Berchtesgadenin ilma oli ehkä raikasta ja virkistävää, mutta vain Kotkanpesän ulkopuolella. Lääketieteen historioitsijat ovat yksimielisiä siitä, että Hitlerin suurin terveysongelma oli sitkeät ilmavaivat. Vatsakrampit, ummetus, peräpukamat ja muut mahdollisesti hermojännityksen aiheuttamat oireet olivat Hitlerin vaivana lapsuudesta alkaen. Vaivat alkoivat useimmiten heti aterian jälkeen. Albert Speerillä on mainintoja, kuinka kasvoiltaan tuhkanharmaa Führer loikkasi pois illallispöydän äärestä ja katosi huoneeseensa kaasuttelemaan.

Kansakunnan ja koko Euroopan johtajalle tällainen oli suuresti kiusallista. Hitler oli ryhtynyt parantamaan itseään vaivoistaan 1929, jolloin hän päätti kirjallisuutta luettuaan, että kasvisruokavalio auttaisi rauhoittamaan hänen myrskyisän ruoansulatuksensa ja tekisi päästetyn ilman hajuttomammaksi. Peräruiskeet ja ulosteen säännöllinen tarkkailu kuuluivat myös luulo- ja sairaan Führerin ohjelmanumeroihin. Lopullisesti Hitler hylkäsi lihan 1931, kun hänen sisarpuolensa tytär Geli Raubal teki itsemurhan – tarinan mukaan pettyneenä siihen, että Saksan tuleva johtaja ei voisi mennä hänen kanssaan naimisiin. Kun seuraavana aamuna Hitler sai aamiaisella eteensä kinkkua, hän mutisi "kuin söisi ruumista" ja työnsi lautasen pois.

Hitlerin mieleen ei tullut, että runsaskuituinen kasvisruokavalio aikaansai päinvastaisia vaikutuksia kuin mitä hän toivoi. Hänen henkilääkärinsä Theo Morell kirjoitti päiväkirjaansa, että Führerin ruokavalion seurauksena ilmavaivat olivat "kolossaalisia, harvoin olen kohdannut mitään vastaavaa". Morell tietysti oli itsekin harvinaisen kehno lääkäri ja luonnollisesti teräksisen arjalaisen irvikuva, ylipainoinen, sammakonkasvoinen ja pöhöttynyt pyknikko, joka levitti ympäristöönsä rikinkatkuista hienhajua. Asemansa hän hankki parantamalla kivuliaan ajoksen Hitlerin jalassa ja tarjoamalla vatsakramppeihin lievitystä ihmelääkkeellä nimeltä Tohtori Kösterin anti-kaasupilleri, joita Hitler nautti 16 kappaletta päivässä. Vuodesta 1941 alkaen Morell kohensi johtajan mielialaa amfetamiinipistoksella, joita ruiskutettiin joka aamu ennen aamiaista. Lääkekaappiin mahtui myös vitamiineja, testosteronia, maksauutetta, ulostuslääkettä, rauhoittavia, hedelmäsokeria ja opiaatteja. USA:n sotilasviranomaiset totesivat sodan jälkeen, että Morell oli pumpannut johtajaan 28:aa eri lääkettä vuosien ajan, mukaan lukien 10-prosenttista kokaiinia sisältäviä silmätippoja, joita annosteltiin joskus kymmenenkin kertaa päivässä.

Kun Hitleriä vastaan tehtiin Stauffenbergin ja kumppaneiden järjestämä attentaattiyritys 1944, Heinrich Himmler oli tullut epäluuloiseksi ja tiedusteli salaa Morelllin apulaiselta Richard Weberiltä, olisiko Morell vakoilija ja myrkyttäjä. "Ei tule kysymykseenkään", vastasi Weber. "Morell on liian suuri pelkuri sellaiseen." Himmlerin jätettyä asian sikseen kolme muuta lääkäriä yritti saada Morellin erotetuksi. Morellin annoksista riippuvaiseksi tullut johtaja erotti Morellin sijaan häntä vastustaneet lääkärit. Morell pysyi bunkkerissa 20.4.1945 asti, jolloin vapiseva Hitler yllättäen vapautti hänet palveluksesta. Amerikkalaiset nappasivat Morellin, joka itsekin oli jo kuolemansairas ja pitivät häntä kaksi vuotta vankilassa. Vapauduttuaan hän joutui välittömästi sairaalahoitoon ja kuoli 1948.

http://www.thesmartset.com/article/article10240701.aspx

Arvovaltakiista diplomaattien keskinäisestä järjestyksestä johti Lontoossa syyskuussa 1661 tulitaisteluun. Älkäämme hätkähtäkö, jos tapahtumat vaikuttavat meistä käsittämättömiltä, vaan syyttäkäämme siitä itseämme. Jos emme ymmärrä näitä diplomatian suurimpia hienouksia, se johtunee vain siitä, että periluonteeltaan tasavaltaisessa ja talonpoikaisessa Suomessa ei ole koskaan sisäistetty etiketin ja symbolien tähdellisyyttä. Tämä on pelkästään omaa sivistyksen ja kasvatuksen puutettamme, mikä on seikkaperäisesti tullut osoitetuksi esimerkiksi Suomen Kuvalehden Pariisin kirjeenvaihtajan Helena Petäistön kolumneissa viimeisen 156 vuoden aikana.

Krhm. Niin.

Tietomme tapauksien kulusta perustuu kahden kronikoitsijan, seremoniamestari Sir John Finettin ja päiväkirjanpitäjä Samuel Pepysin muistelmiin. Finett mainitsee, että hänen aikanaan oli ratkaisematon kysymys, katsottiinko Espanjan vai Ranskan lähettiläs toista arvokkaammaksi. Jaakko I mielellään ratkaisi asian jättämällä kummatkin kutsumatta, mutta joissakin tilanteissa ei voitu menetellä näin mutkattomasti. Pitkään kehittynyt kilpailuasetelma puhkesi lopulta verenvuodatukseksi syyskuussa 1661 kun Ruotsin suurlähettiläs saapui maahan.

Espanjan lähettiläs paroni de Batteville ja Ranskan lähettiläs markiisi d'Estrade osoittivat kummatkin Kaarle II:lle vaatimuksen, että vastaanottotilaisuudessa heidän valjakkonsa tulee seurata Ruotsin lähettilään valjakkoa. Vanhempien diplomaattien jättäminen pois uuden diplomaatin vastaanotolta ei tullut kysymykseen, joten Kaarle II totesi lähettiläille, että he saavat luvan kilpailla omin neuvoin paikastaan kulkueessa. Kaarle II pelkäsi, että seurauksena olisi yleinen hulina, joten hän kielsi englantilaisia kruunun alamaisia vaikuttamasta tapahtumien kulkuun kuolemanrangaistuksen uhalla. Lähettiläät puolestaan lupasivat, että tuliaseita ei käytettäisi.

Kun Lontoo valmistautui ottamaan vastaan Ruotsin lähettilään 30.9.1661, tapahtumia oli saapunut seuraamaan sankka väkijoukko, jota paimensi suuri määrä jalka- ja hevosmiehiä. Espanjan valjakko, jota vartioi 50-miehinen kaarti, oli saapunut asemiinsa jo kymmeneltä aamulla. Ranskalaiset olivat myöhässä ja näkivät harmikseen, että espanjalaiset olivat hankkineet paremmat lähtöasemat, mutta sen vastapainoksi ranskalaisilla oli sadan miehen vahvuinen kaarti, 50 jalkamiestä ja toinen mokoma ratsailla, Kaarlen käskyä uhmaten pistooleilla ja karabiineilla aseistettuna. Kello 15 Ruotsin lähettiläs, josta tuli draamassa täydellinen sivuosan esittäjä, astui laiturille ja sai kutsun kuninkaan vaunuihin, jota seurasi Ruotsin lähettilään valjakko. Kun nämä poistuivat kohti palatsia, koitti suurvaltadiplomatian vuoro.

Espanjalaiset pyrkivät sulkemaan kadun, mutta ranskalaiset hajottivat heidän rivinsä yhteislaukauksella. Sen jälkeen ranskalaiset hyökkäsivät miekat ylhäällä, mutta vähälukuisempi espanjalaisten rivi pystyi pitämään heidät aloillaan. Kolme hevosta, Ranskan valjakon ohjastaja ja suurlähettilään poika oli tapettu, kun Espanjan valjakko kiihdytti matkaan katua urhollisesti tukkivan espanjalaisrivistön suojassa. Taistelu ei kuitenkaan päättynyt siihen. Towerin kukkulalle oli sijoitettu ranskalaisten joukko-osasto, joka hyökkäsi espanjalaisten vaunujen kimppuun ja yritti katkaista miekoilla valjakon ohjat. Pirulliset espanjalaiset olivat kuitenkin varautuneet tähän ja korvanneet nahkahihnat metallikettingeillä, jotka oli päällystetty nahalla, joten ranskalaisten yritys ei tuottanut tulosta. Korjattuaan vauriot ranskalaiset seurasivat puoli tuntia myöhemmin vain kahden hevosen valjakolla samalla kun espanjalaisten puolta pitänyt yleisö huusi pilkkahuutoja.

Yksi sivullinen sai surmansa. Englantilainen rappari sai kuulan kalloonsa ja monet muut katsojat kärsivät lievempiä vammoja. Espanjalaisten ja ranskalaisten tappiot olivat erään arvion mukaan kaksitoista kuollutta ja neljäkymmentä haavoittunutta. Samuel Pepys ei nähnyt taistelua, mutta vieraili Ranskan lähetystössä, jossa lähetystöväki "näytti kuolleilta, pysyivät vaiti ja puistelivat päätään".

Kun Pariisissa Ludvig XIV sai kuullakseen STT:n uutisia Lontoosta, hän raivostui ja uhkasi julistaa Espanjalle sodan, ellei Ranskan suositummuusasemaa noudatettaisi joka ikisessä Euroopan hovissa. Hän karkotti Espanjan lähettilään välittömästi ja kutsui Madridin lähettiläänsä kotiin. Seuraavana vuonna Versaillesissa Paavin nuntiuksen läsnäollessa markiisi de Fuentes ilmoitti että hänen herransa ja ylhäisyytensä Espanjan kuningas on antanut määräyksen pidättäytyä kaikesta kilpailusta Ranskan lähettiläiden kanssa. Ludvig XIV kehotti paikalla olleita 26 maan lähettiläitä levittämään tämän tiedon kotimaidensa hoveihin. Suuren diplomaattisen voiton kunniaksi Ludvig XIV lyötti muistomitalin, johon kuvattiin hänet valtaistuimensa edessä, de Fuentes anteeksipyytävänä ja ulkomaiden lähettiläät heidän ympärillään. Mitalin reunateksti julistaa "Jus praecedendi assertum, confinete hispanorum oratore". Tokaisua "L'état, c'est moi" ei mitaliin painettu.

Politiikan hyviin tapoihin kuuluu, että ehdokas tunnustaa rehdisti tappionsa ja myöntyy hyväksymään hammasta purren ja kyyneleitä pidätellen voittonsa. Minua on aina huvittanut ajatus mitä sitten tapahtuisi, jos ehdokas - vaikkapa tuulesta temmattua esimerkkiä käyttääksemme Esko Aho - ei tunnustaisikaan tappiotaan. Suomen olosuhteissa vastaus kuuluu mitä ilmeisemmin: ei niin yhtään mitään, mutta saisimme ainakin huumoria.

Nicolas Zuñiga y Miranda (1865-1925) tuli kuuluisaksi sillä, että hän osallistui lukuisia kertoja Meksikon presidentinvaaleihin, eikä saanut koskaan enempää kuin joitakin tuhansia ääniä. Se ei silti estänyt häntä pitämästä itseään vaalien todellisena voittajana. Lähimpänä presidenttiyttä hän oli parin päivän ajan vuonna 1920, jolloin häämötti mahdollisuus että muut ehdokkaat olisi hylätty.

Lakimies Zuñiga y Miranda nousi maanmiestensä tietoisuuteen ensimmäistä kertaa 1887, jolloin hän ilmoitti keksineensä maanjäristyksien ennustuskoneen. Hänen profetiansa kuului, että 10.8.1887 Mexico City tuhoutuisi läpikotaisin tulivuorenpurkauksissa. Mitään ei tapahtunut. Zuñiga y Miranda ei lannistunut tästä vähäisestä takaiskusta, vaan jatkoi ennustuskoneidensa kehittämistä. Valitettavasti niiden heikkous oli, että ne käyttäytyivät kovin ennustamattomasti.  

1892 naiivi ja eksentrinen Zuñiga asettui ensimmäistä kertaa ehdolle maan presidentiksi, jolloin hän julisti omaperäisesti olevansa "kansan ehdokas". Hallitseva diktaattori Porfirio Diaz, joka oli tottunut pitämään vaaleja muodollisuutena, pidätytti Zuñigan kun tämä oli syyttänyt vaaleja vilpillisiksi. 25 päivän eristysvankeuden jälkeen Zuñiga pääsi vapaalle jalalle ja julisti olevansa maan laillinen presidentti. Hänet jätettiin rauhaan, kun Diazin hallinnolle selvisi, että Zuñiga ei ollut varsinaisesti vakavastiotettava.

Zuñiga jatkoi häikäisevää uraansa voittamalla myös vuosien 1896, 1900, 1904 ja 1910 vaalit, joiden kaikkien tulokset olivat hänen mielestään väärennettyjä. Hänestä tuli Mexico Cityssä julkkis, joka vastaanotti illalliskutsuja ja esiintyi eri tapahtumissa maan presidentin ominaisuudessa. Hän pukeutui aina englantilaisen herrasmiehen asuun, käytti silinterihattua, hansikkaita ja monokkelia ja poltti piippua. Yleisön silmissä Zuñiga oli huvittava ja rakastettavan harmiton heppu, samaan tapaan kuin Amerikan keisari Norton sanfranciscolaisille.

Meksikon vallankumouksessa Zuñiga oli sivullinen. 1917 ja 1920 hän oli jälleen ehdolla presidentiksi ja muistutti kansalaisilleen, että Meksiko oli yhä kaukana todellisesta demokratiasta. Jälkimmäisten vaalien jälkipyykkiä pestessä pieni tasavaltalaispuolue vaati sekä voittaja Alvaro Obregonin että toiseksi tulleen Alfredo Robles Dominguezin saamia ääniä mitätöitäväksi. Näin presidentiksi olisi tullut vaalien kolmas, Nicolas Zuñiga y Miranda. Ketään ei yllättänyt, että hän tapojensa mukaisesti oli julistautunut jälleen kerran voittajaksi, mutta se oli uutta, että jotkut muut olivat samaa mieltä. Esitys kuitenkin hylättiin. Viimeisen kerran Zuñiga osallistui vaaleihin 1924, jolloin hän sai tappouhkauksia virallisen ehdokkaan Plutarco Elias Callesin leiristä.

Zuñigan esimerkkiä – aiheesta tai ilman sitä – ovat Meksikossa seuranneet sittemmin Jose Vasconcelos (1929), Juan Andrew Almazan (1940), Manuel Clouthier (1988), ja Andres Manuel Lopez Obrador (2006), jotka kaikki ovat väittäneet hävinneensä vaalivilpin seurauksena.

Zuñiga y Miranda ei ole kuitenkaan hauskinta, mitä meksikolainen politiikka on tuottanut. Hauskinta on maata monituiset vuosikymmenet hallinneen puolueen nimi Institutionaalinen Vallankumouspuolue.

Monesti on muistutettu, kuinka El Salvadorin ja Hondurasin välinen jalkapallosota 1969 ei syttynyt jalkapallo-ottelusta. Jugoslavian sodatkaan eivät syttyneet Djordje Martinovicin onanointiyrityksestä. Mutta niitä ei kannata myöskään vähätellä. Ne olivat osa kuormaa, joka katkaisi lopulta neljännen nikaman.

