Klassinen kuvaus: Geronimo Cardano (1501-1576) oli "kunnianhimoinen, epärehellinen, kuumaverinen, itsekäs ja huumorintajuton mies, joka kuitenkin kykeni jalomielisyyteen, ystävällisyyteen ja armottomaan itseruoskintaan". Miksi tällaisten kuvausten tekijät eivät voisi yksinkertaisesti todeta lyhyesti "tämä äijä oli ihminen". Cardano julkaisi 131 teosta ja lisäksi 111 teosta jäi käsikirjoitusasteelle hänen kuollessaan. Hänen tuotantonsa aihepiiri oli laaja: matematiikka, astronomia, astrologia, fysiikka, shakki, rahapelit, muistosanojen taide, ihmeparantaminen, myrkyt, ilma, vesi, unet, virtsa, hampaat, rutto, viisauden sanat, siveellisyysoppi, musiikki, jne, jne. Hänen keksimänsä kardaaniakseli on nimetty hänen mukaansa.

Omien sanojensa mukaan Cardano ruumiillisti parasta ja pahinta mitä renessanssi-ihminen merkitsi. Hänen elämänsä vaiheita on vaikeaa todistaa oikeiksi tai vääriksi. Hän kirjoitti omaelämäkerran, mutta hänen joustava käsityksensä tosiasioista herättää usein kysymyksen, luemmeko minämuotoista romaania vai totuudenmukaista selontekoa. Cardano oli peliaddikti jolla oli ainainen rahapula. Hänen vanhin poikansa teloitettiin murhasta ja nuorempi poika oli lurjus, joka viihtyi ahkerasti vankilassa. Lopulta Cardano itse tuomittiin kerettiläiseksi ja siitä huolimatta nautti elämänsä lopussa paavin lahjoittamaa eläkettä.

Cardanon vanhemmat eivät tulleet toimeen keskenään. Poikana koko perhe pieksi häntä ja lopetti huvinsa vasta kun alettiin pelätä että kyllin pahanpäiväisesti piestynä poika ei jaksaisi kantaa isänsä laukkua, joka oli täynnä lakikirjoja, lääkeoppaita ja piirustusvälineitä. 19-vuotiaana Cardano kirjoittautui Pavian yliopistoon lukemaan lääketiedettä. Syntyperän ja luonteen ansiosta hänelle ei tarjottu hyviä virkoja, joten hän ryhtyi maalaislääkäriksi. Tätä ajanjaksoa Cardano kuvailee sangen idylliseksi: "Pelasin rahasta, soitin musiikkia ja tein kävelyretkiä. Mielialani oli kohottava ja opiskelin vain harvoin. Minulla ei ollut pelkoja eikä kipuja. Sellainen oli elämäni kevät."

Elämänsä kesässä 30-vuotias Cardano meni naimisiin ja muutti Milanoon. Välillä hän asusti köyhäintalossa, mutta hänen osakkeensa kohenivat kun hänet valittiin matematiikan opettajaksi. Cardanon merkittävin teos Ars Magna oli ensimmäinen latinankielinen teos, joka käsitteli pelkästään algebraa. Hän julkaisi useita kirjoja matematiikasta, ja loukkasi kollegojaan paljastamalla kolmannen potenssin polynomin ratkaisukaavan, jonka salaisuuden hänelle runomuodossa kertonut Niccola Tartaglia oli vannottanut Cardanoa pysymään asiasta vaiti. Neljännen asteen ratkaisun keksi Cardanon oppilas Lodovico Ferrari.

50-vuotiaana Cardano tunnettiin yhtenä Euroopan etevimmistä lääkäreistä ja hänet kutsuttiin jopa hoitamaan Skotlannin arkkipiispaa Edinburghiin. Cardanon kuuri astmaattisen arkkipiispan parantamiseksi oli nykytietämyksen valossa sangen järkevä. Ensi töikseen Cardano hävitti piispan höyhenpatjan. Arkkipiispan vointi koheni ja hän palkitsi Cardanon ennenkuulumattomalla palkkiolla, 1800 kruunua kullassa. Cardano paneutui kirjoittamiseen. Hänen teoksensa muistosanojen taiteesta oli Shakespearen lähteenä hänen kirjoittaessaan Hamletin monologia, jossa verrataan toisiinsa kuolemaa ja unta ja lausutaan ohimennen säe "ollako vai eikö olla" (ja siitä pirulauta juuri on kysymys, ärjäisi tähän Vladimir Vysotski.)

Laitettuaan kaikki vaimonsa korut ja arvoesineet peliin ja hävittyään joka ikisen Cardano alkoi kiinnostua kysymyksestä voisiko sattumapeleissä tarjottavan voiton mahdollisuutta lähestyä matemaattiselta kannalta. Hänen 15-sivuinen tutkielmansa aiheesta painettiin vasta 1663 Lyonissa, kun hänen kootut teoksensa julkaistiin. Liber de ludo aleae (Kirja onnenpeleistä) on käytännön käsikirja uhkapelurille, jossa käsitellään kortti- ja noppapelejä ja niihin sisältyviä huijaustapoja. Hän formuloi yksinkertaisen kaavan: jos mahdollisia ja yhtä todennäköisiä lopputuloksia on pelissä n kappaletta ja m on oma veto, silloin todennäköisyys on m/n, esimerkiksi noppaa yhden kerran heitettäessä 1/6. Huomattavan epämerkittävä havainto, mutta ensimmäinen askel alalla, josta tultiin myöhemmin käyttämään nimitystä todennäköisyyslaskenta.

Hauskimpia Cardanon tieteilemiä oppeja oli metoposkopia, kasvonpiirteiden luenta. Jos luonnetta ja tulevaisuutta voi päätellä kämmenen viivoista ja teenlehdistä, niin miksi ei yhtä hyvin otsarypyistä. Cardanus luokitteli 800 erilaista otsan piirrettä, jotka kavalsivat kantajansa ominaisuuksia vastaantulijalle. Kuvassa on muutama esimerkki: a) rauhallinen mies, b) hengellinen mies, c) mies joka tulee kuolemaan väkivaltaisen kuoleman, d) menestyvä sotilas, e) mies jota uhkaa päänvamma, f) myrkyttäjä.

Myrkyttäjä olikin enteellinen havainto. Cardanon vanhimmalla pojalla Giambatistalla oli avio-ongelmia (aivo-ongelmia?), ja koska avioero ei tullut kyseeseen, hän höysti kakun arseniikilla ja tappoi näin vaimonsa ja osan tämän suvusta. Giambatistaa kidutettiin, hänet tuomittiin murhasta ja teloitettiin 1560. Murtunut Geronimo Cardano erosi virastaan ja lähti Milanosta Bolognaan opettamaan lääketiedettä nuoremman poikansa Aldon kanssa. Bolognassa Aldo teljettiin putkaan kahdeksan kertaa kahden vuoden aikana, minkä jälkeen Cardano karkoitti poikansa luotaan, mutta lähetti hänelle edelleen rahaa. 1570 Cardano itse joutui pidätetyksi kerettiläisyydestä syytettynä, koska hän oli laatinut ja julkaissut Jeesuksen horoskoopin. Häntä ei kidutettu eikä pakotettu lausumaan etukäteen saneltua tunnustusta. Sen sijaan hän vain menetti työnsä ja asetettiin julkaisukieltoon. Cardano päätyi Roomaan anomaan anteeksiantoa ja sai uudelta paavilta eläkkeen. Cardano viimeisteli omaelämäkertansa ja kuoli 75-vuotiaana, tarinan mukaan nälkään, jotta ei olisi pettänyt itselleen laatimaansa horoskooppia.

Grigori Zaharin (1829-1897) oli lääketieteen uranuurtajia Venäjällä. Maailmanlaajuista huomiota hän ei saavuttanut tieteellisillä tutkimuksillaan (Syntyykö sokeria maksassa? (1860), Leukemian muotoja, jne.) vaan sen ansiosta, että hän Moskovan yliopiston professorin ominaisuudessa sai määräyksen hoitaa tsaarin flunssaa ja onnistui niin hyvin, että hänet otettiin hovin luottolääkäriksi.

Tohtorin odotettiin majoittuvan Anitshkoffin palatsiin, jossa hänelle osoitettiin kokonainen huoneisto kolmannesta kerroksesta, mutta Zaharin kieltäytyi kunniasta, koska hän oli tottunut asumaan pohjakerroksessa. Tsaaritar yritti tarjota Zaharinille suosionosoitusta kutsumalla hänet keisarilliseen pöytään, mutta sekään ei käynyt päinsä, koska Zaharin ei ollut tottunut aterioimaan naisseurassa. Mieluummin hän söi yksin omassa huoneessaan. Palatsin henkilökuntaa kauhistutti myös Zaharinin ulkoasu. Hän mielellään saapui tsaarin pakeille pukeutuneena aamutakkiin ja huopatossuihin. Jos häntä olisi vaadittu muuttamaan pukeutumistaan, hän olisi painunut hetimiten Tsarskoje Selosta takaisin Moskovaan. Niinpä British Journal Of Medicine kirjoittikin 1894, että moskovalainen professori Zaharin, joka hoiti tsaaria tämän sairauden aikana, oli melkein yhtä tunnettu erikoisuuksistaan kuin kyvykkyydestään lääkärinä.

Kun Zaharin saapui kotikäynnille, talossa jouduttiin tekemään erityisjärjestelyjä. Koirat oli pidettävä pois tieltä, kaikki kellot pysäytettävä ja kaikki ovet on avattava levälleen. Kun professori kävi sisään, hän riisuuntui asteittain jättämällä yhden vaatekappaleen kuhunkin huoneeseen: turkin hän pudotti eteiseen, päällystakin seuraavaan huoneeseen, kalossit seuraavaan, jne. Hän edellytti ehdotonta hiljaisuutta kaikilta potilaan sukulaisilta tutkimuksen ajan, paitsi kun he vastasivat kysymyksiin, joihin tuli vastata joko kyllä tai ei. Hänellä oli periaatteenaan "lepää ennen kuin väsyt", minkä mukaisesti hän tapasi istahtaa alas joka kahdeksannen tai kymmenennen askeleen jälkeen.

Tälle käytökselle oli luonnollinen selityksensä. Zaharinilla oli krooninen hermokipu jalassa, mikä teki hänestä oman aikansa tohtori Housen, joka keppiä kalistellen ja kivusta ärsyyntyneenä herätti kollegoissa ja joskus asiakkaissakin pelkoa. Kerrotaan että Aleksanteri III:n aikana Zaharin onnistui erään kohtauksen vimmassa tuhoamaan kepillään palatsin wc:n sisustuksen.

Zaharin oli tavoiltaan sangen konservatiivinen. Pitkään hän kieltäytyi astumasta vaunuihin, joissa on kumipyörät. Puhelinta hän piti hullutuksena lähes kuolemaansa asti. Valitettavalla tavalla hovin suosioon joutuneena hänelle tarjottiin lukuisia kertoja mahdollisuutta asua palatseissa ja hän olisi halutessaan ansainnut omaisuuksia, mutta hän asusti mieluummin spartalaisesti sisustetussa asunnossaan. Moskovan yliopiston professorina hän säännöllisesti osoitti osan palkastaan köyhien opiskelijoiden rahastoon. Rikkaita potilaita hän otti vastaan vain omilla ehdoillaan, jotka oli tehty mahdollisimman koviksi: kolmen kuukauden palkka hyväntekeväisyyteen. Echo de Paris kutsuikin Zaharinia 1894 Robin Hoodiksi.

Zaharin, joka kaikesta päätellen oli jo luonnostaan rakastettavan ilkeä ja inha, oli kaiken huipuksi herkkä kritiikille ja vastasi ei suinkaan samalla mitalla vaan kaksin verroin, kuinkas muuten. Jäykkäniskojen yhteenotoista seurasi kuviteltavissa olevia tapauksia. 1886 lääkärikunnan keskuudessa syntyi oppositio Zaharinia vastaan, mikä johti lukuisiin lehtiartikkeleihin ja julistuksiin. Erään Zaharinia vastustavan kirjoituksen allekirjoitti 150 hänen kollegaansa. Silloin Moskovan kenraalikuvernööri prinssi Dolgoroukoff ilmoitti lääkärilehden päätoimittajalle, että mikäli tämä julkaisee vielä sanankin Zaharinista, päätoimittaja karkoitetaan Moskovasta vuorokauden kuluessa.

Zaharinin omalaatuisuudet päättyivät kuitenkin sairasvuoteelle, jonka äärellä hän oli huomaavainen ja perinpohjainen. Zaharinin ansioksi katsotaan anamneesin käyttöönotto Venäjän lääketieteessä. Sairauden synty oli täysin pääteltävissä, ja oireiden kehitys oli tässä asiassa tärkeää informaatiota, joka oli saatavissa selville potilasta ja tämän läheisiä kuulemalla. Tauti ei synny tyhjästä, vaan siihen vaikuttaa niin ympäristö kuin potilaan oma toiminta. Jokainen sairastapaus on yksilöllinen ja tulee käsitellä sellaisena. Nykyään itsestäänselvää, mutta aikanaan radikaalia ja vastoin tervettä järkeä. (Kaikki missä on vähänkin järkeä, tuntuu aina olevan vastoin sitä kuuluisaa tervettä järkeä).

Tällä menetelmällä Zaharin-House, lääkäri joka tosiasiassa on dekkari, teki niin suuren vaikutuksen erääseen oppilaaseensa, että tämä kirjoitti aiheesta komediallisen jännityskertomuksen Ruotsalaiset tulitikut. Tämä Zaharinin oppilas, joka ei tohtinut veloittaa rutiköyhiltä maatyöläisiltä lääkärinpalkkiota, luopui myöhemmin praktiikastaan ja siirtyi aivan toiselle alalle, josta hänet muistetaan paljon paremmin. Hän oli muuan Anton Tsehov.

Pyhäinpäivän kunniaksi, ja koska näin unen jossa tapasin muutamia vainajia, on hauskaa tarkastella elävältä hautaamista, joka 1800-luvulla vaivasi kovasti lääkäreitä ja keksijöitä.

Viime yönä uusitussa Myytinmurtajien jaksossa herra Hyneman asettui teräsarkkuun, jonka päälle pudotettiin maata turhan korkealta ja turhan paljon kerralla. Ei mitenkään yllättävää, että arkku alkoi rusentua. Koe keskeytettiin ja johtopäätökseksi tuli, että maahan haudatussa arkussa on aika mahdotonta selvitä hengissä vuorokauttakaan. Jos maan paino ei tee tehtäväänsä, sen tekee ilman loppuminen.

Valekuolema ei ole kuitenkaan kovin tavaton asia. Esimerkkejä ei tarvitse etsiä vuosisatojen takaa. Niitä löytää runsaasti vastikäisistä uutisista. Huomautettakoon, että myytinmurtajat eivät tutkineet, miten pätevästi voidaan todeta ihminen kuolleeksi, vaan kauanko hän voisi selvitä elävänä haudattuna.

MSNBC kertoi 27.1.2005, että 29-vuotias Larry Green oli joutunut Pohjois-Carolinassa auton yliajamaksi. Hänet ehdittiin julistaa kuolleeksi, ennen kuin tarkastaja J.B.Perdue saapui kaksi tuntia myöhemmin onnettomuuspaikalle ja havaitsi ihmeekseen, että uhri hengitti. "Jouduin tarkistamaan asian kahdesti, niin heikkoa se oli", kertoi Perdue. Kriittisessä tilassa ollut uhri kuljetettiin teho-osastolle.
 
22.8.2003 BBC uutisoi, että 73-vuotias Nguyen Van Quan pelästytti tyttärensä pahanpäiväisesti kun tämä tuli hakemaan isänsä ruumista hautajaisiin. Oletettu kalmo liikehti lakanan alla. Ruumishuoneen työntekijät vetivät lakanan pois ja isäpapan silmät liikehtivät kiinnostuneena. Herra Nguyen oli todettu virallisesti kuolleeksi sydänkohtaukseen seitsemän tuntia aiemmin. Ruumishuoneseikkailu ei aiheuttanut suurempia vammoja kuin veriset huulet, koska Nguyen oli lämpimikseen purrut hampaitaan yhteen kylmässä. Lääkärit olivat ymmällä ja arvelivat, että kylmä ilma oli tehnyt hyvää ennenaikaisen vainajan sydämelle. Pian virkoamisensa jälkeen Nguyen kuitenkin vajosi koomaan.

