Amerikkalaisten lehtien Jyviä ja akanoita –palstat olivat korisemassa kuoleman kielissä, kunnes George W. Bush tuli ja pelasti ne. George W. Bushin hämärien ja ristiriitaisten lausumien ansiosta palstatila on jouduttu kaksinkertaistamaan. Oma suosikkini on "Minulla on omat mielipiteeni - vahvat mielipiteet - mutta en ole aina samaa mieltä niistä." Tämä tuntuu kumman tutulta.

Presidentti Bushin suuri edeltäjä alalla ei ollut kuitenkaan mikään poliitikko, vaan filmimoguli Samuel Goldwyn (1882-1974), Metro-Goldwyn-Mayeria monta monituista vuosikymmentä johtanut elokuvatuottaja. Goldwyn muistetaan siekailemattomana liikemiehenä, jolla ei ollut lainkaan muodollista koulutusta, ja jonka hiomattomat tavat ja elohopeamainen temperamentti asetti tiettyjä rajoituksia hänen ystäväpiirilleen. Goldwyn oli kuitenkin taiteellisesti kunnianhimoinen ja hyväksyi sen, että elokuvat ovat kalliita, kunhan vain pidettiin huolta että ne myöskin näyttivät kalliilta.

Kun Goldwynin entinen liikekumppani Louis B. Mayer kuoli, Goldwyn tokaisi että "Syy siihen, miksi niin moni saapui hänen hautajaisiinsa oli että he halusivat varmistua että hän oli tosiaan kuollut." Tämä ilkeys oli Goldwynia vaatimattomimmasta päästä. Ehdottomasti omimmalla alallaan Goldwyn oli käyttäessään sanoja, joiden merkitystä hän ei ymmärtänyt, vertauksia, joiden logiikkaa hän ei oivaltanut, ja lausuessaan kursailemattomia mielipiteitään liikuttavan rehellisellä tavalla.

Samuel Goldwyn liike-elämästä:
Suullinen sopimus ei ole sen paperin arvoinen, mille se on laadittu.
Minä en halua ympärilleni jees-miehiä. Haluan että jokainen kertoo minulle totuuden, vaikka se maksaisi teille työpaikkanne.
Vihaan miehiä jotka aina sanovat minulle "kyllä". Kun minä sanon "ei", pidän miehistä jotka myös sanovat "ei".
Mikään agentuuri ei ole parempi kuin sen kirjanpitäjät.
Olin aina riippumaton, silloinkin kun minulla oli kumppaneita.
Älkää tinkikö kuluissa säästääksenne rahaa.
Mitä enemmän teen töitä, sitä onnekkaammaksi tulen.
Jos olisin tässä bisneksessä vain bisneksen takia, tämä ei olisi bisnestä.
En välitä vaikka se ei tuottaisi mitään. Haluan vain että jokainen mies, nainen ja lapsi Amerikassa näkee sen.
Maksamme hänelle liikaa, mutta hän on sen arvoinen.
Älä ikinä esitä ennusteita, varsinkaan tulevaisuudesta.

Samuel Goldwyn elokuvista:
Sain tänä aamuna monumentaalisen idean, mutta en pitänyt siitä.
Väritelevisio! Pah, en usko sitä ennen kuin näen sen mustavalkoisena.
Älä kiinnitä huomiota kriitikoihin, älä edes sivuuta heitä.
Jokainen ohjaaja puree kättä joka munii kultamunia.
Antakaa pari vuotta aikaa, niin teen tuosta näyttelijättärestä menestyksen yhdessä yössä.
Mene itse katsomaan miksi sitä ei kannata mennä katsomaan.
Jumala luo tähdet. Minä vain tuotan niitä.
Luin osan siitä alusta loppuun.
Tässä minä maksan itseni kipeäksi teille kirjoittajille ja mitä saan vastineeksi? Pelkkää sananvaihtoa.
Jos ihmiset eivät halua mennä elokuviin, kukaan ei voi heitä estää.
Eikö tähän voisi saada uusia kliseitä?
Moderni tanssi on vanhanaikaista.
Meidän komediamme eivät ole mikään naurun asia.
Elokuvat ovat viihdettä. Jos teillä on sanottavaa, lähettäkää se Western Unionin kautta.
Säveltäkää sellaista musiikkia kuin Wagner, mutta kovempaa.
Televisio on nostanut käsikirjoittamisen uudelle alennustilalle.
Miksi ihmisten pitäisi mennä ulos ja maksaa rahaa kurjista kuvista, kun he voivat jäädä kotiin ja katsella kurjaa televisiota ilmaiseksi?
Tämä on tylsää. Sanokaa hänelle, että puhaltaa vähän enemmän eloa kuolinkohtaukseensa.
Tämä musiikki ei kelpaa. Siinä ei ole kylliksi sarkasmia.
Haluamme tarinan, joka alkaa maanjäristyksellä ja etenee siitä kohti kliimaksia.
Päivitetään tämä aikamme tasalle. Käytetään napakkaa 1800-luvun dialogia.
- Miksi täällä on näin likaista?
- Herra Goldwyn, tämä kohtaus tapahtuu slummissa. Slummit ovat likaisia.
- No, tämä slummi maksaa pitkän pennin. Sen pitäisi olla paremman näköinen kuin tavallinen slummi.

Samuel Goldwynin yleisiä viisauksia:
Hyvät herrat, kuunnelkaa minua hitaasti.
Sairaala ei ole mikään paikka sairastaa.
Laajakangas tekee vain huonon filmin kaksi kertaa huonommaksi.
Jokaisen, joka menee psykiatrille, pitäisi mennä tutkituttamaan päänsä.
Älä sodasta välitä, ampumista lukuunottamatta se on ohi.
Tiedoksenne, vastatkaapa yhteen kysymykseen.
Terävä idiootti on aina parempi kuin typerä nero.
Ehdottomasti ehkä.
En ikinä käytä kenkäparia, ennen kuin olen käyttänyt sitä ainakin viisi vuotta.
Jos näytän hämmentyneeltä, se johtuu siitä, että ajattelen.
Jos Roosevelt eläisi, hän kääntyisi haudassaan.
Kahdella sanalla: mahdotonta.
Se on täysin mahdotonta, mutta siinä piilee mahdollisuuksia.
Se on enemmän kuin mahtavaa, se on keskinkertaista.
Kun joku tekee jotakin hyvin, taputtakaa käsiänne! Näin teette kaksi ihmistä onnelliseksi.
Älä paranna sitä flopiksi!
Sano heille että seisovat lähempänä toisistaan.
Miksi ristit poikasi Samiksi? Jokaikinen Tom, Dick ja Harry on nimeltään Sam!
Heitä se pois mielestäsi. Ei aikaakaan, kun se on vain unohdettu muisto.
Aurinkokello? Mitähän ne seuraavaksi keksivät!
Älä päästä tuota pirulaista tänne ennen kuin tarvitsemme häntä seuraavan kerran.

Samuel Goldwynin avomielisiä tunnustuksia:
Olen mennyt sinne, minne ihmiskäsi ei ole kuunaan jalallaan astunut.
Poikamiehen elämää ei naimaton mies kestä.
En ole ikinä pitänyt sinusta ja tulen aina pitämään.
Myönnän auliisti, että en ole ehkä aina oikeassa, mutta en ole ikinä väärässä.
Jos kuolisin nyt tähän paikkaan, olisin maailman onnellisin elossa oleva mies.
Kenenkään ei pitäisi kirjoittaa omaelämäkertaa ennen kuoltuaan.
(Tätä ohjetta hän myös itse noudatti, mutta sitten olikin jo liian myöhäistä.)

Lukemani mukaan George W. Bushkin häviäisi Warren G. Hardingille, joka oli Valkoisen Talon historian kurjin puheidenkirjoittaja. Lukuisat ansioituneet puheidenkirjoittajat olisivat tarjonneet hänelle ystävällistä apuaan, mutta Harding halusi kirjoittaa puheensa itse, koska hänen mielestään vain hän pystyi lähestymään kansaa sen omalla kielellä. Tähän tapaan: "Minä haluaisin hallituksen tekevän kaiken minkä se voi huojentaakseen, sittenkun, yhteisymmärryksessä, molemminpuolisen kiinnostuksen vallitessa, yhteisen hyvän huomioon ottaen, meidän tehtävämme ovat ratkaistut."

Kun Harding kuoli, runoilija e.e.cummings kirjoitti "Ainoa koskaan elänyt mies, nainen tai lapsi, joka kirjoitti yksinkertaisen väitelauseen jossa oli seitsemän kielioppivirhettä, on kuollut."

Suomen Kuvalehti 1925.

Terveisiä vuosilta 1934-1936. Etevät insinöörit ovat juuri kehittäneet iloksemme High Definition –tv-lähetykset. Muita uutisia: markkinoille on ilmaantunut kuvalevyjä, joilta voi seurata kotikatsomoissa kiinnostavaa ohjelmaa ilman että tarvitsee jonottaa elokuvateatteriin. Tänä iltana BBC:ssä: revyytyttöjä ja Disneyn piirrettyjä.

Kuvalevyt ovat meidän päiviimme asti noudattaneet äänilevyjen standardia. Useimmat muistanevat, että CD-kokoisen DVD:n edeltäjä oli LP-kokoinen laserlevy, LD. Mutta laserlevy ei ollut ensimmäinen kuvalevy, jota myytiin kotikatsomoihin. Videolevyjen pioneeri oli Major Radiovision, joka tuli kauppoihin Britanniassa 1934. Yleisin 1930-luvun kuvalevy oli Bairdin vastaanottimen mukana tullut testilevy, jonka avulla vastaanottimen käyttöä saattoi harjoitella. Testilevyssä oli kokoelma liikkumattomia kuvia, osa niistä tunnistettavia, kuten Chaplinin karikatyyri.

J.L.Bairdin 1920-luvulla kehittämä televisiojärjestelmä lähetti suureellista 30 juovan tarkkuista pystykuvaa vastaanottimeen huimalla 12,5 ruudun sekuntivauhdilla. Kuvaputki oli kooltaan puolet tulitikkurasiasta ja kuvan tahdistus tapahtui Nipkowin pyörällä, joka oli iso kiekko, jonka reunaan oli porattu reikiä eri etäisyyksille reunasta. Tällä mekaanisella, itse asiassa karkealla menettelyllä, saatiin kuvalähteestä erotettua juova joka lähetettiin signaalin mukana. Jos lähettimen ja vastaanottimen pyörät kulkivat epätahdissa, kuvasta ei saanut selvää.

1920-1930-lukujen englantilaiset lähetykset tapahtuivat keskiaaltoalueella, joten niitä voitiin seurata harrastajien toimesta Suomessakin vaihtelevalla menestyksellä. Kaiku-lehdessä kerrottiin joulukuussa 1932, että Yleisradion Oulun radioaseman hoitajana toiminut teknikko Martti Selin oli saanut näköradioyhteyden eurooppalaisiin asemiin omarakenteisella vastaanottimella. Myös raumalainen insinööri ja radioamatööri Allan Paanu rakensi toimivan vastaanottimen.

Baird oli kokeillut televisiolähetyksen levyttämistä jo 1927 Phonovision-järjestelmällä. Koska tallennettavaa oli vain 30 kuvajuovaa sekunnissa, tallenteen enimmäistaajuus oli korvin kuultavissa, mikä tarkoitti sitä, että 78 kierrosta minuutissa pyörivälle äänilevylle voitiin tallentaa lähetyksen data. Kuvalevy oli syntynyt. Mutta tämä keksintö ei saanut osakseen yhtä paljon huomiota kuin Bairdin tv-demonstraatio vuotta aiemmin. Äänielokuvahan pystyi paljon parempaan. Bairdin katalogi ei myöskään ollut kovin säkenöivä: Nuken pää, miehen pää liikkeessä, naisen pää liikkeessä. Nerokasta. Kekseliästä.

Uskomatonta kyllä, Bairdin 30-juovaisella pystykuvalla toteutettiin Britannian ja kenties koko maailman ensimmäinen TV-näytelmä, Pirandellon Mies kukka suussa, joka esitettiin BBC:llä 14.7.1930. Kuvaan mahtui vain yksi näyttelijä kerrallaan ja näyttämö kuvitettiin välipiirroksilla. 8 minuuttia 45 sekuntia kestänyt pienoisnäytelmä rekonstruoitiin ja näyteltiin uudelleen 1967. Siihen voi tutustua TV-Dawn –sivustolla.

