Näyttää siltä, että Plane 9 From Outer Space on saanut haastajan.

El Pasossa asunut lannoitteiden myyntimies Harold P. Warren oli innokas teatterin ja elokuvan ystävä. Warren oli esiintynyt bussikuskina eräässä Route 66 –tv-sarjan jaksossa ja tutustui silloin Oscar-palkittuun käsikirjoittajaan Striling Stiliphantiin. Päivänä muutamana lannoitteidenmyyjä istuksi Stiliphantin kanssa teksasilaisessa kahvilassa ja tuli tokaiseeksi, että ei elokuvien tekeminen voi olla vaikeaa. Kuka tahansa voi tehdä elokuvan. Hitto vie, hän jopa pystyisi siihen itse.

Stiliphant taisi arvata, että juuri tällainen sananvaihto on aina sellainen alkusysäys, josta suuret legendat lähtevät liikkeelle. Herrat löivät vetoa pystyisikö Warren todistamaan suuret kykynsä. Jos elokuvan tekeminen on helppoa, Warrenin olettaisi kykenevän käsikirjoittamaan, tuottamaan ja ohjaamaan oma filminsä alusta loppuun. Itseluottamusta ei Warrenilta puuttunut. Hän oli kekseliäs mies, minkä todisti hänen suuri ideansa, jonka hän sai katsellessaan lastensa leikkivän legoilla: eikö voitaisi valmistaa suuria sementtilegoja, joista rakennettaisiin oikeita taloja. Elementtirakentaminen oli itse asiassa jo keksitty, mutta Warrenia ei oltu informoitu asiasta.

Manos – The Hands of Fate, mikä käännettynä tarkoittaisi ”Kädet – Kohtalon kädet” oli tarkoitettu tavanomaiseksi B-tason kauhufilmiksi. Kertoman mukaan Warren kirjoitti käsikirjoituksen aihion siinä paikassa Stiliphantin seurassa kahvilan lautasliinoille. Kirjoittiko Warren sen koommin enempää, sitä voi pohtia maistellessaan sellaisia nerokkaita vuorosanoja kuin ”Emme pääse täältä pois. Pian tulee pimeä. Emme pääse täältä pois.”

Warren keräsi 19 000 dollarin pääoman ja rekytoi näyttelijöitä elpasolaisesta teatterista ja mallitoimistosta. Hänellä ei ollut varaa maksaa palkkoja, joten hän lupasi näyttelijäseurueelleen osuuden filmin tuotosta. Stunttikoordinaattori Bernie Rosenblum muisteli, että hänelle luvattiin 6%, mutta kun väki alkoi laskea osuuksiaan yhteen, niiden yhteissummaksi tuli parhaiden tuottajien tyyliin 300%. Ainoa palkattu näyttelijä oli Tom Neymanin 6-vuotias tytär, joka sai palkakseen punaisen polkupyörän. 16 millin kamera oli käsinvedettävää mallia, joka toimi vain 32 sekuntia yhdellä vedolla. Koska kamera oli mykkä, kaikki dialogi jouduttiin jälkiäänittämään. Warren itse näytteli miespääosaa.  

Nämä seikat selittävätkin elokuvan huolettomat hienoudet, joihin sisältyy Margaretin huivi, joka katoaa ja ilmaantuu uudelleen perättäisissä otoksissa, Plan 9:n tyyliset iltahämäräkohtaukset jotka on kuvattu kirkkaassa päivänvalossa, ja autonvalot jotka näkyvät taustalla kohtauksessa jonka pitäisi tapahtua keskellä ei mitään. Välillä hyönteinen käväisee ottamassa vauhtia kameran linssistä. Riemullisinta on havaita elokuvaan jäänyt välähdys klaffista. Tarpeetonta sanoakaan, mutta klaffin tarkoitus on auttaa synkronoimaan ääniraita ja kuva yhteen. Ihmetellä voi, mitä tekemistä klaffilla on kuvauksissa, joissa kamera ei tallenna ääntä ensinkään. Kun Warrenin tuotantoryhmä rohkeni kuvauspaikalla julkituoda epäilyksiään otosten tasosta, Warren vakuutti optimistisesti, että asiat korjaantuvat laboratoriossa ja leikkauspöydällä.

Teknisistä kömpelyksistä viis, sillä tarina on huikea. Kunnon amerikkalainen ydinperhe, Michael, Margaret ja heidän tyttärensä Debbie eksyvät lomamatkalla. Avauskohtaus, jossa ajetaan autolla, valuu rauhallisesti valkokankaalla eteenpäin kuuden minuutin ajan, ennen kuin tapahtumat vihdoin käynnistyvät. He päätyvät kysymään tietä talosta, jossa he kohtaavat omintakeisen haudankaivajan Torgon. Torgo hokee pitävänsä huolta talosta sillä välin kun Isäntä on poissa. Perhe majoittuu outoon taloon yöksi. Ensin heidän koiransa kuolee. Perhe päättää paeta, mutta Torgo käy tahattoman koomisessa kohtauksessa kähmimään Margaretia, jonka kohtalona kuuluu olevan tulla Isännän uusimmaksi morsiameksi. Margaret lupaa olla kertomatta asiasta miehelleen, koska Torgo lupaa suojella häntä (!?). Sopivasti auto ei starttaa eikä talossa ole tietenkään puhelinta. Perhe päättää sittenkin jäädä yöksi.

Perheen tytär Debbie lähtee ulos etsimään koiraa, ja palaa takaisin mukanaan koira, joka on kuvattu Isännän vierelle muotokuvassa salin seinällä. Perheen tarmokas isä yrittää etsiä Torgon ja kysyä muutamia kysymyksiä, mutta heti kun hän on laskeutunut talon kellarissa sijaitsevaan hautaan, Torgo kolkkaa hänet ja köyttää paaluun. Isäntä ja hänen vaimonsa heräävät äkkiä henkiin ja alkavat väitellä, mitä perheelle pitäisi tehdä. Kiistelystä ärsyyntynyt Isäntä päättää uhrata Torgon ja ensimmäisen vaimonsa jumaluudelle nimeltä Manos. Kun isäntä on poistunut, mallitoimistosta palkatut Isännän vaimot aloittavat keskenään tappelun. Isäntä hypnotisoi Torgon, joka alistuu kohtaloonsa. Hänet lasketaan kivivuoteelle, jossa Isännän vaimot parhaansa mukaan alkavat hieroa häntä kuoliaaksi. Isäntä lausuu maagisen kirouksen, joka polttaa Torgon käden karrelle. Torgo pakenee pimeään kädentynkäänsä heilutellen.

Michael on tällä välin tullut tajuihinsa. Perhe yrittää jälleen paeta, mutta tällä kertaa heidät pysäyttää arkistomateriaalista lainattu kalkkarokäärme. Näin tökerä kuvamateriaalin käyttö saa Michaelin tarttumaan aseeseensa ja ampumaan käärmettä. Laukaukset herättävät ulkona partioivan poliisin huomion. He päättävät tutkia asiaa, mikä tapahtuu seuraavasti: He astuvat partioautosta ulos, kävelevät muutaman askeleen taloa kohti, tuijottavat taloa ja palaavat takaisin autoonsa. Sisällä talossa perhe joutuu kohtaamaan Isännän. Kuva hämärtyy, mikä antaa ymmärtää että arvoisa Isäntä käyttää jälleen hypnoottisia voimiaan.

Viimeisessä kohtauksessa taloon saapuu kaksi eksynyttä naisautoilijaa. He tapaavat transsissa liikkuvan Michaelin, joka hokee pitävänsä talosta huolta sillä välin kun isäntä on poissa. Margaret ja Debbie nähdään nukkumassa haudassa Isännän vaimoina. Arvioijien mukaan kauhistuttavinta elokuvassa oli sen lopputekstit, joissa sanojen The End jälkeen oli piirretty kysymysmerkki, ikään kuin yleisö joutuisi kaiken huipuksi kestämään jatko-osankin.

Jotta Torgo saatiin näyttämään satyyrilta, näyttelijä John Reynolds ompeli housuihinsa metallipolvet luomaan epäonnistunutta vaikutelmaa eläimen takajaloista. Joidenkin kuvauksiin osallistuneiden mukaan elokuvasta näkee, kuinka jähmeä ja kankea Reynolds oli pilvessä koko kuvausten ajan. Muutamaa kuukautta kuvausten päättymisen jälkeen Reynolds ampui itsensä, ”mutta sillä ei ollut tekemistä elokuvan kanssa. Hänellä oli selvästi ongelmia, joita hän ei pystynyt käsittelemään.”

Manosin jälkeen Hal Warren laati käsikirjoituksen Wild Desert Bikers, jossa moottoripyöräjengi kaappaa opettajan ja raahaa hänet metsään. Hanke ei saavuttanut Manosin tekijäryhmän kannatusta, joten Warren muokkasi käsikirjoituksesta kirjan Satan Rides a Bike, josta vuorostaan kustantajat kohteliaasti kieltäytyivät.

Warrenin tytär Wendy Barbieri toteaa, että hänen isänsä oli ensimmäisenä myöntämässä, että Manos oli kaikkien aikojen kurjin filmi, mutta samalla hän oli siitä hyvin ylpeä. Joka halloweenina Warren puki ylleen elokuvan Isännän kaavun. Kun Warren kuoli 1985, hänen poikansa päätti jatkaa perinnettä. ”Jos isäni tietäisi, että häntä pidetään tänä päivänä maailman kurjimman elokuvan ohjaajana, hän olisi riemuissaan.” Rosenblum on samaa mieltä. ”Sanokaa hänestä mitä tahansa, mutta hän teki sen. En ole varma mitä hän oikeastaan teki, mutta hän teki sen.”

Kuvassa huomattavan suomalaisen kirjailijan Mika Waltarin syntymäkoti Saariniemenkatu 6, Helsinki, nykyisessä olomuodossaan. Kiitämme. Kiinteistön nykyinen haltija ei vastaa kiukkuisiin sähköposteihin tästä osoitteesta.

Tällä kertaa ei puututa kysymykseen, oliko Shakespearea koskaan olemassakaan, oliko hän todellisuudessa Francis Bacon, Edward de Vere, vai Christopher Marlowe, jonka väitetään lavastaneen kuolemansa sopivasti juuri ennen kuin ensimmäiset Shakespearen näytelmät ilmestyivät painettuna. Haluaisin kiinnittää lukijan huomiota merkittävään tilaisuuteen nimeltä Stratford Jubilee, joka järjestettiin syyskuussa 1769.

Stratfordin kauppakamari oli valveutuneisuudessaan pannut merkille, että Shakespearen syntymästä oli kulunut 150 vuotta. Kun paikkakunnalla järjestettiin suureelliset 150-vuotisfestivaalit, tilaisuus oli vaatimattomasti viisi vuotta myöhässä ja järjestettiin väärässä kuussa, mutta suurpiirteiset järjestäjät ja yleisö eivät antaneet tämän pikkuseikan häiritä juhlavaa mieltä. Käytännön järjestelyt oli uskottu aikansa näyttämöiden tähdelle David Garrickille, joka vastineeksi sai Stratfordin kaupungilta kunniaporvarin arvonimen.

Garrick vastaanotti kunnianosoituksen elegantissa puulippaassa, joka oli tehty puusta jonka Shakespeare itse oli istuttanut. Kaupunginisissä äkillisesti syttynyttä arvostusta suurta poikaansa kohtaan saattoi selittää halu hyvittää joitakin menneitä tapahtumia. Muuan pahansisuinen pappismies oli kaatanut kyseisen puun ja vauhtiin päästyään oli repinyt maan tasalle myös Shakespearen kodin. Kaupungin silmäätekevät olivat hämmästyneitä, kun he kuulivat että tätä edistyksellistä kiinteistökehitystointa oli alettu kutsua muualla Englannissa selittämättömästi  vandalismiksi.

Valmistelujen aikana ei säästetty vaivaa eikä rahaa. Silmäätekeviä kutsuttiin Stratfordiin kaikkialta maasta. Sanomalehdet uutisoivat säännöllisesti valmistelujen edistymisestä ja lähettivät kirjeenvaihtajansa paikalle kuvaamaan juhlallista tilaisuutta.

Keskiviikkoaamuna festivaalit alkoivat aamiaisella, jota säesti katusoittajien ja laulajien esittämä serenadi. Sen jälkeen kuultiin kirkossa Judithin oratorio, jota johti hra Garrick. Kirkosta hra Garrick johdatti yleisön amfiteatteriin Avonin rannalle, jonne oli pystytetty kahdeksankulmainen teltta, jota kannatteli kahdeksan koristeellisesti maalattua pilaria. Tilaisuudessa esitettiin lukuisia oodeja, jotka oli kirjoittanut yllättäen hra Garrick. Erityisesti kuulijoiden mieleen jäi runoelma "Warwickshiren veikkonen", jonka kertosäe kuului "Warwickshiren veikkonen / iloinen eikä heikkonen / kaikista veikoista veikkoisin oli Warwickshiren veikkonen".

Seuraavan päivän koittoa tervehdittiin tykinlaukauksilla ja aamiaisella sateesta huolimatta. Kello 11 yleisö tungeksi jälleen amfiteatteriin kuullakseen Shakespearelle omistetun oodin, joka oli jälleen lähtöisin tuotteliaan hra Garrickin kynästä. Tämän jälkeen koomikko King astui ajan tyhjäntoimittajien ja nousukasnuorison muotiasussa (macaroni – italialaistyyliset kuteet joita tuli kantaa mahdollisimman flegmaattisesti) Shakespearen patsaan eteen, ja esitti parodisen monologin, joka oli tarkoitettu huvittavaksi, mutta jonka yleisö ymmärsi pilkanteoksi. Kun näyttämöllä ylistettiin lempeästi virtaavaa Avonia, Avon saapui kylään ja muutti maan liejuksi. Niinpä yleisön istuinpenkit romahtivat ja kaatunut ovi tainnutti huomattavan VIP-vieraan Lordi Carlislen. Poistuessaan 150 vierasta putosi ojaan.

Loppupäivä vietettiin Shakespearen kunniaksi illallisten, konsertin, ilotulituksen ja naamiaisten merkeissä. Ilotulitus jouduttiin perumaan, koska raketit eivät syttyneet. Naamiaisissa Tohtori Johnsonin elämäkerturi James Boswell herätti huomiota pukeutuneena korsikalaiseksi. Hänen asunaan oli tumma sarkatakki, tulipunaiset liivit, ja musta lakki jossa kuki kullatuin kirjaimin mitä shakespearemaisimmin "Viva la Liberia" ja jonka sivulla oli koristeena sinisiä höyheniä. Kokonaisuuden täydensi stiletti ja pistooli. Tietenkään Boswell ei voinut olla pitämättä puhetta Korsikalaisten ja Stratfordin festivaalien kunniaksi, millä hän läsnäolijoiden mielestä teki itsestään täydellisen tomppelin.

