Paul is dead.

Paul Cole on kuollut. Helmikuun puolessavälissä 2008 kotonaan Floridassa menehtynyt Cole oli kuollessaan 96-vuotias. Vuonna 1969 Lontoossa lomaillessaan tämä eläkkeelle jäänyt myyntimies sattui mukaan yhteen maailman kuuluisimmista valokuvista.

Kun valokuva otettiin 8.8.1969 kello 10 aamupäivällä, Cole oli kieltäytynyt seuraamasta vaimoaan museokierrokselle. Hän oli saanut tarpeekseen museoista. Mieluummin hän jäi ulos ja alkoi katsella Lontoota omin päin. Abbey Roadin luona Cole huomasi pysäköidyn mustan poliisiauton. Hän ryhtyi ajankulukseen juttusille autossa istuneen poliisin kanssa ja keskusteli yleisistä asioista, Lontoon kaupungista ja liikennevalvonnasta.

Poliisin kanssa keskustellessaan hra Cole pani sivusilmällä merkille suojatietä ylittävät herrat, jotka ylittivät katua jonossa kuin sorsat. Cole piti herroja hörhöinä (kook), koska, kuten hän etevästi huomioi "heidän ulkomuotonsa oli radikaali, eikä Lontoossa kävellä paljain jaloin".

Sorsalaumana katua ylittäneet hörhöt John Lennon, Richard Starkey, Paul McCartney (paljain jaloin) ja George Harrison suorittivat hanhenmarssiaan valokuvaaja Iain McMillanin toivomuksesta. Kymmenen minuutin valokuvaussession aikana napatuista otoksista yksi valittiin laulu- ja soitinyhtye The Beatlesin äänilevyn Abbey Road kansikuvaksi.

Kansikuva herätti Colen huomion vuotta myöhemmin. Hän tunnisti välittömästi itsensä taustalta. "Minulla oli uusi urheilutakki ja uudet silmälasit. Jouduin vakuuttelemaan lapsille, että siinä olen todella minä. Kehotin heitä hakemaan suurennuslasin, niin he huomaisivat että siinä minä tosiaan olin", muisteli hra Cole myöhemmin elämänsä huippuhetkeä.

Säveltäjä Joseph Haydn kuoli 31.5.1809 Napoleonin miehittämässä Wienissä. Sota-ajan oloissa kuuluisalle säveltäjälle järjestettiin yksinkertaiset hautajaiset Gumpendorfin seurakunnan kirkkomaalla. Hautajaisten jälkeen kaksi frenologian harrastajaa Karl Rosenbaum ja Johann Nepomuk Peter lahjoivat suntion ja varastivat Haydnin pään. Herroista Rosenbaum oli Haydnin työnantajan, Esterhazyn perheen sihteeri ja Peter Ala-Itävallan aluevankilan johtaja.

Frenologia oli 1800-luvun muotitiede. Sen mukaan ihmisen luonteenpiirteet ja lahjakkuus on pääteltävissä kallon muodoista. Poikkeuksellinen kyvykkyys olisi nähtävissä kallon kyhmyistä, jotka ovat pullistuneet kehittyneen aivojen alueen paineesta. Opin keksaisi vuonna 1800 saksalainen psykologi Franz Gall, joka oli tehnyt havainnon, että mulkosilmäiset opiskelijat selviävät opinnoissaan parhaiten.

Pään varkaus ei ollut järin miellyttävä toimenpide, koska kertoman mukaan ruumiin haju oli jo voimakas. Rosenbaum ja Peter keittivät pään ja puhdistivat kallon. Sen jälkeen he ottivat esiin harppinsa, tekivät frenologiset mittauksensa ja totesivat että Haydnin musiikkikyhmy oli täydellisesti kehittynyt. Kallo asetettiin lepäämään valkoiselle tyynylle ja suljettiin mustaan ikkunalliseen laatikkoon, johon oli kiinnitetty kultainen lyyra.

1820 prinssi Nikolaus Esterhazy II otti päämääräkseen siirtää Haydnin jäännökset Gumpendorfista sukuhautaan Eisenstadtiin. Kun prinssi sai kuulla että pää puuttui, hän päätteli vikkelästi että harrastajafrenologit Rosenbaum ja Peter ovat olleet asialla. Peter ja Rosenbaum vastasivat, että prinssi suvaitsee puhua päättömiä. Kalloa ei löytynyt kotietsinnöissä, sillä Rosenbaum oli kätkenyt sen olkipatjaan, jonka päällä hänen vaimonsa makasi etsinnän ajan. Frenologit päättivät lopulta ratkaista ongelman luovuttamalla prinssille väärän kallon.

Kuolinvuoteellaan Rosenbaum testamenttasi kallon Peterille ehdolla, että kun tämä vuorostaan kuolee, hän testamenttaisi kallon Wienin musiikinystävien seuralle. He saivatkin Haydnin kallon haltuunsa 1895. Kun seura vastaanotti arvovaltaisia vieraita, Haydnin kallon esittely oli ohjelman päänumero.

1932 prinssi Paul Esterhazy rakennutti Haydnille loisteliaan haudan Eisenstadtin Bergkircheen. Kyseessä oli sama kirkko, jossa Haydnin säveltämät messut kantaesitettiin. Prinssi toivoi että Haydnin maalliset jäänteet voitaisiin koota kokoomateokseksi tähän hautaan, mutta musiikinystävien seura oli niin ystävystynyt Haydnin kyhmyiseen kalloon, että aie ei toteutunut ennen kuin 1954.

Aiemmin samassa sarjassa: Oliver Cromwellin seikkaileva pää

USA:n Delawaressa asuva Barney Vincelette väittää, että hänen lievä autisminsa on saanut hänet yliherkäksi melulle. Kaikkein pahinta melua hänen mielestään on musiikki, erityisesti listamusiikki, rap ja rock, jotka hänen mielestään kuulostavat samalta kuin uloste haisee. Vincelette on mennyt niin pitkälle, että hän ampui koiran, joka haukkui tauotta hänen asuntonsa ulkopuolella. Hän tuomittiin sakkoihin, jotka hän maksoi. "En ole kauhea ylpeä siitä mitä olen tehnyt, mutta mittani oli täysi."

Tästä hyvästä naapurisopu on kohonnut Aku Ankan ja Teppo Tulpun yhteenottojen kaltaisiin ulottuvuuksiin. Naapurissa asuntovaunussa asuva Elizabeth Ramirez väittää, että Vincelette haluaa kontrolloida hänen perheensä elämää keksinnöillään. Hallitakseen ympäristön melutasoa Vincelette on kehittänyt omatekoisen äänijammerin. Lähettimellään Vincelette kykenee langattomasti tukkimaan naapureidensa stereoiden mikropiirit.

Poliisi on pidättänyt kerran Ramirezin, ei metelöinnistä, vaan siitä hyvästä että Vinceletten mukaan tämä yritti ajaa hänen päälleen. Ramirez kiistää asian. "He tietävät että olen autisti, mutta silti soittavat musiikkia kovaa. Se on sama asia kuin he ruiskuttaisivat kusta naamalleni." Ramirezin mukaan hänen poikansa soittaa joskus musiikkia mutta ei suinkaan liian kovaa.

"Sen sijaan Vincelettellä on laatikoittain mikroaaltovehkeitä ja kemiallisia laitteita, joita hän käyttää ja niiden takia puut täällä kuihtuvat ja kuolevat", Ramirez valittaa. Mikroaaltolaatikot kuuluvat vekottimeen nimeltä Uberkulturellinen hygieniakone, jonka toiminta on äskettäin selitetty kirjassa MORE Electronic Gadgets for the Evil Genius.

Delawaren poliisin mukaan Vinceletten radioaaltojammeri on todennäköisesti laiton. "Jos se pystyy täysin sammuttamaan stereot, se katsottaisiin rikolliseksi. Jos se aiheuttaa toimintahäiriöitä, se voitaisiin katsoa häiritseväksi käytökseksi." Vincelettelle se on ase taistelussa musiikkiteollisuutta vastaan. "Roskakulttuurin fanaattisuus on niin äärimmäistä, että se pakottaa kaikki elävät ihmiset kuulemaan heidän musiikkiaan. Sen rinnalla Al-Qaida on Vapaakirkko."

Toiset naapurit Andy ja Shirley Snead ovat myös riidoissa Vietnamin sodan veteraanin Vinceletten kanssa. Elokuussa 2002 Vincelette sai tarpeekseen naapureidensa bassonjytkeestä ja kosti hyville naapureilleen kytkemällä rekka-autojen äänitorvia ilmankompressoriin ja töräyttelemällä niitä. Poliisi saapui paikalle ja kertoi Vincelettelle kuulleensa torvet mailin päähän. Tietysti ainoa, jota sakotettiin tapauksen johdosta, oli Vincelette, mikä asiaintila oli hänen mielestään kerrassaan väärin.

Vinceletten seuraava siirto oli ovela. Hän nauhoitti torviensoitantansa ja lähetti nauhan Hollantiin ystävälleen, joka on ammattimuusikko. Paluukirjeessä tunnustettiin, että Vinceletten "Sonaatti rekantorville, jotka aiotaan nuotintaa junantorville Opus 1" on musiikkiteos. Tämän paperin kanssa Vincelette marssi oikeuteen, kiisti sakon ja hyökkäsi lainvartijoita vastaan perusteella, että he eivät välitä melusta niin kauan kuin se voidaan katsoa musiikiksi, mutta eivät sakota musiikista joka on melua. Syytteistä luovuttiin.

Tällä hetkellä suhteet Sneadin perheeseen kuuluvat olevan asialliset. "En sano hänestä hyvää enkä pahaa", kommentoi Andy Snead. "Jos he saavat soittaa omaa musiikkiaan, saan minäkin soittaa omaani", muistuttaa Vincelette.

Vincelette kutsuu itseään nonkonformistiksi. Lehtimiehiä hänessä kiinnostaa eniten hänen asumuksensa, joka on vanha kunnon ufotalo Futuro, jonka arkkitehti Matti Suuronen esitteli maailmalle vuonna 1968. Vincelettelle Futurossa asuminen on kannanotto. "Monet talot eivät ole sitä miltä näyttävät. Ne ovat väärennettyjä ja yrittävät matkia jotakin mitä ne eivät ole. Minulla ei olisi mitään motivaatiota tehdä työtä maksaakseni kiinnelainaa asumuksesta, joka on arkkitehtonista muzakkia. Tämä lentävä lautanen sen sijaan on geometrisen yksinkertainen."

Vinceletten Futuron sisällä on kotiteatteri, jonka kangas leijuu keskellä huonetta. Omatekoinen turvajärjestelmä pitää uteliaat loitolla. Sisällä on koristeena sähkönsiniseksi värjätty lampaanvuota. Etuovi nousee ja laskeutuu napin painalluksella. Vincelette rakastaa taloaan, mutta hänen vaimollaan Carolilla on omat varauksensa. "Täällä ei ole tarpeeksi tilaa".

Portsmouth Sinfonia oli 1970-luvun epätodennäköisin orkesterisuosikki. Koska tuohon aikaan katsottiin, että hyvä musiikki on aivan liian arvokas asia jätettäväksi vain frakkipukuisten herrojen omaisuudeksi, niin orkesteriin pääsyn edellytyksenä oli halu soittaa eikä taito soittaa. Pahaa-aavistamaton kuulija, joka myöhemmin hankki halpahalleista kokoelmakasetteja, kuten kokeellisen Antilles-levy-yhtiön kokoelman Greater Antilles Sampler, saattoi nyrjähtää pahemman kerran kuullessaan kokoelman päätösraidan, Händelin Hallelujah Choruksen, jossa kuuluisa kappale esitettiin enemmän tai vähemmän oikein, jopa niin paljon enemmän tai vähemmän, että oli mahdotonta arvioida, oliko esitys kamala vai nerokas. Taltioinnin kuuluttajan sanat "This choir… (naurua yleisön joukosta)… has been especially formed… (vielä enemmän naurua)…on this occasion…" ovat korventuneet lähtemättömästi kuulijansa tajuntaan.

Eriskummainen orkesteri oli säveltäjä Gavin Bryarsin aivoitus. Orkesteri koottiin ensimmäistä kertaa Portsmouthin taidekoulussa vuonna 1970. Orkesteria ei perustettu vitsiksi. Ei, vaikka Rolling Stone –lehti valitsi Portsmouth Sinfonia Plays the Popular Classics –albumin vuoden 1974 parhaaksi komedialevyksi. Ainoa jäsenyysehto oli, että muusikot osallistuisivat harjoituksiin ja ottaisivat soittamisen vakavasti. Koska orkesteri soitti suosittuja klassikoita, jotka kaikki tunsivat, ei haitannut jos jokin menisi pieleen. Suurimmillaan orkesterissa oli 78 henkeä, niin harjaantuneita kuin täysin taitamattomiakin muusikoita. "Kiinnostavaa oli juuri se sekoitus", muisteli Brian Eno, joka soitti Portsmouth Sinfoniassa klarinettia 1970-1974. "Se ei olisi ollut kiinnostavaa, jos kaikki olisivat olleet epäpäteviä. Tuloksena oli epätarkka, sumea kuva kappaleesta. Se, miten se oli kirjoitettu, oli siellä jossakin kaiken alla, mutta tulos oli kaunis. Todella rakastin niitä esityksiä. Niissä oli suurenmoisia hetkiä, sattuman ja valinnan yhteispeliä."

Michael Nyman kuuli Portsmouth Sinfoniaa konsertissa Lontoossa ja oli niin häikäistynyt, että nousi väliajalla paikaltaan ja meni kysymään Gavin Bryarsilta, eikö orkesterilla olisi ylimääräistä soitinta hänelle. Heillä oli joutilas sello, joten konsertin toisen puoliajan alkaessa Nyman huomasi soittavansa sellolla Vuorenpeikon luolaa.

Portsmouth Sinfonian tähtihetki koitti 1974 Royal Albert Hallissa. BBC ei ikinä olisi kutsunut Portsmouth Sinfoniaa promenaadikonsertteihinsa, joten orkesterin täytyi itse varata areena itsellensä. Tilaisuus oli loppuunmyyty ja ikimuistoinen. Albert Hallin tykeillä säestettiin Tshaikovskin 1812-alkusoittoa ja kun päästiin Händelin Halleluja-kuoroon, niin – no – tuota – onhan patarummulla erikoinen synkooppi myös Porilaisten Marssissa, ei siinä mitään. Leonard Bernstein mainitsi, että Portsmouth Sinfonia oli onnistunut muuttamaan hänen asenteensa Wilhelm Tellin alkusoittoon ikuisiksi ajoiksi.

Brian Eno tunnustaa, että Portsmouth Sinfonian kuvia kumartelematon sointi oli inspiroiva asia hänen omalle musiikilleen. "Meninpä jopa joskus sanomaan, että kouliintumaton muusikko voi saada aikaan yhtä kiinnostavia asioita kuin koulittu. Olen sen jälkeen vastaanottanut satoja kasetteja, joiden mukana tulee kirje "Hei, minä olen kouliintumaton muusikko! Kuuntele tämä!" - ja useimmat kouliintumattomat muusikot eivät tosiaan ole järin kiinnostavia. Olen siis saanut maksaa siitä. Mutta pidän ajatuksesta yhä kiinni. Useimmat kansanmuusikot eivät ole koulittuja. On myös hyvä kääntää rajoitukset vahvuudeksi. Jotkut tulevat studioon ja parkuvat että eivät voi tehdä töitä, koska studiossa ei ole Eventide D949 vaiheistajaa tai milloin mitäkin. Tai että ei voi soittaa kitaralla, jossa on vain viisi kieltä. Kun minä tulen studioon, niin katson mitä siellä on ja ajattelen että tämä on nyt minun instrumenttini. Tällä aion tulla toimeen."