Toukokuussa 1985 Kosovon serbi, maanviljelijä Djordje Martinovic (1929-2000) saapui Gnjilanen sairaalaan hoidettavaksi. Hänen vaivansa oli nolohko. Herra Martinovicin anuksessa oli rikkoutunut olutpullo. Hoitohenkilökunnalle Martinovic kertoi, että kaksi Kosovon albaania oli hyökännyt hänen kimppuunsa kun hän oli rauhassa puuhaillut pellollaan. Viranomaisten suorittamassa kuulustelussa Martinovic kertoi muuta. Asiaa tutkivalle Jugoslavian armeijan upseerille Martinovic paljasti, että vammat johtuivat itsetyydytysyrityksestä, joka oli mennyt hiukkasen vinoon. Tutkimuksen johtopäätös oli, että hra Martinovic oli asettanut kepin maahan, laittanut olutpullon sen nenään, ja istunut päälle. Tapahtumien edetessä keppi oli antant periksi ja hra Martinovic tömähtänyt maahan takapuoli edellä kohtalokkain seurauksin.

Kaikkein kohtalokkaimpia seuraukset olivat kosovolaisten kannalta. Martinovicin tapauksesta tuli suuren luokan uutinen ja poliittinen ase, joka oli todistavinaan jokaisen agendan oikeaksi. Kun Martinovic siirrettiin Belgradiin, Jugoslavian kaikkia osavaltioita edustanut lääkärikollegio lausui kantanaan, että Martinovicin vammat olivat syntyneet "brutaalilla voimalla" ja että tätä ei olisi kukaan voinut tehdä itse. Ristiriitaisia lausuntoja selvittämään asetettiin tutkimuskomitea, jota johti professori Janez Milcinski. He tulivat siihen tulokseen, että vammat olivat täysin selitettävissä sillä, että keppi katkesi Martinovicin painon alla.

Mutta nyt Martinovic olikin perunut tunnustuksensa. Hän väitti, että häntä oli hiostettu kolme tuntia ja luvattu että hänen lapsensa palkattaisiin töihin, jos hän tunnustaisi aiheuttaneensa vammansa itse. Martinovicin poika kertoi lehdistölle, että hänen isäänsä vastaan oli hyökätty vain koska hän oli serbi. Jutusta ei nostettu yhtäkään syytettä, eikä syyllisiä vakavasti metsästetty, ei edes sen jälkeen kun Serbia lakkautti Kosovon itsehallinnon 1989.

Tapauksella ei olisi ollut sen ihmeempää merkitystä, ellei siitä olisi tehty suuren luokan esimerkkitapausta ja propaganda-asetta. Puolueen pää-äänenkannattaja Politika väitti, että hyökkääjät olivat albaaneja, jotka olivat suuttuneet siitä että Martinovic ei ollut myynyt maataan heille. Monille tuli etsimättä mieleen myös ottomaanien aikainen turkkilainen tapa seivästää viholliset. Kosovon albaanit rinnastettiin vanhoihin vainoojiin, turkkilaisiin, joita vastaan oli käytettävä samoja keinoja mitä he itse olivat aikoinaan käyttäneet. Kun 1988 serbialaiset naiset marssivat parlamenttiin vaatimaan Kosovon itsehallinnon lakkauttamista, he julistivat "emme aio enää katsella, kuinka veljiämme varrastetaan teroitetun seipään nokkaan".

Tapaus Martinovic hallitsi Serbian kirjallisuusliiton vuoden 1985 kokousta. Kriitikko Zoran Gluscevic jylisi, että Kosovon serbivähemmistön tilanne on verrattavissa fasistien kauhistavimpiin sodanaikaisiin kokeisiin. Mica Popovicin maalauksessa Pyhän Bartolomeuksen marttyyrikuolemasta näkyy albanialaisia pääkallolakeissaan ristiinnaulitsemassa Martinovicia, yhdellä olutpullo kädessään. Serbialaiset mielipidevaikuttajat julkaisivat vetoomuksen, jossa sanottiin, että "Djorde Martinovicin tapauksesta on tullut yhtä koko serbikansakunnan kohtalon kanssa Kosovossa". Psykiatri Jovan Raskovic puhui ammattikunnalleen tyypillisesti enemmän itsestään kun hän totesi, että "muslimit ovat fiksoituneet psykososiaalisen kehityksen anaalivaiheeseen".

Martinovicin tapaus oli ensimmäinen kerta, kun muualla Jugoslaviassa havahduttiin huomaamaan, kuinka avointa kansallismielistä retoriikkaa oli alettu käyttää. Monet vuosikymmenet sotamarsalkka Titon aikana kansalliset ylpeydet oli nielty ja niihin vetoaminen oli suurinpiirtein rangaistavaa. Nyt ne alkoivat purkautua esiin voimakkaina ja hallitsemattomina, kuten seuraavalla onnettomalla vuosikymmenellä saatiin nähdä.

Muutamien mielestä tapausten kulussa ei ollut mitään ihmeellistä. Sen symboliikka oli aivan täydellinen ja erittäin luonteva. Ei voi olla mikään uutinen, että politiikka nyt kertakaikkiaan on perseestä ja poliitikot anaalisia elämänmuotoja.

Platonin (427-347 eKr) Valtion lähtökohta oli ymmärrettävä. Jos ateenalaisessa demokratiassa käy päinsä tuomita valtakunnan terävin kyseenalaistaja ja toisinajattelija kuolemaan, kuten Sokrateelle kävi, niin mitä me teemme sellaisella demokratialla? Kysymys oli erittäin oikea. Mutta koska kuolemanrangaistuksen kieltäminen ei jostain syystä käynyt päinsä, Platon lähti hakemaan vastausta mahdollisimman hankalalla tavalla, muokkaamalla valtion sellaiseksi että se kunnioittaisi Sokratesta.

Valtio on kuin ihmisruumis, päästää Platon Sokrateen möläyttämään, ja jatkaa että sieluja on kolmenlaisia; tuottavia, suojelevia ja hallitsevia. Heidän hallitsevat ominaisuutensa ovat ruokahalu, henki ja järki. Heidän hyveensä vastaavassa järjestyksessä ovat itsehillintä, rohkeus ja viisaus. Näin oli luotu yhteiskuntakone, insinööritaidon saavutus, joka perustui kolmen tarkasti rajatun yhteiskuntaluokan samanaikaiselle toiminnalle. Oikeus on tässä kuvassa samaa kuin hyvä terveys ihmisruumiille, saavutettavissa vain näiden kolmen saumattoman harmonian avulla.

Käytännön sovellusten kannalta Platonilla on kerrottavanaan mullistavia asioita: miehet ja naiset ovat tasa-arvoisia. Kun naiset näin on otettu kansalaisiksi ja vapautettu kotityöstä, saatetaan lasten kasvatus siirtää valtion tehtäväksi. Perhe instituutiona käy samalla tarpeettomaksi, joten se voidaan lakkauttaa. Lasten ruokinnan, hoidon ja opetuksen Platon asettaa vartijaluokan tehtäväksi. Vartijoiden moraalisen hyveen täytyy olla köyhyys, koska se erottaa heidät tyydytystä etsivästä rahvaasta ja ehkäisee korruptiota. Vartijoiden lapsia risteytetään, jotta parhaat ominaisuudet jalostuisivat sukupolvien myötä. Tämä saattaa aiheuttaa närää vanhemmissa ja kukaties lapsissakin, joten on syytä pitää huoli, ettei kukaan saa tietää, ketkä hänen vanhempansa tai lapsensa ovat. Käytännön toteututustavaksi Platon ehdottaa huijausta. Kumppanit paritetaan vuotuisissa hedelmällisyysmenoissa arvonnalla, joka on etukäteen junailtu.

Helsingin Sanomien yleisönosastoon kirjoittavia sankarivainajia miellyttää suuresti siteerata Platonin Valtiosta kohtaa, jossa lausutaan että lasten kasvatuksessa on tärkeää, että lasten ei anneta seurata "vaarallisia" taiteita tai esityksiä. Sitaatit loppuvat aina sopivasti siihen, ennen kuin Platon määrää vakavasti, että lasten tulee saada pienestä pitäen sotilaskoulutusta ja osallistua henkilökohtaisesti verenvuodatukseen, jotta valiojoukko heistä saattaisi aikanaan liittyä vartijaluokkaan ylläpitämään yhteiskuntajärjestystä. Platonin valtio ei ollut haihattelijoita eikä pehmoilijoita varten. Ja jos joku jostain syystä oli eri mieltä, niin – no, hän oli kuin luolavertauksen vanki, jolla ei ollut harmainta aavistusta asioiden todellisesta luonteesta. Sellainen henkilö saatettiin kuitenkin uudelleenkoulutuksella ja perinpohjaisella ideologisella työllä muokata filosofiksi, joka jonakin kauniina päivänä voisi jopa saada paikan politbyroossa Vladimir Platonin reliefin alla.

Täydellisen järjen hallitsemaa valtiota on valitettavan vaikeaa luoda, joten Platon näkee vain kaksi vaihtoehtoa: joko filosofien on noustava kuninkaiksi tai sitten kuninkaiden on ryhdyttävä filosofeiksi. Jälkimmäisessä vaihtoehdossa Platon näkee realistisesti enemmän mahdollisuuksia. Platonin tähtioppilaan Aristoteleen kasvattama filosofikuningas Aleksanteri Suuri sittemmin ratkaisi tunnetulla filosofiallaan mm. Gordionin solmun, ja valloitti koko itäisen Välimeren ja Lähi-Idän Intian rajalle asti, kunnes kuoli monipäiväisten syöminkien ja juopottelun jälkeen Babylonissa 11.6.323 eKr.

Valtion loppuhuipennus on aivan oma lukunsa. Kaikkia maailman filosofeja ei kehoteta liittymään yhteen, eikä julisteta että markkinoiden näkymätön maaginen taikakäsi pelastaa kaikelta pahalta. Ei, Valtion lopussa Sokrates kertoo tarinan Alkinoosta, joka kuolemansa jälkeen koki taivaaseenastumisen ja näki platonilaisen ideoiden maailman kaikessa loistossaan. Valittujen ja oikeamielisten taivas on täynnä käsittämätöntä kauneutta. Tyranneilta sen sijaan on sinne pääsy kielletty. Vaikka maan päällä olemmekin hukassa, taivaallisella tasanteella sentään vallitsee oikeus ja järjestys. Olkaamme oikeamielisiä tai muuten jumalat meitä armahtakoon. Tarina on hieno. Sen filosofinen arvo sovittakoon määrittelemättömäksi.

Renessanssiajattelijan Tommaso Campanellan "Auringon kaupunki" vuodelta 1602 oli kunnianhimoinen yritys saattaa Platonin Valtio voimaan. Hän esitti mm. seuraavaa:
1. Valtion ylin johtaja on metafyysikko nimeltä Aurinko.
2. Valtion hallinto jakautuu hyveiden mukaan, jotka ovat yhteiskunnan kannalta välttämättömiä. Kukin viranomainen hoitaa vain yhden hyveen valvonnan.
3. Esivaltaa on ehdottomasti toteltava.
4. Rikoksista ylimpiä viranomaisia vastaan rangaistaan kuolemalla.
5. Yksityisomaisuus oikeusjärjestyksenä on lakkautettu.
6. Kaikki on yhteisomaisuutta; jakelu on viranomaisten tehtävä.
7. Viranomaiset saavat suuremman ja paremman annoksen.
8. Kaikki aikuiset ovat velvollisia tekemään työtä.
9. Päivittäiseksi työajaksi määrätään neljä tuntia.
10. Työn jaottelu henkiseen ja ruumiilliseen on poistettu.
11. Huolimattomuudesta ja tottelemattomuudesta rangaistaan selkäsaunalla.
12. Valtiota hallitaan tieteellisten periaatteiden mukaan.
13. Tiedettä ja tekniikkaa tuetaan valtion toimesta.
14. Suunnittelu ja kaupunkien rakentaminen noudattavat matematiikan sääntöjä.
15. Vallitsee yleinen oppivelvollisuus. Opetus on polyteknistä.
16. Poliittisissa kysymyksissä noudatetaan kritiikin ja itsekritiikin periaatetta.
17. Miehet ja naiset ovat tasa-arvoisia.
18. Perhe yhteiskunnallisena laitoksena on lakkautettu.
19. Itsensä maalaamisesta rangaistaan kuolemalla.
20. Pederastiasta rangaistaan kuolemalla.
21. Lisääntyminen on valtion asia.
22. Parittelua valvotaan ja säännöstellään. Se tapahtuu asianomaisten viranomaisten valvonnassa.
(Käännös: Kari Aronpuro, Vähäfysiikka.)

Jos lukijalla herää mielessään kysymys, miten tuollainen toteutetaan, hän on vaarassa menettää annoksensa. Herra Campanella oli puolestaan vaarassa menettää päänsä, kun hänen vallankumoushankkeensa Napolissa epäonnistui. Mihail Gorbatshov, joka lähti kysymään, miten tuollainen puretaan ja lakkautti tämän yhteiskuntajärjestyksen omassa maassaan, on sitä vastoin yhä hengissä.

Kaikissa teoksissaan Platon/Soktates määrittelee filosofin nöyräksi ja uteliaaksi oppineeksi, joka osoittaa viisautensa sillä, että hänellä on varaa tunnustaa kuinka hävyttömän vähän hän tietää. Valtiossa Platon yhtäkkiä muitta mutkitta olettaa että filosofit ovat viisaita. Ei mitään epäilystä. Asiantuntija on asiantuntija on asiantuntija. Sen päälle hän kehittää järjestelmän, jonka tarkoitus on tuottaa enemmän viisaampia ihmisiä kuin koskaan ennen. Kukaties poliittinen pamfletti nimeltä Valtio on inspiroinut ajattelijoita ja poliitikkoja 2300 vuotta juuri siksi, että siinä on filosofiaa tuskin nimeksi, mutta sen sijaan runsaasti suuren auktoriteetin päähänpistoja, joita on palkitsevaa tikata lähdeviitteisiin.

Sir Bertrand Russell oli maailmankuulu matemaatikko, filosofi, ja yhteiskunnallinen vaikuttaja. Hänen poikansa ei valitettavasti yltänyt samaan. John Conrad Russell (1921-1987) herätti huomiota lähinnä sekavilla puheillaan, joiden huippu saavutettiin eittämättä Englannin ylähuoneessa 1978.

Keskustelu käsitteli kysymystä, kuinka parannettaisiin rikoksen uhrien asemaa. Russell vaati puheenvuoroa ja aloitti tyrmäävästi perustelemalla huolellisesti, miksi ei ole suotavaa, että poliisit raiskaavat nuoria pidätysselleissä. Tästä hän siirtyi luontevasti yhteiskunnallisiin johtopäätöksiin, ja julisti, että "maailmanlaajuisesti on otettava käyttöön vapaa-aika ja peruspalkka, joka sallii elämän ilman pakkoa työhön... niin että jokaisesta tulee joutilas aristokraatti... aristokraatit ovat marxilaisia." Jos torkahtelevat päärit eivät vielä olleet hereillä, niin viimeistään he säpsähtivät silloin,  kun Russell jatkoi että "täydellisesti uudelleenjärjestetyssä yhteiskunnassa naisten tasa-arvoisuus toteutetaan antamalla jokaiselle tytölle oma talo hänen täyttäessään 12 vuotta, ja ¾ valtion varoista jaetaan tytöille, niin että avioliitto instituutiona voidaan lakkauttaa, ja tytöllä voi olla niin monta aviomiestä kuin hän haluaa." Vielä hän totesi "herrat Brezhnev ja Carter ovat todellakin sama henkilö", ennen kuin hän äkillisesti lähti salista.

Russellin aikalainen, punkin johtohahmo John Lydon olisi voinut hyvin allekirjoittaa ajatuksen siitä, että herrat Brezhnev ja Carter ovat todellakin sama henkilö. Kun puheen koko teksti julkaistiin, siitä tuli keräilykappale. Näytelmäkirjailija ja anarkisti Healthcote Williams julisti, että "Russell on ensimmäinen henkilö sitten Guy Fawkesin, joka on astunut parlamenttitaloon vilpittömissä aikeissa."

Guy Fawkes oli kapinallinen, joka halusi räjäyttää Englannin parlamentin ilmaan 4.11.1605, syistä, joita kukaan ei enää muista. Hän tietysti epäonnistui, ja tapauksen muistopäivä on edelleen kansallinen vapaapäivä. Jotta epäonnistuminen olisi täydellinen, juhlapäivää ei tietenkään vietetä samalla päivämäärällä 4.11, jolloin Fawkes yritti suorittaa juhlitun ja epäonnistuneen terroritekonsa, vaan 5.11.

Viro liitettiin Neuvostoliittoon 1940. Aamulla heinäkuun 30. päivänä Viron viimeinen presidentti Konstantin Päts kirjoitti muistion sodanjälkeistä rauhankonferenssia varten.

