Politiikkaa ja urheilua ei kuulemma saisi sekoittaa keskenään, koska se ei ole tarkoituksenmukaista. Tässä on vinha perä. Julkinen ei voi tietenkään olla poliittista. Politiikan sisältöön kuuluvat enemmän ihmisten yksityiset asiat, kuten mitä sarjakuvia saamme lukea ja millaisia animaatioita katsoa ja millaisia tekstiviestejä nämä kaikkien asioiden maailmanmestarit lähettelevät.

Mutta jos epähuomiossa olettaisi niinkin virheellisesti, että urheilulla saattaisi olla poliittista sisältöä, niin merkittävimpiä mielenosoituksellisia urheilusuorituksia nähtiin jääkiekon MM-kisoissa 1969.

Vuoden 1969 MM-kisat oli alkujaan tarkoitus järjestää Prahassa. Elokuussa 1968 järjestetyn Varsovan Liiton yhteisen sotaharjoituksen johdosta Tsekkoslovakia joutui perumaan kisat, jotka siirrettiin Tukholmaan Johanneshovin jäähalliin. Keväällä 1970 puolestaan oli tarkoitus järjestää MM-kisat Torontossa. Kun kansainvälinen liitto kielsi kanadalaisia käyttämästä ammattilaispelaajia, Kanada perui kisat ja boikotoi mokomaa turnausta seuraavat 8 vuotta. Näin MM-kisat järjestettiin Tukholmassa kaksi kertaa peräkkäin.

Kun Suomi oli ottanut ensimmäisen suuren voittonsa 1967 Wienissä kaatamalla Tsekkoslovakian 3-1, sensaatiotuloksen takuumies oli Suomen valmentaja Gustav Bubnik, joka tiesi maanmiestensä tavat. Bubnik oli ilmoittanut joukkueelleen ykskantaan "Huomenna me voitamme. Peli alkaa kello 12.00. Ne eivät ole edes vielä hereillä silloin." Ensimmäisen erän maalit riittivät ja käsittämättömät uutiset valuivat tipoittain Suomeen, jossa oli kaiken huipuksi samaan aikaan kirjapainolakko, joten lehdetkään eivät ilmestyneet.

Ylimpien ystävysten Tsekkoslovakian ja Neuvostoliiton kohdatessa Johanneshovissa 21.3.1969, Tsekkoslovakian joukkue ei ollut enää unessa. Hotelliin oli kannettu satoja kirjeitä ja sähkösanomia joissa toistui sama viesti: "Samantekevää miten pelit muuten sujuu, mutta Neuvostoliitto on lyötävä!"

Neuvostoliiton punakone oli voittanut putkeen kuusi edellistä maailmanmestaruutta ja kolme olympiakultaa neljistä kisoista. Oli päivänselvää kuka lähti otteluun ennakkosuosikkina. Mutta koska Tsekkoslovakia ei voinut hävitä, alkoi käsittämättömiä asioita tapahtua. Neuvostojoukkue oli tullut pelaamaan kiekkoa, mutta Tsekkoslovakia oli saapunut käymään sotaa. Jaroslav Holik oli ottanut teippiä ja peittänyt pelipaidan vaakunan viisisakaraisen tähden. Ele ei jäänyt huomaamatta. Jan Suchyn lämättyä 1-0 Jaroslav Holik sohi mailanpäällään uhitellen kohti Neuvostoliiton maalivahtia Viktor Zingeriä ja haukkui tämän "perkeleen kommunistiksi". Jyrki Laelma muisteli vanhassa artikkelissaan, kuinka 2-0 –maalin jälkeen Jozef Golonka aukaisi harvahampaisen kitansa ja karjui lähimmälle venäläispelaajalle kaikki osaamansa venäjänkieliset hävyttömyydet. Viikkoa myöhemmin Tsekkoslovakia voitti jälleen Neuvostoliiton, nyt 4-3.

Hotelliin lähetettyjen sähkeiden viesti toteutui kirjaimellisesti. Neuvostoliitto-otteluihin keskittynyt Tsekkoslovakia tosiaankaan ei voinut vähempää välittää, miten muissa peleissä kävi. Ruotsia vastaan Tsekkoslovakia ei saanut aikaan maalin maalia. Kaikki kolme päätyivät 16:een pisteeseen ja maalieron perusteella Tsekkoslovakia putosi pronssille.

Kotona Tsekkoslovakiassa kummankin pelin jälkeen puoli miljoonaa ihmistä lähti kadulle juhlimaan voittoa ja lausumaan ääneen joitakin valikoituja mielipiteitä. Prahassa Aeroflotin toimisto kivitettiin. Tsekkoslovakian järjestyskoneisto tukahdutti levottomuudet, joita käytettiin sittemmin syynä savustaa maan johdosta ulos viimeisetkin Prahan kevään jäänteet. Dubcek pakotettiin eroamaan huhtikuussa 1969 ja tilalle nimitettiin Gustav Husak, joka aloitti normalisoinnin aikakauden.  

Vastaavia klassisia epäpoliittisen urheilun kohokohtia ovat olleet mm. Helsingin olympialaisten jalkapallo-ottelut Jugoslavia-Neuvostoliitto sekä Melbournen olympialaisten vesipallo-ottelu Unkari-Neuvostoliitto. Värikkäimmät muistelmat väittävät suurin piirtein että vesi olisi värjäytynyt altaassa punaiseksi, mikä ei pidä paikkaansa, mutta paljon ei ilmeisesti puuttunut.

Slovakiantaitoisille Jozef Golonkan haastattelu.

NHL:n varaustilaisuus Montrealissa 1974 oli historiallinen. Ensimmäistä kertaa NHL:ään draftattiin ruotsalainen pelaaja, kun Toronto varasi kolmannella kierroksella kaikkien yllätykseksi Leksandin Per Alexanderssonin. Kun jää oli murrettu, viisi kierrosta myöhemmin varattiin saman tien Roland Eriksson, 11. kierroksella Sören Johansson, 12. kierroksella Mats Ulander ja 14. kierroksella Stefan Persson. Ruotsalaisia pelaajia oli esiintynyt NHL:ssä jo aiemmin (ensimmäisenä Ulf Sterner 1964-1965), mutta eurooppalaisia ei ollut tapana varata draftissa. Tapa muuttui 1970-luvun alussa, kun kilpaileva liiga WHA oli hankkinut runsaasti eurooppalaisia kiekkoilijoita riveihinsä (mm. Veli-Pekka Ketola ja Heikki Riihiranta), jolloin nähtiin että hankinnat puolsivat täysin paikkaansa.

Ruotsalaisten esiinmarssi ei kuitenkaan ollut vuoden 1974 varaustilaisuuden kohokohta. Buffalon manageri Punch Imlach oli kironnut koko päivän heikkoja puhelinlinjoja ja kun hän kuuli salissa kuulutettavan täysin tuntemattomien ulkomaalaisten nimiä, hän heitti hanskat tiskiin. 11. kierroksella numerolla 183 Imlach ilmoitti että Buffalo Sabres varaa tähtisentterin nimeltä Taro Tsujimoto, seura Tokyo Katanas.

Jos 1980-luvun vaihteessa Japanissa pelanneilta Seppo Revolta tai Juhani Tammiselta olisi kysytty Taro Tsujimotosta, he olisivat pyörittäneet silmiään ja näyttäneet epäuskoisilta. Syykin oli selvä. Taro Tsujimotoa ei ollut koskaan ollutkaan. Hän oli täysin tekaistu hahmo. Viikkoja myöhemmin Imlach tunnusti olleensa turhautunut ja poimineensa nimen Buffalon puhelinluettelosta. Mutta siinä vaiheessa Tsujimoton nimi oli jo painettu lehtiin ja kirjoihin, joista sitä ei saatu pois. Suuren kiekkosankarin Tsujimoto-sanin joukkuettakaan ei tietenkään koskaan ollut olemassa. Nimi luotiin kääntämällä Sabres japaniksi.

Taro Tsujimoto esiintyy tänäkin päivänä Buffalo Sabresin omissa julkaisuissa seuran legendaarisena 11. kierroksen varauksena kunniakkaalta vuodelta 1974. Vielä vuosia myöhemmin kun Sabresin pelit eivät ottaneet sujuakseen, Buffalon yleisö huusi joukkueelleen "We want Taro!"

Ensimmäinen Japanissa syntynyt japanilainen NHL-pelaaja oli lopulta maalivahti Yutaka Fukufuji, joka pelasi Los Angeles Kingseissä 4 ottelua kaudella 2006-2007 torjuntaprosentilla 83,7.

Jos kerran kuljemme kohti tulevaisuutta selkä edellä ja näemme vain sen, mitä on takanamme, on tehtävissä enää yksi asia. On opeteltava juoksemaan nopeammin takaperin.

Sadan metrin takaperinjuoksun maailmanennätys on käsittämätön 12.7 sekuntia. Ennätyksen haltija on ghanalainen Ferdie Ato Adoboe, joka kellotti ennätysaikansa Smith’s Collegessa Northamptonissa Yhdysvalloissa 25.7.1991. Herra Adoboe osaa juosta myös eteenpäin, mutta tekee sen mieluummin pallon kanssa, sillä hän järjestää ammatikseen jalkapalloleirejä junioreille.

Yleensä tässä blogissa ei ole youtube-linkkejä, mutta nyt teen poikkeuksen. Tässä Saksan joukkue Sebastian Krauser, Stefan Siegert, Roland Wegner, Gene Allen murskaa 4x100 metrin takaperinjuoksun maailmanennätyksen Neustadtissa 11.8.2007. Ennätysaika oli 1.02,55. Huomatkaa erityisesti vaihtotekniikka.

Takaperin juostun maratonin ME-aika on kiinalaisen Xu Zhenjunin 3.43.39. Ennätyslistojen ainoa suomalainen on Veikko Matias, joka juoksi Niinisalossa 1978 vuorokauden takaperinjuoksun ME:n 129,55 km. Voimassaoleva ME on ranskalaisen Yves Polin 160 kilometriä.

Lamakauden aikaan 1930-luvun alussa amerikkalaiset yrittivät ansaita elantoaan kaikenlaisilla tempauksilla. 15.4.1931 tuolloin 36-vuotias Plennie L. Wingo (1895-1993) lähti matkaan ripeälle pienelle kävelylle maailman ympäri – takaperin. Hän käytti varustuksenaan periskooppilaseja, joiden avulla hän näki etenemissuuntaan taakseen. Selässään hän kantoi mainoskylttiä, joka ilmoitti ”Katsokaa! Katsokaa! Kävellen maailman ympäri takaperin!”. Hän ansaitsi elantonsa matkan aikana myymällä itseään esittäviä postikortteja. Missouriin päästyään hän oli kuluttanut jo neljä kenkäparia. Hän jatkoi 35 kilometrin päivävauhtia Route 66:lta valtatie 40:lle kohti New Yorkia ja astui laivaan. Euroopassa hän herätti huvittuneisuutta ja mielenkiintoa ja valmistautui raskaaseen Aasian ylitykseen, kunnes lokakuussa 1932 Istanbulissa turkkilaiset viranomaiset kieltäytyivät uusimasta hänen viisumiaan ja hänen oli palattava kotiin 8000 mailin mittaisen urakan jälkeen.