Mekaanisen tv-kuvan tahdistusongelmista päästiin eroon lisäämällä kuvaan sähköinen synkronointisignaali. Saksassa Telefunken oli päässyt 1935 180 juovan tarkkuuteen ja Englanti oli edelläkävijä maailmassa aloittaessaan High Definition –lähetykset Alexandra Palacesta 2.11.1936. Kuvan resoluutio oli häikäisevät 405 juovaa. Viimeiset 405 juovan lähettimet suljettiin Britanniassa vasta 1980-luvulla. Vuoteen 1939 mennessä Britanniassa oli käynyt kaupaksi 20 000 tv-vastaanotinta. Saksassa vähemmän, mutta siellä tv-lähetyksiä esitettiinkin elokuvateattereissa. Saksa pisti paremmaksi siirtymällä 1937 441 juovan kuvaan, jota käytettiin vuoteen 1943, jolloin Berliinin aseman masto pommitettiin maan tasalle. Ranska päätyi 1938 455:een juovaan. 1939 Berliinin radiomessuilla esiteltiin väritelevisio. Yhdysvalloissa RCA demonstroi väritelevisiota seuraavana vuonna.

Perjantaina 1.syyskuuta 1939 BBC:n TV-lähetykset keskeytettiin "konfliktin ajaksi". Tapauksesta on värikkäitä anekdootteja, kuten tarina puhujasta joka syrjäytettiin kuvasta, ja joka palasi ruutuun seitsemän vuotta myöhemmin lausumaan "Kuten olin sanomassa, kun minut äkillisesti keskeytettiin…" Toisen sinnikkään muistikuvan mukaan BBC:n televisio sammui seitsemäksi vuodeksi kesken Mikki Hiiren – jälleen osoitus animaatioiden vahingollisuudesta ja väkivaltaisuudesta.

BBC:n sotaa edeltäneistä tv-lähetyksistä on olemassa yksi tallenne, joka syntyi onnekkaasti vastoin kaikkia odotuksia. Hyvien radiokelien ansiosta BBC:n tv-signaali kantautui 1938 USA:n itärannikolle RCA:n tv-laboratorioon, jossa matkan varrella vääristynyt kuva tallennettiin 16 millin filmille. Signaalin heijastuminen ilmakehän F2-kerroksen kautta ei ole jokapäiväistä, mutta täysin mahdollista. Itse olen tällä menetelmällä katsonut Suomessa Iranin TV:tä. Mitä satelliitit ovat ja kuka niitä tarvitsee?

Kukaties jo vuoteen 2017 mennessä Suomessakin on tarjolla edullisia, noin parinsadan euron hintaisia televisiovastaanottimia, joissa on modernit tyylikkäät puukuoret, tehokas ja luotettava putkivahvistin ja ajattoman elegantti analoginen mustavalkokuva. Kuva ei pikselöidy! Tekstitys ei takkuile! Siinä olisi riittävästi High Definitionia kaikille, jos tekniikka vain jonakin päivänä vielä yltäisi sellaiseen.

Luin Helsingin Sanomista valtiosihteerin argumentointia teatterikappaleesta ja mieleeni nousi jälleen kysymys, miksi kaikki tämän maan yli 50-vuotiaat huomattavat vaikuttajat ja politiikot ovat koko 2000-luvun tehneet kaikkensa ja ylikin jotta he voisivat osoittaa koko maailmalle, kuinka he ovat menettäneet kaiken järkensä. Heitä ei voi käsittää. Valtiosihteeri joka näkee näytelmässä fasismia tuo mieleen oululaisen kansanedustajan, jonka mielestä oli fasismia sekin että Lordin kohtelusta kimpaantuneet nuoret, joilla ei ikinä ole mahdollisuutta laatia lakeja, käänsivät lehtiä telineissä ylösalaisin. He kummatkin tuntuvat harrastavan selittämätöntä 1970-luvusta paasausta. Yleisönosastoja selatessa vahvistuu mielikuva, että se oli traumaattinen ajanjakso hämmästyttävän monelle. Yleisönosastojen sijasta helpotusta kannattaisi ehkä etsiä ammattiauttajilta (jotka muuten eivät ole ikinä hyväksyneet mielikuvitusta eivätkä taidetta hekään, mutta se on toinen juttu.) Ehkä vain vanheneminen on vaikeaa. Kultaiset noutajatkin saattavat vanhemmiten tulla kiukkuisiksi.

Ilmiö tuntuu olevan yleismaailmallinen. Kuin olisi syntynyt 1960-luvun kaltainen sukupolvien välinen repeämä, jossa osapuolien maailmankuvalla, käsityksellä ympäristöstään, ja edes kielellä ei ole enää mitään yhteistä. Humoristisimmillaan ja vaarattomimmillaan vanhempien polvien äksyily on sellaisissa tapauksissa kuin Bussisetä, joka oli Hong Kongin puheenaihe vuonna 2006.

27.4.2006 kello 23 Kowloonissa nousi bussiin Elvis Ho Yu Hei, 23 v, ja Roger Chan Yuet Tung, 51 v. Ho yritti puhua matkapuhelimeen ja halusi nukkua, mutta hänen edessään omaan kännykkäänsä puhunut kovaääninen Chan teki sen mahdottomaksi. Niinpä Ho teki elämänsä virheen, kun hän kosketti Chania olkapäähän ja pyysi "pomo, puhuisitko hiljempaa". Näinhän maailmassa ei tehdä, kuten Ho pian sai huomata.

- Painu pois tästä bussista! Lähde heti!, vastasi Chan. - Älä kutsu minua pomoksi. Rehellisyyden nimissä, me emme tunne toisiamme. Miksi teit noin? Miksi sinun piti tehdä noin?! Katso, kaikki me kärsimme stressistä tässä yhteiskunnassa. Nyt kun olet käyttäytynyt noin epäreilusti, haluan vaihtaa muutaman sanan kanssasi.
Ho katsoi parhaaksi pysytellä passiivisena ja olla lausumatta montaakaan sanaa. Hän pyrki lopettamaan väittelyn lyhyeen.
- Asia on selvä. Se siitä, kuittasi Ho. 
- Se ei ole tällä selvä.
- Se on selvä.
- SE EI OLE SELVÄ!
- On se selvä.
- ASIA EI OLE TÄLLÄ SELVÄ!!! Asia on käsiteltävä vakavasti! Se on selvitettävä tässä ja nyt. Hyvin yksinkertaisesti sanottuna, kun puhuit puhelimessa, niin keskeytinkö sinut? Miksi sinä keskeytit minut?
- Puhuit liian kovaa.
- Katso, me kummatkin puhuimme puhelimessa. Sanoinko minä sinulle, että puhut liian kovaa ja häiritset muita ihmisiä? Molemmat puhuimme puhelimessa. Kun puhutaan puhelimessa, siinä on kohinaa, mutta sinä, sinun äänesi, meidän äänemme ovat samoja. Aivan, ja keskeytinkö sinut sen takia?
Hiljaisuus.
- Mitä sanot, intti Chan.
Hiljaisuus.
- SINÄ TODELLA KERJÄÄT TAPPELUA! mylvi Chan. – Nussin äitiäsi! Haluatko tapella? Minä olen stressaantunut, olen hyvin hyvin stressaantunut. Miksi suututat minua?
- En tosiaan tarkoittanut…
- Mitä tarkoitat "En tosiaan tarkoittanut?" Pyydä anteeksi heti paikalla!
- Olen pahoillani.
Chan ja Ho kättelivät toisiaan vastentahtoisesti.
- Mutta varoitan sinua, älä loukkaa äitiäni, sanoi Ho käteltyään.
- Ketä minä sitten nussin? Jos tämä on sovittu, miksi varoitat minua? Minä olen raskaasti stressaantunut. Halusin kätellä. Sinä sovit… Sanoit että asia on selvä ja nyt rupeat antamaan varoituksia? Mitä tämä on, kundi? Tässä ei ole mitään järkeä, eikö vain? Nyt kun me olemme paiskanneet kättä…
- Anna kun kerron, vastasi Ho. – Tämä on meidän välisemme juttu. Älä sekoita muita siihen.
- Jos siihen pitää vetää muita mukaan, niin sitten niin tehdään. Jos sinä tykkäät nussimisesta, niin sitten nussit. Jos minä tykkään nussimisesta, niin sitten nussin. Nussiminen on harmitonta. Nussi nussi ja nussi! Pitääkö sinua sen sijaan lyödä kahdesti? Häh? Kun asia on sovittu, se on sovittu. Älä varoittele minua. Miksi varoitit minua?! Olenpa kauuuuhean peloissani. Olen äärimmäisen rasittunut, tiedätkö sen? Jos varoitat minua, se tarkoittaa sitä että asia ei ole sovittu! Meidän pitäisi unohtaa nyt koko juttu, kun olemme kerran iskeneet kättä päälle. Okei?
- Hyvä on. En halua enää puhua sinulle.

Arkipäiväinen kohtaus sai odottamatonta huomiota osakseen, koska käytävän toisella puolella Jon Fong Wing Hang, 21 v, taltioi draaman kamerakännykällään. Video levisi Youtubeen ja Google-videoon ja siitä tuli Hong Kongin puheenaihe, jota käsiteltiin lehdistössä, radiossa ja tv-ohjelmissa. Juttuun tarttuivat myös CNN, Wall Street Journal ja Channel News Asia. Chan puolusti käytöstään väittämällä, että hän oli riidellyt tyttöystävänsä kanssa ja soitti itsemurhien ehkäisylinjalle hakeakseen tukea. Hon mielestä hänen kuulemansa keskustelut käytiin Chanin ja hänen ystäviensä kanssa ja aiheena oli aivan muuta asiat. Lehtien mukaan Chan vieraili Hon toimistossa ehdottamassa että he kaksi hyötyisivät julkisuudesta ja järjestäisivät Bus Uncle Rave Party –tapahtumia. Ho raivostui ehdotuksesta ja ajoi lehtimiehet tiehensä. Joka tapauksessa Chanin purkauksista tuli iskusanoja, joilla alettiin markkinoita videopelejä ja joille internet-kulttuuri keksi uusia luovia käyttätapoja. "Asia ei ole selvä" –soittoäänestä tuli pieni hitti.

Radio TV Hong Kongin äänestyksessä Vuoden Henkilöstä herra Chan sijoittui toiseksi. Huomioitsijat päättelivät, että ilmiöksi noussut bussisedän purkaus kertoo jotakin Hong Kongin elämäntavan luonteesta. Asiantuntija-arvio kuului, että kaksi hongkongilaista sadasta ovat ylistressaantuneita käveleviä aikapommeja, katastrofeja jotka etsivät paikkaa missä tapahtua. Toisten mielestä koko juttu oli vain osoitus todellisten ongelmien puutteesta, joten sellaisia pitää väkisin keksiä, ja siihen tarkoitukseen soveltuu vaikkapa riitely bussissa.

Kiinnostavinta on, että vanhempien hongkongilaisten mielestä nuoren Ho:n hiljaisuutta ja passiivisuutta pidettiin pahempana kuin bussisedän riehumista, koska se todisti että nuoriso on heikkoa ja saamatonta ja pullamössöä – syytös, jota ei voisi kuvitella kuulevansa missään muualla. Eihän?

Kaikki vitsit on kuultu jo Nooan arkissa, joten ainoa vitsi joka todella yllättää, on väistämättä enemmän tai vähemmän antihuumoria. Amerikkalaisessa televisiossa alan taitaja oli Andy Kaufman, jonka show perustui lopulta sille, että esiintyjä piti hauskaa yleisön kustannuksella, eikä toisinpäin kuten konventionaalisessa showbisneksessä on tapana. Humoristista kyllä, juuri tämän takia hän oli vaativampi itselleen kuin moni koomikko pitkään aikaan. Kaufman pani itsensä sataprosenttisesti likoon. Hänen antihuumorinsa tuotti hänelle ruumiinvammoja, murhauhkauksia sekä oikeusjuttuja, katkonaista urakehitystä unohtamatta. Ja jos jotkut pahoinpitelyt ja oikeusjutut olivatkin etukäteen käsikirjoitettuja, niin sehän vain kruunasi kaiken.