Sunday Times totesi Royal Albert Hallin konsertin 30-vuotisartikkelissa, että Portsmouth Sinfonian perustaminen toukokuussa 1970 oli tosiasiassa punkin syntyhetki. Maailman ensimmäistä punk-bändiä ei ikinä virallisesti lakkautettu. Sen toiminta vain hiipui ja loppui vuonna 1979. On merkillistä, että Portsmouth Sinfonian tuotantoa ei ole saatu julkaistua CD:llä. Ilmeisesti asiaan vaikuttaa se, että kaikkia orkesterin jäseniä ei ole onnistuttu tavoittamaan tekijänoikeusbyrokratian edellyttämällä tavalla.

Juice Leskinen, kirjailija, säveltäjä ja muusikko, on kuollut. Lukemistani lukuisista muistokirjoituksista parhaimmat ovat hyvin lyhyitä. Niissä siteerataan hänen omia säkeitään. Hän ehti itse sanoa kaiken, mitä tarvittiin. Niinpä olemme saaneet lukea jo vaivaksi asti, kuinka klovni heitti veivin, koska elämästä ei selviä hengissä.

Suomessa on taas yksi vähemmän niitä, jotka puhuvat asioista eikä sanoista.

TV-taltiointi 1970-luvun alusta. Mikko Alatalo, Harri Rinne ja Juice Leskinen pohtivat lauluja. Alatalo haluaa tuoda esiin sanomallisuutta. Hän sanoo "Ei mutta ihan totta, meidän pitäisi miettiä, minkä takia me tehdään tätä…" mihin Leskinen kuittaa: "Jotta saataisiin rahaa." Tuo katkelma jäi ikuisesti mieleeni, sillä jos joku näistä herroista on tehnyt suosiota kosiskelevia ralleja, joissa varotaan visusti loukkaamasta ketään tai mitään, ja joiden yhteiskunnallinen merkitys on jäänyt hieman kyseenalaiseksi, niin se on juuri Mikko Alatalo. Juice Leskinen puolestaan säkeili Kansanedustajan joulussa "Kansan päälle räystäältä voi kusta lorottaa". Nämä vastakohdat on kärjistettyjä, mutta ovat huvittaneet minua suuresti.

Helmikuu 1982. Samana päivänä oli tarjolla yleisölle kaksi keikkatilaisuutta. Huonolassa Juice Leskinen Grand Slam, orkesterin uusi kokoonpano. Makkelissa Hassisen Kone. 2 sekunnin miettimisaika. Valinnaksi osuu Juice Leskinen.

Paikallisten Rauhanpuolustajien järjestämässä propagandatilaisuudessa on juhlasali koristeltu asiaankuuluvin plakaatein tyyliin "Reagan, räjäytä atomipommi perseessäsi". Jouluna lahjaksi saamallani Leskisen soololevyllä oli ironinen rauhanlaulu, jossa todettiin että "hyvin omintunnoin käymme rauhanvastustajat ampumaan, shalalala, ampumaan". Odotin innolla että Leskinen olisi esittänyt vouhotuksenvastaisen kappaleensa tässä tilaisuudessa tälle yleisölle, mutta ei. Niin ei tapahtunut. Leskinen sanoikin että hänet voi kyllä vuokrata. (Mutta ei ostaa.)

Setti oli mainio. Juice & Grand Slam soitti kaikki hittinsä, joita etenkin mestarillisella Ajan Hengellä oli suurinpiirtein joka raita. Myöhemmin rutiiniksi tulleet keikkakikat olivat mukana myös. Viidestoista yö pääsi kohtaan "Käy pimeys päälle lailla pommikonelaivueen"  kun lavalta sammutettiin valot. "Pilvee"n poliisin pituus oli taas kerran ties mitä. Ja päätteeksi Maamme-laulu.

Laaja-alaisen ihmisen vaikutteita ei kannata luetella, koska niihin kuuluu koko maailma, mutta yhteys Frank Zappaan on mainittava. On kaksi suurta artistia, jotka ovat olleet parhaimmillaan esittäessään vanhoista lauluista uusia mukaeltuja live-versioita; Juice ja Zappa. Zappan kaltainen "Conceptual Continuity" esiintyy Juicella viittauksina aiempiin lauluihin ja niiden henkilöihin, mutta tätä hän ei viitsinyt pyöritellä Zappan mittoihin asti. "Vaimoni ei Napon kanssa kuulu samaan sarjaan, Tarzanin ja Eikan mukaan ei hän pääse marjaan" (Vaimoni on Frankenstein) on kuitenkin näyte siitä, että Juice tunsi tämänkin mahdollisuuden ja käytti sitä joskus. Napoleonin mopo, Tarzanin kalsarit ja Einarin polkupyörä on sama Chuck Berry –sävelmä eri sanoin.

Juice Leskinen ei halunnut jatkaa mitään perinnettä. Kun hänelle ehdotettiin paikkaa suomalaisen lyriikan perinteessä, hän alkoi kiemurrella. "Jatkokset on aina alkuperäistä huonompia. Jauhelihaa jatketaan korppujauhoilla ja niin poispäin." Hänet voi sijoittaa Tannerin – Jurvan – Helismaan – Vainion –lauluperinteen jatkoksi, mutta Juice Leskiselle itselleen sellainen paikka ei tuntunut luontevalta, vaan ahdistavalta. Omiin seuraajiinsa Leskinen ei ottanut vastustavaa kantaa.

Juice Leskisen kumartelematon esimerkki on kuultavissa Eppu Normaalin ensilevyllä, jossa haettiin tietoisia irtiottoja ja kyseltiin "kuka on Bob Dylan?", "kuka ön Pertti Ström?". Who cares? Kun fanitus muuttuu vouhotukseksi, jossa toisinajatteleva on äkkiä roviolla poltettava kerettiläinen, ja joku Glöriä Gäynör on saatanan kova, koska siitä on sanottu että se on saatanan kova, ei enää muutenkaan ole kysymys musiikista. Tai mistään. "Hittejä ja nimmareita tarroja idoleita vaan, jotka puolestanne tuntee ja jotka muka tunnetaan, ja kaikki kriitikot kuin poliitikot ne vain lokeroita tyrkyttää, se yks tapa on vain elämä myrkyttää." ja "Ei haluta me viihtyä vaan että meitä viihdytetään". Juicen 1970-luvun lopun omaelämäkerralliset tekstit ovat pahimmillaan kauheaa ruikutusta. "Jumalaut mä oon out", murisi suomalaisen lyriikan kuolematon mestari aikana, jolloin mestarin lopullinen asema oli vielä täysin katsomatta.

Kaikkia irwivänä Goodmanina Juice Leskinen oli joskus hämmentävän arka omasta itsestään. Gösta Sundqvistin varsin varovainen kritiikki Leskisen tekstejä kohtaan nostatti Juicesta välittömän purkauksen. Kun Rockradiossa Hannu Blommila totesi ironisesti, että Juice Leskisen Kaksoiselämää on "yllättäen" jälleen viikon ykkönen, Leskinen kimpaantui perinpohjaisesti. "Miten niin yllättäen? Minä kirjoitan vuosisadan biisin ja se on sitten "yllättäen" ykkönen! Ainoa jonka mielestä se on "yllättäen" ykkönen, on herra Blommila."  

Mies joka rakastaa itseään vai Mies joka rakastaa työtään? "Jokaiseen LP-levyyn tarvitaan noin 300 liuskaa tekstiä. Se on ankaraa työtä. Olen keskustellut asiasta kirjailijoiden kanssa ja kysynyt neuvoa, mutta he vain ihmettelevät eivätkä osaa sanoa mitään" kirjoitti Juice Ilta-Sanomien kolumnissa lontoolaisesta hotellihuoneesta 1980-luvun alussa. Matkalaukussa kulki mukana nippu keskeneräisiä lauluja. Joissakin oli vain yksi säepari tyyliin "Mä tahdoin että rakasteltaisiin, hän katsoi kalsareihin keltaisiin". Useimmat laulut eivät koskaan edenneet siitä pidemmälle. Kerran radiokonsertissa Juice teki poikkeuksen, kun esitti yleisön viihdykkeeksi akustisen kitaran säestyksellä keskeneräisen "Turpeinen ja Kärkkäinen". Hän kuulutti "Nyt tulee paras kohta, mutta siihen se sitten jääkin: Hääyönä syttyi sota, Johnny sanoi: Kata älä pulttia ota." Juice Leskisen valmistunut tuotanto kaikessa mittavuudessaan oli vain jäävuoren huippu. Kuten kaikilla runoilijoilla.

Yllättävää tai ei, lauantaina 25.10. Juice Leskisen muisto-ohjelmassa juuri Mikko Alatalo tiivisti Juicen profiilin osuvimmalla tavalla. Juice karsasti liikkeitä. Liikkeet tasapäistävät ja muuttuvat omaksi tarkoituksekseen. Jos muutosta on olemassa, se lähtee itsekunkin sisältä. "Ja tätä Juice toteutti loppuun asti". Omien sanojensa mukaan Juice Leskinen oli sosialidemokratian vastustaja numero yksi. Ei sen takia, että hän olisi vastustanut vapautta, veljeyttä ja tasa-arvoa, vaan koska sosialidemokratia vastustaa niitä kaikkia. Juice Leskinen kirjoitti vakavasti yksilön arvosta, jonka 1900-luku oli kyseenalaistanut ennennäkemättömällä raivolla. "Usko vähäisin on uskonnoilla jyrätty lakoon." "Tämä kone meidät jalostaa ja pakkaa, on lapset ruokaa sen ja aikuiset on kakkaa." "En rauhan puolesta rautaa viskois, en lähtis aatteesta riehumaan. Ken lipputangoista viirit kiskois ja päästäis tuuleen liehumaan."

Jos tänä päivänä Juice Leskinen lähtisi esittämään ensimmäisiä laulujaan, hän saisi aikaan eduskuntakyselyn ja joutuisi soittokieltoon. On täysin uskomatonta kuvitellakin, että euroviisukarsinnoissa 1982 kävi vielä päinsä laulaa Juicen tavoin "Ei voi virkavaltaa muuten opettaa kuin viedä saunan taakse ja lopettaa". 25 vuotta myöhemmin sellaiseen suhtaudutaan vakavasti. Joko se on lakannut olemasta huumoria ja muuttunut kriminaaliksi, tai sitten huumori on kriminalisoitu. Epäilen jälkimmäistä. Parlamentaarisesti valittu lääninmurhaaja teloittaa viimeisen kylähullun. "E-e-e-e-en ko-ko-kommentoi."

Aikuisia ihmisiä komentelevat ja simputtavat pikkupoliitikot olivat Juicen sydäntä lähellä loppuun asti. Vielä tammikuussa 2006 Juice kirjoitti sosiaali- ja terveysministeristä että hän on "kävelevä kielto". "Se päivä pitäisi nähdä, jolloin Liisa Hyssälä aloittaa puheensa sanoilla "Minulla on ilo kieltää". Ja kahdeksanvuotias vesseli huutaa: "Eikä oo, ämmä! Sä oot kieltäny ilon!" Harmillista, että nekin kuolevat, jotka elävät terveemmin kuin Juice Leskinen, mutta eiköhän seuraava puolueiden tavoiteohjelma korjaa tämänkin puutteen. Seuraan kiinnostuksella, kumpi osoittautuu kuolemattomammaksi.

Teknologian kehityksen myötä on syntynyt "uusi" tapa määritellä ja ymmärtää ihminen ja elämä. Elämän perusyksikkö ei ole enää yksinomaan atomi eikä solu. Ajankohtainen näkökulma käsittelee ympäröivää maailmaa ja itseämme informaationa. Tässä kuvassa ihminen on informaatiota käsittelevä, muistava, ja eteenpäin välittävä olio. Jos haluaa Nobelin palkinnon, kannattaa ryhtyä DNA-tutkijaksi. Niihin molekyyleihin sisältyy elämän rakentamiseen tarvittava informaatio. Elämä on informaation välittämistä eteenpäin. Maailma on informaatiota. Tosiolevainen on informaatiota.

Erkki Kurenniemi (1941-) kiinnostui näistä asioista jo varhain, kauan ennen kuin niistä tuli suurta muotia. Hän on suomalaisen elektronimusiikin pioneereja, huomattava säveltäjä ja soitinrakentaja, mutta jos tänään pitäisi laittaa rahojaan likoon, voi veikata, että hänet muistetaan tulevaisuudessa aivan muista ansioista.

Kurenniemen ura elektronimuusikkona ja soitinrakentajana teki hänestä maailmankuulun jo 1970-luvulle tultaessa. Hänen puoleensa kääntyi M.A.Numminen, kun hän halusi saada orkesteriinsa ensimmäisen suomalaisen syntetisaattorin. Laite toteutettiin valovastuksilla, jotka oli upotettu kitaran kaulaa muistuttavaan otelautaan. Instrumentista on olemassa jäljellä yksi äänite (Kaukana väijyy ystäviä) ja yksi huonolaatuinen ruotsinkielisen television tuottama videotaltiointi. Kurenniemen kokeilut ja kehitystyö johti Digelius-yhtiön perustamiseen. 1970-luvun alussa Digeliuksen Dimi-merkkisiä syntetisaattoreita myytiin runsaasti ulkomaille.

Dimi-instrumenteissa oli poikkeuksellisia käyttöliittymiä. DIMI-A:ta käytettiin sähkökynällä, DIMI-E:tä pään ympärille kiinnitetyillä elektrodeilla jotka lukivat aivoaaltoja, DIMI-S:ää ohjasivat käteen kiinnitetyt sensorit, jotka reagoivat ihon sähkövarauksen muutoksiin. Kaikkein kiintoisin oli kuitenkin videosyntetisoija DIMI-O. Videokameran ja monitorin avulla kaikki liikkuvat kuvat voitiin konvertoida välittömästi elektronimusiikiksi. DIMI-O:ta voitiin ohjata kapellimestarin kädellä tai tanssijoiden liikehtimisellä kuin thereminiä. Kun Kurenniemi oli saanut valmiiksi maailman ensimmäisen kaupallisesti sarjavalmistetun henkilökohtaisen mikrotietokoneen 1973, hän kiinnostui robotiikasta ja teollisuusohjelmoinnista.

Mutta tämä ei tule kiinnostamaan tulevaisuuden ihmisiä yhtä paljon kuin se, että 1970-luvulta alkaen Kurenniemi on taltioinut ja kerännyt valtavat määrät elämäänsä ja arkipäiväänsä liittyvää aineistoa. Hän ei ole mennyt niin pitkälle kuin Alvin Toffler, joka on videoinut perheensä aamiaisen yli 30 vuoden ajan, mutta hänen kokoelmansa videoituja keskusteluja, raitiovaunukuitteja, muistiinpanoja, valokuvia, sanelunauhoja ynnä muuta vastaavaa kamaa on tiettävästi mittava. Näytteitä tästä aineistosta on nähtävissä Mika Taanilan erinomaisessa dokumenttielokuvassa Future Is Not What It Used To Be (2002).

Mikä on aineiston tarkoitus? Luoda sen pohjalta tulevaisuudessa uusi Erkki Kurenniemi.

Esseekokoelmassaan Kolme sokeaa miestä ja yksi näkevä Leena Krohn kysyy Kurenniemeltä, onko tämä vakavissaan. Hufvudstadsbladetin haastattelussa Kurenniemi oli väläyttänyt, että aineiston pohjalta robotit konstruoisivat tulevaisuudessa virtuaalisen Kurenniemen mallin ja sillä tavoin hänen elämänsä tulisi jatkumaan. "Ajatteletko todella niin? Mikä sinussa voisi siten jatkaa elämäänsä? Tai pikemminkin: Mikä tai kuka sinä?" Kurenniemi vastaa ytimekkäästi: "Ajattelen."