Kun naamiohuveihin osallistuneet heräsivät perjantaina, heitä tervehti kaatosade. Shakespeare-kulkue, johon piti osallistua näytelmien hahmoja, freskoja, vaunuja, lippuja ja muita rekvisiittaa, jouduttiin perumaan. Korvaukseksi järjestettiin shakespearelaiset kilpa-ajot, joissa hevoset pärskyttelivät polvenkorkuisessa vedessä. Illalla kaupungintalolla oli tilaisuus nähdä loisteliasta menuettia, jossa kunnostautui erityisesti hra Garrick läsnäolijoiden suureksi iloksi.

Näin päättyivät loisteliaat Shakespeare-festivaalit, joiden jälkeen lehtimiehet pystyivät toteamaan muistiinpanoistaan, että koko aikana oli esitetty vain yksi säe Shakespearelta, ja sekin oli siteerattu väärin.

Arvata saattaa, että moiset festivaalit antoivat aihetta monille satiireille ja parodioille. Festivaalifarsseja esitettiin useilla näyttämöillä. Totisemmat Stratfordin asukkaat levittivät kiertokirjeitä, joissa todettiin kaatosateen olleen Jumalan rangaistus moista ilveilyä kohtaan. Kaikkein menestynein näytelmäkappale, joka teki festivaalista pilaa, oli nimeltään The Jubilee, jota esitettiin 91 iltaa Drury Lanen teatterissa. Näytelmä oli vuosisatansa suurin kassamenestys, joka palasi ohjelmistoon vielä 1776. Farssin kirjoittaja tiesi mistä kirjoitti. Kuka muukaan olisi ollut asialla, ellei kaikessa mukana ollut monitaiturimme David Garrick itse.

Billy Wilder olisi voinut kävellä Broadwayn päästä päähän ilman että kukaan ohikulkija olisi tunnistanut häntä, mutta jos Hitchcock otti askeleenkin, hänet huomattiin heti. Kuinka olisi voitu ollakaan huomaamatta. Hän oli kävelevä tavaramerkki, maailman kuuluisin piirrosprofiili, mies joka näyttäytyi statistina omissa elokuvissaan ja mainosti, että häntä bongataan filmeistä niin innokkaasti, että hän joutuu esittäytymään aivan filmin alussa jotta yleisöltä ei menisi elokuva ohi silmien – mitä periaatetta hän ei tietenkään toteuttanut johdonmukaisesti.

Hitchcock-jutut ovat kuten suurin osa tämän blogin aineistosta – juttuja. Jätän mieluusti toisten pohdittavaksi, mitkä anekdootit ovat aitoja. Itse en yllättyisi ollenkaan, jos osoittautuisi että kaikki tarinat ovat Hitchcockin itsensä keksimiä.

Hitchcock oli kuriton vekara. Kerran kuusivuotiaana Alfredin isä antoi hänelle sinetöidyn kirjeen ja pyysi toimittamaan sen poliisiasemalle. Poliisi otti kirjeen vastaan, luki sen läpi, ja sulki pikku Alfredin putkaan. Jonkin ajan päästä (kymmenen minuuttia tai kaksi tuntia), poliisi tuli päästämään Alfredin ulos ja sanoi "näin tehdään tuhmille pojille".

1920-luvulla Hitchcock työskenteli Saksassa, otti oppia jyrkkäkontrastisesta saksalaisesta ekspressionismista ja ohjasi Berliinissä ensimmäisen elokuvansa. Nuoruudessaan Hitchcock oli monipuolinen ohjaaja. Myöhemmin hän leimautui jännitysfilmien tekijäksi ja yritti päästä yksipuolisesta maineestaan eroon, mutta se ei täysin onnistunut. Hitchcockilta oli alettu odottaa Hitchcockia. Kerran häneltä kysyttiin, miksi hän ei ollut ikinä ohjannut oopperaa. "Koska toisen näytöksen jälkeen päähenkilöt olisivat tapettuja."

Elokuva-alan ammattilaisten ja kriitikoiden arvostusta Hitchcock alkoi nauttia 1960-luvulla, kun huomattiin, että monet hänen filminsä perustuvat yhden ainoan teknisen kikan demonstroimiselle. Pelastusveneessä kaikki toiminta tapahtuu ajelehtivassa pelastusveneessä. Köydessä käytetään jatkuvaa kuvausta ilman yhtäkään leikkausta. Koska kameran kasetille ei mahtunut kuin seitsemän minuuttia filmiä, joka seitsemäs minuutti piti keksiä keino kohdistaa kamera johonkin, josta voitaisiin jatkaa saumattomasti seuraavalla kasetilla. Vaikkapa näyttelijän selkään.

Draama oli Hitchcockin mielestä elämää, josta oli leikattu tylsät kohdat pois. Sen sijaan Hitchcock kiisti, että hän olisi sanonut että näyttelijät ovat karjaa. "Tarkoitin että näyttelijöitä tulisi kohdella kuten karjaa." Disneyn tilanne oli kadehdittava. "Jos he eivät pidä näyttelijästä, sen kun vain repivät hänet."

Paitsi että tämäkään ei ollut tarkkaan ottaen totta. Ingrid Bergman oli epävarma kohtauksestaan ja meni kysymään Hitchcockilta neuvoa. "En usko, että osaan tehdä sen luonnnollisesti" hän selitti ja esitti eri vaihtoehtoja. Hitchcock kuunteli tyynesti ja nyökkäili vähän väliä. Kun Bergman oli lopettanut, Hitchcock totesi "Hyvä on, jos et osaa tehdä sitä luonnollisesti, niin - näyttele!" Bergmanin mielestä se oli paras neuvo, mitä hän oli koskaan kuullut.

James Stewart kertoi toisenlaisesta tapauksesta. "Vertigon kuvauksissa Kim Novak –parka kysyi "Herra Hitchcock, miten roolihahmoni tuntee ympäristöään kohtaan?" Kuvauspaikalle laskeutui hiljaisuus joka päättyi Hitchcockin puuskahdukseen "Tämä on vain elokuva, luoja paratkoon!" Novak ei enää ikinä esittänyt kysymyksiä." Samat sanat Hitchock kuului lausuneen Anthony Perkinsille Psykoa kuvattaessa.

Pelastusveneen kuvauksissa tuntui olleen hauskaa. Vuoden 1944 läpinäkyvä sota-allegoria, jossa näyttelijät joutuivat asettumaan pelastusveneessa rähjääntyvien nahkoihin, tuotti hankaluuksia Hollywoodin naistähdille. Mary Anderson halusi tietää ohjaajalta mikä puoli hänessä on edustavin. Hitchcock vastasi katsettaan nostamatta "Kultaseni, istut sen päällä."

Samaisen elokuvan tuotannossa Tallulah Blankhead herätti huomiota kiipeämällä tikkaita kirkkaissa valoissa, jolloin saatettiin havaita, että hänellä ei ollut mitään hameensa alla. Kun Hitchcock kieltäytyi nuhtelemasta tähteä, tuotantopäällikkö intti, että jotakin on tehtävä. Hitchcock heittäytyi pohdiskelevaksi. "Minkähän osaston vastuualueeseen asia kuuluu. Olisikohan tämä puvustuksen alaa, vai maskeeraajien alaa, vai pitäisikö kutsua kampaajat ja kähertäjät?"

Hitchcock halusi että Pelastusveneeseen ei sisälly musiikkia. "Tämä tapahtuu veneessä keskellä merta. Jos siinä olisi musiikkia, yleisö ihmettelisi mistä kummasta musiikki tulee." Perustelu ei huvittanut musiikkiosastoa. "Kysäiskääpä herra Hitchcockilta mistä lemmosta kamera tulee, niin kerron hänelle mistä musiikki tulee."

Hollywoodin itsesensuuri oli brittiläisen Hitchcockin mielestä naurettavaa, ja sai aikaan vain sen, että aikuista yleisöä jouduttiin kohtelemaan tomppeleina. Vuosien varrella hän kapinoi onnistuneesti hollywoodilaista ylihäveliäisyyttä vastaan ja onnistui kiertämään rajoitukset näppärillä keinoilla. Notorious – kohtalon avain valmistui 1946, jolloin oli sääntönä, että elokuvasuudelma ei saanut kestää kauempaa kuin kolme sekuntia. Niinpä hän järjesti Cary Grantille ja Ingrid Bergmanille suutelukohtauksen, jossa Grant ja Bergman suutelivat 3,0 sekuntia, juttelivat, suutelivat uudelleen 3,0 sekuntia, nojailivat toisiinsa, suutelivat jälleen, näykkivät toistensa korvia ja suutelivat taas. Elokuva selvisi sensuurista leikkaamattomana ja suutelukohtausta mainostettiin sensaationa.

Cary Grant ei saanut elokuvasta oscaria. Palkinto annettiin kätensä menettäneelle sotainvalidi Howard Russellille elokuvasta Parhaat Vuotemme. Grant ei ollut edes ehdolla. Kun hän kuuli Russellin palkinnosta, Grantin kuultiin mutisevan "mistäs sitä dynamiittia saa?"

Koska lemmenkohtauksia ei käynyt päinsä kuvata realistisesti, mutta väkivaltaa ei pidetty pahana, Hitchcock kehitti persoonallisen tavan kuvata murhakohtaukset lemmenkohtauksina ja lemmenkohtaukset murhakohtauksina. Parhaiten tämä näkyy Täydellisessä rikoksessa, jossa Grace Kelly puolustautuu tappajaa vastaan iskemällä hänen selkärankaansa saksilla. Murhaaja jäykistyy asentoonsa kuin kokisi siemensyöksyn.

Seuraavan kerran Hitchcock kolisteli ennenkuulumattomuuden rajoja Psykossa 1960. Uskomatonta mutta totta, Psyko mainitaan ensimmäiseksi Hollywood-elokuvaksi, jossa vedetään WC-pönttö. Tosin kohtauksessa Janet Leigh huuhtelee vain silputtua paperia alas pöntöstä. Kaikkea Hitchcock ei kuitenkaan saanut läpi. Avauskohtauksessa, jossa rakastavaiset makaavat vuoteessa, he ovat verhoutuneet lakanoihin.

Psykon esikatselussa suihkumurhan nähtyään Hitchcockin vaimo tokaisi pontevasti "Alfred, tällaista ei voi esittää." Hitchcock hätkähti ja alkoi ihmetellä oliko hän sittenkin mennyt liian pitkälle. "Mitä tarkoitat? Murha on murha. Se ei ole kaunista eikä…" "Etkö nähnyt sitä? Janet räpytti silmiään! Tuo pitää kuvata uusiksi." Ja näin tehtiin.

Janet Leigh muisteli myöhemmin, kuinka Psyko oli hänelle rasittava kokemus. Ei pelkästään ammeessa lojumisen takia (viiltelykohtauksessa esiintynyt alaston oli sijaisnäyttelijä), vaan koska Hitchcock käytti häntä koekaniinina. Hitchockilla oli eri mallisia ruumiita käytettäväksi Norman Batesin äidin roolissa ja hän testasi niitä Janet Leighiin. "Niin minä sitten palaan lounaalta, avaan pukuhuoneen oven, ja siellä on tämä kammottava hirviö istumassa tuolissani. Hän varmasti mittasi kirkunani omalla Richterin asteikollaan. Sen perusteella hän päätti, mitä ruumisnukkea käytettiin."  

Psykon jälkeen Hitchcock sai kirjeen mieheltä, joka valitti että hänen vaimonsa ei uskalla enää kylpeä eikä käydä suihkussa. Mikä neuvoksi? Hitchcock vastasi: "Hyvä herra, oletteko harkinnut kuivapesua?"

TV:n Alfred Hitchcock Esittää –sarjassa 1955-1962 Hitchcock juonsi shownsa rutikuivalla huumorilla ja mikä huomiotaherättävintä, pilkkasi avoimesti mainostajia, jotka tunkevat kesken draaman pilaamaan esityksen. "Murhan näkeminen televisiosta voi lievittää vihamielisyyttä. Ja jos ette tunne vihamielisyyttä, mainokset saavat sitä aikaan." Todellisuudessa Hitchcockilla ei ollut mitään televisiota vastaan. Televisiohan oli tuonut murhat koteihin, minne ne kuuluvatkin. Hitchcockin TV-repliikit kirjoittivat aivan muut, mutta hänen eleetön ja niukka esiintymisensä teki niistä taidetta.

Hitchcockin joulukirjeissä ei ikinä ollut kirjainta L. Ne jotka tajusivat vitsin, eivät mielellään halunneet paljastaa muille, mitä se tarkoitti. (No el).

Hitchockin tarinankerronnassa pääroolia esitti tekniikka, jolle hän antoi nimen MacGuffen, jota siitä alkaen on kaikkien muiden toimesta kutsuttu nimellä McGuffin. Kyseessä on esine, esimerkiksi matkatavaralokeron avain, josta kamppaillaan ja jonka joutuminen vääriin käsiin saa aikaan dramaattisia seurauksia. 1939 Columbian Yliopiston luennolla Hitchcock selitti, mistä nimi tulee. Skotti matkusti junassa ja kertoi matkustajille, että hänellä on MacGuffen, vekotin jota käytetään pyydystämään leijonia Ylämaalla.
"Ylämaalla ei ole leijonia", huomautti matkustaja.
"No siinä tapauksessa tämä vekotin ei ole MacGuffen." vastasi skotti.

Kroonisen ylipainoinen Hitchcock arvosti suuresti hyvää ruokaa. Kertana muutamana hän sai kutsun illallisille, joiden gourmet-annokset olivat Hitchcockin kannalta surkuteltavan mitättömiä. Hitchcock teki lähtöä ärsyyntyneenä ja nälkäisenä, kun illallisten emäntä toivotti "toivottavasti saamme pian illastaa taas yhdessä." "Kaikin mokomin!" riemastui Hitchcock. "Aloitetaan heti!"

