasta. Mikä ihmeiden ihme, uusi yksinoikeus Nicaraguan kauttakulkuun oli myönnetty Morgan & Garrison –yhtiölle. Vanderbildtin osakkeet romahtivat 22,5:stä 13:een viidessä päivässä.

Vanderbildt pommitti USA:n ulkoministeriötä kirjeillä, joissa hän valitti, että ulkomainen hallitus on varastanut miljoonia dollareita Amerikan kansalaiselle kuuluvaa omaisuutta. Ulkoministeriö vastasi, että heidän tietojensa mukaan Vanderbildtin yhtiön kotipaikka on Nicaragua, joten asia ei kuulu heille lainkaan. Lehdistö hihitti ajatukselle, kuinka Vanderbilt joutuisi kääntymään Nicaraguan uuden hallituksen puoleen saadakseen helpotusta kurjuuteensa.

Kaikkea muuta Vanderbildt kyllä yritti, paitsi sopia Nicaraguan uuden hallituksen kanssa. Vanderbildt nosti syytteen kilpailijoitaan vastaan, yritti lahjoa presidentti Rivasin, painosti naapurimaita hyökkäämään Nicaraguaan, ja lopulta puolen vuoden päästä hän rahoitti vastavallankumouksen.

Marraskuussa 1856 Costa Ricaan saapui kaksi (2) palkkasoturia, joilla oli mukanaan paljon rahaa ja nykyaikaisia kiväärejä. Amerikkalainen Sylvanus Spencer, englantilainen William Webster ja Costa Rican presidentti Juan Rafael Mora kokosivat 120 miehen armeijan, joka hyökkäsi Nicaraguaan ja takavarikoi takaisin Vanderbildtin yhtiön omaisuuden. William Walker antautui vappuna 1857 ja karkotettiin maasta. Nicaraguaan asetettiin uusi, yhteistyökykyinen hallitus.

Vanderbildtin osakkeet nousivat kohisten Wall Streetillä. Morgan & Garrison romahti. Varmistaakseen että enää ei tapahtuisi ikäviä yllätyksiä, Vanderbildt ryhtyi kiristämään Panaman kautta liikennöiviä yrityksiä, jotka saivat maksaa 40 000 dollaria kuussa siitä ilosta, että Vanderbilt ei aio kilpailla heitä vastaan. Panaman yhtiöillä oli varaa siihen, sillä he saivat USA:n hallitukselta runsaat korvaukset siitä, että he kuljettivat postia New Yorkin ja San Franciscon välillä Panaman kautta.

William Walker osallistui vielä halukkaasti Keski-Amerikan asioiden uudelleenjärjestelyihin kunnes hän kuoli hondurasilaisen teloitusryhmän edessä 1860. Morgan ja Garrison menettivät omaisuuksia Nicaraguassa, mutta muilla laivareiteillä he menestyivät hyvin. Kun aikanaan heidän menestyvä yhtiönsä myi laivansa hyvällä hinnalla, ne osti kukapa muu kuin Cornelius Vanderbildt. Bisneshän on vain bisnestä.

1830-luvun kumikuume oli ohi yhtä nopeasti kuin se alkoikin. Kumi oli vettä pitävä ja notkea materiaali, jonka piti mullistaa monet arkipäiväiset esineet. Toisin kävi. Luonnonkumi jäätyi talvella kivikovaksi ja kesällä se suli muodottomaksi massaksi. Kun Charles Goodyear (1800-1860) kävi keskikesällä 1834 sisään Amerikan suurimman kumiliikkeen ovesta myydäkseen keksintönsä, uudenmallisen pelastusliivien venttiilin, yhtiö kieltäytyi kohteliaasti. Heillä ei ollut aikaa venttiileille. Tehtaan pihalle oli haudattu edellisenä yönä 20 000 dollarin arvosta asiakkaiden palauttamia helteessä sulaneita mustia ja haisevia kumitavaroita. Goodyearille kerrottiin, että firma tuskin pysyisi edes pystyssä syksyyn saakka.

Konkurssin tehnyt rautakauppias Goodyear ei saanut venttiiliään kaupaksi, joten hän käveli velkavankeuteen. Vankilassa tämä uuttera mies, jonka kaikki liiketoimet järjestään epäonnistuivat, kiinnostui aikansa kuluksi kumista. Hän pyysi vaimoaan tuomaan selliin palan raakakumia ja kaulimen. Vapauduttuaan Goodyear jatkoi vankikopissa aloittamiaan kumikokeiluja. Hänen ideansa oli lisätä raakakumiin jotakin materiaalia, joka parantaisi sen ominaisuuksia. Se materiaali olisi vain ensin löydettävä kokeilemalla. Naapurit esittivät valituksia löyhkän johdosta, jolloin Goodyear siirsi laboratorionsa newyorkilaisen kerrostalon neljänteen kerrokseen. Kemikaalit toimitti hyväntahtoinen rohdoskauppias. Magnesium vaikutti lupaavalta, mutta magnesiumkumi ei edelleenkään kestänyt lämpöä. Magnesiumin ja sammuttamattoman kalkin sekoitus kumissa toimi jo paljon paremmin, ja hän sai messuilla kultamitalin tuotteistaan.

Kokeeksi Goodyear käsitteli kumia typpihapolla, mutta kun palanen muuttui mustaksi, hän heitti sen menemään. Muutamaa päivää myöhemmin hän muisteli että typpihappokumi oli tuntunut sormissa poikkeukselliselta. Hän etsi palasen takaisin käsiinsä ja huomasi että kumin pinta oli muuttunut sileäksi ja kuivapintaiseksi kuin kangas. Näin hyvää kumia ei ollut kukaan aiemmin osannut valmistaa.

Goodyear perusti yrityksen joka valmisti uutta kumia, mutta vuoden 1837 pörssiromahdus vei toiminnalta kaiken pohjan pois. Hän majoittui perheineen hylättyyn kumitehtaaseen Staten Islandilla. Lapset onkivat satamasta kaloja ruoakseen. Goodyear onnistui löytämään uuden rahoittajan ja valmisti postilaitokselle 150 kumilla käsiteltyä postisäkkiä. Kun Goodyear sai säkit valmiiksi, hän jätti ne varastoon ja lähti perheineen lomalle hyvin ansaittuja rahojaan tuhlaamaan. Kun he palasivat takaisin, säkit odottivat varastossa yhdeksi köntiksi sulaneina. Niiden pinnan alla piili sittenkin yhä vanha tahmea kumi.

Pennittömänä Goodyear pakeni New Yorkista Massachusettiin. Siellä Goodyear teki talvella 1839 suuren keksintönsä. Nyt hän yhdisti kumiin rikkiä. Kuuluisa tarina, jonka todenperäisyydestä on eri käsityksiä, kertoo että Goodyear suutuksissaan tai vahingossa tiputti kumipalan liedelle. Kumi ei ollut sulanut, vaan kärventynyt kuin nahka. Kärventynyt kumi oli vedenpitävää ja auringossa sulamatonta. Goodyear oli keksinyt vulkanoinnin.

Tuona talvena Goodyear jatkoi kokeitaan vatsatautisena ja reumatismin runtelemana, kainalosauvoilla eteenpäin laahustaen. Hän yritti löytää juuri oikean yhdistelmän rikkiä ja hehkutusta, ja työnteli kumikappaleita uuniin heti sen jälkeen kun hänen kärsivällinen vaimonsa oli paistanut siellä leipää. Näihin aikoihin Goodyear joutui Bostonissa vaihteeksi vankilaan, kun hänellä ei ollut varaa maksaa viiden dollarin hotellilaskuaan, ja hänen nuorin lapsensa kuoli.

Lopulta Goodyear kokeilujensa tuloksena päätyi ihanteelliseen kaavaan, ja kirjoitti asiasta langolleen, joka oli tekstiilitehtaan osakas. He ryhtyivät valmistamaan kumilla vahvistettua kangasta. Uskollisena omalle liikemiesvaistolleen Goodyear pyrki kiireen vilkkaa eroon osuudestaan näissä liikeyrityksissä jotta pääsisi jatkamaan kokeitaan. Hän solmi kammottavan epäedullisia sopimuksia patenteistaan, ja maksoi ennätyspalkkioita asianajajille, jotka puolustivat hänen oikeuksiaan jutuissa kilpailijoita vastaan. Kun Goodyear matkusti Englantiin hakemaan patenttia vulkanoidulle kumille, hän sai kuulla, että Thomas Hancock oli jättänyt samanlaisen hakemuksen muutamaa viikkoa aiemmin. Hancock oli tehnyt keksintönsä analysoimalla Goodyearin valmistamaa kumia.

Lontoon ja Pariisin maailmannäyttelyihin 1850-luvulla Goodyear valmisti näyttelypaviljongit, jotka olivat kumia lattiasta kattoon. Samaan aikaan hänen ranskalainen patenttinsa hylättiin muotovirheen takia, ja hän menetti kaiken luottonsa. Goodyear vastaanotti keisari Napoleon III:n myöntämän Kunnialegioonan ristin vanhassa tutussa paikassa, velkavankilassa.

Kun Charles Goodyear kuoli vuonna 1860, hänellä oli 200 000 dollaria velkaa. Vuonna 1898 Frank A. Sieberling perusti kumitehtaan, jolle hän antoi nimeksi Goodyear. Sieberling otti nimen käyttöön maksamatta mitään korvausta Goodyearin suvulle ja pulittamatta penniäkään patenteista, mutta hän osoitti arvostustaan aistikkaimmalla mahdollisella tavalla. Hän pystytti Charles Goodyearille patsaan, joka sijaitsee Akronissa Maailman Kumimuseossa. Siellä se todistaa kaikille kävijöille, kuinka kova työ, periksiantamattomuus ja uutteruus palkitaan aina. Ja avokätisesti.