Asiakirjassa oli kahdeksan kohtaa.

1. Viron tuli yhdistyä Suomen kanssa liittovaltioksi.
2. Molemmilla valtioilla on yhteinen valtionpäämies.
3. Maanpuolustusta ja ulkopoliitikan johtoa varten olisivat yhteiset laitokset, samaten yhteinen talouspolitiikka ja valuutta, sekä yhteinen lainsäädäntö talouden ja yhteiskuntaelämän aloilla.
4. Oppikouluissa järjestettäisiin riittävästi valtion molempien kielten opetusta.
5. Lainsäädäntö- ja hallintoelimet toimisivat kummassakin maassa sen omien perustuslakien mukaisesti. Yhteisten kysymysten ratkaisemista varten toimisivat lakia säätävät valtuuskunnat (kuten aiemmin Itävalta-Unkarissa).
6. Koska kummallakin maalla on erikseen kehittynyt siviili- ja rikoslaki (Suomessa Ruotsin oikeusjärjestyksen pohjalta), kummallakin valtiolla olisi omat tuomioistuimensa.
7. Kummankin valtion rajoja tulisi korjata siten, että rajantakaiset suomensukuiset kansat joutuisivat joko Suomen tai Viron alueelle, tai voisivat siirtyä sinne.
8. Kummankin maan perustuslakien tarkistamiseen ja laajaan täydentämiseen turvauduttaisiin vain siinä tapauksessa, että molemmat valtiot omaksuisivat monarkkisen perustuslain. Kummankin maan hyväksyntä olisi välttämätön.

Tämä jäi viiteenkymmeneen vuoteen viimeiseksi asiakirjaksi, jonka Viron tasavallan presidentti ja samalla Viron tasavalta laati. Kirjoittamispäivän iltana 30.7.1940 Päts ja hänen sukulaisensa kyyditettiin karkoituspaikkaansa Ufaan. Päts eli vankileireillä ja mielisairaaloissa vuoteen 1956, jolloin hänet teloitettiin ruiskuttamalla ilmaa injektioruiskusta sydämeen. Vankileirillä teloitetut haudattiin maakuoppiin ilman seremonioita. Pätsin kohdalla tehtiin poikkeus. Hänelle nikkaroitiin arkku, koska "hän oli sentään presidentti".

Suomessa Pätsin testamenttia ei ikinä otettu harkittavaksi. Jatkosodan aikana oli muita kiireitä, sodan jälkeen ehdotus oli täysin mahdoton, ja vuonna 1991 Viro loi valtiomuotonsa uudelta pohjalta. Suomen ja Viron valtioliitto jäi viimeiseksi epätoivoiseksi aloitteeksi, jonka Päts otti esiin Viron tasavallan viimeisinä tunteina kun kaikki muut keinot olivat epäonnistuneet. Järkeviä toteutumisen mahdollisuuksia sillä ei koskaan ollut.

Edesmennyt toimittaja Max Rand muisteli, kuinka laulujuhlilla 300 000 ihmisen joukossa hän tajusi äkkiä säikähtäen, että tässä yhdessä paikassa oli koolla neljännes koko maailman eestiläisistä. Sen verran heitä oli ja on. Ei enempää eikä vähempää. Vielä 1980-luvulla tällaiset ajatukset koettiin pakahduttavina. Tänä päivänä suomalaiset ja virolaiset ovat yhdessä Euroopan Unionissa, valtioliitossa, jossa ei ole isäntää eikä isäntäkansaa, vaan pelkästään vähemmistöjä.

Konstantin Päts olisi luultavasti ollut siitä iloinen.

Vuonna 54 keisari Claudiuksen vaimo Agrippina alkoi olla siinä määrin huolestunut omasta asemastaan, että päätti surmata miehensä. Tacitus kertoo: "Kaikki tuli pian siinä määrin tietoon, että sen ajan kirjoittajat kertoivat myrkkyä vuodatetun herkullisiin sieniin. Claudiuksen uneliaisuus tai humalatila oli kuitenkin saanut aikaan sen, ettei valmisteen vaikutusta heti huomattu. Lisäksi vatsan tyhjentyminen näytti pelastaneen hänet. Agrippina säikähti ja turvautui lääkäri Xenofoniin, jonka hän oli hankkinut rikostoverikseen. Kerrotaan että yrittäessään näennäisesti auttaa keisaria oksentamaan hän työnsi nopeasti myrkkyyn kastetun höyhenen alas tämän kurkusta. Hän näet tiesi, että suurten rikosten aloittaminen on vaarallista, loppuun saattaminen tuottoisaa."

Agrippina sai nostetuksi valtaistuimelle 17-vuotiaan poikansa Neron, joka oli Claudiuksen ottopoika. Kruununperimyksestä ei syntynyt kiistelyä. Senaatti ja armeija hyväksyivät asian nopeasti, eikä maakunnissakaan esiintynyt epäröintiä.

Agrippinan ja Neron suhteesta on kirjoitettu ja spekuloitu paljon. Roomalaiset historioitsijat ovat yksimielisiä, että Agrippina manipuloi taitavasti poikaansa ja piti tätä niin pauloissaan, että tosiasiassa keisarin äiti johti Roomaa verhojen takana. Kuinka pitkälle Agrippina viettelyssään meni, on ollut herkullinen aihe, josta kirjoittamaan tarvittaisiin Sofokles, mutta hän ei ollut tuohon aikaan enää käytettävissä.

Cluvius tietää kertoa Tacituksen mukaan, että "Agrippina meni niin pitkälle säilyttääkseen vaikutusvaltansa, että hän useasti keskipäivän aikaan, jolloin viini ja runsas ravinto alkoivat humalluttaa Neroa, ilmaantui humaltuneen poikansa eteen somistettuna ja sukurutsaukseen valmiina. Seneca oli turvautunut tällöin naisen apuun naisen houkutuksia vastaan ja haettanut paikalle vapautetun orjan Acten. Hänen tehtäväkseen tuli ilmoittaa, että sukurutsaus oli tullut yleisesti tunnetuksi äidin siitä ylpeillessä ja ettei armeija tulisi sietämään jumalattoman keisarin valtaa." Fabius Rusticus esittää eriävän mielipiteen. Hänen mukaansa Nero, ei Agrippina, oli halunnut sukurutsausta, mutta vapautetun naisen neuvokkuus oli tehnyt aikomuksen tyhjäksi. Tacitus toteaa "Mutta muutkin kirjailijat kertovat samaa kuin Cluvius, ja yleinen mielipide kallistuu uskomaan samaa."

Rahojen muotokuvissa Nero on aina mopsin näköinen. Tämä keisarillinen ukkeli, jolla oli lyttyyn lyödyn näköiset kasvot (ja kukaties muotokuva kertoo jotakin hänen nauttimansa suosion laadusta), alkoi vuosien kuluessa ärsyyntyä yhä enemmän äitinsä vehkeilyistä. Samaan aikaan Nero rakastui silmittömästi Poppaea Sabinaan, josta Tacitus mainitsee "Kaikkea muuta tällä naisella oli mutta ei kunniallisuutta. Lopulta (vuonna 59) Nero arveli, että Agrippina olisi suureksi vaivaksi missä tahansa hän oleskeli (karkoitettunakin), ja päätti surmauttaa hänet." Siitä tuli farssi.

Suetonius: "Nero yritti myrkyttää Agrippinan kolmesti, mutta joka kerran hän oli ottanut edeltä vastamyrkkyä, joten suunnitelma meni mynkään. Niinpä Nero peukaloi Agrippinan makuuhuonetta ja asensi kattopaneeleihin koneiston, joka tiputti ne hänen päälleen hänen nukkuessaan. Yksi hankkeeseen osallistuneista meni kuitenkin kavaltamaan juonen. Sitten rakennettiin laiva, jonka hytti joko romahtaisi tai uppoaisi merellä, hukuttaen Agrippinan mukanaan."

Tacitus täsmentää: "Juonen keksi vapautettu Anicetus. Hän oli Miseniumissa olevan laivaston komentaja, Neron entinen kasvattaja, joka vihasi Agrippinaa, ja joille tunteille Agrippina osoitti yhtäläistä vastakaikua. Anicetus sanoi, että voitiin rakentaa laiva jonka yksi osa hajoaisi merellä ja suistaisi Agrippinan mereen ilman että hän mitään aavistaisi. "

Ajankohtakin oli suotuisa, sillä Nerolla oli tapana osallistua Minervan juhliin Baiaessa. Hän houkutteli äitinsä paikalle sovintoa tekemään. Agrippinan saavuttua Antiumista Nero meni häntä vastaan rannikolle, ojensi hänelle kätensä, syleili häntä, ja johdatti hänet Bauliin, huvilaan poukamassa Misenumin niemen ja Baiaen lahden välissä. Huomaavainen kohtelu sai Agrippinan epäluulot hälvenemään.

Suetonius: "Juhlia venytettiin pitkälle yöhön. Agrippina sanoi lopulta, että hänen on tosiaan aika lähteä jo takaisin. Agrippinan laivaa oli kohdannut pieni onnettomuus, kun hänen saapuessaan läheisen aluksen kapteeni oli tarkoituksella osunut laiturilla Agrippinan alukseen. Nero tarjosi juhla-asuista uppoavaa laivaansa äidilleen, joka otti tarjouksen vastaan. Nero oli mitä hilpeimmällä tuulella kun hän johdatti äitinsä laiturille. Hän syleili ja jopa suuteli hänen rintojaan jäähyväisiksi. Nero pysyi valveilla koko yön kuin pistoksissa, odottaen uutisia suunnitelman onnistumisesta."

Tacitus: "Yö oli tähtikirkas ja hiljainen ja meri tyyni aivan kuin jumalat olisivat halunneet rikoksen paljastuvan. Laivan kuljettua pienen matkaa annettiin merkki, ja kansihytin raskas katto murtui raskaan lyijyn painosta. Agrippinan läheinen ystävä Crepereius jäi alle ja sai heti surmansa. Agrippina, ja hänen vieressään Acerronia, joka oli puhellut iloissaan Neron katumuksesta ja äidin takaisin saadusta vaikutusvallasta, sensijaan pelastuivat. He olivat sohvalla, jonka korkeat reunat sattuivat olemaan niin vahvoja etteivät ne heti murtuneet. Laiva ei myöskään hajonnut, sillä yleisen sekasorron aikana juonesta tietämätön enemmistö oli niiden tiellä, joiden piti upottaa laiva. Soutajat päättivät silloin siirtyä toiselle laidalle kaataakseen laivan. Toisten päinvastaiset ponnistelut antoivat mahdollisuuden liukua kevyesti veteen. Acerronia huusi silloin varomattomasti, että tämä nainen on Agrippina, ja keisarin äitiä on autettava. Acerronia surmattiin seipäillä, airoilla ja käsiin osuneilla takiloilla. "

Suetonius: "Huvilalleen uituaan Agrippina lähetti vapautetun orjan Agerinuksen viemään Nerolle viestin. Agerinus tuli keisarin eteen ja huohotti, että hänellä on suuri riemu ilmoittaa, että vaikka merellä oli sattunut kauhea onnettomuus, Agrippina oli uinut turvallisesti rantaan."

Tacitus: "Agrippina oivalsi, että kutsukirje ja huomaavainen kohtelu olivat olleet petosta, eikä laiva ollut rannikon lähellä joutunut tuulen kouriin, eikä ajanut karille. Agrippina pyysi Agerinuksen välityksellä, että vaikka Nero oli säikähtynyt äitiään kohdanneesta vaarasta, hän ei toistaiseksi kävisi hänen luonaan, sillä hän tarvitsisi nyt lepoa. Nero oli puolikuollut pelosta ja väitti, että Agrippina voisi saapua minä hetkenä tahansa valmiina kostamaan. Hän voisi aseistaa orjia tai yllyttää armeijaa tai tunkeutua senaattiin tai kansankokoukseen ja syyttää keisaria haaksirikosta, haavoittumisestaan ja ystäviensä murhasta."

Agrippinaa vihannut Anicetus tarjoutui suorittamaan murhan. "Tämän kuullessaan Nero vakuutti, että sinä päivänä hänen todellinen valtakautensa alkoi ja että hän sai kiittää vapautettua orjaa niin suuresta lahjasta."

Tacitus: "Anicetus asetti huvilan ympärille vartijoita, mursi auki ulko-oven ja raahasi pois vastaan tulevat orjat. Lopulta hän pääsi makuuhuoneen ovelle, jota vartioi muutama harva orja. Sisään murtautuminen oli säikyttänyt muut tiehensä. Huone oli himmeästi valaistu ja siellä oli yksi palvelustyttö. Palvelustytön poistuessa hän virkkoi "jätätkö sinäkin minut". "Jos olette tulleet katsomaan minua", hän sanoi, "ilmoittakaa että olen toipunut. Mutta jos aiotte murhata minut, en usko että poikani on syyllinen. Hän ei ole määrännyt omaa äitiään surmattavaksi." Herculeius löi Agrippinaa ensimmäisenä päähän ryhmysauvallaan. Sadanpäämiehen vetäessä esiin miekkaansa antaakseen hänelle kuoliniskun viittasi Agrippina kohtuunsa ja huusi: "iske tänne!" Monia iskuja saatuaan hän menehtyi."

"Agrippina oli jo vuosia uskonut, että hän tulisi kuolemaan tällä tavalla, mutta se ei häntä pelottanut. Kaldealaiset tähdistälukijat olivat kertoneet hänelle että Nero tulisi keisaiksi, mutta surmaisi äitinsä. "Surmatkoon" sanoi Agrippina, "kunhan hänestä tulee keisari."

Suetonius: "Näyttää siltä, että kun Nero sai tiedon Agrippinan kuolemasta, hän riensi tutkimaan tämän ruumista, kosketteli sen lanteita, joi viiniä janoaan sammuttaakseen, ja siemausten välillä keskusteli vainajan hyvistä ja huonoista puolista. Nero, joka ei koskaan tuntenut syyllisyyttä, tunsi syyllisyyttä tästä rikoksesta. Hän usein tunnusti, että hänen äitinsä haamu vainosi häntä, ja että raivottaret ajavat häntä takaa ruoskilla ja palavilla soihduilla. Hän palkkasi persialaisia maagikkoja manaamaan hengen ja varmistamaan sen anteeksiannon."

Tacitus: "Monia turhia ennusmerkkejä havaittiin. Muuan nainen synnytti käärmeen ja toisen surmasi salama hänen maatessaan miehensä sylissä. Jopa aurinkokin pimeni äkillisesti ja salamat iskivät kaikkiin kaupungin neljääntoista osaan. Nämä enteet olivat niin vähäisessä määrin osoituksia jumalien huolenpidosta, että Nero vielä monia vuosia jatkoi hallitsemistaan ja rikoksiaan."

Kun Rooma paloi vuonna 64, huhuttiin että Nero oli kaupungin liekehtiessä noussut yksityiselle näyttämölleen ja laulanut laulua Troian tuhosta, etsien nykyisille onnettomuuksille esikuvaa menneisyydestä. Nero kuoli sotavuonna 68 bunkkerissaan työntämällä tikarin kurkkuunsa kansliapäällikkönsä avustuksella.

Vaalit ovat hauskoja. Harvoin saa tilaisuutta seurata, kuinka pikkusieluiset pelimiehet ja kaikenkarvaiset kyylät tuovat itseään raivoisasti esille ja haluavat avoimesti näyttää kaikelle kansalle, miten kammottavan epäonnistuneita ihmisiä he ovat. Kyseessä on suorastaan kansatieteellinen läpileikkaus homo sapiensin kurjimmista syntymäominaisuuksista, joihin ei voi suhtautua muuten kuin huumorilla. Muussa tapauksessa ei pysyisi järjissään.