Hitchcockin vaimo valmisti kohokasta. Alfred katseli tarkasti kuinka vaimo laittoi paistoksen uuniin. Kohokkaan valmistuessa tulee välttää kovia ääniä ja tärähdyksiä, koska ne saisivat paistoksen lässähtämään. Niinpä Hitchcockin hermot olivat pian mennyttä hänen joutuessaan kuiskailemaan "Mitä nyt tapahtuu?", "Onko se kohta valmis?". Lopulta rouva Hitchcock avasi uunin ja otti esiin täydellisen kohokkaan. Hermoraunio Hitchcock istuutui alas pyyhkimään hikeä ja ilmoitti lujasti "Ei enää yhtäkään kohokasta ennen kuin saamme uunin, jossa on lasiovi! En kestä tätä jännitystä!"

"Pelkään munia", tunnusti jännityksen mestari rehellisyyden puuskassaan. "Ei, en pelkää, tunnen vastenmielisyyttä niitä kohtaan. Valkoinen pyöreä olio jossa ei ole reikiä… oletteko ikinä nähneet mitään vastenmielisempää kuin munankeltuainen, joka rikkoutuu ja valuttaa sitä keltaista mäihäänsä? Veri on hauskaa, punaista. Mutta keltuainen on inhottavaa, keltaista. En ole ikinä pystynyt maistamaan sitä."

USA:n elokuva-akatemian sinnikkäästi palkinnotta jättämä Hitchcock sai lopulta kunnia-Oscarin 1967. Tyylilleen sopivasti hän ylenkatsoi amerikkalaismallista ylitsevuotavuutta ja piti kaikkien aikojen lyhyimmän kiitospuheen: "Kiitos". Hän kuoli munuaisten vajaatoimintaan kotonaan Los Angelesissa huhtikuussa 1980.

Yleisen mielenkiinnottomuuden merkeissä:
http://www.kvaak.fi/naytajuttu.php?articleID=767

Maailman ensimmäisen kokoillan animaation metsästys on huoletonta höpsismiä. Kokoillan elokuva on jo yksistään riittävän ongelmallinen käsite. Sille ei ole standardia, jonka prototyyppiä säilytettäisiin Pariisin Tiedeakatemian kassakaapissa. Yleisesti on katsottu, että kokoillan elokuvan vähimmäismitta on yksi tunti. Kaiken huipuksi kyse on noin sata vuotta sitten tehdyistä elokuvista, joista parhaassa tapauksessa ei ole säilynyt edes yhtä ruutua jälkipolville.

Yksi asia on kuitenkin varmaa. Yleinen uskomus on, että Disneyn Lumikki ja seitsemän kääpiötä olisi ollut maailman ensimmäinen kokoillan animaatio. Uskomus ei pidä paikkaansa.

Keksintöjen historia on merkillinen kokoelma puolivillaisten nuorten tietokirjojen väittämiä, jotka toistuvat identtisinä vuosikymmenestä ja –sadasta toiseen. Historian sankareiksi ei päästä niinkään olemalla ensimmäinen, vaan markkinoimalla omaa saavutustaan tehokkaammin kuin muut.  R.F.Outcaultin Yellow Kid ei ollut likimainkaan maailman ensimmäinen sarjakuva, eikä maailman ensimmäinen elokuva taltioitu Lumieren veljesten kameralla, mutta näiden pioneerien saavutuksia  on onnistuneesti rummutettu yleisön tajuntaan muiden ohitse. Kun nimi on kerran saatu iskostetuksi mieleen, sen jälkeen käsitys muuttuu hyvin vastahakoisesti, jos koskaan. Markkinoinnin teho todistaa itse itsensä joka kerran, kun epäilevä Tuomas kysyy itsekseen: "Jos tämä tyyppi oli niin verrattoman etevä ja aikaansa edellä, niin miksi hänestä ei ole ennen kuultu?"

Walt Disney oli tunnetusti animaation alan ylivoimaisesti paras töidensä markkinoija, ja mikäpä oli markkinoidessa kun hänen studionsa työt olivat kirkkaasti laadukkaampia kuin muut. On hyvä muistuttaa, että Walt Disney ei itse koskaan väittänyt, että Lumikki olisi ollut maailman ensimmäinen kokoillan animaatio. Hän kutsui sitä maailman ensimmäiseksi kokoillan technicolor-animaatioksi, ja se oli totta.

Ensimmäinen kokoillan animaatio, kesto 70 minuuttia, kuten myös ensimmäinen kokoillan äänianimaatio, 80 minuuttia, valmistettiin Argentiinassa ja kummassakin oli asialla Quirino Cristiani.

Olemme oppineet ajattelemaan, että Etelä-Amerikkaan ei kannata asettaa minkäänlaisia odotuksia. Kuitenkin ennen Toista Maailmansotaa Argentiina oli maailman neljänneksi rikkain valtio. Se pysytteli syrjässä kahdesta maailmansodasta ja oli vielä 1940-luvulla iso tekijä maailman elintarvikekaupassa. Argentiinalainen pihviliha on käsite, johon vielä tänäänkin sisältää tiettyä hohtoa. Jos italialaiset siirtolaiset olivat tärkeä voimavara USA:n teollistumisessa 1900-luvun vaihteessa, niin Argentiinan nousussa italialaisten rooli oli ratkaiseva. Yksi näistä italialaisista oli 1896 syntynyt Quirino Cristiani, joka nelivuotiaana päätyi vanhempiensa mukana Buenos Airesiin, jota kutsuttiin Italian suurimmaksi kaupungiksi heti New Yorkin jälkeen.

Buenos Aires oli maailmankaupunki, jossa Jorge Luis Borgesia opetti englantilainen kotiopettajatar ja Cristianin kaltaiset italialaiset pyörittivät liike-elämää. Ranskalaisen arkkitehtuurin majesteettisten julkisivujen ja puutarhojen takana espanjalaisten jälkeläiset huuhtoivat kiveämättömien katujen pölyn ja katkeruuden alas kurkusta kulmakapakassa, jossa gramofoni soitti Carlos Gardelin pessimistisen runollisia tangoja, joiden tarinoissa aina rakastettu karkaa matkoihinsa ja vain yksi jää, ainoa joka on uskollinen kuolemaan asti: Buenos Aires, sinä maailman rakastettavin ja sydämettömin, rikkain ja köyhin kaupunki. Porteño, buenosairesilainen, ei ollut argentiinalainen, vaan muuta rotua, kaukana pampan karjankasvattajista ja Andien kaivosmiehistä, enemmän eurooppalainen kuin eteläamerikkalainen. Quirino Cristiani oli vakaumukseltaan porteño kuolemaansa asti. Hän ei ikinä saanut päähänsä, etteikö Buenos Airesissa olisi mahdollista kaikki se, mikä oli mahdollista Amerikassa tai Euroopassa.

Eteläamerikkalainen politiikka on usein levotonta ja saa aikaan valitettavia ikävyyksiä, mutta poliittisen pilapiirtäjän kannalta on taivaan lahja syntyä maahan, jota hallitsee täydellinen haluttomuus konsensukseen. Kysymys siitä, mille on soveliasta nauraa, on loistavan huvittava, koska moinen kysymys ei ymmärrä ollenkaan, mitä on huumori. Tosiasia on, että huumori ylimalkaan ei ole soveliasta. Mark Twain osui olennaiseen: "Augustus Twain näyttää herättäneen jonkin verran hälyä vuonna 1160. Hän oli ratkiriemukas mies. Hän tapasi teroitella vanhaa sapeliaan, asettua väijyksiin pimeässä, ja pistellä sillä ohikulkijoita nähdäkseen kuinka he loikkivat. Hän oli synnynnäinen humoristi." (Kujeileva omaelämäkerta, 1871) Cristiani, kirpeä ja ehdottoman epäkorrekti satiirikko, kulki pilapiirtäjänä ja animaattorina vakaasti Mark Twainin viitoittamaa tietä.

1916 vaaleissa Argentiinan radikaalipuolue sai voiton ja presidentiksi nousi puolejohtaja Hipolito Yrigoyen. Radikaalipuolueen ohjelma oli radikaali, sillä se tähtäsi korruption kitkemiseen ja  Argentiinan pysyttämiseen maailmansodan ulkopuolella. Samalla maahan luotiin ennennäkemätön lehdistönvapaus. Lehdistö käytti vapautta hyväkseen ja alkoi pilkata Yrigoyenia säälimättä.

Tuona vuonna toinen italialainen, kameramies Frederico Valle, joka oli kuvannut maailman ensimmäisen lentokoneesta kuvatun elokuvan, keksi Quirino Cristianin suoraan kadulta, antoi hänelle katsottavaksi Emile Cohlin animoidut tulitikut ja kehotti häntä tekemään elävöitetyn pilapiirroksen. Cristiani käytti aiheena Buenos Airesin pormestarin erottamista. Pahvista leikatuilla paloilla toteutettu minuutin pätkä liitettiin Vallen uutiskatsaukseen ja sai osakseen odottamatonta suosiota.

Valle ilmoitti heti paikalla, että hänen animaattorinsa tulisi seuraavaksi loihtimaan kädenkäänteessä maailman ensimmäisen kokoillan animaation, jonka päähenkilönä nähtäisiin kunnioitettu presidentti Yrigoyen. Vallella ei ollut mitään presidenttiä vastaan, mutta hän tiesi, että porteñoilla oli. Kolmas italialainen, elokuvateatteriketjun omistaja Franchini suostui rahoittamaan hankkeen.

Elokuvalla oli hahmosuunnittelijakin, pilapiirtäjä Diogenes Taborda, taiteilijanimeltään El Mono (Apina), koska hän oli varsin ruma ilmestys. Taborda oli Argentiinan lehdistön tähti, huippusuosittu pilapiirtäjä, joka oli tottunut ottamaan itselleen erinäisiä vapauksia. Kun Tabordalle vähitellen valkeni animaation tekemisen tavaton puisevuus, hän käytti vapauksiaan ja haihtui Cristianin näköpiiristä vähin äänin. Hän tyytyi vetäisemään paperille pari kolme luonnosta, joista Cristianin piti käsikirjoittaa, kuvata ja ohjata elokuva. Tästä huolimatta Cristianin käytännössä yksinään valmistama ja perinpohjaisella eteläamerikkalaisella työmoraalilla ja pahvinpalatekniikalla tuotettu 58 000 freimin ja 70 minuutin mittainen spektaakkeli El Apostol sai ensi-iltansa vuoden työn jälkeen 9.11.1917. Nykyisellä 24 ruudun sekuntivauhdilla elokuvan pituus olisi ollut 40 minuuttia. Keston selittää senaikainen esitysnopeus, joka oli 14 ruutua sekunnissa.

Apostolissa presidentti Yrigoyen nousee taivaisiin tapaamaan Jupiteria ja pyytää häneltä salamoita, joita nakkelemalla hän saattaisi kitkeä moraalittomuuden ja korruption Buenos Airesista, tuosta paheiden pesästä. Jupiter suostuu tuumaan ja niin Yrigoyen aloittaa tarmokkaan valistustyön. Hän heittelee salamoita ympäriinsä. Kukaan buenosairesilainen ei säästy korkealta moraalilta ja ehdottomuudelta. Tuloksena on tuhkaksi palanut kaupunki. Päätösjakso, kaupungin tuho, oli katsojien mielestä erityisen kiinnostava, sillä siinä käytettiin Andres Ducaudin laatimia pienoismalleja, jotka hautautuivat tuhkaan ja tulikiveen.

Liian monen varhaisen elokuvan tavoin tuhka ja tulikivi oli myös Apostolin kohtalo. Ainoat kappaleet tuhoutuivat Vallen varaston palossa 1926.

Jos Apostolin teot eivät vielä koetelleet rajoja kylliksi, Cristianin seuraava elokuva korjasi puutteen.
Argentiina oli 1918 edelleen maailmansodasta sivussa. Presidentti Yrigoyen ei halunnut seikkailla, vaan vältteli huolellisesti asettumasta kenenkään puolelle. Sen sijaan Argentiinan sotilaspiirit ihailivat avoimesti saksalaista armeijaa, sen kuria ja seremonioita ja tehokasta johtamistapaa. Tämä oli saksalaisten tiedossa. Saksalainen sukellusvene määrättiin torpedoimaan argentiinalainen alus, minkä jälkeen Saksa syytti teosta liittoutuneita. Cristiani valmisti välittömästi aiheesta elokuvan Sin dejar rastros (Jälkeäkään ei jäänyt), joka myös koki nimensä mukaisen kohtalon. Presidentti Yrigoyen määräsi ulkoministeriönsä tavarikoimaan elokuvan, josta ei sen jälkeen nähty jälkeäkään.

Kokoillan elokuvien markkinat Argentiinassa olivat riittämättömät. Sodan aikana ja sen jälkeen vientimahdollisuudet olivat niukat. Cristiani elätti itsensä pilapiirtäjänä ja valmisti toisinaan animaatioita opetus- ja viihdytystarkoituksiin. Hän esitti omia elokuviaan Buenos Airesin köyhimmissä kaupuninosissa, joissa ei ollut elokuvateattereita. Hänen ohjelmistonsa sisälsi Chaplinia ja omia animaatioita. Menestystä tuli niin paljon, että poliisin täytyi kieltää hänen esitystoimintansa, koska se tukki liikenteen ja häiritsi yleistä järjestystä.  

Kuuden vuoden väliajan jälkeen 1928 presidentiksi valittiin kukapas muu kuin vanha tuttu Hipolito Yrigoyen. Cristiani oli huomannut, että tarmokas ja korkeamoraalinen radikaalipuolue oli yhtä korruptoitunut kuin kilpailjansakin. Nyt kun "Peludo" (ryysyläinen) Yurigoyen oli jälleen vallan kahvassa, hän tarttui Eduardo Gonzalez Lanuzan satiiriin, josta hän muokkasi kolmannen kokoillan animaationsa Peludopolis.

Vanha presidentti sai Peludopoliksessa roolin merirosvona, jonka alusta Peludo Cityä piirittävät nälkäiset ja ahneet radikaalihait. Valtiolaivan ohjaajat esitettiin realistisina karikatyyreinä. Pala-animaatiossa se ei ollut luonteva ratkaisu. Niinpä kriitikot totesivat, että animointi oli jäykkää, jopa karkeaa. Elokuva oli valmistumaisillaan 1930, kun tapahtui sotilasvallankaappaus. Konservatiivien tukema sotilasjuntta syrjäytti radikaalit ja vei yhdessä yössä Cristianin elokuvalta pohjan pois. Elokuvaan oli kiinnitetty jo niin paljon pesoja, että sen peruminen ei tullut kuuloon. Pikaisen uudelleenkäsikirjoituksen jälkeen kenraaleista tehtiin sankarihahmoja ja tarinaan lisättiin kansanmies Juan Pueblo esittämään tavallisen pulliaisen näkökanta. Näillä muutoksilla väliaikainen hallitus myönsi elokuvalle esitysoikeuden. Cristiani lisäsi elokuvaan ääniraidan, joka esitettiin äänilevyiltä, mikä oli Argentiinan oloissa välttämättömyys. Optisen äänen toistamiseen elokuvateattereissa ei ollut mahdollisuuksia. Kokoillan äänielokuva sai ensi-iltansa 16.9.1931.