Krohn jatkaa ihmettelemällä, millainen sellainen minuuden kokemus voisi olla, ja kysyy aiheellisesti, mikä osa sellaisilla ulkokohtaisuuksilla kuin bussilipuilla, apteekkikuiteilla tai edes henkilökohtaisilla muistiinpanoilla voisi olla ihmisen tietoisuutta rekonstruoitaessa. Kurenniemi vastaa: "Koska aivojani ei ehditä skannata hermokudoksen hienorakenteen tasolla, eikä siihen olisi varaakaan, seuraajani joutuu rakentamaan aivorakennettani jäljittelevän neuronimallin isolla elinkaarisimulaatiolla, johon tietysti sisältyy paljon epävarmuutta, Kuitenkin, pienillä paperilapuillakin olevat muistiinpanoni saattavat sisältää paljon informaatiota ajatusmaailmastani, käsialaa myöten, ja jos se kaikki analysoidaan ohjelmalla, jonka tehokkuus on sanotaan miljoonakertainen nykyiseen tasoon verrattuna."

"Tietokoneen raakakapasiteetin pitäisi olla ihmisaivojen tasalla 2040, no, sanotaan vaikka 2100. Jos silloin arkistoni syötetään kvanttiaivosimulaattoriin, sillä menee tietysti aikansa orientoitumiseen. Se tietää, että se ei ole "sama" kuin minä, mutta se voi yrittää parhaansa. Se ehkä saa sosiaalisen statuksen kvanttisimulaattorien joukossa rekonstruktionani. Ja vähitellen se alkaa pitää itseään minuna! Sille voi olla suurempi ongelma piraattikopioista tehdyt kloonit, jotka kaikki väittävät olevansa yhtä autenttisia. Ehkä ne päättävät poolautua (memory merge)."

"Persoonallisen identiteetin rekonstruktio on aika hölmö ajatus. Pikemminkin rekonstruktio voisi olla museo, jossa vierailevia kävijöitä opastaa itseäni paljon korkeampi universaalipersoona. Minun datani muodostaa yhden historiallisen vitriinin, jossa opas voi käynnistää erilaisia simulaatioita, jotka valaisevat 1900-luvun ihmisten ajattelutapaa. Ei haittaa, että simulaatio on sen verran kehittynyt, että se on aidosti tietoinen."  

Tämä ei ole informaatiota.
Informaatio menee perille.
- Paavo Haavikko

Foto: Kultuur ja elu

1988 valmistauduttiin Soulin olympialaisiin. Pasilan kirjaston lukusalin Neues Deutschlandin sivuilla näki pitkästä aikaa muutakin kuin Erich Honeckerin kuvia, mutta urheilutuloksia ei uutterasta etsimisestä huolimatta löytänyt hakemallakaan. Sen sijaan etusivulla herra Erich vastaanotti DDR:n teollisuuden mestariluomuksen, megatavun sirun prototyypin, jolla oli kokoa vain tulitikkurasian verran. Eesti TV:ssä seurattiin Neuvostoliiton yleisurheilumestaruuskilpailuja Tallinnassa. Gennadi Avdejenko näytti olevan pian vireessä, jossa hän hätyyttelisi maailmanennätyskorkeuksia. Kun päivän kisalähetykset olivat ohi, söpö kuuluttajatar Eve Kaselaan esitteli Eesti TV:n viiden minuutin mittaisen mainostelevision, Reklaamiklubin, jossa mustalasinen perheenisä bulgarialaisessa keinokuitupaidassaan kävi Kaubamajassa ostamassa mattoja (vaibad). Ei sentään Raivola rüsäpöksyjä.

Tuona kesänä 1988 Eesti TV:ssä puolenyön maissa useina iltoina esitettiin kerta kerran jälkeen sama musiikkivideokooste, joka teki lähtemättömän vaikutuksen. Ankealla lehdettömällä kummulla soitti yhtye, johon kuului muun muassa viiksekäs palavasilmäinen laulaja, pellavapäinen mustaan nahkatakkiin sonnustautunut kitaristi, joka tarjosi kitaransa kaulaa kameran linssistä sisään, ja peikkomainen kosketinsoittaja. Yhtyeen nimi oli Ruja, eikä kukaan tiennyt heistä lahden toisella puolella mitään. Ainoa henkilö Suomessa, joka soitti sen levyjä hyvin harvakseltaan radiossa, oli M.A.Numminen, eikä hän ollut vakituinen radiotoimittaja. Kaiken lisäksi itäblokin televisiossa oli eri standardi kuin lännessä. Äänen sai kuuluviin, jos viritti aseman pieleen, mutta silloin meni kuva. Kuvan sai näkyviin, jos viritti aseman toiseen suuntaan pieleen, mutta silloin meni ääni.

No mida sa teed, kui oled kõigile võõras
ja koduni miljoneid miile on tee.
Tea, sa kaotad pea.
Dokumentideta vööras linnas.

Miliisin pilli vislaa joka säkeistön välissä. Viiksekkään laulajan ääni kaikuu harkitun vääristyneenä kuin megafonista. Kuinka he voivat esittää tällaista, olkoonkin että vasta puolenyön aikaan, kun sensorit ovat nukkumassa? Eikö Liittoutuneiden Valvontakomissio ymmärrä, mitä sanoissa todella sanotaan? Ja kuinka on mahdollista, että tuossa sadan kilometrin päässä on yhtye, joka soittaa paremmin kuin yhdetkään suomalaiset kollegansa. Tämähän oli silkkaa Juice Leskistä sillä erotuksella, että kappaleissa oli enemmän musiikillista voimaa ja taitoa, niin paljon että ne toimisivat yhtä hyvin instrumentaaleina.

Mikä hitto oli Ruja? Kesti vuosikaupalla, ennen kuin löysin vastauksen, ja se kuului: Viron tarkimmin varjeltu salaisuus.

Ruja perustettiin 1971. Yhtye oli kasassa kymmenen vuotta ennen kuin he saivat Neuvostoliiton valtiolliselta levy-yhtiöltä Melodijalta armollisen oikeuden julkaista ensimmäiset neljä (4) kappaletta. Pitkään ainoa Rujan tuotannon levityskanava oli Tallinnan Radio, joka otti yhtyeen itse asiassa house-bändikseen. Ohjelmien välillä soitetun instrumentaalimusiikin oli säveltänyt Rujan kitaristi Jaanus Nõgisto. Aeg on nagu rongin kitarasoolo oli sittemmin TV-uutisten tunnusmusiikki.

Perustamishetkellään 1971 Ruja oli jotakin, mitä ei olisi pitänyt olla edes olemassa: Neuvostoliitossa toimiva rock-yhtye, jonka tavoite oli esittää kiinnostavaa musiikkia viroksi. Rujan eri kokoonpanoja on turha mainita. Kaikkia, jotka joskus olivat Viron pop-musiikissa jotakin, sitoi Rujaan jokin linkki. Jokainen tunsi jonkun, joka oli joskus soittanut Rujassa.

Yhtyeen kulmakivi oli tuo viiksekäs laulusolisti, jolle myöhemmin löytyi nimikin: Urmas Alender, progressiivisen rockin ja John Lennonin ihailija, joka antoi tyttärelleen nimeksi Yoko. Useimmissa kokoonpanoissa hänen rinnallaan soittivat virtuoosimainen kosketinsoittaja Rein Rannap ja 1974 yhtyeeseen teinipoikana liittynyt lapsinero, pellavapäinen kitaristi Jaanus Nõgisto, jolla oli kuulas ja melodinen, helposti tunnistettava tapa fraseerata. Laulujen tekstejä kirjoitti aluksi mm. runoilija Juhan Viiding, yhtyeen loppuvaiheissa Alender itse.

Suuruudenhullun progeoopperan huippuaikaan 1975-1979, jolloin kappale ei ollut mistään kotoisin ellei se kestänyt vähintään kymmenen minuuttia, Rujan kokoonpanossa tapahtui lukuisia vaihdoksia. Kulminaatioksi koitui lopulta The Whon Tommyn esimerkkiä mukaillen luotu virolainen rock-ooppera Johnny, jota esitettiin Tallinnassa kokonaista kolme kertaa ennen kuin se kiellettiin epäobjektiivisena ja neuvostovastaisena esityksenä. Alender puuhasi samaan aikaan Viron ensimmäisessä punk-yhtyeessä Propeller. Kun Propeller vuorostaan kiellettiin, niin kymmenvuotias jo kuolleeksi luultu Ruja koottiin uudestaan. Sen suuruuden aika oli vasta edessä.

1981 julkaistiin Rujan ensimmäiset levyt. Kunnianhimoinen ja kiinnostava proge oli väistynyt ja tilalle oli astunut poppia hölkkäävä kokoonpano, joka ainakin lauloi viroksi. Propellerin aikainen jättihitti Eile nägin ma Eestimaad tuli julkaistuksi nyt Rujan versiona, ja kaiken huipuksi Alender lauloi Melodijan julkaisemalla LP:llä muistolaulun murhatulle John Lennonille – englanniksi!

Kuten monille yhtyeille käy, levy josta ei tullut koskaan mitään, koitui heille kohtalokkaaksi. Rujaline roostevaba maailm jäi kesken. Rein Rannap jätti yhtyeen toisen (kolmannen? neljännen?) kerran. Hänet korvasi Igor Garshnek, loistavan hullu venäläisen kapellimestari Anatoli Garshnekin poika, sinfoniasäveltäjä ja elektronimuusikko, joka toi Rujaan aivan uutta särmää. Kolmikko Alender, Nõgisto ja Garshnek veivät 1980-luvun puolivälissä Rujan Eesti TV:seen ja matkalle ilman papereita vieraaseen kaupunkiin – kirjaimellisesti. 

Juri Altov, epämääräinen henkilö, jolla oli epämääräisiä yhteyksiä, oli otettu yhtyeen potentiaalista. Hän halusi, että Ruja tulisi tunnetuksi muuallakin kuin Virossa. Niinpä hän järjesti suuren maailmanvalloituskiertueen - Siperiassa ja Tadzkistanissa. Se että Rujan jäsenet olivat järjestelmän kannalta dissidenttejä, ei ollut tärkeää. Kaikkihan tällä alalla Neuvostoliitossa olivat sellaisia. Sen sijaan  edellytyksenä oli, että Ruja ryhtyisi esiintymään venäjäksi. Yhtyeellä, joka oli perustettu esittämään kiinnostavaa musiikkia viroksi ja joka 16-vuotisen olemassaolonsa aikana oli saanut julkaista kokonaiset 2 LP:tä, ei ollut mahdollisuutta hylätä tarjousta saada levyttää. Kolmas LP Pust budet vsjo oli tehty vakavissaan, mutta kaukana kotoa Irkutskin tienoilla suuri Neuvostoliiton-kiertue yleisölle, joka ei tiennyt mitä tuli kuuntelemaan, alkoi vaikuttaa juuri niin naurettavalta kuin mitä se olikin. Kaikki ryyppäsivät rankasti, erimielisyydet kärjistyivät etenkin Altovin ja Nõgiston välillä, ja lopputulos oli että Nõgisto palasi yksin Tallinnaan kesken kiertueen. Tarton rock-festivaaleilla kesällä 1988 Alender hoippui lavalla umpitunnelissa, tyytymättömänä yhtyeen tilaan ja Nõgiston soundia kaivaten. Tuo onneton konsertti jäi Rujan viimeiseksi.

Lopulta Urmas Alender sai tarpeekseen häirinnästä ja puhelinkuuntelusta. Hän lähti Ruotsiin 1989 juuri kun asiat olivat muuttumassa. Samana vuonna Jaanus Nõgisto ilmoitti kantansa antamalla ensimmäisen soololevynsä nimeksi "Selgest Eesti keeles". Rujan bändikaverit vainusivat, että yhtyeen täytyy pysyä valmiudessa sen päivän varalta jolloin punalippu vaihtuu sinimustavalkeaan, mutta kun tuo päivä valkeni, Ruja oli jo lopullisesti kuopattu. Urmas Alender itse täytti velvollisuutensa loppuun astumalla 27.9.1994 Estonia-laivaan. Ruja koottiin viimeisen kerran 14.10.1994 hyväntekeväisyyskonserttiin, joka järjestettiin Alenderin teini-ikäisen tyttären Yokon elatuksen turvaamiseksi. Konsertin viimeinen laulu, Nii vaikses kõik on jäänüd (Kaikki on hiljennyt) esitettiin nauhalta. Lavalle ei noussut enää ketään.

"Ruja oli Viron Yes, Viron Genesis, Viron Rolling Stones, Viron Pink Floyd. Ruja inspiroi, Ruja provosoi, Ruja nauratti, Ruja itketti, ja Ruja muistutti Viron olemassaolosta neuvostomiehityksen aikana, jolloin sen henkiinjääminen oli epävarmaa", sanotaan Estproge-sivulla.

Eile nägin ma Eestimaad!
Suvilaid, Soome saunasid,
nägin baare ja plaažisid,
nägin uhkeid garaažisid!
Eile nägin ma Eestimaad!

Eile nägin ma Eestimaad!
Laiu siledaid asfalteid,
teksapükstes ja nailonis,
prinke rindu ja pepusid!
Eile nägin ma Eestimaad!

Eile nägin ma Eestimaad!
Õliseid laineharjasid,
nummerdatud noorkarjasi.
Ilus aeg, pole varjusid!
Eile nägin ma Eestimaad!


Pakollinen oppimäärä:
Aeg on nagu rong
Dokumentideta vööras linnas
Eilen nägin ma Eestimaad
Mis saab sellest loomusevalust
Need ei vaata tagasi
Nii vaikses kõik on jäänüd
Tsepeliini Triumf
Vana auruvedur

Punk kuoli jo hädin tuskin synnyttyään. 27.1.1978 San Franciscossa Johnny Rotten käveli loppuunmyydyn konsertin päätteeksi pois lavalta ja mutisi mennessään "onko sinusta koskaan tuntunut siltä, että sinua on kustu silmään". Hän hajotti bändin samana iltana. Sid Vicious kirjoitti 2.2.1979 kauniin runon edesmenneelle rakastetulleen Nancylle ja kuoli seuraavien tuntien aikana huumeiden yliannostukseen. Viciousin kuolemaa pidetään itsemurhana. Nancy oli menehtynyt 12.10.1978 puukoniskuun New Yorkin Hotel Chelsean huoneessa 100. On oireellista, että jo vuoden parin sisällä punk-taustaiset yhtyeet kieltäytyivät tulemasta enää rinnastetuksi punkiin. He sanoivat nyt edustavansa uutta aaltoa. Punk oli syönyt itsensä ja menettänyt uskottavuutensa sillä hetkellä kun sen keulakuvana toiminut yhtye Sex Pistols alkoi noudattaa samaa kaupallista ja itsetuhoista rock'n'roll –elämäntapaa, jonka vastavoimaksi monet halusivat sen kuvitella.

On toinen kysymys, oliko kuvitelma realistinen.

Jos yhtyeen managerilta Malcolm McLarenilta kysytään, kaikki oli etukäteen tarkasti harkittua. Hän oli perustanut 1971 muotisuunnittelija Vivianne Westwoodin kanssa Lontoon King's Roadille SEX-nimisen vaateputiikin. Punkin ulkoasun, tahallaan revityt farkut, repaleiset paidat, hakaneulat poskissa ja liimalla muotoillut hiukset, laati ammattimainen taidekoulun käynyt muotisuunnittelijapari. Tuohon putiikkiin törmäsi 1975 muuan John Lydon ja tapasi innostuneen McLarenin, joka oli juuri palannut New Yorkista ja nähnyt aivan uuden tyylisen yhtyeen nimeltä New York Dolls. McLaren halusi tehdä jotakin samanlaista Englannissa.