(sivukommentti: Totuushan on, että puolueet tarkkaan ovat valinneet kaikista mahdollisista arvoista juuri sellaiset yhdistelmät, joita ei voi millään kannattaa. Voisin äänestää SDP:tä, koska se edustaa tiettyä sosiaalista oikeudenmukaisuutta, mutta en kuitenkaan voi äänestää sitä, koska en voi ikinä hyväksyä että valtio ja kunta olisi automaattisesti enemmän oikeassa kuin ihminen. Voisin äänestää Keskustaa, koska Suomea on ajateltava kokonaisuutena, mutta en voi äänestää sitä, koska se on ihmisten holhouksessa vieläkin simputtavampi kuin SDP, huippuna nykyinen kulttuurinvastustusministeri, joka on käsittänyt virkansa siten, että hänen täytyy olla koko kansan isosisko, joka määrää, mitä meillä on lupa katsoa, kuunnella ja lukea. Voisin äänestää Kokoomusta, koska se ei erehtyisi sanelemaan sellaisia törkeyksiä, mutta en voi millään tehdä sitä, koska he asettavat puolestaan taloudelliset arvot kaiken muun yläpuolelle. Samaan aikaan Suomen Pankissa on ollut ammattimiehiä, kuten Sixten Korkman, jolla, toisin kuin poliitikoilla, on varaa kirjoittaa, että bruttokansantulo ei ole elämän tarkoitus. Voisin äänestää liberaaleja, jos sellaisia Suomessa olisi, mutta en voi, koska he taas eivät anna veljeydelle ja tasa-arvolle mitään arvoa.)

Useissakin vaaleissa ovat lukuisat ehdokkaat jääneet vaille yhtäkään annettua ääntä, mutta joskus tulee vastaan täydellisyyttä hipovaa kiinnostuksen puutetta, joka ansaitsee kiinnostuksemme.

1970-luvulla hra George Kindness valittiin Macharsin kunnanvaltuustoon Aberdeenin piirikunnassa Skotlannissa ainoalla koko vaalissa annetulla äänellä. Valtuutettu Kindness vakuutti lehtimiehille, että hän ei ollut äänestänyt itseään. "Minä en viitsinyt" hän tunnusti poseeratessaan voittoaan t-paidassa. Kilpailevat ehdokkaat eivät vaatineet äänen uudelleenlaskentaa.

Puolalaisissa kunnallisvaaleissa muuan ehdokas halusi osoittaa tyyliä ja ammattimaista asennetta äänestämällä vastaehdokastaan. Ääntenlaskennassa osoittautui, että tämä jalomielinen ele kävi hänelle kalliiksi. Kukaan muu 595:stä äänioikeutetusta ei ollut käyttänyt oikeuttaan.

Intian osavaltio- ja parlamenttivaalien jälkeen 1996 kaikkiaan seitsemän ehdokasta teki itsemurhan heidän puolueensa kärsittyä murskatappion. Päinvastaisessa tapauksessa vastaehdokas saisi aiheen perinpohjaiseen itsetutkiskeluun, kuten Bert Olson, joka teki sen hämmästyttävyyden että hävisi Etelä-Dakotan osavaltiosenaatin vaaleissa Don Gnirkille, joka oli kuollut kesken vaalikampanjan kesäkuussa 1996.  

Joskus vaaliluettelokin herättää epäluuloja. Toukokuussa 1996 Quebecin osavaltioparlamentin jäsen Andre Boulerice kritisoi Montrealin vanhankaupungin vaalipiirin äänestäjäluetteloa, ja syytti sen laatijoita vaalivilpistä. "Tiedän että vaalipiirissäni asuu monia kuuluisuuksia, mutta epäilen vahvasti elääkö täällä todellakin joku "Omar Sharif", etenkin kun muuan "Martina Navratilova" luettelon mukaan asuisi hänen kanssaan samassa asunnossa!" Boulerice pauhasi.

Seuraavana päivänä mainitun parin naapurit tiesivät kertoa, että Omar Sharif, kuuluisan näyttelijän samanniminen poika, on todella naimisissa Martina Navratilovan kanssa, joka on paikallinen pörssimeklari.

Kun nämä suuret järjen jättiläiset saavat korkeita virkoja, alkaa tapahtua sellaistakin kuin 1990-luvulla Zimbabwen parlamentissa. Siellä keskustelu äityi niin rakentavaksi ja avoimeksi, että osoittaakseen olevansa vakavissaan kansanedustaja Lazarus Nzarayebany meni ja puraisi kansanedustaja Levy Gwardan huulen ja osan partaa irti.

Savo-lehden kirjeenvaihtaja Juhani Aho oli paikalla seuraamassa Valtiopäivien juhlallisia avajaisia Helsingissä 17.1.1888. Puisevat protokollat ja muodon vuoksi suoritettavat muodollisuudet olivat valtiollisissa harrastuksissa siihen aikaan yhtä suuressa kunniassa kuin nykyäänkin, päätellen siitä että sanomalehtimies Aho katsoo parhaaksi sijoittaa sanan "juhlallinen" lainausmerkkeihin. Ikinä ei tule unohtaa, että tasavaltamme valtiosääntöä ja muotoja pitävät yllä ennen kaikkea vahtimestarit ja heidän naisensa. Selostus Valtiopäivien avajaisista 1888 alkaa. Yhdistämme Senaatintorille.

---

»Savo»-lehden kirjeenvaihtaja oli yksi niitä tuhansia, jotka tänään vähää ennen k:lo II riensivät senaatintorille katsomaan ja kuulemaan, mitenkä valtiopäivät senaatin portailta avatuksi julistetaan. Mustan väkivirran mukana mennä touhusi hän Aleksanterinkatua pitkin pääkaupungin keskipistettä kohti, »ottaakseen osaa valtiolliseen elämään» ja ollakseen jo alusta alkaen läsnä.

Olisi pitänyt tuntua juhlalliselta. Mutta ulkonaiset muodot eivät aina tee sitä vaikutusta, mikä niillä on aijottu saada aikaan. Tulee aina ajattelemaan, että vastaavatkohan sisukset seiniä.

Senaatin talon pääovi oli ammollaan auki ja sen mustasta kidasta kulki kynnyksen yli tulipunainen kieli, verkavaatteesta tehty, ulos rappusille. Sitä myöten kuului olevan määrä astua ulos hänen, joka valtiopäivät avatuiksi juhlallisesti julistaa. Ja häntä siinä nyt odotettiin, päivän kirkkaasti kullatessa Nikolainkirkon ristejä. Kello oli viittä vailla II ja määrälleen k:lo II sanottiin julistuksen tulevan tapahtumaan.

Oli siis aikaa hiukan katsella ympärilleen. Muuan komennuskunta sotilaita ynnä soittokunta oli marssitettu senaatinhuoneen seinämälle seisomaan. Isonlainen punapartainen sotaherra--kuului olevan kaartin pataljoonan päällikkö Aminoff--käveli rintaman edustalla ja kilisteli kannuksiaan. Hän »edusti».

Hänestä siirtyivät silmäni vähä väliä tuota mustaa kitaa ja tuota tulipunaista kielekettä kohti. Kahden puolen sitä seisoi univormuun puettuja herroja, jotka tuon tuostakin pujahtivat sisään ja taas tulivat takaisin ulos. Ja puhuttelivat niitä naisia, jotka olivat asettuneet molemmille puolille rappusia.

»Ovatko nuo senaattoreja ja nämä heidän naisiansa?» minä kysäsin eräältä herralta, joka vieressäni seisoi.

Hän selitti ystävällisesti, että herrat olivat senaatin vahtimestareja ja naiset heidän naisiansa.
»Senaattoreilla on valkeat housut, mutta vahtimestareilla on mustat. Tuossa juuri menee muuan.»
Minä tarkastelin ja vertailin, enkä tietysti tule enää koskaan erehtymään näin sopimattomasti. Sillä housuistaan minä heidät nyt tunnen.
 
Siitä huolimatta koetin minä kuitenkin täyttää rintaani juhlallisilla tunteilla. Oikasin selkäni, kääräsin turkkini ruumista myöten, vetäsin tuoretta ilmaa keuhkoihini ja kuvailin mielessäni päivän merkitystä. Nyt on se päivä, jolloin taas maan säädyt kokoontuvat keskustelemaan ja päättämään maan ja kansan asioista. Perustuslaillisuus, se on Suomen kansan kalliimpia oikeuksia, se antaa sille tilaisuuden itsekin asioitaan ohjata. Kolmen vuoden kuluttua saapi taas kansa äänensä kuuluville. Hetki on siis juhlallinen, kun valtiopäivät kuulutetaan avatuiksi. Se hetki on aina historiallinen hetki. Tammikuun 17 päivä on yksi Suomen historian merkkipäiviä. Nyt on se päivä. Kohta lyöpi se hetki.

Mutta ennenkun se löi, tapahtui eräs pieni seikka, joka veti kaikkien valtiollisessa mielentilassa seisovain huomion puoleensa. Kun juuri olin pääsemäisilläni siihen, että hetki on todellakin juhlallinen ja päivä ylenmäärin merkillinen, keskellä toria oli muristen, niskakarvat pystyssä ja silmät vihan tulta suitsutellen, kaksi komeata pääkaupungin koiraa toisiaan pitkän aikaa kierrellyt. »Mrrr...» pani musta ja »mrrr...» pani se, joka oli karvaltaan kirjava. Mutta sitten karkasi musta kirjavan kimppuun raivolla, jota harvoin näkee hurtissakaan.

Vaan mitä luulette te helsinkiläisten tekevän! He hyökkäsivät riitaa ratkaisemaan ja siitä syntyi hirmuinen hälinä. Yli torin juoksi herroja hätään. Yksi kiskoo yhtä koiraa, toinen kiskoo toista ja eräs virkamies takoo, itse raivostuneena, raivostuneita koiria päähän ja kaulaan, minkä kerkiää. Millä hän takoo? Hän takoo salkkunsa terävällä särmällä... Koirat luonnollisesti vaan kiihtyvät kiukussaan.

En tiedä, olisiko tuossa jo ennen valtiopäiväin alkua syntynyt kaksi uutta puoluetta, jos ne vaan olisivat oikein päässeet muodostumaan. Mutta valtiopäiväin »juhlallinen» aljetuiksi julistaminen keskeytti kahakan.

Sillä juuri kun kello on ryhtynyt yhtätoista lyömään, syöksee mustasta kidasta punaista kielekettä myöten ulos rappusille senaatt... ei, vahtimestari, ja antaa kädellään merkin sille punapartaiselle sotaherralle. Sotaherra oikasekse, sanoo muutamia venäläisiä sanoja ja fanfaari ryöpsähtää kaartilaisten torvien suista. Sen soidessa astuu ulos rappusille (vahtimestarien ja heidän naistensa muodostaman käytävän keskitse) eräs herra. Päällä on hänellä turkki, päässä kolmikulmainen lakki ja kädessä kirja.

Hän avaa kirjan, rupeaa siitä lukemaan ja valtiopäiväin juhlallinen avatuksi julistaminen on alkanut.

Sitä ei kuitenkaan tiedä siitä, mitä hän siinä sanoo, vaan se pitää arvata siitä, että hän siinä seisoo. Hän puhuu niin hiljaisella äänellä, että en ainakaan minä voi vielä tällä hetkelläkään varmasti vakuuttaa, julistiko hän valtiopäivät avatuiksi vai sulkiko hän jo ne samalla. Sen tietävät ainoastaan vahtimestarit ja heidän naisensa.

Molemmilla kielillä kuului hän lukeneen H. Keis. Majesteettinsa valtiopäiväkutsumuksen ja molemmat kielet olivat silloin täydellisessä tasa-arvossa ainakin siihen nähden, että molempia kuului yhtä vähän. Kerrotaan hänen samassa myöskin antaneen alhaalla seisoville valtiosäädyille kehoituksen, että määrätyillä paikoilla ilmoittaisivat itsensä nimenkirjoitusta ja valtakirjainsa esille antamista varten. Mutta umpipohjukkaan siinä joutuisivat maan säädyt, jos eivät muusta ilmoituksesta tietäisi.

Samalla tavalla on sama mies aina ennenkin kuuluttanut valtiopäivät avatuiksi. Saattaa sanoa, ettei valtiopäiviä meillä ole moneen aikaan kuultu avattavan. Auvenneet ne nyt kuitenkin ovat.

Heikkoääninen herra kääntyi sen usein mainitun sotaherran puoleen. Tämä sanoi taas jotakin venäjäksi, asettui rintamaan, kiidätti kaksi sormea lakkinsa lippaan, jäykisti kasvonsa, jännitti silmänsä ja keisarin hymnin sävelet kajahtivat. Päät paljastuivat ja taampana alkoi kuulua kova hurraahuuto, jota kesti koko sen ajan kuin soittoakin. Hymni vaihtui »Maamme»-lauluksi, ja kun torvet vaikenivat, peittyivät päätkin. Kuuluttaja teki lyhyen kumarruksen kansalle ja katosi sitä punaista kieltä myöten siihen mustaan kitaan. Taaskin seisoivat vahtimestarit ja heidän naisensa käytävän kahden puolen.

Ja niin oli valtiopäiväin »juhlallinen» aljetuiksi kuuluttaminen tapahtunut.
 

Yhdysvalloissa presidentin on paljon helpompaa olla kyyhky, jos hän on republikaani ja parhaassa tapauksessa entinen sotasankari. Sellaisesta äijästä (äijiähän he kaikki ovat) ei ole epäilyksiä. Sen sijaan demokraattipresidentti joutuu jatkuvasti todistelemaan olevansa tarpeen vaatiessa kova kundi, joka pistää muulle maailmalle luun kurkkuun.

Oheisena sitaatteja erään USA:n presidentin ohjelmistosta. Voi olla hauskaa, jos lukiessaan arvailee, kuka on kyseessä. Se paljastetaan aivan lopussa, joten ehkä haluatte varoa vierittämästä näyttöä aivan heti alimmalle riville asti.

...

Perinteinen Kertosäe kuuluu, että Yhdysvaltojen oli pakko käyttää atomipommia Japania vastaan, jotta olisi vältytty uhraamasta enempää japanilaisten ja amerikkalaisten henkiä, joita maihinnousu ja maan miehittäminen sodankäynnillä olisi eittämättä vaatinut. Yhdysvaltojen presidentti X on asiasta vankasti eri mieltä. Toisesta maailmansodasta ja ydinpommista Yhdysvaltojen presidentti sanoo näin:
"Japani oli jo hävinnyt sodan... Pommin pudottaminen oli täysin tarpeetonta. Minusta maamme olisi pitänyt välttää järkyttämästä maailman yleistä mielipidettä käyttämällä asetta, jonka varustaminen ei ollut enää tarpeen pelastamaan amerikkalaisten henkiä."

Perinteinen Kertosäe kuuluu, että suurvaltojen välinen kauhun tasapaino oli välttämätön ihmiskunnan yhteiseksi hyväksi, jotta maailma ei olisi ajautunut uuteen sotaan. Itse asiassa uskottava pelote ja vaikuttava asearsenaali oli siunauksellinen asia juuri kaikkein köyhimmille, joiden intresseissä on rauhantila, ja joilla ei ole mahdollisuutta paeta sodan jaloista. Yhdysvaltojen presidentti X oli eri mieltä. Asevarustelusta Yhdysvaltojen presidentti sanoo näin:
"Jokainen valmistettu ase, jokainen käyttöön otettu taistelualus, jokainen ohjus merkitsee, sanan täydessä merkityksessä, varkautta. Varkautta niiltä, jotka ovat nälkäisiä ja joita ei ruokita, varkautta niiltä, joiden on kylmä, ja joita ei vaateteta."

Sodasta Yhdysvaltojen presidentti X sanoo näin:
"Vihaan sotaa niin kuin vain voi sotilas, joka on itse elänyt sen läpi, kuten sen kokee se, joka on nähnyt sen raakuuden, turhuuden ja typeryyden."

Rauhan rakentamisesta Yhdysvaltojen presidentti X sanoo näin:
"Vaikka kriisitilanteessa voimankäyttö voi suojata meitä, vain oikeudenmukaisuus, tasaveroisuus, harkinta ja yhteistyö voi lopulta johtaa ihmiskunnan rauhaan." ja "Haluaisin uskoa, että loppujen lopuksi kansalaiser tekevät enemmän rauhan hyväksi kuin hallitukset. Itse asiassa luulen, että kansalaiset haluavat rauhaa niin kovasti, että jonakin päivänä hallitusten on pakko antaa periksi ja myöntää se heille."

Presidenttiydestä Yhdysvaltojen presidentti X sanoo näin:
"Jokainen henkilö, joka haluaa presidentiksi, on joko egomaanikko tai mielipuoli."