Peludopolis floppasi. Sotilasvallankaappaus ei ollut mikään naurun asia. Kun lisäksi Argentiinaan rantautui yleismaailmallinen lama, alkoivat monet kaihoten muistella vanhoja hyviä aikoja. Kun vanha Yrigoyen kuoli 1933, maata ravisteli kansallinen suru. Kukaan ei ollut järin arvostanut Yrigoyenia hänen eläessään, kaikkein vähiten Cristiani, joka oli suurinpiirtein omistautunut hänen pilkkaamiselleen. Cristiani veti Peludopolisin ikiajoiksi pois levityksestä.

1938 valmistui 10-minuuttinen El mono relojero (Kellokaupan apina), joka perustui Constancio Vigilin lastenkirjaan. Pääanimaattorina oli Cristianin leipiin 1932 tullut Juan Oliva. Hän suostutteli Cristianin käyttämään kalvoanimaatiota, jota hän oli aiemmin vieroksunut. Ääninäyttelijänä kunnostautui Argentiinan Zorro, Pepe Iglesias. Teknisesti El mono relojero on ammattilaisen työtä, mutta ei yhtä äärimmilleen viimeisteltyä kuin aikansa amerikkalaiset mestariteokset.

Kellokaupan maskottiapina kyllästyy mekaaniseen ja turvallisen tylsään elämäänsä. Hän haluaa takaisin luontoon seikkailemaan. Kun omistajan silmä välttää, apina karkaa viidakkoon ja saa vastaansa kaikki kuviteltavissa olevat petoeläimet. Hänen häntäänsä sidotuista kelloista ei ole apua petojen karkottamisessa. Häntä koipien välissä apina palaa kotiin ja alistuu elämään lopun elämänsä tyttöapinan aviomiehenä kellokaupan mekaanisen unettavassa tikityksessä.

El mono relojeron hyvin konservatiivinen tarina viisaasta elämästä oli mahdollisimman kaukana siitä, mistä Cristiani oli uransa 20 vuotta aiemmin aloittanut. Vielä katkeransuloisemmaksi asian tekee, että El mono relojero on ainoa näyte, joka Cristianilta on meille säilynyt. Puolet hänen elokuvistaan tuhoutui tulipalossa 1957. Viisaana miehenä Cristiani siirsi arkistonsa toiseen paikkaan, jossa 1961 toisessa tulipalossa tuhoutuivat loputkin, kaikki luonnokset, alkuperäispiirrokset, negatiivit ja kopiot, myös viimeinen Peludopolisin kopio.

Kasvissyöjä ja nudisti Quirino Cristiani vietti viimeiset vuosikymmenensä rauhallisesti eläkkeellä. Hän kuoli 1984.

Vanhan suomifilmin kestävintä aarteistoa on Tukkijoella alias Koskenlaskijan morsian alias Oli lautalla pienoinen kahvila alias Prinsessa Armaada huhhei aina on raskaana huhhei. On aiheellista luoda laaja katsaus Tukkijoella –aiheen korvaamattomaan merkitykseen suomalaisen identiteetin luojana ja ikuisena kirouksena.

Monet ihmiset kuvittelevat, että Suomessa olisi tehty monenlaisia eri aihepiirejä käsitteleviä elokuvia. Tämä on erehdys. Suomessa ei ole koskaan tehty muita kuin Tukkijoki-elokuvia. Tukkijoella –elokuvien sarja alkoi jo mykän filmin aikana. 1950-luvulla aihetta terävöitettiin lisäämällä siihen Villin Pohjolan mallista kullankaivuuseen ja saluunaelämään liittyvää aineistoa. Kaupunkiin asti Tukkijoki ei ikinä virrannut, mutta 1960-luvulta alkaen siitä tuli maalta paenneiden lähiösukupolvien nuoruuden kaihoisa ihmemaa, jonne saattoi tehdä nostalgiamatkoja aina uudelleen. Ennen sotia Suomen ulkomaankaupasta 70% tuli metsistä. Ei ainakaan elokuvista, kuten oheinen lista todistaa. Tämä ennennäkemätön ja ainutlaatuinen luettelo kadonneista Tukkijoki-elokuvista julkaistaan tässä ensimmäistä kertaa. Samalla myös viimeistä.

Hvid Stockån (1916) Hjalmar V. Pohjanheimo
Tukkijoella (1928) Erkki Karu
Tukkijoen morsian (1931) Erkki Karu
Tukkijoen poika (1932) Risto Orko
Tukkijoen pojan paluu ja vaalea nainen (1934) Risto Orko
Tukkijoki taistelee (1940) Risto Orko
Tulipunaista lempeä Tukkijoella (1949) Teuvo Tulio
Tukkijoki olympiakuumeessa (1952) T.J.Särkkä
Rykmentin murheenkryyni Tukkijoella (1954) Lasse Pöysti
Pekka Puupää Tukkijoella (1955) Armand Lohikoski
Vonkamies Tukkijoella (1956) Veikko Itkonen
Kultaa Tukkijoella (1958) Aarne Tarkas
Tukkijoen saluuna (1960) Aarne Tarkas
Iskelmäparaati Tukkijoella (1963) Aarne Tarkas
Minimalismia Tukkijoella (1966) Erkko Kivikoski
Erotiikkaa Tukkijoella (1969) Jörn Donner
Tammettu virta Tukkijoella (1972) Mikko Niskanen
Kunnan sahajauhot (1973) Mikko Niskanen
Täysi tuntiraha Tukkijoella (1975) Edvin Laine
Nuoruuden savotat Tukkijoella (1976) Edvin Laine
Hyvästi Tukkijoki (1978) Rauni Mollberg
Paluu Tukkijoelle (1979) Rauni Mollberg
Uuno D.G.Turhapuro Tukkijoella (1984) Ere Kokkonen
Uuno D.G.Turhapuron pojan paluu Tukkijoelle ja vaalea nainen (1990) Ere Kokkonen
Hamlet Tukkijoella (1992) Aki Kaurismäki
www.tukkijoki.com (2002) Aki Kaurismäki

Ja nyt asiaan.

Suurruhtinaskunnan elokuvateollisuudesta on helpompi mainita elokuvat, joista on edes osa tallella, eikä niitä ole paljoa. Suurin osa tästä materiaalista, kuten raitiovaunuajelu Vanhan Ylioppilastalon kohdalla vuonna 1906 on säilynyt meidän aikoihimme Veikko Itkosen dokumenttielokuvassa Näin syntyi nykypäivä (1951). Suomen ensimmäisestä fiktioelokuvasta Salaviinanpolttajat (1907) on säilynyt lehti-ilmoituksessa kerrottu synopsis ja jokunen mukana olleiden haastattelu.

Vanhin draamaelokuva, josta on olemassa näyte, on Teuvo Puron ohjaama Sylvi, joka saatiin ensi-iltaan 1913. Vaikeudet olivat moninaiset. Kuvaukset oli tehty jo heinäkuussa 1911 Hotelli Fennian katolla ulkoilmassa ja tuulessa. Sen vuoksi "sisäkuvissa" puvut ja verhot heiluvat. Samaan aikaan kesällä 1911 sama tuotantoryhmä kuvasi myös kaksi muuta elokuvaa. Hyökyaaltoja ja Anna-Liisa menivät piloille negatiivin kiinnitysliuoksessa, joten Sylvi ei ollut edes erityisen huono-onninen tuotanto. Ensi-ilta vain viivästyi, koska kaiken hyvän lisäksi Saksaan kehitettäväksi lähetettyjä filmejä kuljettanut alus upposi. Kun näin osa materiaalista päätyi Itämeren pohjaan, elokuvasta tuli "hieman toisenlainen" kuin mitä oli aiottu.

Vuoteen 1934 mennessä asiat olivat kehittyneet jo sen verran ripeästi, että Aho & Soldan löysi parinkymmenen vuoden takaisilta keloilta kaikki ne 345 metriä, mitä Sylvistä oli jäänyt jäljelle. Tämän seitsenminuuttisen materiaalin Aho & Soldan toimitti lyhytfilmiksi.  

Ensimmäisen maailmansodan alkuvuosina Lyyra-filmi ja Finlandia-filmi tuottivat komean sarjan mannermaista tyyliä tavoitelleita jännitys- ja draamaelokuvia. Nimet "Kun onni pettää", "Nainen, jonkas minulle annoit", "Rikosten runtelema", "Katoavia timantteja eli herrasmies-varas Morel vastustajanaan etsivä Frank" ovat uteliaisuutta herättäviä, mutta muuta niistä ei enää tunnetakaan kuin nämä nimet ja käsiohjelmiin painetut (mainostelevat) juonikuvaukset. Tilanne korjaantuu hyvin hitaasti 1920-luvulle tultaessa. Suomi-Filmin jokaisesta kokoillan elokuvasta on jäljellä jotakin. Eniten aika on kohdellut kaltoin pienten ja yksittäisten tekijöiden tuotoksia, joiden joukossa on lievästi ällistyttäviä ja mahdottomia tapauksia. Poimintoja tapauksista:

Kesä (1915). Ohjaus Kaarle Halme, käsikirjoitus Eino Leino oman runonsa Vanteenheittäjät pohjalta. Pituus 36 minuuttia. Elokuva kuvattiin kesällä 1913 ja pääsi ripeän mannermaisen labaratoriotyöskentelyn ansiosta ensi-iltaan jo kahden vuoden kuluttua. Kuvaavaa on, että filmistä  on säilynyt yksi Seura-lehdessä 1948 julkaistu valokuva, jonka sanotaan esittävän Kesä-elokuvan näyttelijöitä kuvaustauolla. Kyseisestä valokuvasta tunnistetuista näyttelijöistä yksikään ei esiintynyt elokuvassa Kesä.

Sotapolulla (1921). Tuottaja Teuvo Pakkala, ohjaus Teuvo Pakkala, käsikirjoitus Teuvo Pakkala, leikkaus J.W.Mattila ja Teuvo Pakkala, lavastus Teuvo Pakkala, kuvaus J.W.Mattila ja Erkki Pakkala. Erkki Pakkala lahjoitti elokuvan ainoan kopion 1933 Kuopion museoseurojen valokuvauskerholle. Lahjoitus unohdettiin autuaasti, kunnes kelat löydettiin 1958 kuopiolaisen liikkeen sementtivarastosta.

Mustat silmät (1929). Tuottaja Armas Willamo, ohjaus Valentin Vaala, käsikirjoitus Theodor Tugai ja Valentin Vaala, kuvaus Oscar Lindelöf, leikkaus Valentin Vaala ja Theodor Tugai, lavastus Valentin Vaala, puvustus Valentin Vaala ja Theodor Tugai, pääosissa Theodor Tugai, Regina Ekroth ja Valentin Vaala. 20-vuotiaan Vaalan ja 17-vuotiaan (suomalaisen elokuvan petervonbaghin Peter von Baghin mukaan ehkä jopa 15-vuotiaan) Teuvo Tulion esikoiselokuvan alkuperäisnegatiivit tuhottiin, kun itsekriittinen Valentin Vaala heitti ne Kaivopuiston edustalla mereen. Hyvästä yrityksestä huolimatta elokuvasta on itsepintaisesti säilynyt kuusi ja puoli minuuttia katkelmia.

Sano se suomeksi (1931). Tuottaja Yrjö Nyberg, ohjaus Yrjö Nyberg, käsikirjoitus Yrjö Nyberg, äänitys Yrjö Nyberg ja Aaro Helmisalo, leikkaus Yrjö Nyberg, lavastus Yrjö Nyberg ja Harald Salen. Lahyn-filmin tuottama 95-minuuttinen varieteeshow oli ensimmäinen suomalainen äänielokuva. Siitä on tallella kaksi leikkauspoistoa, joissa Ture Ara laulaa "Tuoll on mun kultani" ja Väinö Siikaniemi esittää Hamletin yksinpuhelun. Ture Ara ymmärsi klaffin merkityksen. Esityksen alussa hän iskee kätensä kuuluvasti yhteen, jotta kuva ja ääni saatiin synkronoiduksi. Kohtaus oli poistettu, koska Ture Aran päälaki loistaa poissaolollaan kuvan ulkopuolella.

Helsingin kuuluisin liikemies (1934). Tuottaja Armas Wiilamo, ohjaus Valentin Vaala, käsikirjoitus Rauno Tattari, musiikki Rafael Ramstedt, näyttelijät Aku Korhonen, Helinä Svensson-Timari, Uuno Montonen, Matti Jurva, Regina Linnanheimo, Tauno Majuri, Tauno Palo, Eino Jurkka, Verner Friström. 84-minuuttista musiikkikomediaa pidettiin iäksi kadonneena. Toiveet asetettiin sen varaan, että aikoinaan Yhdysvaltojen suomalaisalueelle levitetty yksi kopio olisi jotenkin säästynyt American Film Instituten kokoelmissa. Sieltä sitä ei löytynyt. Sen sijaan se ilmaantui esiin 1990-luvulla Michiganista, jossa se oli säilynyt suomalaissukuisen elokuvateatterinomistajan jäämistössä.

Tukkijoella (1937). Ohjaus Kalle Kaarna, käsikirjoitus Teuvo Pakkalan näytelmästä Vilho Heinämies. Näyttelijät Kyösti Erämaa, Kirsti Hurme, Marja-Liisa Fredman, Santeri Karilo, Elbe Nissinen, Toppo Elonperä, Toivo Suonpää, Eero Roine. 1990-luvulle asti uskottiin, että viimeinen tunnettu jäljellejäänyt Tukkijoella -elokuvan esityskopio lepäsi tuntemattomassa paikassa järven pohjassa Thunder Bayssa Kanadassa. Kelat hävitettiin tällä tavalla 1950-luvun lopussa kun kävi selville että kyse oli tulenarasta nitraattifilmistä. (Niitä ei tietenkään käynyt päinsä polttaa, nehän oli tulenarkaa.) Valitettavasti michiganilaisen elokuvamiehen jäämistöstä löytyi Helsingin kuuluisimman liikemiehen lisäksi myös Tukkijoella.