12.8.2002 CNN tiedotti, että 68-vuotias ranskalaismies oli julistettu kuolleeksi bordeauxlaisessa vanhainkodissa. Lääkäri kirjoitti kuolintodistuksen ja ruumis lähetettiin ruumishuoneelle, jossa sitä pidettiin kylmässä viisi tuntia. Kun miehen ruumista alettiin valmistella haudattavaksi, ruumishuoneen työntekijä hätkähti nähdessään ruumiin vatsan nousevan ja laskevan. Mies kuljetettiin yliopistolliseen keskussairaalaan, jossa hän kuoli muutaman päivän kuluttua. Ranskan lain mukaan hautausta ei saa suorittaa vuorokauden sisällä kuolleeksijulistamisesta, jotta ketään ei haudattaisi elävältä.

BBC ilmoitti 13.3.2002, että saksalainen nainen oli lähetetty ruumishuoneelle elossa. Wuppertalin vanhainkodissa menehtyneen 72-vuotiaan naisen ruumiinavaus osoitti, että hän oli kuollut vasta vähän aikaa sitten ruumishuoneella.

15.7.1997 Egyptissä sairaanhoitaja pelästyi kuoliaaksi ruumishuoneella, kun hän kuuli kuinka kuollut mies huusi apua. Lääkäreiden kuolleeksi julistama Abdel Satter Badawi oli maannut kylmiössä 12 tuntia, ennen kuin hän tokeni. Ennen kuolleeksijulistamistaan Batawi oli vajonnut koomaan munuaisvaurion takia. Sairaanhoitajaa ei saatu elvytettyä.

Yliolkaisessa sairaanhoitotyöskentelyssä ei ole mitään mystistä. Mutta jos 2000-luvullakin on välillä vaikeaa määritellä, onko henkilö säällisesti kuollut, niin voi vain kuvitella, miten asiat olivat 1800-luvulla, jolloin kaikki eivät vielä tunteneet edes suusta-suuhun-elvytystä. Menetelmän edut keksittiin, kun Tossach julkaisi 1744 raportin, jossa hän kuvaili kuinka "kliinisesti kuollut" hiilikaivosmies oli palautettu henkiin. 1760-luvulla yksityisten kansalaisten järjestämät yhdistykset alkoivat levittää tietoa hukkuneiden elvyttämisestä ja 1766 ensimmäisenä maana Sveitsin hallitus rohkaisi virallisesti käyttämään menetelmää.

Edistysaskel loi aivan uuden pelon. Entä jos Finnegan ei olisikaan kuollut, vaan elvytettävissä? Entä jos paikalla ei ole henkilöä, joka osaisi tehdä Finneganille oikeat toimenpiteet oikeaan aikaan? Mitä neuvoksi Finneganille, jos hän ei herääkään ruumiinvalvojaispöydällä, vaan vasta arkussa? Taphofobia, elävältä haudatuksi tulemisen pelko, oli niin laajaa, että pelkästään USA:n patenttivirastoon lähetettiin vuosina 1868-1925 22 hakemusta varmuusarkuista, joihin rakennettujen vekottimien avulla haudassaan herännyt Finnegan saattoi ilmaista maan pinnalle, että hänet sopisi kaivaa ylös ja vähän pirun vikkelästi. Vielä 1983 Yhdysvaltojen patenttivirasto myönsi patentin sähkökäyttöiselle arkkuhälyttimelle.

Keksijä Franz Vesterille 25.8.1868 myönnetty patentti oli eräs eleganteimmista. Hälytysjärjestelmä oli rakennettu hautakiven sisälle. Hautakivestä arkkuun kulki nuora, josta vetämällä sai hautakiven kellon soimaan. Käyttöohje neuvoi, että nuora on sidottava vainajan ranteeseen, jotta hänen ei tarvitsisi ahtaudessa ja pimeydessä hapuilla nuoraa käteensä, vaan ruumiin liike automaattisesti saa ilmaisunsa.

Farnhamin ja Askewn konstruktio vuosimallia 1887 oli paljon modernimpi. Akkujen virralla toimiva sähkökello alkoi soida napin painalluksella kuin palvelusväen summeri. Straussin mallissa 1885 oli arkun rakenteeseen piilotettu ilmataskuja. Krichbaumin laitoksessa 1882 vainajan käsien ulottuvilla oli periskoopin ohjaustanko, jota pyörittämällä herätettiin yllä tallustavien huomio. Egelandin ja Freesen mallissa 1895 oli arkkuun sijoitettu sähkötyslaite.

1882 patentoidussa Fearnaughtin mallissa kellarin ilmanvaihtokanavaa muistuttavasta hormista voitiin nostaa ylös viuhka. Kwiatkowskin patentissa 1893 arkkuun johtavassa putkessa oli jousi, jonka vapauttamalla ponnahti putkesta maan pinnalle iloisesti pyörivä huiska. Belgialainen kreivi de Karnice-Karnicki esitteli 1897 mitä viimeistellyimmän pelastuslaitteiston. Havaitessaan rintakehän liikkeet arkun sisäinen mekanismi ponnautti maan pinnalle lipun ja lampun, soitti kelloa, ja avasi putken, jota pitkin arkkuun saatiin raikasta ilmaa.

Jos nämä vekottimet vaikuttavat liian epävarmoilta tapauksilta, siinä tapauksessa P.K.Cloverin ratkaisu vuodelta 1878 on omiaan. Cloverin keksintö on nimeltään "arkku-torpedo"!

Itsepintainen kansantarina väittää, että Christian Sciencen perustaja Mary Baker Eddy haudattiin arkussa, jossa oli puhelin. Tarina ei kuitenkaan kerro, oliko hänen tarkoituksenaan soittaa tästä puhelimesta, vai ilmaista itseään rajan toiselta puolelta sen välityksellä. Vielä vähemmän sitä, halusiko kukaan vastata.

Legendaarinen taikuri Harry Houdini haudattiin useammankin kerran arkussa, mutta hän livahti sieltä myös ulos. Houdini esitti temppua uransa viimeisenä vuonna. Aitona showmiehenä hän katsoi aiheelliseksi menehtyä Halloweenina 1926 sen jälkeen, kun hän oli esittänyt palleanjännittämistemppunsa kovakouraiselle ja väittämän mukaan jokseenkin yksinkertaiselle opiskelijankorstolle, joka ei ymmärtänyt jutun jujua, vaan tuntui aidosti uskovan että Houdinilla on teräsvatsa.

Onneksi niille, jotka haluavat välttää turhaa huolta ja paniikkia, on olemassa yksi varma ja pettämätön ratkaisu. Se on polttohautaus.

Ylivanha uskomus maan litteydestä on jyrätty maan tasalle monta kertaa. Aristoteles kiinnitti huomiota siihen, kuinka horisontissa näkyviin tulevasta laivasta näkyy ensimmäisenä masto. Näin ei tapahtuisi, jos meri olisi tasainen. Erikoisempi todistelu maan pyöreydelle oli Aristoteleen mielestä - norsut. Kun Kreikasta lähdetään itään, vastaan tulee norsuja. Kun Kreikasta lähdetään etelään, vastaan tulee, jopas jotakin, norsuja. Aristoteleen tietoon ei oltu saatettu, että idän ja etelän norsut olivat eri lajia.

Varhainen kristillinen kirkko hyväksyi laajasti Aristoteleen näkemyksen maasta pallona, mutta kerettiläisiä soraääniäkin kuului. Raamattuhan puhui maan neljästä kolkasta (kulmasta), mistä oli pääteltävissä, että maan todellinen muoto oli nelikulmio. Raamatun näkemykset pohjautuivat egyptiläiseen kosmologiaan, jonka tunsi hyvin mm. faaraon hovissa vaikuttanut hahmo nimeltä Mooses.

Ilmeisesti ensimmäisenä maapallon ympärysmitan laski Erastothenes (276-195 eKr.) Juhannuksena, jolloin aurinko paistoi kohtisuoraan Egyptin yläpuolella, hän järjesti mittauskampanjan. Syene (nykyinen Assuan) sijaitsi 5000 stadionin päässä Aleksandriasta etelään samalla meridiaanilla. Juhannuksena keskipäivällä Syenessä aurinko ei jättänyt varjoa obeliskien sivulle, koska se paistoi suoraan yläpuolella. Sen sijaan pohjoisempana Aleksandriassa voitiin mitata varjon pituus. Kun tiedettiin kaupunkien välimatka ja Aleksandrian varjon kaltevuus (7,2 astetta), Erastothenes laski, että maapallon ympärysmitta on 39459 kilometriä. Maantiedon kirja kertoo meille tänään, että maapallon ympärysmitta on 40008 kilometriä.

Kun näin oli selvitetty ennen ajanlaskumme alkua että maa on pallo ja sen ympärysmittakin oli tiedossa, tarvittiin huomattava määrä jääräpäisyyttä ja heikohkoa historiankirjoitusta, jotta 1800-luvulla saatiin iskostettua oppilaille sukupolvesta toiseen, että vasta Kolumbus todisti, että maa on pallo. Kolumbusta käytettiin käytännön esimerkkinä, jolla haluttiin torjua 1800-luvulla uudelleen virinnyt ajatus maan litteydestä.

1800-luvun alussa Englannissa kukoistivat zeteettiset seurat. Zeteetti tarkoittaa skeptikkoa, ja tinkimättömän skeptisesti zeteetit haastoivatkin totunnaiset tieteen näkemykset maan muodosta. Huomattavin heistä oli Samuel Birley Rowbotham, joka nautti hieman kyseenalaista mainetta ja josta uskottiin, että hän tuskin itse uskoi siihen mitä saarnasi. Hänen merkkiteoksensa Earth Not A Globe vuodelta 1849 julisti auringonnousun ja auringonlaskun optisiksi illuusioiksi ja teki tieteellisen läpimurron ilmoittamalla ensimmäistä kertaa luotettavasti auringon läpimitan: 32 mailia.

John Hampden, joka perusti Totuudenetsijöiden Oraakkeli ja Pyhien Kirjoitusten Tieteellinen Katsaus –nimisen lehden 1876, löi vetoa luonnontieteilijä Alfred Wallacen kanssa siitä, voidaanko veden tasaisuus todeta Old Bedfordin kanavassa. Kokeen seurauksena molemmat ilmoittivat näkemystensä tulleen todistetuksi. Kokeen tuloksista riemastuneena aatteeseensa palavasi uskonut Hampden kiirehti kirjoittamaan Wallacen vaimolle mm. "Jos paholaismainen roistomiehenne tuodaan jonain päivänä kotiin paareilla, hänen jokainen luunsa muusina, niin tiedätte syyn".

1896 Ulysses G. Morrow toisti kokeen Illinoisissa ja huomasi hämmästyksekseen että vedenpinta kaartui ylöspäin. Tämä sopi mainiosti hänen ajatuksiinsa, sillä hän kannatti Cyrus Reed Teedin näkemystä, jonka mukaan maa on ontto pallo, jossa elämme sen pinnan sisäpuolella, maailmankaikkeus pallon keskellä. Morrow toisti kokeitaan lukuisissa paikoissa aina samoin tuloksin, ja koska kriitikot kiistivät hänen tuloksensa valon hajonnalla, hän kehitti menetelmän, jossa ei tarvittu valoa. 1897 Floridan kokeessa hän sai tuloksen, että maa oli kovera ja sen säde oli noin 4000 mailia.

Skottilainen John Dowie toi brittiläiset nykyaikaista hömpötystä epäilevät ajatukset Amerikkaan ja perusti Chicagoon Kristillisen Katolisen Kirkon, jonka suojissa hän levitti oppiaan litteästä maasta. Hänen seuraajansa Wilbur Glenn Voliva otti käyttöön nykyaikaiset julistusmenetelmät, ja levitti litteän maan sanomaa mm. 100 kilowatin tehoisen radioaseman kautta: "Koko aivoitus että aurinko on miljoonien mailien läpimittainen ja 91 miljoonan mailin päässä, on höpsähtänyt. Aurinko on vain 32 mailin läpimittainen eikä kauempana kuin 3000 mailin päästä maasta. Tämä on täysin järkeenkäyvää. Jumala loi auringon valaisemaan maata, ja siksi se on sijoitettava lähelle paikkaa, jossa se täyttää tehtävänsä. Mitä itse ajattelisitte, jos joku mies rakentaisi talon Zioniin, mutta sijoittaisi lukulampun Kenoshaan?" Silloin kun Voliva ei pauhannut pyöreää maata ja evoluutiota vastaan, hän ennusti maailmanloppua, mm. vuodeksi 1923, 1927, 1930, ja vielä kerran vuodeksi 1935.

Volivan Zionin ihanneyhteisössä pidettiin muutenkin kyseenalaiset hupsutukset tiukasti aisoissa. Zionissa oli laittomia mm. seuraavat asiat: lyhyet hameet, korkeat korot, uimapuvut, huulipuna, kinkku, pekoni, osterit, alkoholi, tupakka, rohdoskaupat, sairaalat, elokuvateatterit, viheltäminen sunnuntaina jne. Ulkonaliikkumiskielto astui voimaan joka ilta kello 22, ja järjestystä ylläpiti Volivan pretoriaanikaarti, jonka kypärissä komeili sana "kärsivällisyys", ja joiden univormujen hihoihin oli kuvattu kyyhkysiä. Tuliaseen sijasta poliisijoukot kantoivat mukanaan vyöllä Raamattua ja pamppua. 1930-luvun lama teki Volivan valtakunnasta lopun ja kilpailevat kirkkokunnat lakkauttivat hänen uskonnolisen monopolinsa.

1956 Englannissa kylttimaalari Samuel Shenton, niin Kuninkaallisen Tähtitieteen Seuran kuin Kuninkaallisen Maantieteellisen Seuran jäsen, elvytti uudestaan zeteettien järjestön ja antoi kerhon nimeksi International Flat Earth Society. Kerhon tarkoitus oli selväpiirteinen: kiistattomalla järkeilyllä ja tosiasiatodisteilla osoitettaisiin että vallitseva teoria, jonka mukaan maa on pallo, joka kiertää kerran 24 tunnissa akselinsa ympäri ja samaan aikaan auringon ympäri 66000 mailin tuntinopeudella, on vastoin kaikkea kokemusperäistä tietoa ja tervettä järkeä.

"Antiikin aikoina maa katsottiin litteäksi tasoksi, ja kirjallisuudessa tämä näkemys esiintyy selvästi ilmaistuna vielä muutama vuosisata sitten. Sittemmin teoria on joutunut epäsuosioon, mikä johtuu nykyaikaisen tieteen ja kouluopetuksen dogmaattisuudesta. On aina suuri sääli, että väärät teoriat hyväksytään kyseenalaistamatta niitä, ja toivomme että Litteän Maan Seura voisi korjata vahingon." Ilmoitti seura asiallisesti muotoillussa pamfletissaan.

Seura sai pian melkoisesti huomiota, kun Shentonille näytettiin uudenuutukaisia avaruudesta otettuja valokuvia, joissa maa näkyi, hm, pallona. Shenton vastasi ykskantaan "on helppoa havaita, kuinka tämänkaltaiset valokuvat voivat erehdyttää kouliintumatonta silmää". Jonkin ajan päästä Shenton ilmoitti johtopäätöksenään, että avaruudesta otetut valokuvat ja koko avaruusohjelma on tiedemiesten huiputusta, jolla he epätoivoisesti yrittävät pelastaa kasvonsa.

Shentonia seurasi seuran puheenjohtajana Charles Johnson, joka perusti sanomalehden International Flat Earth News. Lehden otsikkologossa luki slogan "Palautamme tervejärkisyyden maailmaan". Johnson turvautui raamatulliseen auktoriteettiin ja esitti, että maa on pannukakku, jonka keskus on pohjoisnapa ja jonka reunoilla sijaitsee Etelämantereen jäälakeudet. Tässä maailmankaikkeudessa aurinko ja kuu ovat maan tavoin litteitä kiekkoja, jälleen kerran 32 mailin läpimittaisia ja 3000 mailin päässä. Tähdet ovat hieman kauempana, 4000 mailin etäisyydellä. Lentokoneet ja satelliitit eivät kulje pallon ympäri, vaan ympyrää maakiekon yllä. Tietenkään avaruusmatkoja ei ole koskaan tehty. Gravitaatio myöskin on tässä maailmankatsomuksessa joutavaa mystiikkaa, ylimääräistä hömpötystä, jollaista ei tarvitse looginen ja terveeseen järkeen luottava ihminen, joka tuntee Okkamin partaveitsen: "ei pidä olettaa tarpeettomia olioita". Raskaat esineet putoavat alas, koska ne ovat raskaita. Tätä on terve järki. Johnson myös mielellään siteerasi vaimonsa Marjoryn hämmästyttäviä kokemuksia Australiasta. Australiassa käydessään Marjory Thompson ei kääntynyt ylösalaisin, eikä tippunut taivaalle! Mitäs siihen sanotte?