IRC tarkoittaa tänä päivänä jotain ihan muuta kuin 1980-luvulla. Selitys lienee paikallaan.

Vastauspostimaksun oheistaminen ulkomaanpostiin oli jo varhain suuri ongelma. Käteisen rahan lähettäminen kirjeessä saattaa tänäkin päivänä olla rikos, joka tuottaa vastaanottajalleen suuria ongelmia. Kansainvälinen Postiunioni kehitti tarkoitusta varten IRC-kupongin. Lähettäjä saattoi oheistaa kirjeeseen paikallisesta postikonttorista ostamansa kupongin, jonka vastaanottaja vaikka toisella puolella maapalloa saattoi vaihtaa omassa postikonttorissaan paikallisiksi postimerkeiksi. Kupongin hinnan ja postimerkkien arvon erotus teki järjestelmästä kannattavan.

1919 amerikanitalialainen Charles Ponzi (1878-1949) ilmoitti luoneensa talousimperiumin IRC-kupongeilla keinottelemalla. Ensimmäisen maailmansodan jälkeisessä kaaoksessa hän oli saanut hankittua itselleen Euroopasta pilkkahintaan varaston IRC-kuponkeja, jotka hän oli vaihtanut postimerkeiksi huomattavalla voitolla. Ponzi ylpeili, että hänen palveluksessaan toimii Euroopassa kokonainen armeija agentteja, jotka ostavat arvonsa menettäneitä kuponkeja ja lähettävät ne Yhdysvaltoihin, jossa ne lunastetaan täydestä arvostaan. Mikä parasta, kuka tahansa kansalainen saattoi tulla mukaan ja sijoittaa Ponzin liiketoimiin. Rikastuminen olisi taattu. Ja millä nopeudella! Ponzi lupasi 50% tuoton 45 päivässä!

Ponzista tuli suurinpiirtein yhdessä yössä suoranainen sankari. Hän osti sata pukua ja niihin sopivat kengät. Hän tuprutteli sikaaria timanttikoristeisen sikaarinpitimen varassa. Nuori sihteeri-rakastajatar Lucy Meli näyttäytyi hänen käsipuolessaan. Pankkiirit ja huomattavat henkilöt ylistivät Ponzin yrittäjähenkeä. Häntä kuvattiin kaikkien aikojen suurimmaksi italialaiseksi, minkä Ponzi torjui. ”Onhan myös Kolumbus ja Marconi. Kolumbus löysi Amerikan ja Marconi keksi radion.” ”Mutta te keksitte rahan!”

Kesällä 1920 kupla puhkesi. Liittovaltion rahoitustarkastus oli laskenut, että vaikka kaikki USA:n IRC-kupongit vaihdettaisiin rahaksi, niistä ei kertyisi kuin murto-osa niistä tuotoista, joita Ponzi oli ilmoittanut ansaitsevansa. Ponzi vastasi, että hän on unohtanut enemmän asioita vaihtokursseista kuin mitä hänen kriitikkonsa olivat koskaan tienneet.

Kun todisteita alkoi kertyä, Ponzin menestyksen salaisuus selvisi. Ponzi oli ensimmäisenä soveltanut moderneilla rahamarkkinoilla ikiaikaista pyramiidirakennelmaa. Ensimmäisinä mukaan tulleet saivat tosiaan 50% tuoton 45 päivässä. Mutta pyramiidi elää sen varassa, että sen pohjan on kasvettava kaiken aikaa. Jossakin vaiheessa markkinoiden raja tulee vääjäämättä vastaan. ”Äijä on matemaattisesti täydellinen idiootti” totesi Ponzin entinen alainen William McMasters Boston Globe-lehdessä. ”Hän tuskin osaa edes laskea yhteen.”

9.8.1920 Ponzi julistettiin konkurssiin. 11.9. selvisi että Ponzi oli joutunut aikoinaan vankilaan Kanadassa maahanmuuttajien salakujetuksesta. 13.9. Ponzi pidätettiin. 10 500 sijoittajaa alkoi vaatia 4.3 miljoonan dollarin sijoituksiaan takaisin. Turhaan tietysti.

Kun Ponzin sihteeriltä Lucy Meliltä kysyttiin, oliko Ponzin toimistossa koskaan ollut ensimmäistäkään IRC-kuponkia, Meli puolusti urheasti sulhastaan moista halpamaista epäilyä vastaan. ”Totta kai”, Lucy Meli vastasi herttaisesti. ”Toimistossa oli aina pari kappaletta näytteeksi.”
 
Ponzin pyramiidisuunnitelma oli niin vaikuttava, ja henkilöityi niin vahvasti häneen, että nykyäänkin pyramiidirahoitus tunnetaan englannin kielessä termillä ”Ponzi scheme”. Itse herra Ponzi vietti aikaansa eri vankiloissa eri rikoksista syytettynä, kunnes hänestä saatiin tarpeekseen ja hänet karkoitettiin 1934 Italiaan, missä hän yritti petkuttaa Mussolinia. Ponzi kuoli pennittömänä brasilialaisessa vaivaistalossa.

Legendaarinen merirosvo Kapteeni Kidd oli merten kauhu, verenhimoinen ja pelätty mies, joka ryösti ja keräsi sapeli hampaissaan satumaisen aarteen, jota ei koskaan löydetty. Katsotaan mitä tahansa romaania tai elokuvaa, tämä on se kuva jonka hänestä saamme.

Todellinen Kapteeni Kidd oli liikemies, joka pestattiin merirosvoksi. Tehottoman uransa aikana Kidd ryösti kaksi (2) isoa kauppalaivaa, joutui piiloutumaan hyttiinsä omalta miehistöltään, joka uhkasi hänen henkeään ja lähti tarmokkaamman merirosvon matkaan heti kun pääsi. Kiddillä oli Englannin kruunun lupa harjoittaa merirosvousta sotatoimena valtakunnan vihollisia vastaan. Kun hän toi saaliinsa sijoittajilleen, hänet pidätettiin. Hänelle tarjottiin armahdusta, jonka oikeus mitätöi, ja hänet hirtettiin. Ja mitä tulee hänen satumaiseen aarteeseensa, se oli luvattu etukäteen osuuksina hovin ja hallituksen rahoittajille. Loput mitkä jäi jäljelle, Englannin hallitus korkeimman arvovaltaisesti takavarikoi leskeltä ja lapsilta, jättäen heidät puille paljaille.

Sellaisesta kyynisestä reaalipolitiikasta ei kovin väkevää seikkailuelokuvaa tietenkään saa aikaan. Kun todellisuus ja legenda ovat ristiriidassa, on syytä painaa legenda.

"Kruunun merirosvo" oli Englannin vakiintunutta politiikkaa, joka alkoi jo 1500-luvulla kun Elisabeth I valtuutti Sir Francis Draken sotimaan espanjalaisia vastaan kaikilla maailman merillä. 1600-luvun kuuluisin merirosvo Henry Morgan loi uransa samalla tavalla. Kun kohtuullisesti menestynyt newyorkilainen kauppias William Kidd (1645-1701) tarttui tarjoukseen 1696, hänellä ei ollut mitään syytä epäillä kruunun suojelusta.

Kiddin toimeksianto tosin oli poikkeuksellinen. Hän sai oikeuden hyökätä kaikkien kansakuntien aluksia vastaan ja pitää saaliin. Mitä poliittisia ongelmia tästä myöhemmin seuraisi, sitä Kidd tuskin osasi epäillä. Hänen tehtävälistansa kärjessä oli vangita neljä pahamaineista merirosvoa, Thomas Too, John Ireland, Tho Wake ja William Maze. Ketään heistä Kidd ei saanut kiinni.

Laivan ja miehistön rahoituksen takasivat bulvaanien välityksellä neljä hyvin huomattavaa englantilaista hallituksen edustajaa. Heille kyseessä oli puhdas liiketoimi. Sijoittajina oli Englannin lordikansleri John Somers, Amiraliteetin ensimmäinen lordi, Oxfordin jaarli, ja kaksi valtiosihteeriä, Romneyn jaarli ja Shrewsburyn herttua. Kuninkaalle kuului 10% osuus saaliista. Uuden Englannin kenraalikuvernööri Lordi Bellamont ja hänen vaikutusvaltainen ystävänsä Robert Livingstone olivat saava 7,5% kumpikin. Jos saaliin arvo ylitti 100 000 puntaa, kapteeni Kidd itse sai pitää laivan.

Kidd ei löytänyt ensimmäistäkään merirosvoa Atlantin vesiltä. Hän päätyi Intian valtamerelle, jossa hän alkoi metsästää ranskalaisia vihollisaluksia. Ensimmäinen laiva, jonka Kidd vihdoin sai kaapattua, osoittautui hollantilaiseksi. Miehistö olisi halunnut ryövätä aluksen siitä huolimatta, mutta Kidd sai heidät perääntymään pistooleilla uhaten.

Kidd vaihtoi taktiikkaa. Hän nosti Ranskan lipun mastoon ja sai houkuteltua viereensä Ranskan lipun alla purjehtineen Quedach Merchantin. Heti kun kiinnityshaat olivat paikallaan, Kidd nosti mastoon Englannin lipun. Quedach Merchant osoittautui armenialaiseksi kauppalaivaksi, jonka miehistö oli maureja, mutta koska se purjehti ranskalaisilla papereilla, sotatoimi oli laillinen. Saaliin arvo oli 400 000 puntaa. Kidd kaappasi vielä toisen ranskalaisen aluksen, ja suuntasi maihin Madagaskarille.