Managerina McLaren joko oli oikeassa paikassa oikeaan aikaan tai sitten hän oli nero. John Lydon oli jo valmiiksi sarkastinen ja kaikille pitkät haistatteleva hahmo. Kun hän käveli putiikin ovesta sisään T-paidassa, jossa luki "I Hate", ja suoritti koelaulun (Alice Cooperin "Eighteen" jukeboksin säestyksellä. Ei nuottiakaan oikein. Loistavaa!) niin McLaren otti välittömästi kuulakärkikynän ja tarjosi sopimusta. Hän kokosi yhtyeen, antoi sille nimen Sex Pistols, ja halusi yhtyeen jäsenille sen mukaisesti röyhkeät taitelijanimet. John Lydon oli leikissä heti mukana. Lydon, yhtyeen huomattavin musiikillinen kyky, kuten hänen laaja myöhempi tuotantonsa on viimeistään osoittanut, otti taiteilijanimekseen Johnny Rotten. Myöhemmin mukaan liittyneen ongelmalapsen John Ritchien nimeksi Lydon keksi Sid Vicious, koska Ritchie oli toivottoman arka ja ujo ihminen, tietysti. Ritchien hamsteri oli nimeltään Sid. Se oli väkivaltainen, koska se puri sormeen.

McLaren hankki Sex Pistolsille levytyssopimuksen EMI:n kanssa. Hermostuneena kielteiseen julkisuuteen (joka oli parasta mahdollista julkisuutta), EMI sanoi irti levytyssopimuksen muutamassa kuukaudessa. Siinä vaiheessa Sex Pistols oli julkaissut kokonaista 1 singlen, Anarchy in the UK, joka ehti nousta sijalle 38 ennen kuin EMI keskeytti sen painamisen. McLaren ei hätkähtänyt, vaan vei yhden singlen yhtyeensä Buckinghamin palatsin eteen allekirjoittamaan miljoonan punnan sopimuksen A&M:n kanssa. Yhtye siirtyi A&M:n tiloihin juhlimaan railakkaasti. Lydonin mukaan Ritchie oli onnistunut riehuessaan jotenkin loukkaamaan jalkansa ja lattioilla oli verta. Sitä ennen Ritchie oli onnistunut rikkomaan A&M:n pääjohtajan huoneen oven ja oksentamaan tämän työpöydälle. A&M ei katsonut aiheelliseksi arvostaa ruokkivan käden puremisen hienoutta, vaan erotti yhtyeen kuuden päivän kuluttua. Virgin otti yhtyeen omakseen, tarjosi täydellisen taiteellisen vapauden, ja loppu oli historiaa.

Punk sai ansaitsemansa historiateoksen, kun John Savage julkaisi 1992 järkälemäisen ja pedanttisen pikkutarkan kuvauksensa vuoden 1976 Englannista, England's Dreaming. Punkkareiden laatimissa kirja-arvosteluissa Savagen teosta moititaan yli-intellektuaalisesta älyllisestä mastruboinnista, jonka tarkoitus on vain saada näyttämään kirjoittajansa fiksulta. Savage tuntuu olevan kiinnostuneempi sosiaalipolitiikasta kuin musiikista.

Punkin ohjelmassa ei ollut esittää vaatimuksia yhteiskunnalle, vaan kuvata yhteisiä tuntoja. Mitä pienempään yhteiseen nimittäjään tunnot vetosivat, sen parempi. Siitä röyhkeät yhtyeiden, laulujen ja levyjen nimet, joita esittävät koulupojat, jotka kiltisti kuuntelivat rehtorin nuhdesaarnan ja palasivat takaisin autotalliin harjoittelemaan lisää röyhkeitä kappaleita. Härnäys meni perille ja establishmentin mielenkiinto keskittyi ilmeiseen, siihen ainoaan mitä se ikinä on ymmärtänyt, seksiin ja väkivaltaan, jotka punkkareiden tapauksessa olivat kummatkin pitkälti näyteltyä. Daily Mirror: "Punk? Call it Filthy Lucre". The Sun: "The Filth and the Fury". John Lydon pääsi otsikoihin lausumalla haastattelijalle TV-lähetyksessä sanan "paska", Tapahtuipa sellaistakin, että ensimmäistä kertaa Britannian TV:ssä lausuttiin sana "fuck". Suomessa Ville Nisonen sai kansakunnan kuohuksiin tekemällä saman suomen kielellä 1983.

Punkin ainoa julkilausuttu periaate oli kapina apatiaa vastaan. Punkkari kieltäytyi olemasta päätelaite, johon kulki maailman kontrollikoneesta vain yksisuuntainen johto sisään. Älä haaskaa rahoja muiden tekemään sontaan, tee se itse. Joskus itsetehty sonta oli jopa parempaa kuin se mitä yleisesti kutsuttiin lehdistöksi, musiikiksi, sarjakuvaksi tai elokuvaksi.

Tietysti tärkeä näkökohta oli kaivaa verta nenästään. Tavallinen punkkari ei välttämättä osannut tavata oikein englannin sanaa establishment, mutta se on aina ja ikuisesti taho, jonka nuoret vihaiset miehet haastavat. Tässä eivät esiintyneet pitkästyneet ziljonäärit, jotka intialaisessa luksushotellissaan julistivat maailmanlaajuista harmoniaa ja ylitsevuotavaa veljeyttä. Tässä huudettiin epätoivoa julki, ja vieläpä kirjaimellisesti suoraan korvaan.

God save the Queen
The fascist regime.
It made you a moron
A potential H-Bomb.
God save the Queen
She's not a human being.
There is no future
In England's dream.

Jos tarkoitus olisi ollut vain herjata kuningatarta, John Lydon ei olisi kirjoittanut säettä "God save the Queen / We mean it man!" Lydonin huuto kiiri korviin pelinappuloiden maailmasta, jossa kuningatarkin oli vain profiilikuva postimerkissä, ja Buckingham koriste, jonka avulla saatiin nyhdettyä turisteilta rahat. Jos tarkoitus olisi ollut esittää yksiselitteinen poliittinen ohjelma, ei olisi ollut myöskään säettä "Oh God save history / God save your mad parade / Oh lord / God have mercy all crimes are paid". Kaikille viesti ei mennyt perille. Kiukustuneet rojalistit hyökkäsivät yhtyettä kohtaan sanallisesti ja fyysisesti. Diinarit, joiden kanssa punkkarit tunnetusti eivät olleet väleissä, viilsivät John Lydonia partaveitsellä. Kaiken huipuksi God Save The Queen nousi listaykköseksi juuri samalla viikolla kun kuningatar Elisabeth II vietti hallitsijakautensa 25-vuotisjuhlia. BBC asetti levyn soittokieltoon.

Punk sikisi tylsyydestä, ei päivän politiikasta. Pretty Vacant oli kappale, joka roikkui mukana Sex Pistolsin alusta alkaen. Lopulta se julkaistiin yhtyeen kolmantena singlenä God Save The Queenin jälkeen. Pretty Vacant on ironinen ylistyslaulu punkin suurimmalle viholliselle, apatialle. Jotta viesti olisi mennyt perille, singlen B-puoli No Fun kesti seitsemän minuuttia. Seitsemän minuuttia epähauskaa.

There's no point in asking
You'll get no reply
I just remembered I don't decide
I got no reason, it's all too much
You'll always find me... out to lunch

And now
And we don't care

John Savage näkee, että punkin tee-se-itse-viritys oli paitsi vastareaktio hippien kollektiiviselle maailmansyleilylle, myös samalla thatcherismin siemen. Jos näin on, tylsyyttä ja epämieluisan valmista maailmaa kritisoineet punkkarit saivat vastaansa 1980-luvulla vielä tylsemmän, vielä koneellisemman, entistä armottomammin virkamiesmäisen ja kylmäkiskoisen maailman, joka ei ollut edes sen arvoinen, että sille olisi viitsinyt rehellisesti haistatella kuten vielä muutamaa vuotta aiemmin.

Tai sitten kaikki oli, kuten he julki-ironisesti sen itse määrittelivät, A Great Rock'n'Roll Swindle.

Miksei kumpaakin.

Olen laiminlyönyt blögiä. Parannan tapani.

Vuonna 2002 japanilainen kotirouva, 59-vuotias Miyoko Kawahara alkoi herättää pahennusta naapuristossaan Narassa. Professorin rouva Kawaharalla oli tapana mennä kaksikerroksisen asuintalonsa toisen kerroksen parvekkeelle, paukuttaa futonia ja soitattaa samalla stereonauhurista musiikkia huomattavalla voimakkuudella. Harrastaessaan näitä kodin askareita rva Kawahara kiljui ohikulkijoille ja valittajille "Painukaa helvettiin", "Hip hop on paskaa", ja "Pois sieltä, painukaa tiehenne", ynnä muita kohteliaisuuksia.



Vuosina 2004-2005 rva Kawaharan edesottamukset kohosivat kansallisen mielenkiinnon kohteiksi, kun hänen naapurinsa hakeutui lääkäriin kärsittyään unettomuudesta ja päänsärystä yli kahden vuoden ajan. Syyksi osoitettiin rva Kawaharan äänekäs käytös.

11.4.2005 oikeusistuin pahoitteli, että rva Kawahara ei ollut tuntenut katumusta teoistaan, ja  tuomitsi hänet vuodeksi vankilaan. Kun pidätysaika otettiin huomioon, rva Kawahara joutui kärsimään tuomiotaan kolme kuukautta.



Tämä oli vasta alkua Miyoko Kawaharan julkisuuskuvalle. Hip hopin vastustajana ja ihastuttavan klassisena äänekkäänä äkäisenä akkana Miyoko Kawaharasta tuli tiskijukkien ja sämplääjien lemmikki. Syntyi kokonainen Miyoco-soundi, jossa rva Kawaharan kiljuminen sämplättiin rapiksi, joka säesti erityyppisiä sävelmiä. Joillakin raidoilla kuultiin mausteena myös auton ääniä, sireenin ulvontaa, ja vastaavaa asiaankuuluvaa materiaalia, jonka rva Kawahara onnistui peittämään äänenkäytöllään. DJ Miyocon "Hip Hop Shit" nousi jopa listoille. Muita Miyoco-klassikoita olivat "Go To Hell" ja "Fly Punk", jotka saivat nekin nimensä rva Kawaharan parvekkeeltaan lausumista tervehdyksistä.

Sittemmin Miyoco-ilmiö on levinnyt myös flash-animaatioihin.

Joulukuussa 2003 Japania ravisutti kaikkien aikojen epätodennäköisin hittikappale. Purkufirman tunnussävelmä nousi singlelistalle ja poiki leegion fanianimaatioita.

Useilla japanilaisilla yrityksillä on oma tunnuslaulu, shaka. Perinteen mukainen shaka on tahdikkaasti laulettava koulumarssi, jonka uskotellaan nostavan yhteishenkeä ja parantavan työtarmoa. Pienen jokohamalaisen rakennusten purkufirman Nihon Break Kogyon tunnuslaulu on toista maata. Yhtiön purkumies, 32-vuotias harrastelijamuusikko Manzo, teki kappaleensa muistuttamaan robottianimen miehekkäitä tunnuslauluja. Tuloksena oli erittäin iskevä renkutus, joka unohtui yhtiössä kahdeksi vuodeksi, kunnes lokakuussa 2003 se esitettiin Asahi TV:n myöhäisillan showssa.

Murra pois, murra pois, olemme valmiina
Pura pois, pura pois, se on ainoa lakimme
Rakennelmat murtuvat, betoni hajoaa,
Rauhallisten päiviemme tukipilarit, riko ne kaikki!

Laulu oli välittömästi hitti. NBK:n johtokunnan jäsen Shogo Kurita totesi Japan Timesille, että puhelin alkoi soida viiden minuutin välein. Sata puhelua päivässä ihmisiltä, jotka eivät olleet asiakkaita vaan halusivat laulun, oli liikaa purkufirmalle, jolla oli vain 16 vakituista työntekijää. Levy julkaistiin riippumattoman levy-yhtiön kautta, ja se nousi ensimmäisellä listaviikollaan sijalle 22, Ayumi Hamasakin ja BoA:n väliin.

Laulu Break Out! pääsi seuraavaksi puhelimen soittoääneksi ja karaokebaarien ohjelmistoon. Totta kai laulun äkkäsivät myös 2ch.netin lukijat, jotka valmistivat laulusta 2ch:n tyylisiä musiikkivideoita ASCII-grafiikalla. Sitä seurasi Break Out –flashpeli, jossa NBK:n purkumies hajottaa taloja teräskuulaa heittämällä. Eikä liioin säästytty englanninkieliseltä eurobeat-versiolta. NBK-kuumeen aikana purkufirman sivuilla kävi viikossa 500 000 vierailijaa.

Nihon Break Kogyo! Smashin' Steel Ball da da da!
Nihon Break Kogyo! Ankkuripultti halkaisee kovimmankin kiven!
Kaikki talot! Kaikki sillat! Mitkään tornit eivät estä meitä!
Äkkiä eteenpäin! Nihon Break Kogyo!
Break Out!

Japanin Amazonin levyarvostelu kiinnitti huomiota laulun sanoihin. "Sanat ovat valtavan vaikuttavat. Ehkä tämä kappale on radikaalimpi ja aggressiivisempi kuin keskinkertaisten punkbändien tekeleet." Lisäksi sanoissa on sopivasti huumoria, ja Manzo laulaa samalla yltiömaskuliinisella intohimoisella otteella kuin Ichirou Mizuki aikoinaan.

NBK:n Kurita oli laulun menestyksestä hämillään. Japanissa on 30 000 purkufirmaa, ja NBK on niistä liikevaihdoltaan ehkä sijalla 120. "Purkufirmojen maine on aika kehno. Työtä pidetään meluisana ja pölyisenä. Tarkoitus oli laululla kohentaa alan imagoa. Luullakseni se on onnistunut siinä."

Kaikki NBK:sta: http://www.el30.net/archives/2004_01_07_230118.html

Eräs suomalaisen musiikkihistorian omalaatuisimpia orkestereita koskaan oli Nalle Puh Big Band. Yhtyeen ohjelmisto oli avantgardejazzia Retuperän WBK:n tyyliin. M.A.Numminen on muistellut pumpun värikkäitä vaiheita teoksessa "Ensimmäinen aalto, Helsingin underground 1967-1970."

"Yhtyeen johtajana oli Jyrki Parkkinen, geologi, joka on tänään uskossa. Hän ei kovin hyvin osannut soittaa tenorisaksofonia, mutta kun hän tutustui Pekka Gronowiin, minuun, ja muihin, niin päätettiin perustaa big band. Orkesteriin pääsyn edellytyksenä oli halu soittaa eikä taito soittaa. Siitä johtui, että vain komppi osasi soittaa kunnolla, plus Pekka Pöyry, joka soitti alttosaksofonia ja Stanley Lindroos, joka soitti tenorisaksofonia. Julkisissa tilaisuuksissa vain nämä kaksi sooloilivat.

Kerran Helsingin teiniyhdistysten liitto piti Bottalla suuret juhlat ja oli kuullut että tämmöinen big band oli olemassa. Meidät tilattiin tanssiorkesteriksi kaljapalkkaa vastaan. Se päätös osoittautui tuhoisan kalliiksi. Otimme ilomielin keikan vastaan, neljän tunnin tanssisoitto. Meillä oli neljä kappaletta varastossa, joten jokainen niistä kesti tunnin. Orkesterissa oli niin paljon vaihtomiehiä, että muut saattoivat käydä juomassa kaljaa ja toiset saattoivat soittaa sillä aikaa.