Johnson näki päävastustajakseen huumorintajuisen kanadalaisen Leo Ferrarin, jolla oli myös oma järjestö. Sen nimi oli, yllättävää yllättävää, The Flat Earth Society.

Leo Ferrari oli professori St.Thomaksen yliopiston filosofian laitoksella ja hoiti Litteän Maan Seuraansa harrastuksekseen vapaa-ajallaan. Hän kopioi seuran ohjelmaan useimmat tutuksi tulleet litteän maan kannattajien argumentit, jotka Ferrarin muotoilemassa muodossa saivat lukijansa pään pyörälle: "We believe in terra firma, and the more firmer the less terror". Tieteenfilosofinen väittämä "Kaikki tiede, kuten kaikki filosofia ja kaikki uskonto, on loppujen lopuksi vertauskuvallista, ja todellisuus on olennaisilta osiltaan mystistä ja runollista" on täyttä tavaraa. "Tarkoituksemme on palauttaa usko terveeseen järkeen. Ken näkee, hän uskoo. Ihmisiä sokaistaan metafysiikalla, aivopestään suosituilla uskomuksilla, ja simputetaan kieltämään todisteet, jotka hän näkee omin silmin."

Vitsin perusta oli todellinen ja kipeä havainto: Teknologian aikakaudella ihmiset ovat alkaneet hyväksyä kaikenkarvaisia teorioita kyselemättä, sokeassa uskossa. Tästä seuraa tarve edistää kriittistä ajattelua. Niinpä Litteän Maan Seura päätti kiistää juuri sen seikan, mitä tieteellinen länsimainen sivilisaatio pitää kiistämättömimpänä: että maa on pallo. Seura otti iskulauseekseen: "Earth is flat, any fool can see that".

Ferrarin Litteän Maan Seura oli korostetusti eliittiklubi. Jäseneksi otettiin henkilöitä, joilla katsottiin olevan vaikutusvaltaa omalla alallaan. Samalla tehtiin eroa muihin litteän maan asiaa ajaviin yhdistyksiin. Niinpä jäsenluetteloa komistivat kirjailija Raymond Fraser, kirjailija Alden Nowlan, tietokirjailija Alphonsus Pittman, runoilija Gwendolyn MacEwen, TV-juontaja Paul Soles, runoilija Elisabeth Brewster ja kirjailija Lawrence Block. Nämä litteän maan kannattajat kävivät eri medioissa humoristisia taisteluita globulistisia kerettiläisiä vastaan, kunnes heidän asiansa vähitellen katosi julkisuudesta 1980-luvulla. Nykypäivän postmodernissa internet-kulttuurissa asiantuntemuksen despotia joka tapauksessa alkaa olla taakse jäänyttä aikaa, minkä pikainen google-haku tästäkin aiheesta voi helposti osoittaa.

Marie Curie oli ensimmäinen kaksinkertainen Nobel-palkinnon saaja. Ensimmäisen nobelin Curie sai 1903 työstään radioaktiivisuuden parissa ja toisen 1911 löydettyään uudet alkuaineet radiumin ja poloniumin. Curie oli myös ensimmäinen nainen, joka väitteli tohtoriksi ranskalaisesta yliopistosta.

1910-luvulla markkinoille tuli radium-kasvovoide, jota mainostettiin pitkälle 1950-luvulle asti samoin mainoslausein kuin neljä vuosikymmentä aiemmin. Vuoden 1918 copywriter ei pidätellyt innostustaan: "Radiumissa tiede on löytänyt vallankumouksellisen kauneuden salaisuuden. Lukekaa radioaktiivisuudesta kertovia kirjoja. Niitä löytää runsaasti lähimmästä kirjastosta. Ne osoittavat, että radiumissa piilee valtavia voimia ihmisen parannukseksi. Pieninkin radiumin osanen säteilee jatkuvasti energiasäteitä. Energiaa, joka ei ikinä vähene eikä lopu, yötä päivää, vuodesta vuoteen. Se on miljoonia kertoja voimakkaampi kuin yksikään muu tuntemamme voima. Tohtorit Wickham ja Lamarc ovat todistaneet, että radium parantaa pahimpiakin ihosairauksia. Heidän mukaansa "ihmisen keho hyväksyy nämä energian säteet yhtä harmonisesti kuin auringon valon." Tämän suurenmoisen parantavan voiman ruumiillistaa nyt Radior –kosmetiikkatuotteet, ihovoide, eau de cologne, saippua, hiussävyte ja kasvopuuteri jne."
http://home.gwi.net/~dnb/gallery/radior/radior.htm

1920-1930-luvuilla kaikki mikä säteili, oli modernia ja kiinnostavaa. Radio oli villitys, josta tuli ensin vouhotusta ja pian arkielämän erottamaton osa. Radium, joka oli sanana niin lähellä radiota, ei voinut olla yhtään pahempi asia, eihän? Niinpä aikaansa seuraava kiinnitti raajoihinsa radiumvöitä, käytti radium-kuulokojetta, radium-hammastahnaa, radiumkylpysuolaa, radiumleipää, jne. Arium-radiumtabletteja mainostettiin 1923 parannuskeinona reumatismiin. "Tämä on uusi lääkäreiden suosittelema tapa nauttia radiumia turvallisesti. 5000 dollarin palkkio jos olet tyytymätön!" Tyytyväinen käyttäjä pastori H. McKenna iloitsee: "Tunnen itseni lapseksi jälleen!" (no comment)
Amatöörigolfmestari Eben Beyers joi kaksi pulloa radiumvesi Radithoria joka päivä. Hän kuoli 1932 anemiaan ja aivohalvaukseen, leukaluu mädäntyneenä.
Radium-tuotteita 1920-1930-luvuilta

Hätkähdyttävin osoitus säteilyn ruumiinsisäisistä vaaroista saatiin 1924 kelloteollisuudelta. Naiset, jotka New Jerseyssä maalasivat radiumvärillä rannekellojen kellotauluja pimeässä hohtaviksi, alkoivat kuolla anemiaan tai leuan lahoamiseen. Yhtiö syytti kuolemantapauksista huonoa henkilökohtaista hygieniaa. Matala-aktiivisesti säteilevällä maalillahan ei voinut olla minkäänlaista vaikutusta, sen oli tiedekin todistanut. Kahden vuoden taistelun jälkeen tapaukset saatettiin yleisön tietoon kiukustuneen valtion terveysvalvojan, vakuutusyhtiön asiamiehen ja yhteiskunta-aktivistien toimesta. Kuolleet olivat pitäneet tapanaan nuolla siveltimensä puhtaaksi.

Tyytyväisen käyttäjän kokemuksia:

Radiumin keksijä Marie Curie alkoi kärsiä terveysongelmista 1920, kun hänellä todettiin molemmissa silmissä kaihi. Hänen näkönsä heikkeni pian niin paljon, että hän joutui kirjoittamaan luentomuistiinpanonsa suurin kirjaimin ja turvautui liikkuessaan tyttärensä apuun. Neljän leikkauksen jälkeen hän pystyi jälleen työskentelemään laboratoriossa ja ajamaan autoa.

Tietoisuus radioaktiivisuuden vaaroista levisi hyvin hitaasti. 1925 Curie oli mukana Ranskan Akatemian komiteassa, joka päätyi suosittelemaan, että radioaktiivisten materiaalien kanssa työskentelevät käyttäisivät lyijysuojia ja että heidän verensä punasolut laskettaisiin säännöllisesti.

Curie ei uskonut, että tutkijat altistuisivat yhtä paljon säteilylle kuin teollisuustyöntekijät, mutta hän määräsi varmuuden vuoksi, että Radiuminstituutin henkilökunta käy hemoglobiinimittauksissa säännöllisesti. Curie suositteli myös päivittäistä liikuntaa ja raitista ilmaa säteilysairauksien torjumiseksi.

Joinakin päivinä Curie oli liian sairas mennäkseen laboratorioon. Tällöin hän työsti kotonaan kirjaa Radioaktiivisuus, joka julkaistiin hänen kuolemansa jälkeen 1935. Ruokavaliosta ja liikunnasta huolimatta hänen tilansa heikkeni. Hän kuoli 4.7.1934. Kuolinsyyksi merkittiin nopeasti edennyt anemia. Luuydin ei ehtinyt tuottaa yhtä paljon punasoluja kuin niitä kuoli, "luultavasti siksi, että se oli tuhoutunut pitkään jatkuneen säteilylle altistumisen seurauksena", arvioi parantolan johtaja.

Pääsiäisen aikoihin vuonna 1900 kreikkalainen pesusienten sukeltaja Elias Stadiatos havaitsi kotisaarensa Antikytheran edustalla antiikin aikaisen laivanhylyn. Laiva oli täyteen ahdettu kaleeri, joka oli kuljettanut vanhastaan tunnettua merireittiä pitkin sotasaalista Roomaan, rahoista päätellen joskus vuoden 80 eKr tienoilla. Hylyn parissa puuhanneista kymmenestä sukeltajasta yksi kuoli tapaturmassa ja kaksi vammautui pysyvästi. Palkkiona oli marmori- ja pronssipatsaita, kultakoruja, astioita, amforoja, rahoja, ja kolme rumaa palaa vanhaa kulahtanutta ja pahoin syöpynyttä pronssitaosta. Kaikista löydetyistä aarteista syöpynyt ja kulahtanut pronssi oli lopulta arvokkain löytö.

1902 arkeologi Valerios Stais ilmoitti, että taokset olivat mekaanisia koneita. Taos oli hämmästyttävän ohutta ja taidokasta työtä. Sen korkeus oli 33 senttiä ja paksuus vain 9 senttiä. Alun perin puiseen telineeseen rakennetun laitteen jäljelle jääneistä osista voitiin havaita 2000 kirjoitusmerkkiä, joista pienimmät olivat kahden millin korkuista tekstiä. Vain osa tekstistä oli näkyvissä.

1950-1960-luvuilla brittiläinen tiedehistorioitsija Derek J. De Solla Price perehtyi mystiseen koneeseen. Hänen päätelmänsä oli järkyttävä. Tässä oli mekaaninen kompuutteri, Made in Greece, 100 eKr. 1959 Price julkisti näkemyksensä artikkelissa Scientific Americanissa.

1971 Price todisti väitteensä oikeaksi. Hapettunut mötikkä asetettiin röntgenkuvaukseen ja sen sisukset nähtiin ensimmäistä kertaa 2000:een vuoteen. Sisältä paljastui 30 hammasratasta. Hammasrattaiden hampaat olivat tasasivuisia kolmioita. Osa hammasrattaista oli asennettu vieri viereen kuin vaihteisto. Tässä oli laite, joka toimi kalenterina, osoitti kuun ja auringon eri vaiheet eri kreikkalaisissa ajanjaksoissa, osoitti kevät- ja syyspäiväntasaukset, otti huomioon karkausvuodet, ja laski kuunpimennykset.

Laite ei ollut ainoa laatuaan. Arkhimedeellä oli vastaava koje Syrakusassa sen piirityksen aikaan 211 eKr. Arkhimedeen ihailija, kenraali Marcus Claudius Marcellus ei saanut tuoduksi Roomaan viisasta miestä, joka sai surmansa kun hänen ympyröitään sotkettiin, mutta hänellä oli sentään tuomisinaan Arkhimedeen koje. Se oli yhä tallella kun Cicero näki sen 150 vuotta myöhemmin ja kirjoitti siitä silminnäkijäkuvauksen. Cicero mainitsee myös, että hänen ystävänsä Posidonius oli ostanut vastikään samantapaisen värkkeen, josta näki kuun, auringon, ja planeettojen sijainnin.

Todennäköisimmin Antikytheran mekanismi on valmistettu Rhodoksella, joka oli noin 100 eKr monenlaisten automaattikoneiden valmistuspaikka. Rhodoksella valmistettiin kuvapatsaita, jotka liikuttivat jalkojaan ja markkina-automaatteja, jotka toimivat kolikolla. Olisi loistavaa ajatella, että maailman ensimmäinen mekaaninen kompuutteri olisi ollut markkina-automaatti maksavan yleisön huvitukseksi, mutta näin ei ilmeisesti ollut asia. Laitteen käyttö vaati tietämystä, ja sen tarjoamat tulokset olivat arvokasta tietoa, jolla oli strategista, astrologista ja uskonnollista merkitystä. Matemaattisen ja tähtitieteellisen perustan kojeen valmistamiselle tarjosi Hipparkhos (190-120 eKr). Babylonialaisten astronomien tietämykseen perinpohjaisesti perehtynyt ja sitä parannellut Hipparkhos tunnettiin sattumoisin kreikkalaisen astronomian isänä. Niin ikään sattumoisin hänen kotipaikkansa oli Rhodos.

Marras-joulukuun vaihteessa 2006 Ateenassa pidetyssä seminaarissa esiteltiin uusimmalla teknologialla tuotettua tietoa mekanismin jäänteistä. Kirjoitusteksteistä tunnetaan nyt 95%. Edesmennyt Price oli suurimmaksi osaksi oikeassa. Hän kuitenkin oli erehtynyt joissakin asioissa. Laite ei ollut niin yksinkertainen kuin Price oli luullut, vaan se pystyi paljon monimutkaisempiin suorituksiin. Näyttää siltä, että mekanismiin sisältyi planeettamalli, jossa taivaankappaleet kiersivät taivaankaarta omaan tahtiinsa. Lisäksi kone pystyi laskemaan 17 vuoden mittaisen metonisen kierron vaiheen, kalippisen kierron (4 kertaa metoninen kierto miinus yksi päivä), kuun- ja auringonpimennykset 223 kuukauden mittaisen saros-kierron vaiheissa, ja korjauksen kuun liikkeisiin, mikä oli tarpeellista, koska kuu näyttää etenevän taivaalla epätasaisella nopeudella.

Hämmästyttävintä Antikytheran mekanismissa tuntuu olevan, että se hämmästyttää meitä. Ehkä sen ei pitäisi. Kaikki mekanismin mallia jäljitelleet nykypäivän rakentajat tietävät kertoa, että sen rakentaminen on täysin mahdollista, kouliintuneelle käsityöläiselle jopa helppoa, yksinkertaisilla käsityökaluilla. Perinpohjainen läpivalotus ja tietokonetomografia ovat paljastaneet laitteen osista yhden ainoa kohdan, jossa valmistaja on tehnyt pienen virheen ja korjannut sen. Koekappaleisiin sisältyviä ylimääräisiä liitoksia, reikiä ja vastaavaa ei näy. Kaikki viittaa siihen, että vuoden 80 eKr mekaaninen tietokone, joka ennusti kuunpimennysten ajankohdan, ei ollut ainakaan ensimmäinen lajiaan. Antiikin kirjalliset lähteet vahvistavat, että niitä valmistettiin ei ehkä aivan sarjatuotantona, mutta aina tilauksesta, kukaties useissa eri pajoissa, joista jokaisessa oletettavasti oli ainakin yksi prototyyppi malliksi.

Seuraavan kerran vastaavantasoista mekaniikkaa tavataan vasta keskiajan kirkkojen miniatyyriveistosten paraateissa. 1623 Wilhem Schickard rakensi Saksassa ensimmäisen numeroilla toimivan automaattilaskimen. Opettavaiset ja huvittavaiset planeettamallit tulivat suosituiksi leluiksi Valistuksen aikakaudella 1700-luvulla.

http://www.antikythera-mechanism.gr/

Kannattiko katsoa BBC:ltä USA:n kongressivaaleja siinä toivossa että laskettaisiin lipuista neulanreikiä, huudettaisiin korkeinta oikeutta apuun ja elämöitäisiin huntersthompsonmaisesti. Nyt ei nukuta säälliseen aikaan.

Voisi saman tien palauttaa blögin ohjelmistoon. Muutenkin on jo akkuja ladattu riittävästi, väännetty kökköä tekstiä joka tarkoitukseen, harrastettu suolle eksymistä yöllä pakkasessa, ja suoritettu virikkeellistä toimintaa yleisen maailmalle kiukuttelemisen merkeissä. Vihaisimmillani ollessani tekaisin tietysti vuodatuksen huumorin syvimmästä olemuksesta. Erittäin tyypillistä. Erittäin asiaankuuluvaa. Eikä se arvoisia lukijoita kiinnosta.