Herra Wingon vaimo oli ottanut avioeron tämän poissaollessa.

Kesällä 2003 Kochin ravirata Japanissa oli lähellä konkurssia. Aivotrusti kävi läpi hulluimmatkin ideat radan suosion palauttamiseksi. Äkkiä keksittiin lähtöluetteloista, että yksi hevonen on osallistunut kohta sataan kilpailuun, eikä ole voittanut kertaakaan. Ehkä sen avulla saisi hieman julkisuutta.

Paikallinen lehti teki jutun 8-vuotiaasta tammasta nimeltä Haru Urara (Hellä Kevät). Loputtomassa tappioputkessa tarpova hevonen oli tehokas vertauskuva Kochin raviradan vaikeuksille. Samalla se tuntui symboloivan koko Japanin ongelmia. Kuplatalous oli puhjennut 1996, työttömyys oli ennätyskorkealla peräti neljässä prosentissa, ja eläketurva, jonka suuryritykset olivat vuosikymmeniä taanneet, oli uhanalainen. Raviradan yleisömäärä hypähti kerralla 1600:sta 5000:een. Ennätysraveissa paikalle hankkiutui 13 000 ihmistä, jotka halusivat nähdä, kuinka Haru Urara häviää.

Suosionsa huipulla, uransa parissakymmenessä viimeisessä ravissa, Haru Uraraa ohjastivat Japanin tunnetuimmat ja arvostetuimmat jockeyt. Haru Urara mainosti Hello Kittyä ja muita merkkituotteita. Haru Uraran kuvalla myytiin muistoesineitä ja kauppatavaraa, hevosesta tehtiin popkappale ja elokuva.

Yleisö löi innolla vetoa Haru Uraran puolesta, vaikka kaikki tiesivät – ja jopa toivoivat – että hevonen häviäisi. Haru Uraran vetolipukkeesta tuli talismani onnettomuuksia vastaan. Japanin sana ataranai voi tarkoittaa paitsi vedon häviämistä, myös iskulta välttymistä. Haru Uraran puolesta vetoa lyönyt ja hävinnyt saattoi uskotella itselleen, että vetolipukkeen avulla hän välttyy liikenneonnettomuudelta. Jonkin aikaa myytiin myös harjauksessa irronneita Haru Uraran karvoja ja jouhia, mutta eläinsuojeluaktivistit julkitoivat närkästyksensä, joten niiden myynti lopetettiin.

Kun Haru Urara saavutti huomattavan ja paljon voittaneen jockeyn Yutaka Taken avulla 106. perättäisen tappionsa sijoittumalla 11 hevosen kilpailussa kymmenenneksi, raviradalle oli järjestetty erityinen Haru Uraran lippukoju, jonka edessä jonotettiin viisi tuntia ennen ravien alkua. Fanit löivät vetoa Haru Uraran puolesta 122 miljoonaa jeniä.

"En tosiaan tiedä miksi tämä hevonen on niin suosittu" mietiskeli Haru Uraran valmentaja Dai Muneishi, "Luulen että syy on se, että vaikka tämä hevonen häviää, se kilpailee täydestä sydämestään. Se lämmittää ihmisten sydämiä." Japanin parlamentissa pääministeri Junichiro Koizumikin kiinnitti huomiota Haru Uraraan. "Se on kaunis tarina. Se rohkaisee ihmisiä, että ei pidä antaa periksi, vaikka häviäisi".

Lopulta Haru Uraran menestyksekäs tappioputki sai aikaan sen, että hevonen välttyi joutumasta liimatehtaalle, kuten asia ennen vanhaan oli tapana ilmaista. Tyylikkäät 0 voittoa ja 113 tappiota tililleen merkinnyt Haru Urara ei ole virallisesti vetäytynyt eläkkeelle, mutta hevonen ei ole kilpaillut sitten syyskuun 2004. Omistajat alkoivat pelätä, että hevosen maine olisi mennyttä, jos se vahingossa voittaisi ravit.

Jos puhutaan täydellisimmästä epäonnistumisesta vedonlyönnissä, niin Haru Urara on kevyttä tavaraa verrattuna suunnitelmaan, jonka laati 1914 brittiläinen poliitikko ja hevoskasvattaja Horatio Bottomley. Hän ilmoitti lähtöön kuusi itsensä omistamaa hevosta, eikä lähtöön muita hevosia mahtunutkaan. Lisäksi hän sopi palkkaamiensa kuuden englantilaisen ohjastajan kanssa, missä järjestyksessä jockeyt tulevat maaliin. Suuren tapahtuman näyttämöksi valittiin Belgian Blankenbergin ravirata, koska belgialaiset vedonlyöntisäännökset olivat lievempiä kuin englantilaiset. Mikä olisi voinut mennä vikaan?

Blankenberg on rannikkokaupunki. Rata noudatteli rantaviivaa ja ratsastajat katosivat välillä rataa kiertäessään hiekkadyynien taakse. Kesken kilpailun mereltä nousi sankka sumu. Tuomarit eivät nähneet hevosia. Jockeyt eivät nähneet edes toisiaan. Hevoset juoksivat maaliin sekavana rykelmänä ja Bottomley hävisi omaisuuden.

Kaikkien aikojen ällistyttävin jalkapallo-ottelu pelattiin 1994. Tapahtumalle tarjosi ainutlaatuiset puitteet Trinidadin ja Martiniquen isännöimä Shell Caribbean Cup ja etenkin turnauksen hieman poikkeavat säännöt. Olennaista tapahtumien kululle oli, että jatkoaikamaali laskettiin sarjataulukkoon kahdeksi maaliksi.

Ennen viimeistä peliä Barbados-Grenada A-lohkon tilanne oli kutkuttavan tasainen. Barbados oli hävinnyt Puerto Ricolle 1-0 ja Grenada oli voittanut Puerto Ricon 1-0. Jos Barbados menisi voittamaan Grenadan 1-0, kaikki joukkueet olisivat olleet tasapisteissä samalla maalierolla 1-1.  Tilanne oli uhkaava, suorastaan kauhistuttava. Ehkä juuri tätä silmälläpitäen oli kehitetty turnauksen erikoinen sääntö, että sarjataulukossa jatkoaikamaali laskettiin kahdeksi maaliksi. Grenada oli voittanut Puerto Ricon jatkoajalla. Niinpä Grenada johti lohkoa maalierolla 2-1. Näin oli vältetty kamala sotku ja saatu aikaan kahta kamalampi sotku Barbados-Grenada –ottelun loppuminuuteilla.

Barbadoksen olisi pitänyt voittaa Grenada kahdella maalilla varmistaakseen jatkopaikkansa. Puoliajalla Barbados oli jo hyvässä vauhdissa ja johti 2-0. Kaikki näytti hyvältä, kunnes 83. minuutilla Grenada kavensi 2-1. Grenadan miehistö ryhmittäytyi catenaccioon kaikkien 10 kenttäpelaajan voimin ja alkoi puolustaa maaliaan henkeen ja vereen. Barbados havaitsi nopeasti, että Grenadan puolustuksen murtamiseen ei ollut olemassa mitään keinoja. Viimeiset viisi minuuttia alkoivat. Barbados oli jäämässä alkulohkoonsa, ellei jollakin ihmeen konstilla sarjataulukkoon saataisi merkityksi kahden maalin voittoa.

Arvaatte varmaan…

Kyllä vain. Barbadoksen miehistö käänsi selkänsä hölmistyneille grenadalaisille. He pitelivät palloa, neuvottelivat keskenään, ja sijoittivat pallon tyylipuhtaalla kosketuksella harkitun kylmäverisesti omaan maaliinsa. Peli oli 2-2 ja ottelu oli menossa jatkoajalle, jossa maali merkitsisi kahta maalia sarjataulukossa.

Grenadalaiset kiehuivat raivosta, mutta sellaiseen ei ollut nyt aikaa. He tavoittelivat vimmatusti palloa ja kun se heidän haltuunsa joutui, he vuorostaan lähtivät innolla hyökkäämään kohti omaa maaliaan. Barbados ehti tajuta mitä oli tapahtumassa, joten viimeisen viiden minuutin aikana nähtiin kaikkien aikojen peliä. Grenada yritti vimmatusti tehdä omaa maalia, mutta uhrautuvasti pelanneet barbadoslaiset tekivät kaikkensa pitääkseen vastustajansa maalin koskemattomana. Grenadan maalivahdille tarjoutui tilaisuus heittää pallo omaan maaliin, mutta barbadoslaisen puolustajan oikea-aikainen sijoittuminen pelasti tilanteen. Kun oman maalin tekeminen ei luontunut, niin Grenada alkoi pelata toiseenkiin suuntaan. Grenada yritti pelata kahteen maaliin yhtä aikaa ja barbadoslaiset hajaantuivat puolustamaan kumpaakin maalia. Lopulta tuomarin vihellys päätti värikkään ottelun varsinaisen peliajan ja lähdettiin jatkoajalle, joka päättyi ensimmäiseen maaliin. Sen maalin teki Barbados, jonka hivenen erikoinen ottelutaktiikka tuotti näin tavoitellun lopputuloksen.

1.Barbados      2  1  0  1  4- 3  3
2.Grenada       2  1  0  1  4- 4  3
3.Puerto Rico   2  1  0  1  1- 2  3

Jatkolohkossa Barbados ei enää venynyt yhtä komeisiin suorituksiin kuin alkulohkossa Grenadan maalia varjellessaan. Se jäi jatkolohkon kolmanneksi ja mitalipelien ulkopuolelle.

Barbados ei tietenkään tehnyt ennätystä omien maalien tekemisessä. Kunnia siitä ja alan rikkomaton ennätys kuuluu aivan muille.

Marraskuussa 2002 Madagaskarin jalkapalloliitto asetti toimitsijakieltoon Stade Olympique de L'Emyme -seuran valmentajan ja pelikieltoon neljä joukkueen pelaajaa. Rangaistukset olivat perua lokakuussa 2002 pelatusta Madagaskarin pääsarjan ottelusta, jossa joukkue teki 149 omaa maalia ja hävisi AS Ademalle 0-149. Kyseessä on pääsarjatason jalkapalloilun maailmanennätys.

Stade Olympique de L'Emyme (SOE) protestoi omalaatuisella tempauksellaan erotuomaritoimintaa vastaan. Joukkue katsoi kärsineensä vääryyttä neljän joukkueen lopputurnauksessa, joka päättyi AS Ademan mestaruusjuhliin. SOE oli puolustava mestari. Tapaus johti hetkellisesti Madagaskarin lajiliiton hajottamiseen, mutta liitto on sittemmin palannut toimeensa.