Yleisö oli hyvin hämmentynyt, mutta ei puhunut mitään. Ilmeisesti hyvin raskasta tanssia, jos tanssikappale kestää tunnin. Mutta koreografia oli harjoiteltu sillä tavalla, että se näytti siltä kuin orkesteri olisi osannut jotain. Sovittiin, että jos joku tunsi kappaleen, osasi soittaa. Esimerkiksi trumpetisti Timo Vuortaman - josta sittemmin tuli Julkisen sanan neuvoston sihteeri - hyvä kaveri osasi soittaa jonkun dixielandkappaleen trumpetilla, olikohan se St.Louis Blues, niin oli sovittu että tietyssä kohdin saksofonisektio nousee yhtä aikaa ja puhaltaa - jotakin. Sen jälkeen ne asettuvat yhtä aikaa taas istumaan. Se näytti siltä kuin kappaleet olisivat olleet sovitettuja.

Syksyllä 1967 meillä oli keikka Kemissä. Kemin kaupungin nykyinen johtaja (1988) Jussi Leino, Vuortaman kaveri, päätti että Kemin kaupunki tilaa Nalle Puh Big Bandin soittamaan. Konserttipaikkana oli Kemin uimahalli. Äijät olivat Kemiin tultaessa loistavassa vauhdissa. Meillä ei edelleenkään ollut ohjelmistossa kuin neljä kappaletta: kaksi evergreeniä ja kaksi Charlie Mingusin kappaletta. Ne riittivät monen tunnin konserttiin. Uimahallissa soitettiin ja minä olin laulusolisti jo silloin.

Bändi soitti innokkaasti jotakin biisiä, kun yhtäkkiä kaksi saksofonistia riisui itsensä alastomaksi ja meni uimaan koska vettä oli siinä.  Yleisö oli kauhuissaan, että alastomia nuoria miehiä uimassa. Sen jälkeen ne muitta mutkitta vetivät vaatteet takaisin ylle ja jatkoivat soittamista.  Tämä oli jo aikamoinen hätkähdys kemiläisille, mutta konsertin jatkuessa tapahtui lisää. Konsertin loppupuolella ruvettiin uimahallin hyppytelineitä vaahdottamaan. Pojat olivat ostaneet Helsingistä niinsanottua Häpyvaahtoa, joka oli siis sellainen pilailuväline. He kylvivät vaahtoa telineisiin mielettömät määrät. Raivostuneet vahtimestarit ryntäävät paikalle. Kun ne kiipeävät sinne ylimmälle tasanteelle, missä äijät ovat, ja ovat valmiina käymään niiden kimppuun, niin - vaahto on hävinnyt. Se on sellaista että se kestää vain vähän aikaa ja haihtuu sitten. Tämä oli niin shokeeraavaa, että Jussi Leinon mukaan vielä 1970-luvulla puhuttiin Kemissä oudosta bändistä, joka oli käynyt pitämässä konsertin.

Eteläsuomalaisessa Osakunnassa oli sitten oikeustieteen ylioppilaiden illanvietto. Yksi alttosaksofonisteistamme päätti yhtäkkiä riisuutua. Hän meni sivuhuoneeseen, riisui itsensä ilkosen alastomaksi, hyppäsi flyygelin kannelta ja soitti soolon. Lakitieteen ylioppilaat olivat sen verran huumorintajuttomia, että soittivat poliisin paikalle. Fonisti vietiin putkaan ja piestiin siellä. Seuraavana päivänä Ilta-Sanomissa oli otsikko: ALASTON SAKSOFONISTI OIKEUSTIETEEN YLIOPPILAIDEN JUHLISSA.

Sitten, kun suorassa ruotsinkielisen television vappulähetyksessä oli orkesteri innostunut juomaan viinaa, yritti studiohenkilökunta kiertää kameraa siihen suuntaan missä ei juotu. Muistan sen erittäin hyvin siitä, että olin kuumeessa, ja ainoa joka ei pystynyt juomaan viinaa, kun olin penisilliinikuurilla. Koska kyseessä oli niin tärkeä tapahtuma kuin TV-lähetys, niin nousin kuumevuoteelta rumpaliksi.

Nämä maineteot sitten kiirivät Jaakko Jahnukais-vainaan korviin. Hän kuuli että ahaa, Helsingissä on uusi big band. Niinpä hän kutsui meidät jazzradioonsa. Me innokkaasti käymme Fabianinkadun studioon. Sitten äänitys vain käyntiin, mikrofonit testattiin. "No niin, soittakaas pojat ensimmäinen kappale." Alkoi valtava soittaminen.

Jaakko Jahnukainen tuli kappaleen päätyttyä tarkkaamon puolelta studioon. Hän sanoi:
"Pojat, oletteko koskaan kuulleet miltä teidän soittonne kuulostaa?"
"Ei, ei olla kuultu."
"Se on oleva teille yllätys", sanoi Jaakko Jahnukainen.

Menimme kuuntelemaan nauhaa. Aivan kaameaa soittoa.

Tämä masensi orkesterin täysin, ja erityisesti ammattilaiset, Pöyry ja Lindroos olivat sitä mieltä että ei tule mitään mistään, nyt lähdetään kotiin. Mutta minä olin sitä mieltä että kun kerran radioon on tultu, niin mehän soitamme. Käännytin yksitellen jokaisen bändin jäsenen. Orkesteri alkoi virkistyä lamaannuksestaan. Sanoin Jahnukaiselle, että yritetäänpä kerran vielä. Soitettiin jokin Charles Mingus -numero, joka oli sen verran avantgardistinen että se meni läpi, niin hillitön uho päällä kuin ikinä. Kappaleen päätyttyä Jahnukainen hihkaisi tarkkaamosta:
"No tämä kuulosti hieman paremmalta."
Sen jälkeen oltiin niin polleaa ja niin kauhea itsevarmuus päällä, että soitettiin toinenkin biisi, ja se meni täysin penkin alle. Sitten Jahnukainen totesi: "Otetaan tämä onnistunut kappale ja esitetään se ohjelmassa." Pakkasimme instrumentit ja häivyimme radiotalosta."

Chicagon Sinfoniaorkesterin 100-vuotisjuhlakonsertin ohjelmisto oli juhlan kunniaksi sama kuin orkesterin ensiesiintymisessä vuonna 1891. Alkupalaksi Wagnerin Faust-alkusoitto, sitten Beethovenin viides, Tsaikovskin pianokonsertto, ja jälkiruoaksi hieman Dvorakia. Juhlaa kunnioittivat läsnäolollaan orkesterin kaikki elossa olevat kapellimestarit.

Ennen konserttia järjestettiin juhlaillallinen, jonka illalliskortit maksoivat yli 500 dollaria hengeltä. Kaikille illallisvieraille annettiin muistolahjaksi kauniisti paketoitu pöytäkello, jota koristi juhlatilaisuuden tunnus.

Wagnerin alkusoitto sujui hienosti. Beethovenin aikana syntyi salissa jotakin pientä hälinää, kun joku torvi ilmeisesti ei ollut sulkenut hakulaitettaan konsertin ajaksi, mutta ei mitään vakavampaa.

Väliajan jälkeen salissa puhkesi täysi helvetti. Tsaikovskin pianokonserton aikana piipitti ja kilisi kaiken aikaa. Daniel Barenboim nousi pianonsa äärestä ylös ja tuijotti yleisöä julmasti. Mikään ei auttanut. Orkesteria johtanut Georg Solti äityi huutamaan yleisölle, joka oli yhtä ymmällään kuin kapellimestarikin. Elektroninen kakofonia jatkui. Sitten lavalle ryntäsi henkilökunnan edustaja, joka ainoana oli oivaltanut, mistä oli kyse. Herätyskellot soivat satunnaiseen tahtiin 400 illallisvieraan lahjapaketeissa, eikä kukaan yleisöstä edes tiennyt, että paketeissa oli kelloja.

Kellot kerättiin lämpiöön, ja ne jaettiin uudestaan konsertin päätyttyä. ”Luulin joutuneeni hullujenhuoneeseen” totesi kapellimestari Solti konsertista toivuttuaan.

Amerikkalainen kitaristi Charlie Feathers (1932-1998) oli omien väitteidensä perusteella rockin historian suurin kovan onnen soturi. Hän teki kaikki kuuluisimmat hitit, ja joutui näkemään kerta kerran jälkeen kuinka toiset artistit omivat ne omiin nimiinsä. Feathers oli myöskin tärkeä taustavaikuttaja, jota ilman koko rockia ei ilmiselvästi olisi ollut olemassa. Feathers loi Sun -levy-yhtiössä Elvis Presleyn alkuaikojen soundin. Feathers suostutteli Carl Perkinsin laulamaan "Blue Suede Shoes". Feathers opetti Jerry Lee Lewisin soittamaan pianoa.

On hämmästyttävää, että näin merkittävä muusikko oli niin tuntematon suurelle yleisölle, mutta tähänkin Featherisillä oli vastaus valmiina: hän oli huonon markkinoinnin uhri. Vasta 1970-luvun lopulla rockabillyn uuden suosion myötä Feathersin levytykset alkoivat tulla kysytyiksi. Feathers muutti Englantiin, ja hänen oli tarkoitus antaa ensikonserttinsa Rainbow-klubissa. Valitettavasti Feathers oli tottunut soittamaan Memphisin pikkuisissa baareissa, ja kun hän näki salin koon, hän kieltäytyi harjoituksista ja uhkasi lähteä takaisin kotiin heti paikalla.

Säveltäjä ja pianisti Franz Liszt (1811-1886) oli niin riippuvainen kuulijakuntansa imartelusta, että hänen puhuttiin maksaneen naisille 25 frangia, jotta he olisivat pyörtyneet hänen konserteissaan. Pyörtymisen oli määrä tapahtua aina juuri ennen hänen suosituimman juoksutuksensa huippukohtaa. Lisztin oli tapana pompahtaa ylös tuolilta, nostaa pyörtynyt lattialta, ja virvoitella tätä samalla yleisön hämmästyksen ja ihailun lämmössä paistatellen. Erään kerran kuitenkin palkattu pyörtyjä tempautui niin musiikin lumoihin että hän unohti pyörtyä. Lisztin sormet vilistivät koskettimilla, mutta hän ei voinut suorittaa loppuun juoksutusta. Liszt pyörtyi itse.

Liikemiehen vaimo, rouva Gould, sai ainoan lapsensa 42-vuotiaana. Rouva päätti jo odotusaikana että lapsi on poika, pojan nimeksi tulee Glenn, ja että Glennistä tulee pianisti. Pojalla olikin absoluuttinen sävelkorva ja suuri hinku päästä koskettimien kimppuun jo vaippaiässä. Vanhemmat luottivat vapaaseen kasvatukseen ja päästivät Glennin konservatorioon vasta 10-vuotiaana. Siellä hän suoritti neljässä vuodessa diplomin.

Aikuisena kanadalainen pianisti Glenn Gould (1932-1982) omistautui taiteelleen, ja eli erakkona. Häntä kiitettiin erityisesti Bach-tulkinnoistaan, ja samalla kritisoitiin muutamista soittotekniikkaansa liittyvistä seikoista. Gouldin tapa soittaa kumarassa erityisesti häntä varten madalletulla tuolilla pää koskettimien tasolla ei saanut osakseen kaikkien hyväksyntää. Musiikin temmatessa hänet lumoihinsa hän myös hyräili kappaletta soittaessaan, mikä oli hivenen epätavallista käytöstä konserttipianistilta.

Gould ei koskaan harjoitellut. Ei edes lapsena, vaikka isä rakensi hänelle oman äänieristetyn harjoitushuoneen. Gould kertoi viettäneensä viikkokausia tässä huoneessa koskemattakaan pianoon. "Toiveammattini olisi olla vanki" Gould mainitsi myöhemmin. "Vankina pystyisin testaamaan sen sisäisen voiman, jonka ansiosta pystyy luovuuden nimissä luopumaan sosiaalisesta vapaudesta".

Gould pelkäsi kuollakseen lentokoneita. Hän ajoi mieluummin autolla, minne menikin. Eräässä viimeisistä konserttikiertueistaan Israelissa 1957 hän ponnisteli Beethovenin toisen pianokonsertin parissa, hyppäsi sitten vuokrattuun autoon, ja ajoi keskelle autiomaata pakoon.

Gould pelkäsi myös yleisöä ylipäätään. Hän luopui 1964 kaikista konserteista, ja työskenteli mieluummin televisiossa ja radiossa. Levytyksensä hän valmisti piinallisella huolellisuudella jättääkseen maailmalle mahdollisimman täydellisen lopputuloksen. Tässä ei olisi ollut mitään pahaa, mutta hän oli kroonisen uneton, ja äänitarkkailijat joutuivat työskentelemään hänen kanssaan yökaudet. Hän levytti öisin tavaratalon ullakolle rakennetussa studiossa. Koska huolto oli heikkoa, hän perusti studion torontolaiseen hotelliin, jossa pystyttiin tarjoamaan illallista vaikka neljältä aamuyöllä. Ehkä yleisöä enemmän Gould pelkäsi sitä, että liput maksanut yleisö kuulisi hänen soittavan huonosti, mitä tietenkään ei voi hyväksyä.

Gould pelkäsi ennen kaikkea tauteja. Hän oli täydellinen luulosairaan ruumiillistuma. Hän joi vain keitettyä vettä. Hän ei suostunut kättelemään ihmisiä basillien pelossa. Kun Steinwayn edustaja erehtyi puristamaan hänen kättään, Gould nosti oikeusjutun. Hän mittasi verenpaineensa ja ruumiinlämpönsä useita kertoja päivässä, ja merkitsi lukemat huolellisesti muistikirjaan. Hän otti unilääkkeitä saadakseen unta ja heti perään piristäviä pysyäkseen hereillä, vatsaa rauhoittavia lääkkeitä ehkäisemään mahahaavaa, ja vatsan toimintaa kiihdyttäviä lääkkeitä edistääkseen ruoansulatusta. Hänen reseptiensä lukumäärää ei tiennyt kukaan, tuskin edes hänen lääkärinsä, ja useimpien lääkkeiden yhteistulos oli plus miinus nolla. Hänen mieliruokaansa, ja usein ainoata ruokaansa, olivat majoneesi, pirtelöt ja munakkaat.

Tämä suuri Kanadan pohjoisen ystävä, joka aina uudelleen palasi lumilakeuksille ja teki palkittuja radio-ohjelmia paikallisista oloista ja pohjoisen ihmisten ajatuksista, ei viihtynyt kylmässä. Lavalla hän esiintyi kuin olisi juuri saapunut Hudsonin lahdelta, turkki, supihattu ja kintaat yllään. Ennen konserttia hän pitkään lämmitteli sormiaan kuumassa vedessä tai uunin edessä saadakseen työvälineensä herkkään kuntoon.

Ystävilleen Gould puhui öisin maratonpuheluja, joissa hän kosketteli kaikkea mahdollista maan ja taivaan väliltä, ja keksi usein itselleen kuvitteellisia persoonallisuuksia keskustelun aikana. Radio-ohjelmista oli jo voitu päätellä, että hän oli etevä kirjoittaja, ja hän laati nokkelan omahaastattelun, jossa Glenn Gould väitteli Glenn Gouldia vastaan pisteliäästi. Lähestyessään 50-vuotispäiväänsä Gould sai päähänsä, että hänen aikansa on lopussa, ja kertoi tästä ystävilleen - tietysti puhelimitse - perustellen ajatustaan musiikkihistoriallisilla esimerkeillä. Hän oli oikeassa. Omaisuutensa Glenn Gould testamenttasi Pelastusarmeijalle.