---

18.9.2006 uutisoitiin, että ihmiset, jotka kuulevat ääniä päässä, ovatkin normaaleja. Tämä kiehtova ilmiö on ollut laajan tutkimuksen kohteena viime vuodet. Hollantilainen tutkimusryhmä oli päätynyt tulokseen, että joka 25. ihminen kuulee ääniä päässään. Australialaiset arvioivat että heitä olisi jopa 10%. Useimmat vaivasta kärsivät eivät hae siihen apua, vaan sopeutuvat elämään ilmiön kanssa.

Äänet, joita kuullaan, ovat todellisia ääniä. Joillakin ne ovat kuin kaikuja, toisille ne kuuluvat kuin tavallinen puhe. On jopa mahdollista joutua päänsisäisissä seikkailuissaan kahden tuntemattoman tahon vuoropuhelun todistajaksi, tai joutua tilanteeseen jossa ääni keskustelee kuulijansa kanssa. Mitä ääni sanoo, ei voi etukäteen arvata.

Skitsofreenikoiden kuulemat äänet ovat yleensä miesten ääniä. Sheffieldiläinen tutkija Michael Hunter väittää tietävänsä miksi. Naisen ääni luetaan ja tulkitaan eri osassa aivoja kuin miehen ääni. Hyvin kärjistetysti ilmaistuna miesääni ymmärretään aivoissa tajunnan äänenä, kun taas naisääni on musiikkia.  Tämä saattaa myös selittää sen, miksi naisäänet yleensä koetaan kirkkaampina kuin miesäänet. Naisäänet käsitellään aivojen kuuloalueella, jossa niiden tulkinta on nopeampaa ja helpompaa. Miesääni taas puretaan aivojen takaosassa.

"Näyttää siltä että äänien kuuleminen sinänsä ei ole ongelma", toteaa manchesterilainen tutkija Aylish Campbell. "Ongelma on miten äänet tulkitaan." Tyypillistä niille, jotka selviävät päivittäisestä elämästään äänien kanssa, on että he ovat kehittäneet menestyksellisen tulkintatavan ääniä varten. Tutkijoiden mukaan "henkilökohtaiset elämänkokemukset ja uskomukset ovat ratkaisevassa roolissa tulkinnan suhteen. Henkilö, jolla on myönteinen maailmankatsomus ja terveet uskomukset itsestään, saattaa pitää ääniä jopa myönteisinä."

Historiassa ääniin on suhtauduttu oikullisen kaksijakoisesti. Joko ne ovat olleet hulluuden merkki tai jumalallista ilmoitusta. Siitäkö mahtaa johtua, että netistä ei löytänyt luetteloa tunnetuista henkilöistä, joilla ilmiö olisi esiintynyt. Klassinen (ja netin mukaan suurinpiirtein ainoa) esimerkki on Orleansin Neitsyt Joan D'Arc, jolle äänet olivat enkelien viestejä.

Tulkinnan suhteen tulee mieleen, että äänet päässä ja se mitä niistä ajatellaan, on ilmiönä luonteeltaan kovin lähellä sitä, miten kulttuuriin suhtaudutaan ja mitä siitä ajatellaan.

---

Tinnitus eli korvien soiminen on vielä yleisempää. Jostain syystä sitä pidetään vaarattomampana, vaikka näin äkkiä asiaa ajatellen siinäkin kuullaan jotakin mitä ei ole olemassa, ja vaiva on paljon itsepintaisempi kuin äänien kuuleminen. Vinkuna ei ole ainoa mitä kuullaan, vaikka satunnaisesti soivissa korvissa se onkin yleisintä. Tinnituksesta kärsivät kuulevat myös huminaa, kohinaa, ja korahtelua. Käytännöllinen tapa etenkin vanhoilla ihmisillä on pitää taustalla radiota tai televisiota auki, jotta sen äänitapetti peittää kuuluvista korvien soimisen.

Erikoisin variaatio, johon olen tutustunut, oli iäkäs mieshenkilö, jonka korvissa soi haitarimusiikkia. Piporadion ohjelma sisälsi runsaasti Säkkijärven Polkkaa. Asiaa helpotti, että hän sattui pitämään haitarimusiikista.

Tinnituksesta kärsineiden kuuluisuuksien lista on pitkä. Ei yllätä, että joukossa on runsaasti muusikoita, jotka altistuvat koville äänille. Ludvig van Beethovenille tämä kuuroutumista edeltänyt vaiva ilmaantui 1801. Hän kuuli "karjuntaa", joka pilasi hänen musiikkinautintonsa ja johti siihen että hän pidättäytyi keskustelemasta. Bedrich Smetanan jousikvartetto E-mollissa on omaelämäkerrallinen teos, jonka loppuosaa läpäisevä jatkuva korkea E on sama sävel, joka itsepintaisesti soi hänen korvissaan. Rockmuusikoiden lista on loputon, mutta jos kuorii kerman päältä, voi mainita Eric Claptonin, Bonon, Phil Collinsin ja Pete Townshendin, joka on jo käytännössä kuuro. Ainakin kuulemani mukaan.

Nyt seuraa jotakin Hyvin Vaikeaa. Päivän palstan aihe on historiallinen jos mikä, mutta se ei ole vielä toteutunut, ja nähtäväksi jää, toteutuuko se lainkaan. Lähinnä haluan ilmaista että selvisin hengissä viimeisimmästä vesitelmöintitilaisuudesta. Itse asiassa tämä blögimerkintä on suoraa jatkoa sille, mitä puhuin viikonloppuna Oulussa japanilaisen science fictionin tavasta käsitellä filosofista ja jopa uskonnollista materiaalia.

Pelkään että heti aluksi tarvitsemme määritelmän.

Singulariteetti: Vernor Vingen mukaan se hetki tai lyhyt ajanjakso tulevaisuudessa, jolloin evoluutioprosessimme kiihtyy valtavasti. Ei ole yksiselitteistä määritelmää sille, mitä tämä tarkoittaa, mutta tavallisesti uskotellaan, että singulariteetin saavutettuamme yhteiskunnalliset, sosiaaliset ja taloudelliset muutokset ovat niin nopeita, että emme pysty edes kuvittelemaan niitä tämänhetkisestä perspektiivistämme. Toinen tapa ilmaista asia: siirrymme posthumaaniin vaiheeseen. Kehityksen mahdollistajat: nanoteknologia, keinoäly, neurotiede. Lopputulos: aavistamaton.

Singulariteettiin törmää asiallisten (?) tiedemiesten (?) projekti- ja propagandasivuilla, joissa suorasukaisimmillaan se määritellään hetkeksi, jolloin keinoäly ylittää ihmismielen kapasiteetin ja kaikki maailmankaikkeuden salat avautuvat ihmiselle. Näissä lukemissani teksteissä (niihin pääsee käsiksi aika nopeasti hakusanalla singularity) hämmästyttää niiden raamatullinen kuvasto. Singulariteetti on joko taivaaseenastumisen päivä tai sitten totaalinen harmageddon, ihmiskunnan konkurssi. Historian loppua on ollut tapana huudella vähän väliä, mutta singulariteetti on kaikista esitellyistä ehdokkaista lähimpänä todella sellaista.

Raymond Kurzweil (1948-): "Teknologian historian analyysi osoittaa, että teknologia kasvaa ekspotentiaalisesti, eikä lineaarisesti, kuten yleensä olemme taipuvaisia ajattelemaan. 21. vuosisadan kuluessa emme koe sataa vuotta edistystä, vaan tämän päivän vauhdilla kehitys tulee vastaamaan 20 000 vuotta. Sirujen nopeus ja hinta-laatusuhde myös kasvaa ekspotentiaalisesti. Jopa ekspotentiaalinen kasvu kasvaa ekspotentiaalisesti. Muutaman vuosikymmenen kuluessa keinoäly ohittaa ihmisälyn ja johtaa singularitettiin, niin nopeaan tekniseen muutokseen että se repii rikki ihmiskunnan historian. Tulevaisuuden sovellukset sisältävät biologisen ja epäbiologisen älyn sulautumat, kuolemattomat ohjelmointiin perustuvat ihmiset, ja äärimmäisen korkeat älylliset tasot jotka laajentuvat maailmankaikkeuteen valon nopeudella."

Kyseessä ei ole mikään uusi ajatus. Se on suurinpiirtein ihmiskunnan vanhin ajatus: kuinka tulla kuolemattomaksi. Martti Luther jo 1500-luvulla määritteli päämäärän kirjoittamalla "sen tähden Jumala on tullut ihmiseksi, jotta ihminen voisi tulla Jumalaksi". Lutherin metodi oli usko Jeesukseen Kristukseen ja siitä seuraava vapahdus. Singulariteetti-uskonnon metodi on informaatioteknologian nopea kehitys. Kun Kurzweiliä lukee, niin Masamune Shirow'n Ghost In The Shellissä lausuttu toteamus "jos jotakin teknologiaa on saatavilla, ihminen käyttää sitä" alkaa kuulostaa suorastaan banaalilta.

Kurzweil suosittelee kiihkeästi nanoteknologian hyväksikäyttöä kuolemattomuuden saavuttamiseksi. Nanoroboteilla suoritettaisiin ruumiissa kunnossapito- ja huoltotöitä. Koska tätä teknologiaa ei ole vielä saatavilla, Kurzweil sitä odotellessaan nauttii päivittäin 250 eri ainesosaa, 8-10 lasia alkalivettä ja 10 kuppia vihreää teetä.

Silti sopii epäillä.

Perusoletus näyttää olevan, että ihmisen luoman koneen on pystyttävä parantelemaan ja kehittämään ohjelmaansa ilman ihmisen apua etevämmäksi kuin mitä se alussa oli. Kuinka realistista on odottaa, että ihminen on kykenevä ohjelmoimaan sellaisen, ihminen kun on? Mahdollisimman tarkka ihmisen imitaatio saattaa olla mahdollinen, mutta millä keinoilla siitä saadaan jotakin enemmän kuin kopio? Singulariteetissa oletetaan tämän kysymyksen ratkeavan kuin suorastaan sivutuotteena.

Kurzweililla on runsaasti kriitikoita, jotka kiinnittävät huomiota hänen ekspotentiaalisesti kasvaviin ekspotentiaaleihinsa, ja huomauttavat että huippu on aina lähellä. Se oli lähellä eilen, se on lähellä tänään, ja yhtä lähellä se on huomennakin. Itse asiassa Kurzweilin käyriä jatkamalla singulariteetin olisi pitänyt olla tässä jo kuukausi sitten. Mitäs tämä on? Eikö rajallisessa ympäristössä olekaan olemassa rajatonta kasvua?

Minuus ei myöskään ole välttämättä kovin näppärästi kannettavaa mallia, ja vaikka minuudella olisikin tukenaan huippuäly, herää kysymys riittääkö äly kaikkien mielestä ratkaisemaan ruumiin kuolemaan ja menetykseen sisältyvät kysymykset. Ehkä aivoihin simuloitu mansikan maku voisi olla riittävä elämää rikastuttavaksi kokemukseksi, mutta entäpä kun sähkölaitos päättääkin tarjota piuhaa pitkin soylent greeniä.

Suurin ongelma on ehkä sittenkin, että tätä kaikkea on aivan liian helppoa epäillä. Se on niin helppoa kuitata naurettavuutena, että se jo sinänsä on riittävän hyvä syy vilkaista taakseen toisenkin kerran, ettei vain tulisi yllätetyksi housut kintuissa.

Joka tapauksessa singulariteetin kirkollakin on viime kädessä edessään sama ongelma kuin muillakin kuolemattomuutta mutta ei jälleensyntymistä lupaavilla uskonnoilla. Kysymys ei todellakaan kuulu, missä vietät iäisyytesi. Todellinen kysymys kuuluu, mitä hittoa sillä iäisyydellä tekee, eikä siihen vastaa Jehovan todistajat sen paremmin kuin Kurzweilkaan.

Voi olla, että rajallinen kallon sisälle sidottu tajunta ei yksinkertaisesti pysty ajattelulla ymmärtämään, mitä ääretön on. Voi olla niinkin, että "ääretön" on perin juurin viallinen käsite, itseensä sidotun ymmärryksen luoma abstraktio, jolla ei ole mitään tekemistä ympäröivän todellisuuden kanssa, kuin vangin houre siitä millaista vapaudessa on. Ehkä "ääretön" on tieteen eskapismia. Jokainen joka on vakavissaan tekemisissä äärettömyyden käsitteen kanssa, paukuttelee tieteen rajoja. Tiedehän odottaa, että asiantilojen on oltava mitattavissa ja mittaukset olisi oltava toistettavissa. Nykyisessä matematiikassa hyväksytään, että äärettömyyden käsitteitä on olemassa ääretön määrä, ja jopa äärettömän monella tavalla ääretön määrä.

Reippaita yrityksiä äärettömyyden mittaamiseksi on silti tehty. Georg Cantor (1845-1918) käytti välineenään joukko-oppia. Hänen onnistui todistaa algebralla, että äärettömän suuri joukko voi olla yhtä mahtava kuin sen aito osajoukko. Hän tuli hulluksi. Häntä seurasi Kurt Gödel (1906-1978), joka todisti, että matematiikkaan sisältyy aksioomia, joita ei milloinkaan voida todistaa. Hänkin tuli hulluksi.

Matematiikka sanoo sanatarkasti "Äärettömien joukkojen mahtavuutta tarkastellessaan Cantor havaitsi, että kaikkien äärettömien joukkojen mahtavuuden ei tarvitse olla sama, toisin kuin häntä ennen oli ajateltu. Cantor onnistui osoittamaan, että esim. reaalilukujen joukko (R) on mahtavampi kuin luonnollisten lukujen joukko (N). Cantorin tuloksista seuraa, että kaikki reaaliluvut eivät ole algebrallisia. Ei-algebrallisia reaalilukuja (ja kompleksilukuja) sanotaan transkendenttiluvuiksi. Jonkin aikaa olikin ongelmana, että näitä lukuja tiedettiin olevan olemassa, mutta niitä ei heti onnistuttu konstruoimaan."

Kun Cantor näin oli saanut selville, että on olemassa joukko lukuja, joista emme tiedä, miten niihin päästään, kävi selväksi, että joukko-opissa on parannettavaa. Brittiläisellä huumorintajulla varustettu yhtä ja toista aikaan saanut Bertrand Russell kuvasi ongelman Russellin paradoksissa: Oletetaan joukko, jonka alkioina ovat ne joukot, jotka eivät ole itsensä alkioita. Tällöin kyseinen joukko on itsensä alkio jos ja vain jos se ei ole itsensä alkio.

Hassua kyllä, Georg Cantor, joka oli itse vakuutellut että "Matematiikassa kysymyksenasettelun taito on arvokkaampi kuin vastausten löytäminen", ei nähnyt tässä mitään hauskaa. Hän tuli hulluksi ja kuoli mielisairaalassa.

Kurt Gödel kävi selvittämään Cantorin löytämää ongelmavyyhteä ja tarjosi ratkaisuksi transfiniittisiä lukuja ja ennen kaikkea kuuluisan epätäydellisyysteoreeman vuonna 1931: Aksiomaattista järjestelmää (= rakennelmaa, johon sisältyy perusoletuksia, joita ei voida kyseenalaistaa) ei voida osoittaa ristiriidattomaksi sen omista aksioomista lähtien. Eipä tietenkään, mutta tätäkään ilmeisesti kukaan ei ollut paperilla todistanut ennen kuin Gödel osoitti näin olevan. Täydellinen todistaminen onnistuisi vain hyvin laajassa järjestelmässä, jota puolestaan ei voida osoittaa ristiriidattomaksi, koska mahdollisia todistettavia on, niin, ääretön määrä. Tämä tulos merkitsi kuoliniskua toiveille saada matematiikka varmasti ristiriidattomaksi aksiomatisoimalla se perusteellisesti.

Realistisen koulukunnan edustaja Leopold Kronecker, joka oli soimannut ankarasti Georg Cantoria, hyökkäsi myös Kurt Gödeliä vastaan, kun tämä esitteli ajatuksensa transfiniittisistä luvuista. Kronecker yritti estää jopa Gödelin tutkielman julkaisemisen. Kroneckerin mielestä hänen entinen oppilaansa Cantor oli "tieteellinen silmänkääntäjä", "rappio-olento" ja "nuorison turmelija". Gödel ei ollut yhtään parempi. Kroneckerin mielestä transfiniittisiä lukuja ei ole olemassakaan, vaan "Kokonaisluvut on hyvä Jumala tehnyt, kaikki muu on ihmistyötä".