Madagaskarilla seisoi ankkurissa Moca Frigate, merirosvo Robert Cullifordin alus. Kun Kidd ampui merkkilaukauksen saapuessaan satamaan, Cullifordin piraatit pakenivat. Kidd ehdotti, että he kaappaisivat Mocan saman tien, mutta nyt miehistö asettui vastahankaan. Kidd ei ollut saanut aikaan mitään kolmessa vuodessa. Cullifordin leivissä miehistö voisi saada parempaa saalista ja jakaa sen heti, ilman että se vietäisiin Bostoniin rahoittajien tarkastettavaksi. 97 Kiddin miestä nousi kapinaan. Kidd linnoittautui hyttiinsä ja tukki oven ryöstösaaliilla. Hänelle jäi 13 miestä ja rippeet siitä, mitä miehistö vei mukanaan hylätessään Kiddin alukset.

Sillä välin Itä-Intian kauppakomppania oli saanut kuulla STT:n uutisia, että hurja merirosvo Kidd ja hänen raaka miehistönsä oli kaapannut "kymmeniä laivoja", mm. maurien laivan Quedach Merchantin. Intian suurmogulia oli lepytettävä. Muuten kaikki kauppa- ja sotilassuhteet Intiaan katkeaisivat. Kidd julistettiin merirosvoksi ja hänestä annettiin etsintäkuulutus.

Kidd luopui toivosta saada värvättyä väkeä Madagaskarilta. Kaikki tiesivät Kiddin menevän Bostoniin. Kuka asettaisi itsensä alttiiksi, kun saalis valuisi kuitenkin muiden taskuihin. Kidd, joka oli jo kaksi vuotta myöhässä sovitusta paluuajasta, lipui aluksineen rauhallisesti Anguillaan, jossa hän sai kuulla olevansa etsintäkuulutettu. Loputkin miehet karkasivat matkoihinsa.

Anguillassa 1699 Kiddillä oli vähintään 10 000 punnan omaisuus, jonka turvin hän olisi voinut elää loppuelämänsä Karibialla äveriäänä miehenä, mutta hän halusi täyttää sitoumuksensa ja oletti, että asia selviää, kunhan hän esittää kaappaamiensa kahden laivan ranskalaiset passit. Hän purjehti New Yorkiin, lähetti laivojen passit kenraalikuvernööri Bellamontille, ja sai häneltä lämpimän vastauksen, jossa luvattiin kuninkaallinen armahdus.

Kidd rohkaistuneena purjehti määränpäähänsä Bostoniin. Hän saapui perille 1.7.1699. Kenraalikuvernööri Bellamont aikailematta pidätti hänet. Laivaston alus kuljetti vangin tuomittavaksi Lontooseen, jossa Kidd sai nauttia hänen majesteettinsa vankilan vieraanvaraisuudesta toista vuotta ennen kuin oikeudenkäynti alkoi keväällä 1701. Oikeudessa Kidd pyysi tuomaria huomioimaan ranskalaiset asiakirjat, jotka osoittivat hänen syyttömyytensä. Mutta Kiddiä syytettiinkin myös murhasta.

Maksetut todistajat vannoivat, että Kidd, kuumaverinen skotti, oli aluksellaan joutunut riitoihin tykkimies William Mooren kanssa. Eräänä päivänä Kiddin kulkiessa ohitse oli Moore nimittänyt Kiddiä rakkikoiraksi. Kidd oli iskenyt Moorea rautavanteisella saavilla. Moore menehtyi seuraavana päivänä. Kidd puolustautui sillä, että hänen aikomuksensa ei ollut tappaa, sitä paitsi kapinan uhka oli suuri. Lukuisia todistajia, hänen entisiä kapinoineita miehistön jäseniään, saapui kertomaan värikkäitä lausuntoja, joista Kidd huomautti, että nämä miehet vannovat mitä tahansa.

Tuomion harkitsemiseen kului yksi tunti. Kruunun tuomari julisti, että ranskalaisia passeja ei ole tullut ilmi, ja ne on nähnyt vain syytetty itse, jos niitä on koskaan ollutkaan. Syytetty oli hakenut kuninkaallista armahdusta, mutta lähestynyt asiassa sellaista virkamiestä, joka ei ollut asiassa toimivaltainen, joten armahdus on merkityksetön. 24.5.1701 kapteeni Kidd hirtettiin.

Seuraavana päivänä 25.5.1701 parlamentissa lordikansleri Somers myönsi, että hän oli ollut osakkaana Kiddin liiketoimissa, mutta se oli täysin laillista, eikä hän sitä paitsi ollut saanut siitä voittoa. Itä-Intian kauppakomppania ilmoitti juhlallisesti Intian suurmogulille, että paholaismainen merirosvo Kidd oli hirtetty. Lopullisesti oikeus toteutui, kun Kiddin leskeltä ja lapsilta takavarikoitiin kaikki heidän omaisuutensa. Kuningatar Anne sijoitti näin saadut 6471 puntaa Greenwichin sairaalan perustamiseen. Myös Moca Frigaten kapteenille, merirosvo Cullifordille kävi hyvin. Hän oli osoittanut asiansa oikealle virkamiehelle. Hänelle myönnettiin täysi armahdus.

Englannin parlamentin arkistossa on täydellinen selonteko Kiddin asiakirjoista, jotka koottiin maaliskuussa 1701 oikeuskäsittelyä varten. Se, että luettelossa on selvällä englannin kielellä merkittynä "kaksi ranskalaista passia" ei yllättäne ketään. Kapteeni Kiddin ruumis sidottiin vahvoilla nahkavöillä ja ripustettiin Tilbury Pointiin Thamesin suulle, jossa se roikkui vuosikaudet varoitukseksi kaikille jotka harkitsivat merirosvousta ja kenties myös niille, jotka erehtyisivät luottamaan hänen majesteettinsa hallituksen lupauksiin.

Vuonna 1919 Yhdysvaltojen Alkoholiliikkeellä oli Bostonissa jättimäinen siirappisäiliö. Teräsastian halkaisija oli 30 metriä ja korkeus 16 metriä. Sisällä lymysi yli 8 miljoonaa litraa siirappia. Hieman ennen puoltapäivää 15.1.1919 tankki räjähti.

Ilmanpaine, jonka räjähtänyt tankki loi, paiskasi ihmiset ilmaan. Seuraavassa hetkessä vastavoima imaisi heidät ja muun rojun takaisin. Metallinkappaleet tappoivat välittömästi ihmisiä ja yksi iso teräslevy murskasi rautatien tukipilarit. Paikalle ensimmäisenä saapuneen junan veturinkuljettaja ehti jarruttaa viime hetkellä.

Eniten tuhoa aiheutti kuitenkin siirappimassa. Se levisi kaikkiin suuntiin Bostonin kaduille, murskasi raitiovaunuja, hukutti taloja, valui portaita alas kellareihin, ja hukutti niin ihmisiä kuin eläimiä. Pelastustyöt eivät edenneet lainkaan, koska siirapissa ei liikuttu kovinkaan ripeästi. Siirappiin jääneet hevoset piti ampua.

Valtion Alkoholiyhtiö sai 119 syytettä, ja kiisti ne kaikki. Yhtiön mielestä kyseessä oli terroriteko. Anarkistit olivat räjäyttäneet tankin. Yhtiö suhtautui oikeudenkäynteihin luottavaisesti. Surmansa saaneet olivat joka tapauksessa mitä lie katurahvasta, josta ei ollut väliksi. Oikeus istui 309 päivää ja 1925 yhtiö joutui pulittamaan miljoonakorvaukset.

Onnettomuuden todellista syytä ei tiedetä vieläkään. Yksi vihje saattaa piillä noiden vuoden 1919 tammikuun päivien säässä. Edellisenä päivänä Bostonissa oli ollut 16 astetta pakkasta. Sitten saapui äkisti lämmin rintama ja lämpötila nousi 20 astetta yhdessä yössä. Tutkijat menivät hakemaan tankin piirustuksia, mutta niitä ei oltu koskaan luovutettu kaupungin hallinnolle. Viranomaisten mielestä kyseessä ei ollut rakennus, vaan teollisuuslaite. Teollisuusosasto sanoi, että kyseessä ei ollut teollisuuslaite vaan rakennelma. Mikään kaupungin elin ei ollut suorittanut minkäänlaista valvontaa siirappitankin tapauksessa.

Käytännössä ainoa tapa pestä jäljet oli ruiskuttaa Atlantista merivettä kaduille ja rakennusten päälle. Kellareista pumpattiin mustaa tahmeaa siirappia vielä kuukausia onnettomuuden jälkeenkin. Seuraavana kesänä bostonilaisten kengät tarttuivat jatkuvasti siirappiin, jota oli ohuina ja paksumpina kerroksina kaikkialla, ja se levisi kengänpohjissa aina laajemmalle.

Kerrotaan, että vielä 1940-luvun hehkuvan kuumina kesäpäivinä vanhat bostonilaiset istuivat parvekkeillaan ja sanoivat toisilleen, että he pystyvät erottamaan ilmassa leijuvan siirapin tuoksun.

Jura-kauden ammoniitti Volgan mutkasta, ikä 200-145 miljoonaa vuotta. Arvo 5 euroa. Tekno-Kekon yksityiskokoelmat.

1975 kalifornialainen liikemies Gary Dahl keskusteli ystäviensä kanssa lemmikeistä. Dahl ilmoitti kantanaan, että lemmikeistä on pelkkää riesaa. Ne sotkevat, räyhäävät, ja ovat kalliita hoitaa. Dahl uhosi että mieluummin hän pitää lemmikkinään kiveä. Kivi on halpa, helppohoitoinen, ja sillä on hieno luonne.