Useimmat saksalaissyntyisen elokuvamiehen Kurt Jägerin filmeistä kokivat muiden vanhojen ainutlaatuisten elokuvien kohtalon. Vastaperustettu Suomen Elokuva-arkisto oli jäljittänyt 1958 runsaasti uniikkikappaleita ja varastoinut ne muiden tilojen puutteessa Adams-filmin varastoon. Paikka oli etevästi valittu, sillä Adams-filmi paloi poroksi 1959. Jägerin tuotannosta jäljelle jäi lähinnä Isoviha (1939), josta yksi kappale oli unohdettu Ruotsiin, josta Svenska Filminstitutet löysi sen 1980-luvun vaihteessa. Teuvo Tulion uran alun filmit, kuten Sillanpää-filmatisointi Nuorena nukkunut (1937), jossa Regina Linnanheimo "laskelmallisesti aukoi ja sulki silmiään" tuhoutuivat samassa legendaarisessa Adams-filmin palossa.

Kylä (1957). Tuottaja Eino Ritari, ohjaus Eino Ritari, käsikirjoitus Eino Ritari, kuvaus Ama Jokinen, Äänitys Evan Englund ja Aarre Elo, leikkaus Eino Ritari ja Ama Jokinen, musiikki Lasse Pihlajamaa. Näyttelijät Eino Ritari, Aki Saarelainen, Onni Ulonen, Maria Sella, Veli Einola, Helena Klami, Erkki Ilo ja Tauno Korpijaakko. Monitoimimies Ritarin independent-filmi Kylä nautti pitkään asemastaan tuoreimpana kokonaan kadonneeksi uskottuna elokuvana. Pitkälti amatöörivoimin toteutettu yritys esitti niin uskottavan henkilötutkielman maalaispoliisista, että suivaantunut elokuvatarkastamo langetti elokuvalle 30% rangaistusveron. Tuotto ja menestys jäi tämän johdosta hyvin vaatimattomaksi. Kaiken huipuksi tämä omatoimisuuden voimannäyte syntyi samaan aikaan kun Särkän SF tuotti kolmisenkymmentä elokuvaa vuodessa. Kylän ääni- ja kuvanegatiivit löytyivät yllättäen syksyllä 1989 Espoosta Lauri Pulkkilan Filmistudio Oy:n jäämistöstä.

Kokonaan kadonneita tai niitä elokuvia, joista on jäljellä muutama sata metriä, on kymmeniä. Kalle Kaarnan vuonna 1928 ohjaama hiihtoelokuvaa Lumisten metsien mies on jäljellä 60 metriä, mutta senkin ylittää samaisen Kaarnan Työn sankarilaulu vuodelta 1929, jota on jäljellä ruhtinaallinen 1 metri.

Tämä blogi ei halua antaa suinkaan sellaista kuvaa, että elämä olisi vaivantäyteinen vaellus, joka päättyy suureen turhuuteen. Ainoan inhimillisen vuodenajan, syksyn, kunniaksi kerron hyvän yön iltasadun.

Maaliskuussa 2004 Japanin suosituimman keskustelufoorumin 2-ch:n yksinäisten miesten palstalla anonyymi (luonnollisesti) henkilö aloitti ketjun, josta tuli yksi internetin historian merkkitapauksia. Kyllä, tämä tarina on kuuluisa Densha Otoko. Alan tuntijat voivat siirtyä lukemaan jotakin muuta. Seurassani jatkavat nyt ne blogin lukijat, joille tapaus on tuntematon.

Maaliskuussa 2004 Densha Otoko (Junamies) huomasi junassa viehättävän naisen. Heidän vaunuunsa tunki häiriköimään juopunut ukko. Kanssamatkustajat eivät olleet huomaavinaan häntä. Juoppo alkoi lähennellä viehättävää naista. Junamies, joka oli sulkeutunut yksineläjä – tätä ei voi millään kylliksi korostaa – puuttui tilanteeseen tavalla, jonka huimapäisyys hämmästytti häntä itseäänkin. Hän huomautti juopolle, että tämä on häiriöksi. Sanailu yltyi käsikähmäksi. Rähisevä juoppo ja ritarillinen mies tarttuivat toistensa kauluksiin kiinni, jolloin kanssamatkustajat lopulta reagoivat tilanteeseen ja hälyyttivät konduktöörin paikalle.

Junamies, 22-vuotias sosiaalisesti lahjaton otaku, kertoi olevansa täysin neuvoton. Välikohtauksen selvittyä nainen oli kiittänyt häntä syvään kumartamalla ja halunnut vaihtaa osoitteita. Tällaista ei ollut hänelle koskaan ennen tapahtunut. Jonkin ajan päästä hän vastaanotti naiselta kiitoslahjan. Sellaistakaan ei ollut koskaan ennen tapahtunut. Sen sijaan, että kiitoslahja olisi ollut muodollinen halpa muistoesine, Junamiehen paketista paljastui kallis teeastiasto. Junamies kääntyi kaltaistensa 2-ch:lle postaajien puoleen ja kysyi neuvoa.

Neuvoja sateli. Junamiehelle ehdotettiin, että hänen tulisi tarjota naiselle illallinen. Junamiestä kehotettiin menemään parturiin. Hänelle neuvottiin millaisia vaatteita hänen tulisi hankkia. Hänelle annettiin oppitunteja luontevasta käytöksestä. Häntä kehotettiin ottamaan selvää, mistä asioista nainen oli kiinnostunut. Junamiehen ihastukselle keksittiin salanimi "Hermes". Junamiehen viestien tyyli ja sävy alkoi muuttua. Hän kertoi löytäneensä itsestään uusia piirteitä. Muutaman kuukauden seurustelun jälkeen Junamies ilmoitti 2-ch:iin, että hän oli tunnustanut Hermekselle rakkautensa, ja tämä oli hyväksynyt sen. 2-ch repesi liitoksistaan. Satoja onnitteluviestejä postitettiin Densha Otokon ja Hermeksen kunniaksi.

Tässä kohdassa tarinaa pitäisi tapahtua käänne. Sitä ei ole. Densha Otoko katoaa 2-ch:lta toukokuussa 2004. Ainoa käänne, minkä voi tarjota, on kysymys oliko Junamiestä koskaan todellisuudessa olemassa. Monet ovat epäilleet sitä. Mutta kysymys on turha. Ne sadat, tuhannet, Junamiehen tapaiset postittajat (ja miljoona lukijaa), jotka seurasivat tapahtumien vaiheita, olivat vilpittömiä. Se on ainoa seikka, jolla on merkitystä.

Sillä oli merkitystä niinkin paljon, että viestien perusteella laadittiin niinikään 2-ch:n toimesta tapauksien kulusta romaani Densha Otoko. Se julkaistiin luonnollisesti salanimillä. Siitä tuli bestselleri. Yhtä menestyksekäs TV-sarja ja elokuva oli vuorossa seuraavana vuonna. Ja totta kai Densha Otokosta tehtiin neljä eri mangaversiota niin mies- kuin naislukijoita varten.

On yritetty selittää, miksi näin simppeli tarina löysi näin valtavaa vastakaikua yleisöltä. Ensinnäkin se on perinteinen kehityskertomus modernissa ympäristössä. Toiseksi se on vanha kunnon satu, jossa ritari saapuu likaisessa takissa ja hajoamaisillaan olevissa lenkkareissa pelastamaan jalon neidon ahdingosta. Kolmanneksi se kertoo internetin anonymiteetistä ja kuinka henkilöllä voi olla täysin erilainen persoonallisuus toisaalta verkossa ja toisaalta elävässä elämässä. Alussa Junamies ei olisi kehdannut ikinä ottaa asiaa puheeksi kenenkään kanssa kasvotusten. Neljänneksi äkkiä valkokankaalla ja TV-ruuduissa oli tarjolla tarina, joka kertoi todellisten ja tavallisten ihmisten elämästä koristelematta ja dramatisoimatta. Sitäkään ei tapahdu suinkaan turhan usein.

Densha Otokolla on myös kriitikoita. Freelance-kirjailija Tohru Honda (jälleen salanimi) ei hyväksynyt 2-ch:n piirissä syntynyttä romaania. Hänen mukaansa Densha Otokon loppu on typerää siirappia. "Oikea otaku olisi tehnyt Hermeksestä kaltaisensa, tutustuttanut hänet otakusarjoihin, sopinut treffejä katukeittiöihin, ja pelannut videopelejä hänen kanssaan. Se olisi ollut kiinnostavaa."

Kiinnostavaa tai ei, mutta sadut ovat satuja siksi että niissä kerrotaan sellaisia tarinoita, jota haluaisimme kuulla ja joihin haluaisimme uskoa. Densha Otoko on nimenomaan täydellinen otakutarina; tarinan kömpelöimmällä ja epävarmimmalla henkilöhahmolla on kaikista puhtain sydän ja sen avulla hän voittaa kaiken. Se on täyttä Sailor Moonia.

Ed Wood Jr. (1924-1978) oli eräs lukuisista kasvottomista Hollywoodin riippumattomista elokuvatuottajista, joka ei saavuttanut minkäänlaista menestystä, ja kuoli pennittömänä. Hän sai suuren tunnustuksen kuolemansa jälkeen, kun 1980-luvulla hänen elokuvansa "Plan 9 From Outer Space" äänestettiin maailmanhistorian huonoimmaksi filmiksi.

Ed Wood oli transvestiitti, joka eli onnellisesti naimisissa kuolemaansa asti ainoan vaimonsa kanssa. Puoli vuotta Pearl Harbourin jälkeen Wood liittyi merivoimiin, ja omien sanojensa mukaan hän pysyi hengissä, koska hän ei kehdannut kaatua. "En olisi mitenkään pystynyt selittämään vaaleanpunaisia rintaliivejäni ja pöksyjäni, jos olisin haavoittunut."

1948 Wood löysi tiensä Hollywoodiin, jossa hän ohjasi ja tuotti ensimmäisen epäonnistumisensa, teatterinäytelmän "Satunnaista seuraa". Näytelmän aihe oli Woodin sydäntä lähellä: komea mies rakastuu pörröistä angorapaitaa käyttävään naiseen. Angora oli Woodin suuri intohimojen hämärä kohde. 1950-luvun vaihteessa hän ohjasi Christine Jorgensenin kohua herättäneeseen sukupuolenvaihdosleikkaukseen perustuvan elokuvan "Glen vai Glenda". Jo pelkästään aihe oli sellainen, jota oli mahdotonta kuvitella käsiteltäväksi Hollywoodissa. Lisäksi tässä, kuten muissakin Woodin elokuvissa, päällimmäiseksi vaikutelmaksi jäi ohjaajan täydellinen kyvyttömyys kertoa tarina vähänkin siedettävällä tavalla.

Wood uskoi pääsevänsä käsiksi kultasuoneen, kun hän tapasi Bela Lugosin, alkoholisoituneen 1930-luvun tähden, jonka kohtaloksi oli koitunut jäädä Dracula-roolin vangiksi. "Hirviön morsian" (1954) yritti ratsastaa Lugosin maineella ja herättää hänen suosionsa uudelleen henkiin, mutta 30-lukulainen yliampuvan maneerimainen näytteleminen, jota Woodin kömpelö ohjaus vain korosti, piti teatterit verraten tyhjinä. Silti "Hirviön morsian" oli ainoa Woodin elokuva, joka tuotti voittoa. Valitettavasti hän oli etukäteen luvannut tulot sataprosenttisesti rahoittajilleen.

Seuraavaa elokuvaansa varten Wood kuvasi muutamia otoksia Lugosista ennen kuin tämä kuoli. Tämähän ei Woodia pysäyttänyt. Hän rakensi filminsä tämän puoli minuuttia kestävän materiaalin varaan, ja kutsui mukaan muita ajan originelleja persoonallisuuksia, kuten suomalaissyntyisen Maila Nurmen Vampirellan roolissa. Tuloksena oli hämmästyttävä elokuva "Suunnitelma 9 ulkoavaruudesta", josta Wood itse sanoi profeetallisesti "tästä minut muistetaan".

"Plan 9 From Outer Space" (1958) olisi voinut olla ajan vaatimuksiin nähden suhteellisen toimiva ja viihdyttävä B-elokuva, jos siinä olisi vain ollut edes keskinkertaisen looginen käsikirjoitus ja edes jonkinlaista teknistä tasoa. Woodin käsissä tällaisilla asioilla ei ollut merkitystä. Elokuvan avaa hypnotisoijan outo monologi, jolla hän johdattelee katsojan merkillisen tarinan äärelle. Merkillinen se onkin, sillä seuraavaksi kuvaan astuu henkilö, jolla ei ole juonen kannalta mitään tekemistä, ja niinpä hän heti kohta kuolee. Vasta sitten pääsemme käsiksi tarinaan, joka kuvailee vieraan sivilisaation tuloksetonta yritystä valloittaa maapallo. Ufot käyttävät säteitä, jotka tekevät ihmisistä vampyyreja. Päähenkilö ja hänen perheensä ovat luonnollisesti säteille immuuneja, syystä jota katsojalle ei selitetä. Yöaikaan sijoittuviin kohtauksiin on käytetty päivänvalossa kuvattua materiaalia. Bela Lugosi huitoo käsittämättömästi puutarhassa vähän väliä, ja loppukohtauksessa Lugosi-vainajan korvaa sijainen, joka pitelee viittaa kasvojensa edessä tunnistamisen estämiseksi. Lentävien lautasten pienoismalleissa näkyy ripustuslanka, ja lentokoneen ohjaamossa muun lavastuksen puutteessa lentäjät syöksyn alkaessa tarrautuvat polviinsa. Samoja filminpätkiä kierrätetään elokuvan mittaan useita kertoja, ja näytteleminen on sitä mitä se on. Näyttelijä istuu hetken pöhkönä, ja katsoja huokaa helpotuksesta, kun näyttelijä huomaa kuin huomaakin repliikkinsä paperista pöydällä. Ei uusintaottoja.

Koettuaan tämän uransa huipentuman Wood jatkoi alamäkeä ja ohjasi myöhemmin pehmeää ja kovaa pornoa. Hänestä sanottiin että "sen mikä häneltä liikemiesvaistossa puuttui, korvasi hänen aito innostuksensa." Väitetään, että Wood kirjoitti humalassa nopeammin kuin selvänä. Hän kuoli alkoholistina. "Plan 9 From Outer Space" on nykyään yksi maailman kuuluisimmista elokuvista.