Vääristä mielipiteistä Yhdysvaltojen presidentti X sanoo näin:
"Täällä Amerikassa me polveudumme veren ja hengen kautta vallankumouksellisista ja kapinallisista - miehistä ja naisista jotka rohkenivat irtisanoutua vallitsevasta opista. Heidän perillisinään meidän ei ikinä tule sekoittaa vilpitöntä erimielisyyttä epälojaaliuteen tai korruptioon." ja "Älä liity kirjanpolttajiin. Älä kuvittele että voisit tuhota ajatuksia tuhoamalla todisteet siitä että ne koskaan ovat esiintyneet."

Vihollisten etsimisestä Yhdysvaltojen presidentti X sanoo näin:
"Vain amerikkalaiset voivat vahingoittaa Amerikkaa."

Yhdysvaltojen sotateollisuudesta Yhdysvaltojen presidentti X sanoo näin:
"Yhdysvaltojen sotilaallis-teollisen kompleksin rajoittamaton vaikutusvalta uhkaa vapauksiamme ja demokraattisia laitoksiamme."

Sekä kuolematon klassikko:
"Asiat ovat tänään enemmän siten kuin ne ovat olleet koskaan aikaisemmin."

...

Melkoinen lohkaisija tämä ylivoimaisella äänten enemmistöllä aikoinaan kaksi kertaa presidentiksi valittu kenraali Dwight D. Eisenhower. Voidaan osoittaa, että hän ei noudattanut itsekään kaikkia näitä oppejaan. Mutta kieltämättä on kiehtovaa, että joskus oli olemassa aika, jolloin tällaisten ajatusten julki lausumisesta ei USA:n presidenttiä hirtetty.

Piakkoin on jälleen erään paljonpuhutun tapahtuman vuosipäivä. Satoja tuhansia sivuja on kirjoitettu siitä, mitä Dallasissa 22.11.1963 tapahtui todella, mitä olisi pitänyt tapahtua, ja mitä missään nimessä ei tapahtunut. Mitä kehittyneempiä teorioita esitetään, mitä yksityiskohtaisempia todisteita demonstroidaan, tarpeen vaatiessa vaikka 3D-animaatioilla, sitä vähemmän jää roolia yksinkertaiselle sattumalle.

Yhteensattumat ovat olemassa ja vaikuttavat kaikkialla maailmassa joka hetki meidän elämäämme, mutta Dallasissa 22.11.1963 ne olivat täysin poispyyhitty. Se tuntuu olleen ainoa hetki koko maailmanhistoriassa, jolloin mitään ei tapahtunut sattumalta. On tuhansia Oswald-sen-teki-puolueen ja salaliittopuolueen jäseniä jotka voivat todistaa sen täydellisesti jos vain annatte heille luvan.  

Tai sitten luette tämän tosi vanhan, jo kauan tiedetyn, mutta aina yhtä hyvän jutun:

Abraham Lincoln valittiin kongressiin 1846.
John F. Kennedy valittiin kongressiin 1946.

Abraham Lincoln valittiin presidentiksi 1860.
John F. Kennedy valittiin presidentiksi 1960.

Abraham Lincolnia ammuttiin päähän.
John F. Kennedyä ammuttiin päähän.

Abraham Lincoln ammuttiin perjantaina.
John F. Kennedy ammuttiin perjantaina.

Abraham Lincolnin vaimo sai keskenmenon Valkoisessa Talossa.
John F. Kennedyn vaimo sai keskenmenon Valkoisessa Talossa.

Abraham Lincolnin ampui etelävaltiolainen.
John F. Kennedyn ampui etelävaltiolainen.

Abraham Lincolnin varapresidentti oli Andrew Johnson.
John F. Kennedyn varapresidentti oli Lyndon B. Johnson.

Andrew Johnson syntyi 1808.
Lyndon B. Johnson syntyi 1908.

Lincolnin nimetty murhaaja John Wilkes Booth syntyi 1839.
Kennedyn nimetty murhaaja Lee Harvey Oswald syntyi 1939.

Lincolnin sihteeri oli nimeltään Kennedy.
Kennedyn sihteeri oli nimeltään Lincoln.

Lincoln murhattiin Ford-teatterissa.
Kennedy murhattiin Fordin valmistamassa Lincolnissa.

Lincolnin murhan jälkeen Booth pakeni teatterista.
Kennedyn murhan jälkeen Oswald pakeni elokuvateatteriin.

Booth murhattiin ennen kuin hän pääsi oikeuteen.
Oswald murhattiin ennen kuin hän pääsi oikeuteen.


Jälkiruoaksi numerologian ystäville hieman höpsismiä. Mitä tapahtui Amerikan presidenteille, jotka valittiin virkaansa vuonna, joka päättyy nollaan?

 1840:  William Henry Harrison (kuoli virassa ollessaan)
 1860:  Abraham Lincoln (murhattiin)
 1880:  James A. Garfield (murhattiin)
 1900:  William McKinley (murhattiin)
 1920:  Warren G. Harding (kuoli virassa ollessaan)
 1940:  Franklin D. Roosevelt (kuoli virassa ollessaan)
 1960:  John F. Kennedy (murhattiin)
 1980:  Ronald Reagan (selvisi murhayrityksestä)
 2000:  George W. Bush

Ihmetellä täytyy. Al Gore oli vähällä päästä maailman vaarallisimpaan virkaan, ja kun se ei onnistunut, niin sen sijaan että hän olisi huokaissut helpotuksesta, alkoi hiivatinmoinen jälkipyykki, jonka tuloksena presidentiksi valittiin puhuva olkikupo Dubuya, mies joka on omalla persoonallisuudellaan onnistunut mahdottomassa - hänen rinnallaan kun Leonid Brezhnevkin vaikuttaa mieheltä, jolla oli peräti autonomista aivotoimintaa.

Julkisen notaarin poika, kuivakka ja asiallinen Calvin Coolidge (1872-1933) oli Yhdysvaltojen presidentti vuosina 1923-1929. Hänen vaimonsa Grace oli aivan toista maata, räiskyvä ja eloisa ihminen, joka nautti suuresti seuraelämästä, jota hänen miehensä piti rasittavana turhuutena.

Ytimekkään ja tiiviin ilmaisun taito on ihailtava luonteenpiirre, etenkin amerikkalaiselle poliitikolle. Kun Coolidge luopui virasta, hän totesi lakoniseen tyyliinsä, että nämä nykyiset ajat eivät ole enää häntä varten. Coolidgen tyyli olisi toivottoman vanhentunutta mediayhteiskunnassa, jossa poliitikoilta edellytetään reagointeja, lausuntoja, ja vastauksia joka kysymykseen, olipa heillä siihen kykyä ja halua tai ei.

Coolidge oli mies, joka ei sanoja tuhlaillut. Hänen luonteenpiirteensä saavat ihmettelemään, mahtoiko hän olla suomalaista sukujuurta. Monet hänen lausahduksensa ja lausahtamatta jättämisensä tuovat elävästi mieleen erään toisen presidentin, joka joitakin vuosikymmeniä myöhemmin vaikutti toisella puolella maapalloa. (Tätä toista presidenttiä riittää kuvaamaan 1990-luvulla levinnyt vitsi: "Jos eräs filosofian maisteri tänä päivänä menisi tutkimaan sosiaalisia suhteita Turun satamassa, hän saisi kuonoonsa.")

Haluaisin rohkaista arvoisaa lukijaa vertailemaan mielessään Calvin Coolidgeä ja hänen myöhempää kollegaansa. Kun vastaan tulee anekdootti, joka sopisi täydellisesti myös turkulaiseen sosiologiin, voi merkitä rastin muistiinpanolehtiöön, kämmenenselkään, tai monitorin suojukseen.

Massachusettsin kuvernöörinä ollessaan Calvin Coolidge joutui puuttumaan kahden senaattorin ilmiriitaan, joka oli päättynyt istuntosalissa siihen, että senaattori oli käskenyt toista painumaan helvettiin. Raivostunut senaattori saapui kuvernööri Coolidgen puheille ja vaati tätä ryhtymään toimenpiteisiin.
- Olen tutkinut lakikirjaa, vastasi Coolidge senaattorille. - Teidän ei tarvitse mennä sinne.

Tyypilliseksi väitettiin sitä lehdistötilaisuutta, jonka presidentti Coolidge järjesti lehtimiehille Valkoisessa Talossa 1920-luvun lopulla. Lehtimiehet kokivat hienoista epätoivoa yrittäessään lypsää Coolidgeltä lausuntoa.
- Onko Teillä mitään sanottavaa kieltolaista?
- Ei.
- Onko teillä mitään sanottavaa Kansainliitosta?
- Ei.
- Entä sotavelasta?
- Ei.
- Entä tulevista presidentinvaaleista?
- Ei.
Kun tilaisuus oli päättymässä, Coolidge odottamatta piristyi. Hän nousi seisomaan ja vannotti poistuvia lehdistön edustajia:
- Teidän täytyy antaa kunniasananne, ettette kirjoita sanaakaan siitä, mitä olen puhunut.

Eräänä sunnuntaina Coolidgen vaimo oli sairaana, eikä päässyt jumalanpalvelukseen miehensä kanssa. Kun Calvin Coolidge palasi, hänen vaimonsa tiedusteli, mistä pappi oli puhunut.
- Vääryydestä, Coolidge vastasi.
- Mitä hän sanoi siitä?
- Hän vastusti sitä.

Coolidge oli laskemassa rakennuksen peruskiveä. Hän heitti lapiollisen multaa ja jäi seisomaan paikalleen. Seremoniamestari tuli kiireen vilkkaa kuiskaamaan presidentin korvaan, että yleisö odottaa, että tällaisessa tilanteessa sanottaisiin jotakin asiaan sopivaa.
Coolidge vilkaisi multakuoppaan, ja totesi:
- Siinä on hyvä onkimato.

Yksityispäivällisillä Coolidge sijoitettiin keskustelutaitoisen naisen viereen. Emännän aikomus oli varmistua näin siitä, että Coolidge viihtyisi. Tämähän oli tietysti täysin väärä olettamus. Kunniavieras istui mykkänä lautasen äärellä. Keskustelutaitoinen nainen yritti tuloksetta aloittaa sananvaihtoa.
- Tehän käytte monilla päivällisillä, totesi nainen lopulta. - Ne varmaan ikävystyttävät teitä aika lailla.
Coolidge meni miettiväiseksi. Kohottamatta katsettaan lautasesta hän totesi filosofisesti:
- Jossainhan sitä täytyy syödä.

Ettei syntyisi väärää kuvaa, valaistakoon Coolidgen persoonallisuutta myös muista näkökulmista.

Coolidgekö pihi? Sanotaan mieluummin, että säästäväinen. Presidentiksi tultuaan eräs hänen ensimmäisiä vieraitaan oli sikarivöiden keräilijä, joka halusi saada huomattavaan kokoelmaansa mallikappaleen presidentillisestä sikaarivyöstä. Coolidge otti laatikosta sikaarin, punnitsi sitä kädessään, ja irrotti huolellisesti vyön sikaarista. Hän ojensi vyön keräilijälle ja pisti sikaarin takaisin laatikkoon.

Coolidgekö epäkulturelli? Sanotaan mieluummin, että käytännöllinen. Hän vieraili kuuluisan runoilijan Emily Dickinsonin syntymäkodissa, ja sai nähdäkseen Dickinsonin elämään liittyviä esineitä, myös hänen alkuperäiset käsikirjoituksensa, joita ei suinkaan näytetty tavalliselle yleisölle. Coolidge tarkasteli kohteliaasti kallisarvoisia papereita ja lausahti:
- Jaha. Hän kirjoitti kynällä. Minä sanelen.

Seuraava anekdootti on yleinen vitsi. Siinä on kiinnostavinta, että tässä vitsin versiossa tyypillisenä perittyjä etuoikeuksia ja harvainvaltaa vastustavana amerikkalaisena esitetään juuri Calvin Coolidge.
Englannissa käydessään Coolidge sai isännäkseen ylpeähkön aatelisherran, joka otti suurieleisesti taskustaan shillingin kolikon ja lausui:
- Minun suuren esi-isäni teki lordiksi kuningas, jonka kuvan näette tässä shillingissä.
Coolidge otti taskustaan Amerikan viisisenttisen ja lausui:
- Minun isoisoisäni teki enkeliksi intiaani, jonka kuvan näette tässä rahassa.

Kaikesta huolimatta henkilöä, joka pysyy omalle tyylilleen uskollisena loppuun saakka, ei voi muuta kuin kunnioittaa. Coolidgen viimeinen tilaisuus sanoa jotakin unohtumatonta ja historiallista koitti hänen viimeisenä virkapäivänään, kun hän luovutti presidentin viran Herbert Hooverille. Coolidge nousi puolisoineen junaan jättääkseen lopullisesti Washingtonin taakseen. Satoi rankasti. Calvin Coolidge katsoi junan ikkunasta ulos ja lausui vaimolleen viimeiset sanansa Yhdysvaltojen presidenttinä:
- Siellä on aikamoinen määrä ihmisiä kastunut tänään.

Saparmurat Niyazov (s. 19.2.1940) oli Turkmenistanin puoluejohtaja Neuvostoliiton aikana. Kun maa itsenäistyi 1991, hän on siitä alkaen toiminut maan presidenttinä.

Niyazovin hallintotapaa voitaneen luonnehtia autoritaariseksi. Presidentti Niyazovin kasvot koristavat Turkmenistanin kaikkia julkisia rakennuksia ja valtakatuja ja esiintyvät maan setelirahassa. Hän on nimennyt Krasnovodskin kaupungin ja tammikuun nimellä Turkmenbashi, itsensä mukaan. Vaatimaton Niyazov korostaa, että "henkilökohtaisesti en kannata sitä että kuvani ja patsaani ovat kaikkialla, mutta joudun noudattamaan kansan tahtoa".

Niyazovin äidinrakkaus on suuri. Tähän on suuresti vaikuttanut se tosiseikka, että hän menetti varhain isänsä Toisessa Maailmansodassa. Niyazovin äiti elätti yksin perheensä. Niinpä rouva Niyazov esiintyy usein patsaissa poikansa rinnalla, ja huhtikuu on Turkmenistanin kalenterissa nimetty uusiksi Niyazovin äidin mukaan. Hänen kotikylässään Kipchakissa rakennetaan äidille pyhitettyä monumentaalista rakennuskompleksia, johon sisältyy 100 miljoonaa dollaria maksava moskeija.

Eteenpäin pyrkivässä Turkmenistanissa koulutukseen on kiinnitetty suurta huomiota. Oppikirjojen sisältö on saatu sopusointuiseksi presidentin näkemysten kanssa käyttämällä lähteenä hänen puheitaan ja kirjoituksiaan. Tärkein teksti on Niyazovin kirjoittama kansalliseepos Ruhnama eli "Sielun kirja". Tätä teosta pidetään Turkmenistanissa maan taiteen ja kirjallisuuden kivijalkana, ja se sisältää historiallisen katsauksen lisäksi moraalisia suuntaviivoja kansakunnan hengelliseksi ohjaukseksi. Koska neuvostoaikaiset teokset on poistettu kirjastoista vanhentuneina, saatavilla oleva kirjallisuus koostuu lähinnä Niyazovin teoksista. 2004 Niyazov määräsi kaikki maaseudun kirjastot suljettaviksi, koska hänen tietoonsa oli tullut, että paimentolaisturkmenit eivät lue. Niyazov on myös uudistanut kirjoitetun turkmenin ottamalla käyttöön latinalaiset aakkoset.

Niyazov on kiinnostunut terveistä elämäntavoista. 2001 hän halusi antaa esimerkin nuorille, ja kehotti heitä hoitamaan hampaitaan hyvin, missä yhteydessä hän kielsi kultahampaat asetuksella. Toisessa asetuksessa helmikuussa 2004 Niyazov arvosteli pitkää tukkaa ja partaa. Kolmannessa asetuksessa hän kielsi baletin ja oopperan tarpeettomina vierasmaalaisina turhuuksina. Neljännessä asetuksessa Niyazov kielsi autoradiot liikenneturvallisuuden nimissä. Viidennessä asetuksessa Niyazov kertoi huomanneensa, että hänen on vaikea nykyään erottaa television kuvaruudusta mies- ja naispuolisia uutistenlukijoita toisistaan. Ratkaisuna ongelmaan Niyazov kielsi meikkauksen. Kuudennessa asetuksessa 1997 Niyazov syöpäleikkauksen jälkeen tunsi omakohtaista huolta tupakoinnin vaaroista, ja pohjoismaisen esimerkin mukaisesti kielsi mällin pureskelun kokonaan ja tupakoinnin julkisilla paikoilla Turkmenistanin tasavallassa. Seitsemännessä asetuksessa elokuussa 2004 Niyazov tunsi huolta autoilijoiden sielunelämästä, ja määräsi että ajokorttia hakevien on liikennesääntöjen lisäksi osattava hänen kansalliseepoksensa Ruhmana.

