PopuLaarissa esiteltiin pokkarikirjailija John Baxter. Salanimen takaa paljastuu ei vähempää kuin E. Howard Hunt (1918-2007), nimi joka on tullut vastaan useamman kerran jokaiselle, joka on lukenut vähänkin enemmän Watergate-skandaalista tai John F. Kennedyn salamurhasta.

William B. Davisilla oli täysi työ asettua E. Howard Huntin nahkoihin, kun häntä käytettiin salaperäisen syöpämiehen esikuvana tv:n Salaisissa kansioissa. Syöpämies olisi ollut onnellinen, jos hän olisi saanut vaatimattomia teoksiaan julki edes jossakin, mutta kun näin ei käynyt, hänen täytyi tyytyä muuttamaan historian kulkua. E. Howard Huntilla ei ollut sellaisia ongelmia. Hän harrasti sekä salaisia operaatioita että fiktiota, jotka lomittuivat hänen kertomuksissaan ja elämässään niin tiiviisti, että on mahdotonta tietää, missä epätodellisuus loppuu ja todellisuus alkaa.  Hän eli James Bond -elämää ja kirjoitti todellisuutta - tai sitten päinvastoin. Houkutus on suuri olla uskomatta sanaakaan, mitä hänestä on sanottu tai mitä hän itse on sanonut. Ehkä hänen suurin romaanihahmonsa ja roolisuorituksensa oli hän itse.

John Baxterin lisäksi muita Huntin käyttämiä taiteilijanimiä olivat Robert Dietrich, Gordon Davis ja David St. John. Kun kirjailija Hunt sai Guggenheimin säätiön apurahan, hän pääsi komeaan seuraan John Updiken, Kurt Vonnegutin ja e.e.cummingsin rinnalle. Warner osti romaanin Bimini Run (1949) elokuvaoikeudet 35 000 dollarilla. Samana vuonna Hunt astui CIA:n palvelukseen. Espanjantaitoisesta Huntista tehtiin Mexico Cityn konttorin päällikkö.

1954 Guatemalan presidentti Jacobo Arbenz oli käynyt liian arvaamattomaksi, joten hänestä hankkiuduttiin eroon vallankaappauksella. Huntin version mukaan hän pelasti Arbenzin hengen. Vihainen väkijoukko oli valmis lynkkaamaan Arbenzin, mutta Hunt sanoi ei. Kun Castro nousi valtaan, hän tarjosi Arbenzille turvapaikan Kuubassa, mihin Arbenz ilomielin suostui. Seuraavina vuosina Arbenz riitaantui perusteellisesti Castron kanssa nähtyään millä tavalla Kuubaa hallittiin. Arbenz jatkoi matkaansa Uruguayhin ja kas mokomaa, siellä hän asui saman kadun varrella kuin E. Howard Hunt.

Kuuban pakolaisia rahoitettiin Huntin kautta jo kesällä 1960. Hän valvoi heidän taloudenpitoaan. Sikojen lahden maihinnousu oli Huntin mukaan valtava epäonnistuminen. Siinä ei tehty kovin monia virheitä, vain yksi. Jos tarkoitus oli suistaa Castro vallasta sotilaallisella voimalla, olisi täytynyt pitää huolta siitä, että käytössä olisi ollut sotilaallista voimaa.

Vietnamin sodan kestäessä 1971 julkaistu salaisten asiakirjojen kokoelma Pentagon Papers oli saanut Nixonin hallinnon ja Pentagonin haukat kuohuksiin. Kun vuotoa ryhdyttiin jäljittämään, jäljet johtivat Daniel Ellsbergiin. Hänen psykiatrinsa Lewis J. Fielding oli kieltäytynyt luovuttamasta FBI:lle tietojaan Ellsbergistä, joten E. Howard Hunt ja G. Gordon Liddy murtautuivat vastaanotolle. Tarkoitus oli saattaa Ellsberg mahdollisimman huonoon valoon, mutta häntä koskevaa aineistoa ei vastaanotolta löytynyt.

Valkoisen Talon "putkimiehet" James McCord, Frank Sturgis, Bernard Barker, Virgilio Gonzales ja Eugenio Martinez kävivät haalarihommiin kesällä 1972, kun he murtautuivat Demokraattisen puolueen toimistoon Washingtonin Watergate-rakennuksessa. Aikomus oli selvittää, paljonko demokraattien puoluejohtaja Larry O'Brien tiesi Nixonin kyseenalaisista toimista Howard Hughesin kanssa. Ei paljoa, kuului vastaus, mutta sitä herrat eivät koskaan saaneet tietää, sillä vartija Frank Wills osui paikalle ja kutsui poliisit.

Washington Postin toimittajat Bob Woodward ja Carl Bernstein olivat lähes ainoat, joita juttu kiinnosti. Kun poliisi kertoi, että kahden Watergaten murtomiehen osoitekirjasta löytyi Huntin puhelinnumero merkinnällä "W.H." ja "W.House", niin Woodward teki, mitä toimittaja tekee. Hän soitti Huntille. "Howard Hunt täällä… Niin, mistä on kyse?… Hyvä Luoja!… Koska asia on tutkittavana, niin minulla ei ole kommentoitavaa."

Tämän jälkeen Hunt katosi. 150 FBI:n agenttia alkoi jäljittää häntä tuloksetta. Hunt palasi maan pinnalle vasta kun hänen lakimiehensä vastaanotti 25 000 dollaria ruskeassa kirjekuoressa. 

Tämä on aivan mainiota, mutta juttu vain paranee. Time uutisoi, että Huntin seuraava siirto oli suostutella kaikki Watergaten murtomiehet tunnustamaan syyllisyytensä, jotta juttu olisi unohdettu mahdollisimman pian. Hunt tarjosi heille korvaukseksi 1000 dollaria jokaiselta kuukaudelta, jonka he viettäisivät vankilassa. Ruskeasta kirjekuorestako, saa kysyä. Kirjassaan Kaikki presidentin miehet Woodward ja Bernstein mainitsevat, että Hunt kävi tapaamassa kuubalaisten murtomiesten perheitä Miamissa ja lupasi että heistä pidetään huolta.

Kun jäljet kuitenkin alkoivat johtaa yhä suoremmin Valkoiseen Taloon, niin esimerkillinen ja miehistään velvollisuudentuntoisesti huolta pitänyt Hunt näytti heittäytyvän vallan hulvattomaksi. Nixonin neuvonantajan John Deanin miehet murtautuivat Huntin Valkoisen Talon toimiston kassakaappiin 19.6.1972. Seuraavana päivänä tehdyissä Nixonin Valkoisen Talon nauhoituksissa on kuuluisa 18 minuutin mittainen hiljaisuus. Hunt vaati takaisin asiakirjojaan ja ääninauhoja (joissa ainakin yhdessä sattumoisin keskusteltiin Kennedyn murhasta kuubalaisen naisen kanssa) ja nosti kanteen. Tex Colson sovitteli Huntin vetämään kanteensa pois. Nixonin neuvonantaja John Dean puolestaan tunnusti Watergaten yhteydessä maksaneensa E. Howard Huntille rahaa, jotta Hunt pysyisi hiljaa.

Miehen, joka pystyi kiristämään Yhdysvaltojen presidenttiä, oli syytäkin säilyttää Valkoisen Talon toimistossaan käsiasetta siltä varalta, että peli lämpenisi kuumaksi. Woodwardin ja Bernsteinin Watergate-kirjassa Kaikki presidentin miehet on dramaattinen kohtaus, jossa Woodward laittaa Rahmaninovia soimaan salakuuntelun vaikeuttamiseksi ja kirjoittaa koneella Bernsteinin luettavaksi "Presidenttiäkin on kiristetty. Hunt käyttää Watergatea hyväkseen saadakseen rahaa. Ensin hän halusi 100 000 dollaria ja nyt lisää. Peittely maksaa ainakin miljoona dollaria. Kaikki ovat osallisina."

Joulukuussa 1972 Huntin vaimo Dorothy pakkasi 10 000 dollaria laukkuunsa 100 dollarin seteleinä ja lähti United Airlinesin lennolle 553 Washingtonista Chicagoon. Kone putosi alas ja 43 ihmistä kuoli, mukaan lukien Dorothy. 1973 Hunt tuomittiin 33:ksi kuukaudeksi vankilaan osallisuudestaan Watergaten tapahtumiin.

"Meidän perheemme oli kuin mini-CIA", päivitteli Rolling Stonen haastattelussa E. Howard Huntin poika Saint. Kuka nimeää poikansa Leslie Charterisin agenttiromaanien päähenkilön mukaan? Ainakin E. Howard Hunt. Joka tapauksessa, oman kertomansa mukaan Dorothy Hunt oli Toisen maailmansodan aikana jäljittänyt natsien rahoja USA:n valtionvarainministeriölle. Poika-Hunt epäilee, että hänen äitinsä oli tiedustelupalvelun listoilla, ainakin epävirallisesti. "Mistään ei koskaan puhuttu. Me kasvatimme muurit ympärillemme. Isäni ympärillä oli muuri, äitini ympärillä oli muuri, lasten ympärillä oli muuri joka suojasi ja eristi meidät." Hänen mielestään Dorothyn kone tuskin putosi sattumalta.

Vanheneva, syöpäinen, amputoitu, hitaasti lahoava E. Howard Hunt ja hänen poikansa löysivät jonkinlaisen yhteisymmärryksen vasta hänen viimeisinä vuosinaan. Isänsä halveksimasta Saintista oli tullut huumediileri, joka eli vailla vakinaista osoitetta, ja pakoili viranomaisia. "Jollakin tavalla olimme samaa maata. Isä oli salainen agentti ja vakoilija, joka toimi maan alla. Minusta tuli huumekauppias. Mikä voisi olla sen salaisempaa ja maanalaisempaa?"

Kun E. Howard Huntin loppu lähestyi, Saint alkoi kiinnostua isänsä väitetystä osallisuudesta John F. Kennedyn murhaan. Pojalla oli ollut epäilyksensä siitä alkaen, kun hän oli nähnyt valokuvat Dallasissa ratapihalla 22.11.1963 kiinni otetusta kolmesta kulkurista, joista yksi oli erehdyttävästi hänen isänsä näköinen. Pyörätuoliin sidottu jännityskirjailija E. Howard Hunt otti kynän käteensä ja piirsi tuotantonsa kiinnostavimman juonisynopsiksen: LBJ -> Cord Mayer -> Bill Harvey -> David Morales -> ranskalainen kiväärimies ruohokukkulalla. Myöhemmin samalla viikolla Hunt kirjoitti kaksisivuisen selonteon, joka pohjautui samaan komentoketjuun. "Cord Meyer keskustelee suunnitelmasta David Atlee Phillipsin kanssa, joka tuo mukaan Harveyn ja Antonio Vecianan. Hän tapaa Oswaldin Mexico Cityssä. Sitten Veciana tapaa Frank Sturgisin Miamissa ja värvää David Moralesin tarkoituksena tappaa Kennedy Miamissa. Lyndon Johnson kuitenkin siirtää tapahtumapaikan Dallasiin henkilökohtaisista syistä."