Rafael Gomez Ortega (1882-1960), taitelijanimeltään El Gallo, kuului niihin matadoreihin, joiden käsissä härkä oli paremmassa turvassa kuin eläinlääkärin käsissä. Kun El Gallolta kysyttiin, kuinka hän harjoittelee, hänen vastauksensa kuului "polttamalla havannalaisia".

Härkätaisteluissaan El Gallo saapasteli kuumalle hiekalle moitteettomasti kirjaillussa asussaan, heitti kukan katsomoon paikalliselle kaunottarelle, ja piti uuvuttavan pitkän koristeellisen puheen, jossa hän pyysi että saisi luvan "yksin Teille omistaa tämän härän elämän". Sitten hän kääntyi kannoillaan ympäri, otti uljaan poseerausasennon, ja jäi odottamaan vastustajaansa. Kun härkä syöksähti esiin, El Gallo säännönmukaisesti pudotti punaisen vaatteensa, pakeni ympäri areenaa ja sukelsi pää edellä yli laidan.

10.10.1918 El Gallo omisti härän ei vähemmälle kuin kolmelle arvohenkilölle pisimmässä koskaan yleisölle pitämässään puheessa. Puheen jälkeen El Gallo kieltäytyi tappamasta härkää, koska se oli iskenyt hänelle silmää. Lopulta hänen veljensä oli tultava areenalle pelastamaan suvun kunnia. Ernest Hemingway huomioi, että härältä osoittaisi huonoa makua tappaa El Gallo.

Tämä ainutlaatuinen matadori selitti kärsivällisesti uskolliselle yleisölleen, että kaikillahan meillä on joskus huonot päivämme. Tämän herkän miehen sai pakokauhun valtaan yksinkertaisesti se tapa, jolla härkä katsoi häntä. Hän lopetti uransa seitsemän kertaa ja seitsemän kertaa hän yleisön pyynnöstä palasi areenalle.   

Espanjalaiset kommentaattorit luonnehtivat El Gallon uraa historiateoksissaan valikoiduin sanankääntein. "El Gallo oli kaikkien aikojen myyttisin ja hulluin härkätaistelija, mutta samaan aikaan kaikkein taiteellisin, persoonallisin ja ennennäkemättömin matadori. Taitelijan sielulla hän elehti ja esiintyi luonnollisesti tavalla, jonka loistokkuus ei ikinä avautunut edes hänelle itselleen", kirjoittaa Nestor Luján.

26.1.1907 J.M.Synge toi ensi-iltaan Irlannin kirjallisuuden maineikkaimman näytelmän, Playboy Of the Western World. Ensi-iltaa Dublinin kansallisteatterissa seurannut Lady Gregory lähetti teatterin johtajalle, runoilija William Butler Yeatsille kaksi sähkettä jotka kuvaavat illan tapahtumien kulkua. Ensimmäisen näytöksen lopussa lähetetty sähke ilmoitti lyhyesti "näytelmä suuri menestys". Seuraava sähke kaksi näytöstä myöhemmin totesi "näytelmä keskeytyi epäjärjestykseen sanan "shift" kohdalla".

Mitä oikein tapahtui? Pääroolia esittänyt William Fay kertoi, että yleisö alkoi ulvoa kuin paholaiset heti kun naisen alushame oli mainittu. Pian levottomuus oli yltynyt mellakaksi. Teatterin henkilökunta joutui uhkaamaan palokirveellä ettei raivostunut väkijoukko olisi rynnännyt lavalle. Kirouksia huudettiin puolin ja toisin. Kirvestä heiluttanut näyttämömies vannoi kaikkien pyhimyskalenterin pyhimysten nimeen että hän katkaisee kaulan ensimmäiseltä joka uskaltaa astua näyttämövalojen toiselle puolelle.

Dublinissa ilmestynyt Irish Independent kuvaili mellakkaa "yleisön hyvän maun ja terveen järjen osoitukseksi". Näytelmähän oli kamala. Päähenkilö tappaa isänsä ja nousee kylän sankariksi. Tämä "epäinhimillinen tarina esitettiin mitä karkeimmalla kielellä". Kaiken huipuksi irlantilaisneitojen hyveellisydestä annettiin mitä epäilyttävin kuva. Nimimerkki "Western Girl" paheksui alushameen mainitsemista. "Alushame on naisellinen vaateparsi, jota hieno nainen ei mainitse edes nimeltä tavallisissa olosuhteissa, joten kuinka se voitaisiin lausua julki kaupassa, kuten näytelmässä tapahtuu."

Irlantilainen yleisö oli nähnyt lavalta kuvan itsestään ryypiskelevinä kuumapäisinä hamppareina, jotka tarttuivat nyrkkeihin ja puukkoon mitättömimmästäkin syystä. Totta kai kunnon kansalaiset pahastuivat suuresti ja ilmaisivat selkeän vastalauseensa. Teatteriyleisö pisti teatterin remonttiin. Sillä oli todistettu että näytelmän antama vaikutelma oli kerrassaan väärä. Kun Yeats riensi seuraamaan seuraavaa esitystä, hän tapasi yleisön, joka oli tullut paikalle valmiina mellakoimaan. Yeats tarjosi yleisölle rahoja takaisin jos he lähtisivät rauhallisesti. Yleisö kieltäytyi ehdottomasti. Yeats kutsui poliisit, mikä vain pahensi tilannetta. "Ei ainoastaan pyhimysmäisten irlantilaisten hyveellisyys ollut kyseenalaistettu, nyt oli menty jo niin pitkälle, että paikalle oli kutsuttu saksilaistyrannien poliisivoimat tukahduttamaan heidän oikeutettu protestinsa". Yeats huomasi, että Synge istui näytelmän läpi kivettyneenä istuimelleen samalla kun yleisö vaati tekijää hirteen.

Irish Independentin pääkirjoitus 31.1. totesi että näytelmän esittäminen oli järjelle käsittämätöntä typeryyttä, johon suurin syyllinen oli teatterin johtaja, tämä nariseva teeskentelijä, hra William Butler Yeats. Mellakointi oli niin ikään ollut anteeksiantamatonta. Ongelma ei ollut niinkään näytelmässä, vaan sen näyttämölleasettelussa. "Kansallisteatteria ei ole perustettu sitä varten, että sen lavalta murennettaisiin Irlannin itsekunnioitusta ja sen kuvaa yleisön silmissä."

Kaikki yhtymäkohdat myöhempien aikojen tapahtumiin ovat jyrkästi kuvitteellisia, ja vertailujen tekemisestä rangaistaan joka tapauksessa kuolemalla kaikkien niiden toimesta, jotka uskovat tietävänsä totuuksia.

Maailman katsotuin jouluelokuva perustui kertomukseen, jota kukaan ei halunnut julkaista, se oli elokuvana tappiollinen, ja lopulta siitä tuli klassikko vain sen ansiosta, että sen tekijänoikeudet unohdettiin.

Tämä kaikki on ironisen sopivaa. Frank Capran "Ihmeellinen on elämä" tutki kysymystä, mikä on epäonnistuminen ja miten sitä mitataan. Jos onnistuminen ja epäonnistuminen ovat yhtä lailla katsojan silmissä, katsojat ovat päättäneet asian järisyttävällä varmuudella.

Philip Van Doren Stern kirjoitti 1940-luvun vaihteessa novellin "Suurin lahja kaikista". Se kiersi lehdestä lehteen ja kustantajalta kustantajalle ja palautettiin aina hylättynä. Turhautunut kirjailija lopulta toimitti sen 24-sivuiseksi lehtiseksi, jonka hän lähetti joulukorttina. Yksi niistä päätyi erään Hollywood-agentin käsiin, joka lähetti sen eteenpäin, ja lopulta se löysi tiensä RKO:n johtajan Charles Koernerin pöydälle.

Koerner piti tarinasta, osti oikeudet, ja oli sitä mieltä, että tästä saisi aikaan herttaisen jouluelokuvan. Hän hahmotteli pääosaan Cary Grantin ja antoi tarinan ammattimaisten dramaturgien käsiin. Dramaturgit kauhistuivat tarinan synkkyyttä. Päähenkilö heti avauskohtauksessa on tekemässä itsemurhan! He eivät kyenneet saamaan aikaan tarinasta toimivaa käsikirjoitusta. Turhien yritysten jälkeen  skripti heitettiin hyllylle toivottomien tapausten joukkoon.

Toisen Maailmansodan päätyttyä ohjaaja Frank Capra palasi kotiin tiedotusjoukkojen palveluksesta. Monien sodasta palanneiden tavoin Caprallakin oli vaikeuksia sopeutua. "Tuijotin silmästä silmään yksinäisyyttä, joka oli päällystetty epäonnistumisen pelolla" hän kirjoitti. "Ehkä olin liiaksi luottanut ihmiskuntaan" pohti tämä lukusten optimististen ja pienen ihmisen puolesta taistelleiden elokuvien tekijä. RKO:lla hän törmäsi hajanaiseen käsikirjoitukseen nimeltä "Suurin lahja kaikista", ja tajusi sen mahdollisuudet, komedian ja itsetutkiskelun yhdistelmän. "George Bailey, mies pikkukaupungista, pitää itseään epäonnistuneena ja toivoo, ettei olisi koskaan syntynyt. Sitten siipiään ansaitseva toisen luokan enkeli osoittaa hänelle, millainen maailma olisi ollut ilman häntä. Bailey hämmästyksekseen tajuaa, kuinka paljossa hän on ollut mukana, ja kuinka paljon hänen mukanaolonsa on antanut monille ihmisille. Meissä kaikissa on hitunen George Baileytä. Epäonnistuminen on katsojan silmissä. Se riippuu odotuksista, päämääristä, ja itsekunkin omasta arvomaailmasta."

Frank Capra osti RKO:lta oikeudet omalle uudelle elokuvayhtiölleen, mukaan lukien alkuperäinen novelli ja kolme valmistunutta eri elokuvakäsikirjoituksen versiota. Hinta oli naurettava, vain 10 000 dollaria. Tarinalle annettiin uusi nimi, "Ihmeellinen on elämä", ja Capra kirjoitti sen uusiksi. Capra hankki pääosaan vanhan luottonäyttelijänsä James Stewartin, ja filmi kuvattiin 90 päivässä keväällä 1946.

Ensi-illan jälkeen 21.12.1946 elokuvan vastaanotto ei ollut ihmeellinen. Kritiikit olivat sympaattisia, mutta se jäi tappiolliseksi. Se sai viisi oscar-ehdokkuutta, eikä voittanut yhtäkään. Lontoon ensi-illassa kriitikot olivat nyrpeitä filmin toivottomalle sentimentaalisuudelle. Capra kohautti olkapäitään ja jatkoi uraansa, mutta pysyi kannassaan, että Ihmeellinen on elämä oli hänelle tärkeä elokuva tärkeässä elämän vaiheessa. "Se oli elokuva jota olin koko elämäni ajan odottanut saada tehdä." Filmillä oli pieni uskollinen yleisö. "Joskus vuonna 1948 rupesin kirjoittamaan vastauskirjeitä ihmisille, jotka ovat kirjoittaneet minulle tästä elokuvasta, ja vuonna 1965 huomasin yhä kirjoittavani niitä kirjeitä."

1974 Capran filmiyhtiön Liberty Picturesin oikeudet olivat vahtaneet omistajaa, ja uudet omistajat unohtivat uusia oikeutensa jo unohdettuihin elokuviin. Niistä tuli yleistä omaisuutta. USA:n televisioverkot ryhtyivät käymään läpi ilmaista materiaalia, jolla täyttää ohjelma-aikaa, ja sijoittivat joulunaikaan Capran elokuvan nimeltä mikä-se-nimi-nyt-olikaan. Siitä tuli äkkiä joulutraditio, jota ryhdyttiin seuraamaan Suomessakin 1990-luvulla. Tänään tuntuu siltä, että on itsestäänselvää, että sellainen elokuva on olemassa ja yhtä itsestäänselvää on, että sitä esitetään. Siitä on tullut enemmän kuin instituutio, se on vaikuttava palanen kulttuurihistoriaa, jota on sovellettu kääntäen TV-sarja Dallasin viimeisessä jaksossa, jossa JR Ewing havaitsee että kaikki olisi sujunut paremmin ilman hänen olemassaoloaan. Olematta erityisen uskonnollinen elokuva se myös vangitsee paljon sellaista kristillisen rakkauden luonteesta, mikä Raamatulla joka käänteessä päähän lyövälle kirkolle on ollut toivottoman vaikeata saada sanotuksi.

Ja tietysti, jos haluaa, aina voi kuvitella maailman jossa ei ole olemassa elokuvaa "Ihmeellinen on elämä", ja kysyä itseltään olisiko sellainen maailma kovastikin parempi.

Helsingin Yrjönkadun Lilla Teaternia piinasi 1960-luvun lopussa itsepintainen hajuongelma. Ensin epäiltiin, että ilmanvaihtokanaviin olisi lentänyt lintuparka tai rottalauma, joka olisi kohdannut putkistossa loppunsa. Torvet avattiin ja pestiin. Ei löytynyt pieniä eikä suuriakaan ruumiita. Lemu katsomossa jatkui. Oli pakko ryhtyä kosmeettisiin toimenpiteisiin. Ennen jokaista näytäntöä katsomo tuuletettiin voimakkaasti, ja ilmanvaihdon sisäänottoaukkoon suihkutettiin pullosta kesäisiä kukkia, jasmiinia, neilikkaa, syreeniä, ”mitä kulloinkin oli tarjolla”, muisteli Lasse Pöysti. Yleisö tuli kesäiseen maisemaan, ihastui ja viihtyi. Näytelmän aikana tuoksu lakastui ja vaihtui navetantakaiseen maisemaan, jossa kärpäset viihtyvät. Yleisöparka syytti itseään.

Tutkimuksissa kävi lopulta ilmi, että talonmies oli muiden kelvottomien huoltotoimenpiteiden lisäksi kytkenyt ilmanvaihdon sähköjohdot ristiin. Tuulettimet imivät täydellä teholla teatterin käymälöiden poistoilman ja puhalsivat sen katsomoon.

Vielä tarmokkaammin katsomon tuoksutusta sovellettiin näyttämöllä Lontoossa 1945 Ranskalaisen Kosketuksen ensi-illassa. Lehdistöagentti oli suitsuttanut ohjelmalehtiset hajuvedellä, ja sai päähänsä pistää vielä paremmaksi puhaltamalla hajuvettä ilmastointijärjestelmän läpi. Pienimmässä mitattavissa olevassa ajassa puolet yleisöstä oli paennut kadulle, ja toinen puoli oli voipunut sikeään uneen. Näyttelijät veivät pahoinvoivina esityksen loppuun.