Huhtikuun ensimmäisenä viikonloppuna järjestettävä Oxfordin ja Cambridgen välinen soutukilpailu syntyi 1829 kun kilpailevissa yliopistoissa opiskelleet kaksi ystävystä Charles Merivale ja Charles Wordsworth haastoivat toisensa. Vähitellen tapahtumasta tuli jokavuotinen. Meidän aikoihimme asti on maailmassa ollut kaksi huomattavaa amatööriurheilutapahtumaa, Jukolan Viesti ja Thamesin soutukilpailu. Valitettavasti kilpailu on mennyt Lontoossakin niin kovaksi, että yliopistojen joukkueissa on esiintynyt maajoukkuetason soutajia eri maista. Opiskelijatyypit, sellaiset kuin TV-koomikko Hugh Laurie, joka souti Cambridgen joukkueessa 1980, alkavat olla joukkueissa vähemmistössä.

Ennusmerkit nähtiin jo 1987, jolloin Oxfordin venekunta nousi kapinaan. Joukkueeseen oli värvätty vahvoja amerikkalaisia soutajia, joista jonkun oli luovutettava paikkansa, koska joukkueen johtaja Donald Macdonald (!) halusi itse soutaa. Amerikkalaiset vetäytyivät leikistä kokonaan kuusi viikkoa ennen starttia. Kaikkien ällistykseksi Oxfordin reservijoukkue voitti kilpailun. Sen jälkeen joukkueissa on nähty säännöllisesti olympiaedustajia.

Tämä on kovin valitettavaa, sillä ammattilaisille sattuu harvemmin tapauksia, jotka maustavat amatööriurheilua niin mainiolla tavalla. Ajat, jolloin sankassa sumussa BBC:n selostaja John Snagge tokaisi kekseliäästi ”en näe kumpi johtaa, mutta se on joko Oxford tai Cambridge” tuntuvat olevan takanapäin.

Cambridge kunnostautui ensimmäisenä upottamalla veneensä kesken kilpailun 1857, mutta Oxford pani tiukasti kampoihin onnistumalla tässä taiteenlajissa kahdesti 1925 ja 1951. 1978 Cambridge tasoitti pelin.

Upein kilpailu nähtiin kuitenkin 1912. Kumpikin vene upposi. Oxford souti alussa johtoon, mutta vene alkoi pian vuotaa. Perämies H. Bensley-Wells muisteli, että he päättivät soutaa Thamesin penkalle ja tyhjentää veneen. Veneen tyhjennyksen aikana yksi soutaja äkkäsi yleisön joukosta kaverinsa ja häipyi omille teilleen. Muu joukkue ihmetteli tyhjennetyn veneen äärellä minne yksi soutaja oli hukkunut.

Hukkunut soutaja saapui takaisin paikalle, ja perusteli katoamisensa hyväntuulisesti ”Näin tuolla yhden tyypin, sen nimi on Boswell.” Perämies Bensley-Wells joutui nopeasti kertaamaan arvon soutajalle, että meneillään on niinkutsuttu kilpailu, joten päiväjärjestykseen palaaminen ei olisi vain kiireellistä, vaan jopa hyvinkin tärkeää. Soutaja huikkasi Boswellille ”terve sitten”, ja Oxford palasi joelle jatkamaan soutua.

Oxford oli tuskin ennättänyt saada veneensä uudestaan joelle, kun he näkivät Cambridgen miehistön ohittavan heidät – uiden, koska heidän veneensä oli uponnut. Thames oli nyt täynnä veneitä ja laivoja, joista kalastettiin Cambridgen venettä joen pohjasta, ja kilpailu keskeytettiin siihen.

Vanhaa kaveria on aina autettava. 1930-luvulla torontolainen Eddie Convey pelasi New York Americansien riveissä. Kun joukkueella oli vierasottelu Torontossa, hänen vanhat pelikaverinsa päättivät auttaa Conveyta jotta hän saisi tililleen pisteitä ja voisi jatkaa pelejään NHL:ssä. Toronton puolustaja King Clancy, jälleen kerran legendaarinen hahmo, puhui asiasta maalivahti Lorne Chabotille ja Charlie Conacherille. Näiden kolmen tehtäväksi jäi juonia Conveylle pisteitä, kunhan ottelu olisi ratkennut.

Toronto meni heikkoa Americansia vastaan 4-0 –johtoon jo ensimmäisessä erässä. Erätauolla miehet päättivät, että seuraavasta merkistä annetaan Conveylle paikka parrasvaloissa. Toisen erän ensimmäisessä aloituksessa Convey tuli jäälle, häntä vastassa olivat Chabot maalissa ja Clancy ja Conacher kentällisessä. Clancy huusi Conacherille "Nyt!" Hämmästyttäviä asioita alkoi tapahtua.

Convey luisteli sopivasti läpi, koska Conacher oli sattunut kaatumaan jäälle. Siniviivalla Clancy sopivasti vältteli taklaamasta. Convey purjehti Chabotin maalille. Chabot oli jähmettynyt paikalleen eikä tehnyt elettäkään. Convey pääsi sopivaan kulmaan edessään tyhjää täyttä – ja ampui ohi.

"Vielä kerran!" huusi Clancy. Convey sai uudestaan kiekon. Conacher näytteli epäonnistuneen taklauksen. Clancy sattui sotkeutumaan luistimiinsa ja kompastui jäälle. Convey porhalsi kohti muumioitunutta Chabotia, joka oli jättänyt maalin vasemman puolen sopivasti auki. Convey vetäisi kaikkien aikojen lämärin, joka lennätti kiekon komeassa kaaressa katsomoon. Chabot vei kätensä päänsä suojaksi ja näytti kalpealta.

"Uudelleen!" huusi Clancy, kun Conveyn ketju tuli seuraavan kerran jäälle. "Päästä läpi!" Clancy huudahti Conacherille, joka antoi Conveyn luistella ohitseen. Convey väisti Clancyn varsin heikkoa taklausyritystä, ja suuntasi kohti Chabotin maalia. Chabot oli päättänyt vaihtaa taktiikkaa. Hän pyrki sivuttaisliikkeeseen, joka veisi hänet maalin ohitse heti sillä hetkellä kun laukaus lähtisi. Chabot vippasi itsensä sivulle - ja torjui maalin aataminomenallaan.

Chabot kieriskeli jäässä, yski ja kaki. Clancy kiirehti paikalle kuullakseen, kuinka tulipunainen Chabot kähisi "Jos tämä vielä jatkuu, tuo helvetin Convey tappaa minut!" Clancyn oli pakko huokaista ja myöntää että Chabot oli oikeassa. Peli oli paljon turvallisempaa, jos he lakkaisivat auttamasta Conveyta.

Nyt kun siirrymme käsittelemään jääkiekkoareenoilla liikkuneita asiaankuulumattomia otuksia, haluaisin teidän ensin kuvittelevan tilanteen Stanley Cupin neljännessä loppuottelussa 1975. Buffalossa oli ulkona yli 30 astetta lämmintä varjossa, eikä kaupungissa ollut edes varjoa. Buffalo Auditoriumin jäähdytyslaitteisto ei kestänyt. Jäästä nousi sankka sumu, joka ulottui pelaajia polveen asti.

Ei tämä vielä mitään. Kun joukkueet saapuivat riviin esittelyä varten, urkuri soitti humoristisen kekseliäästi hautausmaamusiikkia vierasjoukkue Philadelphiaa tervehtiäkseen. Ottelun alettua kentälle lensikin sitten lepakko. "Mistähän sisäänkäynnistä Bela Lugosi saapuu?" kysyivät otteluselostajat, joilla oli enemmän kuin hauskaa.

Philadelphian maalivahti Bernie Parent seurasi katseellaan lepakkoa, joka lepatteli aloitukseen kumartuneiden pelaajien yllä. Silloin lepakon huomasivat muutkin. Buffalon sentteri Jimmy Lorentz ei keksinyt parempaakaan, joten hän iski lepakon mailalla alas olkapään korkeudelta. Philadelphian sentteri Rick MacLeish kieltäytyi koskemasta lepakkoon. Lorentz kohautti olkapäitään ja vei lepakon vaihtoaihtioon roskikseen. Tämän tapahtuman johdosta Lorentz sai jostain syystä lempinimen Batman.

Kesti kaksikymmentä vuotta ennen kuin NHL:ssä pystyttiin vastaavaan. Silloin Scott Mellanby tappoi rotan.

Floridan Mellanby oli äkännyt Miamin areenan pukuhuoneessa rotan, jonka hän nuiji mailalla kuoliaaksi. Sanottuaan vahtimestareille muutaman sanan peliolosuhteista Mellanby meni pelaamaan ottelun, jossa hän tekaisi kaksi maalia. Floridan maalivahti John Vanbiesbrouck keksi, että kaksi maalia + yksi rotta ei tosin ole hattutemppu, mutta sitä voisi kutsua rottatempuksi. Seuraavissa kotiotteluissa kannattajat tervehtivät joukkuetta heittelemällä jäälle kumirottia joka kerran kun Scott Mellanby teki maalin.

Tulta jäällä oli fraasi, jolla mainostettiin Eric Lindrosia. Kirjaimellista tulta jäällä on nähty myös jääkiekkokaukalossa, kaikista maailman paikoista. Aikoinaan amerikkalaiset tulitikut eivät vielä kaikki olleet turvallisuustikkuja, vaan ne syttyivät raapaisemalla niitä mihin tahansa. Chaplin esimerkiksi elokuvissaan raapaisi tulta milloin mistäkin, ei välttämättä kengänpohjistaan. Abie Goldberryllä oli tällaisia tikkuja jostain syystä matkassaan pelikentällä 1930-luvulla. (Mahtoiko mies olla innokas sauhuttelija. Ajan kiekkotähdet esiintyivät lehdissä värimainoksissa huoleti tupakkaa mainostamassa.) Goldberryyn osui kiekko, joka sytytti tikkuaskin hänen taskussaan. Pelipuku syttyi tuleen. Hän ehti palaa varsin pahasti ennen kuin joukkuetoverit saivat tulen sammumaan.

Kaudella 1993-1994 Italian liigassa (no tämähän ei yllätä) kanadalaissyntyinen Tony Iob yritti sytyttää vastustajan pelaajan tuleen savukkeensytyttimellä kesken ottelun. Tapausta tutkittiin myöhemmin videolta ja herra Iob sai liigan johdolta ankaraa iobinpostia.

Tämäkään ei ole vielä omituisin rangaistus mitä on jääkiekkoilijalle annettu. Omituisin rangaistus koskaan on annettu skottilaiselle harrastajapelaajalle, joka jollakin järjelle käsittämättömällä tavalla onnistui hankkimaan viiden ottelun pelikiellon tapeltuaan zamboninkuljettajan kanssa.

Vuonna 1972 Kanada ja Neuvostoliitto pelasivat legendaarisen 8 ottelun turneen, jonka Kanada käänsi edukseen vasta viimeisessä ottelussa Moskovassa viimeisellä minuutilla. Pelit päättyivät Kanadalle 4-3, yksi ottelu tasan. Se oli jääkiekkoilun virtsanpylväs, joka osoitti kanadalaisille että muuallakin osataan pelata. Viimeisessä Kanadan puolella pelatussa ottelussa Montrealissa yleisö yltyi buuaamaan omilleen. Kapteeni Phil Esposito esiintyi silloin kuuluisassa TV-haastattelussa, jossa hän sanoi häpeävänsä kotiyleisöä, korosti että venäläiset pelaavat erittäin hyvin, ja julisti että tästä lähtien joukkue ei enää pelaa Kanadan puolesta, vaan itsensä puolesta.