Kuolinvuodetodistus, jos se on todistus, on tietysti aivan toista kuin se, mitä Hunt oli kertonut aiemmin virallisissa kuulusteluissa. Senaatin tutkimusvaliokunnan edessä 1978 Hunt kielsi olleensa Dallasissa 1963. Hän kävi Dallasissa ensimmäisen kerran vasta 1971. Hän ei ollut koskaan ollut missään tekemisissä Lee Harvey Oswaldin kanssa. Hän ei tavannut Frank Sturgisia ennen kuin 1972. James McCordista hän ei ollut koskaan kuullutkaan. Hän ei käynyt Meksikossa lainkaan vuosien 1961 ja 1970 välisenä aikana. Hänellä ei ollut vuotta 1969 vanhempia päiväkirjoja eikä muistoesineitä, koska hän oli heittänyt kaikki sitä vanhemmat pois muuttaessaan Floridaan 1974. Skandaalilehti National Tattler oli sotkenut hänet syyttä Kennedyn salamurhaan väittäessään, että hän olisi ollut yksi Dallasin ratapihalla kiinni otetuista kolmesta kulkurista, minkä johdosta hän oli nostanut syytteen ja lehti oli lakannut ilmestymästä. Hän ei ollut ikinä lukenut Warrenin komission raporttia. Koko juttu ei koskaan kiinnostanut häntä.

Sepä sattuikin somasti, että Huntin romaanissa Bimini Run (1949) päähenkilönä esiintyi veikkonen nimeltä Hank Sturgis.

Miten pitkälle todellisuus jäljittelee taidetta? Samantekevää. Viimeinen sana kuulukoon E. Howard Huntille, joka tietysti viimeisenä tekonaan sanoutui irti kaikesta siitä, mitä hän oli pojalleen kertonut. "Työskennellessäni CIA:ssa niin monet vuodet olin aina olettanut, että Valkoisen Talon tahto on laki. On vaikea välttyä ajatukselta, että maani, jota olen koko ikäni palvellut ja joka halusi minun suorittavan Watergaten murron, rankaisee minua nyt juuri niistä asioista, joita tekemään se on minut nimenomaisesti kouluttanut."

Salaisten kansioiden syöpämies William B. Davis elää edelleen ja toimii Kanadan syöpäyhdistyksen asiamiehenä.

Vakoilija-älykkö Moe Berg pääsi baseballkorttiin. Toinen vakoilija Edward Wharton-Tigar (1913-1995) keräili niitä.

Wharton-Tigar loi nimellisen uransa kaivosyhtiöiden johdossa. Hän työskenteli Jugoslaviassa ja Etelä-Afrikassa, mutta tämähän ei kiinnosta meitä ollenkaan yhtä paljon kuin hänen sivutoimensa.

Toisen maailmansodan aikana hän osallistui liittoutuneiden operaatioihin Tangerin vapaakaupungissa, tuossa vakoilun ja vastavakoilun käärmeenpesässä. Wharton-Tigar oli rekrytoitu brittien palvelukseen Gibraltarissa, kun hän oli palaamassa Englantiin levottomaksi käyneestä Jugoslaviasta. Luonteeltaan epäräiskyvä byrokraatti näytti Englannin salaisen palvelun mielestä juuri oikealta henkilöltä aiheuttamaan harmeja natseille, eikä englantilaisten tarvinnut odotuksissaan pettyä. Ensi töikseen hän sai tehtäväksi räjäyttää ilmaan saksalaisten omistaman talon korkealla Tangerin kukkuloilla. Talossa oli infrapunalaitteisto, jonka avulla seurattiin Gibraltarin salmen liikennettä ja raportoitiin aluksista saksalaisille sukellusveneille. Wharton-Tigar, joka tiesi sattumoisin jonkin verran räjähdysaineista, onnistui täydellisesti.

Toinen operaatio oli omituisempi ja enemmän psykologisen sodankäynnin alaa. Englantilaiset olivat painattaneet suuren määrän saksalaisia postimerkkejä, joissa Hitlerin pään paikalla komeili Heinrich Himmlerin profiili. Brittien ajatus oli provosoida kärhämää näiden kahden välille ja luoda sivullisissa vaikutelma, että SS:n johtaja oli kohoamassa kolmannen valtakunnan arvoasteikossa Führerin edelle. Operaation mahdolliset tulokset jäivät hämärän peittoon, mutta idea miellytti keräilijä Wharton-Tigaria.

Näihin aikoihin Wharton-Tigarille selvisi, että brittiläisten siirtomaiden vähän painetut korkean nimellisarvon postimerkit nauttivat suurta kysyntää keräilijöiden keskuudessa etenkin Sveitsissä. Hän hankki haltuunsa arkeittain siirtomaiden postimerkkejä, myi ne Sveitsiin ja osti voitolla pikkurahaa tangerilaisista Saksan ja sen liittolaisten pankeista. Setelit toimitettiin Englantiin ja niitä annettiin laskuvarjomiehille, joita pudotettiin rintaman taakse.

Sodan loppupuolella Wharton-Tigar organisoi suurisuuntaista mustan pörssin kauppaa Kiinassa. Hänen osto- ja myyntiliikkeensä kävi kauppaa valuutalla, jalokivillä ja muulla arvotavaralla ympäri japanilaisten miehittämää Aasiaa. Voitoilla rahoitettiin liittoutuneiden operaatioita.

Ennen kaikkea, minne Wharton-Tigar menikin, hän piti silmänsä auki siltä varalta että vastaan tulisi tupakkakortteja. Wharton-Tigarin keräilykorttikokoelma oli maailman suurin ja hienoin. Kehdosta hautaan ulottunut keräilijän ura johti lopulta kokoelmaan, jonka laajuus arvioitiin kolmeksi miljoonaksi kappaleeksi. Näistä miljoona oli kaksoiskappaleita, mutta Wharton-Tigarin kokoelmasta on löytynyt, ja myyty, valtava määrä uniikkikappaleita. Hänen omistuksessaan oli yksi maailman kalleimmista keräilykorteista, Honus Wagnerin baseballkortti T206 vuodelta 1913, mutta myös tuntemattomampia sarjoja ja kohteita, kuten aiemmin tuntematon Honey Boy –jäätelön rei'itetty Babe Ruth-baseballkortti vuodelta 1927, joka myytiin 5000 dollarilla.

Honus Wagnerin kortin harvinaisuuteen liittyy tietysti tarina. Wagner oli merkittävä pelaaja, mutta kortin arvo selittyy muilla asioilla. Wagner oli edellä aikaansa, sillä hän oli piintynyt tupakoinnin vastustaja. Tarinan mukaan Wagner nosti syytteen tupakkayhtiötä vastaan ja kortti vedettiin ennenaikaisesti levityksestä. Tämä ei kuitenkaan selitä sitä, miksi Wagner oli esiintynyt tupakkakorteissa aiemmin, ellei sitten hänen mielipiteensä tullut vanhemmiten voimakkaammaksi. Toinen teoria katsookin, että ammattilaispelaaja halusi korvauksen kuvansa käytöstä. Honus Wagnerin T206:tta on jäljellä noin 50-60 kappaletta. Wharton-Tigar hankki oman kappaleensa sodan jälkeen 250 dollarilla. Helmikuussa 2007 yksi markkinoilla olevista korteista myytiin 2,35 miljoonan dollarin hinnasta.

"Haluaisin yhden kappaleen jokaista korttia mitä ikinä on ilmestynyt", kirjoitti Wharton-Tigar. "Se on tietysti suuruudenhulluutta, mutta ei mielestäni huonossa muodossa. Olen täysin selvillä siitä, että on niitä jotka ajattelevat, ja tulevat aina ajattelemaan, että ihmisen täytyy olla perin outo kuluttaakseen aikaa, vaivaa ja rahaa postimerkkeihin, tulitikkuetiketteihin tai keräilykuviin. Minulle kokoelmani ei ole tarjonnut ainoastaan lukemattomia tyydytyksen hetkiä, vaan myös henkireiän stressaavasta ja monotonisesta liike-elämästä."

Vanhat 1800-1900-lukujen vaihteen tupakkakortit eivät kuvanneet ainoastaan urheilijasankareita. Niissä esiintyi kuuluisia keksijöitä, liikemiehiä, näyttelijöitä, sotasankareita, yleensä aikansa julkkiksia. Duke's Cigarettes julkaisi 1800-luvun lopulla keräilysarjan maailman rahoista, joiden rinnalla esiintyi karikatyyri kyseisen maan asukkaasta sellaisena kuin tuon ajan amerikkalainen tietämys ja mielikuvitus sen näki. Suomen edustaja tässä galleriassa on riemastuttavan huvittava. Kuvan perusteella olisimme lähinnä eskimoita.

Italian television historiallisimpia hetkiä koettiin 1987 RAI1:n viihdeohjelmassa Fantastico. Kesken ilonpidon ohjelman juontaja Adriano Celentano, italoiskelmän legenda, kiinnitti huomiota Ronald Reaganin ja Mihail Gorbatshovin neuvotteluihin ja kehotti ihmisiä miettimään millainen olisi ydinsodan jälkeinen maailma, ilman musiikkia, ilman televisiota, ilman mitään. Sitten hän katsoi suoraan kameraan ja kehotti katselijoita sulkemaan televisionsa minuutiksi. Miljoonat katsojat osallistuivat protestiin.

Tällaisilla tempauksilla, niin kiinnostavia kuin ne ovatkin, ei saada aikaan kovin ihmeellisiä tuloksia. Huomionarvoisempia ovat henkilöt, jotka ovat sattuneet ratkaisevaan paikkaan tekemään käytännnön valintoja, jotka olisivat kukaties muuttaneet historian kulun, jos he olisivat valinneet toisin. Olisi todellakin aika lopettaa kaiken maailman kampanjoinnin ja touhoilun arvostus ja osoittaa kunniaa niille ihmisille, jotka eivät tee mitään. Jälkimmäiset ovat ihmiskunnalle arvokkaampia.

Kuuban ohjuskriisin aikaan lokakuussa 1962 yksitoista Yhdysvaltojen laivaston alusta ympäröi Neuvostoliiton sukellusveneen, joka oli kuljettamassa ydinohjuksia Kuubaan. Amerikkalaiset alukset alkoivat pudottaa syvyyspommeja, joiden tarkoitus oli pakottaa sukellusvene pintaan tunnistamista varten. Kertoman mukaan sukellusveneen kapteeni Valentin Savitski päätteli että sota oli alkanut ja oli aika laukaista ydintorpedo vastaiskuksi.

Kolme upseerilla, Savitskilla, "poliittinen upseeri" Maslennikovilla ja varakapteeni Vasili Arhipovilla oli oikeus laukaista torpedo, jos he olivat yksimielisiä asiasta. Arhipov oli eri mieltä kuin muut. Hän sai kapteeni Savitskin vakuutetuksi, että olisi parasta ensin nousta pintaan ja odottaa ohjeita Moskovasta.

Tuolloinen USA:n puolustusministeri Robert McNamara totesi asiasta 40 vuotta myöhemmin, että ydinsota oli ollut paljon lähempänä kuin aiemmin oli ajateltu. USA:n kansallisen turvallisuuden arkiston johtaja Thomas Blanton tunnusti suoraan, että Vasili Arhipov oli kaveri, joka pelasti maailman.

Yöllä 26.9.1983 luutnantti Stanislav Petrov istui Serpuhov-15-bunkkerin valvomossa päivystämässä, kun satelliittivaroitusjärjestelmä ilmoitti että tulossa oli Yhdysvalloista laukaistu ydinkärki. Elettiin kriittisiä aikoja. Kolme viikkoa aiemmin Neuvostoliitto oli ampunut alas korealaisen matkustajakoneen maansa ilmatilassa. NATOlla oli meneillään suuri sotaharjoitus Able Archer. KGB oli lähettänyt kaikille läntisille edustajilleen varoituksen valmistautua ydinsodan varalle.