Vuodesta 1987 on järjestetty joka toinen vuosi Pyongyangin Filmifestivaalit. Tapahtuma käynnistyi sitoutumattomien ja kehittyvien maiden katselmuksena, mutta myöhemmin festivaalien ohjelmistossa on ollut myös valikoidusti eurooppalaisia ja amerikkalaisia elokuvia, joita muuten Pohjois-Koreassa ei ole nähtävillä. "Parempi kuin Beckham" oli mukana vuoden 2004 festivaaleilla.

Festivaalien suojelija on luonnollisesti Pohjois-Korean Rakas Johtaja Kim Jong-Il, jolla on kotimaassaan mainenimi "Elokuvan Nero". Koska Kimillä on 20 000 elokuvan kokoelma ja yksityinen kotiteatteri - joka on todellakin teatteri - hän jo nuorena alkoi neuvoa pohjoiskorealaisia ohjaajia ja näyttelijöitä erehtymättömyydellä, jonka voi luoda vain täydellisyyttä hipova teoreettinen tietämys yhdistyneenä ei-päivänkään mittaiseen käytännön kokemukseen alasta. CIA:n mukaan Kim Jong-Il oli villissä nuoruudessaan kaapannut japanilaisen ohjaajan ja näyttelijättären tuottamaan elokuvia omaan makuunsa. Palattuaan (paettuaan?) japanilaiset tiesivät kertoa Kimin viehtymyksestä Elisabeth Tayloriin, James Bondiin ja Ramboon, jotka kaikki ovat Pohjois-Koreassa kiellettyjen elokuvien listalla.

Pohjois-Korean oma elokuvatuotanto on toista maata. Suosituimpia elokuvien aiheita on tietysti Korean sota. Kuinka sitä voisi välttääkään kuvaamasta. Suorasukaisten sotakuvausten, kuten "Verimeri", "Puolustusjoukkojen miehen kohtalo", "Viisi sissiveljestä" lisäksi Korean traagista kohtaloa kuvataan myös todentuntuisten henkilöhahmojen kautta. Esimerkiksi "Un Hui" kertoo kahdesta orvosta kaksossisaresta. Korean sodan jälkeen siskokset joutuvat eroon toisistaan. Pohjoiseen lähteneestä tytöstä tulee ihailtu tanssitaiteilija. Etelään jääneestä tytöstä tulee prostituoitu baarityttö. Rohkenisin esittää, että elokuvan symboliikan ohesta voi löytää yleisölle suunnatun hienovaraisen vähäeleisen poliittisen viestin. Näitä elokuvia ei kuitenkaan esitetä Pyongyangin filmifestivaalien ohjelmistossa, ulkomaisten vieraiden suureksi pettymykseksi.

2005 oli festivaalien välivuosi, mutta elokuvakulttuuria ei silti unohdettu. Korean vapautuksen 60-vuotispäivää juhlistettiin kymmenpäiväisellä elokuvakatselmuksella Kansan Kulttuuripalatsissa Pyongyangissa 11.-20.8.2005. Ohjelmisto oli arvokasta ja tilaisuuteen sopivaa. Katselmuksen avasi dokumenttielokuva "Suuri Johtaja toveri Kim Jong Il antaa neuvoja paikan päällä eri alojen työtehtävissä". Sitä seurasi tuore elokuva "Tyttö purojen laaksossa". Kymmenen päivän aikana yleisöllä oli tilaisuus tutustua sellaisiin nimikkeisiin kuin "Johtaja on kansamme suuri isä", "Isällinen Johtaja japanilaisvastaisten vallankumoussoturien joukossa", ja "Isällinen Johtaja virkamiesten keskuudessa", mitkä elokuvat Pohjois-Korean virallisen uutistoimiston KCNA:n mukaan "vaikuttavasti ilmaisivat presidentin vallankumouksellista menneisyyttä". Ohjelmisto jatkui teoksilla "Pitääksemme Isällistä Johtajaamme korkeassa arvossa", "Suuren nerollisen komentajan hoivissa", "Songunin Vallankumouksellisen Johtajuuden Suuri Käänne", jotka kuvasivat Kim Jong-Ilin suurta vallankumouksellista menneisyyttä.

Myös näytelmäelokuvia esitettiin. Yleisö sai nähtäväkseen rakastetut klassikot "Korean tähti", "Kansakunnan aurinko", ja "Metsä kuihtuu", jotka kuvaavat presidentin tällä kertaa loisteliasta vallankumouksellista menneisyyttä, sekä Japanin vastaisen sodan sankarin Kim Jong Sukin mainetekoja. Lisäksi ohjelmistoon kuuluivat elokuvat "Viisi sissiveljestä", "Rhododendron", "Wolmin saari", "Onneni", Ilmasotilas Kim Yong Jo", ja "Perintö", joiden aiheina olivat armeijan ja kansan sankarilliset teot Korean vallankumouksen aikakirjoissa, ja jotka ilmaisevat sankareidemme jaloa henkistä maailmankatsomusta.

Avatessaan Pyongyangin kahdeksannet filmifestivaalit 2002 Pohjois-Korean pääministeri Hong Song Nam esitti näkökantanaan, että Pyongyangin elokuvajuhlat merkitsevät hyvää tilaisuutta antaa uutta kipinää edistyksellisen elokuvataiteen kehitykselle.

http://www.kcna.co.jp/index-e.htm

Maailmassa valmistuu vuosittain kymmeniä tuhansia elokuvia. On selvää, että kaikille ei voi riittää katselijoita. Amerikkalaisen mittapuun mukaan kaikkien aikojen floppien floppi oli pitkään Michael Ciminon kunnianhimoinen Taivaan Portilla vuodelta 1980. Elokuvan budjetti oli 44 miljoonaa dollaria, ja se tuotti takaisin 3,5% siihen sijoitetusta pääomasta.

Paremmaksi pisti vasta Suomen lahja maailman elokuvataiteelle, Renny Harlin. Merirosvoelokuva Kurkunleikkaajien Saaren (1995) valmistumiskustannukset olivat yli 100 miljoonaa dollaria, tuotto 9.9 miljoonaa. Michael Douglasin piti näytellä miespääosaa, mutta hän lähti projektista, kun Harlin halusi antaa enemmän tilaa silloiselle sydänkäpyselleen Geena Davisille. Väitetään, että miespääosasta kieltäytyivät tämän jälkeen Keanu Reeves, Liam Neeson, Jeff Bridges, Ralph Fiennes, Charlie Sheen, ja Michael Keaton, kunnes pahnanpohjimmaisten alta löytyi Matthew Modine, joka halusi tarttua tilaisuuteen. Omalta osaltaan elokuvan budjettia nostivat täysin toimivat 1600-luvun laivojen kopiot, kappalehinta pyöreä miljoona. Elokuva sinnitteli Yhdysvaltojen teatterikierroksella kunnioitettavat kaksi viikkoa ennen kuin se upposi.

Vielä tämänkin ylitti Eddie Murphy -elokuva The Adventures of Pluto Nash (2002). Elokuva oli odottanut tuotantovuoroaan vuodesta 1980, ja kun se lopulta toteutettiin, se lojui kaksi vuotta hyllyllä. Eddie Murphy kieltäytyi markkinoimasta tekelettä lainkaan. Hänen roolihahmonsa Pluto Nash on yökerhonomistaja, joka kamppailee mafiosoja vastaan kuussa vuonna 2087. Tähtitieteelliset tappiot takasi 100 miljoonan dollarin budjetti ja 4.4 miljoonan dollarin kassatulot.

Huonolla budjetoinnilla ja ylimitoitetuilla odotuksilla voidaan mikä hyvänsä elokuva saada taloudelliseksi flopiksi, joten amerikkalaisiin tekeleisiin emme puutu tämän enempää.

Joulukuussa 2002 hongkongilainen filmi "Colour Of Pain" piinasi yleisöään sen verran värikkäästi, että sen kahden esitysviikon aikana teatterin kassa karttui 240 euron suuruisilla pääsylipputuloilla. Vielä paremmaksi pisti toinen hongkongilaistuotos. "Psykedeelinen pollari" kertoo virkavallan edustajasta, joka huomaa persoonallisuutensa jakautuneen. Ainoan esitysviikkonsa aikana Psykedeelinen pollari keräsi alle kymmenen katsojaa ja tuotti häpeälliset 40 euroa. Kummallekin persoonallisuudelle löytyi siis neljä tai viisi innokasta katsojaa.

Suomessa nurjinta kohtelua yleisön taholta on ehkä saanut osakseen Tuomo-Juhani Vuorenmaan elokuva Julisteiden liimaajat (1970), jota levitettiin rajoitetusti. Levottoman 60-luvun nuorison loihtima visio Suomesta poliisivaltiona, joka nujertaa kapinallisensa väkivaltaisin keinoin, ei ollut ainakaan tuottajien mieleen. ­Ensi-ilta koettiin ensimmäisillä Tampereen filmijuhlilla. Elokuva esiteltiin ensimmäisenä suomalaisena underground-filminä kautta aikojen. Mainostus oli tuonut paikalle nelisensataa kiinnostunutta katsojaa. "Kun elokuva sitten alkoi, ensimmäisen vartin aikana ei saanut mitään selvää, mitä valkokankaalla tapahtui. Eikä toisen, kolmannen eikä neljännenkään. Yleisö alkoi vähin äänin huveta paikalta."  muisteli Raimo Silius myöhemmin ainutlaatuisen ensi-illan tapahtumia. "Elokuva oli tarkoitettu juuri sellaiseksi, mutta kaikkien onneksi sitä ei sen jälkeen esitetty. Tekijäporukka oli paikalla, mutta sekin lähti vähin äänin Lahteen." Tiettävästi näyttelijä Erkki Saarela poistui ensi-illasta kesken näytöksen lattiaa pitkin kontaten. Vuosikymmeniä myöhemmin elokuvasta on tietysti tullut kulttisuosikki, jonka maine perustuu siihen, että kukaan ei ole sitä nähnyt.

Elokuvista voi nauttia näinkin. Innokkaimmat harrastajat kokoavat jatkuvasti täydentyviä luetteloita munauksista, jotka syystä tai toisesta ovat jääneet elokuviin, joita muuten arvostetaan suuresti taiteellisina tai kaupallisina voittoina. Vakavasti elokuvataiteeseen suhtautuvat henkilöt puolestaan saattavat saada halvauksen lukiessaan tästä, millä motiivilla jotkut toiset katselevat elokuvia.

Ihmemaa Oz (1939):
Kultatiilitiellä, jolla Dorothy tapaa Linnunpelättimen, hänen lettinsä ulottuvat ensin olkapäihin. Kun laulu edistyy, hänen tukkansa kasvaa olkapäiden alapuolelle. Sitten letit jälleen lyhenevät, kunnes laulun lopussa ne ovat jälleen pitkät.

Tuulen viemää (1939):
Avauskohtauksessa, jossa Mammy pukee Scarlett O'Haraa puutarhajuhlia varten, Scarlettin vasemmassa nimettömässä on kihlasormus, vaikka hän on tarinan mukaan vielä naimaton.
USA:n sisällissodan aikaisessa Atlantassa Scarlett kävelee pääkatua pitkin sairaalaan, ja eräässä lyhtytolpassa näkyy selvästi hehkulamppu.

Decameronen yöt (1953):
Louis Jordan seisoskelee 1300-luvun merirosvolaivansa kannella ja taustalla huristelee valkoinen kuorma-auto alas rinnettä.

Carmen Jones (1954):
Kamera seuraa Dorothy Dandridgea kadulla, ja koko kuvausryhmä hejastuu puodin ikkunasta.

Vaarallinen romanssi (1959):
Kun Eva Marie Saint aikoo ampua Cary Grantin Mt.Rushmorella, taka-alalla pikkupoika peittää korvansa kauan ennen kuin laukaus ammutaan.

Flower Drum Song (1961):
Kun katselee Grant Avenuen tanssikohtausta tarkasti, voi nähdä kuinka yksi tanssijoista kaatuu selälleen.

The Wrong Box (1966):
Viktoriaanisen Lontoon katoilla kököttävät TV-antennit.

Viikinkikuningatar (1967):
Vähäpukeinen suomalainen (!) soturikaunotar Carita (Adrienne Cori) taistelee roomalaisen kuvernöörin avustuksella pitääkseen rauhan yllä viikinkien ja brittiheimojen kesken. Mahdottoman juonen keskellä vähäisimpiä ongelmia on se, että rannekello on selvästi näkyvillä.

Tähtien sota (1977):
Kun Luke Skywalker viimeisen taistelun jälkeen astuu ulos hävittäjästään, kaikki rientävät onnittelemaan. Luke huutaa Prinsessa Leialle (Carrie Fisher) selvästi "Carrie!".
R2D2:n ohjaajan kasvot näkyvät R2D2:n lasisilmän lävitse kohtauksessa, jossa robotti on Jawan risteilijän kyydissä.
Kun kapinalliset ovat valmiina lähtemään taisteluun, T-paitaan pukeutunut filmiryhmän jäsen tepastelee muina miehinä taustalla.

Teräsmies (1978):
Kun Jor-El laskee Teräsmiesvauvan kapseliinsa, Marlon Brandon käsivarressa näkyy Rolex.

Kunnes toisin todistetaan (1990):
Kun Harrison Ford on vapautettu, toimittajat ympäröivät hänet. Yhdellä toimittajalla on pienoisnauhuri Fordin kasvojen edessä. Lähikuvassa näkyy selvästi, että nauhuri ei ole päällä, eikä siinä ole kasettia sisällä.

Robin Hood (1991):
Ollakseen ei-parodia tämä 1100-luvulle sijoitettu Robin Hood-filmatisointi sisältää lukuisia kömmähdyksiä, jotka kelpaisivat Mel Brooksillekin.  
Nottinghamin sheriffi käskee sisäkköjään käymään yöllä hänen luonaan, toista kello 10.00, toista kello 10.15. Kuinkahan tämä onnistui, kun ei tunnettu muuta kuin aurinkokelloja. Etsintäkuulutukset on selvästi painettu paperille, 300 vuotta ennen Gutenbergia. Azeem (Morgan Freeman) tuntee ruudin, josta ei ollut tietoa ennen kuin Marco Polo kävi Kiinassa. Azem käyttää myös suvereenisti kaukoputkea 400 vuotta ennen Galileita.