Antihuumori näyttää syntyneen 1950-luvulla, jolloin modernia huumorintajua alkoivat määritellä sellaiset tekijät kuin Harvey Kurtzman ja Don Martin. Absurdin ja sairaan huumorin markkinat nousivat kukoistukseen 1960-luvulla, jolloin parodia oli käymässä mahdottomaksi, koska parodian kohteet yhä useammin tekivät sen itse. 1970-luku kuuluikin sitten Andy Kaufmanille. Valitut Palat oli mukana sormi ajan valtimolla, kun se 1950-1960-luvun vaihteessa julkaisi totisen artikkelin, jossa pahoiteltiin järjettömien vitsien suosiota ja annettiin ohjeita, kuinka huumorintajua voi kehittää. Kaikessa ällistyttävässä huumorittomuudessaan se on ratkihauskimpia artikkeleita, mitä Valituissa Paloissa on koskaan ilmestynyt.

Amerikkalaisessa perinteessä klassisin maailman huonoin vitsi on "Ei saippuaa radio", joka eri versioineen on vaikuttanut ainakin noin vuodesta 1966 alkaen. Asiallinen tutkimus on  pystynyt osoittamaan, että vitsi on vanhempi (itse idea aivan varmasti), mutta vitsin keksijäksi voi paremman puutteessa nimetä Les Luhringin, jolla on väitteelleen todistajia. "Vannon Jumalan nimeen, minä keksin alkuperäisen "Ei saippuaa, radio"-vitsin joskus 15-16-vuotiaana. Vakuutan, että en ollut kuullut sitä aikaisemmin, eikä minulla ole aavistustakaan mistä se tuli päähäni."

Vitsin vitsi on siinä, että sitä ei ole. Juttu menee näin: "Kaksi norsua on kylpyammeessa. Toinen kysyy "Missä on saippua?" Toinen vastaa "Ei saippuaa, radio."

Hienostuneimmassa muodossaan elävälle yleisölle kerrottuna mokoma "vitsi" muuttuu psykologiseksi kokeeksi. Siihen tarvitaan muutama avustaja, kertoja ja uhri. Kertoja avustajineen valitsee uhrin, taivas tietää mistä syystä, ja kertoo hänelle tämän maailman mojovimman jutun. Avustajat repeävät nauramaan yhdessä kertojan kanssa. Oletus kuuluu, että sekunnin murto-osassa naurun alettua uhri alkaa itsekin nauraa mukana, ehkä miettien samalla mitä hittoa hän oikein tekee.

1982 USA:ssa esitettiin TV:ssä sketsishowta nimeltä No Soap Radio. Shown nimi oli suomennettu mitä kekseliäimmällä tavalla "Huone saippuatta radiolla". Hämmennystä lisäsi, että ohjelma korvasi Suomessa aiemmin samalla paikalla esitetyn satiirisen saippuasarjan Kupla (Soap). No Soap Radion sketseistä mieleenjäänein tapahtui konserttitalossa. Vanha rähjäinen pummi käy viluissaan sisään takaovesta ja huomaa äkkiä olevansa lavalla flyygelin vieressä. Pummi katselee soitinta, istuutuu sen ääreen, ja alkaa uteliaana soittaa. Hän soittaa upeasti. Hän antaa täydellisen esityksen, josta ei löydä mitään huomautettavaa. Yleisö antaa raikuvat aplodit. Pummi kumartaa hämillään. Kuva pakenee pimeän katsomon läpi salin ovelle, jossa näkyy mainosjuliste "Vanha rähjäinen pummi soittaa Mozartia".

Perinteen mukaisesti suuri osa ei saippuaa radio –epävitseistä kuvaa eläimiä kylpyammeessa. Vuosikymmenien varrella juttu on muuntunut sisältämään viittauksia muihin vitseihin, jopa nopeasti ikälopuksi kulunut hehkulamppujuttu on tullut mukaan. Varsin pian jutun muunnelmissa tapaa sisäpiirin vitsin piirteitä. Koko hienouden tajuavat ne, jotka ovat kuulleet epähauskan jutun aiemminkin. Kaikkein tehokkain juttu on, kun sen kehittelyssä luodaan vääriä odotuksia puhumalla vaikkapa pienestä jääkarhunpennusta ja isosta vaarallisesta jääkarhusta, tai kolmesta apinasta, joista apinaa nro 2 ei koko jutussa edes tarvita lainkaan.

Kaverilla on huone asuntolassa. Hän haluaa ottaa suihkun ja huutaa alakertaan emännälle: "Ei ole saippuaa." Emäntä vastaa: "Ei saippuaa, radio." (Bill Sanders, 1940-l.)

Nainen istuu kylpyammeessa ja mies kävelee sisään. Ei saippuaa, radio. (Susan Bonhomme, 1940-1950-l.)

Kaksi norsua on kylpyammeessa. Toinen kysyy "Missä on saippua?" Toinen vastaa "Ei saippuaa, radio." (Sheila Harding, 1952)

Kaksi karhua istuu kylpyammeessa. Toinen karhu sanoo toiselle "Annatko saippuan". Toinen vastaa "Et sinä halua saippuaa, sinä haluat radion." (Marty Payton, 1954)

Mitä norsu sanoi toiselle kylpyammeessa? Ei saippuaa, kelloradio. (Anita Bigelow, 1958)

Kaksi jääkarhua on Pohjoisnavalla. Jäähän ilmestyy railoja ja lautat ajelehtivat omille teilleen, toinen Atlantille, toinen Tyynellemerelle. Jääkarhut luulevat että he ovat hukassa. Sitten he ajautuvat Etelänavalle ja tapaavat jälleen toisensa. "Hei!" huutaa toinen. Toinen vastaa "Ei saippuaa, radio." (J.Schuyler, 1962)

Kaksi pingviiniä istuu kylpyammeessa. Toinen pingviini sanoo toiselle: "Annatko sitä saippuaa". Toinen vastaa: "Näytänkö minä muka kirjoituskoneelta?" (1971)

Kaksi hippiä istuu kylvyssä. Toinen sanoo: "Hei mies, anna saippuaa." "Toinen vastaa: Ei saippuaa! Radio!" (Dave Benjamin, 1972)

Kolme jääkarhua oli jäävuorella. Ensimmäinen juoksee jäävuorta alas ja hyppää jäiseen mereen ja huutaa "Jihuu!". Toinen juoksee perässä, hyppää jäiseen mereen ja kiljaisee "Jihuu!". Kolmas jääkarhu juoksee heidän peräänsä, hyppää jäiseen mereen ja karjaisee "Radio!". (Virginia Dodier, 1973)

Pingviini ja jääkarhu istuvat jäävuoren päällä. Pingviini huutaa "Radio!" ja sitten ne molemmat hyppäävät veteen." (Lynette Hays, 1975)

Olipa kerran violetti kuningas ja violetti kuningatar jotka elivät violetissa linnassa. Eräänä päivänä violetti kuningatar sanoi violetille kuninkaalle "Menen kylpyyn". Violetti kuningas kääntyi violetin kuningattaren puoleen ja sanoi "Ei saippuaa, radio". (Peter Sklar, 1975)

Kirahvi on kylvyssä ja norsu kävelee sisään. Kirahvi pyytää norsulta saippuaa, ja norsu vastaa "Ei saippuaa, radio." (Cary Kaplan, 1984)

Kolme apinaa istuu kylpyammeessa. Ensimmäinen apina sanoo kolmannelle apinalle "Antaisitko saippuan". Kolmas apina vastaa "Olenko minä mukamas kirjoituskone?" (Richard Allen, 1994)

Kaksi ankkaa on kylpyammeessa. Ensimmäinen sanoo "Hei, anna tänne saippua." Toinen vastaa "Radio? Mikä radio?" (Laura Bennett, 1996)

Kaksi nunnaa on kyvyssä. Ensimmäinen kysyy "Missä on saippua?" ja toinen vastaa "Kyllä vain, eikö totta?" (1996)

Kaksi pingviiniä seisoo jäävuoren laella. Jäävuori halkeaa äkisti kahtia ja pingviinit alkavat ajelehtia eroon toisistaan. Juuri kun he ovat kadottamassa toisensa näkyvistä, toinen huutaa "Pizza!" (David Goss, 1996)

Kaksi pingviiniä on kylpyameessa. Toinen sanoo "Annapa saippua." Toinen vastaa "Näytänkö minä hehkulampulta?" (2003)

Kaksi pandakarhua istuu ammeessa. Toinen sanoo toiselle "Ojentaisitko saippuan." Toinen vastaa "Kuvitteletko että minä olen jokin radio?" (2003)

Jääkarhunpentu lepää nukkumassa jäätiköllä, kun äkkiä jää halkeaa ja vyöryy jäävuorena merelle. Jäävuori lipuu lähelle hyvin pientä toista jäävuorta, jolla istuu valtavan iso, voimakas ja pahansisuisen näköinen jääkarhu. Pikku jääkarhu alkaa vapista pelosta, kun hänen jäävuorensa lipuu aina vain lähemmäksi ja lähemmäksi valtavaa jääkarhua. Juuri kun pikku jääkarhu on joutunut iskuetäisyydelle, valtava jääkarhu avaa suuren kitansa ja karjaisee lujalla äänellä "EI SAIPPUAA RADIO".  (Gardin Carroll, 2004)  

Jos tämä ei naurata, tai on liian modernia arvoisan lukijan makuun, niin siinä tapauksessa voi aina turvautua vanhempiin konsteihin kuten metahuumoriin. Suomalainen, ruotsalainen ja norjalainen tulevat yhdessä baariin. Baarimikko silmäilee jokaista tulijaa yksitellen ja kysyy sitten "Onko tämä jokin vitsi?".

http://xenon.stanford.edu/~hays/nosoap.html

James Brooksin elokuvassa Broadcast News – Suora lähetys (1987) William Hurt esittää nousevaa TV-journalistia, joka tekee dramaattisen ja tunteisiin vetoavan raportin, josta syntyy ammatillinen skandaali. Haastattelun aluksi Hurt kertoo haastateltavalle, että hän tulee haastattelun aikana nyökyttelemään päätään kuin idiootti, mikä onkin yleinen tapa. Haastateltavan tarina on dramaattinen. Kuvaaja toteaa päätteeksi, että olisi ollut hienoa jos Hurt olisi puhjennut kyyneliin. "Odotapa hetki", sanoo Hurt. Kameramies alkaa kuvata kuinka kyyneleet valuvat pitkin Hurtin poskia. Valmiiseen raporttiin leikattiin Hurtin kyyneleet keskelle haastattelua.

Kun Holly Hunter saa nähdäkseen haastattelun raakamateriaalin, hän alkaa kirkua kauhusta ja raivosta. William Hurt oli menetellyt journalistiselta kannalta epäeettisesti.  

Taas yksi niitä asioita, joiden väitettyä paheksuttavuutta minun on mahdotonta ymmärtää.

Mitä on TV-raportti? Kuvataan levottomuuksia tai mielenosoituksia ja paetaan hengissä pois paikalta. Uutisiin tästä materiaalista toimitetaan 90 sekunnin mittainen pätkä. Sitten materiaalista leikataan pidempi ja yksityiskohtaisempi viiden minuutin raportti ajankohtaisohjelmaan. On hyvin mahdollista, jopa todennäköistä, että lyhyestä ja pidemmästä versiosta saa eri käsityksen tapahtumien luonteesta ja motiiveista. Kummassakin tapauksessa materiaalia on valikoitu, leikattu, karsittu, toimitettu juontevaksi ja lisätty päälle selitys siitä mitä meidän väitetään näkevän. Tämä ei kuitenkaan ole journalistisesti epäeettistä, kuulemma.

Syyskuussa 2007 syntyi kohu, kun BBC myönsi, että veteraanitoimittaja Alan Yentob on taideohjelmasarjaasaan Imagine leikannut itsensä nyökyttelemään haastatteluihin, joita hän itse ei ole tehnyt. Yentob on puolustanut asiaa sillä, että hän ei itse ehdi joka paikkaan, mutta hän on kuitenkin sarjan toimittaja, ja sitä paitsi kaikki muutkin tekevät niin. BBC valittaa, että se on "syvästi huolestunut tällaisesta merkittävästä kontrollin epäonnistumisesta, joka murentaa BBC:n täsmällisyyteen ja vilpittömyyteen nojaavia arvoja."  