Herra Dahl kirjoitti parissa viikossa kivenkasvatuskäsikirjan. Siinä neuvottiin, kuinka vaalitaan suhdetta geologiseen lemmikkiin. "Opeta se leikkimään kuollutta. Laita se vanhojen sanomalehtien päälle. Kivi ei ikinä käsitä mitä varten sanomalehti on, eikä se tarvitse enempää koulutusta." Kirjan lisukkeeksi Dahl kehitti kivilemmikin. Hän meni rakennustarvikemyymälään ja löysi kaupan kalleimman murikan, Rosarita Beach -kiven. Ne olivat samankokoisia harmaita mukuloita, jotka maksoivat tuskin mitään. Dahl paketoi kivet lemmikinkantolaatikkoa muistuttavaan lahjapakkaukseen käsikirjan kanssa.

Dahl esitteli keksintöään lahjatavaramessuilla syksyllä 1975. Lokakuun loppuun mennessä hänestä oli tullut julkkis. Hän esiintyi TV:n Tonight Showssa - kahdesti. Dahl mainosti kieli poskessa, että jokainen kivi on yksilöllisesti valittu ja testattu. Jouluun mennessä kaksi ja puoli tonnia kiveä oli käynyt kaupaksi. Lemmikkikiviä myytiin loppuvuonna 1975 miljoona kappaletta 3.95 dollarin kappalehintaan. Gary Dahlista oli tullut miljonääri.  

Oli odotettua että muita kivikauppiaita alkoi tulla markkinoille. Dahl ryhtyi mainostamaan kiviään alkuperäisinä lemmikkikivinä (varokaa jäljitelmiä!) ja lisäsi palveluihinsa lemmikkikivien tottelevaisuuskoulutuksen, mutta lemmikkikivihullutus oli nopeasti ohi. Ylijäämäkivet myytiin helmikuussa 1976 ystävänpäivänlahjoina alennuksella.

Ken Hakuta, joka on kirjoittanut kirjan "How to Create Your Own Fad and Make a Million Dollars" on vakuuttunut siitä, että hulluilla muoti-ideoilla on tarkoituksensa. "Jos hullutuksia olisi enemmän, tarvittaisiin paljon vähemmän psykiatreja. Sen sijaan että maksat sata dollaria tunnilta siitä hyvästä että saat jorista, voisit yhtä hyvin sulkeutua huoneeseen ja leikkiä tunnin muotilelulla. Tuloksetkin olisivat parempia."

Nyt kun huomiotalous on keksitty uudelleen, on vain ajan kysymys, milloin palataan perinteisiin amerikkalaismallisiin showmaisiin markkinointitempauksiin. Jotkut väittävät, että ne eivät ole ikinä menneetkään pois muodista. Mikäli mielikuvituksellisuus ja kekseliäisyys on kelvollinen mittari, niin siinä tapauksessa markkinoinnin ja PR:n alan legendaarisimpia hahmoja on Jim Moran.

James Sterling Moran (1907-1999) syntyi savupiipuntekijän poikana Virginiassa. Hänen leipälajinsa selvisi jo varhain. 12-vuotiaana hän joutui liikenneonnettomuuteen, kun auto töytäisi hänen polkupyöräänsä. Kun säikähtäneelle ajajalle selvisi, että poika oli selvinnyt hengissä, hän lahjoitti Moranille sadan dollarin setelin korvaukseksi. Jim-poika  häipyi New Orleansiin, eikä palannut kotiinsa ennen kuin kahden viikon kuluttua, kun rahat oli loppu.

Moran jätti opintonsa kansakoulun jälkeen. Hän ansaitsi elantonsa kiertoajeluoppaana Washingtonissa, eteni lentoyhtiön virkailijaksi, ja perusti äänitysstudion, jossa Kongressin jäsenet levyttivät puheitaan ja vaalimainoksiaan, jotka postitettiin radioitavaksi kotiseutujen paikallisille radioasemille. Moran tutustui moniin poliitikkoihin ja tarjoutui vetämään heidän kampanjointiaan. Ala oli juuri häntä varten, sillä hänen kerrottiin tokaisseen usein "Ei ole mitään niin vähäpätöistä kuin tosiasiat".

Sotavuoden 1944 presidentinvaaleissa oli jälleen ehdokkaana jo 12 vuotta presidenttinä istunut Franklin D. Roosevelt. Rooseveltin leiri vetosi vanhaan sananparteen, jonka mukaan keskellä virtaa ei voi vaihtaa hevosia. Moran osoitti hokeman vääräksi. Hän ajatti vankkurit Nevada-jokeen ja vaihtoi hevoset valjakon edestä keskellä virtaa. Tämä ei kuitenkaan riittänyt äänestäjiä vakuuttumaan siitä, että olisi syytä äänestää republikaaneja.

Moran kävi muidenkin sananparsien kimppuun. Hän etsi neulaa heinäsuovasta kymmenen päivän ajan kunnes löysi sen. Tällä tempauksella Moran mainosti kiinteistöä, joka oli myytävänä.

1940-luvun vaihteessa Moran hankki kahdelle swing-orkesterille, The Merry Macsille ja Tommy Dorseyn orkesterille huomiota järjestämällä kaikkien aikojen levynjulkistamistilaisuuden. Levyjä "Shoot the sherbet to me, Herbert" ja "Pass the meatballs to me Dominick, my boy" markkinoitiin New Yorkin Waldorf Astoria -hotellissa, jonne oli järjestetty lukuisia sherbettejä, lihapullia, sekä Dominick- ja Herbert -nimisiä henkilöitä. Tuloksena oli valtaisa ruokasota.

Samaa luokkaa oleva PR-tapahtuma nähtiin jo kieltolain päättyessä. Kaksi huippuluokan cocktailmestaria hankittiin kilpailemaan siitä, kumpi loihtisi parhaan mahdollisen juomasekoituksen Pimm's -ginistä, ja heidän kemiallisten kokeidensa tuloksia tarjoiltiin asiasta päättävälle yleisölle New Yorkin kadulla.  

1946 Moran mainosti menestysromaaniin "Muna ja minä" perustuvaa elokuvaa hautomalla strutsinmunaa 19 päivää 4 tuntia ja 32 minuuttia, kunnes strutsi kuoriutui.

Lopulta Jim Moran onnistui mainosmielessä siinäkin, mikä Timothy Dexteriltä oli jäänyt tekemättä. Moran myi jääkaappeja Alaskan eskimoille. "Jääkaappi on mainio keksintö" totesi eskimo mainoksessa. "Siellä juomat pysyvät sulana!"

Moranin kaikkien aikojen kuuluisin tempaus piti tapahtuman New Yorkin keskuspuistossa. Moran, innokas leijaharrastaja, oli keksinyt että leijoihin voitaisiin kiinnittää kääpiöitä, joilla on mukanaan mainoskyltti. Näin syntynyttä mainostilaa voisi myydä halukkaille tahoille kampanjatarkoituksiin. Poliisi kielsi ehdottomasti moisen suunnitelman. Moran raivosi synkkänä lehtimiehille ja lausui monesti siteeratut sanansa, jotka kasvattivat entisestään hänen mainettaan: "Tämä on surullinen päivä amerikkalaiselle kapitalismille, kun mies ei voi edes lennättää kääpiötä leijalla keskuspuistossa!"

Jim Moranin tavaramerkkinä oli pitkä liehuva valkoinen parta. Hän soitti klassisia kitararondoja, piti shampanjasta ja luki paljon kaunokirjallisuutta. Hän kuoli rauhallisesti kotonaan 91-vuotiaana nautittuaan pitkistä eläkepäivistä.

1960-luvulla Chevrolet alkoi valmistaa automallia Etelä-Amerikan markkinoille. Mallin nimenä oli Chevrolet Nova. Kauppa kävi kovin kehnosti. Syykin selvisi. "No va" tarkoittaa espanjaksi "ei kulje". Malli nimettiin uudestaan Chevrolet Caribeksi.

Fordilla oli samantapaisia ongelmia Brasiliassa. Ford Pinto myi huomiotaherättävän heikosti, kunnes yhtiössä keksittiin, että "pinto" tarkoittaa brasilian portugalissa poikkeuksellisen pienikokoisia miehisiä tunnusmerkkejä. Ford repi nimilaatat koko varastosta, ja korvasi ne mallinimellä Corel, mikä tarkoittaa orhia.

Suomessa Kantolan keksitehdas suunnitteli valtaavansa markkinaosuuksia englanninkielisissä maissa Rape-keksillä. Kun selvisi, että "rape" tarkoittaa englannin kielessä raiskausta, suunnitelmista luovuttiin vähin äänin.

Kun Coca-Cola pääsi lopulta tekemään maihinnousun Kiinaan, nimi käännettiin Kekou Kela. Vasta kun tuhansia mainoksia oli painettu, tajuttiin, että se tarkoittaa "vahalla täytettyä tammaa" tai "pure vahaista liskoa", murteesta riippuen. Tämän jälkeen Coca-Cola-yhtiö tutki 40 000 kiinankielen merkkiä, ja löysi läheisen foneettisen vastaavuuden Kokou Kole, joka voidaan lukea "onni suussa".

Taiwanissa puolestaan Pepsi-Colan mainoslause "Liity Pepsi-sukupolveen" kääntyi muotoon "Pepsi herättää esi-isäsi kuolleista".

Kentucky Fried Chicken -ketjun mainoslause ”sormianuoltavan hyvää” onnistui muuntumaan Kiinassa tarkoittamaan ”Niin hyvää että syöt sormesikin”.

Salem-savukkeiden mainoslause "Salem - tunnet vapauden" käännettiin japaniksi tavalla, joka merkitsee "Kun poltat Salemia, virkistyt niin että tajuntasi on tyhjä".