Tässä nuorisoa turmelevia ja villitseviä lauseita, jotka ilmeisesti myös ovat jumalanpilkkaa:  

m on transfiniittinen kardinaaliluku
m + 1 = m
(N)0 =< m
ei ole olemassa kardinaalilukua n, jossa (N)0 + n = m

Hassua kyllä, Kurt Gödel, Einsteinin ystävä ja "suurin loogikko Aristoteleen jälkeen", meni järjiltään ja eli loppuelämänsä hermoparantoloissa. Cantorin tavoin vanha Gödel tuli vainoharhaiseksi, epäili että häntä vastaan on perustettu salaliitto ja että hänet yritetään myrkyttää. Myrkytyksen pelossa Gödel ei uskaltanut syödä ja hän käytännössä kuoli nälkään. Kuollessaan hän painoi vain 39 kiloa.

Gödelin epätäydellisyysteoreemassa on myöhemmin nähty todistus milloin mistäkin. Se vaikuttaa maailman käyttökelpoisimmalta ja merkityksellisimmältä väittämältä, joka kuulemma todistaa Jumalan olemassaolon, mahdollistaa aikamatkustuksen, selittää Raamatun, ja on USA:n perustuslain tieteellinen perusta. Tämä on oikein mainiota.

Onneksi Gödel antoi seuraajilleen käytännön ohjeet siitä, kuinka äärettömyyttä on tutkittava:
i) Ensin on suljettava muut aistit esimerkiksi makaamalla hiljaisessa paikassa. Tällaisen negatiivisen toiminnan toteuttaminen ei kuitenkaan riitä, vaan samalla on etsittävä aktiivisesti mielensä avulla.
ii) On virhe antaa jokapäiväisen todellisuuden asettaa ehtoja mahdollisuudelle ja kuvitella vain fysikaalisten objektien yhdistymisiä ja permutaatioita; mieli kykenee havaitsemaan suoraan äärettömiä joukkoja.
iii) Tällaisen ajattelun ja koko filosofian lopullinen päämäärä on Absoluuttisen ymmärtäminen.

Kun lasketaan yhteen traskendentaalinen mietiskely ja konstruktioiden todistaminen konstruktioiksi, joiden perustaa ei voi liikuttaa ilman että konstruktiot hajoavat, päästään helposti John D. Barrow'n kuvaamaan tilanteeseen: "Jos uskonto määriteltäisiin ajattelumalliksi johon sisältyy todistamattomia lauseita, niin Gödel ei ainoastaan ole osoittanut matematiikkaa uskonnoksi, vaan peräti ainoaksi uskonnoksi, joka kykenee todistamaan olevansa sellainen."

Gödelistä oppineesti ja selkeästi kirjoittanut Juha Lehrbäck (kts. viite) näkee Barrow'n lausumassa sarkasmia. Maallikko ihmettelee miksi. Mutta sarkasmi, ironia ja satiiri ovat ehdottomasti hyviä asioita. Myrkyllistä satiirikkoa on hyödytöntä yrittää myrkyttää.  

http://www.cc.jyu.fi/~juhaleh/godel.html
http://www.tsv.fi/ttapaht/998/pekonen.htm
http://en.wikipedia.org/wiki/Transfinite_numbers

Olen todistanut muutaman viime viikon aikana isäni hämmästyttävää toipumista aivoverenvuodosta. Tilanne ei ole vielä täysin ohi, mutta näyttää lupaavalta. Kyseessä on kuitenkin yksi niistä lääketieteen aloista, joissa ei kertakaikkiaan pystytä tekemään kovin paljoa. Verisuonia paikkaavia nanorobotteja ei ole saatu vielä aikaan.

Egyptiläiset, kreikkalaiset ja roomalaiset olivat ajan mahdollisuuksiin nähden sangen eteviä lääkäreitä. Hippokrates kieltäytyi uskomasta, että sairaus olisi Jumalan tahto, ja halusi kysyä, minkä kehityskulun kautta sairaus ilmenee, Galenos uskaltautui suorittamaan kallonporauksia, jotka joskus jopa onnistuivat. Lupaavan alun jälkeen kehitys pysähtyi. Keskiaikainen lääketiede on hiuksianostattavaa luettavaa.

Tässä vaiheessa historioitsijat osoittavat sormella keskiajan kirkkoa, joka muitta mutkitta kielsi tohtoreita suorittamasta leikkauksia eläville ja ruumiinavauksia kuolleille. Ihmisruumis oli pyhä, eikä häpeällisiä paikkoja pidä kosketella. Koska lähes kaikki lääketieteen opinahjot olivat kirkkojen johtamissa yliopistoissa, kieltoa valvottiin tehokkaasti. "Tämä merkitsi sitä, että anatomiaa ja fysiologiaa, jotka ovat kaiken lääketieteellisen tiedon perusta, ei käynyt päinsä opetella käytännössä" toteaa lääketieteen historioitsija W.J.Bishop. Richard Zacks lisää "Toisin sanoen keskiajan lääkärit olivat yhtä hyvin perillä ihmisen sisuksista kuin siitä mitä on Ford Tauruksen konepellin alla."

Muualla asiat eivät olleet yhtä hullusti. Jo nurkan takana islamilaisessa maailmassa vaikutti korkeatasoinen lääketiede. Kun ristiretkeläiset saapuivat Palestiinaan, he suuressa epätoivossaan kutsuivat paikalle 1100-luvun arabialaisen lääkärin. Arabilääkärin kuvaus on kiinnostavaa luettavaa.

"He veivät minut leiriinsä katsomaan ritaria, jonka jalassa oli ajos, ja tuberkuloosista kärsivää naista. Sain ajoksen avautumaan ja se alkoi parantua. Määräsin naisen kylpyyn ja hänelle virkistävän ruokavalion. Sitten paikalle saapui frankkilainen lääkäri, joka sanoi "Tämä mies ei tiedä kuinka ihmisiä parannetaan!" Hän kääntyi ritarin puoleen ja kysyi "Kumpaa haluat mieluummin? Elää yhdellä jalalla vai kuolla kahdella jalalla?" Kun ritari valitsi edellisen vaihtoehdon, paikalle haettiin vahva mies ja terävä kirves. Lääkäri tuki jalan puupölkkyä vasten ja käski kirvesmiestä iskemään sen siististi poikki. Niin silmieni edessä hän iski jalan poikki kahdella iskulla, koska ensimmäinen ei vielä tehnyt tehtäväänsä. Hurme valui valtoimenaan jalasta ja potilas kuoli välittömästi. Sitten frankkilainen lääkäri tutki naisen ja sanoi "Hänessä on päässään paholainen, joka on rakastunut häneen. Leikatkaa hiukset!" Näin tehtiin, ja nainen alkoi syödä jälleen frankkilaista ruokaa, valkosipulia ja sinappia, mikä teki hänen sairautensa pahemmaksi. "Paholainen on pureutunut hänen aivoihinsa", sanoi frankkilainen lääkäri, ja pyysi partaveitsen. Hän leikkasi naisen päähän ristin, poisti aivot, ja hieroi tyhjään pääkoppaan suolaa. Nainen kuoli heti. Tämän jälkeen kysyin, tarvittiinko palveluksiani vielä, ja koska niitä ei tarvittu, palasin kotiin. Tällä tavalla opin sellaisia lääketieteellisiä keinoja, joiden olemassaolosta en ollut ennen tiennytkään."

Kreikkalaisten käsityksen mukaan ihminen oli säätila. Sairaukset aikaansai humorien epätasapaino. (Olen samaa mieltä vanhojen kreikkalaisten kanssa siitä, että sietämättömintä nykyisessä Suomessakin on huumorin aliravitsemus.) Elimistön kaasujen tasapainoon saattamiseksi ei ollut paljoa muita keinoja kuin ottaa ylimääräistä pois jollakin tavalla, ja se tapa oli suoneniskentä. Veren vuodattaminen oli sikäli menestyksellinen hoitokeino, että useimmissa tapauksissa se johti todellakin sairauden loppumiseen, kunhan potilas vain ymmärsi tottelevaisesti kuolla. Tällä tavalla koki loppunsa niin rahvas kuin kuninkaalliset, kuten myös runoilija lordi Byron vielä niinkin myöhään kuin 1824.

Byron oli ihailemassaan Kreikassa luomassa vallankumousta, jonka tarkoitus oli vapauttaa muinainen sivistyskansa turkkilaisten vallasta. Hän oli ostanut palkkasotureita ja suunnitteli romanttisia ja uljaita taisteluita, joihin hän ei ehtinyt ottaa osaa. Pitkän kävelyn ja ratsastuksen jälkeen hänelle nousi kuume. Lääkärit kävivät haukkana iskemään hänen suontaan vastusteluista huolimatta. "Hermopotilaalle suoneniskentä on kuin instrumentin kieliä löysennettäisiin" Byron protestoi. Kun Byron kävi yhä heikommaksi, hän lopulta myöntyi lääkärinsä, tri Brunon vaatimuksiin. Byronilta laskettiin yli kaksi kiloa verta, ja hoidon kruunuksi häntä ryhdyttiin puhdistamaan mönjällä, joka sisälsi sennaa, epsom-suolaa ja risiiniöljyä. Veren laskemista jatkettiin vielä kun Byron oli jo menettänyt tajuntansa iilimatoja ohimoillaan. Hän kuoli vuorokauden kuluessa hoidon aloittamisesta.

Ranskan kuningas Ludvig XIII, joka hallitsi 1610-1643, sai hovilääkäreiltään tehokasta hoitoa. Tarkan kirjanpidon mukaan yhtenä ainoana vuonna majesteetillinen peräaukko sai vastaanottaa 212 peräruisketta ja käsivarsista laskettiin hurmetta 47 kertaa. Renessanssin muotivillitys olikin peräruiskeet. Ranskassa ne olivat niin chic, että kansa alkoi kutsua apteekkareita ahterilimpparin sekoittajiksi (limonadiers du posterieur). "Pariisissa sataa naisia ja peräruiskeita" murahdettiin Molieren komediassa. Hoidon teho oli sitä sun tätä, mutta ilmeisesti lääkärin leikkiminen oli monissa tapauksissa kiinnostavampaa kuin lopputulos.

Paavi Sixtus IV (1471-1484) oli vapauttanut ruumiinavaukset pannasta. Leonardo da Vinci seurasi ruumiinavauksia kiinnostuneena ja hahmotti tussiterällään ihmisen anatomian tavalla, jota Eurooppa ei ollut tuhanteen vuoteen nähnyt. Suurimmaksi ongelmaksi tuli nyt mistä löytää ruumis. Sielläkin missä ruumiinavaus oli sallittu, vihaiset puritaanit vastustivat niitä intohimoisesti. New Yorkissa levisi 1788 huhu, että lääketieteen opiskelijat kaivoivat hautausmailta naisten ruumiita ja tekivät niille rivoja ruumiinavauksia. 13.4.1788 raivostunut väkijoukko tunkeutui Columbian Yliopiston tiloihin ja löysi useita ruumiita eri tavalla leikeltyinä. Seuranneessa mellakassa kuoli vähintään viisi, joidenkin lähteiden mukaan 20 henkeä. Opiskelijat teljettiin tyrmään heidän henkensä pelastamiseksi. Tilanne rauhoittui, kun seuraavana vuonna säädettiin New Yorkin osavaltiossa tiukka haudanryöstön vastainen laki. Ruumiiden kysyntä ei siitä vähentynyt. Englannissa 1828 ruumiin katukauppahinta oli 10 puntaa, mikä vastasi rengin vuotuista palkkaa.

Rembrandtin Tohtori Tulpin anatomian luento (1632) kuvaa tarkasti murtumakohtaa vanhan ja uuden ajattelun välillä. 1600-luvun alussa vapaamielisessä Hollannissa oli myönnytty siihen, että opillisista ja sivistyksellisistä syistä siveydestä oli tingittävä sen verran, että koko maan lääkäreille myönnettiin oikeus suorittaa yksi (1) ruumiinavaus vuodessa opetustarkoituksissa. 16.1.1632 Amsterdamin kirurgien killan leikkauspöydälle tuotiin teloitettu rikollinen – ainoa ihmislaji, jota oli lupa käyttää kyseisessä pyhää ruumista halventavassa ja ihmisarvoa alentavassa tarkoituksessa. Talvikuukaudet olivat muutenkin otollisia, koska silloin ruumiin mätäneminen oli hitaampaa.

Hollantilainen lääketiede muutti vähitellen Euroopan. Sen vaikutukset olivat kauaskantoisia. Kun amerikkalaiset pakottivat Japanin mukaan maailmankauppaan 1850-luvulla, siihen asti kiinalaista lääketiedettä opiskelleet japanilaiset saivat äkkiä eteensä jyrkästi kiellettyjä hollantilaisia oppikirjoja, joissa annettiin ihmisestä aivan ennennäkemätön kuva. Kun he suorittivat salaisia ruumiinavauksia, he tyrmistyneinä totesivat, että ihmisruumis on sisältä juuri sellainen kuin hollantilaisissa anatomian oppikirjoissa kuvattiin. Omalta vähäiseltä osaltaan tämäkin shokki oli vaikuttamassa siihen, että vaatimukset yhteiskunnallisista reformeista ja modernisoinnista kävivät yhä äänekkäämmiksi ja johtivat vallankumoukseen 1868.

Kuten hyvin tiedämme, Jumala on kaikkivaltias ja kaukaa viisas. Viisaudessaan hän käski epäonnistunutta teologia ja pikkuvirkamiestä Charles J. Guiteauta lähtemään 2.7.1881 Washingtonin rautatieasemalle mukanaan revolveri ja siinä ladattu kuula, jolla piti tappaa Yhdysvaltojen presidentti James Garfield. Ainakin tämä oli Guiteaun versio tapahtuneesta.

Paikalle saapui nopeasti lääkäri D.W.Bliss, joka ryhtyi tutkimaan ampumahaavaa kylkiluiden välissä. Hän otti steriloimattoman metallilangan, ja työnteli sitä haavassa löytääkseen luodin. Rautalanka upposi kolme tuumaa syvälle, eikä luotia vielä tavoitettu, kun rautalanka takertui murskautuneisiin kylkiluihin ja se piti onkia ulos. Sen jälkeen kunnon tohtori sumeilematta työnsi haavaan pikkusormensa suurentaakseen reikää, jotta luodin näkisi paremmin. Haava muuttui nopeasti ensin siniseksi ja sitten mustaksi. Luotia ei löytynyt.

Lisää sormeilijoita saapui Garfieldin sairasvuoteelle Valkoiseen Taloon. Yksi etevimpiä yrittäjiä oli puhelimen keksijä Alexander Graham Bell. Puhelimia rakennellessaan Bell oli huomannut, että jos kahden kelan väliin sijoitetaan metalliesine, se vaikuttaa virtapiiriin siten, että kuulokkeesta alkaa kuulua ulinaa. Metalliesinettä tai keloja liikuttamalla voitiin vaikuttaa värähtelytaajuuteen. Bell oli keksinyt metallinpaljastimen. Hän kokeili sitä Hardingin sairasvuoteella, ja saattoi osoittaa, että luoti sijaitsi syvällä täsmälleen siinä kohdassa, mistä se oli ruumiiseen sisään työntynyt, mutta kuinka syvällä, sitä Bell ei osannut arvioida.

Lääkärit epäröivät mitä tehdä. Muutamien päivien sisällä presidentti Garfieldin kuume nousi. Lääkärit päättivät että nyt oli hätätilanne, joten he avasivat vuorostaan taas kerran haavan, ja kaivoivat vielä syvemmälle. Luotia ei löytynyt. Presidentti Garfield menehtyi 19.9.1881.

Ruumiinavaus paljasti, että luoti oli hyvin syvällä, kymmenen tuuman päässa haavasta. Lisäksi elimistö oli koteloinut vieraan esineen kalkkikerroksen alle. Jälkiviisaat historioitsijat ovat päätelleet, että jos Garfieldin ampumahaavaa ei olisi jatkuvasti sormeiltu, hän olisi selvinnyt hengissä. Vuoteen omana ja kuumeen heikentämänä hän ei selvinnyt innokkaasta hoidosta, jolla metsästettiin luotia, joka oli Garfieldin ongelmista tosiasiassa vähäisin.

Bellin keksintö kahdesta kelasta, jotka alkavat värähdellä kun niiden väliin asetetaan metalliesine, sai kuitenkin myöhemmin käyttöä. Sillä etsitään maasta vanhoja rahoja ja koruja, ja paikallistetaan miinoja.

Useimmat ovat tästä jo kuulleetkin. Ympäri maailmaa on raportoitu kala-, sammakko- ja kivisateista. Ilmiö lasketaan fortilaisen tutkimuksen piiriin. Asiasta kiinnostui ensimmäisenä vakavasti Charles Fort (1874-1932), joka kolmenkymmenen vuoden ajan istui New Yorkin ja Lontoon kirjastoissa lukemassa vanhoista lehdistä ja kirjoista kuvauksia epätavallisista tapahtumista ympäri maailmaa, jotka hän julkaisi tapauskokoelmina.