Olen sitten dorka, mutta mieleen tulee lähinnä, että olisi aihetta huolestua vakavasti siitä, että on olemassa näin käsittämättömän arvovaltaisia hölmöjä, jotka yksinkertaisuudessaan tuntuvat pitävän journalismia rehellisempänä kuin mitä se on rehellisesti koskaan ollutkaan.

Yentob katsoo hyväksi leikata kuvaan karvaista naamaansa tärisemässä ylös alas kuin vieteriukko. Hyvä, ja entä sitten? William Hurtin roolihahmo maustaa raporttiaan sentimentaalisilla reaktioilla. Hyvä, ja entä sitten? Onko kummassakaan tapauksessa linssiluteena kuvassa tapittavien toimittajien olemuksella mitään tekemistä haastateltavan kertoman varsinaisen asian kanssa? Ei. Minun puolestani Alan Yentob ja William Hurt olisivat voineet vaikka ruveta strippaamaan ja maalata vartalonsa sinisellä lateksimaalilla kesken haastattelun, jos siltä tuntuu.

Näyttää siltä, että tärkeää ei ole se, mitä kerrotaan ja miksi juuri tämä kerrotaan, kaikista maailman aiheista, mutta yksityiskohtaista mielenkiintoa osoitetaan kysymykseen, miten se kerrotaan. Täällä Radio Pyongyang. Uutisemme ovat ehkä valikoituja, mutta ne on sentään esitetty arvovaltaisesti.

Minullapa on käytännöllinen ehdotus. Kielletään kertakaikkisesti TV-haastattelijaa esiintymästä kuvassa, niin päätään hetkutellen kuin pannunmyssy päässä kuin vaatteitaan riisuen. Ongelma ratkaistu.

BBC:n ratkaisu on ollutkin tämänsuuntainen. Kaikki toimittajien neuroottiset päännyökytyskohtaukset on nyt kielletty. Onko ajankohtaisjournalismin objektiivisuus (mikä objektiivisuus?) tällä pelastettu, siihen kysymykseen antaa lisävalaistusta aina yhtä hirtehisen Toby Youngin kertomus kokemuksistaan BBC:n Watchdog-ohjelmassa, jossa käsiteltiin kriittisesti maailman polttavinta ongelmaa, turhuuksien turhuutta nimeltä Facebook. Minulla ainakin oli hauskaa.
Toby Young pitää BBC:tä pilkkanaan.

1972 Apollo 15:n miehistön käytyä kuussa voitiin todeta kaksi asiaa. Ensinnäkin Yhdysvaltojen avaruushallinto oli käyttänyt pitkän pennin avaruusohjelmaansa, joka oli kansallinen ylpeydenaihe ja ihmiskunnan maineteko. Toiseksi Apollo 15 oli harrastanut avaruusmatkailun ohessa toimintaa, joka voitiin katsoa kaupalliseksi liiketoiminnaksi. Tämähän oli markkinataloutta kannattavan Amerikan yleisen mielipiteen mielestä kuohuttavaa.

Oikeusministeriön pyynnöstä Apollo 15:n miehistön toimista tehtiin selonteko. Paitsi että miehistö oli vienyt kuuhun taideteoksen "Fallen Astronaut" (pieni metallitaos Soyuz 11:n onnettomuudessa menehtyneiden kosmonauttien muistoksi), astronautti David Scott oli kantanut kuussa mukanaan ranne- ja taskukelloa. Asianosaisia kiellettiin paljastamasta kellojen valmistajaa. Mutta kaikkein kiintoisinta kuussa käynyttä materiaalia olivat erikoisleimakuoret.

Virallisia kuussa käyneitä kuoria oli 243 kappaletta. Kaksi kuorista Scott leimasi julkisesti USA:n postihallinnon pyynnöstä. Toinen kuorista käväisi kuussa. Toinen, varakappale, kiersi kuun radalla. Molemmat kuoret palautettiin USA:n postille.

Alfred Worden toi kuuhun mukanaan ystävänsä omistaman Wrightin veljesten muistokuoren, jossa oli Orville Wrightin nimikirjoitus. Hän palautti kuoren omistajalleen kuumatkan jälkeen.

James Irwinillä oli mukanaan yksi kuori, johon oli leimattu "käynyt kuussa", ja johon oli liimattu ensimmäisen kuumatkan kunniaksi julkaistu postimerkki. Kuoren omistaja oli entinen astronautti Richard Gordon, jonka omistukseen kuori palautettiin matkan jälkeen.

Kahdeksan kolmiapilan kuvalla painettua kuorta oli leimattu "Tämä kuori on lentänyt kuuhun Apollo 15:n mukana – Jim Irwin". Kaksi niistä lahjoitettiin NASAn työntekijöille ja loput kuusi jäivät Irwinin haltuun.

87 kpl Apollo 12-aiheisia kuoria kulki mukana Irwinin toimesta. Hänelle kuoret oli luovuttanut postimerkkien keräilijä rva Barbara Gordon, joka sai kuoret takaisin matkan jälkeen.

Worden vei mukanaan kuuhun 144 kpl Apollo 15-kuoria, joista sata oli painettu kuva-aiheella, joka esitti kuun 15 eri vaihetta ja joissa oli lähetys- ja saapumisleima. Nämä kuoret oli valmistanut Wordenin ystävä, filatelisti F.Herrick. Herrick oli ehdottanut että ensipäivänkuoret pidettäisiin tallessa muutamia vuosia jona aikana niiden arvo nousisi. Miehistöä noutamaan saapuneen USS Okinawan kannella astronautit ostivat ylimääräisiä 8 centin postimerkkejä jokaiseen kuoreen ja leimauttivat ne laivan postitoimistossa. Lentäessään Havaijilta Houstoniin astronautit kirjoittivat kuoriin nimikirjoituksensa. 16 kuorta oli repeytynyt tai turmeltunut ja ne tuhottiin. Worden luovutti 28 kuorta ystävilleen. Sitten hän antoi Herrickin omistukseen 40 kuorta ja luovutti jäljelle jääneet 60 Herrickin kassakaappiin myytäväksi myöhemmin. Herrick ilmoitti lausuntonaan, että hän on henkilökohtaisesti myynyt kolme kuorta, lähettänyt "useita" Eurooppaan huutokaupattavaksi, ja myynyt kymmenen postimerkkiliikkeisiin. Herrickin ansiot näistä liiketoimista olivat 7175 dollaria. Myöhemmin Worden pyysi Herrickiä palauttamaan kassakaappiin talletetut 60 kuorta, jotka ovat nyt NASAn takavarikoimia.

Epävirallisia kuoria kuumatkalla kävi kerrassaan 398 kappaletta. Nämä olivat keveitä lentopostikuoria, joissa oli Apollo 15-leima ja ilmavoimien tunnus. Selvityksessä oli ilmennyt, että kuoret oli tilannut "yksityisesti palkattu PR-mies", jolla oli paljon ystäviä NASAn astronauttien piirissä.

Nämä 398 kuorta oli pakattu asianmukaisesti matkaa varten ja tuotu Apollo 15:n kannelle Scottin avaruuspuvun taskussa. Jokaisessa kuoressa oli 10 centin "Ensimmäinen ihminen kuussa" –merkki, ja ne oli leimattu Kennedyn Avaruuskeskuksen postitoimistossa varhain aamulla Apollo 15:n lähtöpäivänä 26.7.1971. Näitä kuoria ei oltu merkitty Scottin matkatavaroihin. Jos ne olisi merkitty, ne olisi todennäköisesti hyväksytty rutiiniluontoisesti, kuten yllämainitut 243 virallista kuorta.

USS Okinawalla astronautit ostivat kahdeksan centin postimerkkejä ja liimasivat ne näihin kuoriin. Sen jälkeen ne leimattiin laivan postitoimistossa päivämäärällä 7.8.1971 ja matkalla Havaijilta Houstoniin astronautit kirjoittivat niihin nimikirjoituksensa. Sadassa kuoressa, joissa luki valmiina "Laskeutunut Hadleyhin 30.7.1971, Dave Scott, Jim Irwin" on lisämerkintä "Täten todistetaan että tämä kuori oli mukana Falconissa Hadleyn vuorijonolla, kuussa, 30.7.-2.8.1971", mikä on vahvistettu julkisen notaarin allekirjoituksella. Nämä kuoret myöhemmin ilmaantuivat Euroopan postimerkkimarkkinoille.

Tutkimuksissa selvisi, että saksalainen Herman E. Sieger, huomattava eurooppalainen postimerkkikauppias, oli ystävystynyt H. Walter Eiermannin kanssa vieraillessaan Cape Kennedyssä 1970. Eiermann oli ollut pitkään töissä Cape Kennedyssä ja tunsi hyvin astronautit. Alkuvuodesta 1971 Sieger päätteli, että kuussa käyneillä erikoisleimakuorilla olisi suurta markkina-arvoa ja hän lähestyi Eiermannia asiassa. Niinpä keväällä 1971 Eiermann ehdotti Apollo 15:n miehistölle, että he veisivät mukanaan kuuhun erikoisleimakuoria hänen lukuunsa. Asronauteille annettiin ymmärtää, että kuorien olemassaolo salattaisiin, kunnes Apollo-ohjelma oli päättynyt. Vastineeksi Eiermann tarjosi palkkiota, noin 7000 dollaria säästötilillä. Astronautit suostuivat ehdotukseen ja päättivät viedä mukanaan 300 kuorta lisää henkilökohtaiseen käyttöön.

2.9.1971 Scott postitti 100 mainittua kuorta Eiermannille, joka tuona hetkenä asusti Stuttgartissa. Eiermann toimitti kuoret Siegerille. Sieger maksoi kuorista määrittelemättömän summan ja laittoi kuoret myyntiin. Marraskuuhun 1971 mennessä 99 kuorta oli myyty noin 1500 dollarin kappalehintaan. Kun astronauttien tietoon tuli, että kuorilla oli tehty Saksassa kauppaa, Scott soitti Eiermannille ja pyysi kaupankäynnin lopettamista ja kuorien palauttamista. Sillä välin Eiermann avasi jokaiselle astronautille 7000 dollarin säästötilin saksalaiseen pankkiin. Helmikuussa 1972 astronautit päättivät kieltäytyä rahoista.  Jäljelle jääneet 298 kuorta ovat NASAn hallussa.

(NASA:n selvitys USA:n oikeusministeriölle, 1972)

Muuten, kuvassa näkyvä kuori on todennäköisesti väärennys.

Sarjassamme "aiheita joista muistan nähneeni joskus tv-dokumentin, jonka nimen ja päähenkilön olin jo unohtanut, kunnes sattumalta törmäsin aiheeseen uudestaan ja tunnistin sen."

Belgialainen Paul Otlet (1868-1944) elätteli haavetta. Hän kuvitteli keskuksen, johon kerättäisiin kaikki maailman tieto, joka olisi siististi luetteloitu ja vapaasti käytettävissä. Kirjasto ei yksin riittänyt. 1900-luvun vaihteessa tiedettiin hyvin, mitkä olivat kirjojen ongelmat. Kuten Otlet kirjoitti: "(a) kirjat esittävät vain osan tieteellisestä tiedosta ja vain osan tieteestä. (b) kirjoissa on niin väärää kuin oikeaa tietoa. (c) kirjat toistavat samoja asioita. (d) kirjat eivät kokoa yhteen tietoa, joka hajaantunut ja pirstaloitunut lukemattomiin eri lähteisiin. (e) kirjat eivät järjestä tietoa tärkeysjärjestykseen."

Otlet oli James Joycen ja Giambattista Vicon tavoin entinen jesuiittakoulun oppilas. Heille oli yhteistä nähdä maallisen maailman tietämys rajallisena ja hallittavana alueena, joka oli mahdollista koota summaksi, kirjastojen kirjastoksi. Tehtävä oli valtava, mutta sen avaamat näköalat olivat niin kiehtovia, että oli vaivan arvoista yrittää.