Kun Parkerin kuulakärkikynää markkinoitiin Meksikossa, mainoksissa oli tarkoitus ilmaista ajatus, jonka mukaan kynä ei vuoda taskussa, eikä johda noloihin tilanteisiin. Valitettavasti Parkerilla erehdyttiin luulemaan, että espanjan "embazar" tarkoittaisi samaa kuin englannin "embarrass", nolostua. Näin ei ollut asia. Mainoksissa luvattiin, että "kynä ei vuoda taskussa, eikä saata sinua raskaaksi."

Vielä käsittämättömämmäksi pisti olutmerkki Coors. Nerokkuutta hipovalla lahjakkuudella sen iskulause ”Vaihda vapaalle” käännettiin espanjaksi ”Kärsi verenhukasta”.

Miamissa amerikkalainen yrittäjä painatti espanjankieliselle väestönosalle T-paitoja paavin vierailun muistoksi. Sen sijaan että paidoissa olisi lukenut "Näin Paavin", niissä luki "Näin Perunan".

Italiassa Schweppes Tonic Waterin mainoskampanja väitti tuotteen nimeksi kekseliäästi Schweppes Toilet Water.

Pentium IV -prosessori herätti korealaisissa asiakkaissa kauhua, sillä koreaksi luettuna ”Pentium IV chip” tarkoitti ”kuoleman siru”.

Siihen aikaan kun amerikkalaisperäiset slangi-ilmaisut eivät olleet vielä aloittaneet maailmanvalloitustaan, Electroluxin mainosmiehet Ruotsissa päättivät valloittaa Amerikan markkinat iskulauseella ”Mikään ei ime niin kuin Electrolux”. Rapakon toisella puolella viesti ymmärrettiin hieman toisin, kiitos sanan ”suck”. ”Mikään ei ole niin syvältä kuin Electrolux”.

Japanin toiseksi suurin matkatoimisto Kinki Nippon Tourist Company ihmetteli vuosikausia, miksi länsimaiset asiakkaat halusivat heidän tarjoavan epätavallisia seksimatkoja.

Amerikkalaisen Gerber-yhtiön purkitettujen vauvanruokien tunnusmerkki on hymyilevän vauvan kuva. Kun firma rantautui Afrikkaan, he tekivät sen virheen että käyttivät samoja pakkauksia kuin Yhdysvaltojen markkinoilla. Kesti hieman aikaa, ennen kuin yhtiössä tajuttiin, että koska monet afrikkalaiset eivät osaa lukea, tuotemerkin oletetaan olevan kuva purkin sisällöstä.

Toukokuussa 1999 insinööri David Phillips työnteli ostoskärryjään kaikessa rauhassa kalifornialaisessa supermarketissa, kun hän näki mainoksen, jossa ruokayhtiö Terveellinen Valinta mainosti, että asiakas saa 500 lentomailin lahjakortin palauttamalla valmistajalle kymmenen hintakoodilappusta heidän tuotteistaan. Jos lappuset palautetaan ennen toukokuun viimeistä päivää, lentomailien määrä tuplataan. Phillips laski nopeasti päässään ja keksi päättyneen vuosisadan hurjimman idean.

Phillips, joka oli ajatellut viedä perheensä lomalle Eurooppaan joka tapauksessa, huomasi ensin että valmistajan halvin tuote oli keitto, joka maksoi 90 senttiä tölkiltä. Hän osti ostoskärryt täyteen keittoa ja marssi kassalle. Seuraavaksi hän ajoi varastomyymälään, joka myi halvalla tavaraa, jonka tuotanto on lopetettu. Siellä Phillips teki suurenmoisen löydön, Terveellinen Valinta -vanukasta 25 senttiä kappale. Kaiken huipuksi jokaisessa pakkauksessa oli ikioma hintakoodilappu. Phillips osti kaikki vanukkaat liikkeestä. Sen jälkeen hän hamstrasi ketjun kaikki muut kymmenen liikettä. Kaikkiaan Phillips osti 12 150 purkkia vanukasta, mikä merkitsi 1 215 000 lentomailia.

Naapuristoa hämmensi hieman vanukasvuorien ilmaantuminen Phillipsin tontille, mutta hänellä oli selitys valmiina. ”Hamstrasimme hieman näitä vuoden 2000 varalle, jos jotakin sattuu.” Ongelmaksi jäi, että toukokuun viimeinen lähestyi nopeasti ja Phillips perheineen ei ehtinyt repiä pakkausten suojamuoveja auki riittävän nopeasti kerätäkseen kaikki laput ajoissa. Phillips keksi taas täydellisen ratkaisun. Hän lahjoitti vanukkaat paikallisiin ruokapankkeihin ja pelastusarmeijalle sillä ehdolla, että he ottavat hintakoodilaput talteen ja palauttavat ne hänelle.

Phillips oli epäluuloinen, pitäisikö yhtiö kuitenkaan lupauksensa. Hän valokuvasi ostoksensa, ja lähetti laput yhtiöön kirjattuna. Muutaman muistutuksen ja todisteiden esittämisen jälkeen yhtiö, joka väitti aluksi ettei ollut vastaanottanut koko lähetystä, lähetti paluupostissa lentomatkatodistukset. Kaikkiaan David Phillips keräsi perheelleen 1 253 000 lentomailia. Hän sijoitti niistä miljoona mailia American Airlinesin tilille, jolloin hänestä tuli automaattisesti vip-asiakas loppuiäkseen. Jos lentomailin hinnaksi lasketaan kaksi senttiä, niin Terveellinen Valinta maksoi lentotodistuksista 25 000 dollaria. David Phillips maksoi kaikkiaan 3140 dollaria. Mitä tästä ajateltiin Terveellisen Valinnan markkinointiosastolla, ei ole tiedossa. Yhtiön verkkosivuilla mennyttä kampanjaa ei ainakaan muistella.

Penninpihistäjä Russell Sage (1816-) syntyi newyorkilaisen maamiehen poikana, ja oppi lapsuudesta asti ymmärtämään kovan työn merkityksen. Hänen isänsä tapasi sanoa "typeryskin voi ansaita dollarin, mutta viisas mies osaa pitää siitä kiinni." Sage säästi ensimmäisen ansaitsemansa rahan, ja ylpeili myöhemmin sillä, että hän ei ole koskaan maksanut penniäkään veloistaan minuuttiakaan myöhässä.

Kahdentoista vanhana Sage ansaitsi sekatavarakaupassa neljä dollaria viikossa, ja sijoitti rahat iltakouluun, jossa hän opiskeli kirjanpitoa. Viidentoista ikäisenä hänellä oli kylliksi säästöjä ostaakseen kaksi tyhjää tonttia sekatavarakauppaa vastapäätä. Hän teki hevoskauppoja, osti lisää maata, ja hankki laivan kuljettamaan hevosia Troysta New Yorkiin. Pian hänellä oli oma kauppa, ja hän sijoitti kasvavaan rautatie-elinkeinoon. Kolmekymppisenä hän oli johtavia poliitikkoja, mutta kahden istuntokauden jälkeen hän lähti edustajainhuoneesta todeten että "politiikka ei maksa vaivaa".

Sisällissodan alussa Sage saapui Wall Streetille ja investoi Atlantin höyrylaivaliikenteeseen ja rautateihin. Hän kääri huomattavia voittoja ja oli lopulta kahdenkymmenen kuljetusyhtiön johtaja. 1884 hän kärsi ainoan huomattavan tappionsa Wall Streetillä, ja hävisi neljä miljoonaa dollaria. Sage otti tappion vastaan nurkumatta.

Omaisuudestaan huolimatta Sage käytti vuosikymmenet samoja kuluneita huonekaluja, pukeutui halpoihin vaatteisiin, ja toi töihin eväslaukun mieluummin kuin kulutti rahojaan ravintoloissa. Hän ei ostanut omaa ajoneuvoa, vaan käytti joukkoliikennevälineitä, ja silloinkin hän oli niin vastahakoinen maksamaan kymmenen sentin lippua, että matkusti pummilla aina kuin voi.

Sage tunnettiin itaruksena, mutta silti hänen vaurautensa houkutteli lainaajia hänen pakeilleen. 1891 Sagen toimistoon syöksyi mies, joka vaati 1 200 000 dollaria. Sage huitaisi kädellään ja käski miehen mennä matkoihinsa, jolloin mies otti takkinsa alta dynamiittitangon, sytytti sen, ja räjäytti itsensä kappaleiksi. Konekirjoittajatar kuoli ja viisi muuta virkailijaa haavoittui, mutta 74-vuotias Sage selvisi vähäisin vammoin. Tosin pankkiiri William Laidlaw haastoi Sagen oikeuteen syytettynä siitä että tämä oli tempaissut pankkiirin eteensä suojaksi.

Dynamiittitapauksen jälkeen Sage vannoi ettei ikinä lahjoita penniäkään hyväntekeväisyyteen, ja muuttui entistä kitsaammaksi, sikäli kun se oli mahdollista. Hän raivostui nähtyään lehdessä kuvan, jossa hänen vaimonsa syötti maapähkinöitä oraville. Totta tosiaan, eivätkö vanhat leivänmurut olisi kelvanneet yhtä hyvin? Sage sai päähänsä, että hänen ruumiinsa kaapattaisiin hänen kuoltuaan lunnaiden toivossa, joten hän kulutti 22 000 dollaria kuuden tonnin painoiseen kupariseen ruumisarkun koteloon, joka asetettin mahonkiseen arkkuun, joka upotettiin karkaistusta teräksestä valmistettuun sarkofagiin, johon kytkettiin sähköhälyttimet. Sagen kuoltua hänen vaimonsa Margaret päätti, että elämänikäisen itaruuden jälkeen Sagen omaisuuden oli aika hyödyttää kovaonnisia.