Ohjesääntö edellytti, että Petrovin olisi pitänyt heti ilmoittaa asiasta ylemmilleen, käynnistää täysi hälytystila, ja valmistautua kostoiskuun. Sen sijaan Petrov alkoi ihmetellä yksinäistä ohjusta ja päätti, että tietokone on tehnyt virheen. Yhdysvaltojen sotilasdoktriinin mukaan ydinaseilla tehtävässä ensi-iskussa käytettäisiin satoja ydinkärkiä, jotta Neuvostoliitolla ei olisi mahdollisuutta vastaiskuun. Yhden ohjuksen laukaiseminen oli mieletöntä. Lisäksi satelliittivalvonnassa oli ollut ongelmia aiemmin. Petrov luokitteli havainnon vääräksi hälytykseksi. Myöhemmin sensorit väittivät, että Neuvostolliitoa kohti olisi ammuttu neljä ohjusta lisää. Kysymättä kenenkään mielipidettä Petrov päätteli omin päin, että valvonta yksinkertaisesti toimii väärin.

Petrov palkittiin. Hänen toimensa olivat osoittaneet puutteita, jotka saattoivat hänen esimiehensä huonoon valoon. Hänet siirrettiin pois valvontatehtävistä ja hänelle luvattiin että ylennystä on turha odottaa. Petrov vetäytyi eläkkeelle ja sai hermoromahduksen.

Tapahtumien kulku tuli tietoon 1990-luvulla Neuvostoliiton ilmavoimien ohjuspuolustuksen komentajan kenraali Juri Votintsevin muistelmista. Köyhä eläkeläinen Petrov on siitä alkaen nauttinut kansainvälistä mainetta. Hänestä on tekeillä dokumenttielokuva The Man Who Saved The World, joka on tulossa ensi-iltaan tänä vuonna.

Petrov ei pidä itseään erityisenä sankarina. "Se oli työtäni. Olin vain oikea henkilö oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Edesmennyt vaimoni ei kymmeneen vuoteen tiennyt tästä mitään. "Mitä sinä sitten teit?" hän kysyi, ja minä vastasin: "En mitään, en tehnyt mitään."

Sieppari Moe Berg (1902-1972) ei pelannut ruispellossa, vaan suhteellisen huomiota herättämättömän uran baseballammattilaisena vuosina 1923-1939. Valmentajien arvio kuului että Berg oli hyvä ulkopelaaja mutta kurja lyömään. Urheilu-uran epävaikuttavuutta tasapainotti hänen maineensa baseballin älykkäimpänä heppuna. Princetonissa opiskellessaan hän opetteli seitsemän kieltä ja ärsytti vastustajia kommunikoimalla salakielellä kakkospesän kanssa, nimittäin latinaksi. Moe Berg sai mainetta myös osallistumalla 1939 radion visailuohjelmaan Information Please.

1923 Berg katkaisi lupaavasti alkaneen pelaajauransa ja matkusti Pariisiin. Hän kirjoittautui Sorbonnen yliopistoon ja majoittui latinalaiskortteliin. Täällä hän omaksui tavan lukea kymmentä sanomalehteä joka päivä. Kun lehti oli kesken, se oli "elossa", eikä kukaan saanut koskea siihen. Kun lehti oli luettu, se oli "kuollut" ja hän antoi kenen tahansa lukea sen. 1926 hänestä alettiin kouluttaa siepparia ja hän sai valmiiksi ensimmäisen vuoden opinnot Columbia-yliopiston lakitieteellisessä, josta hän valmistui 1930. Helppoa se ei ollut. Opiskelu vaikeutti urheilua ja päinvastoin.

Kun hänen baseballuransa päättyi toisen maailmansodan alkamispäivänä, hänen oli helppoa löytää kyvyilleen uutta käyttöä. Ensin hän toimi pari vuotta baseballvalmentajana. Kun USA liittyi sotaan, Berg liittyi Nelson Rockefellerin toimiston palvelukseen ja esitti armeijan tiedustelijoille Japanin matkallaan ottamiaan elokuvia Tokion lahdesta. 1942-1943 hän toimi Keski- ja Etelä-Amerikkaan sijoitettujen amerikkalaisjoukkojen kuntovalmentajana. Elokuussa 1943 hän astui CIA:n edeltäjän OSS:n palvelukseen 3800 dollarin vuosipalkalla.

Vakoilija Bergin ensimmäinen tehtävä oli hypätä laskuvarjolla Jugoslaviaan ja urkkia selville, mikä Hitleriä vastaan taistelevista partisaaniryhmistä vaikutti vahvimmalta. Hänen lausuntonsa oli, että Josip Brozin partisaaneilla oli vahvimmat ja parhaimmin tuetut joukot. Loppuvuodesta 1943 hän osallistui operaatioon, jossa pyrittiin kidnappaamaan italialainen raketti-insinööri Italiasta USA:n palvelukseen. Samalla haluttiin saada selville, mitä italialaiset tiesivät Werner Heisenbergistä ja Carl Friedrich von Weizsäckeristä.

Joulukuussa Heisenberg piti luennon Zürichissä. Luentosalissa kuunteli korvat höröllä Moe Berg, jonka tehtävä oli arvioida, kuinka lähellä ydinpommin valmistamista saksalaiset olivat. Jos saksalaiset näyttivät olevan ratkaisun kynnyksellä, hänen ohjeensa oli suorasukainen: ammu Heisenberg. Hän päätti jättää ampumatta.

Tiedustelutoimetkaan eivät välttämättä olleet Bergin ominta alaa. Hänen veljensä mukaan sota teki Bergistä alakuloisen. Kun hänelle myönnettiin presidentin vapaudenmitali, hän kieltäytyi siitä. 1952 CIA palkkasi Bergin hankkimaan tietoja Neuvostoliiton atomitutkimuksesta. Berg otti vastaan 10 000 dollarin palkkion ja kulukorvaukset, eikä toimittanut mitään vastineeksi. CIA:n upseeri, jolle Berg raportoi, kuvasi Bergiä "oudoksi".

Seuraavat 20 vuotta Berg eli sukulaisten ja ystävien vaivoina, jotka olivat aseettomia hänen sivistyneen charminsa edessä. Kun häneltä kysyttiin, mitä hän tekee elääkseen, hän nosti sormensa huulilleen antaen ymmärtää että hän olisi yhä vakoilija. Kun Bergiä moitittiin siitä, että hän oli haaskannut lahjojaan baseballiin, hän tapasi vastata että mieluummin hän pelaa palloa kuin istuu korkeimmassa oikeudessa. Hänen viimeiset sanansa olivat "Kuinka Mets pärjäsi tänään?".

MLB-tilastot

Moe Berg, s. 27.6.1902, k. 29.5.1972
Oikeakätinen.
Seurat: Brooklyn Robins (1923), Chicago White Sox (1926-1930), Cleveland Indians (1931, 1934), Washington Senators (1932-1934), Boston Red Sox (1935-1939).
Ensimmäinen ammattilaispeli: 27.6.1923.
Viimeinen ammattilaispeli: 1.9.1939.
Lyöntikeskiarvo: .243
Lyönnit: 441.
Juoksut: 206.

Epäonnistuneissa sotaharjoituksissa ei saavuteta minkäänlaisia tuloksia. Onnistuneissa saavutetaan tuloksia liikaakin.

Selvennän asiaa. Epäonnistuneimpia näytöksiä koskaan oli ilmahyökkäys, joka suoritettiin Perussa 1975 Ilmavoimien Viikon kunniaksi. 14 vanhaa kalastusvenettä oli hinattu ulapalle maaleiksi. 30 Perun ilmavoimien hävittäjäkonetta suoritti niitä vastaan vaikuttavan taistelunäytöksen. Ne tulittivat, pommittivat, kiertelivät ja kaartelivat laivaston yläpuolella varttitunnin ajan. Yleisön suureksi hämmästykseksi ne eivät onnistuneet upottamaan yhtäkään alusta.

Onnistuneimmissa sotaharjoituksissa kuolee enemmän ihmisiä kuin taisteluissa. Mutta ennen kuin osaamme täysin arvostaa May Islandin meritaistelua, on luotava pikainen katsaus Britannian mahtavan laivaston K-veneluokan kunniakkaaseen uraan ensimmäisessä maailmansodassa.

Ensimmäisen maailmansodan aikaisista sukellusveneistä Saksan keisarikunnan U-veneet olivat ylivoimaisia. Ne saattoivat purjehtia mielin määrin Atlantilla upottamassa sotilas- ja kauppalaivoja. Britannian amiraliteetti saattoi tuntea itsensä jokseenkin kyvyttömäksi vastata haasteeseen, päätellen siitä että sukellusveneitä ehdotettiin torjuttavaksi opetetuilla merileijonilla ja hedelmäsuolalla. Merileijonat olivat entisiä sirkuseläimiä, jotka harjoitettiin tunnistamaan potkurin ääniä. Palkkioksi ne saivat kalan. Suunnitelma meni mynkään, kun hylkeet eivät välittäneet erottaa sukellusveneen potkurin käyntiääntä muiden potkureiden käyntiäänistä. Hedelmäsuolaa puolestaan piti upottaa merenpohjaan tynnyreittäin. Sukellusveneen saapuessa paikalle hedelmäsuolatynnyrit olisi räjäytetty kauko-ohjauksella, jolloin kupliva kuohunta olisi nostanut sukellusveneenkin pinnalle. Ainakin paperilla.

Tämän kaiken piti muuttua kun Britannia aloitti K-luokan veneiden sarjavalmistuksen elokuussa 1915. Niiden edeltäjä, J-luokan sukellusvene, piti sisällään hulppean kolmen hengen miehistön, eikä saavuttanut suurempaa nopeutta kuin 24 solmua ja senkin vain pintakäynnissä. J-paatilla ei tehnyt yhtään mitään. Niinpä K-veneistä tehtiin niiden täydellisiä vastakohtia. K-veneet olivat sata metriä pitkiä ja raskaampia kuin laivaston suurimmat hävittäjät. Kaikki Britannian sukellusveneet toimivat tietysti höyryllä. Ennen sukellusta tuli sulkea höyry, sammuttaa tulipesät, laskea alas molemmat savupiiput, ja sulkea yhdeksän vesitiivistä ovea ja luukkua. Niinpä hälytyksen tullessa sukellus kesti viisi minuuttia. Kuten brittiläinen kuvaus kertoo hieman sardoniseen sävyyn: "Joutoaika tarjosi kapteenille sen ylellisyyden, että hän saattoi kävellä tarkistamassa että savupiiput ja luukut suljettiin tiiviisti". Ennätyssukelluksen suoritti vene K8, 3 minuuttia ja 25 sekuntia. Saksalaiset U-veneet sukelsivat puolessatoissa minuutissa.

Britannian laivaston historiat toteavat rohkaisevasti, että varsinaiset vaikeudet alkoivat vasta sukelluksen jälkeen. K-veneiden pituus ja paino teki niiden tasapainottamisen vaikeaksi. Pieninkin erehdys sai ne syöksymään pohjaan. Turvallisimmillaan nämä sukellusveneet olivat silloin kun ne pysyttelivät pinnalla, jolloin niiden verrattoman kankea manööverikyky pääsi oikeuksiinsa.

Nämä seikat selittävätkin K-veneiden huiman ansioluettelon:
K1 törmäsi K4:n kanssa Tanskan rannikolla 18.11.1917 ja upotettiin jotteivat saksalaiset olisi saaneet sitä käsiinsä ja nauraneet itseään kuoliaaksi.
K2 syttyi tuleen ensimmäisellä sukelluksellaan.
K3 painui pohjaan koesukelluksessa Stokes Bayssa. Veneestä ehti pelastua mm. eräs merikadetti, joka sittemmin tunnettiin kuningas Yrjö VI:nä.
K4 ajoi karille.
K5 katosi sotaharjoituksissa Biskajan lahdella 20.1.1921. Vene ilmoitti sukeltavansa, eikä siitä sen koommin kuultu.
K6 juuttui pohjaan Devonportin telakka-alueella.
K13 suoritti sukellusharjoituksia 19.1.1917 Gairlochissa Skotlannissa. Harjoitus onnistui. Vene syöksyi pohjaan kun yhtä luukkua ei saatu kiinni ja konehuoneeseen syöksyi vettä. 32 sotilasta hukkui. Vene nostettiin ylös, kunnostettiin, ja jatkoi palvelusta nimellä K22 maaliskuussa 1917.
K15 upposi ankkuripaikkaansa Portsmouthissa 25.6.1921. Kesäpäivän kuumuudessa aluksen hydraulinen öljy oli laajentunut ja sitä seuranneena kylmänä yönä vuorostaan jähmettynyt. Hydraulisen paineen lasku sai suojaluukut höltymään.  