Otletin ratkaisu oli muokata amerikkalaista Deweyn laatimaa kirjastojen luokitusjärjestelmää. Laajentamalla ja syventämällä sen kategorioita voitiin kattaa kaikki inhimillisen tiedon alat. Rakenteessa esiintyi kaikki ne edut, joita Otlet toivoi. Pääluokan ensimmäiset asiat olivat perustavaa tietoa. Mitä syvemmälle kapeampiin ja erikoistuneimpiin haaroihin mentiin, sitä vähemmän yleispätevää tieto oli, ja tämän näki suoraan luokitustunnuksesta. Jos kaikki tämä tieto koottaisiin järjestelmällisesti 10 x 15 sentin vakiokokoisille kortistokorteille, ne voitaisiin sijoittaa samaan paikkaan. Otlet kuvitteli jopa 1900-luvun alussa, että kenties tulevaisuudessa puhelinlinjojen välityksellä jonkinlaisella "sähköisellä kaukoputkella" kävisi päinsä selata kirjaston sisältöä matkojenkin päästä. Tiedon kokoamiseen eri lähteistä tarvittiin menetelmä, jollaista ei ollut olemassa, joten hänen piti itse kehittää sellainen. Otlet kutsui sitä nimellä "linkki".

Otletilla oli hyvät suhteet Belgian ja Ranskan tiedepiireihin ja muutaman nobel-palkitun kuuluisuuden kuten Henri La Fontainen ystävyys puolellaan. He perustivat yhdessä Kansainvälisen Informatiikan ja Dokumentaation Liiton. Kuningas Leopold II kiinnostui ajatuksesta. Kun Brysselissä järjestettiin maailmannäyttely 1910, Otletin maailmankirjasto Mundaneum avasi ovensa. Siellä, Otlet mainosti, tulisi avautumaan panoraama koko maailman historiaan ja tietämykseen. Pelkkä olemassaolevan materiaalin järjesteleminen ei riittänyt. Tulevaisuuden varalta palkattiin elokuvaajia, joiden tehtävä oli taltioida aikansa merkkimiehiä. Maailmannäyttelyn yhteydessä siihen oli mainio tilaisuus. Samalla otettiin ainoat elokuvatut otokset Paul Otletista. Hän huomasi kameran ja luikki ärsyyntyneenä kuvasta pois.

Parhaaseen aikaan 1919, jolloin Brysseli oli innolla mukana kilpailemassa Kansainliiton asemapaikasta, Mundaneum käsitti 150 huonetta Brysselin Palais de Cinquantenairessa. Jonkin ajan päästä Mundaneum joutui muuttamaan kansallisen kuminäyttelyn tieltä. Matka jatkui aina ahtaampiin tiloihin ja lopulta pysäköintihalliin. Mundaneumin kannattaja Le Corbuisier suunnitteli uudet piirustukset laitokselle, joka oli määrä rakentaa Geneveen Kansainliiton naapuriin, mutta tämä ei ikinä toteutunut.

Vielä 1934 Otlet suunnitteli työaseman oppineelle. Se oli pyöränmuotoinen liikkuva kirjoituspöytä, jonka ääressä saattoi navigoida miljoonien ja taas miljoonien kortistokorttien läpi. Työskentely-ympäristöä ei oltu suunniteltu pelkästään tiedonhakua varten. Se teki mahdolliseksi luoda kytkentöjä korttien välillä. "Linkit dokumentteihin, jotka johtavat toisiin dokumentteihin, luovat sen, mitä on mahdollista kuvata Universaaliksi kirjaksi." Mutta nyt oli liian myöhäistä. Belgian valtio ei ollut enää kiinnostunut asiasta ja laitos ei tuottanut voittoa. Mundaneum sulki lopullisesti ovensa 1934.

Tuoreimmat sähkeuutiset Ameriikasta antaisivat ymmärtää, että viimeisen kymmenen vuoden aikana olisi kehitetty tietynlaista elektronisilla kaukoputkilla käytettävää hajautettua universaalikirjastoa, mutta sen täytyy olla kusetusta, sillä kuka kirjoittaisi mitään ilmaiseksi.

 

Toukokuussa 1991 Bostonin yliopiston tiedotusopin tiedekunnan dekaani J. Joachim Maitre katsoi aiheelliseksi pitää puheen aiheesta Amerikan kulttuurin rappio. Journalismikoulutuksen pää puhui vakavaan sävyyn moraalista ja etiikasta tuhannelle journalismin opiskelijalle.

Sattuipa vain nyt niin hauskasti, että herra Maitren puheeseen sisältyi 15 kappaletta, jotka oli otettu suoraan änkyrältä elokuvakriitikolta Michael Medvediltä häntä nimeltä mainitsematta. Timesin reportteri Fox Butterfield toi tapauksen julki. Näin moraalista ja etiikasta suureen ääneen julistaneen dekaani Maitren oma moraali asettui outoon valoon. 

Sattuipa vain nyt niin hauskasti, että herra journalisti Butterfield oli lainannut omaan juttuunsa osia Boston Globen artikkelista Maitren plagiarismista, Boston Globea mainitsematta. The Times tunnusti, että hra Maitren puheen lainausten lisäksi artikkelissa oli lainattu viittä kappaletta, jotka muistuttivat läheisesti viittä kappaletta Globen artikkelista. Kyseiseen aikaan Butterfield oli Timesin Bostonin toimituksen päällikkö.

En muista kuolemaksenikaan, mistä tämän jutun luin, mutta jotakuinkin näin tapahtumat etenivät. Olisin halunnut kirjoittaa enemmänkin plagiarismista, mutta pelkäänpä, että se on jo tehty. Itse asiassa jokaista käyttämääni sanaa on käytetty suomen kielessä jo aiemminkin, joten joudun miettimään, miten asiasta voisi ylipäätään kertoa sanaakaan.

Lasipullo vaikuttaisi hauraimmalta ja huonoimmalta kapistukselta, mikä konsanaan on merta kyntänyt. Kuitenkin lasi kestää useimpiin käytännöllisiin tarkoituksiin lähes ikuisesti.  
Pullo on muodoltaan liki ihanteellinen säiliö kestämään kovaakin kohtelua. Tiiviisti suljettuna se kelluu yli ihmisiän. Avomerelle lähetetyn pullopostin reittiä on mahdotonta ennakoida. Kahdesta samaan aikaan Brasilian rannikolla liikkeelle lähetetystä pullosta toinen tailvalsi 130 päivää ja päätyi Afrikan rannikolle. Toinen suuntasi lähes vastakkaiseen suuntaan ja päätyi 190 päivän kuluttua Nicaraguaan.

Benjamin Franklin käytti pullopostia merivirtojen kartoitukseen. Amerikan siirtokuntien postimestarina Franklin oli ihmetellyt, miksi amerikkalaiset kirjeet pääsivät perille Englantiin nopeammin kuin englantilaiset kirjeet Amerikkaan. Franklinille selvisi, että amerikkalaiset valaanpyyntäjät olivat paremmin perillä merivirroista ja osasivat hyödyntää niitä. Franklin päätti tutkia asiaa pullopostilla. Hän lähetti Golf-virran vietäväksi pullotettuja lentolehtisiä, joissa löytäjää pyydettiin kertomaan löytöpaikka ja palauttamaan viesti Franklinille. Tulosten perusteella syntyi Golf-virran kartta, joka ei ole Franklinin päivistä olennaisesti muuttunut.

Ennätyksellisin tunnettu pullon tekemä matka on 25 000 kilometriä. Pullo, joka tunnetaan nimellä Lentävä Hollantilainen, laskettiin alun perin liikkeelle eteläisellä Intian valtamerellä 1929. Saksalainen tiederetkikunta sijoitti läpinäkyvään pulloon viestin, jossa pyydettiin olemaan rikkomatta pulloa ja laskemaan se uudestaan vesille, kunhan löytäjä ilmoittaa missä ja milloin hän löysi pullon.

Ilmeisesti pullo löysi itään kulkevan merivirran, joka johdatti sen Etelä-Amerikan eteläkärkeen. Sieltä se laskettiin liikkeelle useita kertoja. Lopulta pullo löysi reitin Atlantille, ohitti Etelä-Afrikan, ja palasi Intian valtamerelle, ohitti alkuperäisen vesillelaskupaikkansa ja rantautui kuuden ja puolen vuoden matkanteon jälkeen Länsi-Australiaan 1935.

Kuningatar Elisabeth käytti pullopostia tiedusteluraporttien lähettämiseen. Yhden kerran viesti tuli perille. Kuningatar kauhistui kuullessaan, että venemies Doverissa oli lukenut sen toimittaakseen sen eteenpäin. Niinpä Elisabeth nimitti virkaan virallisen Pullojen Avaajan ja määräsi että viestipullojen avaaminen ilman valtuuksia johtaa kuolemanrangaistukseen.

Japanilainen merimies Chusonuke Matsuyama kärsi haaksirikon 1784. Hän ja 44 toveriaan rantautuivat Tyynenmeren asumattomalle koralliriutalle, jossa he nääntyivät nälkään. Ennen kuolemaansa Matsuyama kaiversi puunkappaleelle selonteon kohtalostaan. Sitten hän sinetöi viestin pulloon ja heitti sen mereen. Uutiset pääsivät viimein perille 1935, kun Matsuyaman lähettämä pulloposti löydettiin rannalta samasta kylästä, jossa Matsuyama oli syntynyt.

Mainen rannikolta löydettiin 1944 viesti jossa luki ”Aluksemme uppoaa. SOS:iin ei vastattu. Tämä taitaa olla loppumme. Ehkä tämä viesti jonakin päivänä pääsee Yhdysvaltoihin.” Viesti tunnistettiin lähetetyksi hävittäjä USS Beattylta, joka torpedoitiin jossakin Gibraltarin luona 6.11.1943.

1953 Tasmaniasta löydettiin pullopostia, jonka olivat lähettäneet australialaiset sotilaat matkalla Ensimmäisen maailmansodan rintamalle Ranskaan. Erään sotilaan äiti tunnisti kirjeestä 1918 kaatuneen poikansa käsialan.

1875 kanadalaisella parkilla Lenniellä puhkesi kapina. Laivan päällystö tapettiin. Perämiehen henki säästettiin, koska hän osasi navigoida. Perämies pudotti vaivihkaa mereen pullopostia, jossa kerrottiin tapausten kulku. Kun Ranskan rannikko tuli näkyviin, perämies vakuutti miehistölle, että he olivat saapuneet Espanjaan. Ranskan viranomaiset, jotka olivat saaneet viestin, valtasivat laivan ja pidättivät kapinoijat.

1950-luvun lopulla nuori ruotsalainen seilori Åke Viking oli joutoaikanaan heittänyt aalloille pullon, jossa hän pyysi ketä hyvänsä nuorta sievää tyttöä kirjoittamaan hänelle. Pullon löysi Paolinan isä, kalastaja, joka huvittuneena ojensi viestin tyttärelleen. Vitsin vuoksi Paolina kirjoitti Åkelle. Syksyllä 1958 Sisiliassa vietettiin Paolina ja Åke Vikingin häitä.

Mainelaisen koulupojan 1982 lähettämä pulloposti löydettiin kahden vuoden kuluttua 3500 kilometrin päässä Azoreilta. Anna Isabel Chaves Sousa ehdotti Wayne Broderickille, että he voisivat vastedes olla paremmin yhteydessä lentopostin välityksellä.

Maaliskuussa 2006 Western Union välitti viimeisen sähkeen Yhdysvaltojen alueella. 155 vuotta jatkunut tiedonvälityksen perinne selvisi kilpailusta puhelimen, kirjepostin ja vielä telefaksienkin kanssa, mutta käytännöllisesti katsoen ilmaiset sähköpostit olivat sille lopulta liikaa. Viimeisenä toimintavuonna sähkeen hinta USA:ssa oli 10 dollaria. Loppu koitti hyvin epäseremoniallisesti. Western Union ilmoitti lyhyesti asiakkailleen verkkosivullaan, että sähkeiden välitys on lopetettu.

1900-luvun alussa, kun sähkeiden asema nopeimpana viestinvälitysmuotona oli vielä kiistaton ja jokainen sähkötetty sana maksoi, markkinoilla oli lukuisia koodikirjoja, joilla saatiin sähkeen pituus minimoiduksi. Kaupallisten koodien lisäksi oli luonnollisesti käytössä tiedustelun ja järjestäytyneen rikollisuuden omat koodit. Nokkeluus oli hyväksi tavallisellekin sähkeiden lähettäjälle.

Huumorikin kukki. Kun Daniel Arap Moi valittiin Kenian presidentiksi, Kari Suomalainen piirsi Kekkosen sanelemaan adjutantilleen: "Lähetetään maailman lyhyin sähke. Teksti lähettäjineen ja vastaanottajineen: "Moi. UKK."