Jurassic Park (1993):
Kun Tyrannosaurus Rex hyökkää auton kimppuun, sen ja lasten välissä on ohut kattolasi. Lasi rikkoutuu, mutta sen jälkeen se on vuoroon ehjä ja rikki lähes jokaisesta kuvakulmasta.

Maverick (1994):
Kohtauksessa, jossa Mel Gibson puhuu intiaaniystävälleen, on taustalla laaja niitty. Jossakin niityn takana ajaa auto, joka ei ole aivan paikallaan, kun kyse on 1800-luvusta.

Braveheart (1995):
Ensimmäisessä taistelussa yksi avustajista leikkii miekkansa kanssa ikään kuin hän ei huomaisi että kamerat käyvät. Viimeisessä taistelussa erään sotilaan kaatuessa hänen kilttinsä alta näkyvät valkoiset bokserishortsit.

Sarah Bernhardt (1844-1923), hollantilais-juutalaisen kurtisaanin avioton tytär, syntyi Pariisissa, opiskeli näyttämötaidetta Pariisin konservatoriossa, ja kohosi aikakautensa palvotuimmaksi näyttelijättäreksi. Sarah Bernhardt on edelleen monille ainoa oikea alkuperäinen Diiva, omassa luokassaan niin persoonallisuutensa kuin suosionsa ansiosta.

Ensimmäisellä vierailullaan Yhdysvalloissa Bernhardtille kerrottiin, että hänen saamansa vastaanotto ylittää kaiken tähän asti nähdyn, jopa sen, mitä koettiin, kun Brasilian keisari kävi vierailulla. "Totta kai", Bernhardt vastasi. "Hän oli vain keisari." Englannissa eräs nuorimies vertaili Bernhardtia omaan suosikkiinsa, paikalliseen näyttelijättäreen, jonka Bernhardt oli juuri nähnyt näyttämöllä. Bernhardt ei ollut tämän neitosen kyvyistä kovin vakuuttunut. "Mutta onhan teidän myönnettävä, että hänellä oli sentään joitakin hienoja hetkiä" nuorimies yritti. "Ehkä", Bernhardt vastasi, "mutta myös kamalia puolituntisia".

Bernhardt oli piinallisen laiha, ilkeän arvion mukaan "somasti kiillotettu luuranko". Hän maalasi kasvonsa kalkinvalkeaksi, ja nukkui ruusupuisessa satiinilla pehmustetussa ruumisarkussa. Hän myös söi siinä, rakasteli siinä, ja teki kaikille tiettäväksi, kuinka kuolema kiehtoi häntä. Ruokansa hän nautti miehen pääkallosta, johon hän hankki Victor Hugon nimikirjoituksen. Arkku valmistettiin hänelle teini-ikäisenä, kun hän oli vähällä kuolla tuberkuloosiin, ja siitä pitäen se oli hänen uskollinen seuralaisensa ja mukana hänen useimmilla matkoillaan.

Vaikka Bernhradt julkisesti vastusti kuolemanrangaistusta, hän käytti suhteitaan päästäkseen  katselemaan teloituksia. Amerikassa hän halusi välttämättä nähdä Chicagon teurastamot läpikotaisin. Hän oli vähällä tappaa erään rakastajansa työntämällä tämän ulos toisen kerroksen ikkunasta, ja ruoski toisen neljä kertaa.

Bernhardt eli ylellisesti. Hän hankki luotolla aina uusia taloja, huonekaluja, seinävaatteita, taidetta, palvelijoita, ja eksoottisia lemmikkejä. Bernhardtia kiehtoi veren ja kuoleman lisäksi suuret kissaeläimet, mitä mieltymystä hän myöskin mainosti. Hän omisti puuman, leopardin ja oselotin, ja antoi niiden kulkea vapaana asunnoissaan. Kesylle leijonalle oli kuitenkin osoitettava ovea hajuhaittojen johdosta. Eräässä puutarhajuhlassa Lontoossa Bernhardt päästi puuman ja koirasuden vapaaksi vain katsoakseen uteliaana mitä mahtaa tapahtua. Kerran Bernhardtilla käydessään puuma söi Alexandre Dumas'n olkihatun. Bernhardt hankki myös alligaattorin, mutta kun se söi hänen lemmikkikoiransa, alligaattori piti ampua. Kuninkaallisten kanssa Bernhardt oli sinutteluväleissä. Tällainen tuhlaileva elämäntapa tietysti merkitsi alituista rahapulaa, ja taloudellisista syistä hän teki pitkiä kiertueita kaikissa maanosissa. Bernhardtin palkkio piti maksaa kultakolikkoina, joita hän kantoi aina mukanaan joko kassissa tai metallilippaassa.

70-vuotiaana Bernhardtin oikea jalka oli amputoitava. Tämän jälkeen hän jatkoi uraansa näyttämöllä rooleissa, jotka oli kirjoitettu erityisesti häntä varten. Useimmiten hän esiintyi näissä rooleissa pyörätuolissa.

Ranskalainen kriitikko Jules Lemaitre totesi Sarah Bernhradtista: "Hän ei ole yksilö, vaan kokoelma yksilöitä". Kun tämä kokoelma kuoli 78-vuotiaana, 50 000 ihmistä kävi jättämässä hänelle jäähyväiset katafalkilla, ja vielä useammat kymmenet tuhannet saattoivat hänet leposijalleen. Hänen hautansa on yksinkertainen mausoleumi, johon on kirjoitettu yksi ainoa sana: Bernhardt.

Robert "Romeo" Coates (1772-1848) oli legendaarisen huono näyttelijä. Hänen lahjansa tekivät  tragediasta komediaa, komediasta tragediaa, ja mahdollistivat sen, että hän varasti shown missä hyvänsä roolissa. Hänen näytäntönsä päättyivät tyypillisesti mellakkaan.

Sokerilla rikastuneen miljonäärin poikana hän imi jo äidinmaidossa mieltymyksen tuhlailevaan koristeellisuuteen ja arvostelukyvyn ylittävään prameuteen. Kotona Antiguassa hänelle ei tarjoutunut riittävästi haasteita teatterin alalla. Hänen mielensä paloi päästä suuremman yleisön eteen, levittäytyä kotkansiivillä koko maailman ihailtavaksi, ällistyttää taiteellaan laajoja kansalaispiirejä. Tätä pyrkimystä hän lähti toteuttamaan Englantiin. Hän saapui Bathiin 1807, ja laskeutui laivasta merisimpukan muotoon rakennetuissa vaunuissa, jotka oli koristeltu jalokivin ja kultaisin reunuksin. Yllään hänellä oli brodeerattu viitta, purppuranväriset housut, ja valtava töyhtöhattu. Ei epäilystäkään, että maahan oli saapunut poikkeuksellinen kyky.

Vuoteen 1810 mennessä Coatesin kapakkaesitelmät Shakespearen tekstin parantamisesta ("minusta ne ovat parempia") olivat ehtineet herättää siinä määrin kiinnostusta, että hänelle tarjoutui ensimmäinen suuri tilaisuutensa Romeossa ja Juliassa. Ensin näytelmä sujui tavanomaisesti, mutta kun Romeo Coates astui lavalle ylellisessä puvussaan, puhkesivat myrskyisät suosionosoitukset, jotka hän pysähtyi vastaanottamaan. Huomioitsija totesi, että "Coatesin koulukunnassa arvokkuutta ilmaistaan lampsimalla näyttämön poikki metrin pituisilla jysähtävillä askelilla, jysähdys jokaisen säkeen päätteksi." Jos repliikki sujui hyvin, Coates ei nähnyt mitään outoa siinä, että hän toisti sen kolme, neljäkin kertaa, ja kun yleisö alkoi osoittaa mieltään, Coates risti kätensä ja tuijotti sitä halveksivasti. Tällä ensimmäisellä kerralla näytelmä pääsi niinkin pitkälle kuin viimeiseen näytökseen, jossa Coates ällistytti laajoja kansalaispiirejä saapumalla näyttämölle mukanaan sorkkarauta, jolla hän alkoi avata Julian hautaa. Romeon kuolinkohtaus oli spektaakkeli. Hän otti taskustaan silkkinenäliinan, ja tomutti sillä voimallisesti näyttämön lattian. Sitten hän asetti nenäliinan juhlallisesti lattialle, asetti sulkahatun sen ylle, ja heittäytyi hatun päälle. Maineella oli hintansa: Coates joutui myöhemmin pidättäytymään Romeon roolista, koska kukaan kateellinen - tietysti - vastanäyttelijä ei halunnut näytellä Juliaa.

Coatesin kuolinkohtaukset olivat hänen bravuurinumeronsa. Milloin yleisö nousi seisomaan hämmästyksestä, Coates pomppasi pirteästi pystyyn, ja suoritti kuolemansa uudestaan, prikulleen kuten edellisellä kerralla. Luonnollisesti mikä hyvänsä yleisön mylväisy tarkoitti uusintapyyntöä, jolloin Coates lahjojaan tuhlaillen huudahti "ah ma taaskin kuolen!" ja heittäytyi jälleen hattunsa päälle.

Kun Coatesista oli kysymys, laajat kansalaispiirit saapuivat pitkienkin matkojen päästä ällistytettäviksi. Surreyn Richmondissa Coatesin otteet pakahduttivat yleisön niin, että useille itsensä puhki nauraneille katsojille oli annettava ensiapua teatterin ulkopuolella. Lontoon Haymarket -teatterissa Coates oli suoriutunut Kauniin Katuvan ensi-illasta tavanomaiseen tapaan unohtelemalla repliikkejään, ja "parantelemalla" teosta, kunnes neljännen näytöksen lopussa Coates kouristeli lavalla kuolemantuskissa minuuttitolkulla. Jos joku kuvitteli, että viides näytös olisi tylsä, koska Coatesin hahmo oli kuollut, hän erehtyi. Viidennen näytöksen alkaessa Coates astui lavalle sotilasunivormussa, ja ilmoitti että tänä iltana ei viidettä näytöstä tule. Sen sijaan hän esittäisi suositun monologinsa. Tämä esitys oli loppuunmyyty, ja tuhannet halukkaat katsojat jouduttiin käännyttämään ovelta pois.
 
Coates kärsi seuraavina vuosina vararikon, ja vetäytyi syrjään näyttämöltä suunnitellen suurta comebackiaan, jota ei ikinä nähty. Hän kuoli Lontoossa liikenneonnettomuudessa jäätyään vankkureiden alle.

"Tyynenmeren sodan aikana sananvapautta rajoitettiin Japanissa päivä päivältä enemmän. Vaikka  elokuvayhtiö oli hyväksynyt käsikirjoitukseni filmattavaksi, Sisäministeriön sensuuriosasto hylkäsi sen. Sensoreiden päätös oli lopullinen, valitusoikeutta ei ollut.

Eivätkä sensorit olleet joutilaita. Tuohon aikaan määrättiin, että oli rikos käyttää keisarillisen suvun vaakunan krysanteemikuviota. Tämän takia jouduin pitämään tarkkaan huolta, ettei missään elokuvissamme esiintyisi vilaukseltakaan mitään, mikä muistuttaisi krysanteemeja. Siitä huolimatta sensuurivirasto väitti löytäneensä sellaisen, ja minut määrättiin leikkaamaan koko kyseinen kohtaus pois. Olin ällikällä lyöty. Olin aivan varma että emme olleet käyttäneet missään mitään, mikä edes etäisesti muistuttaisi krysanteemia. Menin tarkistamaan asian, ja ilmeni että kyseessä oli liuku-uraikkuna, johon oli kuvattu härkävankkurit. Otin sen mukaani ja palasin sensuurivirastoon näyttämään mistä oli kyse. Viranomaiset eivät antaneet periksi. "Vaikka se onkin todellisuudessa härkävankkuri, se näyttää krysanteemilta. Leikatkaa kohtaus pois."

Sensorit kuvastivat sota-ajan virallista vierasmaalaisuuden pelkoa, ja jos he löysivät jotakin mikä muistutti "brittiläis-amerikkalaiselta", he innoissaan vaativat sen tuhoamista. Seuraavat kaksi käsikirjoitustani, Mori no senichiya ja San Paguita no hana haudattiin ikuisiksi ajoiksi Sisäministeriön sensuuriosastolle.
San Paguitan Kukassa on kohtaus, jossa tehtaan japanilaiset työntekijät menevät mukaan juhlimaan filippiiniläistytön syntymäpäivää. Sensorien mielestä tämä oli brittiläis-amerikkalaista, joten minut pantiin ristikuulusteluun. Yritin kysyä mitä pahaa on syntymäpäivän vietossa. Sensori vastasi, että on selvästi brittiläis-amerikkalainen tapa juhlia syntymäpäiviä, ja että on pöyristyttävän julkeata, että olen rohjennut kirjoittaa tällaisen kohtauksen tällaisena aikana. Epäröimättä hetkeäkään kysäisin "eikö siinä tapauksessa ole rikollista juhlistaa keisarin syntymäpäivää? Jos se on brittiläis-amerikkalainen tapa, sehän on pöyristyttävän julkeata." Sensori muuttui tuhkanharmaaksi ja hylkäsi käsikirjoitukseni kokonaan.
 
Sisäministeriön sensuuriviranomaiset vaikuttivat tuohon aikaan mielisairailta. He käyttäytyivät kuin heitä olisi vaivannut alemmuuskompleksi, sadistisuus, tai moninaiset seksuaaliset pakkomielteet. Ulkomaisista elokuvista leikattiin pois jokaikinen suutelukohtaus. Jos naisen polvet näkyivät, nekin leikattiin pois. He väittivät että sellainen kiihdyttää eläimellisiä himoja.

Sensorit menivät jopa niin pitkälle, että katsoivat seuraavan lauseen rivoksi: "Tehtaan portti oli avattu ammolleen ja se odotti kaivaten opiskelijatyöläisiä." Mitä tästä voisi sanoa? Tämän rivouden tunnisti sensuuriviranomainen, joka käsitteli käsikirjoitustani vuoden 1944 elokuvaan Ichiban utsukushiku, joka kertoo tyttöjen vapaaehtoistyöjoukoista. Tälle mielenvikaiselle sensorille sana "portti" toi elävänä mieleen vaginan. Näille sukupuolisista pakkomielteistä kärsiville ihmisille kaikki edustaa eläimellistä himoa. Koska he ovat itse rivoja, kaikki mitä he näkevät rivoilla silmillään, muuttuu rivoksi.

Minun pitää lopettaa kirjoittaminen sensoreista tähän. Olen kiihtynyt liikaa, ja se ei ole hyväksi."

Akira Kurosawa: Jotakin omaelämäkerran tapaista, 1981