7. The Shaggs: Philosophy Of The World (1969)

The Shaggs oli yhtye, jossa soitti kolme suurperheen sisarusta Betty, Helen ja Dorothy Wiggin. Heidän musiikkiaan lienee parasta kuvailla folkiksi, sillä he edustavat mitä puhtainta folkia,kuten meille kerrotaan Philosophy Of The Worldin levykansiteksteissä. The Shaggs ei ole tahrannut itseään ulkopuolisilla vaikutteilla. Heidän musiikkinsa on puhdasta, kotona itse tehtyä. Heidän musiikkinsa on erilaista, se on heidän omaansa. He uskovat siihen, elävät sitä, se on osa heitä ja he ovat osa sitä. Lopuksi kehoitetaan kuuntelijaa rakastamaan heitä, koska hekin rakastavat kuuntelijoitaan, ja muistutetaan että nämä taiteilijat ovat todellisia.

Esittely on lupaava. Odotuksissa ei tarvitse pettyä. Kappaleessa "The Philosophy Of The World" päällimmäinen vaikutelma on havainto, että rumpali Helen Wiggin on koko ajan puoli tahtia jäljessä. Betty ja Dorothy Wigginin yhteiskitarointi alkaa muistuttaa kappaleen loppupuolella hämmästyttävästi haitarinsoittoa. Laulun sanoista saa selvää. Maailman filosofia osoittautuu yleispäteväksi havainnoksi siitä, kuinka ihmiset eivät koskaan ole tyytyväisiä siihen, mitä heillä on. "Tytöt joilla on pitkä tukka, tahtovat lyhyen tukan. Tytöt joilla on lyhyt tukka, tahtovat pitkän tukan. Pojat joilla on auto, tahtovat mopon. Pojat joilla on mopo, tahtovat auton. Tässä maailmassa ei kukaan ole koskaan tyytyväinen."

The Shaggsien levytykset on julkaistu uudelleen moneen otteeseen, ja heillä on pieni, mutta asialle omistautunut kannattajakuntansa. Vuonna 1988 Dorothy Wiggins kertoi hieman surullisena "Saan paljon kirjeitä. Useimmat ovat mukavia, mutta jokin aika sitten sain ikävän kirjeen, jossa kysyttiin siihen malliin että miksi pilkkaamme kuulijoita. Ehkä he eivät pitäneet musiikista. Tai eivät pitäneet sitä musiikkina. Heitin kirjeen pois. Kaikilla on omat mielipiteensä. Jos he eivät pidä siitä, ei heidän tarvitse ostaa sitä."

http://www.shaggs.com/

8. Ringa ja Tuija sekä lapset: Juokse pois (1990)

Aikansa suosikkiurheilijat Ringa Ropo ja Tuija Helander katsottiin niin kiinnostaviksi ja myyviksi nimiksi, että heidät komennettiin levyttämään muutamia lauluja levylle, jota yritettiin markkinoida vuoden 1990 yleisurheilun EM-kisojen kunniaksi. Ringa Ropo rohkeni varovaisesti epäillä musiikkiteollisuuden harrastamia levytyskäytäntöjä, ja ihmetteli miksi artisteille ei annettu ennen levytystä ensimmäistäkään oppituntia tai harjoitusta esimerkiksi äänenmuodostuksessa.

Tulokset kuuluvat. Levyllä on mahdollista kuulla luonnollisen konstailematonta suomalaista naisääntä. "Kultamitalin / vain yksi saa / montakin / on ottajaa" lauletaan Veikko Samulin säveltämällä nimiraidalla "Juokse pois". Lapsikuoron säestyksellä laulettu kertosäe puolestaan kuuluu "Juokse pois kun pamahtaa".

Sellaiset levylaulajat kuin Matti Nykänen tai Esa Saarinen voivat aina hätätapauksessa selittää levytyksensä campiksi ja itsensä esiintymistaiteen moniottelijoiksi. Ringa Ropo ja Tuija Helander eivät voi niin tehdä. Olen samaa mieltä, se on väärin, ja siksi heidät pitää palkita. Matti Nykänen ja Esa Saarinen levyttivät tavoitellen jotakin. Siksi he edustavat Suurta Mitätöntä Keskinkertaisuutta, joka ei ansaitse tulla huomioiduksi. Ringa Ropo ja Tuija Helander ovat toista maata. He tulivat studioon ja lauloivat kun pyydettiin. Kumarran heidän edessään.

Karate-Pekalla on myös vankkumaton ihailijakuntansa, mutta ymmärtääkseni hänen tuotantonsa ei ole virallisesti julkaistua, vaan ne ovat bootleggejä, mistä syystä hänet on diskvalifioitava.

9. Daniel Johnston: Walking The Cow (1983)

Maineikkaan amerikkalaisen lauluntekijän Richard Thompsonin sävelmä Walking The Cow kuuluu tyylilajiin, joka on lähellä tyypillistä harmaanhaikeaa brittipoppia. Se on levytetty uudestaan lukuisia kertoja, mm. Pearl Jamin toimesta. Kaikista mahdollisista ja mahdottomista cover-versioista Daniel Johnstonin tekemä on kuitenkin ohittamattomin.   

Omaperäinen muusikko, piirtäjä, taiteilija Daniel Johnston on kulkenut ylväänä omalla linjallaan vuosikymmeniä. Hänen tyylinsa on minimalistinen. Walking the Cow:ssa Johnston säestää itseään kovakouraisesti yksinkertaisella syntetisaattorilla välittämättä turhia pienistä hapuiluista ja takelteluista. Lopputuloksen Casio-estetiikka vetää vertoja Philip Glassillekin. Rytmin ajoitukseen liittyvä satunnaisuus tekee hänestä suorastaan John Cagen koulukunnan edustajan.

Punkin eräs tärkeimmistä piirteistä oli, että se haistatti pitkät laskelmoidulle tuottamiselle, oikein soittamiselle, ja sille ideologialle jossa musiikista tehtiin kulutustuote, jonka kuuntelija ja harrastaja oli loppukäyttäjän asemassa, vailla oikeutta antaa omaa panostaan itse. Casiota naputtava Daniel Johnston on ulkoisilta piirteiltään ja musiikkinsa soundin perusteella mahdollisimman kaukana punkkarista, mutta älkää antako sen hämätä. Hänellä on punkkarin sielu.

http://www.hihowareyou.com/

10. Shooby Taylor: Stout Hearted Men

"Human Horn", ihmistorvi Shooby Taylor on kiinnostavimpia koskaan kuultuja scat-laulun taitajia. Shooby Taylorin moniulotteisuudesta kertoo, että hänen repertuaariinsa sisältyi jazz-klassikoiden (Miles Davis) lisäksi Mozartia ja Frank Sinatran standardeja. Laulujen sanoilla ei ole merkitystä, koska ihmistorvi, poskisolisti Taylor keskittyykin matkimaan trumpetin ja saksofonin fraseerauksia ja juoksutuksia siten kuin näiden instrumenttien suurimmat taitajat aikoinaan soittivat. Manhattan Transfer ja Bobby McFerrin ovat monin verroin tunnetumpia Taylorin kollegoja tällä alalla. Taylor ei valitettavasti saanut koskaan yhtä suurta huomiota, vaan hänen tuotantonsa levisi omakustannekasetteina.

Hammersteinin musikaalisävelmä Stout Hearted Men on levytys, joka ensi kerran kuultuna synnyttää kuulijassaan äkillisen halun heittää se ulos ikkunasta. Hän dipattaa, dupattaa, nauraa, itkee, läähättää ja hihkuu, samalla kun jossakin takana humppaa ravintolaorkestereista tutuksi tullut yksinkertainen hammond-tausta. Hämmästyttävintä on Taylorin notkeus, jolla hän pystyy henkeä haukkoessaankin pudottautumaan falsetista baritoniin ja takaisin. Taylor on niin tosissaan ja niin sumeilematon, että hänen taiteensa synnyttää välittömän vaikutelman. Sellaiseen monet eivät koskaan kykene.

11. Luie Luie: El Touchy (1974)

Luie Luie on monien laskelmien mukaan maailman eniten levytetty rock'n'roll-sävelmä. Nyt sen versioiminen voidaankin kaikessa hiljaisuudessa lopettaa, sillä äärimmäinen versio on jo tehty, eikä se ole kappale, vaan esittäjä itse, meksikolaisen oloinen yhden miehen yhtye Luie Luie. El Touchy on tekijänsä mukaan tarttuva uusi muotitanssi, joka eroaa kaikista muista kaltaisistaan siinä, että tässä tanssissa tanssipartneria kosketellaan. Kun raita ilmestyi Songs In The Key of Z -kokoelman osassa 2, alkuperäinen single julkaistiin heti uudestaan. Mainosteksti: "On käytännössä mahdotonta kuvailla El Touchyn musiikkia. Luie Luie soittaa kaikkia instrumentteja, mukaan lukien kitarat, rummut, ja torvet. Komeuden kruunaa maailman huonoin ja epävireisin moog-syntetisaattori, jota koskaan on kuultu. Tämä levy saa oudon musiikin keräilijät, tiskijukat, harvinaisuuksien metsästäjät ja sämplääjät villeiksi." Viimeksi kun tarkistin, kysyntä oli ollut niin villiä, että 300 kappaleen rajoitettua painosta on yhä kaupan.

12. Joe Meek: Telstar - Rough Demo (1962)

Kuka on se tautinen torvi, joka on saanut ihmiset uskomaan, että alkuperäinen versio olisi paras? Tässä on Telstar sen säveltäjän omana demona kesällä 1962. Taustalla kuuluu standardikomppi, se sama tausta, jota käytettiin sadoissa hiteissä, ja jonka avulla The Beatleskin aikoinaan aloitti. Tämän päälle Joe Meek ölisee mikrofoniin Telstarin melodian hiukkasen sävelestä sivuun horjuen. Koska taustalla on standardikomppi, soinnutus menee toisinaan pirteään disharmoniaan. Ja koska Joe Meek yrittää imitoida äänellään sähkökitaraa, äänessä on kaikua. Rankasti kaikua!

Joe Meekin kunniaksi on sanottava, että hän ymmärsi hyvin mitä kappaleelle olisi tehtävä. Hän laittoi The Tornadoesit studioon soittamaan sävelmän kunnolla sovitettuna. Kun se saatiin valmiiksi, Meek aloitti ankaran jälkikäsittelyn. Hän dubbasi päälle tuon ajan alkeellisella syntetisaattorilla, Claviolinella, ulkoavaruudellisia soundeja. Lopuksi hän äänitti wc-pytyn vetämisen, ajoi nauhan takaperin hidastettuna, ja presto: siinä oli kantoraketin ääni! Telstarista tuli rautalankamusiikin suurin hymni ja maailmanhitti.

Telstar oli ensimmäinen Atlantin ylle laukaistu viestintäsatelliitti, joka välitti lyhyen toimintansa aikana heinäkuussa 1962 ensimmäiset suorat televisiokuvat Euroopan ja Amerikan välillä. Suuri mediatapahtuma televisioitiin kaikkialle maailmaan. Joe Meek koki myöhemmin elämässään takaiskuja. Häntä väitettiin okkultistiksi ja homoseksuaaliksi - eikä ehkä aiheetta, ja hän joutui ikävän julkisuuden kohteeksi. Meek sai tarpeekseen musiikkiteollisuudesta ja elämästä, ja riisti hengen itseltään 1967. Sittemmin hänen työtään etenkin studiotekniikan alalla on pidetty käänteentekevänä.

Kenny Everett, hän juuri, joka korosti tekevänsä kaikki ohjelmansa parhaalla mahdollisella maulla, järjesti 1978 lontoolaisen Capital Radion showssaan kuuntelijaäänestyksiä maailman huonoimmista levyistä. Äänestysten perusteella vaikuttavimmin huonoista teoksista koottiin kokoelma-LP "The World's Worst Records Show". Levy-yhtiön etiketti oli vaaleanpunainen, mistä syntyi idea painaa levy siniselle vinyylille. Totta kai julkaisu oli menestys.

Myöhemmin Levyturmion perinnettä ovat ylläpitäneet Suomessa eri radio-ohjelmat, mainittavimpina M.A.Nummisen ja Juha Siltasen Yömyöhä 1984-1990, Ilkka Kortesniemen Levyturmio, sekä eri radion toimitusten joululahjavalvojaisohjelmat. Yhdysvalloissa Dr. Demento loi uran tekemällä radio-ohjelmia, joissa esitettiin yksinomaan joko tahallisen tai tahattoman humoristisia teoksia. Everettin esimerkin mukaisia The Best Of The Worst -kokoelmia ei pitkään aikaan nähty, ennen kuin amerikkalainen musiikkitoimittaja Irwin Chusid 2000-luvun vaihteessa ryhtyi koostamaan kokoelmia nimeltä Songs in The Key of Z (Lauluja Ö-sävellajissa). Näidenkin valikoimien lähteenä oli radio-ohjelma, WFMU:lla pyörinyt show Incorrect Music. Dr. Dementon kokoelmia ei voi tähän kategoriaan hyväksyä, koska hänen valitsemansa kappaleet ovat suurelta osalta laskelmoidun hauskoja.

Tämän materiaalin pohjalta on mahdollista koota äärimmäinen Huonojen Levyjen kokoelma. Yhteistä näille teoksille on, että ne yrittävät innokkaasti olla menevää pop-musiikkia. Jotakin kuitenkin menee pieleen, ja yritän selvittää mitä se voisi olla. Avantgarde-outouksia en mukaan kelpuuta, ne ovat liian tavanomaisia. Levyn tulee olla niin häikäisevän huono, että se on jo hyvä.

1. Jimmy Cross: I Want My Baby Back (1965)

Parodia 60-luvun merkillisen suosituista teinikuolemalauluista (Leader Of The Pack, Dead Man's Curve), joissa aina rakastettu menetti henkensä liikenneonnettomuudessa, ennen kuin laulun nuoripari oli kokenut yhteisiä hetkiä. Jimmy Crossin kalmanhajuinen versio aiheesta menee niin yli, että se ei oikein jaksa toimia, ei lemmenlauluna eikä myöskään parodiana. Rauhallisen tanssikompin säestyksellä Jimmy Cross muistelee kuinka hän vielä hetki sitten oli kullanmurunsa kanssa Beatles-konsertissa, mutta sitten he ajoivat kotiin, joku motoristi leader of the pack ajoi eteen ja... Kertoja nousee pystyyn ja huomaa "Well, when I come to, I looked around / And there was the leader / And there was the pack / And over there was my baby / And over there was my baby / And way over there was my baby!" Kertoja ei kestä kultansa menetystä, joten hän ryhtyy toimenpiteisiin. "Oh, baby, I dig you so much!"

Kenny Everettin showssa vuonna 1978 kuuntelijat valitsivat tämän teoksen kaikkien aikojen huonoimmaksi levyksi. Jimmy Cross oli otettu kunniasta. Hän julkaisi singlensä uudestaan ja kirjoitti saatesanoissa "Yritimme tavoitella aivan uusia syvyyksiä (depth) tällä levyllä, ja olimme varmoja, että jonakin päivänä joku vielä kaivaisi (dig) sen esiin. Olemme hyvin ilahtuneita, että olette herättäneet sen henkiin. Tämä todistaa että laadukkaat levyt eivät ikinä kuole!"

Vitsin huipennukseksi singlen B-puoli on nimeltään "Play The Other Side", ja se sisältää I Want My Baby Backin instrumentaaliversion ilman ääniefektejä.