Hetty (Henrietta) Howland Green (-1916) oli eläessään Yhdysvaltojen rikkain nainen ja järkyttävä saituri. Hän peri valtavan omaisuuden isältään, joka oli rikastunut valaanpyyntilaivastolla, mutta silti hän yritti saada itselleen myös tätinsä omaisuuden. Hän väärensi lahjoituskirjan, jolla yritti kumota testamentin, mutta hävisi oikeudessa. Hetty Greenin koko omaisuutta ei pystytty koskaan arvioimaan, mutta kuollessaan hänellä oli pelkästään eri pankkitileillä 31,5 miljoonaa dollaria.

Hetty Green oli pahansisuinen, eikä halunnut tuhlata rahaa saippuaan. Hän aina käytti hyvin vanhaa pitkää mustaa pukua, joka oli muuttunut kankaan alapuolelta liasta vihreäksi, ja sen alla hän käytti vanhoja sanomalehtiä sen jälkeen kun alushameet olivat kuluneet riekaleiksi. Kun puku oli riittävästi likaantunut, hän vei sen pesulaan, antoi määräyksen pestä siitä vain takapuolen, ja odotti sen aikaa alushameessaan.

Lapset pelkäsivät Hettyä ja juoksivat pakoon hänen edestään, koska hän näytti noidalta. Hän kantoi aina mukanaan kulunutta kangaslaukkua, joka oli täynnä murtuneita keksejä, joita sai kaupasta halvemmalla. Hän aterioi usein katukojuissa, joista sai piirakan viidellätoista sentillä. Hän ei pitänyt lounastaukoja, ja lämmitti rehupuuronsa toimiston lämpöpatterin päällä. Rehupuurosta hän sanoi saavansa voimia Wall Streetin susia vastaan. Kun hänen poikansa katkaisi jalkansa, Hetty toimitti hänet lääkärin sijasta köyhien terveysasemalle, missä hän näytteli kerjäläistä. Kerrotaan, että Hetty Green kulutti kerran tuntikausia etsiessään kahden sentin postimerkkiä, jonka hän hukkasi. Hän ei tuhlannut rahojaan asumiseen, vaan vuokrasi huoneita huokeimmista täysihoitoloista. Kaupungilla hän liikkui kanahäkistä kyhätyillä rattailla. Eräässä vaiheessa koko hänen toimistonsa sijaitsi hänen kangaskassissaan, ja hän suoritti liiketoimensa pankin lattialla. Pankki ei sanonut mitään, mikä saattoi johtua siitä, että Hetty Greenillä oli siellä kahden miljoonan dollarin tili.

Vanhemmiten Hetty Green alkoi pelätä yhä pahemmin tulevansa ryöstetyksi tai kaapatuksi. Hän alkoi peitellä jälkiään kuin salainen agentti. Hän harhautti mahdollisia seuraajia käyttämällä pitkiä kiertoteitä, palasi takaisin omia jälkiään, ja vaihtoi äkkiä kadun toiselle puolelle. Hän vakuutti itselleen, että hänen isänsä ja tätinsä oli kummatkin myrkytetty. 78-vuotiaana hän vannoi haastattelijalle, että hänen pitkäikäisyytensä ja terveytensä salaisuus on uunisipulit.

Läheisiään Hetty Green moitti ankarasti kaikesta mahdollisesta, minkä hän saattoi katsoa tuhlailuksi, ja hänen mielestään kaikki rahankäyttö oli sellaista. 1916 hänen ystävättärensä kreivitär Leary asui hänen luonaan. Eräs kreivittären palvelijoista sai noita-akasta tarpeekseen ja läksytti Hetty Greenin pahanpäiväisesti siitä, että tämä oli arvostellut kreivitärtä toistuvasti tuhlariksi. Tällainen ennenkuulematon julkeus oli liikaa Hetty-paralle, joka sai halvauskohtauksen ja kuoli. Jälkeenjääneen omaisuuden arvoksi arvioitiin "mitä tahansa 100 ja 200 miljoonan dollarin väliltä". 1998 hänet arvioitiin sijalle 36 kaikkien aikojen 40 rikkaimman amerikkalaisen listalla. Hän on listan ainoa nainen.

Kaksisataa vuotta kuolemansa jälkeen kiistellään yhä, oliko Timothy Dexter (1747-1806) todella maailman etevin liikemies, vai vainosiko häntä vain sietämättömän hyvä tuuri.

Dexter syntyi Massachusettsissa köyhään perheeseen ja työskenteli maatilalla 9-vuotiaasta alkaen. Hän pääsi 16-vuotiaana nahkurin kisälliksi. Hän ei saanut minkäänlaista koulutusta oppimestariltaan, ja lopulta pakeni luku- ja kirjoitustaidottomana 22 vuoden iässä. Hän asettui Newburyportiin, nai lesken jolla oli neljä lasta, ja avasi nahkakaupan 1769.

Kun Yhdysvallat itsenäistyi, Dexterillä oli säästössä tuhansia kultadollareita. Niillä hän osti arvottomia mannermaan dollareita, joita oli käytetty vapaussodan aikana. Tällainen sijoitus näytti täydellisesti tuhoon tuomitulta, kunnes Yhdysvaltojen ensimmäinen valtionvarainministeri Alexander Hamilton suostutteli kongressin tukemaan mannermaan dollareita perustamalla valtionpankin. Dexter oli yhtäkkiä upporikas mies.

Seuraavina vuosina Dexter jatkoi omaisuutensa kartuttamista vastaavilla yhtä paukapäisiltä näyttäneillä hankkeilla. Hän myi kissoja, joita käytettiin pyydystämään hiiriä. Hän varusti hiililaivan matkalle Newcastleen ("myydä hiiliä Newcastleen" on englannin kielessä samantapainen sanonta kuin "myydä jääkaappeja eskimoille"), jonne laiva saapui parahiksi keskelle kaivosmiesten lakkoa. Hän myi 40 000 sängynlämmityspannua trooppiseen Karibiaan, missä niitä käytettiin ruokosokerin jalostukseen. Niinikään hän myi Karibiaan erän kintaita, jotka ostaja myi edelleen Venäjälle.

Nousukkaiden tavoin Dexter oli sosiaalisesti kunnianhimoinen. Hän osti itselleen yhden Newburyportin suurimmista taloista. Hän tarjoutui kiveämään pääkadun sillä ehdolla, että se nimetään Dexterin kaduksi, ja rakennuttamaan suuren kauppahallin nimellä Dexter Market. Molemmat tarjoukset hylättiin. Paikalliset katselivat entistä nahkuria pitkin nenänvarttaan. Turhautuneena Dexter ryhtyi juopottelemaan ja käyttäytymään hivenen oudosti. Hän alkoi kutsua vaimoaan Elisabethia kummitukseksi, ja oli kuin tätä ei olisi ollut olemassa. Hän ampui satunnaista ohikulkijaa kuistilta ja joutui kahdeksi kuukaudeksi vankilaan.

Suivaantuneena Dexter hylkäsi Newburyportin ja asettui Chesteriin, missä asukkaat olivat ihastuneita saadakseen joukkoonsa rikkaan kuuluisuuden. Vuoden kuluttua hän palasi takaisin, ja julisti että New Hampshiressa hänestä oli tehty lordi. "Tasavallan ensimmäinen lordi" kertoi hyväksyneensä arvonimen vastahakoisesti, mutta myöntyneensä lopulta kansalaisten tahtoon. Koska hän oli nyt aatelinen, hänellä oli luonnollisesti käyttöä hovirunoilijalle. Tehtävään palkattiin paikallinen kalakauppias Jonathan Plummer, joka ihastutti isäntäänsä runoilemalla maksusta sellaisia säkeitä kuin

Lord Dexter is a man of fame
Most celebrated is his name 
More precious far than gold that's pure
Lord Dexter shines forevermore.

Lordi Dexter on kuuluisa mies
Hänen maineensa kaikki ties
Puhdasta kultaakin kalliimpi
Lordi Dexter on hohtavampi.

Muita lordi Dexterin hoviin kuuluneita hahmoja olivat hänen kummitusvaimonsa, heikkomielinen tytär ja juopotteleva poika, sekä lisäksi hoviennustaja, kaksimetrinen idiootti, jota Dexter kutsui nimellä Kääpiö.

Paikallinen käsityöläinen sai tehtäväkseen kaivertaa puusta neljäkymmentä suurta veistosta, joissa kuvattiin historian suurimpia nimiä. Vuoden päästä oli ikuistettuna puuhun sellaisia kuuluisuuksia kuin Aurinkokuningas Ludvig XVI, Aatami ja Eeva, Aaron Burr, Benjamin Franklin, William Pitt nuorempi, amiraali Nelson, Kiinan keisari, teos joka ilmensi äidinrakkautta, ja tietysti kaksi näyttävää veistosta lordi Timothy Dexteristä, toisessa teksti "ensimmäinen idässä, ensimmäinen lännessä" ja toisessa "Olen länsimaailman suurin filosofi".

Filosofiaansa Dexter esitteli merkillisessä omaelämäkerrassaan "Kirpeä suupala tietäväisille, eli suoria totuuksia kotikuosissa", joka oli täynnä maailmanpoliittisia suunnitelmia. Teos oli merkillinen, sillä sen jälkeen kun hänelle huomautettiin, ettei se sisältänyt yhtäkään välimerkkiä, Dexter liitti seuraaviin painoksiin lisälehden, jossa oli sivun verran pilkkuja, pisteitä, kysymysmerkkejä ja kaksoispisteitä vapaasti käytettäväksi soveliaissa paikoissa. Dexter vihjasi kirjassaan, että Amerikka tarvitsi keisaria, eikä häntä tarvinnut kaukaa hakea.