Charles Fort oli skeptikko. Hän paljasti huijareita ja hylkäsi ne yliluonnollisuuksiksi väitetyt asiat, jotka voitiin selittää järkevästi. Mikä on tieteelle hyväksytty tosiasia, on Fortin mukaan pikemmin sosiologinen kysymys kuin tieteenfilosofinen kysymys. Hänellä ei ollut antaa tilalle niinkään vastateoriaa, itse asiassa hän usein kieltäytyi hyväksymästä yhtä ainutta oikeaa teoriaa, koska koko ajatus kaiken selittävästä yhdestä ainoasta opista on enemmän teologiaa kuin tiedettä. Hän kokosi ja järjesteli materiaalia, jos ei muuksi iloksi, niin tulevaisuuden tieteilijöitä varten.

Yksi Fortin lempiaiheita olivat eriskummalliset sateet. Kaikki, mitä tiedämme näiden sateiden historiasta, perustuu juuri Fortin lähteisiin. Fortille oudot sateet olivat malliesimerkki, jolla hän osoitti tieteen haluttomuuden hyväksyä tosiasioita, joita se ei kykene selittämään. Nykypäivänä todistusaineistoa on kertynyt sellainen liuta, että kukaan vakava tiedehenkilö ei väitä, että nämä tapaukset olisivat tuulesta temmattuja. Itse asiassa raportteja asiasta on kertynyt niin paljon, että ketään ei enää hetkauta, että taivaalta sataa kissoja ja koiria, ellei katti osu suoraan omaan niskaan.

Sammakoita

Scientific American ilmoitti 1873, että Missourin Kansas Cityssä myrskyn aikana taivaalta satoi sammakoita.
Minnesotan Minneapolis peittyi heinäkuussa 1901 sammakoihin ja rupikonniin. Uutinen kertoi "Kun myrsky saavutti lakipisteensä, taivaalta näytti putoavan valtava vihreä massa suoraan ylhälltä alaas. Sitä seurasi omalaatuinen ropina, toisenlainen kuin sade tai rakeet. Kun myrsky oli ohi, asukkaat tapasivat neljän korttelin alueelta kolme tuumaa paksun kerroksen mitä moninaisimpia sammakoita. Paikoittain niitä oli niin paljon, että liikkuminen kävi mahdottomaksi."
Toukokuussa 1981 Kreikan Naflionissa asukkaat heräsivät siihen, että sammakoita sateli taivaalta. Sammakot olivat pieniä ja kevyitä. Ne törmäilivät katuun ja puihin ja loikkivat tiehensä. Kreikan Meteorologinen Instituutti esitti, että sammakot oli tuonut voimakas tuuli. Sammakot olivat pohjoisafrikkalaista rotua.
1995 Fortean Times Onlineen raportoi Nellie Straw Sheffieldistä että hän oli perheineen ajamassa Skotlannin läpi kun he joutuivat keskelle myrskyä. Rankkasateen mukana tuli satoja sammakoita jotka peittivät hänen autonsa.
Marraskuussa 1998 satoi jälleen sammakoita, tällä kertaa Croydonissa. Satojen kuolleiden sammakoiden ilmaantuminen pihalle oli sitäkin hämmentävämpää, koska Lontoon esikaupungissa ei ole sammakoille soveliaita elinalueita lainkaan.

Kaloja

Singaporessa 1861 satoi kalaa maanjäristyksen jälkeen. Onko asioilla yhteyttä? Jos niin miten?
Intiassa 1800-luvulla kylä hautautui kaloihin, jotka olivat hämmästyttävän painavia kulkeakseen myrskytuulen mukana. Kymmenen todistajaa kertoi nostaneensa maasta kaloja, joiden paino oli jopa nelisen kiloa.
Golfradalla Bournemouthissa 1948 peli piti keskeyttää, koska alkoi sataa silliä.
1966 Australiassa isä Leonard Bourne riensi kaatosateessa Sydneyssä kun äkkiä taivaalta tippui iso kala hänen olkapäälleen. Isä Bourne sai sen melkein kiinni, mutta se livahti pakoon, löysi vettä tulvivalta kadulta ja ui pois.
1989 Australian Ipswichissä ei ollut tietoakaan myrskystä eikä kaatosateesta. Alueella tihutti rauhallisesti, kun veden mukana päätti tulla alas "800 sardiinia".
Alabaman Chilatcheessa 1956 aviopari katseli kuinka pieni tumma pilvi muodostui taivaalla. Kun se eteni heidän yllensä, sen sisus putos maahan. Sadetta, kissakaloja, taimenia, nieriöitä. Kaikki kalat olivat elossa. Tumma pilvi oli muuttunut valkoiseksi ja haihtui.
8.8.2000 Norfolkissa Great Yarmouthin satamassa satoi kuolleita mutta tuoreita kuoreita.

Verta ja suolenpätkiä

1890 Popular Science News ilmoitti että Messignadissa Italian Calabriassa oli satanut verta. Linnun verta (miten se sitten todettiinkin). Oletettiin, että rajut tuulenpuuskat olivat siepanneet lintuja mukaansa ja repineet ne kappaleiksi. Kuitenkaan linnunkappaleita ei maahan satanut, vaan pelkästään verta.
1869 J.Hudsonin farmilla Kaliforniassa satoi lihaa ja verta kolmen minuutin ajan. Inha sade peitti usean eekkerin alan.
American Journal Of Science kertoi että elokuussa 1841 tennesseeläisellä tupakkaviljelmällä satoi verta, läskiä ja lihaksien kappaleita. Tiluksilla työskennelleet olivat todistaneet tapauksen. He kertoivat kuulleensa rätisevää melua ja näkivät verenpisarodien, kuten he olettivat niiden olevan, putoilevan maahan ylikulkevasta punaisesta pilvestä.

Ja nyt jotakin aivan muuta

Worcesterissa satoi 1881 "tonneittain" erakkorapuja ja merivuokkoja.
Marraskuussa 1996 etelä-tasmanialainen kaupunkipahanen peittyi limaan. Lima oli vaalean läpikuultavaa, ja pääteltiin, että se oli joko mätiä tai meduusan kappaleita.
Falklandin saarilla kalastamassa olleen korealaisen kalastuslaivan merimies pökertyi tainnoksiin kun taivaalta tippui hänen päähänsä mustekala.
Intian Keralassa satoi heinäkuussa 2001 punaista sadetta. Ensin kuviteltiin, että syyllinen olisi ollut meteori, mutta veden analyysi osoitti, että se oli täynnä sienen itiöitä.
1982-1986 välisenä aikana coloradolaisen Evansin kaupungin asukkaat alkoivat menettää malttinsa siitä, että heidän talojensa katoille, pihoille ja tiluksilleen sateli jatkuvasti maissintähkiä. "Niitä satoi tonneittain" murisi hapan paikallinen. Vuoristoisessa Coloradossa ei tietenkään ole maissiviljelmiä lähimaillakaan. Elokuussa 2001 maissisade vaihtoi lopulta suuntaa ja osui Wichitaan. Tuhansia kuivuneita maisseja satoi alueelle, joka ulottui "Central Avenuelta 37. Pohjoisen Kadun tienoille, pitkin Woodlawn Bulevardia." Maissit olivat 20-30 tuumaa pitkiä.
1877 useita jalan mittaisia alligaattoreita…
…sateli herra J.L.Smithin farmille Etelä-Carolinassa. New York Timesin mukaan ne mätkähtivät maahan vahingoittumattomina ja alkoivat madella tiehensä.
Nature-lehti kertoi 1930 että paksun jään peittämä kilpikonna syöksyi katon läpi kuin meteori konsanaan Vicksburgissa Pennsylvaniassa.

Fortin inspiroimat tutkijat ovat löytäneet joitakin järjellisiä selityksiä. Alaskassa ja Alpeilla on vanhastaan tunnettu "verilumi", jolle on kansanperinne antanut huonon enteen merkityksen. Keväisin ja kesäisin saattaa lumen pinta muuttua nopeasti punaiseksi. Tämän on uskottu ennustavan ruttoa, sotia ja nälänhätää. Nykyään tiedämme että värin muutoksen saavat aikaan mikroskooppiset eliöt, jotka elävät lumen pinnalla talven taituttua.

Kun 1980-luvun lopulla tuli tietoon, että kylmälaitteiden freonilla voi olla osuutta otsoniaukon suurenemiseen, poliitikot alkoivat elehtiä. Esitettiin mielipiteitä, että meillä ei ole oikeutta sanoa kiinalaisille, että heillä ei ole oikeutta kohentaa elintasoaan. Britannian pääministeri Margaret Thatcher kulki teollisuusnäyttelyssä ja kyseli TV-kameroiden käydessä, mistä saamme uusia jääkaappeja.

Varteenotettava ratkaisu oli esitetty ja patentoitu jo vuonna 1930. Sen laativat unkarilainen Leo Szilard ja Sveitsin kansalainen, jonkin verran maailmalla tunnettu fyysikko nimeltä Albert Einstein. Einsteinin jääkaapin nimellä tunnetussa konstruktiossa ei ole yhtäkään liikkuvaa osaa. Sen toiminta perustuu kemiallisfysikaaliselle prosessille, jonka saavat aikaan ammoniakki, vesi, ja butaani. 1920-luvulla Szilard ja Einstein olivat lukeneet lehdestä, kuinka berliiniläinen perhe oli saanut surmansa kun heidän jääkaapissaan tapahtui vuoto ja kaasut levisivät asuntoon. Szilard ja Einstein ryhtyivät miettimään olisiko rakennettavissa turvallisempi malli, joka kuluttaisi mahdollisimman vähän energiaa, ja toimisi äänettömästi ja tasaisesti. Vuosien 1926-1933 välillä Szilard ja Einstein kehittivät kolme eri mallia ja hankkivat niille kaikkiaan 45 eri patenttia.

Einsteinin jääkaappi on "valtava entropiageneraattori" kuvailee laitetta Andy Delano, joka 70 vuotta myöhemmin rakensi lopulta prototyypin vekottimesta, jota ei koskaan saatu sarjavalmistukseen. "Kirjaimellisesti, systeemin toista päätä lämmitetään, jotta toinen pää viilenisi." Sitä paitsi Delanon kavereidensa kanssa rakentama prototyyppi toimi. Delano rakensi oman kappaleensa kavereiden avustuksella. Yksi suunnitteli tietokoneohjelman jolla simuloitiin systeemin eri parametreja. Sen jälkeen toinen hitsasi laitoksen yhteen ylijäämäosista nollabudjetilla.

"Koska siihen ei tarvita muuta kuin lämmönlähde, on mahdollista rakentaa versioita jotka eivät tarvitse edes sähköä. Voitaisiin käyttää pieniä kaasulämmittimiä tai jopa aurinkoenergiaa. Kehitelty malli voisi toimia alikehittyneillä alueilla." kuvailee Delano. Aikanaan Einsteinin jääkaappi sai jäätävän vastaanoton monestakin eri syystä. Lamakausi ei tarjonnut tilaisuutta käynnistää tuotantoa. 1930-luvulla keksittiin freoni, josta nyt niin kiivaasti pyritään eroon.

Lupaavimmat patentit osti jo varhain Electrolux, jolla ei ollut aikomustakaan toteuttaa niitä, vaan hankki ne suojatakseen omaa tuotantoaan. Einsteinin jääkaapissa ei ole yhtäkään liikkuvaa osaa, joten on mahdollista rakentaa kappale, joka kestäisi sata vuotta ilman huoltoa. Ylivoimainen kilpailija haudattiin kaikessa hiljaisuudessa. Myöhemmin tietokoneiden käyttöjärjestelmien alalla nähtiin samantapainen kehityskulku, mutta se on toinen tarina.

http://www.me.gatech.edu/energy/andy_phd/index.html

En tiedä. Marilyn vos Savant (1946-) on amerikkalaisen Parade-lehden kysymys- ja vastauspalstan pitäjä. Sen pitäisi olla aivan kunniallinen ammatti, mutta hän herättää joissakin lukijoissa katkeria intohimoja. Erityisesti silmätikkuna ovat rouva vos Savantin virheelliset vastaukset, joita kerätään pedanttisella tarkkuudella useillekin verkkosivuille. Esimerkiksi täällä on mainittu nelisenkymmentä väärää vastausta ja kolmisenkymmentä vastausta, joista voi keskustella. Ottaen huomioon että vos Savant on kirjoittanut viikkolehteen vuosikymmeniä, virheiden lukumäärä on suorastaan vähäinen.

Ehkä koko asiaa ei olisi koskaan edes pantu merkille, ellei Marilyn vos Savant olisi onnettomuudekseen joutunut Guinnessin Ennätysten Kirjaan. Hän osallistui 10--vuotiaana älykkyystestiin, jossa hän saavutti 23-vuotiaiden huipputuloksen. Laskennallinen ÄO oli 228. Tämä tapaus sai aikaan sen, että testien kattopistemäärät ja rakenne muutettiin, ja pikku-Marilynistä tuli kertaheitolla julkkis, ihailun ja vihan kohde. 

Älykkyystestien kriitikotkin ovat myöntäneet, että kyllä älykkyystestit loppujen lopuksi sittenkin kertovat meille eräitä asioita. Ne kertovat miten hyvin henkilö pärjää älykkyystestissä. Koska testit halutaan mahdollisimman universaaleiksi, ei-kulttuurisidonnaisiksi, niistä tulee väkisinkin hyvin abstrakteja. Kyky erottaa sääntöjä ja yhtäläisyyksiä sellaisesta ympäristöstä joka mahdollisimman huonosti vastaa sitä maailmaa jossa elämme, on siis sitä mitä kutsumme älykkyydeksi.

Entistä hauskempaa tästäkin pölhöilystä saadaan, kun ryhdytään päättelemään erinäisten historiallisten henkilöiden älykkyyttä takautuvasti. Älyllä, joka aivan varmasti etsii vertaistaan (ja toivon ettei sellaista kovinkaan usein tarvitsisi kohdata), on voitu osoittaa, että näin olisivat menestyneet nämä mainiot henkilöt, jos he olisivat eläessään osallistuneet nykyaikaiseen älykkyystestiin, joita siis heidän aikanaan ei ollut olemassa:

Sir Francis Galton - 200
Johann Wolfgang von Goethe - 185
Francois-Marie Arouet Voltaire - 170
Alfred Lord Tennyson - 155
William Wordsworth - 150
Sir Walter Scott - 150
Lord Byron - 125
Abraham Lincoln - 125
George Washington - 125
Nicolaus Copernicus - 105
Michael Faraday - 105

(Catherine M. Cox, 1926)

Ratkihauskinta tässä on se, että mehän tunnemme Sir Francis Galtonin. Hänet on esitelty jutussa "Tilastomiehen tutkimukset", joka löytyy vuosiluvun 1866 kohdalta.

Mieleeni muistuu, kuinka olen eläessäni yhden kerran ollut oikeassa, laajassa psykologisessa soveltuvuus- ja älykkyystestissä. Se oli aivan erilainen kuin Valittujen Palojen tai netin kotitestit, ja kysymykset vaihtelivat itsestäänselvistä umpipöhköihin. Muutama monivalintatehtävä oli luonteeltaan tyyppiä "Tässä on viisi yhtä punaista omenaa. Mikä näistä yhtä punaisista omenoista on punaisin? A, B, C, D, vai E? Valitse vain yksi!" Urakka oli jopa fyysisestikin rasittava. Kun tulokset tulivat, testaajapsykologi sanoi minun olleen 40 hengen ryhmän paras, ja sen ansiosta pääsin kurssille, jolla en viihtynyt ollenkaan ja jossa en oppinut mitään, ja josta ei ollut minkäänlaista hyötyä koskaan myöhemmin, mutta se on toinen juttu se.

Filosofi John Dewey luonnehti asioiden tilaa jo 1950-luvulla tähän tapaan. "Nämä testit tuovat mieleeni kuinka lapsuudessani punnittiin sikoja. Otettiin pitkä lankku ja asetettiin se pukille. Sitten sidottiin sika lankun toiseen päähän. Sen jälkeen etsittiin niin suuri kivi, että lankku asettui tasapainoon. Lopuksi arvailtiin, mitä se kivi mahtoi painaa."

Ja siinä suurinpiirtein onkin kaikki mitä koskaan todella saamme tietää ja mitä kenenkään tarvitsee tietää.