May Islandin "meritaistelussa" 31.1.1918 kaksi K-venelaivuetta höyrysi ulos Rosythista suuren laivasto-osaston kärjessä. Täydellä vauhdilla Forthin lahdesta merelle päin purjehtineet K-veneet joutuivat väistämään miinanraivaajaparia. Jonossa kolmantena kulkeneen K14:n peräsin juuttui kiinni. Sen perässä porhalsi K22, joka oli uponnut vuotta aiemmin nimellä K13. Välttääkseen kohtalonsa uusiutumisen K22 teki mitä tehtävissä oli ja ajoi suoraan K14:n päälle.

K22:n miehistön lähettäessä hätämerkkejä saapui paikalle avuksi taisteluristelijä HMS Inflexible. Nimensä veroista joustamattomuutta osoittaen se höyrysi pimeydestä 18 solmun vauhdilla vääjäämättä suoraan K22:n kylkeen, vei mennessään 9 metrin kappaleen sen keulasta, taittoi rungon mutkalle, ja paineli takaisin pimeyteen.

Ensimmäisen laivueen kärkeen joutunut kevyt risteilijä Ithuriel oivalsi että takana on jotakin vinossa ja suoritti täyskäännöksen. Sen johtama K-venelaivue seurasi uskollisesti johtoaluksen kurssia ja kääntyi suoraan taisteluristeilijöiden, niiden saattohävittäjien ja kevyen risteilijän Fearlessin tielle.

Sekasorto oli sanoinkuvaamaton. HMS Fearless törmäsi K-venelaivueen kärkialukseen K17:ään, joka upposi kahdeksassa minuutissa. Sen takana tulleet sukellusveneet väistivät sivulle parhaansa mukaan sillä seurauksella että K6 leikkasi K4:n lähes poikki, jonka jälkeen takaa tuli K7 joka upotti koko aluksen miehistöineen. Otettuaan K4:stä vauhtia K7 puski uppoavaan K17:ään. 75 minuutissa oli kaksi sukellusvenettä uponnut, kolme vaurioitunut ja 105 merisotilasta kuollut. K-veneiden yhteenlasketut kuolonuhrit nousivat 270:aan, ja kaikki ne olivat omia.
 
Kuin vastaukseksi kysymykseen, mihin Britannian merten mahti katosi, hävittäjä HMS Saintes määrättiin sotaharjoituksissa Portsmouthissa 1947 tulittamaan maalia, joka oli vedetty sen keulan ja hinaaja Buccaneerin välille. Se ampui ohi ja upotti hinaajan.

 

Kansainvälinen seikkailija Algot Niska (1888-1954) kunnostautui olympiajalkapalloilijana, vakoilijana, ja ennenkaikkea salakuljettajana. Kieltolain aikaan Niska salakuljetti pirtua ja natsi-Saksan aikana juutalaisia. Niskan nimi on päässyt israelilaiseen muistomerkkiin, jossa mainitaan muitakin kuuluisia hyväntekijöitä, kuten esimerkiksi Oskar Schindler.  

Jalkapalloilu alkoi Suomessa Karjalan kannaksella. Sortavalan Seminaari otti elokuussa 1898 "jalkapallopelin" koulun ohjelmaan. Oppikoululaiset omaksuivat nopeasti jalkapalloilun. Viipurissa toimi suomalainen ja ruotsalainen klassillinen lyseo sekä suomalainen reaalilyseo. Koulujen väliset ottelut olivat kaupungissa mielenkiintoisia. Koululaispelaajista nimekkäimmät olivat Niskan veljekset. Heistä Algot (Agi) Niska oli veljeksistä kuuluisampi. Veljekset muuttivat Viipurista Helsinkiin todennäköisesti vuonna 1905, ja hänestä tuli Suomen ensimmäinen jalkapallomestari Unitaksen joukkueessa 1906. 1912 Tukholman Olympialaisissa Niska pelasi Suomen joukkueessa, joka sijoittui neljänneksi. Se on Suomen miesten maajoukkueen kaikkien aikojen paras saavutus.

Kieltolaki astui voimaan 1919. Salakuljetuspirtua tuotiin Virosta, Puolasta  ja Saksasta. Laivoista haettiin pirtua pikamoottoriveneillä, jotka olivat varustettu jopa lentokoneen moottoreilla. Veneiden alla vedettiin pirtutorpedoja, haukia. Merivartioston veneet yleensä hävisivät kilpa-ajossa. 1920-luvulla Algot Niskan kotitalo sijaitsi Ruotsissa Haningessa. Välivarastot oli hajautettu muualle. Niska loi tehokkaan verkoston, joka toimi ennen kaikkea sen ansiosta, että sen johtaja ei jäänyt kiinni.

Pirtun salakuljetus ei ollut riskitöntä puuhaa. Poliisit olivat elokuun 10. ja 11. päivän välisenä yönä 1925 saaneet vihin siitä, että tunnettu pirtun salakuljettaja Algot Niska ja hänen tyttöystävänsä olisivat liikenteessä Oolannin maakunnassa. Godbyn nimismies, kruununvouti ja poliisikonstaapeli olivat ryhmittäytyneet metsätielle tutkimaan tulossa olevaa epäiltyä autobussia. Kun auto ei pysähtynyt, otettiin revolverit esille. Poliisit ampuivat muutaman laukauksen varoitukseksi. Nimismiehen onnistui hypätä bussin kyytiin. Hän vaati pysäyttämään auton, mutta kun häntä ei toteltu, hän revolveri kädessään ryömi pirtukanistereiden ja konjakkilaatikoiden yli auton etupäähän. Saatuansa uhkaamalla kuljettajan lopulta pysäyttämään autonsa, hän huomasi, että kuljettajana oli Rafael Wirtanen, kotoisin Saltvikista ja vieressä piiloutuva olikin yllätykseksi liikemies Runo Rotz, kotoisin Maarianhaminasta. Välittäjät saatiin kiinni, mutta Niskasta ei nähty Ahvenanmaalla vilaustakaan.

Niskan viimeinen suuri salakuljetuskeikka päättyi epäonnistumiseen. 12.3.1930 Ruotsin poliisi löysi 21 000 litraa pirtua veneestä Sundskärin luona, ja Niska pidätettiin. Kieltolaki kumottiin kansanäänestyksellä parin vuoden kuluessa, ja Niska alkoi viettää rauhallisempaa elämää. Hän suunnitteli maailmanympäripurjehdusta, omien sanojensa mukaan koska hänellä oli tylsää. Pian sattuma ja historia pitivät huolta siitä että Niskalla ei ollut ainakaan tylsää.

Algot Niskan tyttärenpoika Ilkka Lipsanen (Saska Saarikoski: Danny, 2000) toteaa: Tiedän, että Algot Niska on varsinkin Ahvenanmaan saariston asukkaille todellinen vapauden symboli. Hän oli suuri romanttinen seikkailija, komea ja hyväkäytöksinen seuramies, kielitaitoinen gentlemanni, sisukas ja uhkarohkea, eräänlainen oman aikansa James Bond. Kun talvisota syttyi, hänet värvättiin päämajan tiedusteluosaston vakoojaksi, ja hän esiintyi nimellä Ernst Ovesén. Hän sai käyttää erikoisosaamistaan erilaisissa tiedustelutehtävissä isänmaan hyväksi talvi- ja jatkosodan aikana. Jo vuonna 1918 hän oli osallistunut vapaussotaan valkoisten puolella.

Algot Niska tutustui vuonna 1938 Helsingissä Fritz Altmann –nimiseen itävaltalaiseen liikemieheen, joka oli juutalainen ja pakomatkalla Suomessa. Tämä kertoi Agille, mitä juutalaisille oli Saksassa tapahtumassa. Niska muisteli osuuttaan juutalaisten salakuljettamisessa Apu-lehdessä 3/1953 Matti Jämsälle: "Hitlerin marssi Itävaltaan pirstoi hänen elämänsä. Saksan valtio oli aloittanut järjestelmällisen tuhoamiskampanjan juutalaisten keskuudessa. Fritz Altman tunsi jonkin verran aikaisempia elämäni vaiheita. Hän tiesi minut mieheksi, joka ei hätkähtänyt jokaista vastoinkäymistä ja jolle seikkailut olivat muodostuneet melkeinpä päänvaivaksi."

"Se että syöksyin tuohon seikkailuun oli oikeastaan toisen ystäväni Belen ansiota. Bele oli tuollainen hyvän perheen huono jälkeläinen. Heikko hyvälle konjakille, heikko pokerille ja heikko naisiinkin nähden. Kun Altmanin käytyä käännyin Belen puoleen, hänellä oli vakituinen seuralainen. Morsiamena oli nuorehko lääninhallituksen virkailijatar. Häneltä sain tyhjiä passilomakkeita 800 markkaa kappale. Asiat edistyivät, ja paria viikkoa myöhemmin seisoin Berliinissä Stettiner Bahnhofilla."

Niskan tarkoitus oli saada Altmannin vaimo ulos Saksasta väärillä papereilla, mutta kun hän löysi lopulta perille tapaamispaikkaan, häntä odotti kokonainen joukko juutalaisia. "Jouduin pitämään pienen esitelmän mahdollisuuksistani. Kaikki perustui ajatukseen, että järjestäisin jokaiselle halukkaalle suomalaisen passin pakomatkaa varten. Henkilötiedot merkittäisiin muuten oikein, paitsi että jokainen joutuisi matkustamaan Suomen kansalaisena ja suomalaisella nimellä. Ilman rahaa se ei kuitenkaan onnistuisi. Tarvitaan leimoja ja allekirjoituksia, matkalippuja, mahdollisesti lahjomisia, jne. Lisäksi huomautin että oma turvallisuutenikin oli uhattuna."

Niska sai asiakkailtaan puolet etumaksuna ja valokuvat hieman myöhemmin. Henkilötiedot luvattiin seuraavaksi aamuksi. Niska joutui kuitenkin odottamaan Belen toimittamia passeja pari päivää, minä aikana hän etsi käsiinsä puolalaisen kaivertajan, joka valmisti kumileimasimia, joilla lyötiin passeihin saapumisleimat (Geldbescheinigung erteilt, Warnemünde 2. Juli 1938). Niska itse töherteli ihmeellisiä allekirjoituksia leimojen alle ja paperit valmistuivat ripeästi.

"Montakaan kuukautta en saanut rauhassa työskennellä, kun jo maa alkoi polttaa. Sitä ennen olin jo kuitenkin auttanut Saksasta kymmeniä onnettomia ihmisiä. Vaikka itse olin jo salaisten poliisien vainoamana, uskalsin kuitenkin jatkaa. Eräs auttamani pakolainen pilasi sitten kaiken. Hän petti ensin minua, myi minulta saamani passin kahdesti toiselle. Uuden matkustajan tuntomerkit eivät enää sopineet. Puolitoista vuotta Gestapo etsi minua, mutta minulla oli ihmeellinen onni. Kertaakaan minua ei pidätetty, vaikka Saksan ja kaikkien sen miehittämien ja liittolaismaiden viranomaiset pitivät minua kallisarvoisena saaliina." Hän ei ollut siinä asemassa kuin Oskar Schindler, joka lahjoi natseja ja sijoitti vainottuja tehtaisiinsa, huomauttaa Danny.
 