Kun Esposito ja kumppanit saapuivat Moskovaan, he majoittuivat hienoon hotelliin. Välittömästi pelaajat alkoivat etsiä huoneista salakuuntelulaitteita. Esposito huonetovereineen löysi lattiasta maton alta kyseenalaisen pultin. Miehet ryhtyivät ruuvaamaan pulttia irti, ja kun he saivat sen irrotetuksi, alakerrasta kuului valtava rämähdys. He olivat irrottaneet kristallikruunua katossa pitävän pultin.

Esposito pelasi parhaat pelinsä Boston Bruinseissa. 1973 Bostonin värikäs ja teräväkielinen valmentaja Don Cherry kutsui Espositon puheilleen ja totesi pahoitellen, että Esposito on treidattu. "Osasin odottaa tätä", Esposito huokaisi. "Kerro minne minut on myyty. Olen valmis menemään minne vaan, mutta en ikinä New York Rangersiin. Mieluummin hyppään vaikka ikkunasta ulos!" Cherry oli hetken hiljaa, katsoi sivulle ja totesi ykskantaan "Avataanpa ikkuna."

Bobby Clarke oli rämäpäinen kiekkoilija, monien mielestä jäällä suorastaan rikollinen. Mutta hän osasi myös pelata ja keräsi kunnioitettavan määrän pisteitä. Joukkuetoverit luonnehtivat Clarkea toteamalla "Bobby on syntynyt Flin Flonissa. Se sijaitsee 50 mailia sivistyksen pohjoispuolella."  
Tammikuussa 1976 Clarke huomioi, että vastustajat yrittävät sekoittaa Philadelphian pelaajien pään. "Mutta se ei onnistu tässä seurassa. Meillä on kaksikymmentä kaveria, joilla ei ole aivoja."

Ainakin kerran Clarke kuitenkin osoitti, että hänellä oli aivot. Hän oli valmiina aloitukseen, kun huomasi että ottelun tuomitsisi iänikuinen maanvaiva, Andy van Hellemond. Miehet kumartuivat keskiympyrään, kun Clarke lausahti van Hellemondille "Olet NHL:n toiseksi paras tuomari".

Ensimmäinen erä kului. Toinen erä kului. Kolmannessa erässä van Hellemond ei pystynyt enää hillitsemään itseään, vaan meni itse kysymään Clarkelta "Kuka on sitten paras?" Clarke virnisti ja vastasi nopeasti "Kaikki muut ovat parhaita."

Suomella ei ole tarjota tässä sarjassa paljoa esitettävää. Ainoa, jonka oivalluskyky pystyy kilpailemaan Bobby Clarken kanssa, on Veli-Pekka Ketola.

MM-kisoissa 1970-luvun alussa pelattiin klassikko-ottelua Suomi-Ruotsi. Kiekko oli kulmassa Ruotsin puolustaja Bert-Ola Nordlanderilla. Ketola syöksyi paikalle ja taisi kopauttaa ohimennen Nordlanderia, joka suoritti teatraalisen piruetin ja heittäytyi jäälle makaamaan. Ketolaa sapetti tuollainen näytteleminen, joten hän kumartui Nordlanderin viereen ja kuiskasi "kun tämä on ohi, saako neidiltä luvan tanssiin?". Nordlander koki ihmeparantumisen. Hän hyppäsi pystyyn ja alkoi nyrkkeillä Ketolan kanssa. Tuloksena jäähy Nordlanderille.

Annettakoon viimeinen viisauden sana Vancouverin valmentajalle Harry Nealelle. "Viime kaudella emme voittaneet kotipelejä", Neale kerran huokaisi. "Tällä kaudella emme pysty voittamaan sitten vieraspelejä. Olen epäonnistunut valmentajana, koska en keksi mitään muita paikkoja joissa voisimme pelata."

Montrealin maalivahdille Jacques Plantelle mentiin joskus sanomaan, että hänellä on suhteellisen tavallinen ammatti. Plante mietti hetken ja totesi, että tottahan se on. ”Joka kerran kun ammatissani teen pienen virheen, punainen lamppu syttyy, sireeni ulvoo, 15 000 ihmistä nousee ylös ja buuaa minulle.”

Jääkiekkoilijan elämä on arkista aherrusta, jonka hohdokkuutta ei kannata yliarvioida, eikä jääkiekkoilijoitakaan. Tässä kokoelma historiallisesti vahvistettuja ja kyseenalaisia anekdootteja sarjassamme 50 vuotta kiekon kiitoa ja teräskengän liitoa.

Kaikkien aikojen jääkiekkotappelu koettiin jo 1965. Emile Francis oli New York Rangersien valmentaja kohtalokkaana iltana Madison Square Gardenissa 21.11.1965 kun Rangers johti Detroitia 2-1. Norm Ullman tekaisi kolmannessa erässä maalin, jonka luultiin tasoittaneen pelin. Maalituomari Arthur Reichert ainakin näki asian niin.

Emile Francis ei. Hän meni puhuttelemaan maalituomaria ”ystävällisesti mutta päättäväisesti”. Miesten vaihtaessa kohteliaisuuksia Reichertin lähellä istunut katsoja osoitti sormellaan minne hänen mielestään Emile Francis saisi luvan mennä. Francis, joka oli aina ollut sitä mieltä, että hänen joukkueensa tarvitsisi jytyä, jytäytti katsojaa. Katsoja vastasi takaisin. Peli pysähtyi siihen. Rangersien joukkue riensi paikalle puolustamaan valmentajaansa. Eräät pelaajat kiipesivät jopa kolmatta metriä korkeiden pleksilasien ylitse ja mätkähtelivät yksi kerrallaan maahan katsomossa tappelevien jalkojen juureen.

20 minuutin välienselvittelyn jälkeen voitiin todeta että jokainen asianosainen oli sekä ottanut että antanut. Francis kaivettiin esiin kasasta naama verellä ja mustelmilla, solmio pään ympäri löystyneenä. Rangersit uhkasivat tehdä Reichertin urasta lopun, mutta hänpä jäi Gardenin maalituomariksi, ja hoiti virkaansa vielä 20 vuotta. Peli muuten päättyi 3-3.

Toinen kiivasluontoinen valmentaja oli John Mariucci, Minnesotan jäyhään skandinaaviyhteisöön eksynyt italialainen kuumaverinen, jonka rakkain kiistakumppani oli oikea laitahyökkääjä Lou Nanne, tuttu jo junioriajoilta. Herrojen näyttävin yhteenotto koettiin jääkiekon MM-kisoissa Prahassa 1976.

Ottelu USA-Neuvostoliitto sujui amerikkalaisilta jokseenkin kehnosti. Amerikkalaiset yliopistopojat olivat helisemässä punakoneen ammattilaisten kynsissä. Mariucci tuli aitiossa moittineeksi Nannen työskentelyä siinä määrin pisteliäästi, että muuten tavattoman rauhallinen ja eleetön Nanne hyökkäsi valmentajansa kimppuun. Valmentaja ja pelaaja vaihtoivat iskuja samaan aikaan kun ottelu oli jäällä täydessä käynnissä.

Kauhistuneet joukkuetoverit saivat miehet eroon toisistaan, mutta kun peli oli päättynyt, herrat jatkoivat siitä mihin jäivät ja ottivat matsin jäähallin käytävässä. Ottelu päättyi ratkaisemattomaan, kun pelaajien lisäksi nyt myös vahtimestarit ja virkailijat riensivät erottamaan ylimmät ystävykset toisistaan.

Minnesota North Stars nimitti Lou Nannen päävalmentajakseen helmikuussa 1978. Nanne halusi itse päättää kakkosvalmentajasta. Kuin todistukseksi siitä, että miehet arvostavat kavereita, joilla on sisua, hän valitsi tehtävään vanhan ystävänsä John Mariuccin.

Kun Mariucci valmensi USA:n olympiajoukkuetta, hän menetti yhtenään hermonsa nuoriin ja kokemattomiin pelaajiinsa. Kuolemattomaksi nousi hänen pukuhuonevuodatuksensa, jossa hän huusi ”Joka ikinen päivä te jätkät näytätte aina huonommilta ja huonommilta! Ja tänään te pelasitte kuin huomenna!”

1970 Boston voitti vihdoin Stanley Cupin ensimmäistä kertaa 29:een vuoteen. Wayne Cashman innostui juhlimaan niin perinpohjaisesti, että hän päätti ryhtyä liikennepoliisiksi. Cashman hyppäsi limusiinista ohjaamaan liikennettä yhdessä Bostonin vilkkaimmista risteyksistä. Järjestyksenpito ei vasemmalta laiturilta oikein luonnistunut. Seurauksena oli komea liikenneruuhka, jota selvittämään saapuivat oikeat poliisit. Cashman yllättäen kieltäytyi poistumasta valvontapaikaltaan. Virkavallan vastustus johtui hankalaan pidätykseen, ja laituri kuskattiin poliisilaitokselle, jossa hänelle annettiin perinteiseen tapaan oikeus soittaa yksi puhelu ennen putkaan joutumistaan.

Poliisit tiesivät erittäin hyvin, kuka Wayne Cashman oli, ja he toivoivat että Cashman soittaisi paikalle joukkueenjohtajan tai lakimiehen selvittämään mokoman asian. Lopulta oveen kolkutettiin. Sisään ei tullut joukkueenjohtajaa eikä lakimiestä, vaan pieni kiinalainen, joka ilmoitti: ”Herra Cash-a-manin tilaus. Imelänmakeaa porsasta, won ton –keittoa ja munarullia.”

Ammattikiekkoilijoiden kannattaisi muutenkin pysyä erossa pikaruoasta. Robert Picard oli Washington Capitalsien ensimmäisen kierroksen varaus 1977. Lahjakas puolustaja kirjoitti heti sopimuksen ja tuhlasi rahat urheiluautoon, kuten monet muutkin nuoret kiekkotähdet. Sitten puheille saapui kilpaileva agentti, joka sai Picardin vakuuttuneeksi siitä, että hän oli myynyt itsensä naurettavan halvalla. Picard solmi hänen kanssaan uuden sopimuksen, ja valmistautui pelaamaan WHA:n Quebecissä.

Washington ei tätä tietenkään hyvällä katsonut, ja sillä välin kun sopimusten pitävyydestä riideltiin, Picard loihe lausumaan, että hän mieluummin myy pizzaa Quebecissä kuin pelaa kiekkoa Washingtonissa. Washington sai pitää vastahakoisen tähtensä. Kun Picard meni Washingtonin kanssa kauden aloittaneeseen näytösotteluun Quebec Cityyn, paikalliset tuntuivat oivaltaneen Picardin jääkiekkoa kohtaan tunteman antaumuksen asteen. Katsomo heitteli pizzoja jäälle kun Picard luisteli esiin.