Suurmiehen hautajaisia harjoiteltiin yksityiskohtaisesti tulevan vainajan tarkan silmälläpidon alaisena, jotta hän näkisi, surevatko ihmiset häntä tunnollisesti. Ilmeisesti hänen kummitusvaimonsa osoitti puutteellista kiintymystä, koska Dexter mukiloi hänet tyhjän arkun äärellä. Dexter kuoli 1806 hyvin harjoitelleena. 40 patsasta olivat tallella vuoteen 1815, jolloin myrsky tuhosi niistä suurimman osan. Muutama saatiin kaupaksi ja loput, mukaanlukien lordi Dexterin patsaat, poltettiin.

Vuonna 1880 Samuel Clemens alias Mark Twain oli varakas mies. Hänen kirjansa olivat myyneet niin hyvin, että hän saattoi ostaa perheelleen kartanon Hartfordista. Hän perusti kustantamon ja ryhtyi sijoittamaan alan teknologiaan.

Hän tutustui keksijä James Paigeen, joka oli ilmoittanut laatineensa koneen, jolla voitiin latoa automaattisesti sivuja ennennäkemättömällä nopeudella. Mark Twain sijoitti heti 2000 dollaria hankkeeseen sitä tuntematta, ja kun hän matkusti tapaamaan Paigea ja näki latomakoneen prototyypin, hän mykistyi. "Kone todella latoo" kirjoitti hän. "Se on nopea ja tarkka. Kone itse täytti itsensä automaattisesti ilman ihmisen apua, kun kirjasinsäiliöt alkoivat tyhjetä, ja se myös lopetti säiliöiden täyttämisen, kun ne olivat riittävän täysiä."  Paige huomautti, että konstruktiossa oli vain yksi heikkous. Se ei osannut täyttää rivejä tasaisesti. Sitä varten tarvittiin apulainen, joka korjasi rivien pituudet. Twain antoi heti kehitystyöhän 3000 dollaria lisää, ja kirjoitti "Paige on runoilija, mitä aidoin ja suurin runoilija, jonka luomukset kirjoitetaan teräksellä."

Entisenä sanomalehtimiehenä Mark Twain oli tuskallisen tietoinen latomatekniikan hitaudesta ja rajoituksista. Kaikki painotuotteet ladottiin käsityönä, ja paraskin latoja sai paikalleen tuhat kirjasinta tunnissa. Kirjan sisällön latomiseen kului helposti viikkoja. Jos tämä työvaihe saataisiin automatisoiduksi, se merkitsisi vallankumousta sanomalehtien ja kirjapainojen toiminnassa. Paigen keksintö oli enemmän kuin lupaava, se olisi tekevä Mark Twainista miljonäärin.

Vuoden 1885 lopulla Paige saapui odottamatta Mark Twainin luokse. Hän tarvitsi lisää rahaa. 20-30 tuhatta dollaria tarvittaisiin koneen saattamiseksi valmiiksi. Mark Twain sopi, että hän maksaa Paigelle 2000 dollaria kuussa. Tästä lähtien Mark Twainin talossa elettiin säästeliäästi. Hän lähti luentokiertueelle saadakseen lisätuloja, ja kirjoitti uuden teoksen, Jenkki Kuningas Arthurin hovissa. Tarinassa amerikkalainen keksijä ilmestyy keskiajan Englantiin, jossa hänen keksintönsä tekevät lopun pimeästä keskiajasta.

1886 Mark Twain kuuli, että Chicago Tribune oli siirtynyt käyttämään koneellista ladontaa. Koneen oli kehittänyt saksalainen Ottmar Mergenthaler. Hänen Linotype-koneensa laatii koko sivun tinalevylle, joka voitiin sulattaa ja käyttää uudelleen vedostusten jälkeen. Mark Twain kuitenkin uskoi, että Paigen malli oli ylivoimainen, ja valmistuttuaan se pyyhkisi helposti Linotypen tieltään. Paigella olikin uutisia. Hän oli kokonaan hylännyt vanhan konstruktionsa ja ryhtynyt kehittämään uutta. Uudessa mallissa olisi 18 000 erillistä osaa, ja se latoisi uskomattomalla 12 tuhannen kerakkeen tuntivauhdilla. Valitettavasti rahat olivat jälleen loppu. Mutta, Paige kehaisi, vaatimattomalla 14 000 dollarin sijoituksella hän saisi valmiiksi prototyypin, joka voitaisiin esitellä yleisölle ja lehdistölle näytöstilaisuudessa New Yorkissa.

"On kaksi tilannetta jolloin ei pidä ottaa osaa riskisijoitukseen" Mark Twain totesi. "Silloin kun on varaa, ja silloin kun ei ole." Vuoteen 1888 mennessä hän oli sijoittanut 80 000 dollaria latomakonehankkeeseen. Paige lupasi nyt tuloksia. Kone olisi valmis huhtikuun alussa. Huhtikuussa Paige ilmoitti koneen valmistuvan syyskuuksi. Lokakuussa Paige tarvitsi enää 85 työpäivää koneen viimeistelemiseksi. "Kone on nähtävästi melkein valmis", kirjoitti Mark Twain veljelleen marraskuussa 1888. "Olen pitänyt perhettä niukkuudessa kaksi vuotta, ja pihtailun on jatkuttava kunnes kone on valmis, miten se kauan se sitten kestäisikään."

5.1.1889 Paige ilmoitti saaneensa koneen valmiiksi. "Tämä on ihmeellisin keksintö minkä ihminen on luonut" kirjoitti Mark Twain. "Tunti 45 minuuttia sitten kone latoi tarkasti ja nopeasti oikeanpituisen rivin, ja minä olin paikalla näkemässä sen. Tämä kone tekee kuuden miehen työt, ja tekee sen paremmin kuin ketkään miehet mitkä ikinä ovat seisoneet kirjasinlaatikon äärellä. Kaikkien maailman muiden latomakoneiden kuolemantuomio allekirjoitettiin 12.20 tänä iltapäivänä."

Latomakone oli siis lopulta valmis. Mark Twain halusi suursijoittajia mukaan. Hän arvioi, että uuden koneen tuotto Amerikassa ja Euroopassa olisi 55 miljoonaa dollaria. Hän otti yhteyttä senaattori John Percival Jonesiin, joka oli tehnyt omaisuuden hopeakaivoksilla, ja kutsui hänet Hartfordiin näkemään koneen toiminnassa. 24.4.1890 senaattori Jones ja Mark Twain saapuivat katsomaan konetta, joka oli pieninä palasina ympäri verstasta. James Paige oli ryhtynyt rakentamaan sitä jälleen uusiksi varmistuakseen siitä, että se toimisi täydellisesti. Jones palasi seuraavalla junalla New Yorkiin. Mark Twain puki tunteensa sanoiksi kirjoittamalla "Haluaisin sulkea Paigen teräshäkkiin virumaan ja katsella häntä kunnes hän kuolee."

Senaattori Jones saatiin houkutelluksi Hartfordiin vielä kerran. Paige oli kasannut koneensa ja se toimi moitteettomasti. Yhtiö perustettiin. Mutta helmikuussa 1891 Jones joutui kertomaan Twainille, että hän ei löydä yhtäkään halullista sijoittajaa, koska kaikki mahdollisesti kiinnostuneet olivat sijoittaneet jo Morgenthalerin Linotype-koneeseen.

Kulutettuaan melkein 200 000 dollaria Paigen latomakoneeseen Twain joutui tunnustamaan, että laite ei ikinä pääse sarjavalmistukseen. Hän oli vararikon partaalla. Hän joutui myymään kustantamonsa, ja pakeni velkojia yhdeksän vuoden mittaiselle luentokiertueelle ulkomaille. Velat saatiin maksetuksi vuoteen 1898 mennessä. Hän palasi Yhdysvaltoihin vuonna 1900 ("Uutiset kuolemastani ovat liioiteltuja"), antoi kaikki raha-asiansa yksinomaan vaimonsa hoidettavaksi, ja palkkasi ammattimaisen pörssianalyytikon hoitamaan sijoitustoimintaansa. Loppuelämänsä aikana ei Mark Twain eikä hänen perheensä kärsinyt puutetta.  
 
(Old News, July/August 2000)

1955 Ford alkoi suunnitella vuosikymmenen autoa, jolla piti olla kaikki mahdollisuudet menestyä. Lopputulokseksi tuli, että yhtäkään mahdollisuutta epäonnistua ei jätetty käyttämättä.

Malli ristittiin nimellä "Edsel", kaikista mahdollisista maailman nimistä, koska näin haluttiin kunnioittaa Henry Fordin poikaa, Edsel Fordia. "Ikään kuin tuote olisi ollut jokin 1800-luvun satulasaippua!" voihkivat nykyajan markkinatutkijat. Kehitystyöhön käytettiin ennennäkemättömät 250 miljoonaa dollaria. 1957-1959 Edsel-malli tuotti Fordille tappiota 350 miljoonaa dollaria. Autoa piti myydä 200 000 kappaletta vuodessa. Kahtena ensimmäisenä vuonna niitä kävi kaupaksi yhteensä vajaa 100 000 kappaletta.

Fordin suunnitelmissa oli tehdä komea, iso auto, joka vetoaisi eteenpäin pyrkiviin nuoriin miehiin. Autosta tuli häikäisevän ruma, kuin 80-vuotiaan piirtäjän luonnos siitä millaisella autolla hän olisi halunnut ajaa 60 vuotta sitten. Ehkä näin olikin. Time-lehden kriitikko lausui tökeröstä etusäleiköstä että "se näyttää Oldsmobilelta, joka imeskelee sitruunaa".