Kun Saksa julisti sodan Neuvostoliitolle, Hitler sulki rajat tiukasti ja Niskankin keinot loppuivat. Niskan ollessa yhä Saksassa, hänen luokseen tuli laumoittain itkeviä ja rukoilevia ihmisiä, joita hän oli neuvonut lähtemään maasta. Kolme viimeistä passiaan hän luovutti eräälle perheelle.

Matti Jämsän haastattelussa vuotta ennen kuolemaansa Algot Niska vaikuttaa maailmaa nähneeltä mieheltä, joka on pahoillaan, että hänet tunnetaan vain pirtukuninkaana. Hän pohtii ääneen omia motiivejaan juutalaisten pelastamisessa, ja tunnustaa että siinä oli tilaisuus tehdä jotakin ylevää, "sellaista, joka voisi muodostua jonkinlaiseksi hyvien tekojen punnukseksi elämäni ansioita ja vikoja kerran punnittaessa."

Niskan omat muistelmat (Yli vihreän rajan) ovat ilmestyneet monilla kielillä, mutta niitä en ole saanut käsiini.
 

Kamikazejoukkojen idea ei syntynyt Japanin pääesikunnan epätoivoisissa mielissä. Ajatus syntyi, kun alemmat kenttäupseerit alkoivat raportoida lentäjiensä spontaaneista maahansyöksyistä amerikkalaisten hävittäjälaivojen kannelle. Kapteeni Motoharu Okamura oli ensimmäinen, joka kehotti tutkimaan, voitaisiinko itsemurhajoukot varustaa ennalta suunnitellusti. Myrskynjumalat –ohjelma oli kiistelty ja epäsuosittu Japanin upseeriston keskuudessa. Veteraanikomentajat pitivät ajatusta törkeänä ihmishenkien haaskauksena. Joka tapauksessa, lokakuussa 1944  Myrskynjumalat –ohjelma sai esikunnan hyväksynnän sillä ehdolla että lentäjien piti olla vapaaehtoisia. Samaan aikaan Filippiineillä vara-amiraali Takijiro Onishi anoi lupaa perustaa lentoryhmä Kamikaze, joka käyttäisi pommeilla varustettuja hävittäjäkoneita liikkuvina pommeina. Syntyi kaksi erillistä itsemurhapataljoonaa, Myrskynjumalat ja kamikaze.

Onishi saapui Manilaan laivaston komentajaksi lokakuussa 1944. Hänen tavoitteenaan oli tuhota amerikkalaisten koko maihinnousulaivasto viimeistä alusta myöten. Kun ensimmäistä kamikazeryhmää koottiin, Onishi pyysi vapaaehtoisia. Päälliköt ja lentäjät halusivat kuulla lennoston komentajan kapteeni Sakai Yamamoton mielipidettä. Onishi väisti kysymyksen valehtelemalla, että Yamamoto tiesi asiasta. Yamamoto oli manilalaisessa sairaalassa toipumassa auto-onnettomuudesta. Kaikki 23 lentäjää ilmoittautuivat vapaaehtoisiksi. Iskut olivat menestys. Pommikoneet eivät olleet ikinä aiheuttaneet Yhdysvaltojen laivastolle näin paljon tuhoa.

Kamikazet käyttivät Mitsubishin lentokoneita. Myrskynjumalat saivat käyttöönsä Oka-koneen, joka oli japanilaisen vastine saksalaisten V-1-raketille. Okan lento-ominaisuuksissa ei ollut hurraamista, joten se oli helpohko maali ilmatorjunnalle. Monet myrskynjumala-lentäjät vaihtoivatkin Okan hävittäjäkoneisiin, kuten Zeroon.

Voittajien kirjoittama sotahistoria mainitsee, että kamikazelentäjät olivat rohkeita ja päättäväisiä fanaatikkoja, joiden aikaansaannoksilla ei ollut merkitystä sodan kulkuun.

Vai niin. Gerald V. Thomas, joka oli USS Essexin kannella kamikazehyökkäyksen aikana 25.11.1944, mainitsee että itsemurhapommittajien psykologinen vaikutus oli niin järisyttävä, että tukialuksen ilmatorjunta alkoi paniikissa ampua kaikkea mikä liikkui, myös omia koneita. Suurin osa koneista osui harhaan tai pudotettiin alas, mutta silti tappiot olivat Thomasin mukaan yhteensä 120 upotettua alusta ja yli 3000 kuollutta liittoutuneiden sotilasta.

Ja miten mahtoi olla sen fanaattisuudenkin laita. Motoji Ichikawa selvisi sattumien summan tuloksena kertomaan oman tarinansa siitä, kuinka hänestä tuli kamikaze:

"Äkkiä kovaäänisistä kuului päivystävän upseerin ääni. "Kaikki lentäjät riviin päämajan edustalle!" Heti kun olimme asettuneet muodostelmaan, laivueen komentaja ilman esipuheita huusi "Kaikki jotka ovat vielä lapsia, nostakaa kätenne!" Heidän käskettiin mennä takaisin parakkeihin. Hämmentyneinä he tottelivat käskyä. "Perheiden vanhimmat pojat, poistukaa myös parakkeihin!"

Laivueen komentaja käski jäljelle jääneet miehet piiriksi ympärilleen. "Sotauutiset ovat hyvin huonoja. Meidän täytyy jollakin ilveellä käynnistää hyökkäys, joka aiheuttaa viholliselle kestämätöntä kipua. Tämän päämäärän saavuttaaksemme olemme kehittäneet uuden varmasti tappavan aseen. Mutta jotta tämä erikoishyökkäys onnistuisi, kone on suunniteltu vain yksisuuntaista matkaa varten."

Laivueen komentaja pyysi lentäjiä vastaamaan kyllä tai ei kirjoittamalla vastauksensa tunnuskorttiinsa ja pudottamaan sen erityiseen laatikkoon. Ichikawaa houkutti kirjoittaa "ei", mutta hän tiesi, että hän ei voisi. Hänet katsottaisiin epäsotilaalliseksi ja epämiehekkääksi, jos hän tekisi niin. Niinpä hän kirjoitti "kyllä". "

Amerikkalainen kun on, Gerald V. Thomas toteaa, että kamikaze-lentäjien esimerkki herättää kysymyksen, kuinka suhtautua tämän päivän terroristeihin, jotka ovat valmiita uhraamaan oman halvan henkensä. Thomas jättää vastauksen avoimeksi.

Itselleni tulee mieleen kysymys oppivatko liittoutuneet suhtautumaan kamikazeihin lopulta millään tavalla, paitsi näyttämällä mahdollisimman suurta voimaa, sen äärimmäiseen muotoon asti. Ennen kaikkea kaikki alkoi muutamista lentäjistä, jotka ilman käskyä, oman valintansa kautta, tekivät päätöksen aiheuttaa mahdollisimman paljon tuhoa viholliselle toivottomassa tilanteessa. Muutamien lentäjien esimerkistä tuli sitten institutionalisoitu järjestelmä, jossa ei ollut enää puhettakaan omasta valinnasta tai vapaasta tahdosta, vaan mukautumisesta ylempien toivomuksiin jotta ei menettäisi kasvojaan.  

Kun kilpaillaan maailman kaikkien aikojen kurjimman vakoojan kyseenalaisesta tittelistä, Saksalla on tarjota varteenotettava ehdokas, Franz von Papen (1879-1969). Hän epäonnistui komeasti kummassakin maailmansodassa, ja kun hänen tiliinsä lasketaan vieläpä Hitlerin valtaannousun pohjustus, kysymys on mielekkään maailmanhistorian kannalta erittäin huomattavasta henkilöstä.

1915 von Papen työskenteli Saksan sotilasattasheana Yhdysvalloissa. USA ei ollut sodassa vielä mukana, mutta sotaakäyvien maiden toimet kiinnostivat luonnollisesti amerikkalaisten vastavakoilua suuresti. Von Papen oli vastavakoilun kiitollisimpia kohteita, sillä hän piti saksalaisen järjestelmällistä kirjanpitoa maassa toimivista agenteista, heidän osoitteistaan ja palkkioistaan. Nämä tiedot von Papen säilytti kansiossa, jossa luki "Maksusuoritukset vakoilijoille". Hänellä oli myös viimeisin salakirjoitusavain varmassa tallessa sellaisessa paikassa, josta sen saattoi vaivattomasti saada käsiin tarpeen vaatiessa - kirjoituspöydän lukitsemattomassa laatikossa.

Von Papenin alainen Franz Rintelin organisoi taitavan sabotaasitoiminnan Atlantin kuljetuksien vaikeuttamiseksi. Britanniaan aselastissa matkaaviin rahtilaivoihin sijoitettiin aikapommeja. Lisäksi Rintelin agitoi satamatyöläisten lakkoja. Saksalaisten kannalta Rintelin oli tehokas ja aikaansaapa mies. Von Papenin mielestä hän oli rasittava, ja hän korkeimman omakätisesti sai aikaan, että Rintelin kutsuttiin takaisin Saksaan.

Von Papen lähetti Berliiniin salakielisen viestin koodilla, joka oli jo englantilaisten tiedossa, ja ilmoitti missä aluksessa ja minä päivänä Rintelin palaa kotiin. Kun laiva ankkuroi Plymouthiin, Englannin laivaston tiedustelupalvelu pidätti Rintelinin ja saattoi Saksan menestyksekkäimmän sabotöörin kohteliaasti sotavankileirille.

Kun Yhdysvallat liittyi Ensimmäiseen Maailmansotaan, joutui von Papenkin palaamaan Saksaan. Hän ei tietenkään voinut hävittää kallisarvoisia ja arkaluontoisia dokumentteja lähtiessään, sehän olisi ollut liian tavanomaista. Hän pakkasi ne mukaansa lukuisiin matkalaukkuihin. Falmouthin satamassa Englannin viranomaiset katsoivat, että vaikka von Papen itse nautti diplomaattista koskemattomuutta, se ei koskenut hänen matkatavaroitaan. Von Papenin kaikki paperit takavarikoitiin, vaikka diplomaatti julkitoi tyrmistyneen närkästyksensä. 

Täystuho von Papen sijoitettiin seuraavaksi aiheuttamaan briteille harmia Palestiinassa. Kun kenraali Allenby ja Arabian Lawrence valloittivat Nasaretin, Allenby sai todeta että von Papen oli oppinut erehdyksistään. Hän ei ollut sullonut saksalaisten salaisia asiakirjoja enää matkalaukkuihinsa. Hän jätti ne kaikki koskemattomina jälkeensä toimistoonsa. Britannian sotaministeriö sähkötti Allenbylle: "Jos saatte von Papenin kiinni, älkää lähettäkö häntä vankilaan, vaan hullujenhuoneeseen."

Ensimmäisen Maailmansodan aikaiset saavutukset ilmeisesti unohtuivat pian. Hitler nimitti von Papenin 1939 suurlähettilääksi Turkkiin.

Ilmapiiri Saksan tiedustelussa oli mustasukkaisen kateellinen. Osastot eivät olleet hyvissä väleissä, yhteistyöstä puhumattakaan. Ernst Kaltenbrunnerin johtamalla Gestapon turvallisuusosastolla oli oma agenttinsa kaikissa ulkoministeriön johtamissa edustustoissa. Ulkoministeri Joachim von Ribbentrop luotti mieluummin omiin agentteihinsa. Armeijan tiedustelupalvelu Abwehr veti omaa linjaansa. Asiaan kuului että Kaltenbrunner, von Ribbentrop ja von Papen eivät voineet sietää toisiaan.