18.3.1979 Quebec Nordiques kohtasi Edmonton Oilersin. Quebecillä oli ongelmia. JC Tremblay, Richard Brodeur ja Serge Bernier olivat kaikki teloneet polvensa. Pierre Lagace ja Marc Tardif eivät pystyneet pelaamaan olkapäävamman takia. Dale Hoganson oli murtanut nenänsä, eikä nähnyt eteensä, koska silmät olivat muurautuneet umpeen. Quebecillä oli 14 pelikuntoista pelaajaa, mutta säännöt vaativat että 15 pelaajan on puettava otteluun.

Kun ottelu alkoi, Quebecillä oli kuin olikin vaihtopenkillään 15 pelaajaa. Tosin yksi heistä näytti hieman pullealta jääkiekkoilijaksi. Valmentaja Jacques Demers oli pukenut paidan ylleen, ja sitä varten hän solmi viiden pelin näyttösopimuksen seuransa kanssa. Demers ei pelannut ottelussa sekuntiakaan, mutta hänen ei tarvinnut. Buddy Cloutierin kolmella maalilla ja kahdella syötöllä Quebec kepitti Edmontonin 7-2.

Muistuttaako liikaa elokuvaa Lämäri? Itse asiassa Lämäri-elokuvan Dave Hanson oli oikea B-luokan kiekkoilija. Lämpimimpänä pelimuistonaan Dave Hanson muistaa yhteenoton legendaarisen Bobby Hullin kanssa. WHA:n Birmingham Bullseissa pelannut Hanson kohtasi Bobby Hullin Winnipegin. Hanson kävi välittömästi päälle. Yhtäkkiä nujakointi loppui. Yleisö vaikeni kauhistuksesta. Hanson ei käsittänyt mistä oli kyse. Hän katsahti Bobby Hulliin ja huomasi, että hän ei näyttänyt samalta kuin pelin alussa. Sitten Hanson siirsi katseensa käsiinsä. Hänen kädessään oli Bobby Hullin hiuslisäke.

”Se oli yököttävää. Heitin sen jäälle”, Hanson muisteli. Bobby Hull poistui kaukalosta ja palasi peliin kypärä päässä.

Jatkuu huomenna!

(Täydennetty yleisöpalautteen perusteella viimeksi 28.2. klo 12.00)

Suomen jääkiekkoliitto järjesti Torinon olympialaisten päätöspäivänä, sunnuntaina 26.2.2006,  yleisötilaisuuden Helsingin Kauppatorilla. 10 000 katsojaa seurasi videotaululta jääkiekon loppuottelua Suomi-Ruotsi, jonka kulku noudatti totuttua kaavaa. Tappiosta huolimatta uskolliselle yleisölle tarjottiin tilaisuus osoittaa tukeaan suosikeilleen maanantaina aamuyöllä samalla paikalla joukkueen saavuttua Suomeen. Parituhatta etupäässä nuorison edustajaa jäi paikalle odottamaan.

Tämä ei ollut sinänsä kovin omituista, vaikka esitettiinkin sellaisia nyreitä lausumia, että tappion juhliminen yleisötilaisuudessa on älytöntä. Suomalainen tuntee kaikkein suurinta yhteenkuuluvuuden tunnetta kaltaistensa kanssa yhteisen häviön keskellä. Siihen meillä on opittu.

Sen sijaan tämän aamuöisen tilaisuuden ohjelma, toteutus, ja esitys julkijumalattomaan aikaan suorana lähetyksenä valtakunnallisen television kakkosverkossa teki tapauksesta hämmentävän spektaakkelin. Nähty epä-show ja epä-tv oli omiaan antamaan aivan uusia merkityksiä sanalle "absurdi".

Tilaisuus televisioitiin suurinpiirtein kahdella kameralla. Suurimman osan ajasta nähtiin tyhjää lavaa, jonka edessä ihmiset odottivat kärsivällisesti, josko jotakin tapahtuisi. Televisionkatsojan silmä haki kuvasta kiintopistettä, jollaiseksi osoittautui lavan eteen ropustettu kaljamainos. Välillä estradilla kävi esiintymässä tunnistamattomia ja kuuluttamattomia artisteja laulamassa playbackina.

Tilaisuuden juontajat olivat TV-imitaattorit Jukka Laaksonen ja Risto Kaskilahti. Tilaisuuden venyessä Laaksonen ja Kaskilahti esittivät pelkästään televisioinnin aikana vähintään viiteen kertaan samat vanhat "vitsinsä", jotka eivät olleet ennenkään naurattaneet. Koko televisioinnin aikainen ohjelma, jota kesti 1.5 tuntia, oli suurimmaksi osaksi improvisoitu. 2000 ihmistä lavan edessä sieti "ohjelmaa" kärsivällisesti joukkuetta odotellen. Hyvin pian vähemmänkin terävä huomioitsija saattoi tajuta seuraavansa yhtä suomalaisen TV-historian ainutlaatuisimmista suorista lähetyksistä. Kaikessa uskomattomuudessaan sitä oli pakko seurata loppuun asti.

Laaksonen ja Kaskilahti eivät olleet ainoat yleisölle esiintyneet koomikot. Vintiöt Kari Hietalahti ja Janus Hanski esittivät ilmeisen pikaisesti "käsikirjoitetun" "sketsin" Tervasaaren Kesäteatterin tyyliin. Kyseisessä huumoripläjäyksessä vastikään homoseksuaalisuudestaan avoimesti kertonut Jari Sillanpää esitettiin ruotsinlaivan homotarjoilijana. Hänen tunnustustaan pilkattiin ja lopuksi kyseiselle henkilölle kuten muillekin ruotsalaisille toivotettiin reippaasti kuolemaa.

Kello 01.55 "koomikot" lopettivat viimeisimmät latteutensa ja lavalle astui Marco Bjurströmin näköinen rappari. Täsmällisesti ei voinut päätellä, oliko kyseessä Marco Bjurström, sillä hupparin huppu peitti suuren osan hänen kasvoistaan. Paremmin populaarikulttuurista perillä olleet katsojat tunnistivat esiintyjän rap-artisti Redramaksi, joka oli ennen TV-esityksen alkua mahtavassa tunnelmassa haukkunut curlingin ja käytti joka toisena sanana helvettiä. Artistia säestänyt pikkumies sopersi esityksensä aikana anteeksipyynnön suomenruotsalaisuudestaan. Tätä esitystä seurasi lisää "komediaa", jonka jälkeen kuultiin vaihtelun virkistämiseksi lisää suomalaista rappia.

Sen jälkeen yllättäen lava tyhjeni, eikä sinne saapunut ketään. Taustalle heijastettiin Suomen lippu, jota yleisö tarkasteli kunnioittavan hiljaisuuden vallitessa. Tämän painostavan hiljaisuuden hälvensivät jälleen koomikot Laaksonen ja Kaskilahti, jotka kysyivät yleisöltä onko se hereillä. Kuultuaan että yleisö on hereillä, lavalle asteli korjaamaan asian Idols-laulaja, jonka nimi ei muistu mieleen. Hän esitti yleisölle kaksi balladinomaista kehtolaulua.

Kello 2.26 epäshow oli edennyt jo niin pitkälle, että lavalle saapui rokkamaan hahmo Suomen maajoukkueen pelipaidassa, päässään intiaanipäällikön päähine. Televisiokuvaa näytettiin niin kaukaa että vasta 2.38 osoittautui, että kyseinen intiaanipäällikkö olikin Suomen maajoukkueen ja kahden Suomessa järjestettyjen jääkiekon MM-kisojen maskotti. Yleisölle esitettiin videotaululla Suomi-Venäjä –ottelun maaleja.

Kello 2.29 TV-ruutuun ilmestyi teksti "Odotamme Suomen jääkiekkomaajoukkueen saapumista". Tämä oli uutinen niille, jotka olivat mahdollisesti jääneet ruudun ääreen katsomaan tätä vetävää showta keskellä yötä paremman tekemisen puutteessa. Innostava viesti sai kotikatsomon purkautumaan hysteeriseen ilonpitoon. Loistavaa! Kyseessä ei ollut pelkästään upea show, vaan se huipentuisi jääkiekkojoukkueen saapumiseen!

Arvelluttavan ilonpidon onneksi vaimensivat koomikot kello 2.32 kertaamalla vielä kerran vanhoja vitsejään. Uskomaton epäshow jatkui ja tulisi jatkumaan hamaan iankaikkisuuteen puhtaan rutiinin ja improvisoinnin varassa niin kauan kunnes joukkue lopulta saapuisi, ilmeisesti kello kuusi aamulla. Kyyninen tarkkailija alkoi epäillä mielessään, että yleisö koostuu huumatuista roboteista, ja että kun joukkue saapuu, lavalle astuisi varamaalivahti ja kaksi vaihtomiestä. Kaikki muut olisivat menneet kotiin. Kauheaa showta yritettiin paikata poimimalla lähetykseen yleisön edustajan haastattelu, mutta  TV-katsojaa se kiinnosti yhtä vähän kuin haastattelu haastateltavaa. Samaan aikaan lavalla yritettiin nostattaa 15 asteen pakkasessa aamuyöllä isänmaallista tunteen paloa, joka hyytyi koko muun ohjelman tavoin 12,4 sekunnissa. Kun maskotti alkoi lavalla imitoida leijonaa, heräsi mielessä epäilys, että tallenne tästä lähetyksestä voittaisi Montreux'n viihdeohjelmakilpailun ylivoimaisella tavalla.

Seuraavaksi yleisöä ryhdyttiin laulattamaan. Koomikoiden johdatuksella yleisö lauloi Maamme-laulun, jota Kaskilahti säesti rytmisektiona laulamalla säkeiden välillä "taratattantam". Tätä seurasi Finlandia-hymni, jonka esitti Sakari Kuosmanen, jonka ääni ei ollut parhaassa mahdollisessa vireessä pakkasessa ulkona kello 2.45. Tämä määrätietoinen käänne hapuilevassa ohjelmistossa oli omiaan herättämään katsojassa kysymyksen, oliko Suomi vastikään kenties hävinnyt sodan Neuvostoliittoa vastaan.

Kun televisioinnin alusta oli kulunut 1 tunti 30 minuuttia, Kauppatoria lähestyi tilausbussi, jossa saapui kauan odotettu jääkiekkojoukkue. Kamera poimi bussin kuvaan ja seurasi sen lähestymistä metri metriltä. Joukkueen jäsenet saapuivat lavalle juontajien esitteleminä yksi kerrallaan. Yleisö oli ihastuksissaan. Pelaajilta kysyttiin latteita kysymyksiä, johon he vastasivat yhtä latteasti tyyliin "kiitos kannatuksesta".

Yleisön ja TV-katsojan suurimman huomion varasti Teppo Numminen, joka oli saanut kaikkien varauksettoman sympatian puolelleen nieleskelemällä kyyneleitä ottelun jälkeen. Hänet otettiin vastaan aiheellisesti suurena urheilijana, joka ei olisi voinut enempää tehdä. Numminen nostatti hetkeksi tunnelman oikeille raiteille, joilta sen heti paikalla suisti Olli Jokinen.