2. The Legendary Stardust Cowboy: Paralyzed (1969)

Klassikkojen Klassikko. Legendaarinen Tähtisumun Karjapaimen ulvoo, hihkuu, kirkuu ja ulisee kappaleensa läpi, ilman että yhdestäkään sanasta saa selvää. Välillä kuullaan mielenkiintoisen dekonstruktiivinen trumpettisoolo, kunnes koko komeus hukkuu infernaalisen rumputyöskentelyn alle. Ja tämä kaikki nimellä "Halvaantunut". Mielenkiintoinen tosiseikka on, että tällä levyllä rumpuja soitti tanakasti itse T-Bone Burnett.

Legendaarinen Tähtisumun Karjapaimen yhdistää musiikissaan folkin, countryn ja punkin. Laulujen aiheet käsittelevät ulkoavaruuden olioita ja laulajan tyttöystävää, joka pitää silmällä miehensä liikeitä tutkan avulla. Enemmän jalat maassa tehtyjä lauluja ovat sellaiset kuin "I Ride A Tractor", ja kappale jossa lauletaan siitä onnettomuudesta kuinka alushousut jäätyvät pyykkinarulle.  

Paralyzed oli singlenä Ilmiö. Legendaarisen Tähtisumun Karjapaimenen haaveena oli ollut päästä Tonight Showhun, jotta hän pääsisi näyttelijäksi lännenelokuviin ja saisi levyttää gospelia, mutta hänen oli tyytyminen kutsuun musiikkivieraaksi Laugh-In -sketsiohjelmaan.

Ledge, kuten ystävät häntä kutsuvat, on jatkanut uraansa vuosikymmeniä. En ihmettele miksi. Hän on erittäin energinen esiintyjä, ja hänen levyillään puolet kappaleesta saattaa kulua kommunikointiin yleisön kanssa. Oli hänen musiikistaan mitä mieltä tahansa, hän on aito showmies joka tarjoaa yleisölle täyden vastineen rahoilleen.

Valitettavasti vuoden 1998 Paralyzed on varjo entisestään. Se soitetaan ja lauletaan aivan liian rauhallisesti ja aivan liian hyvin. Näyte uudesta versiosta (mutta ei vanhempaa) on tarjolla sivulla http://www.stardustcowboy.com/

3. Nervous Norvus: Transfusion (1956)

Huumorikappale, jonka ankea surkeus onnistuu aina viihdyttämään kuulijaansa. Teinikuolemalaulujen pioneeri, jossa sankarimme joutuu tuon tuostakin verensiirtoon, josta palattuaan hän säkeistön lopussa vannoo "I'm never never never gonna speed again." Lopputuloksen vaikuttavuutta korostaa Nervous Norvuksen (Jimmy Drake) autotallistudiossaan väsäämä taustakomppi, joka soljuu tahmeana liejuna. Kolarin ääniefekti toistuu kerta kerran jälkeen samanlaisena. Tämä uskomattomuus, joka leijuu sellaisissa sfääreissä, että hyvä ja huono maku muuttuvat hyödyttömiksi ja merkityksettömiksi käsitteiksi, nousi parhaimmillaan USA:n singlelistalla sijalle 8. Kuin todistaakseen, että ero hulluuden ja nerouden välillä on mitätön, B-puolella Nervous Norvus esittää beatnik-vaikutteisen rap-kappaleen "Dig" - yli 20 vuotta ennen rapin keksimistä.

4. Jess Conrad - koko tuotanto (1960-1965)

Popsävelmät, joita esitti nuori ja komea englantilainen näyttelijä, TV-tähti ja eräänlainen popidoli Jess Conrad, nyrjäyttävät kuuntelijansa sijoiltaan heti siinä hetkessä, kun laulujen sanoja alkaa kuunnella. Hänen tuottajansa totesi suorasukaisesti: "et osaa laulaa, mutta näytät hyvältä, sovit osaan." Kitarayhtyeen laulusolistina Jess Conrad puki sanoiksi runollisia tunteita, joita on vaikea kuvailla kenellekään joka ei ole kuullut lauluja eikä niiden tekstiä.
Esimerkkejä:

This Pullover: "When I'm lonely, I simply wrap it all around me / It feels like I'm holding you oh so tight." Muistaakseni Marliyn Monroe itse loi villapaitafetissin, ei sillä että hän olisi riisunut jumpperinsa, vaan sillä, miten hän sen täytti. Kappale saa pohtimaan, kuinka pitkälle villapaidan kanssa voi mennä. Hämmennystä lisää rytmiryhmä, jonka työskentely kuulostaa siltä kuin jotakuta ruoskittaisiin.

Why Am I Living: Jess Conrad pohtii haikeana elämän turhuutta ja tarkoitusta. Eksistentialistista epätoivoa säestää hellittämätön taustalaulu "Ya-na-na-yip-yip / Ya-na-na-shang-dang / Shungalungadingbat / Klink klunk kloough". "Olet maailmassa aivan omillasi kunnes kuolet (Ya-na-na-yip-yip Ya-na-na-shang-dang Shungalungadingbat Klink klunk kloough!)" Jos laulun tarkoitus oli pysäyttää ja mykistää, se onnistuu siinä.

Cherry Pie: Vuoden 1956 amerikkalainen hitti, joka vihjaisi kenties johonkin muuhun oraaliseen toimintaan kuin vain kirsikkapiiraan syömiseen, liikuttaa Jess Conradin kyyneliin. "I didn't put in a thumb / I didn't pull out a plum" vetistelee Conrad liikuttuneen oloisena.

Twist My Wrist: Nimi herättää erinäisiä ajatuksia. Muunmuassa sellainenkin ajatus tulee mieleen, että Jess Conradin sanoittaja inhosi häntä, ja hra Conrad, yksinkertainen ja hyväluontoinen kun oli, ei välttämättä tajunnut sanaakaan siitä, mitä hänet pantiin laulamaan. Niinpä Jess Conradin suuruus on siinä, että hän jättää kuuntelijansa ikuisen hämmennyksen valtaan. Ikinä emme saa tietää, voiko hän olla tosissaan, vai eikö.

5. William Shatner: Lucy In The Sky With Diamonds (1968)

Oma valintani, joka ei läpäise Everettin ja Chusidin äärimmäisiä kreisiyskriteerejä. Se oli psykedeelistä aikaa. Shatner ei yritäkään laulaa. Hän lausuu, huudahtelee, yrittää tavoitella esityksellään hurmioituneisuutta. Hän osoittaa sormella kuulijalle, että tuolla jossakin ties missä olisi jotakin ties mitä, mutta mitä se on, se jää täydelliseksi mysteeriksi niin kuulijalle kuin Shatnerille itselleenkin. 2003 BBC:n äänestyksessä Shatnerin versio valittiin kaikkien aikojen kurjimmaksi Beatles-coveriksi. Shatneria paljon paremmin menestyi samaisena vuonna 1968 ilmestynyt John Fred & The Playboy Bandin parodia nimeltä Judy In Disguise (With Glasses), joka oli oikein menevä rallatus.

6. Wesley Willis: Rock and Roll McDonalds

Wesley Willis oli 150-kiloinen koditon skitsofreenikko Chicagosta. 1990 hän tapasi myötätuntoisen tytön, joka tutustutti hänet aviomieheensä, joka soitti punk-bändissä. He rohkaisivat Willisiä ilmaisemaan itseään taiteen avulla. Eräänä iltana Willis lauleskeli Reaganin vastaisia lauluja, ja kirjoitti ensimmäisen oman laulunsa "I'm Slimming Down". Hänestä tuli äkkiä kulttisuosikki, joka julkaisi pienellä levymerkillä yli 50 albumia, joissa hän esitti sellaisia lauluja kuin "I Whupped Batman's Ass", "Casper The Homosexual Friendly Ghost", "Alanis Morrissette", "Chickencow", ja ennen kaikkea "Rock And Roll McDonalds". Jokaikinen Willisin laulu päättyy sanoihin "Rock Over London, Rock On Chicago" ja mainosfraasiin kuten esim. "Polaroid, see what develops" tai Rock-And-Roll McDonaldsissa " Wheaties - breakfast of champions". Äkäisimmän ja yhteiskuntakriittisimmän materiaalinsa Wesley Willis julkitoi kappaleissa, joiden nimissä oli havaittavissa tiettyä säännönmukaisuutta: "Suck A Cheetah's Dick", "Suck A Pitbull's Dick", "Suck A Camel's Dick", jne.

Rock'n'roll McDonalds, music & lyrics by Wesley Willis:
McDonald's is a place to rock / It is a restaurant where they buy food to eat / It is a good place to listen to the music / People flock here to get down to the rock music.
Rock n' Roll McDonald's (4x)
McDonald's will make you fat / They serve Big Macs / They serve Quarter Pounders / They will put pounds on you.
Rock n' Roll McDonald's (4x)
(Kolmas säkeistö on vaikuttavin, sillä sitä ei lauleta. Sen ajan solisti keskittyy syömiseen.)
McDonald's hamburgers are the worst / They are worse than Burger King / A Big Mac has 26 grams of fat / A Quarter Pounder has 28 grams of fat.
Rock 'n Roll McDonald's (4x)
Rock over London, rock on Chicago. Wheaties - breakfast of champions.

Wesley Willis kuoli 2003 41-vuotiaana ylipainoon, jonka aiheutti hänen skitsofrenialääkityksensä ja elinikäinen riippuvuus McDonaldsin ruokalistasta.

Joseph Pujol oli varmasti 1890-luvun omaperäisin esiintyjä. Tämä marseillelainen leipuri oli siunattu kyvyllä, joka herätti laajaa huomiota aikalaisten keskuudessa. Hän pystyi imemään ja päästämään ilmaa takapuolestaan tahdonvaraisesti.

Pujol keksi taitonsa sattumalta uidessaan. Hän ryhtyi harjoittelemaan veden lisäksi ilmalla, ja huomasi osaavansa tuottaa erityyppisiä ääniä. Pujol, joka oli harjaantunut esiintyjä ja ollut muusikkona pienissä yhtyeissä, esitteli uusinta instrumenttiaan aluksi yksityistilaisuuksissa, mutta ystäviensä kehotuksesta hän vuokrasi Marseillesta esiintymistilan. Sana kulki, ja kuriositeetteja rakastava yleisö tungeksi katsomaan Pujolin järkyttävän hauskaa uutta showta. Ensijärkytyksen mentyä hänen taiteensa saavutti hämmästyttävästi yleisen hyväksynnän.

1892 Pujol matkusti Pariisiin ja suuntasi heti legendaariseen Punaisen Myllyn varieteeseen. Teatterin kuuluisa omistaja monsieur Oller kävi suoraan asiaan. "No niin, millainen numeronne on?" "Katsokaas... hyvä herra, anukseni on niin elastinen, että voin imeä siihen ilmaa ja päästää ulos lähes loputtomasti täysin hajutonta kaasua..." Oller halusi demonstraation, ja Pujol kiinnitettiin esiintyjäksi jo samaksi illaksi.

Pujol esiintyi showssaan täysin pukeutuneena, tyylikkäässä herrasmiehen puvussa. Hän esitteli itsensä ja kertoi yleisölle, että hän aikoo havainnollistaa "petomanian" taidetta. Tämän "maanista pierijää" tarkoittavan termin hän oli keksinyt itse. Pujol matki pikkutytön pierua, anopin pierua, morsianta hääyönä, samaa morsianta seuraavana aamuna, ja rakennusmiestä. Hän imitoi ukkosta, kanuunaa, ja räätäliä joka repii metrin mittaisen puuvillakankaan. Sitten petomaani asetti ahteriinsa metrin mittaisen kumiputken ja kiinnitti siihen savukkeen, jonka hän vaihtoi seuraavaksi huiluun.  Soitettuaan muutaman sävelen hän puhalsi valot sammuksiin turvallisen matkan päästä, ja johti lopuksi yleisön yhteislauluun. Oller tarjosi välittömästi sopimusta.

Petomaanista tuli Pariisin puheenaihe. Kriittinen lehtimies kirjoitti, että todellisuudessa petomaani pystyi soittamaan instrumentillaan vain neljä säveltä; do, mi, sol ja do samassa oktaavissa, "enkä voi taata, että nämä sävelet olivat täysin puhtaita". Lääkärit tutkivat, oliko väitteissä petomaanin kyvyistä mitään perää, ja julkaisivat raportin La Semaine Medicalessa, jossa he kuvasivat hänen terveydentilansa, mutta eivät pystyneet tarjoamaan selitystä hänen kyvyilleen. Yksityisesti petomaani esiintyi takaosattomassa uimapuvussa todistaakseen, että hän ei ole huijari. Yhtenä sunnuntaina petomaani ansaitsi Punaiselle Myllylle 20 000 frangia, mikä oli kaksi kertaa enemmän kuin mihin Sarah Bernhardtkaan oli pystynyt. Petomaani ajautui välirikkoon monsieur Ollerin kanssa, ja perusti oman näyttämön, Theatre Pompadourin. Oller kosti palkkaamalla naispuolisen petomaanin, joka paljastettiin huijariksi. Hän käytti palkeita hameensa alla.

1900-luvun vaihteessa vitsi alkoi väljähtyä, ja Pujol palasi leipuriksi Marseillehin. Koko uransa ajan Joseph Pujol oli suhtautunut suuripiirteisesti häntä kohtaan esitettyyn pilkkaan. Pujol uskoi taiteeseensa ja piti kykyään suurena lahjana. Kun hän kuoli 1945, lääketieteellinen korkeakoulu tarjosi hänen ruumiistaan 25 000 frangia, mutta hänen lapsensa hylkäsivät tarjouksen ilman keskustelua.

1980-luvun lopulla nuori, komea, ja hyvin liikkuva popduo Milli Vanilli nousi räjähtämällä hittilistojen kärkeen ja tuli sieltä ryminällä alas. Pahimpina aikoina taatut naurut kirvoitti kanssaihmisistä vain sanomalla sanaparin "Milli Vanilli" ääneen.

Milli Vanilli oli tarkkaan laskelmoitu tuote, jonka loi saksalainen musiikkituottaja Frank Farian, mies mm. Boney M:n takana. Mallityyppinen parivaljakko Robbie Pilatus ja Fabrice Morvan saivat paikan esiintyjinä liikeyrityksessä, jonka keulakuvina he liikehtivät lavalla hyvin harjoitellun koreografian mukaisesti, puvuntakit olkapäiltä topattuina, ja pitkät hiukset hyvin hoidettuina. Farianin tarjous oli sellainen, josta ei voinut kieltäytyä. Heiltähän ei vaadittu edes sitä, että he osaisivat laulaa. Riitti, että he näyttivät hyviltä videolla.

Duon ensilevy Girl You Know It's True myi maailmanlaajuisesti yli 14 miljoonaa kappaletta, ja siltä lohkaistiin viisi singlehittiä. Duo sai Grammy-palkinnon 1990 vuoden parhaana tulokkaana. Rolling Stone -lehden puritaaniset lukijat äänestivät duon tuotoksen vuoden kurjimmaksi levyksi.

Kun alettiin huhuta yhä voimakkaammin, että duon esiintymisissä on jotain mätää, tuottaja Farian tunnusti kaiken. Rob ja Fab eivät olleet laulaneet levyillään eivätkä konserteissaan nuottiakaan. Todelliset laulajat olivat sellaiset herrat kuin Charles Shaw, John Davis ja Brad Howe. Farian kuitenkin vakuutti, että hänen pojissaan on ainesta, ja he tulevat jatkossa laulamaan itse, tällä kertaa nimellä Rob ja Fab.

Robbie Pilatus oli väittänyt aikaisemmin lehdistölle, että he ovat "musiikillisesti lahjakkaampia kuin Bob Dylan, Paul McCartney tai Mick Jagger konsanaan." Itsestään Robbie Pilatus sanoi, että hän on "uusi Elvis". Yleisö ei jäänyt odottamaan uuden Elviksen tulevia näyttöjä, se nauroi heidät ulos. Grammy-palkinto peruutettiin. Levy-yhtiö määrättiin maksamaan rahat takaisin jokaiselle sellaiselle asiakkaalle, joka haluaa palauttaa Milli Vanillin levyn. Rob ja Fab -duon levy heidän omilla äänillään ei herättänyt edes sääliä. Se ohitettiin kuuntelematta.