Seuraava hahmo tähtihuiputtajien galleriassamme on Marvin Hewitt (1922-). Hän on hämmästyttävä tapaus. Kaikesta päätellen hän oli aidosti erittäin lahjakas henkilö, joka olisi päässyt tavattoman pitkälle millä alalla tahansa.

Hewittin tarinan kulmakivenä on legendaarinen sattumus, joka tapahtui kun hän oli kymmenvuotias. Hän löysi Philadelphian kirjastosta teoksen Functions of a Complex Variable. Korkeamman asteen muuttujien käyttäytyminen viehätti häntä, vaikka hän ei täysin ymmärtänyt lukemaansa. Hän palasi kirjastoon aina uudestaan, ja alkoi oppia. 12-vuotiaana hän piti kouluesitelmän Einsteinin suhteellisuusteoriasta. Ei mikään ihme, että Hewitt ei tuntenut oloaan kotoisaksi muiden lasten kanssa.

Pian tavallinen koulutyö kävi hänelle turhauttavaksi ja pitkästyttäväksi. 17-vuotiaana hän jäi pois koulusta. Marvin Hewitt olisi halunnut yliopistoon, missä hänen paikkansa ehdottomasti olisi ollut, mutta hän ansaitsi seuraavat kuusi vuotta elantonsa töissä tehtaissa ja ratapihoilla.

1945 Hewitt luki lehdestä työpaikkailmoituksen. Uuteen kouluun haettiin opettajaa. Hewitt ilmoittautui hakijaksi, väitti opiskelevansa yliopistossa, ja sai paikan. Tämähän ei vielä taannut mitään, mutta kun hän ensimmäistä kertaa astui luokan eteen, hän tunsi olevansa kuin uudestisyntynyt. "Ensimmäistä kertaa elämässäni tunsin luottavani itseeni" Hewitt muisteli myöhemmin. "Ensimmäistä kertaa tunsin olevani oikeassa paikassa."

Hewitt meni pidemmälle. Hän tutki yliopistojen matrikkeleja ja valitsi itselleen nimen, joka kuulosti sopivalta. Uudella nimellä ja nimen oikean kantajan meriiteillä Hewitt haki aerodynaamikon paikkaa lentokonetehtaassa. Hänet valittiin toimeen. Työ ei tuottanut Hewittille vaikeuksia, mutta kuukauden kuluttua hän tajusi valinneensa liian tunnetun henkilöllisyyden. Hän otti eron ennen kuin totuus olisi paljastunut.

Loppukesällä 1946 Hewitt esitti olevansa Julius Ashkin Columbian yliopistosta, ja haki fysiikanopettajan tointa Philadelphian farmaseuttisesta korkeakoulusta. Oikea Julius Ashkin oli hänen ikäisensä, työskennellyt Los Alamosin ydintutkimuskeskuksessa, ja oli aloittanut juuri professuurinsa Rochesterin yliopistossa. Hewitt sai paikan Ashkinina. Palkassa vain ei ollut kehumista. "Ja kyllä ne penteleet osasivatkin käyttää minua hyväkseen!" Hewitt murahti myöhemmin.

Opettaminen ei ollut Hewittille vaikeata. "Minulle vain annettiin oppikirja ja sanottiin, mikä osa siitä pitäisi kurssilla opettaa. Sitten vain jaoin oppikirjan tunteihin." Kokeissa Hewittin opiskelijat menestyivät yhtä hyvin kuin kaikki muutkin.

Keväällä 1947 Hewitt alkoi etsiä Julius Ashkinin arvolle sopivampaa tointa. Hän keksi omasta päätään uuden suosittelijan, Christien koneyhtiön. Christien koneyhtiön postilokeroon saapui pian tiedustelu Bemidjin opettajakorkeakoulun rehtorilta. Hewitt kirjoitti koneyhtiön nimissä loistavat suositukset itselleen. Hän saikin paikan Bemidjissä. Siellä hän meni naimisiin, ja kertoi vaimolleen suorittaneensa pari yliopistotutkintoa toisen nimisenä, mistä syystä hänen oli opetettava tällä nimellä.

Bemidjissä sujui hyvin. Elämä oli leppoisaa. Hewitt esitelmöi kaupunkilaisille atomipommista, osti auton, ja joutui ottamaan selvää Columbian yliopiston oppilaskuntien tavoista, jotta Columbiassa opiskellut Bemidjin rehtori ei olisi epäillyt mitään. Jonkin ajan kuluttua Hewitt jälleen kyllästyi. Hän kaipasi keskusteluseuraa ihmisistä, jotka olisivat hänen tasollaan. Hän lähti St.Louisiin.

St.Louisin yliopistossa Hewitt ohjasi väitöskirjaansa valmistelevia tiedemiehiä. Hän opetti enimmäkseen erikoiskursseja, kuten ydinfysiikkaa, tilastomatematiikkaa ja termodynamiikkaa. Hänen oppilaansa pitivät hänestä ja kollegat kunnioittivat häntä, vaikka panivatkin merkille, kuinka hän oli joskus omituisen tietämätön yksinkertaisimman koulufysiikan asioista. Mutta suuret tiedemiehethän ovat hajamielisiä. Tuohon aikaan oli liikkeellä tosipohjainen kasku siitä kuinka Einsteinkaan ei osannut selvittää yksinkertaisia kirjanpidon laskutehtäviä oikein.

St. Louisissa Hewittin asema Ashkinina alkoi käydä hankalammaksi. Sikäläinen opettaja kertoi usein tavanneensa Chicagossa Ashkinin vanhan työtoverin Los Alamosista. Ashkin-Hewitt ei ollut halukas tapaamaan vanhaa kollegaansa, vaan pyysi välittämään hänelle terveisensä. Keväällä 1948 Rochesterin yliopiston Ashkinin artikkeli ilmestyi Physical Reviewissa. Hewitt pistäytyi rehtorin luona mainitsemassa ohimennen, että Rochester oli liitetty hänen nimeensä vain siksi, että hän oli sattunut tekemään työnsä siellä. Maa alkoi kuitenkin polttaa Hewittin jalkojen alla. Seuraava pysähdyspaikka oli Salt Lake City.

Utahin Yliopisto Salt Lake Cityssä otti suuren Julius Ashkinin juhlavasti vastaan. Utahista oli tiedusteltu St.Louisista ja Columbiasta Ashkinin menestyksestä, mutta sattumalta Rochesteriin ei otettu yhteyttä. Hewitt sai vakinaisen professorin paikan ja tähän asti parhaan palkkansa. Oikea Ashkin oli edelleen vain apulaisprofessori Rochesterissa. Columbian dekaani oli kertonut Utahin rehtorille, että oli kaksi Ashkinia, toinen jossakin keskilännessä. Tämä oli Hewittille loistava vakuus siltä varalta, että hän tulisi joskus ilmi.

Sitä vakuutta tarvittiinkin pian. Vain parin viikon kuluttua Hewitt sai Utahiin kirjeen jonka osoitteena oli "Tri Julius Ashkin(?)". Kohteliaasti oikea Julius Ashkin pyysi, että Hewitt lopettaisi väärän nimen käytön. "Oletan, että olette perehtynyt teoreettiseen fysiikkaan ja olette pohjimmiltanne kunnon mies. Olisin näin ollen valmis auttamaan tietä vapautumaan taakasta, jonka on täytynyt käydä teille vähitellen ylivoimaiseksi. Niinpä olen päättänyt olla ryhtymättä toimenpiteisiin tiedottaakseni asiasta yliopistoviranomaisille."

Utahissa oltiin nyt asiasta selvillä. Hewitt kutsuttiin rehtorin kansliaan, jossa hän sai kuulla, että hänen tiedettiin olevan petkuttaja. Yliopisto tarjosi hänelle kaksi vaihtoehtoa, jotka olivat harkinnan arvoisia. Hewitt voisi jäädä Utahin yliopistoon assistentiksi. Hän voisi suorittaa siellä laillisesti, ja todennäköisesti varsin nopeasti, ne akateemiset arvot, jotka hän oli itselleen ottanut. Toinen vaihtoehto oli, että Hewitt voisi suorittaa samat tutkinnot jossakin toisessa yliopistossa. Mutta Hewitt oli liian musertunut ajatellakseen sellaisia mahdollisuuksia. Hän pakeni Philadelphiaan.

Keväällä 1950 työnvälitystoimistoon ilmoittautui Johns Hopkinsin yliopistosta valmistunut George Hewitt, filosofian tohtori ja RCA:n tutkimuskeskuksen entinen johtaja. Hän sai välittömästi paikan Arkansasin teknillisen korkeakoulun sähkötekniikan opettajana. Tulipa sitten paikalle RCA:n henkilökuntapäällikkö rekrytointimatkallaan tapaamaan Arkansasin yliopiston dekaania. "Meillä on täällä tutkimuskeskuksenne entinen johtaja, George Hewitt." "Kuka?"

Hewitt perääntyi jälleen Philadelphiaan, mutta nyt hänellä oli jo kaksospojat huollettavanaan, joten ei ollut aikaa laiskotella. Hän jatkoi kiertue-elämää. New Yorkin merenkulkuopistossa hän esiintyi Iowan valtionyliopistossa väitelleenä Clifford Berrynä. Hän pyrki teollisuuden palvelukseen, mutta hämmästyi kun huomasi, että sinne oli vaikeampaa päästä kuin opettajaksi. Seuraavaksi hänestä tuli Ohion valtionyliopistosta valmistunut Kenneth P. Yates, joka aloitti opettajana New Hampshiren yliopistossa tammikuussa 1953.

New Hampshiressa Hewitt sai vastaansa terävän opiskelijan Wayne Overmanin, joka havaitsi opettajansa tiedoissa hämmästyttäviä aukkoja. Overman vilkaisi Amerikan Tiedemiehet -matrikkelia, ja havaitsi että Yatesin pitäisi olla öljy-yhtiön palveluksessa lähellä Chicagoa. Overman riensi dekaanin puheille kertomaan epäluuloistaan. Hewitt myönsi tapansa mukaan heti kaiken ja niin ikään tapansa mukaan lähti virastaan kaikessa hiljaisuudessa. Mutta nyt hänestä tuli etusivun uutinen. Life-lehden pääartikkelina 12.4.1954 oli Marvin Hewittin uskomattomat seikkailut tiedemaailmassa.

"Olin hyvä opettaja, enkä koskaan oikeastaan ole loukannut ketään", Hewitt totesi Lifessa. "Itselleni itse aiheutin kaikkein eniten harmia. Kun kaikki tuli julkisuuteen, se oli suuri huojennus. Tiesin että nyt se oli loppu."

Marvin Hewitt vilkaisi ilkikurisesti haastattelijaa ja kysäisi "Vai ettekö usko?"

Massachusetts Institute of Technology, maailmankuulu tieteen opinahjo, pitää kokoelmissaan omaa "salaisten kansioiden" arkistoa nimeltä Amerikan Hyödyttömän Tutkimuksen Instituutti. Siihen on koottu eri henkilöiden lähettämiä tieteellisiä läpimurtoja. Ainakin ne näyttäytyvät sellaisina lähettäjien omassa mielessä. Akateemiset tutkijat suhtautuvat näihin käsikirjoituksiin, lehtisiin ja teoksiin nöyrällä kunnioituksella. Niiden tekijät ovat henkilöitä, joilla on sisäinen vimma järjestää maailma omalla tavallaan järkeväksi ja sopusointuiseksi, ja he ovat valmiita suuriinkin uhrauksiin saadakseen näkemyksensä julkaistuksi. Kokoelman täydentäminen lopetettiin 1965, mutta yksittäisillä tutkijoilla on kokoelmissaan runsaasti uutta, vastaavanlaista materiaalia.

Tyypillinen yhteinen piirre - mikä selittää myös sen, miksi tämä kokoelma on kerätty teknillisen korkeakoulun tiloihin - on kirjoittajien halu kiistää tieteen valtavirran näkemykset. Jo Kopernikus oli väärässä. Myös Newton oli väärässä. Einstein oli vielä pahemmin väärässä. Kaikki on ajateltava uusiksi. Kehnoimmillaan julistukset ovat henkilökohtaisia hyökkäyksiä, kiehtovimmillaan omaperäisiä maailmanselityksiä, joissa on ainakin jotain itua.

Malliesimerkki oman maailmansa rakentajista on Seabury Doane Brewer. Vuosien 1892 ja 1930 välillä hän teki 124 keksintöä, jotka on luetteloitu hänen julisteenkokoisessa teesiarkissaan. Newyorkilainen Brewer teki mm. sellaisen vaikuttavan havainnon, että "Lämpötila kaikissa esiintymismuodoissaan on ihmeellinen tosiasia, joka vaikuttaa kaikkialla."  Hän julkaisi teesinsä 70-vuotiaana kun hän vielä oli täydessä työn touhussa.

Joitakin Brewerin keksintöjä:

1. Ajatuksemme ovat olleet, ovat, ja tulevat olemaan aina muiden ajattelijoiden ajattelemia.
28. Normaalien miesten ja naisten välillä ei voi olla platonista rakkautta.
30. Napanuoran pitäisi antaa pudota pois luonnollisesti. (Lyön vetoa ettei Metusalemin napanuoralla temppuiltu tarpeettomasti.) Ihminen on ainoa olio, joka sekaantuu raskauteen ja syntymään monilla tarpeettomilla tavoilla. Kuinka epäreilua lapselle. Katsokaa lintuja, nisäkkäitä ja hyönteisiä. Katsokaa niitä lukuisia asioita, jotka liittyvät eläimen syntymään.
39. Väistämätön kysynnän ja tarjonnan laki on huiputusta. Kuten monet muutkin taloudelliset lait.
52. Foneettista tavausta ei pidä sallia.
69. Kaksoistähtiä ei ole olemassa. Kyseessä on optinen harha.
70. Saturnuksen renkaita ei ole olemassa. Kyseessä on optinen harha.

Keksintö 108 ei varsinaisesti ole keksintö, se käsittelee Brewerin ja Albert Einsteinin kirjeenvaihtoa. Brewer kirjoitti Einsteinille salanimellä rva Mary Bryant. Brewer kertoo: "Lähetin 27.3.1929 Einsteinille artikkelini ja oheistin yhden dollarin maksuksi siitä että Einstein kääntäisi artikkelini. Hän ei ole kääntänyt sitä, mutta on pitänyt dollarini. Einstein muistaakseni väitti eräässä yhteydessä, että "painovoima" on "sähköä". Jo kauan sitten kirjoitin, että olen keksinyt, kuinka kaikki asiat, jopa magnetismi, sähkö, painovoima, kemia, itse Elämä, ovat toisiinsa kietoutuneina ja ristiin kutoutuneina niin sekaisin, että on mahdotonta tietää, missä yksi päättyy ja toinen alkaa."

Breweristä on sanottu: "Hän on hyvä esimerkki henkilöstä, joka haluaa korvata 1900-luvun pelottavan ja läpitunkemattoman tieteen vanhanaikaisella terveellä järjellä, tai joissakin tapauksissa sekoituksella tervettä järkeä ja vahvoja mielipiteitä."

 

Tuskin yksikään tiedemies on ollut niin arka ja kriittinen itseään kohtaan kuin fyysikko ja kemisti Henry Cavendish (1731-1810). Hän teki tärkeitä keksintöjä ja havaintoja, jotka hän kirjoitti tunnollisesti muistikirjaansa, eikä rohjennut kertoa niistä kenellekään.

Cavendish havaitsi ensimmäisenä, että vety on alkuaine, mutta vesi ei. Hän suunnitteli kondensaattoreita jo ennen kuin sähkötekniikkaa oikeastaan oli olemassa. Hän muotoili sähkövastuksen lait 50 vuotta ennen Ohmia. 1798 hän laski maapallon keskimääräisen tiheyden. Hän hahmotteli lämmön vaikutukset molekyylitasolla kauan ennen kuin hänen kilpailijansa julkistivat tuloksensa, ja kaikki tämä löydettiin hänen muistikirjoistaan vasta hänen kuolemansa jälkeen.

Cavendish kuului erääseen Englannin varakkaimmista suvuista. Kenties hän oli rikkain tiedemies, joka on koskaan elänyt. Hänen vaatimaton pukeutumisensa kolmikolkkahattuineen oli 50 vuotta ajastaan jäljessä, ja hän kieltäytyi antautumasta piirrettäväksi tai maalattavaksi. Rahasta hän yksinkertaisesti kieltäytyi keskustelemasta. Kun häneltä pyydettiin avustusta hyväntekeväisyyteen, hän tarkasti ensin, mikä oli suurin siihen mennessä lahjoitettu summa, ja maksoi itse saman.