Olli Jokinen oli huippuvedossa. Hän kaulaili juontajien kanssa, sopersi käsittämättömyyksiä mikrofoniin, ja otti yleisönsä. Ne, jotka saivat hänen terveisistään selvää, kertoivat O.Jokisen lähettäneen terveisiä Sörkan vangeille, ihmisille, Sörkan vageille, Sörkan vankiloille, ihmisille ja Särkan vangeille, tässä järjestyksessä. O.Jokisen veli on tiettävästi vanginvartijana Sörnäisten vankilassa, mutta tätä ei yleisölle kukaan tuossa tilanteessa kertonut, etenkään juontajat. Juontajien ääni oli katoamassa railakkaiden kuulutuksien myötä. Epäiltiin, että kun viimeisenä paikalle saapuu Saku Koivu, Laaksosen mikrofonista kuuluisi vain pihinää.

Jokisen pelleillessä jotakin käsittämätöntä lavan reunalla astui esiin Jarkko Ruutu, joka kuulutettiin nimellä Jarko. Ruutu saapui lavalle täsmälleen kello 3.00 ja kuumaverisenä herrasmiehenä hän esiintyi yläruumis paljaana farkkuihin ja mitaliin sonnustautuneena, jottei tulisi hiki. Hänen napansa peitti häveliäästi akkrediointikortti. Yleisö oli villinä.

Päävalmentaja Erkka Westerlundin lausuttua asiaankuuluvat kommentit uskomattomista pelaajista odotettiin lavalle enää Saku Koivua. Hän ei saapunut vieläkään. Sen sijaan Laaksonen esitteli yleisölle Jarrri Kurrrrrrrrrrrrrrrrrrin. Huolestuttavuutta herättänyt O.Jokinen siirtyi samanaikaisesti soittamaan rumpuja. Taisipa hän myös tyhjentää vesipullon toisen juontajan takista sisään.

Ennen Koivua esiteltiin vielä maalivahti Antero Niittymäki, joka kuulutettiin "Freeeddd.... Aaannteroo Niiiittymäkiiii". Valitettavasti Fredrik Norrenan ilmettä tuona hetkenä kamera ei ehtinyt poimia. Jännitys oli selvästi käsin kosketeltava, koska kuvaajan kamera alkoi täristä. Kun Koivu lopulta astui esiin, hänen voitiin todeta esiintyvän sangen coolisti. Vielä hänen jälkeensä, kaikkein suurimmalla juontajan volyymilla, loppukliimaksin omaisesti, koko kavalkadin huipentumana, esiteltiin yleisölle – Kalervo Kummola. Kaiken käsittämättömyyden keskellä tämä yksityiskohta ei jaksanut enää hätkäyttää.

Kun joukkue oli näin saapunut kokonaisuudessaan lavalle, majesteettisen juopunut O.Jokinen kera esittelemättä jätetyn kitaristin johdatti koko saapuvilla olevan yleisön laulamaan J.Karjalaisen laulun "Sankarit". Voitiin todeta, että O.Jokinen yritti ansiokkaasti työntää mikrofonia kitaristin suusta sisään, mikä olisi kieltämättä kohentanut esityksen musiikillista tasoa.

Onneksi epäshow ei suinkaan päättynyt tähän. Oli kiitospuheiden aika. Saku Koivu osoitti venymiskykyään kirvoittamalla suustaan yleisölle sellaisia hämmästyttäviä kliseitä kuin "me annamme teille, te annatte meille". Tämä meni täydestä tässäkin muodossa, koska muun muassa tämän loistokkaan shown jäljiltä kello 3.10 itsekukin lavalla ja sen edessä alkoi olla uupuvan tajunnan tilassa.

Teppo Numminen saapui taas pelastamaan päivän, anteeksi, yön. Hän mainitsi "olen aina halunut kokeilla tätä juttua", ja sai yleisön toistamaan laulamiaan tavuja kuin suuren maailman estradimuusikko. Numminen imitoi ilahduttavasti Freddie Mercuryn Live Aid 1985-huudatusta ja yleisö jopa jaksoi mukana. O.Jokinen oli tässä vaiheessa häipynyt kuvasta kokonaan, mutta hänellä tuskin olisi muutenkaan ollut enempää annettavaa yleisölle kuin ylen.

Tämän kaiken jälkeen joukkue asettui riviin lavan taakse ja he kuuntelivat yleisön kanssa nauhalta Kari Tapion esittämän kuuluisan italialaisen laulun "Olen suomalainen".

Epäshown huipentumana kello 3.17 Saku Koivu ryhtyi strippaamaan. Koivu heilutteli lanteitaan ammattimaisin ottein ja pyöritteli vaatekappaleitaan kädellään ilmassa ympäri. Monien paikalla olleiden teinityttöjen suureksi pettymykseksi hän ei mennyt loppuun asti, vaan tyytyi heittämään kisatakkinsa yleisölle. Teemu Selänne noudatti esimerkkiä ja viskasi takkinsa lavan ja yleisöaidan väliseen tyhjään tilaan, jonne se jäi kaikkien tavoittamattomiin.

Tämän jälkeen valot sammutettiin, joukkue poistui paikalta, ja yleisö lähti rauhallisesti kotiinsa. TV-ruutujen ääressä monet katsojat olivat näkemästään sen verran hämmentyneitä, että eivät saaneet unta vielä vähään aikaan.

Siltä varalta, että Eddie Edwards ei tehnyt kyllin selväksi, kuinka epäonnistunutta onnistumisen yliarvostus on, tässä kokoelma historian huonoimpia urheilusuorituksia Olympian Leikkien kunniaksi.

1908 Lontoon kisoissa Canterburyn arkkipiispa (englantilainen, he rakastavat epäonnistujia) lausui elämään jääneet sanansa: "Tärkeintä ei ole voitto, vaan osanotto. Kuten ei elämässäkään ole tärkeintä voittaa, vaan kamppailla eteenpäin." Sanat on sittemmin liitetty liikuttavalla yksimielisyydellä paroni Pierre de Coubertinin nimiin, mikä kertoo meille sen, että jos de Coubertin itse ei näin sanonutkaan, maailman yleisen mielipiteen mukaan hänen olisi ainakin pitänyt.

Amatööriurheilu oli alkuaikoina oikeaa amatööriurheilua. 1900 Ruotsia edusti korkeushypyssä Teodor Blom, joka ylitti riman, joka kiilui 150 sentin huimaavalla korkeudella. Englantilainen Ernest Haley ja amerikkalainen Melvin Sheppard viihtyivät 1912 Tukholman kisoissa 400 metrin matkalla kummatkin kokonaisen minuutin ja 6,6 sekuntia. Sheppardin saavutusta korostaa, että hän oli sentään puolustava olympiavoittaja. Vuoden 1896 kisojen kreikkalaisia kisaturisteja voisi mainita runsaasti, mutta heidän puolustuksekseen on sanottava, että kisamatka tehtiin omilla rahoilla, eikä se ollut liian pitkä.

Kisoissa on aina antoisaa bongata kehitysmaiden osanottajia, jotka ovat ehdottomasti ottamassa osaa. Usein heillä on omintakeinen, yleensä itseopittu tyyli, joka tuottaa silti tuloksia, joihin sohvaperuna harvoin yltää. Poikkeuksia tietysti on. Hondurasin Luis Cordoba edusti maataan Meksikossa 1968 painelemalla 1500 metriä aikaan 5.18,06. Tuohon tulokseen yltää tavallinen kuntoilijakin. Vielä kiinnostavampia tavoitteita asettivat haitilaiset kestävyysjuoksijat Montrealissa 1976. Dieudonne Lamothe kellotti 5000 metrillä 18.50,07 ja Charles Olemus kymppitonnilla 42.00,11. Juoksun jälkeen Charlesin olemus oli nääntynyt.

Hitain kiiruhtaja kautta aikain on ollut saksalainen pika-aituri Ralf Leberer Sydneyn kisoissa 2000. Leberer pilasi mahdollisuutensa törmäilemällä päin viimeisiä aitoja, jonka jälkeen hän musertuneena makasi mondon pinnalla pitkän tovin selällään, ennen kuin nousi ylös ja käveli maaliin ajassa 56,74.

Kävely on laji, josta Tahko Pihkala tunnetusti murjaisi, että se on kuin kilpailisi siitä kuka kuiskaa kovimmin. Viron Alfred Maasik ei ollut tuomareiden tärkein silmälläpidon kohde 50 kilometrin kävelyssä Los Angelesissa 1932. Hän saapui maaliin ajassa 6 tuntia 19 minuuttia, mistä voi päätellä, että hän selvästi käveli koko matkan.

Olympialaisissa isäntämaalla on mahdollisuus nimetä edustaja jokaiseen lajiin. Monet maat pitävät kunnia-asiana saada joukkue täyteen. Belgia täytti kiintiötä 1920 Antverpenissä nimeämällä keihäänheittoon Arthur Delaenderin, jonka hyytävä kiskaisu kantoi 36 metriä ja 25 senttiä.

Olympialaisten köykäisimmät painonnostajat on jostain syystä tuottanut Nepal. Vuoristoharjoittelu ei mennyt aivan putkeen 1980-luvulla, kun kolme nepalilaista B.Sawad (180 kg), A. Karki (125 kg) ja R.Pradhan (140 kg) tempaisi ja työnsi keveimmät painot, mitä painoluokissaan (kärpässarjasta höyhensarjaan) oli koskaan nähty. Kolmikon täydennykseksi superraskaassa sarjassa S.Joshi punnersi ylös 282,5 kg Atlantassa 1996.

Suomi, joka hävisi 1958 jääkiekossa Kanadalle maalein 24-0, voi lohduttautua sillä, että tylympiäkin numeroita on kaukalossa nähty, vieläpä Olympia- ja MM-tasolla. Ruotsin MM-kisoissa 1949 Kanada, jota edusti seurajoukkue Ottawa Senators (ei silloin NHL:ssä päinkään), rökitti Tanskan 47-0.

Suomen koripallohistoriasta löytyy vielä komeampia lukuja. EM-kisoissa 1939 Suomi poistui kentältä
kuusi kertaa tyylikkäästi hävinneenä. Ranska nujersi heti avausottelussa Suomen 76-11. Italiaa vastaan punnerrettiin vielä siedettävä 63-13-tappio, mutta jatkossa kyyti kylmeni. Liettua korvensi luvuin 112-9, Latvia pöllytti 108-7, mutta kaikkein tyylipuhtain suoritus oli 91-1 -tappio Virolle. Suomen joukkueen siihen asti kaikkein komeimmaksi koripallosaavutukseksi jäi ottelu Puolaa vastaan, josta selvittiin lukemin 46-13. Olympialaisissa vastaavaan on yltänyt vain Irak häviämällä Lontoossa 1948 Korealle 20-120 ja Kiinalle 25-125.

Maailman huonoimpien olympiatulosten joukosta löytyy kaksi suomalaista. Irja Lipasti ponkaisi Berliinissä 1936 naisten korkeushypyssä pilviä hipovat 130 senttiä. Sitä tulosta ei ole sen koommin alitettu, eikä tulla koskaan enää alittamaan. Mira Kasslin puolestaan polki Sydneyssä 2000 500 metrin aika-ajoissa kuumeisena ja väsyneenä ajan 37,145 sekuntia.