Leo Rostenin oppikirjassa The Joy Of Jiddish ilmestyi tarina Venäjältä. Moskovalainen rouva Gerschenbaum lähetti sähkeen aviomiehelleen Kiovaan. Teksti kuului: "Ehdotettu leikkaus leikkaus". Mies vastasi hetimiten: "Ehdotettu leikkaus leikkaus."

Ohrana koputti Gerschenbaumin ovelle ja vaati tietää, mitä salakoodi tarkoitti. Gerschenbaum närkästyi ja vastasi, että mitään koodia ei ollut. "Vaimoni on sairaana. Hän sähkötti: "Ehdotettu leikkaus. Leikkaus?". Totta kai vastasin siihen  "Ehdotettu leikkaus? Leikkaus!" Tietenkään emme maksa ylimääräistä huuto- ja kysymysmerkeistä."

Epämääräinen mutta kuuluisa juttu G.B.Shaw'n ja Winston Churchillin sähkeidenvaihdosta on merkitty usein muidenkin nimiin, mutta olettakaamme, että kyseessä oli Shaw ja Churchill. Tarina sopii parhaiten juuri näiden sanavalmiiden veijareiden luonteeseen.
Shaw: "LÄHETÄN KAKSI LIPPUA ENSI-ILTAAN. TUO YSTÄVÄ MUKANA JOS SELLAINEN ON."
Churchill: "EN PÄÄSE ENSI-ILTAAN. TULEN TOISEEN ESITYKSEEN JOS SELLAINEN ON."

Yhtä epämääräinen mutta kekseliäs tarina vuodelta 1843 kertoo Britannian Intian armeijan kenraalista Sir Charles Napierista. Vallattuaan Sindin ruhtinaskunnan Napier ilmoitti voitostaan Lontooseen yhdellä sanalla: "Peccavi". Latinankielinen sana tarkoitti englanniksi käännettynä "I have sinn'd".

Lehtimoguli William Randolph Hearst kuului ottaneen yhteyttä Marsin kanavien tutkijaan Percival Lowelliin ja sähköttäneen "Onko Marsissa elämää. Sähkötä tuhat sanaa. Maksettu etukäteen." Lowell mietti hetken ja lähetti tuhatsanaisen vastauksensa: " NOBODY KNOWS NOBODY KNOWS NOBODY KNOWS NOBODY KNOWS NOBODY KNOWS NOBODY KNOWS NOBODY KNOWS NOBODY KNOWS NOBODY KNOWS ..."

Lyhyesti ja ytimekkäästi, osa 1

Tässä ei nyt olekaan paljoa hauskaa, ehkä tahatonta komiikkaa lukuunottamatta. Arkistot avautuvat. Seuraavassa (huonoon) digitaalimuotoon (huonoilta) nauhoilta kaivettuja välähdyksiä Moskovan Suuren Maailmansirkuksen toiminnasta Baltiassa tammikuussa 1991.

http://koti.phnet.fi/otaku/clip/110191_130191.mp3
Neuvostoliiton laskuvarjojoukot siirtyvät Liettuaan. STT:n uutiset kertovat, kuinka mielivaltaista ja sattumanvaraista niiden riehunta oli. Liettualaiset puolestaan linnoittautuvat strategisten kohteiden ympärille. Lopussa välähdys hyökkäyksestä radio- ja TV-keskukseen.
Lähteet: BBC, Yleisradio, Lietuvos Radijas.

http://koti.phnet.fi/otaku/clip/130191.mp3
Sunnuntaiaamun valjettua laskettiin 13 kuollutta. Liettuan Radio alkoi lähettää Kaunasista. Marja Nikkilän raportti Vilnasta kuuluu suomalaisen radio- ja uutisjournalismin huippuhetkiin. Hän ei peittele tunteitaan. Ei myöskään Eija Ahvo Neuvostoliiton suurlähetystön edessä. Objektiivista se ei välttämättä ole, mutta se tallentaa hetken tunnelman tavalla, jolla on historiallista arvoa.
Lähteet: Yleisradio, Lietuvos Radijas.

http://koti.phnet.fi/otaku/clip/140191-160191.mp3
Maailma reagoi. Moskova kiistää kaiken. Jeltsin ottaa aloitteen käsiinsä ja lähtee Tallinnaan. Radio Riga pahoittelee, että he eivät lähetäkään ohjelman mukaista lähetystä. Vytautas Landsbergis antaa kankealla englannillaan tiedotuksen maailmalle Liettuan parlamentista. Mauno Koivisto paheksuu, että kameroissa on värifilmiä.
Lähteet: Radio Vaba Eurooppa, Yleisradio, Lietuvos Radijas, Radio Riga.

Jokainen tiedosto on noin 12 minuuttia pitkä.

Tämä vain osoitukseksi siitä, että kun pihalla lumessa seisonut Suomen hallitus korosti noina päivinä, että se seuraa tilannetta "kaikin käytettävissä olevin keinoin", niin kyllä niitä keinoja olisi totisesti ollut käytössä kenellä tahansa, jos niitä olisi halunnut käyttää. Näissä välähdyksissä on pelottavaa suuruutta. Historia tapahtuu siinä paikassa radion asteikolla ja kuulokkeiden välissä.

Sunnuntai-iltana Leningradin TV:ssä näytettiin kaikki se Vilnan materiaali, minkä Suomessa Yleisradio oli sensuroinut, ja pormestari Sobtshak irvisteli rumasti sitä katsellessaan. Mauno Koivisto suhtautui Yleisradion toimintaan omalla tavallaan. Hän kiukustui Moskovan kirjeenvaihtajan venäjän kielen intonaatiosta ja varmisti, että saa puhua MTV:n kanavalla asioista niin kuin hän itse, ilmeisesti ainoana Suomessa, ne näki. Jos Yleisradion sensuroidut uutisetkin olivat hänelle liikaa, en osaa kuvitella, mitä mieltä hän olisi ollut Leningradin TV:stä. On melkein liian julmaa ajatellakin, mitenkähän hän selviäisi nykyisessä tiedotusympäristössä netteineen kaikkineen, jos hän olisi tänä päivänä presidentti.

Koiviston presidenttikauden loppuvaiheissa osoittautui, että hän ei ollut sellainen presidentti, joksi häntä oli luultu tai jollaiseksi hänen olisi toivottu kasvavan. Ihmiset olisivat toivoneet, että presidentti olisi ollut läheisempi, kuunnellut kansalaisten toiveita ja osoittanut niille vastakaikua. Mitään sellaista Koivisto ei joko halunnut tai kyennyt tarjoamaan. Epäilen jälkimmäistä. On mahdotonta unohtaa, kuinka keskellä pahinta lamaa Koivisto ei katsonut voivansa tarjota kansalaisille edes imaginääristä toivonkipinää, vaan jätti mieluummin uudenvuodenpuheensa pitämättä. Koiviston presidenttikauden lopusta tuli mausoleumi, joka pystytettiin muistomerkiksi hänen kyvyttömyydelleen puhua kuin ihminen ihmiselle.

Tarve toisenlaiselle presidenttiydelle oli niin huutava, että 1994 jopa konservatiivi puolustusministeri näyttäytyi humaanina vaihtoehtona. Olihan hän ainakin nainen. (Mutta mistä minä tiedän. Minähän äänestin anti-Koivistoa numero yksi, Veltto Virtasta.)

Mutta Koivisto korostikin mielellään, kuinka maailmaan mahtuu puhetta, eikä se maksa mitään. Sanalliset sympatian osoitukset olivat hänestä halpahintaisia. Jos jotakin tarttis tehdä, olkoon se mieluummin tekoja kuin sanoja. Valitettavasti vuonna 1991 myöskään ei käynyt päinsä tehdä mitään, koska kuten hän sanoi "ei pidä yllyttää muita kulkemaan sellaisella tiellä, jonne ei itse olla valmiita menemään mukana". Lopputulokseksi tuli, että ei varsinkaan sopinut tehdä mitään, mutta ei käynyt päinsä myöskään sanoa mitään. Onko ihme, että vaikutelmasta tuli niin tyly.

Presidentin tiedotustilaisuuksiin Koivisto suhtautui aina karsaasti. Kun Ahtisaari otti ne tavaksi, Koivisto epäili ajatusta. Jos järjestetään tiedotustilaisuuksia, silloinhan pitäisi myös tiedoittaa. Mieleen tulee niukkasanainen Coolidge.

Omalla tavallaan hupaisaa oli sekin, kuinka Koivisto presidenttiytensä loppuvaiheissa käynnisti EU:n jäsenyyshakemuksen. Täysin aiempien tapojensa vastaisesti hän totesi yleisölle, että asiasta olisi muodostettava kansalaismielipide. Sillä tavalla. 1991 Suomessa oli kansalaismielipide. Paljonko arvoa sille annettiin?

Ei voi uskoa, etteikö Koivisto olisi ennalta hyvin tiennyt, millaisen kiitoksen hän tästä tulisi saamaan. Hän teki sen siitä huolimatta. Ei kannata kysyä miksi Koivisto aina johdonmukaisesti vaikeni asioista joista olisi pitänyt puhua, puhui asioista joista ei ollut mitään sanottavaa, ja silloin kun puhui siitä mistä olisi pitänyt puhua, hän puhui tarkoituksella mahdollisimman vääriä mielipiteitä mahdollisimman huonosti asiat ymmärtäen mahdollisimman paljon asian vierestä. Hän vain oli sellainen. Hän ei miettimisellä parane. Hän oli Mauno Koivisto.

Varjeltakoon meitä toiselta Mauno Koivistolta.

Markkinointitutkija James Vicary sai vuonna 1957 suurenmoisen oivalluksen. Kun yleisö kerran on usein piittaamaton mainoksista, jotka se tunnistaa mainoksiksi ja torjuu ne mielestään, kävisikö päinsä läpäistä torjunnan suojamuuri esittämällä mainos niin nopeasti että sitä ei tietoisuus ehdi havaita? Vicary laati koekampanjan alitajuisia mainoksia. Elokuvateatterissa esitettyyn filmiin silputtiin väliin yhden-kahden freimin mittaisia spotteja. Niiden tuli oli olla yksinkertaisia, jotta viesti olisi mahdollisimman nopeasti ymmärrettävissä alitajuisesti ilman että tietoisuus ehtisi edes hätkähtää.

Kuuden viikon koejakson aikana kesällä 1957 newjerseyläisessä elokuvateatterissa esitettiin lyhyitä alitajuisia mainoksia "Juo Coca-Colaa" ja "Syö popcornia". Vicary ylpeili, että popcornin myynti oli tänä aikana kasvanut 57% ja juomien myynti 18%. Tuloksia ei tietenkään julkistettu suurelle yleisölle, ainoastaan hänen asiakkailleen. Tieto tihkui vähitellen laajemmalle ja tuloksista paisui parempia kuin mitä ne olivatkaan.

Mainosteollisuus otti tiedon vakavasti ja kuluttajaviranomaiset vielä vakavammin. Mainostoimistot ryhtyivät välittämään alitajuisia mainoksia TV-lähetyksiin. Kongressin edustajainhuone aloitti ripeästi tutkimukset asiasta. Asiahan oli vakava. Amerikkalaiset olivat vaarassa joutua aivopesun uhreiksi. Jos joku hämäräperäinen taho sijoittaisi ohjelmiin Sputnikin kuvia tai muuta kyseenalaista, pian Amerikan kaduilla kulkisi laumoittain Mantshurian kandidaatteja.

Vicary kieltäytyi esittämästä tuloksiaan kongressille. Sen jälkeen hän kieltäytyi toistamasta koettaan.  Varsin pian alettiinkin epäillä, että koko juttu oli huiputusta alusta loppuun. 1962 Vicary tunnustikin lopulta, että hän oli keksinyt tulokset omasta päästään. Monet epäilivät, että koko koetta elokuvateatterissa ei edes koskaan järjestetty. Yksikään myöhempi valvottu ja tieteellisesti järjestetty koesarja ei ole onnistunut osoittamaan, että alitajuisella viestinnällä olisi minkäänlaista mitattavaa vaikutusta yleisön käyttäytymiseen.