Rob Pilatus löydettiin kuolleena frankfurtilaisesta hotellihuoneesta 1998. Hän menehtyi alkoholin ja epämääräisten tablettien aiheuttamaan sisäiseen verenvuotoon. Hän oli 32-vuotias. "Milli Vanilli ei ollut häpeä", muistutti Morvan. "Todellinen häpeä on se, kuinka Rob kuoli, ypöyksin, unohdettuna, ja sisältä hajalla nopean nousun ja äkillisen romahduksen jälkeen."

Karmeinta ironiaa ei ollut se, että duon nimi "Milli Vanilli" tarkoittaa turkin kielellä "Myönteistä energiaa". Kun totuuden selvittyä Rob ja Fab lauloivat lehdistötilaisuudessaan a capella, muuan laulunopettaja väitti, että he kuulostivat paremmilta kuin ne tyypit, jotka lauloivat heidän levyillään.

Florence Foster Jenkins (1868-1944) oli kauhea laulajatar. Tämä ei ole vielä erityisen omaperäistä, mutta Jenkins "ei ikinä ollut anteeksipyytelevä huonoudessaan, hän oli uhmakkaalla ja loistokkaalla tavalla surkea".

Jenkins oli vauraan newyorkilaisperheen seurapiiritytär, joka ei ikinä saanut perheeltään minkäänlaista tukea musiikkiharrastuksiinsa. Tämä saattoi johtua siitä, että hän oli luonnostaan  kykenemätön laulamaan hetkenkään vertaa nuotilleen tai oikeassa rytmissä. Silti Jenkins oli mielestään suurenmoinen sopraano, ei epäilystäkään.

Jenkinsin päästyä keski-ikään hänen isänsä kuoli, ja tyttären musikaaliset kunnianhimot saivat puhjeta viimein kukkaan. Hän antoi vuodesta 1912 alkaen vuosittain yksityiskonsertteja New Yorkin Ritz-Carlton-hotellissa, tulkiten omaperäisellä tavallaan kuuluisia ooppera-aarioita, ja muutamia kappaleita, jotka oli erityisesti häntä varten säveltänyt hänen säestäjänsä, Cosme McMoon. Yleisö nauroi silloin kun ei itkenyt, eivätkä kriitikot jaksaneet keksiä hänestä ystävällistä sanottavaa, minkä kaikki Jenkins kuittasi ammatillisen kateuden ja mustasukkaisuuden tiliin.

Hänen pukunsa olivat yhtä häkellyttäviä kuin hänen laulutapansa. Jokainen konsertti sisälsi useita puvunvaihtoja. "Inspiraation enkeli" oli nimenä ylellisellä puvulla, joka oli kursittu kokoon kursailemattomasta määrästä silkkiä, foliota, puhveja ja linnunhöyheniä. Espanjalaista laulua "Cavelitos" esittäessään hän tuli esiin senoritan puvussa, ruusu hampaiden välissä, ja kori täynnä kukkia. Tuossa laulussa hän painotti jokaista säettä sinkauttamalla ruusunnuppuja yleisölle. Kerran hän paiskasi korin perään.

Hänen ihailijakerhoonsa liittyi jopa Enrico Caruso, joka suhtautui häneen ymmärtäväisesti. Jenkinsiltä on säilynyt vain kaksi levytystä. Ensimmäinen on Liadoffin "Musikdose", josta Jenkins suoriutuu läpi haukahtelemalla. Toisessa hän rohkenee käydä käsiksi Mozartin Yön Kuningattaren aariaan, mikä on huomattavan vaikea teos ammattilaisillekin. Jenkins taltioi aarian yhdellä otolla, ilman harjoituksia, ja julisti sen olevan niin hyvä, ettei hän sitä voisi parantaa. 1943 Jenkins joutui autokolariin taksissa, ja huomasi ilokseen, että sen seurauksena hän pystyi nyt laulamaan korkeamman F:n kuin ennen. Syytteen sijasta hän muisti taksiyhtiötä laatikollisella sikaareja.

Hänen ensiesiintymisensä Carnegie Hallissa 26.10.1944 oli myös hänen jäähyväisnäytäntönsä. Esitys oli loppuunmyyty viikkoja etukäteen. Lippujen hinnat nousivat mustassa pörssissä 20 dollariin. Tuhannet yrittivät turhaan paikalle. Sellaista esitystä ei tuossa kunnianarvoisassa salissa ole ikinä koettu. Yleisön pettymykseksi hän aloitti laulamalla neljä ensimmäistä nuottia täsmälleen oikein, mutta sitten hän tokeni ramppikuumeesta, ja jatkoi hihkumalla ja ulvomalla kappaleet läpi. Time kirjoitti arviossaan: "Mrs. Jenkinsin yönkuningatarmaiset ulvahtelut ja uikutukset , hänen hurjat kiemuransa laskevissa trilleissä, ja toistuvat käkimäiset staccatot ovat viattomasti levottomuutta herättävää kuultavaa". Kuten toinen kriitikko täsmällisesti asian ilmaisi: "Madame Jenkinsin laulutaide etsii vertaistaan".

Kuukauden päästä suuri La Jenkins kuoli. Hänen itsensä valitsema hautakirjoitus kuuluu: "Jotkut sanovat etten osannut laulaa, mutta kukaan ei voi väittää, ettenkö olisi laulanut".
 

Frank Vincent Zappa (1940-1994), säveltäjä, rockmuusikko ja yhteiskuntakriitikko, sai kriitikot epätoivoon. Zappa oli ikuinen toisinajattelija. Hän sävelsi hyllykaupalla klassista nykymusiikkia, jota ei voitu esittää, koska orkesterin kokoonpanot olivat joskus poikkeuksellisia ("Naval Aviation In Art" sisältää alkuperäismuodossaan osuuksia suihkumoottoreille) ja ennen kaikkea siksi, että hän kuitenkin oli "vain" rockmuusikko. Rockmuusikkona hänellä oli 25 eri yhtyettä, joiden kaikkia teoksia suuri yleisö ei puolestaan ymmärtänyt, koska ne olivat liian avantgardistisia. Toisille Zappa oli suurimpia koskaan eläneitä sähkökitaristeja, toisille pelkkä hävyttömien pornolaulujen tekijä.

Zappa oli säveltäjänä täysin itseoppinut. Suurimmat klassiset vaikutteensa hän omaksui Edgar Vareselta. Tapahtumien kulku oli tyypillisen zappamainen. Nuori Zappa luki artikkelin, jossa levykaupan omistajalta kysyttiin, mikä oli omituisin levy, jonka hän oli saanut kaupaksi. Levykauppiaan mielestä sen täytyi olla levytys, jossa soitettiin koko ajan pelkästään rumpuja ja sireenejä. "Loistavaa" ajatteli Zappa. "Tuo on juuri minua varten." Ongittuaan tietoonsa levytyksen ja Varesen nimen, Zappa päätti ryhtyä säveltäjäksi, ja kuunteli levyä kunnes hänen vanhempansa menettivät hermonsa sireenien ääniin. Ja kuunteli vielä senkin jälkeen.

1962 Zappa perusti "Studio Z"-yrityksen Cugamongan pikkukaupunkiin. "Studio sijaitsi vastapäätä hihhulikirkkoa, eikä pitkästä tukastani pidetty". Siviilipukuinen poliisi tilasi Zapalta roisin ääninauhan poikamiesten bileisiin. Zappa teki työtä käskettyä. Kun poliisi saapui hakemaan nauhaa, Zappa pidätettiin suoralta kädeltä pornografian myymisestä. Raha ei ollut vaihtanut vielä omistajaa, mutta siinä kylässä ei sellaisesta välitetty. Tutkintavankeudesta päästyään Zappa oli saanut vähäksi aikaa tarpeekseen tuottamisesta, ja yritti hankkia yhtyeelleen koesoiton hippien paikkaan Hollywood Actioniin, mutta sinnekään häntä ei hyväksytty, koska heille Zapan tukka oli puolestaan liian lyhyt. TV-debyytissään Zappa soitti - polkupyörää.

1967 Zappa yhtyeineen "Mothers Of Invention" esiintyi New Yorkin Greenwich Villagessa. Lavashow oli ennennäkemätön. Esityksiin hankittiin mielikuvituksellista rekvisiittaa, kuten täytetty kirahvi, mätiä vihanneksia (joita yleisö sai käyttää heitelläkseen yhtyettä, tai päinvastoin), ja vastaavaa roinaa. "Oikeastaan räävittömyydet alkoivat ihan sattumalta. Joku toi lavalle ison nuken, ja koska yleisön joukossa oli merijalkaväen miehiä, päätin näyttää millaista merijalkaväki on. Heitin nuken sotapojille ja sanoin "Kuvitelkaa että tämä on vietnamilainen lapsi. Näyttäkää mitä tekisitte sille." Miehet rusensivat, viilsivät ja pirstoivat nuken pieniksi palasiksi. Yleisö hiljeni täydellisesti."

Zapan asenne rock-kulttiin oli jo tuolloin virkistävän kyyninen: "Tuskinpa tyypillinen rockdiggari tajuaa, mitä hänelle on tuputettu, joten ei sillä väliä... Ne nuoret eivät tunnistaisi musiikkia, vaikka se tulisi ja haukkaisi heitä perseestä."

1971 Lontoossa ärsyyntynyt katsoja oli sitä mieltä, että Zappa piti silmäpeliä hänen tyttöystävänsä kanssa. Konsertin lopulla katsoja kolkkasi Zapan, joka tippui lavalta alas, ja mursi kurkunpäänsä. Zappa vietti vuoden pyörätuolissa, jatkoi säveltämistä, ja totesi että kaiken tuloksena hänen äänensä oli madaltunut puoli oktaavia. "Ei se mitään", Zappa kommentoi. "On mukavaa, kun on matala ääni, mutta sen olisi voinut hankkia miellyttävämmällä menetelmällä."

"Yleensä konsertteihini tullaan koska ihmiset haluavat että heille tapahtuu jotain. Vuonna 1968 sain Berkeleyn Community Theaterissa 3000 henkeä haarahyppelemään. Sanoin "Okei, nyt te nousette ja verryttelette. Näytätte liian väsyneiltä. Ylös siitä." Valot sytytettiin. Keskeytin soittamisen. Yleisö jatkoi hyppimistä. Sitten sanoin: "Kuulkaas, tajuatteko mitä äsken tapahtui? Minä käskin teidän verrytellä, ja siinähän verryttelette. Eikö niin?" "Joo! Niin!" "Te teette kai mitä tahansa jos minä vain käsken, eikö vaan? Niin hallituskin toimii." Yleisö jatkoi pomppimista odottaen vitsin huipennusta. Käskin sammuttaa valot ja jatkoimme soittamista."

Muutenkin Zappa karsasti rock'n'roll-elämäntapaa. Sellaiseen hän oli liian vakava taiteilija. Huumausaineita hän ei käyttänyt. Hän kertoi kokeilleensa marijuanaa, ja saaneensa siitä vain kurkun araksi ja pään kipeäksi, "enkä voi käsittää, miksi jotkut polttavat tuollaista moskaa vankeusrangaistuksen uhalla". LSD:stä Zappa huomautti, että CIA on todistetusti valmistanut sitä, ja heidän San Franciscon yhteysmiehensä välityksellä koko nuorisoa on käytetty aineen testaajana. "Siltä osin koko 60-luvun tilanne oli valtion aikaansaannosta. Minua ällistyttää eniten se yleinen käsitys - joka on hallituksen luoma - että ei ole mahdollista tehdä mitään luovaa, ellei käytä kemikaaleja... näille huumeille on olemassa markkinoita, ja se on yksi valtion keinoista hallita kaikkia todella näppärästi. Ja kuinka tietyt huumeet tulevat ja menevätkään. Se täytyy nähdä markkinointisuunnitelmana."

Eräässä haastattelussa 1980-luvulla hän väitti voivansa elää päiväkaupalla pelkästään kahvin ja tupakan voimalla. Tehdessään työtä studiossaan hänen biologinen kellonsa venyi, ja hän eli 25-tuntisen kuuvuorokauden rytmissä. Kun hänellä oli menossa yövaihe, hänen ruokavalionsa koostui lähinnä hänen tyttärensä valmistamasta hyytelöstä, joka odotti häntä jääkaapissa, ja säveltäminen sujui loistavasti. "Mutta kun seuraavaksi alan herätä vähitellen aamuyöllä ja lopulta aamulla, joudun hoitamaan päivisin kaikenlaisia juoksevia asioita ja vastailemaan puhelimeen, enkä saa mitään tehdyksi. Silloin voi vain odottaa, kunnes alan herätä illalla, ja kolmen kuukauden päästä taas sama rääkki."

Kuuluisa legenda väittää, että kauhukakara Zappa olisi syönyt konsertissaan paskaa lavalla. Tämänkin Zappa torjui. "En ole koskaan tehnyt sellaista lavalla. Elämässäni lähimmäksi sellaista olen joutunut, kun ruokailin Holiday Innissä Pohjois-Carolinan Lafayettevillessä vuonna 1973."

Zappa ei ikinä salannut vastenmielisyyttään poliittisia päättäjiä kohtaan. Silti hän oli ensimmäinen rockmuusikko, joka painoi levyjensä kanteen kehotuksen "Äänestä!". Sitä pidettiin vitsinä, vaikka hän oli vakavissaan. Omaa poliittista vakaumustaan Zappa piti maltillisen oikeistolaisena. "Haluan alempia veroja ja vähemmän valtion holhousta. Että mitä? Sinä myöskin?" Tekopyhiä TV-evankelistoja ja ahdasmielisiä republikaaneja kohtaan Zappa oli myrkyllisen ilkeä koko elämänsä ajan. 1980-luvulla hän kirjoitti presidentti Reaganille: "Täytyykö kaikkien seksuaalisten tapojen Amerikassa olla Moraalisen Enemmistön testaamia ja hyväksymiä? Ja kun he testaavat niitä, saammeko me katsoa?". Neuvostoblokin hajotessa Zappa oli sairastunut syöpään, johon hän tiesi kuolevansa, ja matkusti 1991 Prahaan pitämään viimeisen konserttinsa. Prahassa hänet otti vastaan presidentti Vaclav Havel, joka esitteli hänet yleisölle vapauden esitaistelijana, joka valoi heihin uskoa synkkinä kommunistihallinnon vuosina.

Zapan teosten nimet ovat luku sinänsä, kuten "Miksi sattuu kun lorotan?", "Jeesuksen mielestä olet pöljä", "Helppoa lihaa", "Olen ollut sisälläsi", "Beibi, ota hampaasi pois", ja Nixonille omistettu "Dickie on persreikä". Ennen kaikkea on mainittava kitarasooloja sisältänyt kolmois-LP, jonka osat olivat "Turpa kiinni ja soita kitaraa", "Turpa kiinni ja soita lisää kitaraa", ja "Turpa kiinni ja soita kitaraa:n pojan paluu".

Zappa menehtyi eturauhassyöpään 1994. Kaipaamaan jäivät vaimo Gail, ja lapset Moon Unit, Diva, Ahmet ja Dweezil, sekä miljoonat kannattajat ympäri maailmaa. Vilnaan hänelle pystytettiin patsas. Kaupunginisät puolustivat muistomerkkiä sanomalla, että "Zappa olisi varmasti käynyt Vilnassa, jos hän ei olisi kuollut."