Ankarassa Kaltenbrunnerin asiamiehenä oli luutnantti Moyzisch, nimellisesti attashea, mutta todellisuudessa politrukki, jonka tehtävä oli pitää silmällä suurlähetystön henkilökuntaa ja raportoida Berliiniin. Moyzischissa alkoi herätä ihailu hienostunutta ja aristokraattista von Papenia kohtaan. Moyzisch alkoi pitää von Papenia ensiluokkaisena diplomaattina.

Syksyllä 1943 Moyzischin puheille saapui Englannin suurlähettilään sir Hughe Knatchbull-Hugessenin kamaripalvelija, joka tarjosi myytäväksi filmirullaa. Hän väitti filmillä olevan kuvia sir Hughen kassakaapissa säilyttämistä dokumenteista. Moyzisch neuvotteli von Papenin kanssa, von Papen kysyi neuvoa Berliinistä, ja Berliini suostui ostamaan filmin 20 000 punnalla. Kamaripalvelija lupasi toimittaa lisää filmejä.

Salaisia asiakirjoja alkoi saapua rullittain von Papenin käsiin. Hän maksoi ne ja lähetti Berliiniin, jossa von Ribbentrop ja Kaltenbrunner riitelivät, mitä niiden sisällölle olisi oikein tehtävä. Kun von Ribbentrop alkoi salata Kaltenbrunnerilta filmien sisältöä, Kaltenbrunner antoi Moyzischille käskyn, että hänen on vastedes toimitettava filmit suoraan hänelle, eikä von Papenin välityksellä von Ribbentropille. Itse asiassa von Papen ei saisi nähdä filmeistä enää vilaustakaan.

Moyzisch noudatti Kaltenbrunnerin käskyä, kunnes vastaan tuli tieto, jonka mukaan Turkki aikoisi sallia brittisotilaiden kauttakulun. Tämä oli niin tärkeä ja suurlähettilään toimivaltaan kuuluva asia, että Moyzisch vei rullan heti von Papenille. Von Papen lähti oitis audienssille Turkin ulkoministerin luokse ja vaati selitystä. Eikö Turkki olekaan enää puolueeton? Von Papenin rähistyä ja mentyä matkoihinsa Turkin ulkoministeri soitti välittömästi Britannian suurlähettiläälle. Sir Hughe ymmärsi heti, että lähetystössä on vuoto. Koko lähetystön henkilökunta pantiin tarkkailuun ja turvatoimia kiristettiin. Saksalaisten tietolähde Ankaran Britannian lähetystössä kuivui siihen.

Mikä mainiointa, saksalaiset eivät onnistuneet käyttämään millään tavalla hyväkseen Englannin suurlähettilään kamaripalvelijan myymiä tietoja. Berliinissä epäiltiin ankarasti Ankarasta tulevia tietoja. Sitä ei pidetty niin merkittävänä asemapaikkana, että sieltä voisi saada käsiinsä mitään merkittävää.

Nürnbergin oikeudenkäynnissä sotaoikeus totesi, että von Papen oli syyllistynyt "poliittisiin moraalittomuuksiin", mutta ne eivät vastanneet "yhteistoimintaa rikosten tekemiseksi rauhaa vastaan", kuten von Papenin syytteessä luki, joten hänet vapautettiin. Hirtehisimpien tarkkailijoiden mielestä oli tahattoman koomista että von Papen oli syytteessä. Liittoutuneiden olisi päinvastoin pitänyt antaa hänelle kunniamerkki. Von Papen oli ollut liittoutuneiden paras apu Berliinissä, vieläpä kahdessa maailmansodassa.

Harvinaisessa avomielisyyden puuskassa Pentagon päästi 1980 työnantajansa, Yhdysvaltojen kongressin, lukemaan papereistaan mitä he oikein puuhailivat. Eräs kappale aserajoitusten valvontajärjestelmää kuvailevasta asiakirjasta kuului seuraavasti:

”(Pyyhitty) on avainasemassa maailmanlaajuisen valvonta- ja varoitusjärjestelmän kannalta. Tällä hetkellä (pyyhitty) koostuu (pyyhitty) satelliitista, kahdesta (pyyhitty) satelliitista, (pyyhitty) joka (pyyhitty) (pyyhitty) varten, (pyyhitty) joka (pyyhitty) (pyyhitty) satelliitteja, ja (pyyhitty) joka tarjoaa (pyyhitty) (pyyhitty) tarkoituksiin. Näillä tiedoilla, (pyyhitty) voidaan eliminoida.”

Mielialojen rauhoituttua johtopäätökseksi tuli, että kyseessä oli todennäköisesti niin salainen asia, ettei asiakirjan kirjoittajakaan tiennyt siitä hölkäsen pölähtävää.

Toiseen Maailmansotaan liittyviä kummallisuuksia.

Vihollisista kyllä aina selviää, mutta kuinka tulisi toimeen liittolaisisten kanssa. Ensimmäisen kaatuneen saksalaisen sotilaan tappoivat japanilaiset Kiinassa 1937. Ensimmäisen kaatuneen amerikkalaissotilaan tappoivat neuvostoliittolaiset Talvisodassa. Korkea-arvoisin kaatunut amerikkalaissotilas oli kenraalimajuri Lesley McNair, jonka sai tähtäimeensä Yhdysvaltain ilmavoimat.

1941 Pearl Harborin aikoihin Yhdysvaltojen laivaston esikunnan lyhennys oli CINCUS, jonka voi lukea helposti "sink us", upottakaa meidät. Yhdysvaltojen 45. jalkaväkidivisioonan tunnuksena oli hakaristi, ja Adolf Hitlerin yksityisvaunu Saksan rautateillä oli nimeltään "Amerika". Kaikki tunnukset jouduttiin vaihtamaan.

Japanilainen hävittäjä-ässä Hiroyoshi Nishizawa pudotti 80 viholliskonetta, ja sai tietysti surmansa ollessaan matkustajana kuljetuskoneessa.

Saksalaisen sukellusveneen U-120 upotti epäkuntoon joutunut aluksen wc-pytty.

Normandian maihinnousussa ensimmäisten "saksalaisten" sotavankien joukossa oli lukuisia korealaisia. Heidät oli pakotettu Japanin armeijaan, jonka väreissä he olivat jääneet venäläisten vangeiksi, jotka olivat pakottaneet heidät puna-armeijaan, jonka alaisuudessa he olivat jääneet saksalaisten vangeiksi, jotka olivat pakottaneet heidät Kolmannen Valtakunnan palvelukseen, jonka univormuissa he olivat amerikkalaisten vangitessa heidät…

Kun liittoutuneet lopulta saavuttivat Reinin, useimmat sotilaat merkitsivät valloituksensa virtsaamalla jokeen. Tämä oli yleinen tapa alimmasta sotamiehestä aina Winston Churchilliin, joka teki siitä suuren tapauksen, ja kenraali Pattoniin, joka halusi että tapahtuma ikuistettiin valokuvaan.

Massiivisen laivastokeskityksen jälkeen 35 000 amerikkalaista ja kanadalaista sotilasta teki maihinnousun Kiskan saarelle Aleuteille. 21 sotilasta kaatui tulituksessa. Vielä hullummin olisi voinut käydä, jos saarella olisi ollut yhtään japanilaisia.

Pennsylvanialainen hammaslääkäri ja keksijä Lytle Adams oli autoilemassa kotiinsa ja kuunteli autoradiossa uutisia hyökkäyksestä Pearl Harboriin. Matkan aikana hän suunnitteli täydellisen vastahyökkäyksen. Pyydystettäisiin miljoonia lepakoita, saatettaisiin ne horroksiin kylmäkammiossa ja sidottaisiin niiden selkään räjähdyspanos. Pökertyneet ja viritetyt lepakot päästettäisiin vapaaksi Japanin yllä, jolloin ne suuntaisivat luontaisiin majapaikkoihinsa rakennusten ullakoille, räystäiden alle, jne. Tokio olisi palasina.

Hra Adams ei ollut kuka tahansa kadunmies. Hän omisti puolet eräästä lentoyhtiöstä. Hän tunsi USA:n presidentin vaimon Eleanor Rooseveltin. Presidentti Roosevelt kirjoitti sodanjohdolle muistion, jossa hän korosti että "Adams ei ole kaheli". Uskomatonta mutta totta, näillä suosituksilla Yhdysvaltojen armeija ryhtyi testaamaan ideaa. Yli kaksi vuotta kestäneiden ja kaksi miljoonaa dollaria maksaneiden tutkimusten jälkeen todettiin, että kamikaze-lepakko ei jaksaisi kantaa edes pienintä kilon painoista pommia.

Yhdysvaltojen sodanjohto hylkäsi Adamsin idean ja ryhtyi kehittämään ydinpommia. Adams oli raivoissaan. "Lepakkopommilla voittaisimme sodan aivan varmasti" hän toisti kenelle tahansa kuka halusi kuulla hänen mielipiteensä, "ja nyt ne häsläävät pikkuruisten atomien kanssa. Tekisi mieleni itkeä!"

Japanilaiset sotilaat, jotka vannoivat toisessa maailmansodassa uskollisuudenvalan keisarilleen, pitivät uhmakkaasti kunniaansa yllä loppuun asti. Eräissä tapauksissa jopa vuosikymmeniä.

Luutnantti Hiro Onodan sota päättyi ei ennemmin eikä myöhemmin kuin 10.3.1974 kello 15. Yksinäinen sissitaistelija oli valvonut tukikohtaansa Filippiineillä syrjäisen Lubang-saaren viidakossa kaikki nämä vuosikymmenet välittämättä siitä, ettei hän ollut kohdannut vihollisen vastarintaa pitkiin aikoihin. Hän tapasi silloin tällöin tulla esiin viidakosta ja laukaista yksinäisen luotinsa keisari Hirohiton puolesta. Pääasiallinen ravinnonlähde saarella oli banaanit. Luutnantti Onoda myönsi löytäneensä "Tulkaa kotiin"-lentolehtisen vuonna 1952, mutta hän piti sitä jenkkien salakavalana vehkeilynä, jolla yritettiin saada hänet antautumaan.

Saarella oli alun perin neljä sotilasta; Onoda, Akatsu, Shimada ja Kozuka. Sotamies Yuichi Akatsu sai ensimmäisenä tarpeekseen ja katosi 1949. Jäljelle jääneet pitivät varmana että heikko Akatsu olisi kuollut yksinään. 1950 he kuitenkin löysivät Akatsun jättämän viestin, jossa tämä kertoi kohdanneensa ystävällisiä joukkoja. Akatsu jopa johdatti filippiiniläiset etsimään kolmea jäljelle jäänyttä miestä, mutta he käsittivät että Akatsu oli loikannut vastustajan riveihin, joten he vetäytyivät piiloon vuoren toiselle puolelle.
 
Kesäkuussa 1953 korpraali Shimada haavoittui kahakassa kalastajien kanssa, mutta Onoda hoiti hänet kuntoon. Toukokuussa 1954 Shimada kuoli yhteenotossa etsintäpartion kanssa. Kymmenen päivää myöhemmin pudotettiin lisää lentolehtisiä ja kaiuttimista huudettiin "Onoda, Kozuka, sota on ohi!" Shimadan onneton kohtalo oli vain lisännyt japanilaisten päättäväisyyttä, joten antautuminen ei tullut kuuloonkaan. Seuraavaksi paikalle hankittiin puhumaan Onodan veli. Onoda ei tietenkään voinut nähdä veljensä kasvoja, joten hän päätteli että jenkit ovat tällä kertaa todella ylittäneet itsensä. He ovat nähneet niin paljon vaivaa, että ovat hankkineet paikalle imitaattorin, joka on opetellut puhumaan kuin hänen veljensä.