Kun magnetofonit 1950-luvulla yleistyivät, esitettiin sellaistakin, että unessa oppiminen olisi mahdollista. Opiskelija laittaisi nauhan pyörimään, kuulokkeet korville, ja kuuntelisi luennon nukkuessaan. Idea ei toiminut, vaikka sen puolesta puhuttiin vakavissaan ja paperilla todistettiin monilla etevillä tavoilla, että sen on pakko toimia.

Alitajuista mainontaa on, mutta se toimii etevämmin kuin kömpelöt väläykset, joissa yritetään sanoa mahdollisimman paljon mahdollisimman lyhyessä ajassa. Esimerkkejä niistä löytää amerikkalaisista aikakauslehdistä. Crown-viskin tunnuslause oli hauska sanaleikki "Have you ever seen a Crown man cry?" Aikuinen mies ei itke, kunhan hän saa käteensä lasillisen Kruunu-viskiä. Vietnamin sodan aikana mainoskuvassa oli maahan pudonnut ja haljennut viskipullo. Lätäkössä näkyi kypäräpäisen sotilaan varjo. Muuta meidän ei tarvitse siitä mainoksesta tietääkään, paitsi että se julkaistiin samalla viikolla, jolloin USA oli kärsinyt kaikkien aikojen suurimmat tappionsa Vietnamissa. Netistä en tätä nimenomaista versiota löytänyt. En myöskään kuuluisaa votkamainosta samalta ajalta, jossa oli votkaa jääpaloilla täytetyssä lasissa. Jääpalojen ja tumman taustan kontrasti toi kuvasta esiin miellekuvia. Siinä näkyi pääkalloja, katkenneita miekkoja, luita, kuolemaa. Sattumaa tietysti, ellei tietäisi, että tätä yhtä mainoskuvaa kuvattiin kaksi kuukautta. Kippis.

Euroviisukarsinnat tuntuivat olleen menestys, koska kansa käy kuumana ja väittelee antaumuksella tapahtuneesta. Kaikkien aikojen suomalainen euroviisukarsinta kuitenkin nähtiin jo 1981. Tapahtumaa muisteltiin viime vuosisadan puolella uutisryhmässä, jonka postitukset olen onnellisesti hukannut, mutta turvaudun omiin muistikuviini. Katsoinhan sitä minäkin.

Alkukarsintavaiheessa, jossa seitsemän sävelmää kipattiin yli laidan, esiintyi televisiossa sellainenkin harvinaisuus kuin harvatukkainen ja parraton aloitteleva lauluntekijä Gösta Sundqvist, joka oli vielä kaukana suomalaisten arkipäivän tuntojen ikonimaalarista. Hän esitti kansanlaulumaisen Sinisilmä mansikkasuun, joka ei tosiaankaan kuulunut hänen parhaimmistoonsa edes silloin.

Loppukilpailussa 21.2.1981 kuultiin kahdeksan sävelmää. Tapani Kansa luikautti Sunnuntailapsen, jolla oli uskottavuusongelma. Paula Koivuniemi esiintyi Suomen karsinnassa viimeisen kerran teoksella, jonka nimi oli enteellisesti Ei tule toista kertaa. Kolmantena lavalle asteli Mikko Alatalo, jonka pohjalais-tamperelainen jenkkahumppa Leuhkat eväät ei ollut ainakaan euroviisuksi tekemällä tehty. Se oli taattua joviaalia Alatalon koomista uhoa, jossa naurattaa aina eniten sen tahattomat piirteet. On hullunhauskaa, että Alatalo kuvittelee olevansa hauska.

Sitten nähtiin illan kohokohta, osa 1. Lehdistön ennakkokohun voimalla ennakkosuosikiksi itsensä julistanut Frederik esitti tanssityttöjensä kera junttidiskon klassikon Titanic. Yleisö oli villinä. Uutta aaltoa kuunteleva ja Juice Leskistä fanittanut teinipoika ei jaksanut syttyä moisesta. Suomen mummot kyllä syttyivät. Nykyäänkin vielä intomielisimmät murisevat, että Frederik olisi pitänyt valita 1981. Minusta tuntui silloin, että Mikko Alatalokin olisi ollut vakavastiotettavampi ehdokas.

Taiska esitti suomalaisen perinteen mukaisen laulun elämän tuskasta ja maailman tuhosta, tällä kertaa nimellä Hiroshima. Markku Aro ja hänen ruotsinlaivalta löytämänsä singaporelainen "tähti" Nisa Soraya lauloivat dueton Mun suothan tulla vierees sun. Mietin itsekseni, että Keke Rosberg ja Kike Elomaa olisi kiinnostavampi pari.

Seitsemäntenä lavalle saapui illan kohokohta osa 2. Uraansa aloitteleva Riki Sorsa, josta kuulin 20:ltä taholta että hän oli kuulemma jonkin tanssijan poika – siihen aikaan vanhempien ihmisten mielestä tällaisilla seikoilla oli olevinaan erittäin paljon merkitystä, aivan – veteli Pedro Hietasen hullun haitarimiehen hahmon säestyksellä  Reggae OK:n. Tuona iltana tuossa nimenomaisessa seurassa kappale oli ainoa, joka kuulosti siltä, että se voitaisiin soittaa muuallakin kuin Suomessa. Sanat olivat rennot ja ytimekkäät.

Grande Finale. Juice Leskinen saapui esittämään Ilomantsin. Vesakkomyrkytysaihe ja Ilomantsin nimismiehen korruptoitunut ja nepotistinen roistoilu sikseen, Ilomantsin ansiot olivat toisaalla. Anssi Tikanmäen orkestraatio toimi. Juice oli sisällyttänyt mukaan orkesterin kuorolaulua, koska hän halusi kuulla kuinka Dublinin sinfoniaorkesteri laulaisi suomen kielellä "mikä mikä mikä mikä".

Lähetyksen muutenkin tuhottoman kurjasti juontanut Erkki Pohjanheimo haastatteli esiintyjiä heti kappaleen päätyttyä. Juice Leskisen tapauksessa Pohjanheimo joutui kertomaan heti alkuun katselijoille, että Juice Leskinen oli esittänyt spikejonesmaisen instrumentaaliosuuden aikana huikean koreografian, josta katsojat eivät saaneet nähdä mitään. Tämä piti valitettavasti paikkansa. Kamerat oli zoomattu valmiin käsikirjoituksen mukaisesti triangeleihin ja puhaltimiin DDR:läisellä säntillisyydellä. Kuinka voisi ohjaaja kuvata sitä, mitä tapahtuu? Mahdotonta! Eikö sellaiseen tarvita sitä paitsi Puolueen lupa?

Juice Leskinen hoiti haastattelussa pisteet kotiin nolaamalla Erkki Pohjanheimon täydellisesti. Kun Pohjanheimo kömmähteli Juicen yhtyeen jäsenten nimissä, Juice ryhtyi kutsumaan Pohjanheimoa Örkiksi. "Hyvä Örkki! Örkki tietää!" Mihin Pohjanheimo "Mä en tosiaankaan tiedä." Kysymykseen, miksi Juice Leskinen esittää Juice Leskisen kappaleita, Juice Leskinen totesi että "Säveltäjä J.Leskinen käyttää mielellään minua laulajana, koska minun esiintymistapani sopii mainiosti J.Leskisen tekemiin kappaleisiin." Symbioosia oli jatkunut kuulemma 32 vuotta ja 5 päivää.

Lopputulokset määräytyivät postikorttiäänien ja ammattilaisraadin pisteiden summasta. Ammattilaisraadilla oli suurempi paino. Studiossa kävikin järkytyksen kohahdus, kun raati antoi Reggae OK:lle pelkkiä kymppejä. Joku raatilaisista käänsi vielä veistä haavassa näyttämällä kymppinsä ylösalaisin.

Frederikiä kannattanut kansa ei tätä tietenkään sulattanut. Mauri Kunnas piirsi Nyrok Cityyn jakson, jossa kuningas Frederikin Titanic uppoaa heti satamassa törmättyään sorsan nokkaan. Viimeisessä ruudussa vihainen mökin mummo kirjoittaa kiukkuista yleisönosastokirjettä ja kysyy "pelättiinkö taas että Suomesta tulee Suur-Suomi ja saadaan Karjala takaisin?"

Vuoden 1981 Suomen euroviisukarsinta on tänäkin päivänä kaikkien aikojen euroviisukarsinta, mikä meillä on järjestetty. Siinä oli kaikki klassikon ainekset: kömpelö TV-toteutus, kammottava ennakkosuosikki, tökerö juontaja, ammattilaisraati, ja kansan syvien rivien katkera viha lopputulosta kohtaan. Tämän vuoden karsinnasta syntynyt suukopu on mitätöntä siihen verrattuna.

Kaikki asianosaiset saivat ansaitun rangaistuksensa. Riki Sorsa pitää tänä päivänä silloista muodikasta esiintymistään lähinnä kornina. Frederikin Titanicista on tullut tanssilavojen klassikko, joka kuulostaa tänään paremmalta kuin mitä se todellisuudessa on koskaan ollut. Juice Leskisestä tuli suomalaisten kanonisoitu totuudenpuhuja, jonka 25 vuoden takaiset säkeet "ei voi virkavaltaa muuten opettaa kuin viedä saunan taakse ja lopettaa" aiheuttaisivat  nykyisinä absurdin yltiökorrekteina aikoina suurta vastustusta tai sitten niitä pidettäisiin pelkästään typerinä. Jim Pembroke sai vielä seuraavana vuonna loppukilpailuun mukaan Kojon esittämän ja Juice Leskisen sanoittaman Nuku pommiin, jonka jälkeen Suomessa otettiin käyttöön pelkästään Jim Pembrokea vastaan suunnattu sääntö: Suomen euroviisun saa säveltää vain syntyperäinen Suomen kansalainen. Erkki Pohjanheimosta en ole sen koommin kuullut mitään.

Ilomantsi paratiisi on, voittaa television.

Englannin kielessä "spoonerism" tarkoittaa tilannetta, jossa pari sanan konsonanttia tai jopa sanat äkillisesti vaihtavat paikkaa. Suomessa puhuttaisiin lukihäiriöstä tai sanasokeudesta. Esimerkiksi kelpaisi vaikkapa "löin naulalla vasaraa". Isojen poikien sananmuunnokset voidaan myös lukea spoonerismien luokkaan, vaikka toisin kuin aidot spoonerismit, sananmuunnokset ovat etukäteen harkittuja.

Termi "spoonerism" on saanut nimensä legendaarisen Oxfordin professorin Archibald Spoonerin (1844-1930) mukaan. Hän luennoi 64 vuoden ajan filosofiasta, historiasta ja jumaluusopista omalla vaikuttavalla tyylillään. Spooner oli albiino, lyhytkasvuinen, erittäin likinäköinen, ja hänen päänsä näytti olevan suhteettoman suuri muuhun ruumiiseen verrattuna. Hän oli kaikesta päätellen ystävällinen ja vieraanvarainen miekkonen, mutta myös hajamielisen professorin ruumiillistuma.

Erään kerran professori Spooner kutsui tiedekunnan jäsenen teelle toivottamaan uuden arkeologin tervetulleeksi. "Mutta professori, minä olen se uusi arkeologi", kuului hämmästynyt vastaus. "Ei se mitään" kommentoi professori ystävällisesti. "Tule joka tapauksessa." Sunnuntaisaarnansa päätyttyä Spooner saattoi kääntyä seurakuntansa puoleen ja täsmentää "Kun äskeisessä saarnassani puhuin Aristoteleestä, tarkoitin tietysti Paavalia." Hän saattoi myös lyöttäytyä puheisiin opiskelijan kanssa kadulla ja kysyä ohimennen "Kumpi teistä kuolikaan sodassa. Olitko se sinä vai veljesi?"

Spoonerin sekava puhetapa alkoi vaivata häntä vasta keski-ikäisenä. Tarinan mukaan Spooner  kuulutti yliopiston kappelissa seuraavan virren "Vaninkaat kulloittavat nimiinsä" (Kinkering Congs Their Titles Take) ja tapaus nousi maineeseen. Spoonerin sekavuus saattoi iskeä missä tilanteessa hyvänsä, mutta erityisesti silloin kun hän oli kiihdyksissään. Monet spoonerismit eivät avaudu käännettäviksi, mutta maatyöläisten ylistäminen sanoilla "jalot pojien ojat" (noble tons of soil) antaa ehkä jonkinlaisen vaikutelman. Häissä lausuttu "tapoihin kuuluu mussata porsianta" voidaan myös ehkä antaa anteeksi (It's kisstomary to cuss the bride). Laivaston ohipurjehdus kirvoitti Spoonerilta seuraavat ihailevat sanat: "mikä suurenmoinen näky laistelutaivoja ja hävikkejä" (this vast display of cattle ships and bruisers). Sen sijaan repliikki henkilölle, joka istui väärälle paikalle "I believe you are occupying my pie. May I sew you to another sheet?" on liian mahdoton käännettäväksi.