Yksityiskohtaista mielenkiintoa kohdistettiin siihen kysymykseen, millaisia henkilöitä Ford jalomielisyydessään suvaitsisi hyväksyä auton ostajiksi, mutta ei lainkaan paneuduttu auton hintatasoon, turvallisuuteen, eikä ominaisuuksiin.

Tuloksena oli hirvitys, jossa parhaassa tapauksessa oli ainakin yksi tai useampi seuraavista vioista: ovet jotka eivät suostuneet sulkeutumaan, konepelti ja takaluukku jotka eivät suostuneet avautumaan, lohkeileva maali (jota sai sellaisissa värisävyissä kuin kuutamonharmaa, talismaninpunainen tai kuusenvihreänmetallinen, älkääkä kysykö mitä ihmettä nuo värit olivat), vaihteet jotka leikkasivat kiinni, jarrut jotka pettivät, ja polkimet jotka eivät painuneet vaikka olisi ollut kolme jalkaa yrittämässä.

Vaihteiden hallinta oli sijoitettu ohjauspyörään, mikä oli ennennäkemätöntä ja eräs Edselin tärkeimmistä myyntiargumenteista. Pahaksi onneksi vaihteet tuppasivat tippumaan itsekseen peruutukselle samalla kun auto kulki eteenpäin. Lisäksi oli tavanomaista, että Edselin moottori ylikuumeni helposti, ja etuvalot saattoivat kytkeytyä omaksi huvikseen päälle ja pois.

Amerikkalaista yleisöä ei yhtään naurattanut myöskään Edselin ilmaantumisen psykologinen ajoitus. Neuvostoliitto oli juuri laukaissut Sputnikin, ja amerikkalaisilla oli käsissään - no, heillä oli Edsel! Auto, joka ihanteellisissa oloissa saattoi todella kulkea 8 mailia gallonalla, hyvällä säällä, jos vaihteet suostuivat toimimaan. Noina vuosina amerikkalaisten kielenkäytössä FORD tuli tarkoittamaan lyhennettä sanoista "Failure Of Research & Development", ja EDSEL tarkoitti "Every Day Something Else Leaks". Eräs autokauppias mainitsi, että hänen tietääkseen vain yhden ainoan kerran Edsel olisi varastettu.

Kaiken huipuksi tämä ylellisyystuote tuotiin markkinoille ajankohtana, jolloin asiakkaat yhä enemmän halusivat taloudellisia autoja. "Vallankumouksellinen läpimurto" Ford Edselistä totisesti tuli. Se on markkinointitutkimuksen ja tuotesuunnittelun klassikko, oppikirjatapaus, väärä auto väärillä markkinoilla väärään aikaan. Se otetaan esille vieläkin, kun tarvitaan varoittavaa esimerkkiä.

The News Herald haastatteli 1997 entistä Edselin markkinointipäällikköä John Smithiä, joka vietti vanhuudenpäiviään Panamassa. "Edsel oli monessa suhteessa aikaansa edellä", Smith muistutti. "Ja rakenteellisetkin viat olisi voitu korjata, mutta vahinko oli jo tapahtunut. Tiedättekö mitä, minua ei oikeastaan vaivaa se, että Edselistä on tehty munauksen synonyymi. Se on vain… Se on vain…"

Smith jäi katselemaan kaukaisuuteen, eikä saanut sanotuksi oikein lausettaan loppuun.

Howard Hughes (1905-1976) oli maailman rikkain mies, menestyvä playboy, urheilusankari ja lentäjä, joka lopulta vetäytyi niin täysin omaan maailmaansa, että 1950-luvulta alkaen arvuuteltiin oliko hän ylipäätään enää hengissä, vai näyttelikö joku häntä.

Hughes peri 18-vuotiaana isältään Hughes Tool -yhtiön, joka oli patentoinut maailman ainoan tehokkaan öljyporan terän. Terävänä liikemiehenä Hughes kasvatti yhtiötä, harrasti lentokoneita, ohjasi ja tuotti elokuvia lähinnä omaksi ilokseen, ja omisti lopulta maailman suurimman lentoyhtiön TWA:n. Kun Hughes myi TWA:n vuonna 1972, kauppasumma oli täysin ennennäkemättömät kaksi miljardia dollaria.

Hughesin innostus lentokoneisiin oli aitoa ja tuottoisaa. Hän suoritti 1938 lennon maapallon ympäri maailmanennätysajassa. Keskellä sotaa 1942 Hughes Air valmisti maailman siihen asti suurimman lentokoneen Spruce Goose (Kuusihanhi), joka oli massiivinen kuusipuusta ja alumiinista luotu kahdeksanmoottorinen jätti. Kone suoritti vain yhden ainoan lennon (joka onnistui) ja jäi sen jälkeen näytteille. Sota-aika ei suosinut tällaisia kaupallisia hankkeita, ja sodan jälkeen suihkumoottorit syrjäyttivät vähitellen potkurikoneet, mutta Trans World Airlines, Hughesin lentoyhtiö, kukoisti.

Omituisuudet alkoivat varsinaisesti 1950-luvulla, kun maailman rikkaimpien joukkoon noussut Hughes alkoi karttaa yhä enemmän julkisuutta. Vuodesta 1958 alkaen häntä ei nähty enää julkisesti. Liikeasiansa hän hoiti puhelimitse vuoteessaan. Niihin harvoihin Hughesin imperiumin ulkopuolisiin, joita hän tapasi, kuului hänen parturinsa. Life-lehdessä 1961 Hughesin parturi kertoi, kuinka Hughes soitti hänelle ja tilasi parturoinnin ja parranajon. "Pysy siellä äläkä ota vastaan muita tilauksia. Soitan uudestaan kun lähetän auton hakemaan." Parturi odotti. Kahden päivän päästä puhelin soi. "Hughes täällä. Tarkistin vain, että olet paikalla." Kolmantena päivänä auto tuli, ja parturi sai tavata ruokkoamattoman Hughesin, joka maksoi palveluksista 1000 dollaria. Vasemman etusormen kynttä ei saanut leikata, koska se oli Hughesin mukaan "minun ruuvimeisselini".

Hughes löysi pienoismikrofonin, ja tajusi että hänen asuntoaan kuunneltiin. Hän tilasi kaksikymmentä identtistä Chevroletia, ja kertoi apulaisilleen että tästä lähtien hän käyttää eri autoa joka päivä. Hän muutti Las Vegasiin omistamaansa hotelliin, ja asettui yhdeksänteen kerrokseen. Hissien napit vaihdettiin niin että hissillä pääsi vain kahdeksanteen kerrokseen.

Vähitellen tilanne paheni. Hughes ei välittänyt enää nousta vuoteesta. Hän kävi luulosairaaksi. Jokainen hänen puheilleen pyrkivä - ja niiden lukumäärä pidettiin minimissään - joutui riisuutumaan ja desinfioitavaksi. Hughes keräsi itseltään virtsanäytteitä, jotka päivättiin, luetteloitiin ja arkistoitiin. Komeroiden hyllyt notkuivat tuhansia virtsanäytteitä. Henkilökunnalleen hän saneli satoja muistioita, joista eräässä kolmisivuisessa neuvottiin yhdeksän huomionarvoista toimenpidettä, jotka oli muistettava ettei ruokaan pääsisi bakteereja.

Hänelle kehittyi vaikea ummetus, mitä muuten pidetään kitsaiden rikkaiden tyypillisenä vaivana. Väitetään, että kerran hän ponnisteli vessassa 28 tuntia yhteen menoon. Ehkä tämän, ja bakteerikammonsa takia, hänen ruokavalionsa sisälsi hyvin vähän sallittuja ruoka-aineita. Joskus hän söi viikkotolkulla Campbellin kanakeittoa. Silloin kun hän söi normaalia ruokaa, kuten pihviä ja herneitä, hän tarkasteli jokaista hernettä yksityiskohtaisesti ennen kuin kelpuutti sen syötäväksi. Ruokailusta tuli näin kovin hidasta, ja ateria jouduttiin lämmittämään joskus viisikin kertaa uudestaan.

Viimeiset viisitoista vuotta elämästään Hughes eli käytännöllisesti katsoen jäätelöllä. Yhdessä vaiheessa hän halusi pelkästään banaani-pähkinäjäätelöä. Kun tehdas lopetti sen valmistuksen, Hughesin henkilökunta oli paniikissa. Erikoistilauksesta tehdas myöntyi valmistamaan vielä yhden erän, mutta sen piti olla vähintään 1330 litraa. Koska nämä asiat eivät Hughesin tapauksessa olleet rahasta kiinni, näin tehtiin. Seuraavana päivänä Hughes maiskutteli banaani-pähkinäjäätelöään ja totesi: "Erinomaista jäätelöä, mutta vaihtelu virkistää. Haluan tästä lähtien vaniljaa."

Hughes hautautui täysin makuuhuoneeseensa, joka oli hänen käskystään pimennetty mustilla verhoilla. Lakanat vaihdettiin aniharvoin. Joka paikassa oli nenäliinoja ja kleenexejä. Ilmeisesti Hughesin mieleen ei tullut, että niissä voisi olla bakteereja. Hän kävi hyvin harvoin kylvyssä, eikä koskaan pessyt hampaitaan. Loppuvaiheessa hän sai makuuhaavoja, joita hän tai hänen avustajansa eivät antaneet hoidattaa. Kipujaan hän lievitti kodeiinilla, jota hän ruiskutti itse neulalla, jota ei puhdistettu koskaan.

Hughes menehtyi munuaistulehdukseen. Täysissä voimissaan hän oli 193-senttinen ja painoi 72 kiloa. Kuollessaan hän oli 186-senttinen ja painoi 41 kiloa.