Terveydenhuolto on Turkmenistanissa keskitettyä. Kaikkien muiden kaupunkien paitsi pääkaupungin Asqabatin sairaalat suljettiin presidentillisellä asetuksella 28.2.2005. Niyazov oli ihmetellyt, miksi arvokkaita lääkäreitä pidettäisiin kylissä tyhjän panttina, kun heidän tulisi työskennellä pääkaupungissa, jossa heitä tarvitaan. Päätöksen seurauksena 15 000 lääkäriä ja hoitajaa erotettiin viroistaan. Asiaan saattoi vaikuttaa, että Niyazovin kerrotaan olevan hyvin sairas ja tarvitsevan tukea kävellessään.

Viimeksi elokuussa 2005 Niyazov on kieltänyt taustanauhaesitykset, koska hän katsoo niiden vaikuttavan kielteisesti laulun ja musiikin kehitykseen. "Valitettavasti televisiossa näkee vanhoja, äänensä kadottaneita laulajia liikuttamassa huuliaan taustanauhojen soidessa. Älkää tappako lahjakkuuksia taustanauhojen avulla... Luokaamme uusi kulttuuri"  presidentti sanoi Turkmenistanin valtiollisessa televisiossa. Asiaan paneuduttuaan Niyazov on äskettäin kieltänyt samalla myös kaiken levytetyn musiikin.

Elokuussa 2004 Niyazov määräsi rakennettavaksi jääpalatsin Turkmenistanin arolle. Tarkkailijoiden mukaan tehtävä on mahdoton ilman huomattavaa teknistä panostusta.

Teoksessaan Ruhmana Niyazov avaa itsensä tunnustuksellisesti ja heittäytyy lukijansa huomaan. "Olen omistanut elinaikani rakkaalle maalleni ja hylännyt henkilökohtaisen elämäni. Ei käy päinsä napata kahta melonia yhdellä kädellä. Siksi olen joutunut jättämään yksityiset ilot taakseni. En soimaa itseäni siitä, että olen ollut itseäni kohtaan niin koetteleva ja armoton" kirjoittaa Niyazov.

Turkin sulttaanin Abdul Hamid II:n (1842-1918) maine oli verinen. Häntä pelättiin, ja hänen salainen poliisinsa toimi tehokkaasti. Silti suuri sulttaani oli pelokas hermoraunio.

Abdul Hamid II:lla oli kyllä hyviäkin syitä olla varuillaan. Kaksi hänen edeltäjäänsä oli kukistettu väkivalloin. Mutta ne varotoimet, joihin hän ryhtyi valtaanastumisensa jälkeen, ylittivät lopulta kaikki järkevyyden rajat. Vaikka hänellä oli henkivartiokaarti, joka oli koottu tuhansista pitkistä albanialaisista, sulttaani kammoksui palatsiensa riittämättömiä turvatoimia. Hän ryhtyi rakentamaan uutta hallituspalatsia luoksepääsemättömään paikkaan. Palatsi rakennettiin Yildizin jyrkille rinteille. Sulttaani palkkasi 12 arkkitehtia, joista kukin suunnitteli 1/12-osan, täysin tietämättömänä siitä, mitä muut ovat suunnitelleet.

Itse asiassa sulttaani rakensi itselleen kuninkaallisen vankilan. Jokainen seinä oli päällystetty peileillä, niin että sulttaani saattoi nähdä kaikista kulmista, kuka häntä lähestyi. Jokainen ovi oli päällystetty teräksellä. Useimpiin huoneisiin johti maanalainen salakäytävä, jonka vain Abdul Hamid tunsi. Hän omisti tuhat aina ladattua revolveria, joita oli kätketty sinne tänne palatsiin, kaiken varalta. Kaksi niistä toikkui hänen kylpyammeensa molemmin puolin. Jotkut huoneet oli ansoitettu. Napin painalluksella astiahyllyt avautuivat ja paljastivat mekaanisesti ohjatut kiväärit.

Tässä oli sulttaanin suunnitelman ensimmäinen puolisko. Seuraava osa suunnitelmaa oli rakentaa palatsin juurelle tekokaupunki, jossa oli kymmeniä tekokahviloita, tekobasaari, ja tekoasukkaita. Kaikki liiketoimet olivat sulttaanin vakoilijoiden käsissä. Kaikkiaan Yildizin juurella asui 20 000 ihmistä, joiden ainoana tehtävänä oli vakoilla henkivartijoita ja toisiaan. Siitä huolimatta ainoat vakoilijat, joihin sulttaani todella luotti, olivat koulutetut papukaijat, jotka istuksivat tekokaupungin kadunkulmissa, ja rääkäisivät heti jos näkivät muukalaisen.

Abdul Hamid II:n pahin pelko oli myrkytyksen pelko. Hänelle kelpasi vain sellainen vesi, joka oli otettu salaisesta lähteestä, ja tuotu hänelle sinetöidyssä säiliössä. Sulttaanin meijeri oli ainoa maailmassa, jota vartioitiin vuorokauden ympäri. Sulttaanin keittiöt muistuttivat pankin holveja. Kaikki hänen ruokansa valmistettiin kaltereiden takana. Sulttaanin ateriointi muodostuikin sangen monimutkaiseksi toimenpiteeksi. Ensinnäkin jokainen annos jaettiin kolmeen osaan. Yksi osa hänen maistajalleen, toinen osa kissalle tai koiralle. Jos kummatkin jäivät henkiin, loput tarjottiin sulttaanille sinetöidyllä tarjottimella. Sulttaani todennäköisesti jätti ruoan syömättä kuitenkin, ja luotti mieluummin vitamiinipillereihin. Sulttaani oli ketjupolttaja, ja luonnollisesti savukkeetkin piti testata ennen käyttöä. Tupakka ostettiin halvalla eri paikoista anonyymisti, ja jokaisen savukkeen kääri henkilökohtaisesti sulttaanin hovieunukki, joka myös veti savukkeesta ensimmäisen henkosen. Siltä varalta että joku myrkyttäisi vaatteet, hovieunukki sai "lämmittää" yllään kaikki sulttaanin vaatekappaleet, ennen kuin ne voitiin pukea hallitsijan ylle.

Suuri sulttaani kantoi aina mukanaan helmiäiskoristeista revolveria, ja oli valmis käyttämään sitä pienestäkin aiheesta. Hänen edessään oli viisainta olla työntämättä käsiä taskuihin, sillä se merkitsi sulttaanille lupaa tappaa. Puutarhuri, joka kumarsi äkisti sulttaanin edessä, ei ehtinyt edes katua tekoaan. Traagisin tapaus oli hänen tyttärensä kohtalo, kun tämä hyökkäsi takaa ja peitti sulttaanin silmät hihkaisten "arvaa kuka". Sulttaani kävi tekokaupungissaan aina harvemmin ja harvemmin. Näillä matkoilla hän piti yllään terässilmukkaliivejä, ja liikkui kantovaunuissaan, joiden edessä hänen poikansa oli kumartuneena ihmiskilveksi. Lopulta sulttaani vetäytyi täysin haareminsa turvaan, mutta ei voinut tuntea sielläkään itseään turvalliseksi. Sulttaanista valmistettiin luonnollisen kokoisia vahanukkeja, joita asetettiin ympäriinsä luomaan illuusiota siitä, että hän valvoo täälläkin kaiken aikaa.

Kun kaiken tämän jälkeen toteutettiin aito vallankaappausyritys, sulttaani tärisi kauhusta. Kaikki hänen varotoimensa olivat osoittautuneet ehdottoman oikeutetuiksi, ja niitä piti pikemminkin lisätä. Britannian lähettiläs Henry Layard tapasi sulttaanin näihin aikoihin, ja kertoo, kuinka tämä säikky pikku mies oli asettunut salin kulmaan, ympärillään pienen vuoren verran henkivartijoita, ja silti sulttaani "vapisi silminnähden teräksisen fetsinsä alla". Kaikki uutiset attentaateista Euroopassa Turkin sulttaani otti henkilökohtaisesti. Niitä ei saanut mainita Turkin lehdistössä. Kun Serbian kuningaspari teurastettiin ja heitettiin ulos makuuhuoneen ikkunasta 1903, Turkin lehdistö kertoi, että kuningaspari oli menehtynyt syötyään jotakin sopimatonta. Itävallan keisarittaren Elizabethin murha Genevessä kuitattiin toteamalla, että keisaritar oli menehtynyt. Mitään kuolinsyytä ei ilmoitettu.

Etiopian keisari Menelik II (1844-1913) murskasi 1890-luvulla maan valloittamista yrittäneen Italian armeijan. Hallitsijana hän oli modernisti, joka oli rajattoman kiinnostunut uudesta teknologiasta. Hänen vaimonsa keisarinna Taitu oli konservatiivisempi. Hän muunmuassa kieltäytyi astumasta ensimmäiseen Addis Abebaan tuotuun automobiiliin miehensä innokkaasta houkuttelusta huolimatta. Eurooppalaiset kirjeenvaihtajat tekivät Taitusta edistyksen vihollisen, mutta oikeampi tulkinta lienee, että Taitu näki uusien keksintöjen luovan kansalaisille uusia tarpeita, joihin köyhä kuningaskunta oli kyvytön vastaamaan.

Kun keisari Menelik II:lle esiteltiin ensimmäinen Etiopiaan tuotu puhelin, hän määräsi ensimmäisen puhelinlinjan kulkevaksi valtionvarainministerin ja hänen työhuoneensa välillä. Menelik II oli hämmästynyt siitä, kuinka kahden henkilön oli mahdollista keskustella omassa huoneessaan pitkän matkan päässä toisistaan, ja riensi oitis ulos tarkistamaan ettei kukaan seissyt hänen ikkunansa alla huijaamassa. Seuraavana päivänä valtionvarainministeri sai puhelimesta sähköiskun. Papit tuomitsivat laitteen Saatanan vehkeeksi, ja tuhosivat sen.

Hieman myöhemmin keisarille esiteltiin elokuvaprojektori. Keisari oli hyvin halukas tutustumaan laitteeseen siitä huolimatta että papisto oli etukäteen kaikkitietävästi julistanut senkin sielunvihollisen metkuksi. Projektorin tuonut eurooppalainen oli osannut ottaa tämän huomioon, ja kun Etiopian ensimmäinen elokuvaesitys alkoi, yleisö sai nähdä kuinka filmillä Jeesus käveli vetten päällä. Keisari oli ihastuksissaan ja papisto pysytteli tuppisuuna. Menelik II myös vaihtoi fonografikartiolle tallennettuja äänikirjeitä kuningatar Viktorian kanssa.

Menelik II oli saanut tietoonsa lehdistä, että 1890 Yhdysvalloissa oli tehty uusi keksintö rikollisten teloittamiseksi: sähkötuoli. Viipymättä keisari tilasi sellaisia. Kolme sähkötuolia rahdattiin Etiopiaan. Vasta kun laitteet saapuivat, oivallettiin että hankkeessa oli yksi heikkous. Etiopiassa ei ollut yhtäkään voimalaitosta. Jotta rahat eivät olisi menneet aivan hukkaan, keisari käski muokata yhden sähkötuolin uudeksi valtaistuimekseen.

1910-luvun vaihteessa Menelik II sai sarjan sydänkohtauksia, ja tuli yhä riippuvaisemmaksi lääkäreistään. Hänen kuolemansa jälkeen 1913 levitettiin tarinaa, että hän oli uskonut parantuvansa syömällä Raamatun sivuja ja tukehtui ahmiessaan Kuningasten Kirjaa. Tämä on kuuluisa anekdootti, ja se juuri alun perin synnytti kiinnostuksen Menelik II:n henkilöhahmoa kohtaan. Valitettavasti keisarin muuhun toimintaan verrattuna se kuulostaa hirvittävän epäuskottavalta. Ottaen huomioon hänen vastustajiensa ajatusmaailman, joka oli hurskauden kaapuun verhottua taikauskoa, ja Menelik II:n poikkeuksellisuuden, tuo paljon levinnyt anekdootti vaikuttaa lähinnä epätavalliselta murhatavalta.

Vuonna 193 Rooman keisarien pretoriaanikaarti kääntyi keisari Pertinaxia vastaan ja murhasi hänet. Keisarin valtaistuin jäi näin tyhjäksi. Eräs kaartilainen ehdotti, että koska kaiken maailman hulluja keisareita on valittu vaaleilla ja ilman vaaleja, voisi tällä kerralla yhtä hyvin kokeilla sellaista menettelyä, että keisarin arvo myytäisiin huutokaupalla eniten tarjoavalle. Ehdotus sai kannatusta, ja huutokauppa järjestettiin maaliskuun 28. päivä vuonna 193.

Mikään karvalakkikauppa ei todellakaan ollut kyseessä. Rooma hallitsi koko Välimeren aluetta. Sen piiriin lukeutui suurin osa länsieurooppalaisten tuntemasta maailmasta. Sotilaallisesti ja taloudellisesti Rooma eli suurinta kukoistuskauttaan. Nyt tämä kaikki oli tarjolla hallittavaksi suurinta tarjousta vastaan.

Varteenotettavia huutajia ilmestyi paikalle kaksi. Toinen oli murhatun keisarin appi, toinen Rooman rikkain senaattori, 61-vuotias Didius Julianus. Julianus voitti kilpailun tarjoamalla 300 miljoonaa sestertiusta. Valitettavasti hänestä ei pitänyt senaatti eikä kansa. Kun roomalainen kenraali Septimius Severus kuuli Unkarissa kuinka häpeällinen huutokauppa Roomassa oli järjestetty, hän komensi armeijansa marssille Roomaan, etsi keisari Julianuksen käsiinsä, ja mestautti tämän. Julianuksen ostama keisarikunta vallitsi 66 päivää.

36-vuotias englantilainen David Griffiths onnistui tulemaan erotetuksi Twickenhamin konservatiiviryhmästä 1995 sillä ennennäkemättömällä ansiolla, että hänen mielipiteitään pidettiin liian konservatiivisina. Griffithsin kannan mukaan kaikista rikoksista pitäisi langettaa kuolemanrangaistus, homoseksuaaleja pitäisi rohkaista tekemään itsemurha, ja ihmiset jotka turvautuvat sosiaalitukeen saisivat hänen puolestaan ampua toisensa kadulla.

Griffiths ei malttanut pysyä kauaa erossa politiikasta, sillä jo seuraavana vuonna hän esiintyi riippumattomana parlamenttiehdokkaana, ja julisti olevansa Antikristus. Hän kertoi olleensa jo jonkin aikaa tietoinen siitä, että hän on Antikristus, mutta katsoi parhaaksi pysytellä hiljaa, ettei vahingoittaisi uraansa konservatiivipuolueessa.

Idi Amin (1925-2003) oli kaapannut Ugandassa vallan 1971 sillä välin kun arkkipiispa oli pistäytynyt Sansibarissa hakemassa Ugandan ensimmäisten lähetyssaarnaajien tuhkia. Lentokentällä Amin otti arkkipiispan vastaan, ilmoitti olevansa tästä lähtien hallituksen puheenjohtaja, ja huomasi arkkipiispan tuhkalaatikot, joita hän alkoi oitis nimittää naisten käsilaukuiksi. "Ja miten kahden ihmisen ruumiit noihin käsilaukkuihin mahtuisivat?". Yleisöä nauratti. Se rakasti Aminin burleskia huumoria, eikä Amin antanut yleisönsä pettyä.

Sambian Kenneth Kaunda oli niitä Afrikan johtajia, joiden kanssa Idi Amin ei tullut toimeen. Useimmat Afrikan johtajat olivat sellaisia. 1978 Idi Amin vastasi Kaundan kritiikkiin kutsumalla Kaundaa impotentiksi, ja esitti toivomuksen "Toivon että Hänen Majesteettinsa Kuningatar lahjoittaa herra Kaundalle, kiitokseksi siitä mitä tämä on valehdellut tri Idi Aminista, ja sen kunniaksi, että hänen omista kruunajaisistaan on kulunut 25 vuotta, 25 vuotta vanhat villahousunsa."