Cavendish oli Kuninkaallisen tiedeseuran arvostettu jäsen, mutta hän pysyi lähes aina vaiti kokouksissa. Kun ulkomaalainen vieras tunnisti hänet, ja tuli tervehtimään, Cavendish jäykistyi kauhusta ja pakeni huoneesta kuolemanhiljaisuuden vallitessa. Uusia jäseniä neuvottiin puhumaan Cavendishille varovaisesti, katsomatta häneen. Jos joku unohti säännön, Cavendish muuttui tuhkanharmaaksi, ja pakeni taas paikalta.

Erityisesti Cavendish ujosteli naisia. Hän kommunikoi naispuolisen palvelusväkensä kanssa jättämällä heille muistilappuja, jotka koskivat aterian valmistusta. Koska Cavendish söi vain lampaanlihaa, laput olivat yleensä lyhyitä. Hänen palveluskuntaansa kehotettiin pysymään poissa hänen näkyvistään kaikissa olosuhteissa. Jos hän sattui näkemään jonkun heistä, onneton palvelijatar erotettiin välittömästi. Lopulta hän rakennutti erillisen portaikon palvelusväelle, jotta hän saattoi välttää heitä helpommin.

Cavendish ei kestänyt seuraa edes kuolinvuoteellaan. Hän hätisteli palvelijansa pois sanoen, että hänellä on ajattelemista, ja niin hän sai helpotuksekseen kuolla yksin.

Sir Francis Galton (1822-1911) oli monella tavalla aikansa häikäisevimpiä tiedemiehiä. Hän oli matemaatikko, säätieteilijä, kokeellinen psykologi, tutkimusmatkailija, antropologi, keksijä, perinnöllisyystieteilijä ja kaiken huipuksi osoitti tieteellisesti ihmisten sormenjälkien erilaisuuden. Hän loi sanat "antisykloni" ja "eugeniikka", kirjoitti tutkielmia verensiirrosta, kaksosista, rikollisuudesta ja tutkimusmatkoista. Hänen Afrikan vaellustensa tuloksena syntynyt maailman ensimmäinen hengissäselviytymisopas "Matkustamisen taito" oli Britannian armeijan pakollista luettavaa vuosikymmenet, ja hänen uraauurtava perinnöllisyystieteellinen teoksensa "Perinnöllinen nero" on alan pysyviä, joskin kiisteltyjä, klassikoita.

Tämä on kaikki hienoa ja takaa Galtonille ansaitun paikan tieteen historiassa, mutta meidän kannaltamme kiinnostavinta on hänen mieltymyksensä tilastoihin.

Tilastojen perustana on oltava empiiriset havainnot, päätteli Galton. Työskennellessään sairaalan laboratoriossa hän päätti kokeilla jokaista lääkettä itseensä aakkosjärjestyksessä. Hän ehti C-kirjaimeen asti, kunnes hän katsoi uteliaisuutensa tulleen tyydytetyksi. Hän nautti annoksen risiiniöljyä (castor oil), joka aikaansai odotetunlaiset vaikutukset.

Afrikan matkoillaan Galton ei malttanut pidättäytyä etnologisista tutkimuksista oman viktoriaanisen aikansa menetelmillä. Tavattuaan hottentotteja hänen oli pakko analysoida heimon naisten takapuolia. Mitä hottentotit ajattelivat, kun Galton otti esiin harppinsa ja mittanauhansa, sitä emme tiedä, emmekä koskaan tule tietämään, sillä Galton ei puhunut bantukieliä, "enkä myöskään kehdannut pyytää lähetyssaarnaajaopastani tulkiksi".

Vaikka Galton oli syntynyt kveekariperheeseen, hänestä tuli vakaumuksellinen ateisti. Luonteelleen tyypillisesti hän todisti rukousten hyödyttömyyden taulukolla, joka osoitti että kaikista kuninkaallisten puolesta lausutuista virallisista ja epävirallisista siunauksista huolimatta kuninkaallisten keski-ikä on alempi kuin tavallisen kansan.

Galton kehitti haastattelutekniikan, jossa hän pysäytti tuntemattomia ihmisiä kadulla, ja kysyi mistä päin Brittein Saaria he ovat kotoisin. Tällä menetelmällä hän loi Britannian kauneuskartan, joka osoitti vääjäämättä, että Britannian rumimmat naiset ovat kotoisin Aberdeenistä. Haastattelun tulokset hän taltioi viimeisimmällä keksinnöllään, taskulaskimella, joka sisälsi kolme vaihtoehtoa; "puoleensavetävä", "samantekevä", ja "luotaantyöntävä".  Kauneuskartan valmistuttua Galton kävi käsiksi tylsyyskarttaan, joka pohjautui siihen havaintoon, että mitä enemmän kuuntelijan pää nuokkuu konsertin aikana, sitä tylsempi hän on. Sen sijaan tarkkaavainen yleisö pysyi paikallaan. Galton jatkoi katuhaastattelujen sarjaansa jaottelemalla ihmiset optimisteihin ja pessimisteihin sillä perusteella, mitä mieltä he olivat säästä. Vastaava tutkimus suoritettiin vastaantulleille vaaleatukkaisille ja sinisilmäisille yleisön edustajille. Galton perehtyi oikeudenkäynteihin useissa maissa saadakseen selville, missä elävät kaikkein rehellisimmät ihmiset, ja päätyi siihen tulokseen, että britteihin saattoi luottaa enemmän kuin mihinkään muuhun kansallisuuteen, kun sitä vastoin "painovoiman keskus" sijaitsi Kreikassa.

Kensingtonin Kansainvälinen terveysnäyttely 1884 houkutteli Galtonin tuomaan paikalle osaston, johon hän perusti antropometrisen laboratorion. Hän keräsi näyttelyvierailta laajan tietokannan mittaustuloksia. Galtonia kiinnostaneet asiat olivat pituus, paino, vyötärönleveys, reaktionopeus, näön tarkkuus, kallon koko, ja ennen kaikkea - sormenjäljet. Tutkittuaan 2500 sormenjälkeä hän huomasi että ne ovat kaikki erilaisia. 1893 hän oli koonnut mielestään riittävästi todistusaineistoa, ja julkaisi 200-sivuisen tutkielman aiheesta. Muita hänen maininnan arvoisia tutkimuksiaan olivat mm. "Hajun aritmetiikka", "Älylliset viestit lähitähtien välillä", jo mainittu "Rukoilemisen tehokkuus tilastollisen tutkimuksen valossa", ja klassikko "Kuinka leikataan pyöreä kakku tieteellisten periaatteiden mukaan".

Galton oli myös keksijä. Hän väitti opiskelleensa niin ankarasti matematiikan tutkintoa varten Cambridgessa, että hänen "aivonsa menivät solmuun". Helpotuksekseen hän suunnitteli ilmastoidun silinterihatun. Kumipalloa puristamalla voitiin lieriä nostaa ja laskea, jolloin ilma pääsi sisään viilentämään ylikuumentunutta päälakea. Toinen hänen oivalluksensa oli lasit, joiden avulla saattoi lukea sanomalehteä veden alla. "Havaitsin tämän harrastuksen sangen huvittavaksi, ja koska keskityin lukemiseen, unohtelin jatkuvasti että olin veden alla, ja melkein tukehdutin itseni. Minua ei herättänyt ajatuksistani niinkään ilman puute, vaan yksinomaan huonovointisuuden tunne, joka muistutti minulle missä olin." Lisäksi hän kehitti koirapillin, ns. Galtonin pillin, joka soi niin korkealla äänellä, ettei ihmiskorva sitä havainnut. Hän istutti pillin kävelykeppiinsä, lähti kaupungille, ja tähtäsi kepillä koehenkilöä vähän matkan päästä, puristaen samalla kepin nupista ilmaa pilliin. Jos ihminen reagoi, pillin äänenkorkeus oli liian matala.

89-vuotiaana Galton sai ankaran talven jälkeen kovan astman, ja kun hänelle annettiin happea hänen kuolinvuoteellaan, hän ponnisteli selittääkseen lääkärille, että hän oli aikoinaan myös suorittanut kokeita hapella.

Itävaltalaisella psykoterapeutilla Wilhelm Reichilla (1897-1957) oli poikkeuksellista tietoa. Hän uskoi että seksuaalisen ilmaisun vapaus on välttämätöntä vakaalle mielenterveydelle. Hän otti etäisyyttä Freudiin julistamalla, että orgasmista pidättäytyminen johtaa psyykkisiin ja myös fyysisiin sairauksiin. Kun kriitikot huomauttivat, että on lukuisia neurootikkoja, jotka eivät ainakaan kärsi orgasmien puutteesta, Reich puolustautui jaottelemalla orgasmin hyviin ja huonoihin. Huonot orgasmit ovat Reichin mukaan niitä, jotka perustuvat homoseksuaalisuuteen tai eroottisiin fantasioihin, kuten myöskin epätavallisen lyhyet tai pitkät orgasmit.

Omia potilaitaan Reich hoiti aluksi menetelmällä, jota hän kutsui vegetoterapiaksi. Tässä menetelmässä hän yhdisti psykoterapian ja hieronnan. Sen jälkeen hän toteutti sarjan hieman kyseenalaisia kokeita, joilla hän pyrki todistamaan seksuaalisen sähkön olemassaolon. Reichin mukaan tämä energia piili sukupuolielimiin latautuneena, ja purkautui esiin orgasmin yhteydessä.

Ennen 1930-luvun vaihdetta Reich perusti "sosialistisia seksiklinikoita" Wieniin, toivoen saavansa aikaan kommunistisen kansannousun vapauttamalla miehet seksuaalisesta estoutuneisuudesta. Reichille kapitalismi merkitsi "sadismin, ahneuden, kateuden ja kaikenlaisten perversioiden" syytä. Reichin historiantulkinnassa Saksan keisarikunta hävisi ensimmäisen maailmansodan, koska keisarillisella perheellä ja hallitsevilla luokilla oli epätyydyttävä sukupuolielämä.

Itävallan kommunistinen puolue ei katsonut voivansa yhtyä Reichin näkemyksiin, ja pakotti hänet sulkemaan klinikkansa. Reich siirtyi Berliiniin, liittyi Saksan kommunistipuolueeseen, ja avasi lisää klinikoita. Parhaimmillaan hänen Saksan proletaarisen sukupuolipolitiikan järjestössään oli 40000 jäsentä. Paikallinen kommunistipuolue reagoi samoin kuin Itävallassa: hänet potkittiin puolueesta ulos ja hänen kirjansa julistettiin pannaan. Hän hankki lisää vihamiehiä väittämällä, että koko natsipuolue oli sukupuolisen tukahtuneisuuden seurausta. Hän ehti paeta Saksasta viime hetkellä Tanskaan turistiksi naamioituneena. Jos Reich kuvitteli, että Tanska olisi vapaamielisempi, ja ottaisi hänet avosylin vastaan, hän erehtyi. Kun hän esitteli Tanskan opetusministerille ajatuksiaan alastomista opettajista ja alastomista koululuokista, hänet karkotettiin maasta.

Reich löysi viimein turvapaikan Yhdysvalloista, missä hän esitteli 1940 orgonienenergialaitteen. Kyseessä oli iso puusta ja metallista rakennettu arkku, johon potilas istuutui nauttiakseen kosmisesta orgonienergiasta, joka aikaansai fyysistä ja sukupuolista hyvinvointia, ja paransi syövän. Seitsemän vuoden aikana Reich rakensi 170 orgonilaitetta, joita vuokrattiin asiakkaille kymmenen dollarin kuukausimaksusta. Elintarvike- ja lääkevirasto julkaisi 1954 hänestä 27-sivuisen asiakirjan, jossa Reich todettiin huijariksi, ja häntä kiellettiin ansaitsemasta orgonilaitteillaan. Reich ylenkatsoi määräystä, ja joutui vankilaan, missä hän kuoli sydänvaivoihin.

Jules Vernellä oli esikuvansa, kun hän kirjoitti science-fiction -kirjallisuuden varhaisteoksen "Matka maan keskipisteeseen". Esikuva oli John Cleves Symmes (1780-1829), USA:n armeijan veteraanisotilas ja innokas lukutoukka. Päivänä muutamana Symmes oivalsi, että Newton on täysin väärässä. Painovoiman sai aikaan mikroskooppisen ohuet eetterikerrokset, jotka leijuvat sisäkkäin maan ilmakehässä. Lisäksi maa on ontto, ja sen sisällä on tilaa jopa viidelle planeetalle. Maan navoilla on reikä, joten kävisi päinsä purjehtia sieltä maan sisuksiin. Eikä epäilystäkään, että maan sisuksista tulemme tapaamaan toisen ihmisrodun, toisia kasveja ja eläimiä. Jo babylonialaiset, Symmes huomasi, uskoivat että maa on ontto vuori, joka kelluu vedessä. Vuoren sisällä sijaitsi manala. Sitten hän kiirehti siteeraamaan muita oppineita, jotka ovat esittäneet samantapaisia ajatuksia, ja oli enemmän kuin tyytyväinen saksalaiseen matemaatikkoon, jonka mielestä maan sisällä leijui toinen planeetta, jolla on kukoistava sivilisaatio. Lopullisesti hän vakuuttui huomatessaan, että Halleyn komeetan keksijä sir Edmund Halley oli spekuloinut 1600-luvulla planeetoista maankuoren alla.

Toiminnan miehenä Symmes painatti 500 lentolehtistä ja postitti niitä USA:n silmäätekeville kootakseen varoja retkikunnan muodostamiseen. Liitteeksi hän oheisti, viisasta kyllä, lääkärintodistuksen, jossa vakuutettiin, että Symmes on täysijärkinen. Hän lähti luentokiertueelle, kuvaillen niitä suurenmoisia mahdollisuuksia mitä maan uumenissa tarjoutuu, ja sai kohtauksia, jos kohtasi yleisön joukosta pilkantekoa tai vastarintaa.

Kongressiedustaja Richard M. Johnsonissa, josta myöhemmin tuli varapresidentti, Symmesin sanat upposivat hedelmälliseen maaperään. Johnson pyysi kongressilta varoja kahden aluksen varustamiseksi tutkimusmatkaa varten. Lyhyen keskustelun jälkeen kongressi päätti kuitenkin hylätä ehdotuksen, koska se oli "vailla pohjaa". Symmes kävi uuteen taisteluun aatteensa puolesta. 1823 hän kokosi addressin, jonka allekirjoittivat sadat hänen kannattajansa, joukossa huomattavia aikalaisia. Symmes tähdensi, että hänen retkensä tuloksena ei vain kirjoitettaisi tieteen oppikirjat uusiksi, vaan myös tarjoutuisi lukemattomia kaupallisia mahdollisuuksia. Johnson esitti Symmesin suunnitelman toistamiseen, tällä kertaa senaatille, josta löytyi 25 hengen vähemmistö, joka olisi toimittanut mieluusti Symmesin pohjoisnavalle, porot, kelkat ja urhoolliset toverinsa mukanaan.

Symmes sairastui rasittavalla luentokiertueella Kanadassa ja kuoli ennen 50:ttä ikävuottaan.

John Brinkley (1885-1942), "Milfordin Messias", oli eturintamassa hyödyntämässä uutta teknologiaa kansanvalistuksellisiin tarkoituksiin. Hän perusti radioasemia, joiden ohjelmisto oli jokseenkin omaperäinen, ja lannistumatta takaiskuista hän onnistui välttämään viranomaisten toimet lähes loppuun saakka.

Brinkley aloitti maalaislääkärinä Milfordissa, Kansasissa. Eräänä päivänä nuoren maalaislääkärin pakeille saapui ikääntynyt farmari, joka valitti impotenssiaan. Brinkley muisti lukeneensa jostakin hämärästä lähteestä, että pukin "rauhasia" on joskus siirretty miehen kivespussiin. Brinkley päätti kokeilla, vaikka hänen koulutuksensa ja kokemuksensa kirurgisista toimenpiteistä oli jokseenkin olematon. Farmari oli ilmeisesti kyllin epätoivoinen suostuakseen, ja kuinka ollakaan, vuoden päästä farmarin vaimo synnytti potran pojan, jolle annettiin nimeksi Billy.

Menestyksensä innoittamana Brinkley ryhtyi mainostamaan kykyjään, ja tarjoutui tekemään vastaavan leikkauksen kenelle tahansa vaatimattomasta 750 dollarin maksusta. Potilaita ilmoittautui enemmän kuin tarpeeksi. Ensimmäiset kivessiirrännäiset otettiin hajuttomasta toggenberg -rodusta, mutta koska tulokset jäivät laihoiksi, seuraavat potilaat saivat siirrännäiset angorarodusta. Brin