Huonojen tulosten äärellä on miellyttävää olla. Urheilussa ei rajoja ole. Kaikki on mahdollista. Lukuisissa kisoissa maratonin viimeinen tulee maaliin ruumis hajalla, joskus jopa loukkaantuneena, mutta antamatta periksi. Sellaisessa ei ole enää kysymys sekunneista eikä senteistä, vaan itsensä voittamisesta ja lupauksen täyttämisestä. TV jättää kaiken sen pois. Sellaiset hetket jäävät olympiaelokuvien aineistoksi. Ne elokuvat olisivat tarpeellista katsottavaa niille monille, jotka suorastaan ylpeilevät ja rehvastelevat sillä, kuinka he ovat kemiallisesti puhtaita urheilusta, mutta niitä(kään) elokuvia he eivät tietenkään näe.

Calgaryn Olympialaisissa 1988 maailman huomion keskipisteenä oli koko shown varastanut 24-vuotias työtön muurari Cheltenhamista, Eddie Edwards, maailman huonoin mäkihyppääjä. Ylipainoinen, epäurheilullinen ja likinäköinen Edwards oli sympaattinen veikko, joka ei tärkeillyt. Hän oli täydellinen antisankari, jota koko muu maailma piti olympiahengen ruumiillistumana, paitsi Suomi, jolla oli joku Matti Nykänen, joka voitti samoissa kisoissa kolme kultamitalia. Joidenkin lehtien, kommentaattoreiden ja kansalaisten mielestä Edwards oli häpeällinen ilmiö, joka suorastaan tarkoituksella oli hankittu paikalle pilaamaan Nykäsen kisat, jopa siihen mittaan asti, että Edwardsia epäiltiin ruotsalaisten keksinnöksi.

Valmentautuessaan Olympialaisiin Britannian yhden hengen mäkimaajoukkue kävi ulkomaan leirillä Puijolla. Minimaalisella budjetilla harjoitellut Edwards joutui toteamaan hyvin pian, että hänen rahansa loppuvat vääjäämättä kesken. Etsiessään mahdollisimman halpaa yösijaa Kuopion alueelta Edwards päätyi yöksi mielisairaalaan. Hän maksoi huoneesta 7 markkaa yöltä, ja kertoo muistelmissaan pelänneensä läpi yön, että raivostuneita hulluja ryntäisi hänen huoneeseensa kirves kädessä.

Muurari Edwards tunnusti auliisti, että hän olisi tuskin päässyt osallistumaan Olympialaisiin missään muussa lajissa ja muun maan joukkueessa kuin Ison-Britannian kansalaisena. Britannian historian ensimmäinen mäkihyppyedustaja sijoittui olympialaisten kummassakin mäkikilpailussa tyylikkäästi viimeiseksi. Hänestä tuli Calgaryssa kansainvälinen julkkis ja tähti, jolle sateli haastattelupyyntöjä ja mainostarjouksia. "Calgaryssa oli paljon hyviä hyppääjiä, mutta he olivat tylsiä. Hiihtojohtajat syyttivät minua siitä että pilkkasin urheilua. Se ei pitänyt paikkansa. En olisi voinut olla enemmän vakavissani. Pohjoismaalaiset valittivat Calgaryssa, miksi media ei ollut kiinnostunut heistä. He ovat aina synkeitä. Pitää olla avoin medialle, se pätee missä tahansa urheilussa. Jos olet ystävällinen ja huumorintajuinen, se on hyväksi itsellesi ja hyväksi urheilulle."

Edwards hyppäsi 90 metrin mäen kilpailussa 71 ja 67 metriä, ja 70 metrin mäen kilpailussa kaksi tasaisen varmaa 55 metrin ponkaisua. Tuloksina oli 55. ja 58. sija.

Sponsoreiden tarjoamat rahat hra Edwards luonnollisesti tuhlasi. Edwardsin temppu eli aikansa ja kuihtui sitten. Menestyksekkäiden olympialaisten jälkeen Edwards yritti kerätä lisää huomiota lupautumalla hyppäämään mäkeä alasti. Viime hetkellä Edwards perui aikeensa syytä selittämättä. Tämän jälkeen showmies ryhtyi levylaulajaksi. Yksikään englantilainen levy-yhtiö ei suostunut julkaisemaan Edwardsin rap-levyä. Kuin anteeksipyyntönä ja jälkikäteisenä kunnianosoituksena Edwardsin "suomeksi" "räppäämä" levy nousi Suomen listoille 1991. Levyllä on tänä päivänä keräilyarvoa.

Kotimaassaan Englannissa Edwards pysyi tabloidilehdistön voimalla vielä jonkin aikaa julkkiksena. Sun –lehdessä Edwards poseerasi tekoparrassa, ja mainitsi että jos parrakkuus parantaa seksielämää, kuten silloinen tutkimus väitti, hän tarvitsisi kolme partaa. Central News South –aseman avajaispäivä oli täyttä kaaosta, mutta yleisö ei huomannut mitään suuresti tavallisuudesta poikkeavaa, koska studiossa oli vieraana hra Edwards, joka rennolla ja välittömällä tavallaan pystyi pitämään huomion itsessään sillä välin kun henkilökunta oli teknisten ongelmien takia hermoromahduksen partaalla.

Eddie Edwardsin hiihto-opetusvideo on alan merkkipaaluja. Kolme minuuttia videon alusta hra Edwards rehelliseen tyyliinsä toteaa katsojille, että tämä video ei opeta heille tosiaankaan kuinka hiihdetään, kaikkea muuta. Sen sijaan video sisältää mm. hra Edwardsin hiihtomaista tanssahtelemista villakerrastoon sonnustautuneena. Tämä kohtaus kestää kokonaiset kaksi minuuttia.

Vaikka hra Edwards sijoittui Olympialaisissa viimeiseksi, on hänelläkin rajansa. Hän kieltäytyi osallistumasta hyväntekeväisyys-golftapahtumaan, koska hän ei osannut peliä lainkaan. "En aio häpäistä itseäni sijoittumalla viimeiseksi" hra Edwards totesi.

Calgaryn olympialaisista on kulunut 18 vuotta. Tänään Eddie Edwards on luennoitsija ja mukana urheilubisneksessä. Luennoissaan Edwards puhuu itsensä voittamisesta ja tähdentää, kuinka merkityksellistä hänelle, miehelle joka ei todellakaan saanut syntymässään parhaita mahdollisia kortteja, on se että hän voi olla innostava esikuva ja inspiraation lähde kaikille niille, joista tuntuu että koko maailma on heitä vastaan, ja kaikki mahdollisuudet ovat olemattomat. "Ei tarvitse olla maailman paras jotta voisi olla suosittu", tiivistää Edwards vanhan totuuden. Pääosan ajastaan Edwards viettää lakiopintojen parissa.

Matti Nykäsen myöhemmät vaiheet innostavana nuorison esikuvana tunnemme.

Urheilijavalinnat arvokisoihin ovat aiheuttaneet Suomessa aina valitusta. Milloin on joukkueeseen päästetty turisteja palkintomatkalle, milloin on jätetty varma olympiavoittaja valitsematta joukkueeseen. Klassisimpia vääryyksiä kertovat edelleen isät pojilleen lauantaisaunassa katkeruuden ja pyhän vihan kyllästämässä ilmapiirissä.

Kuulantyöntäjä Matti Yrjölän ura alkoi alle parikymppisenä Suomi-Viro -maaottelussa 1957. Nuorukaisen hentoisesta varresta kuula lensi alle 15 metriä. Nuorten Suomen ennätyksestä huolimatta (16.61) Urheilulehti lausui virallisen profetian vuonna 1960: ”Yrjölä ei vieläkään ollut entisensä, saapa nähdä onko enää koskaan.” Harvoin on mikään ennustus mennyt yhtä pieleen.

Yrjölää, josta oli tullut SE-mies, ei valittu Tokion olympialaisiin 1964. Olympiakomitea ei myöskään valinnut Yrjölää Mexicon olympialaisiin 1968, huolimatta siitä että tuona kesänä hän työnsi Suomen Ennätykseksi 18.88. 1972 olympiakomitea piti edelleen kiinni häikäisevästä asiantuntemuksestaan, eikä valinnut Yrjölää myöskään Münchenin olympialaisiin. Olympialaisten jälkeen Yrjölä sisuuntuneena paransi SE:tä kahdesti lukemiin 20.21 ja 20.38. Montrealiin 1976 Yrjölää tiettävästi harkittiin, mutta hän epäonnistui Kalevan Kisoissa, ja viisas valintakollegio piti Yrjölää jo liian vanhana. Vastalauseeksi 38-vuotias Yrjölä siirsi SE-merkin lukemiin 20.84 (!) kolme päivää valintojen jälkeen.

Yrjölän parhaaksi arvokisasaavutukseksi jäi EM-kisojen neljäs sija 1969 tuloksella 19.27. Edellä oli kolme rehtiä itäsaksalaista luomu-urheilijaa.

Ennen Melbournen kisojen alkua 1956 olympiatuli kiersi Australian ympäri. Juoksijamestari Pat Dillon kuljetti olympiasoihdun Sydneyihin, jossa sen otti vastaan pormestari Pat Hills. Juoksijan nähtiin lähestyvän kaupunkia, ja hän sai ympärilleen poliisisaattueen. Sydneyn kaupungintalolla juoksija ojensi soihdun pormestari Hillsille, joka alkoi pitää puhetta. Vasta astuessaan mikrofonin eteen pormestari huomasi mitä hän piteli käsissään.

Pormestarin käsissä ei ollut olympiasoihtu, vaan kepakon nenään kiinnitetty säilyketölkki, jonka sisällä katkusivat keroseenilla kostutetut alushousut. Pormestari katseli ympärilleen, mutta soihdun tuonut juoksija oli tietysti kadonnut jo väkijoukkoon. Hills tointui nopeasti ja virnisti äimistyneelle yleisölle, että tämä soihtu taisikin olla harjoituskappale. Matkalla viivästynyt Dillon saapui myöhemmin oikean soihdun kanssa.

Vuosia myöhemmin selvisi, että kalsarisoihdun oli ojentanut Sydneyn yliopiston opiskelija Barry Larkin, joka oli närkästynyt siitä, että natsien keksimästä soihtuviestistä oli tullut Olympialaisten pysyvä ohjelmanumero. Tapahtuman merkittävyyden huomioon ottaen Larkinin tempaus on kaikkien aikojen paras opiskelijakepponen.

Nykyajan olympialaisten alkuaikoina ei uskottu, että urheilukilpailu voisi olla suurta yleisöä kiinnostava tapahtuma sinänsä. Useat olympialaiset järjestettiin maailmannäyttelyiden yhteydessä. Tällä oli tiettyjä seurauksia. St.Louisin maailmannäyttelyssä 1904 järjestetyt Olympian Leikit olivat kaikenkattava katastrofi.