1965 Onoda ja Kozuka ryöstivät transistoriradion. Onoda muisteli, että he kuuntelivat lähetyksiä Pekingistä, mutta he uskoivat edelleen että kaikki oli valetta ja propagandaa. Poliisi ampui Kozukan riisinryöstöretkellä 1972. Hautajaiskuvat ja lehdet, joissa kuvattiin Kozukan juhlallisia hautajaisia Japanissa, tavoittivat Onodan, mutta Onoda ei edelleenkään mennyt lankaan.

Kuinka Onoda sitten antautui? Helmikuussa 1974 Onoda kohtasi rannalla japanilaisen opiskelijan nimeltään Suzuki, joka kiersi maailmaa ja halusi nähdä "luutnantti Onodan, pandakarhun ja hirveän lumimiehen, tässä järjestyksessä". (Hän löysi Onodan, näki eläintarhassa pandan, mutta hirveää lumimiestä hän ei ikinä kohdanut.) Onoda lähestyi varovasti aseetonta Suzukia, joka oli yksin teltassaan, ja miehet ryhtyivät juttusille. Onoda sanoi Suzukille, että hän odottaa yhä komentajansa käskyä, ja ellei sitä kuulu, on turha kuvitellakaan että hän luovuttaisi. Suzuki lähti ja lupasi palata takaisin. Niin hän teki.

9.3.1974 Onoda kävi tarkistamassa sovitun kohtauspaikan ja löysi Suzukin jättämän paketin. Sisällä oli valokuvia Suzukin ja Onodan kohtaamisesta ja kaksi armeijan käskykirjettä. Seuraavana aamuna Onoda lähti tapaamaan Suzukia. Suzuki oli tuonut mukanaan ei enempää eikä vähempää kuin Onodan sodanaikaisen esimiehen majuri Taniguchin. Majurin suullisella käskyllä Onoda luovutti miekkansa, ja niin hänen sotansa päättyi. Onoda eli tietysti edelleen vuotta 1944, ja vaikka hänet otettiin sankarina vastaan Japanissa, hän ei pitänyt suinkaan kaikesta mitä näki. Hän julkaisi muistelmansa, viljeli vähän aikaa maata Brasiliassa, kunnes palasi lopullisesti kotiin ja alkoi pitää luontoleiriä lapsille.

Vielä tämänkin jälkeen toinen maailmansota jatkui täyttä päätä Morotain saarella Indonesiassa, jossa sotamies Teruo Nakamura piti yllä taipumatonta vastarintaa liittoutuneita vastaan. Sotamies Nakamuran saari saatiin lopulta demilitarisoiduksi joulukuussa 1974.

Korpraali Soichi Yokoi piileskeli Guamin viidakossa aina vuoteen 1972 asti, jolloin kaksi metsästäjää löysi hänet kalastamasta joella. Yokoi ei ollut yhtä ehdoton kuin Onoda, hän päätti luovuttaa, kun hänet kerran oli keksitty. Hän haki kiväärinsä ja pyysi palauttamaan sen keisarille terveisinä "olen pahoillani etten palvellut hänen majesteettiaan tyydyttävällä tavalla".

Soichi Yokoi oli elänyt yksin vuodesta 1962, jolloin hänen asetoverinsa kuolivat. Hän oli asunut erilaisissa ruo'oilla katetuissa maakuopissa ympäri Guamia. Löydettäessä hän käytti vaatteita, jotka hän oli itse kutonut hibiskuksen kuiduista. Yokoi kertoi tienneensä suurinpiirtein vuodesta 1952 alkaen, että sota oli ohi, mutta hän silti pelkäsi tulla esiin piilosta. "Meille japanilaisille sotilaille tähdennettiin, että oli parempi kuolla kuin kokea se häpeä että joutuu vangituksi elävänä. Sain voimaa ja tahtoa selvitä hengissä siitä että uskoin itseeni. Toisaalta japanilaisena sotilaana minua kannusti se, ettei ollut häpeä jatkaa elämää."

Japanissa työleiriltä karannut kiinalainen orjatyöläinen Liu Lianren pakoili viranomaisia 13 vuoden ajan Hokkaidon vuorilla tietämättä että sota oli päättynyt. Hänet löydettiin 1958. 28 vuotta myöhemmin Liu haastoi Japanin hallituksen oikeuteen vaatien korvauksia sodanaikaisesta orjuudestaan ja siitä, että hänen pelastamisensa jälkeen hallitus oli jättänyt hänet oman onnensa nojaan. 2001 oikeusistuin Tokiossa myönsi 20 miljoonan jenin korvaukset Liulle, joka oli jo ehtinyt kuolla edellisenä syksynä kotonaan Kiinassa 87-vuotiaana.

MUOKKAUS 27.5.05:

Tarinat elävät yhä! Päivän BBC kertoo:
http://news.bbc.co.uk/2/hi/asia-pacific/4585287.stm

CIA:n yritykset päästää päiviltä Kuuban johtaja Fidel Castro ovat aina olleet oma lukunsa. USA:n kongressin tutkimusvaliokunta selvitti 1975, että Fidel Castron pään menoksi oli toteutettu ainakin 24 salamurhayritystä, jotka kaikki olivat epäonnistuneet. Operaatio Mungon tarkoituksena oli katkaista kaula käärmeeltä nimeltä Castro, mutta mungon hampaat osoittautuivat kovin tylsiksi.

Jo elokuussa 1960, yhdessä varhaisimmista yrityksistä, olivat aivot liikkeellä: Castron vieraillessa YK:n yleiskokouksessa hänen sikaarikoteloonsa ujutettaisiin myrkytettyjä sikaareja. Lähellekään ei päästy. Samalla CIA hylkäsi idean räjähtävistä sikaareista. Toisessa - tai sitten samassa, kukaan ei pysty enää pitämään näistä hankkeista lukua - neronleimauksessa ehdotettiin, että Castron sikaari uitettaisiin jossakin superhallusinogeenissä, jotta päästessään kameroiden eteen Castro olisi niin kaukana kuun toisella puolella, että hänen uransa päättyisi julkiseen nöyryytykseen. Samaan luokkaan kuului idea pumpata TV-studioon ilokaasua.

Vielä omaperäisempi aivoitus oli ripotella Castron kenkiin thaliumsuolaa. Thaliumsuolan voimasta ihokarvat putoaisivat munaskuita myöten. CIA:n teknillisen osaston muistio ilakoi etukäteen näkymästä, jossa parraton, kalju, kulma- ja häpykarvaton Castro olisi kuin "voimattomaksi tehty Simson!"

1962 suunniteltiin hyökkäystä kiertoteitse. Ensin salamurhaaja listisi Fidel Castron veljen Raul Castron. Sen jälkeen hän piileskelisi maassa ja ottaisi tähtäimeensä Fidelin hänen osallistuessaan hautajaiskulkueeseen.

1963 päästiin jo niin pitkälle, että Castron ollessa valtiovierailulla Ranskassa sikäläisen palkkamurhaajan piti ampua täytekynään kätketty panos kohti Castroa, mutta koska Yhdysvaltojen presidentti John F. Kennedy murhattiin samana päivänä, hanke peruutettiin.

Kun CIA:ssa kuultiin, että Castro harrastaa sukeltamista, keksittiin saastuttaa Castron sukelluspuku tuberkuloosibakteerilla. Puvun toimitti perille amerikkalainen lakimies, joka neuvotteli Castron kanssa Sikojen lahden maihinnousun yhteydessä vangeiksi jääneiden taistelijoiden vapauttamisesta. Lakimies tietysti ojensi Castrolle lahjaksi saastuttamattoman sukelluspuvun.

Edellisen hankkeen epäonnistuttua CIA:n teknillinen osasto kehitteli sukellusteemaa ja keksi räjähtävän jättikokoisen simpukankuoren, joka tappaisi Castron hänen sukellusretkellään. CIA:n sisäisessä muistiossa suunnitelmaa moitittiin "niin epäkäytännölliseksi ja huomiota herättäväksi, että kuka hyvänsä silminnäkijä ehtisi epäillä jotakin kieroa olevan tekeillä."

1971 oltiin jo lähellä, kun Castro vieraili Allenden Chilessä. Salamurhaaja, jonka TV-kameran sisälle oli kätketty ase, soluttautui kameramiehenä lehdistötilaisuuteen. Hanke kariutui, koska kameramiehen hermot pettivät, eikä hän pystynyt painamaan liipaisinta.

Vielä 1994 Kolumbiassa espanjankielisten maiden konferenssissa piti Castro saataman pois päiviltä hänen ajaessaan Cartagenan kaupungin halki yhdessä nobelkirjailija Gabriel García Marquezin kanssa. Castron kuultua yrityksestä hän  totesi että olisi ollut kunniakasta kuolla niin loistavan kirjailijan seurassa.

Ehkä kaikkein ilmestyksenomaisin aivoitus oli kenraali Edward Lansdalen luomus. Lansdale, joka vastasi Kennedyn aikana Kuuban operaatioista, suunnitteli synnyttävänsä kansannousun levittämällä Kuuban katolisille sanaa, kuinka Kristuksen toinen tuleminen on käsillä ja Antikristus on - yllättävää, yllättävää - Fidel Castro. Ennalta ilmoitettuna hetkenä Kristus nousisi Kuuban rannikolle amerikkalaisesta sukellusveneestä, ja kuubalaiset kukistaisivat saatanallisen johtajansa. Suunnitelman varjopuoli oli, että Kristus ei ollut käytettävissä.

Vuoteen 2001 mennessä Castro oli 42-vuotisen hallituskautensa aikana selvinnyt kuubalaisten laskelmien mukaan 637:stä murhayrityksestä, mikä merkitsisi uutta murhayritystä joka 24. päivä.

Yhdysvaltojen laivaston kapteeniluutnantti Joseph. P. Fyffe sai elokuussa 1870 komennuksen lähteä San Franciscon kautta itämaille. Hänestä tulisi komean fregatin päällikkö, joten kyseessä oli mieluisa tehtävä. Ongelmana oli, että kapteeniluutnantti Fyffe majaili itärannikolla, eikä hänellä ollut varaa matkustaa mantereen poikki. Fyffe kirjoitti laivaston taloudenhoitajalle ja esitti, että valtion tulisi toki kustantaa hänen sijoittamisensa uuteen asemapaikkaan. Taloudenhoitaja kieltäytyi ja perusteli "Vakiintuneen tavan ja voimassa olevien säännösten mukaan upseerin on matkustettava omalla kustannuksellaan ja esitettävä matkalasku perille saavuttuaan." Fyffe vetosi seuraavaksi meriministeriin, ja sai yhtä tylyn vastauksen.

Merikarhu noitui sapekkaasti. Miten hän voisi esittää matkalaskun perille saavuttuaan, kun hänellä ei ollut varaa ostaa junalippua josta esittää laskun! Hän syventyi ohjesääntöön ja löysi pykälän "Matkan varrella Teidän tulee jatkuvasti ilmoittaa olinpaikkanne merenkulkuosastolle". Sen sijaan ohjeissa ei määrätty mitään siitä, milloin ja millä tavoin hänen olisi saavuttava San Franciscoon.

Kapteeniluutnantti puki ylleen parhaimman sotilaspukunsa, kiinnitti miekkansa hihnalla matkalaukkuun, ja lähti 25.8.1870 New Londonin satamakaupungista San Franciscoon - marssien. Illansuussa hän oli ennättänyt East Haddamiin, josta hän ensimmäisen kerran sähkötti merenkulkuosaston päällikölle olinpaikkansa.