Valtiovierailulla Saksan Liittotasavallassa Amin ihmetteli, miksei maassa ollut yhtään patsasta niinkin suurelle miehelle kuin Adolf Hitlerille. Amin keksi teettää heti kotiin palattuaan Kampalassa patsaan Hitlerille, ja toisen kuningatar Viktorialle. Pian Hitlerin ja Viktorian patsaita oli ympäri Ugandaa. Patsaissa Hitler poseerasi asennossa, jossa hän murskasi paljain kourin vihollistensa kivespusseja.

Kun työttömyys kasvoi Englannissa, Amin perusti toimiston emämaan auttamiseksi. Naureskelevat ugandalaiset jonottivat sen edessä tuodakseen lahjoituksina sikoja, vuohia ja kukkoja. Lopulta mentiin niin pitkälle, että Ugandan hallitus lahjoitti Englannin hallitukselle laivalastillisen vihanneksia. Kuningatar Elisabethia Amin moitti lököttävistä sukista, ja vihjaisi, että jos kuningatar haluaisi tutustua tosi mieheen, kannattaisi poiketa Ugandassa. Kun Amin valmisteli vallankaappauksensa ensimmäisen vuosipäivän juhlallisuuksia, hän kutsui Britannian pääministerin Edward Heathin "yhtyeineen" esiintyjiksi. Amin mainitsi kuulleensa hra Heathin olleen Britannian parhaita soittakuntien johtajia, ja lupasi itse säestää vuohilla ja kanoilla. Amin myös kieltäytyi lähettämästä Ugandan joukkuetta Kansainyhteisön Kisoihin, ellei kuningatar Elisabeth lahjoittaisi hänelle uutta saapasparia kokoa 13.

Kun Tansanian kanssa välit vaihteeksi kiristyivät 1978, Amin vastasi presidentti Julius Nyererelle "rakastavansa häntä niin, että menisi hänen kanssaan naimisiin, jos hän olisi nainen". Viattomien sotilaiden säästämiseksi Amin ehdotti, että hän ja Nyerere ratkoisivat välinsä nyrkkeilyottelussa, jonka tuomitsisi Muhammed Ali. Amin, entinen raskaansarjan nyrkkeilijä, totesi "pidän kuntoani niin hyvänä, että voin otella presidentti Nyerereä vastaan toinen käsi sidottuna selän taakse ja painot jaloissa." Ugandan parlamentti käsitteli ehdotuksen virallisessa järjestyksessä ennen kuin hylkäsi sen.

Idi Aminin virallinen titteli ei ollut pelkkä presidentti, vaan "Maan Kaikkien Petojen ja Merten Kaikkien Kalojen Herra ja Brittiläisen Afrikkalaisen Imperiumin Valloittaja Yleisesti ja Ugandan Erityisesti". Valloittaja potkittiin maasta vastarintaliikkeen ja Tansanian armeijan voimin vuonna 1979. Sen jälkeen hän eli maanpakolaisena Saudi-Arabiassa.

Yhdysvaltojen ensimmäinen naispuolinen presidenttiehdokas Victoria Woodhull (1838-1927) olisi sensaatio vielä tänäkin päivänä. Häntä on kuvailtu monilla sanoilla, jotka kaikki tuntuvat olevan hänen tapauksessaan liian lieviä.

Woodhullin äiti oli ennustajatar, ja sovelsi hypnoositerapiaa lapsiinsa. Victoria alkoi keskustella henkien kanssa kolmevuotiaana, ja paljasti myöhemmin ystävilleen, että hänen ainoat lapsuudenystävänsä olivat enkelit. Kun eräänä kesänä paikallinen mylly tuhoutui, Victorian isää epäiltiin tuhopoltosta. Siitä alkaen koko perhe vietti vuosikausia tien päällä, kiertäen kaupungista toiseen myymässä vihannesmehuista keitettyjä patenttilääkkeitä. Kun Victorian nuorempi sisar Tennessee paljasti, että hänelläkin on yhteys henkiin, niin heidän isänsä kehitti vetonaulaksi spritistiset istunnot, joita hänen viehättävät nuoret tyttärensä ohjasivat. Ennen 16:tta ikävuottaan Victoria oli nainut lääkärin nimeltä Canning, jolle hän synnytti kaksi lasta, pojan nimeltä Byron ja tytön nimeltä Zulu. Canning ei kuitenkan kauaa viihtynyt koti-isänä, vaan yksinkertaisesti lähti matkoihinsa, keskittyen siitä eteenpäin ryyppäämiseen ja naisseikkailuihin. Tämä ei estänyt tietenkään Victoriaa jatkamasta spritististä uraansa, vaan hän edelleen järjesti näytöksiä sisarensa kanssa yhden dollarin pääsymaksusta per nuppi. Kun ohjelmistoon lisättiin ennustaminen ja magneettiparannus, kiinnostunutta yleisöä jonotti jatkuvasti sisään, erityisesti miehiä.

Tässä vaiheessa Victoria oli huomannut, että Demosthenes ohjasi hänen elämäänsä. Hän kysyi Demostheneen neuvoa monissa ongelmissa, ja kun Demosthenes osoitti Victorialle että tämän pitäisi hankkiutua St.Louisiin, Victoria noudatti neuvoa. St.Louisissa Victorian vastaanotolle saapui komea asiakas, eversti James Harvey Blood. Heti kun Victoria näki Bloodin pulisongit, hän tunsi olevansa mennyttä. Hän vajosi transsiin, huusi että heidän kohtalonsa kietoutuvat yhteen, ja vannotti everstiä, että heidän pitää mennä naimisiin. Valitettavasti kumpikin oli jo naimisissa omalla tahollaan, mutta Victorian mielestä sillä ei ollut merkitystä, koska "ilman voimat" ovat antaneet heille siunauksensa.

Blood jätti vaimonsa ja lapsensa, ja Victorian salongista muodostui boheemien ja radikaalien kokouspaikka. Tämä rauhaisa ajanjakso jäi kuitenkin lyhyeksi, sillä seuraavaksi Demosthenes johdatti Victorian luokse Amerikan rikkaimman miehen, Cornelius Vanderbildtin. Vanderbildt oli sairas mies, jota virallinen lääketiede ei ollut pystynyt auttamaan. Kaksi maineikasta ihmeitä tekevää sisarusta oli yhtä hyvä vaihtoehto kuin mikä muu tahansa, koska hänellä ei ollut mitään hävittävää. Eipä aikaakaan, kun Vanderbildt ja Tennessee olivat rakastavaisia. Vanderbildt kysyi Victorialta neuvoa pörssiasioissa, mutta lopetti sen pian huomattuaan, että hänen omat liikemiesvaistonsa olivat tarkemmat kuin parituhatta vuotta sitten kuolleen kreikkalaisen puhujan. 1870 Woodhullin sisarukset kuitenkin avasivat meklaritoimiston Wall Streetille, ensimmäisen koskaan jota naiset johtivat. Liikeasiat sujuivat, ja he vuokrasivat ylellisesti sisustetun kartanon.

Kolme kuukautta tämän jälkeen Victoria ällistytti New Yorkia ilmoittamalla, että hän asettuu ehdolle presidentiksi. Koska hän oli osoittanut olevansa liikeasioissa miesten veroinen, hän toimisi  äänioikeudettomien Amerikan naisten puolesta myös poliittisella areenalla. Hän kampanjoi kaikkialla maassa, ja perusti sanomalehden, jossa esitteli näkemyksiään. Siinä oli totisesti lukemista. Victoria kannatti artikkeleissaan vapaata rakkautta, aborttia, syntyvyydensäännöstelyä, laillistettua prostituutiota, kasvissyöntiä, magneettiparannusta, ja helpompia avioerolakeja. Hän onnistui hankkimaan avioeron ja meni naimisiin eversti Bloodin kanssa, löytääkseen seuraavaksi kynnykseltään ex-miehensä, joka oli tuhonnut terveytensä viinalla ja morfiinilla. Victoria sääli Canningia, ja päästi hänet kartanoonsa. Pahaksi onneksi Victorian äiti vihasi eversti Bloodia niin, että väitti poliisille tämän hyökänneen hänen kimppuunsa, ja paljasti samalla maailmalle, että Victoria asui molempien rakastettujensa kanssa saman katon alla. Kuten arvata saattaa, lehdistö alkoi hekumoida presidenttiehdokkaan sukupuolielämän kustannuksella.
 
Voisi kuvitella, etteivät asiat olisi enää voineet mutkistua enempää. Kyllä vain ne voivat. Seuraavaksi näyttämölle astui Victorian "ystävä" Stephen Pearl Andrews, joka puhui kolmeakymmentä kieltä, ja oli kirjoittanut jopa kirjan kiinaksi. Häntä seurasi uusin poikaystävä Theodore Tilton, jolla oli taustallaan huomattava skandaali. Tunnettu saarnaaja Henry Ward Beecher oli nimittäin vietellyt Tiltonin vaimon. Hirmustunut Victoria vannoi paljastavansa maailmalle Beecherin tekopyhyyden, ja - mikä vielä kummallisempaa - yritti maata hänen kanssaan. Kiristyksen uhriksi joutunut Beecher itki valtoimenaan ja rukoili polvillaan Victorialta, että tämä armahtaisi hänet. Victoria ei myöntynyt. Hän piti Steinway Hallissa puheen, jossa hän avoimesti julisti vapaan rakkauden sanomaa, ja esitti saarnaaja Beecherin halveksittavana esimerkkinä, mutta yleisölle tämä oli jo liikaa. Victoria heitettiin ulos vuokrakartanostaan, ja hän nukkui yönsä jalkakäytävällä, kunnes vihdoin sai yömajan pitäjän suostutelluksi päästämään hänet sisään. Meklariliikkeen kanssa ei haluttu olla tekemisissä. Vanderbildt peruutti tukensa. Vain suffragetit seisoivat hänen rinnallaan. Victoria ja Tennessee päättivät, että Amerikan kansan on kuultava koko totuus Beecherin tapauksesta, ja heidän lehtensä erikoisnumerossa 1872 paljastettiin koko tarina. Tämän seurauksena heidät pidätettiin epäsiveellisen julkaisun levittämisestä, ja lukittiin puoleksi vuodeksi telkien taakse, kunnes tuomioistuin totesi heidät syyttömiksi.

1877 Vanderbildt kuoli, ja Victorialle kerrottiin, että hänelle on testamentissa myönnetty 100 000 dollaria. Victoria nosti osuudestaan etumaksun ja karisti sisarensa kanssa Amerikan tomut jaloistaan. Lontoossa Victoria tapasi menestyvän pankkiirin John Biddulph Martinin. Martin oli kolmenkymmenenkuuden, Victoria 45-vuotias. Martinin suku vastusti Victoriaa, joka päätti esiintyä siitä eteenpäin viattomana marttyyrina, jonka maine on epäoikeudenmukaisesti tahrattu. Kuuden vuoden päästä soivat hääkellot, ja hän asettui näyttelemään kunnianarvoisan pankkiirin vaimoa heidän Hyde Parkin kodissaan. British Museumin kirjastosta rva Victoria Martin löysi kauhukseen kaksi asiakirjaa, jotka sisälsivät yksityiskohtaisia tietoja hänen roolistaan Beecher-Tilton -skandaalissa, ja hän empimättä haastoi museon oikeuteen. Viiden päivän harkinnan jälkeen oikeus katsoi, että Victorialle oli tehty vääryyttä, mutta teko ei ollut tahallinen, mistä hyvästä museo tuomittiin maksamaan Victorialle korvauksia 1 punnan verran.

Kun Victorian kolmas aviomies kuoli keuhkokuumeeseen, Victoria myi Hyde Parkin asunnon, ja muutti hänen maaseutuasuntoonsa. Täällä hän alkoi niittää mainetta kunnioitettuna kaivonkatsojana. 63-vuotiaana hän sai taas tarpeekseen tylsyydestä, ja avasi maatilansa järjestölle, joka opetti nuoria naisia viljelemään maata, ja perusti koulun jossa harjoitettiin edistyksellisiä opetusmenetelmiä. Sitten hän palasi jälleen spiritismin pariin. Hän vältti nukkumasta vuoteessa, koska uskoi siten pystyvänsä huijaamaan kuolemaa. Aamulla 9.6.1927 hänet löydettiin kuolleena tuolista, johon hän oli käpertynyt nukkumaan.

Ranskan valmistautuessa presidentinvaaleihin 1981 areenalle marssi varieteetaiteilija ja koomikko Coluche. Hän esitti teatterissa satiirista showtaan "Äänestäkää tyhjää", ja ilmoitti asettuvansa saman tien presidenttiehdokkaaksi. Mainoskuvissaan 40-vuotias tukevahko koomikko esiintyi sonnustautuneena vaaleanpunaisiin trikoisiin, punainen rusetti hänen miehisten tunnusmerkkiensä somisteena.

Coluche, oikealta nimeltään Michel Colucci, oli saanut ranskalaisen yleisön sympatiat puolelleen jo vuosikymmeniä aiemmin sellaisilla sukkeluuksilla kuin "Minä en kuulu uusrikkaisiin, kuulun vanhoihin köyhiin". Coluche myös perusti soppakeittiöt nimeltä "Les restos du coeurs", joissa tarjotaan vähäosaisille lämmin ateria kerran päivässä. Toiminnalla on kysyntää erityisesti talvisin.

Coluchen vaaliohjelmassa vedottiin kaikkiin niihin kansalaisiin, joita omaan erinomaisuuteensa pakahtuvat viralliset ehdokkaat eivät olleet huomaavinaan. "Vetoan laiskureihin, narkkareihin, juoppoihin, homoihin, naisiin, loiseläjiin, nuoriin, vanhoihin, vankeihin, mustiin, jalankulkijoihin, arabeihin, ranskalaisiin, karvaisiin, mielipuoliin, transvestiitteihin, jne." Kun Coluche alkoi nauttia gallupeissa 15 prosentin kannatusta, ja perinteiset ehdokkaat säikähtivät toden teolla, hän katsoi että vitsi oli mennyt perille. Olematta päivääkään virallisena ehdokkaana hän ilmoitti virallisesti luopuvansa ehdokkuudesta.

"Hauskinta koomikko Coluchen kampanjassa oli se, että hänen viestinsä oli kaikkea muuta kuin koominen", kirjoitti satiirilehti Le Canard. "Hän oli niin vakavalla asialla, että hän sai oikeat poliitikot näyttämään rinnallaan koomikoilta."

1969

17.5 saunassa. Minulla 19.5. lähtö neuvotteluihin Leningradiin. Jukka Piironen kehotti kertomaan Kosyginille seuraavan jutun: Miksi Etelä-Karjalan tytöillä on niin suuri tavara? - Koska venäläiset ottivat pois Kannaksen. Onpa juttu!

22.9. Sanoin kerran että Ceausescu muistuttaa Ahti Karjalaista, mutta on 10 x charmittomampi.

23.9. Unkarilaisia vitsejä: Brezhnev, Ceausescu ja Dubcek ajoivat autolla. Tuli tienhaara. B: aja vasemmalle. C: aja oikealle. Dubcek kuiskasi autonkuljettajalle: näytä vasemmalle ja aja oikealle.
Tsekkoslovakialainen tiedusteli unkarilaisilta, miksi olette tulleet tänne. Unkarilainen: tulimme katsomaan, miksi olemme täällä.

16.11. Padasjoella Rainer Schildtin luona jänisjahdissa. Ei mitään.

25.12. Lähetin jouluksi Elsa ja Lauri Kivekkäälle Poukan Porvarin päiväkirjan "hyvää joulua toivottaen", Aleniuksen Sosialistiseen Suomeen "hyvää uutta vuotta toivottaen".

1970

16.3. Sietämätön vaalitulos. Olin Yleisradiossa seuraamassa vaaliyön ja aamulla onnittelemassa Kaisa Raatikaista. Harmittava humala ja muutenkin paha olo.

31.3. Sydänfilmi otettiin. Saksela luonani. Filmistä voidaan päätellä, että anormalia, joka oli kahdessa viimeksi otetussa, on jossakin määrin parantunut. Saksela tekee sen johtopäätöksen, että yöllä 16.3. on ollut lievä veritulppa, mutta hänen mukaansa hyvin lievä.