Ensinnäkin, "rodulliset vähemmistöt" kilpailivat omassa kisatapahtumassaan, jolle oli annettu nimi "Antropologian päivät". Antropologian kohteet esiintyivät esitteiden mukaan "täydessä sotamaalauksessa", ja kohteille soveliaiksi kilpailulajeiksi katsottiin sellaiset urheilumuodot kuin mutapaini, kivenheitto ja seiväskävely.

Unkarin Zoltan Halmay voitti 50 m ja 100 m vapaauinnin. Halmay kukisti amerikkalaisen J. Scott Learyn 30 sentillä, mutta amerikkalainen tuomari näki sopivasti Scottin voittaneen. Kiista yltyi käsirysyksi, ja ratkaistiin uusintauinnilla, jonka Halmay voitti. Tämä ei ole kuitenkaan yhtään mitään verrattuna Moskovan olympialaisten tuomaripeliin, joten siirrytään maratonille.

Maratonpäivä oli kuuma ja kostea. Juoksijoiden edellä lähti reittiä selvittämään karavaani ratsastajia ja autoja mukanaan lääkäreitä, toimittajia ja kilpailun jury. Juoksijat saivat taivaltaa koko matkan edelläkulkevien aikaansaamassa sankassa pölypilvessä.

Mukana joukossa juoksi kuubalainen postiljooni Felix Carvajal. Saadakseen rahaa osallistua kilpailuun hän irtisanoutui virastaan ja alkoi harjoitella juoksentelemalla ympäri Havannan keskusaukiota. Välillä hän hyppäsi saippualaatikon päälle ja pyysi yleisöltä avustusta. Matkalla kisoihin hän hävisi koko kassansa uhkapelissä New Orleansissa. Niinpä hän saapui St.Louisiin liftaamalla. Hänellä ei ollut minkäänlaisia urheiluvarusteita. Maratonin startti viivästyi minuuttikaupalla Carvajalin leikellessä asustaan hihat ja lahkeet. Hän juoksi keveissä kävelykengissä.

Päästyään viimein matkaan Carvajal keskusteli innokkaasti yleisön kanssa murteellisella englannilla. Välillä hän puhuessaan juoksi takaperinkin, jos tarpeellista. Hän olisi saattanut olla jopa voittokunnossa, mutta hän pilasi mahdollisuutensa syömällä kilpailun aikana. Ensin hän kähvelsi toimitsijalta persikoita, sitten hän hyppäsi reitiltä sivuun syömään vihreitä omenoita. Vatsakrampit pakottivat hänet pysähtymään. Tilanteen helpotettua Carvajal palasi takaisin radalle ja juoksi maaliin asti. Hän sijoittui neljänneksi!

Samassa kilpailussa esiintyi maailman kaksi ensimmäistä mustaa afrikkalaista olympiaurheilijaa, zulut Lentauw (Len Taunyane) ja Yamasani (Jan Mashiani). Heidät oli alun perin hankittu paikalle maailmannäyttelyn näyttelyartikkeleiksi Buurisotaa kuvittamaan. Samalla he tulivat edustaneeksi Etelä-Afrikkaa olympiamaratonilla. Lentauw sijoittui yhdeksänneksi, Yamasani kahdenneksitoista. Monille tämä oli pettymys, sillä Lentauwin uskottiin pystyvän parempaan. Nyt vain kävi niin, että iso pahantahtoinen koira hyökkäsi Lentauwin kimppuun ja ajoi tätä takaa mailin verran reitiltä sivuun.

Maalilinjan katkaisi ensimmäisenä amerikkalainen Fred Lorz. Valokuvaajat ikuistivat kuinka presidentti Rooseveltin tytär Alice laakeroi maratonsankarin seppeleellä. Juuri kun Lorz oli ottamassa vastaan mitalinsa, toimitsijat saivat kuulla että Lorz oli nähty puolimatkassa automobiilin kyydissä. Osoittautui, että Lorz oli kärsinyt krampeista, joten hän oli hankkinut itselleen kyydin 15 kilometrin kohdalla. Sitten hän ajoi toisessa ajoneuvossa seuraavat 12 kilometriä, kunnes jäähdytin kiehui yli. Lorz oli tuolloin virkistynyt ja päätti juosta matkan loppuun. Hän korosti, että hänen tarkoituksensa ei ollut huijata ketään. Hän vain ei voinut vastustaa yleisön kannustusta. Lorz asetettiin elinikäiseen kilpailukieltoon, joka peruttiin vuotta myöhemmin. Hän voitti 1905 Bostonin maratonin, ja on syytä uskoa että häntä tarkkailtiin tiiviisti.

Seuraavana maalinauhan katkaisi ensimmäisenä brittiläissyntyinen USA:n edustaja Thomas Hicks. Yleisö ei osoittanut kovin suurta suosiota. Se vasta yritti käsittää, että voittaja oli hylätty. Pikku Alice Roosevelt valmistautui laakeroimaan voittajan uudestaan, mutta siihen hän ei saanut tilaisuutta, koska Hicks jouduttiin kantamaan stadionilta paareilla. 15 kilometriä ennen maalia Hicks oli halunnut jo keskeyttää. Valmentajat eivät antaneet lupaa. Sen sijaan hänelle juotettiin strykniinisulfaattia raakaan munaan sekoitettuna useita annoksia loppumatkan aikana. Loppuvaiheissa Hicksiä pidettiin käynnissä viinan voimalla. Valmentajat käytännöllisesti katsoen taluttivat hänet maaliin ajassa 3.28.53.

St.Louisin kisat olivat sellainen näytös, että KOK järjesti pikimmiten välikisat Ateenassa 1906  saadakseen kisat takaisin raiteilleen. Jää lukijan itsensä päätettäväksi, olisiko ollut parempi, jos koko olympialaiset olisi unohdettu katastrofaalisten vuoden 1904 kisojen jälkeen.

1800-luvun alun maineikkain englantilainen juoksija oli kapteeni Barclay Allerdyce of Ury. Hän kunnostautui muillakin urheilun saroilla, mutta hämmästyttävimpiä olivat hänen juoksu- ja kävelysuorituksensa. Hän voitti 5000 guinean jättipotin vedonlyönnissä painelemalla "vaivattomasti" 90 mailia (145 km) 20,5 tunnissa. Tästä rohkaistuneena hän löi vetoa marssivansa tuhat mailia (1600 km) tuhannessa tunnissa, lepoon ja ruokailuun käytettävä aika mukaan lukien.

Barclay starttasi kilpailupaikaksi valitulla Newmarketin nummella 1.7.1809. Hänen tyylinsä oli omintakeinen. Hän käveli pitkin askelin, miltei laahaten jalkojaan maata myöten. Silloin tällöin hän otti pienet nokoset sohvalla, ja söi murusen iloisten ystävien kanssa. Aamiaiseksi kello viideltä hän imaisi "muutaman litran" väkevää olutta. Lounaaksi hän nautti niinikään olutta. Päivälliseksi himokävelijä nautti vielä enemmän olutta ja muutaman lasin portviiniä. Illalliseksi hän vaihtelun virkistämiseksi imaisi pelkkää olutta, ja aterioiden välillä hän piristi itseään madeiratujauksilla.

Kapteenin marssi Newmarketin ympäri oli tietysti päivän puheenaihe, ja kyläläiset tarjoilivat hänelle auliisti omia kotitekoisia oluitaan, joita he mainostivat paremmiksi ja tukevimmiksi kuin kievareiden vastaavat tuotteet. Barclayn marssi jatkui aikataulun mukaan, ja vedonlyöjien tauluilla hänen osakkeensa nousivat suhteeseen 5:1. Sitten hän alkoi saada rasitusvammoja. Hänen jalkajänteensä kipeytyivät niin, että hän pystyi laahustamaan vain puolitoista kilometriä kahdessakymmenessä minuutissa. Pian hän kuitenkin piristyi, ja jatkoi urakkaansa. Neljäntenätoista päivänä vedonlyöntisuhde oli noussut hänen hyväkseen jo lukemiin 10:1.

Viimeisenä päivänä 10.8.1809 Newmarket oli täynnä katsojia ja rata oli erotettava köysillä. 41 ja 2/3 päivää lähdön jälkeen kapteeni Barclay saapui maaliin, ja oli voittanut avustajineen lukuisissa vedonlyönneissä suuret rahat. Mahtavan marssinsa jälkeen Barclay oli vielä niin hyvässä kunnossa, että hän saattoi miltei heti seurata rykmenttiään Hollannin sotaretkelle.

Barclayn innoittamana kirjoitti Walter Thom 1813 maailman ensimmäisen juoksuoppaan. Sen merkillepantavista neuvoista on syytä mainita urheilijan ruokavalio, jonka tuli koostua kuivasta leivästä, lampaanpaistista, pihvistä ja tietysti väkevästä oluesta. Valmennuksessa olennaisin menetelmä oli laihdutus, joka oli saatava aikaan juoksemisella, aamukävelyllä, hikoilemalla paksujen patjojen välissä, ja käyttämällä risiiniöljyä. Kala, kasvikset, voi, muna, ja juusto olivat ehdottoman kiellettyjä ruoka-aineita, mutta oksennuslääkkeitä neuvottiin käyttämään säännöllisesti.

Väkivahva Barclay menehtyi viisikymmentä vuotta myöhemmin, kun vikuri hevonen potkaisi hänet kuoliaaksi.

Tennesseeläisen Friendsville Academy Foxes -yliopistojoukkueen valmentaja ei juurikaan onnistunut sytyttämään joukkuettaan vuosina 1967-1973, kun hänen joukkueensa sai ansiolistalleen 128 (joidenkin lähteiden mukaan 138) peräkkäistä tappiota. Pahin niistä tuli pistein 71-0. Lähimpänä voittoa joukkue käväisi ottelussa, joka päättyi vain 2-0 -tappioon, mutta valitettavasti ottelun ainoan korin teki Friendsvillen oma pelaaja, joka erehtyi vastustajan korin suunnasta. Tämän jälkeen ymmärtää, että valmentaja pidättäytyi kannustuspuheista, koska hän epäili saavansa joukkueensa vain hermoilemaan.

Kauden 1970 päätteeksi valmentaja nimesi joukkueensa tärkeimmäksi pelaajaksi henkilön, joka ei ollut tehnyt yhtäkään pistettä koko kauden aikana. Toimittaja Douglas S.Looney National Observer -lehdestä halusi ehdottomasti haastattelun tältä ainutlaatuiselta valmentajalta.
- Miten juuri tämä pelaaja voitiin palkita?
- Ei korinteko kaikkea merkitse, eihän.
- Onko yhtään mitään, missä joukkueenne olisi hyvä?
- Eipä juuri.
- Oletteko kuitenkin edistyneet?
- Rehellisesti sanottuna emme.
Toimittajan yrittäessä epätoivoisesti keksiä edes jotakin myönteistä hän ajatteli, että ehkäpä harjoittelu ja nuorten kanssa työskentely sinänsä on palkinto. Niinpä hän pudotti viimeisen kysymyksen:
- Pidättekö valmentamisesta?
Mihin kelpo valmentaja pudotti vääjäämättömän vastauksensa:
- En minä koripallosta niin paljoa perusta.