ELOKUUN 25 PÄIVÄNÄ 1870: OHJEEN N:O 1998 MUKAISESTI KAPTEENILUUTNANTTI FYFFE MATKALLA NEW LONDONISTA SAN FRANCISCOON STOP JALKAISIN STOP TÄMÄN SÄHKEEN TARKOITUS TIEDOITTAA OLINPAIKKANI MERENKULKUOSASTOLLE STOP KULKENUT TÄNÄÄN 22 MAILIA STOP YÖTÄ HEINÄLADOSSA STOP ERITTÄIN KUNNIOITTAVASTI FYFFE.

ELOKUUN 26 PÄIVÄNÄ 1870: MATKALLA STOP JALKAISIN STOP KULKENUT TÄNÄÄN 31 MAILIA STOP BRISTOLIN PORMESTARIN YSTÄVÄLLISELLÄ SUOSTUMUKSELLA YÖTÄ HÄNEN TALLISSAAN STOP HUOMAAN HÄNELLÄ OLEVAN ERIKOISESTI TROPIIKKEJA VARTEN KASVATETTUJA MUULEJA STOP EHDOTAN LAIVASTO TUTKII ASIAA.

ELOKUUN 27 PÄIVÄNÄ 1870: MATKALLA STOP JALKAISIN STOP KULKENUT TÄNÄÄN VAIN 15 MAILIA STOP SATANUT KOKO PÄIVÄN STOP YÖTÄ LITCHFIELDISSÄ ISÄNI YSTÄVÄN KENRAALI HOLMESIN LUONA STOP MERIUPSEEREILLE SÄÄDETYT SAAPPAAT MIELESTÄNI SOPIMATTOMAT PITKILLE PATIKKAMATKOILLE STOP EHDOTAN YLILÄÄKÄRI TUTKII ASIAA.

ELOKUUN 28 PÄIVÄNÄ 1870: MATKALLA STOP JALKAISIN STOP KULKENUT TÄNÄÄN 28 MAILIA VAIKKA JALKINEENI PAHASTI KULUNEET STOP NÄILLÄ SEUDUIN EI TUNNETA LAIVASTOUNIVORMUA STOP SUURI VÄKIJOUKKO KULKI OSAN MATKAA KANSSANI STOP LAULOIN HEILLE MERIMIESLAULUJA STOP ASUKKAIDEN MIELESTÄ ILAHDUTTAVA DEMOKRATIAN MERKKI SOTALAIVAN PÄÄLLIKKÖ KÄVELEE 3000 MAILIA UUTEEN ASEMAPAIKKAANSA STOP POLIISIPÄÄLLIKKÖ LUOVUTTANUT VANKILAN PARHAAN KOPIN YÖSIJAKSENI.

ELOKUUN 29 PÄIVÄNÄ 1870: MATKALLA STOP JALKAISIN STOP PYYDÄN VÄRVÄYSUPSEERI VALTUUTETAAN ANTAMAAN MINULLE UUDET KENGÄT STOP VANHAT HAJOSIVAT TÄNÄÄN AAMUPÄIVÄLLÄ STOP SAAVUIN ALBANYYN PALJAIN JALOIN STOP JÄÄN KAHDEKSI PÄIVÄKSI SEWARDIN HOTELLIIN ODOTTAMAAN VASTAUSTA STOP ANSAITSEN ELATUKSENI BAARIMESTARINA STOP TÄKÄLÄINEN ROMMI PAREMPAA KUIN LAIVASTOSSA TARJOILTU STOP LÄHETÄN NÄYTTEEN STOP ERITTÄIN KUNNIOITTAVASTI FYFFE.

Albanyn värväysupseeri kutsui seuraavana iltana kapteeniluutnantti Fyffen puheilleen. Fyffe ilmaantui toimistoon täydessä univormussa ja lainakengät jalassa. "Minulla on teille sähke", upseeri ilmoitti. "Kas tässä."

ILMOITTAKAA SEWARDIN HOTELLIN BAARISSA OLESKELEVALLE KAPTEENILUUTNANTTI J.P.FYFFELLE STOP LAINAUSMERKKI ANTAUDUMME STOP MERIMINISTERI VALTUUTTAA ALBANYN VÄRVÄYSUPSEERIN VARUSTAMAAN TEIDÄT KENGILLÄ JA KYYDITSEMÄÄN TEIDÄT NIIN NOPEASTI KUIN MAHDOLLISTA ALBANYSTA SAN FRANCISCOON STOP MERENKULKUOSASTON PÄÄLLIKKÖKIN OSAA NAURAA KUN JOKU OSOITTAUTUU HÄNTÄ NOKKELAMMAKSI STOP LAINAUSMERKKI KUNNIOITTAVASTI MERENKULKUOSASTO.

Ja tästä lähtien Yhdysvaltojen laivasto päätti ruveta maksamaan upseereittensa virkamatkat ennakolta.

Geoffrey N. Pyke (1894-1948) oli kaikkien tuntema nimi Englannissa jo ennen kuin hän aloitti maineikkaan uransa II maailmansodan aikana, mutta hänen silloin kehittämänsä oivallukset tekivät hänestä lopullisesti kuuluisuuden.

"Professor Brainstrom" laski perustan maineelleen I maailmansodassa. Hän toimi kirjeenvaihtajana Berliinissä, kunnes viranomaiset keksivät hänet, ja olivat teloittaa hänet heti paikalla. Pyke lähetettiin vankileiriin, josta hän karkasi vankitoverinsa kanssa takaisin Englantiin. Pako teki hänestä kansallissankarin, ja hän kirjoitti seikkailuistaan suositun kirjan. Sodan jälkeen hän rikastui pörssissä, ja muistaen hyvin oman kurjan kouluaikansa hän perusti mallikoulun, joka vastasi hänen omia käsityksiään ihanteellisesta oppimisympäristöstä. Pyken koulussa oppilaita ei ikinä rangaistu, eikä heitä pakotettu lukemaan tiettyjä aineita, vaan heitä rohkaistiin ottamaan asioista selvää itse. Jonkin aikaa kaikki sujui hyvin, mutta sitten kulut kasvoivat niin suuriksi, että koulu oli suljettava.

1939 Pyke kehitti nerokkaan suunnitelman, jolla uhkaava sota voitaisin välttää. Pyke oletti, että muiden diktaattorien lailla Hitler karsasti mielipidetutkimuksia. Pyken suunnitelmana oli soluttaa Saksaan mielipidetiedustelijoita, jotka ovat naamioituneet golfinpelaajiksi, lehtiö toisessa kädessä ja golfmaila toisessa. Hitlerille esitettäisiin tulokset, jotka osoittavat, että saksalaisten enemmistö haluaa rauhaa, ja hänen olisi pakko perääntyä. Paitsi että ajatus vaikutti hieman lapselliselta, Pyke jätti myös huomiotta sen tosiseikan, että golf oli Saksassa jokseenkin tuntematon harrastus. Ryhmä opiskelijoita joka tapauksessa lähetettiin matkaan, mutta onnekseen he ehtivät paeta samaan aikaan kun Hitler miehitti Puolan.

Kun sota oli kuitenkin näin ikävästi puhjennut, lordi Mountbatten kääntyi vanhan ystävänsä Pyken puoleen ja kutsui hänet siviilineuvonantajaksi erikoisjoukkoihinsa (Combined Operations). Häneltä odotettiin uusia ja omaperäisiä ajatuksia vihollisen nujertamiseksi, eikä toiveissa tarvinnut pettyä. Hän ehdotti esimerkiksi Romanian öljykenttien tuhoamista seuraavanlaisella menetelmällä: lähetetään ensin bernhardinkoiria viinalekkeri kaulalla, jotta vartijat saadaan juovuksiin, ja sen jälkeen suoritetaan hyökkäys. Parannetussa versiossa viinan toimittaisivat perille naiset - entistä hämäävämpää! Kun kumpikaan ehdotus ei ottanut tulta, Pyke keksi, että sytytetään ensin pieniä tulipaloja. Sitten paikalle tulisivat brittiläiset kommandot naamioituina romanialaisiksi palomiehiksi, ajaen romanialaisten paloautojen kopioilla, ja lietsoen tulen sammuttamattomaksi veden ja räjähdysaineen sekoituksella.

Pyke suunnitteli myös panssaroidun moottorikelkan käytettäväksi miehitetyn Norjan olosuhteissa. Kelkkaa ohjattiin valjailla, joita piteli taistelija joka kulki kelkan takana. Jos kelkka osuisi railoon, ohjaaja selviäisi pinteestä, sillä varauksella tietysti ettei hän unohtaisi päästää irti. Valitettavasti tällöin taistelija jäisi luonnollisesti suojattomaksi vihollisen tulelta, joten lienee parasta pysyä kelkan sisällä ja selviytyä railoista miten parhaiten taitaa. Kehittyneempi versio oli torpedokelkka, jota ohjattaisiin hitaasti rinnettä ylös siinä toivossa, että saksalaiset innostuvat takaa-ajoon.  Puolivälissä avautuisi torpedoluukku, ja kelkka pudottaisi pomminsa alarinteeseen saksalaisten päälle. Jotta saksalaiset pysyisivät erossa laitteesta ennen kuin torpedo ammutaan, se olisi varustettava saksankielisillä varoituksilla, joissa lukisi että kyseessä on salainen Gestapon kuolemansäde tai "vain upseereille". "Saksalaiset ovat hyvin tottelevaista kansaa", halusi Pyke korostaa. Arvoitukseksi jäi, miksi tottelevaiset saksalaiset siinä tapauksessa lähtisivät takaa-ajoon.

Pyken hämmästyttävin keksintö oli Habbakuk, puoli mailia pitkä lentotukialus, joka rakennettaisiin  jäästä ja puulastuista - materiaali, jolle hän antoi vaatimattomasti nimen "pykriitti". Alukseen sisältyisi jäähdytyslaitteisto, joka estäisi jäätä sulamasta. Koska köli olisi sata metriä paksu, alus olisi käytännöllisesti katsoen uppoamaton. Suunnitelmaan kuului pienempiä aluksia, jotka pystyisivät purjehtimaan vihollisen satamiin. Tarkoitus oli vangita vihollisen alukset ruiskuttamalla niiden päälle alijäähtynyttä vettä, joka peittäisi ne jäähän, ja pakottaisi näin muodoin antautumaan. Pykriittikappaleilla voitaisiin sitten rakentaa muuri sataman ympäri, jolloin siitä muodostuisi valloittamaton linnoitus. Täältä käsin iskujoukot voisivat tunkeutua sisämaahan, ruiskuttaa rautatietunnelit umpeen alijäähtyneellä vedellä, ja halvaannuttaa näin liikenteen.

Mountbatten oli ihastuksissaan. Vihdoinkin hyvä idea! Hän riensi Churchillin luokse suoraan kylpyhuoneeseen, ja pudotti pykriittipalan lämpimään kylpyveteen todistaakseen, ettei se sula. Churchill puolestaan havainnollisti pykriittiä kenraaleilleen lataamalla revolverin pykriitinpalalla. Hän ampui, ja vähältä piti ettei osunut kenraaliinsa. Habakukin prototyyppi rakennettiin Kanadassa, ja se kellui järvellä koko kesän sulamatta, mutta liittoutuneiden maihinnousua oli suunniteltu jo liian pitkälle, jotta uusi keksintö olisi voitu ottaa käyttöön. Pettymyksekseen Pyke sai havaita, että hyvin harvat hänen ideoistaan ylipäätään toteutuivat, ja hän vietti viimeiset vuotensa sodan jälkeen terveysministeriön henkilöstöpäällikkönä. Katkeroituneena ja turhautuneena Pyke teki vuonna 1948 itsemurhan. Hän ajoi ensin partansa ja nieli sen jälkeen purkillisen unilääkettä. Pykriitistä on sittemmin rakennettu jopa öljynporauslauttoja.