10.4. Kalle Kaihari kirjoitti kirjeen ja oli mustasukkainen, kun ei päässyt hiihtoretkelle. Saatana. Kirjoitin suorat sanat!

24.9. Saunassa prinssi Philip ja suurlähettiläs Ledwidge + Philipin adjutantti ja minä. Ilta kului hyvin ja lopuksi juotiin Riiga-balsamia. Philip sai pullon mukaansa kun klo 2 lähti pois. Iloinen heppu, on sillä Elisabethilla tietämistä.

26.9. Beljakovilla juutalaisvitsejä: Kieviläinen kertoo: oletko kuullut, että Israelissa kaksi meikäläistä on ilmataistelussa ampunut alas kaksi meikäläistä. Kieviläinen kysyy odessalaiselta: kuinka paljon Odessassa on asukkaita - 650 000 - Kuinka monta juutalaista? - Oletko kuuro?

16.10. V.S.Stepanov aamiaisella: Skp:n onneton tila johtuu Pessistä. Hän on heikko. Hertta Kuusinen, "tuo vanha huora", on jättäytynyt sivuun.

11.12. Lähdin kalalle ja jänisjahtiin Riskilään. Ei kalaa, ei jänistä. 14.12. laukonpeurajahdissa Alastarolla. Ei kaatoa, paljon nähtiin.


1971

13.4. Porvoon ylioppilaskokeista kysymys: Mitä valtaoikeuksia on Suomen presidentillä. I vastaus: TP nimittää paavin 3:sta arkkipiispan suosittelemasta ehdokkaasta. II vastaus: Myös opillisella saralla TP toimii, kun hän kastaa uudet professorit.

24.4. Kosygin arvosteli hinnannousuja. Ahti: kun palkat nousevat 10% ja tuottavuus vain 4%, ei hintoja voida pitää ennallaan. Kosygin: asia on niin sosialistisessa systeemissä, mutta ei kapitalistisessa!

9.8. Söin aamiaista Suomen Pankissa. Hetemäki, O.J.Mattila, Levo. Minä: en kandideeraa, se on varma. H: sen ymmärrämme, mutta jos valitsijamiesvaalien jälkeen enemmistö pyytää. Minä: tällä kertaa en suostuisi. Mutta eihän maailmanmenosta tiedä, millainen on tilanne 1974.

11.8. Kun tuli pres.vaalista kysymys, Vladimirov sanoi, että hän juttelee kaikkien ehdokkaiden kanssa, mutta vain yksi ehdokas on hänellä. Minä: en kandideeraa.

18.8. Poika Tuominen tiedusteli rupeanko vasemmiston ja keskustapuolueiden pres.ehdokkaaksi. Vastasin, että ehdokkaaksi en ryhdy. P-T: mites presidentiksi? Siihen vastaan myöhemmin.

4.10. Minut tehtiin Kiteen kansalaiseksi!

2.11. Suopon Alhava luonani. Kertoi että ortodoksi kirkkoherra, rovasti V.M.Tsvetskov on tunnustanut antaneensa vuodesta 1959 lähtien korvausta vastaan kirkonkirjatietoja Nl:n lähetystön sihteereille Skvortsov ja Taratynkin. Eilen Tsv. pidätetty, vakoilusyyte. Suutuin ja sanoin, että taas on vaalien alla vakoilujuttu! Miksi pidätyksestä ei puhuttu minulle? Ei tavattu eilen. - Eikö ollut varaa odottaa päivä? Sanoin tuolle pöhkölle, s.o. Alhava, että Tsvetskov on vapautettava heti, asia keskeytettävä, vaalien jälkeen puhutaan enemmän. Saatanan hölmöt!

1972

19.4. Tietenkin henkilökohtaisesti olisin mieluummin ollut ehdokkaana vaaleissa, sillä tiedän, mitä sanotaan kun erikoislakia tarvitaan. Mutta Vennamo olisi saanut liian paljon tyytymättömien ääniä. Puolueen vuoksi minun oli (epäselvää) poikkeuslaki.

26.5. Oulun yliopiston filosofinen tiedekunta vihki minut kunniatohtoriksi.

29.11. Sain Tellervo Waldenilta kiitoskirjeen Juuson kuoleman johdosta lähettämääni surunvalitteluun. Ihmettelin aluksi. En muistanut, että Juuso oli kuollut. Kunnes taas selvisi. Puhuin Haloselle.

10.12. Peurajahdissa Alastarolla. Ei peuraa.

1973

24.1. Hämeenlinnassa metsästysseuran 100-vuotisjuhlassa. Jänisjahti. Ei jänistä.

19.2. Koko ajan sumuista ja loskakeli. Lämpö +puolella, vesi- ja tihkusadetta. Lumi sulanut H:gissä. Surkeaa. Ei voi hiihtää.

21.2. Mikko Juva ja Sukselainen ovat tiedustelleet, saavatko tehdä ehdotuksen Nobel-palkinnosta. Olen torjunut. (Myöhemmin Norrbottenin maaherra Ragnar Lassinantti pyytää samaa. Kekkonen suostuu.)

3.4. Stepanov pyysi minua puhumaan Sinisalolle. Minä: en puhu, sillä minua heitetään heti Lenin-sitaatilla vasten turpaa.

13.-15.5. Kalalla Riskilässä: Nurmela, Rastas, Levo, Saksela. Ei yhtään kalaa!

1.6. Levo kertoi, että Harala oli hänelle kertonut vasta nyt seuraavaa. Kun olin aamulenkillä 26.5. olin Seurasaaren sillalla horjahtanut ja pysähtynyt. Harala oli koettanut kaulasta valtimoa, joka oli rauhallinen. H. oli ottanut koiran ketjun kädestäni. Olin ollut paikallani pari minuuttiua ja sitten jatkanut matkaani. En muista tästä mitään.
Olen ollut murheissani, sillä olin uskonut, että vanheneminen on vielä kaukana. En todella ole havainnut missään kohti, että olisin jonkin seikan osalta tuntenut olevani vanhempi kuin 20 v. sitten. Tämä kaikki on yllättävää, suoraan sanoen kauhistuttavaa, jos sen oikein sanon. Onko erottava heti, vai voiko odottaa poliittisesti sopivaa aikaa, sen saa Halonen päättää.

13.6. Turun yliopiston oikeustieteellinen tiedekunta kävi pyytämässä saada antaa minulle kunniatohtorin arvo. Hyvä on. Tapahtuu ensi syksynä.

15.6. Halonen ja Kivalo luonani. 3 lyhytaikaista muistinmenetystä todettu. 1) työhuoneessa 2) tammikuussa lenkillä ja 3) toukokuussa lenkillä. On harkittu mikä se on : rasituksesta aiheutuva verisuonispasmi. Muistiaukko. Kirjallisuudesta tunnetaan 80 tapausta. Suomesta muutamia. Hyvänlaatuinen, ei hankala. Voi uusiutua, siihen varauduttava. Uni tärkeä ja lepo päivällä. Lääkehoito kuten tähän asti. Kalamatkat hyviä. Ilmeisesti tässä on kaikki vielä suht hyvin. Mieluisa sairausraportti.

Urho Kekkosen päiväkirjat 3, toim. Juhani Suomi (2002).

Kekkosen päiväkirjojen kansilehdellä vuoden 1972 kohdalla lukee "Kuninkaitten ja presidenttien ei pitäisi kuolla virassa, siitä tulee aina hitonmoinen kopeli!" Samoissa päiväkirjoissa Kekkoselle ei kuitenkaan kelpaa kukaan seuraajaksi. Koivistosta ei saa selkoa, hän jahkailee ja puhuu kvasifilosofiaa. Virolaisella ei ole politiikan tajua, ei sormenpäätuntumaa politiikkaan, ja hänen virheensä ovat monet. Karjalainen on alkanut saada tunnustuksia Neuvostoliitolta, minkä Kekkonen näkee todistukseksi siitä että Karjalainen on kehittynyt ihmisenä aina vain huonompaan suuntaan. Kekkoselle valta muodostuu 1970-luvun alussa haavikkolaiseksi palatsiksi, jonne on vaikea päästä sisään, mahdotonta päästä ulos. Hän kirjoittaa päiväkirjaansa, että jos häntä tarvitaan, niin hän ei ole karkuri, mutta hän on liian arvokas henkilö ollakseen ehdokkaana vaaleissa, jotka näyttäytyvät hänelle alentavana näytelmänä.

Niin kyseenalaista tunnustusta ei olekaan, etteikö se hivelisi Kekkosta. Hymy-lehden päätoimittajalle Kekkonen kirjoittaa 1975, kun Hymyn lukijat ovat äänestäneet 75-vuotiaan presidentin Suomen seksikkäimmäksi mieheksi: "Pyydän, lisätkää se ansioluettelooni." Heikkenevää terveyttä ja vaimonsa kuolemaa Kekkonen pakenee järjettömiin kuntonäytös- ja hiihtosuorituksiin ja menee testiin, jossa todistetaan että 75-vuotiaalla teräsvaarilla on 40-vuotiaan fyysinen kunto. 1980 Tampereella Ratinan stadionilla kymmenien tuhansien katsojien edessä Kekkonen puhuu mikrofoniin soopaa ja hyppelee rivien yli. Kuin yhteisestä sopimuksesta puhetta ei käsitellä lehdistössä, ja sen TV-taltiointi hyllytetään yli kymmeneksi vuodeksi. Vuonna 1973 lääkäreiden kanssa todettu kalastusmatkojen hyvä vaikutus kestää vuoteen 1981, jolloin Islannissa kalareissulla kaikki on lopulta ohi. Koneesta talutetaan dementoitunut vanhus, joka ei ole ollut presidentti pitkään aikaan.

1987 jyväskyläläinen kansanedustajaehdokas Pertti Knuuttila sai selkäänsä omassa vaalitilaisuudessaan. Tapahtuma järjestettiin Ravintola Rentukassa, ja mellakkaan päättynyttä tilaisuutta rauhoittamaan jouduttiin kutsumaan poliisit.

Knuuttilan vaalitilaisuuden yhteydessä järjestettiin niinkin omaperäinen ohjelmanumero kuin naamanvääntelykilpailu. Palkintoluettelossa oli mainittu mm. "surf-lauta". Kun palkintojenjaon aika koitti, naamanvääntelyn voittajalle ojennettiin laudanpätkä, johon oli kiinnitetty paketillinen Surf -pesuainetta.

Voittajan tyttöystävä ilmeisesti suuttui narutuksesta. Kun Knuuttila alkoi tilaisuuden päätteeksi jakaa vaaliryhmälleen ruusuja, yleisön joukosta säntäsi kaksi naista, jotka repivät kaikki 12 ruusua palasiksi. Tämän nähtyään Knuuttilan vaaliryhmän jäsen kaatoi vaasista vettä naisten päälle. Tämän jälkeen toinen naisista alkoi mätkiä ehdokas Knuuttilaa Surf-paketilla päähän. "Sama tyttö huiteli toista kaveria kämmenellä, ja repi yhdeltä meidän jätkältä villapaidasta hihan" muisteli ehdokas Knuuttila omaperäisen vaalitilaisuuden kulkua. "Tein asiasta rikosilmoituksen, koska haluan ainakin korvauksen niistä ruusuista, jotka tytöt repivät. Ne maksoivat 180 mk. Se on paljon persaukiselle opiskelijalle näin vaalien jälkeen."

Reipashenkinen vaalitilaisuus sai aikaan myös sen, että seuraavana vaalipäivän aamuna Jyväskylän Mattilanpellon äänestysalueella uurna saatiin auki vasta 9.18, vaikka se olisi pitänyt avata klo 9.00. Uurnan kantta ei saatu ajoissa auki, koska uurnan toisen lukon ainoa avain oli vaalilautakunnan varapuheenjohtaja Pertti Knuuttilalla, joka nukkui pommiin. Knuuttila sai tapauksen johdosta vaalilautakunnalta nuhteet, ja tapaus kirjattiin vaalipöytäkirjaan. Äänestämistä Knuuttilan myöhästyminen ei kuitenkaan estänyt, sillä kantta saatiin raotettua toiselta reunalta sen verran, että äänestysliput saatiin livautettua uurnaan.

Sosiaalidemokraatti Pertti Knuuttila keräsi 1532 ääntä, eikä tullut valituksi.

Jugoslaviaa ja Neuvostoliittoa moitittiin monesti keinotekoisiksi valtioiksi. Eurooppalaisten valloittajien piirtämät Afrikan maiden rajat eivät myöskään noudata luontevia kansojen ja kieliryhmien välisiä rajoja. Kaikkein selkeimmin keinotekoisia olivat kuitenkin ne "saarivaltiot" joista tuli 1960-luvulla suoranainen muoti.

Ensimmäisiä tekovaltioprojekteja oli tarkoitukseen sopivasti nimetty Atlantis, epiteettinään "Kultainen saari". Atlantiksen Kehitysyhtiö aloitti lautan rakennustyöt Floridan rannikolla 1966, tarkoituksenaan perustaa pankkipalveluja tarjoava veroparatiisi. Samaan aikaan kilpaileva yhtiö suunnitteli samoille sijoille Grand Caprin tasavaltaa. Yhdysvaltojen hallitus haastoi molemmat yhtiöt oikeuteen, ja todisteli että rakennushankkeet viiden mailin aluevesirajan tuntumassa ovat uhka kansalliselle turvallisuudelle. Oikeusasteet olivat odotetusti samaa mieltä. Atlantiksella päästiin kyllä rakennustöihin asti, mutta hurrikaani teki työmaalla selvää jälkeä.

Ernest Hemingwayn veli, Leicester Hemingway, rakennutti Karibian merelle ponttoonilautan, jonka mittasuhteet olivat kunnioitusta herättävät 2,5 x 9 metriä. Tämä kyhäelmä, nimeltään Uusi Atlantis, julistautui itsenäiseksi 1964, ja rehenteli että "maata" kansoitti kerrassaan kahdeksan hengen suuruinen väestö. Valitettavasti kalastajat pilkkoivat valtion polttopuiksi, jättäen jäljelle vain  ankkurin ja maan energiahuollosta vastanneen Fordin moottorin. Hemingway ei antanut moisen pysäyttää itseään, joten hän seuraavaksi ankkuroi uuden lautan nimeltään Tierra del Mar. Nyt Yhdysvaltojen hallitus alkoi osoittaa kiinnostusta ja huomautti "aktiivisesti epärohkaisevansa" hra Hemingwayta antamaan minkäänlaisia suvereenisuusjulistuksia, jotka saattaisivat antaa Bahamalle verukkeen vallata läheiset saaret. Yhdysvaltojen laivasto upotti Tierra del Marin, josta näin tuli ensimmäinen sotavoimilla täydellisesti tuhottu valtio sitten Kartagon päivien.

1960-luvun alussa italialainen insinööriprofessori Giorgio Rosa rakensi keinosaaren Adrianmerelle 8 mailia Riministä itään. Kun myrsky upotti ensimmäisen, professori rakennutti uuden. 360 neliömetrin alue mainosti olevansa monien liikeyritysten kotipaikka. Koska keinosaari oli kansainvälisellä vesialueella, ei Italian hallitus välittänyt koko asiasta, kunnes 1.5.1968 Rosa julisti saarensa itsenäiseksi. Kaksi kuukautta myöhemmin Italian hallitus miehitti keinosaaren, pidätti Rosan, ja hävitti Ruusujen Saaren riippumattoman tasavallan dynamiittilatauksella. 

USS Abalonia oli betoninen rahtiproomu, joka suunniteltiin ja rakennettiin tietoisella tarkoituksella uudeksi itsenäiseksi valtioksi. Rakennuttajayhtiö aikoi ankkuroida Abalonian vapaavaltion Cortesin matalikolle Tyynellemerelle sata mailia San Diegosta länteen, mutta melkein heti 1969 tapahtuneen hinauksen jälkeen alus upposi ja oli viedä merimiehet mukanaan. Epäonnistumisen jälkeen toinen yhtiö kiinnostui vuorostaan Cortesin matalikosta aikeenaan perustaa Talugan tasavalta, jolloin Yhdysvaltojen hallitus nopeasti julisti matalikon mantereen osaksi ja saattoi sen täten oman lainsäädäntövaltansa piiriin. Abalonian hylystä on tullut mainio koti monenlaiselle m