Ehkä kaikkein kuuluisin Spoonerin kömmähdys oli puhutella kuningatar Viktoriaa unohtumattomalla ja ainutlaatuisella tavalla "the Queer old Dean" (vanha hinttirehtori, po. rakas vanha kuningatar).

Paria vuotta ennen kuolemaansa Spooner totesi haastattelijalle, että kaikista hänen nimiinsä pannuista kömmähdyksistä hän itse voi vahvistaa todeksi vain yhden, sen kaikkein ensimmäisen, jossa vaninkaat kulloittavat.

Laulu- ja soitinyhtye Hojot kiinnitti huomiotani Suomen ensimmäiseen avaruuslentäjään Silvo Sokkaan. Olen samaa mieltä. Tämä persoonallisuus ansaitsee tulla muistetuksi.

Lähteet (Kauko Tervamäki ja Ray Rinta) ovat erimielisiä siitä, tapahtuiko ensimmäinen suomalainen avaruuslento 1948 vai 1949. Kummallakin on oma käsityksensä tapahtumiin liittyvien henkilöiden nimistä. Mutta kummatkin vakuuttavat, että tapaus oli maailmalla uutinen Australiassa asti.

Tuona 1940-luvun lopun syksynä 17-vuotias kuopiolainen opiskelija, sotilasmestarin poika Silvo Sokka oli saanut tarpeekseen kotielämästä. Koska häntä oli moitittu jatkuvasti siitä, että hän makaili työttömänä, hän päätti karata kotoa Ruotsiin töihin. Koska hän lähti ilman lupaa, ja tiesi että häntä tultaisiin etsimään, hän päätti peittää jälkensä. Ennen lähtöä hän postitti sanomalehti Savolle kirjeen, jossa saksalainen insinööri Ganzeuge ilmoitti Silvon lähteneen matkaan itse rakentamallaan rakettialuksella. Yläilmoihin päästyään radioyhteys oli kuitenkin katkennut ja alus tuhoutunut. Silvossa menetettiin suuri kyky, jolla oli ollut tekeillä monia suurenmoisia keksintöjä, mm. rakettitykki. "Rauha sinulle nuori nero. Jätit jälkeesi syvästi sinua surevan ystävän. Näkemiin sinä pilvien veli", päätti mystinen Ganzeuge kirjeensä. Sitten Sokka lähti, ei raketilla, vaan polkupyörällä kohti Suonenjokea.

Suonenjoella Sokkaa alkoi harmittaa nälkä ja pimeys. Hän polki Suonteen järven rantaan, upotti polkupyöränsä veteen ja hyppäsi järveen. Takaisin rannalle päästyään hän alkoi esittää huimapäisen lentäjän roolia. Agrologi Vilho Pellinen tai Toivo Komulainen, tai kummatkin, löysi Silvon märissä vaatteissa Nyyssölän harjoittelutilan pimeältä pihalta kiikari kaulassa maassa makaamasta. Agrologi Pellinen epäili nuorukaista saksalaiseksi sotilaskarkuriksi, joita juttujen mukaan yhä piileskeli maassamme.
 
Pellisen vaimo lämmitti kylmettyneelle Silvolle saunan. Kun poika alkoi lämmetä, hän alkoi syöttää juttua ihmeellisestä ilmalennosta seitsemän metrin pituisella ja kahden tonnin painoisella avaruusaluksella. 7000 metrin korkeudessa oli polttoainesäiliö räjähtänyt, ja siksi hän oli joutunut tekemään pakkolaskun järveen. Kun maamieskoulun opettaja, reservin kapteeni Arttu Penttilä ihmetteli, kuinka putoavasta raketista pystyy pelastumaan, Silvo vastasi kekseliäästi ”pistin jarrut päälle”.

Sotilasmestari saapui noutamaan poikansa, joka riensi Savon toimitukseen vaatimaan kirjettään takaisin. Toimittajien mielenkiinto sai Silvon puheliaaksi suuresta keksinnöstään. Sikaarinmuotoisen aluksen nimi oli ”Silverstar”, ja hän oli itse tehnyt lujuuslaskelmat ja rakentanut laitteen. Saksalainen insinööri Ganzeuge (harmillista että häneen ei saatu yhteyttä), oli toiminut tukijana ja rahoittajana. Laukaisualusta kuului sijaitsevan Riistavedellä. Se oli teräsputkista rakennettu öljytty rata, joka kohosi 60 asteen kulmassa.
 
Savo-sanomalehden suuri skuuppi levisi laajalle. Helsingin Sanomat otti kunnian julkaista ensimmäisenä suomalaisena lehtenä telefoto-kuvan Silvo Sokan piirtämästä avaruusaluksen luonnoksesta. Suonenjoelle saapui Yleisradion äänitysauto, ja sieltä Pekka Tiilikainen haastattelemaan kyläläisiä järven pohjassa makaavasta suomalaisesta rakettilaitteesta. Ulkomaisia reporttereja kuului olevan tulossa maahan uutisoimaan asiasta. Juttu alkoi saada vakavia sävyjä. Liittoutuneiden (lue: Neuvostoliiton) valvontakomissio oli yhä Helsingissä, ja Suomelta oli rauhansopimuksen nojalla reaktiolaitteiden rakentaminen kielletty. Poliisit saapuivat naaraamaan järveä, ja onnistuivatkin saamaan kuiville Sokan kulkuvälineen, polkupyörän. Kun ilmailuviranomaiset, sisäministeriö, puolustusvoimat ja poliisi hiillostivat sujuvapuheista poikaa kolmisen päivää kysymyksillä, Silvo Sokka lopulta taipui myöntämään, että hän oli ehkä antanut hivenen harhaanjohtavan kuvan asioiden kulusta.

Silvo Sokka välttyi syytteiltä, ja katoaa suurenmoisen rakettimatkansa jälkeen historian hämärään. Lähtikö hän lopulta Ruotsiin töihin, sitä tarina ei kerro. Mutta jos hän yritti uudestaan, on todennäköistä että hän teki sen laivalla.

http://www.hojot.com/silvo.html
http://lukunurkka.etusivu.net/rayrinta.php?id=65

Kaukoputkella havaitut Marsin “kanavat” olivat pitkään todistus siitä, että Marsissa täytyi asua vieras sivilisaatio, joka oli maan asukkaita monin verroin kehittyneempi. Amerikkalainen astronomi Percivall Lowell oli julkaissut 1890-luvulta alkaen teoksia, joissa kuvattiin hänen havaintojaan Marsin kanavajärjestelmistä, jotka näkyivät planeetan pinnalla etenkin kirkkaina öinä. Kaikki eivät nielleet väitettä pureksimatta. Mutta jos Lowellin havainnot olisivat oikeita, silloin Marsissa oli joskus ollut edistynyt sivilisaatio, mahdollisesti vieläkin. Yhteydenpito näiden olentojen kanssa olisi tieteen kannalta enemmän kuin lupaavaa.

Vuosien varrella oli ehdotettu useita tapoja ottaa yhteyttä marsilaisiin. Nikolai Tesla oli ehdottanut valolennätintä. Marsia kohti suunnattaisiin sarja välkkyviä valoja. Ideaa ei koskaan toteutettu. New York Timesin pääkirjoituksessa ehdotettiin, että Siperian taigaan uurrettaisiin Pythagoraan teoreema. Paitsi että se olisi helppo havaita, kanavia rakentavat marsilaiset olisivat parhaassa tapauksessa vaikuttuneita tästä maapallon tieteen demonstraatiosta.

Tieteen edistyksen ansiosta maapallolla oli nyt käytettävissään tehokas uusi viestintäväline, radio. Marraskuussa 1923 suoritettiin Kansainvälisen radioviikon aikana onnistunut atlantintakainen yhteyskoe. Eikö marsilaisten sivilisaatio, joka rakentaa planeetan halkovia kanavajärjestelmiä, hallitsisi täysin myös langattoman teknologian salaisuudet? Elokuun 23. päivänä 1924 Mars ja Maa kiertäisivät 55.7 miljoonan kilometrin päähän toisistaan ja olisivat lähimpänä toisiaan sitten vuoden 1804. Voihan olla, että Mars on yrittänyt tuloksetta saada yhteyden maapalloon edellisillä kerroilla, jolloin planeetat ovat lähestyneet toisiaan. Nyt, elokuussa 1924, ensimmäistä kertaa marsilaisilla olisi kuuntelijoita.

Ajatus sai osakseen hieman varovaista kritiikkiä (Marconi luonnehti sitä "mielikuvitukselliseksi naurettavuudeksi"), mutta suunnitelmia valmisteltiin useilla tahoilla. Ilmeisesti yhtäkään yritystä ei tehty radiolähetysten suuntaamiseksi Marsiin. Lähetystehot olivat liian vähäiset ja tiedettiin että vastikään keksitty ionosfääri heijastaisi signaalin takaisin maahan niillä taajuuksilla mitä tuohon aikaan pystyttiin käyttämään. Tämä ei tietenkään estänyt joitakin kuuluttajia muistamasta terveisillä myös kuuntelijoita Marsissa. Toiveet kuitenkin asetettiin sen varaan, että marsilaisten tehokkaat ja edistyneet lähetykset voisivat läpäistä esteet. Maan huoleksi jäisi pysyä kuulolla, ja jokainen koti jossa oli radio, oli potentiaalinen vastaanottokeskus.

Amherst Collegen astronomian osaston pää, professori David Todd organisoi lähetystaukoja, jotta planeettainväliset signaalit voitaisiin havaita. Todd ehdotti että jokainen maapallon radioasema pitäisi viiden minuutin tauon joka tunti kahden päivän ajan. Nähtävästi vain WRC Washingtonissa lopulta noudatti pyyntöä, vaikka ulkomaiden viranomaiset vastasivatkin pitävänsä ehdotusta "mielenkiintoisena". Kenraalimajuri Charles Saltzman määräsi amerikkalaiset sotilasasemat kuulolle ja raportoimaan kaikista epätavallisista signaaleista. Laivaston amiraali Edward W. Eberlen antoi saman määräyksen laivaston joukoille.

Huomiota kiinnitettiin siihenkin, kuinka lähetys tulkittaisiin. Mahdollisuudet olivat kiehtovia. Marsin lähetys saattaisi olla kieltä, jota maapallolla ei edes ymmärrettäisi kieleksi. Marsin lähetys voisi olla kaunis serenaadi. Useimmat kuitenkin otaksuivat että lähetys olisi koodi joka perustuisi johonkin matemaattiseen avaimeen. USA:n armeijan viestijoukkojen salakieliosaston päällikkö William F. Friedman ilmoitti että hänen miehensä ovat valmiina purkamaan mitä hyvänsä planeettainvälisiä viestejä.

Tarkkailu keskittui lauantaiyöhön 23.8.1924 jolloin kaksi planeettaa olivat lähimpänä toisiaan 120:een vuoteen. Outoja signaaleja alettiin havaita kuitenkin jo sitä ennen. Vancouverissa radio-operaattorit ilmoittivat torstaina 21.8.1924 kuulleensa "neljä pistettä neljän ryhmissä". Signaalin alkuperä oli tutkimaton, ja asiaa luvattiin tarkkailtaman herkeämättä. Lontoossa erityisesti tarkoitusta varten valmistettu 24-putkinen vastaanotin vastaanotti "vääristyneitä säveliä" tunnistamattomasta lähteestä. Jotakin asiassa oli, sillä Newarkissa, New Jerseyssä, WOR:n teknikot kuulivat samoja ääniä samalla aaltopituudella. Bostonilainen kuuntelija raportoi oudon summeriäänen, joka päättyi äkisti "zzip".

Kaiken tämän keskellä keräsi eniten huomiota WHAS Kentuckyn Louisvillessä. Sattumoisin Louisvillen lähellä pidettiin sotaharjoituksia perjantaina 22.8.1924 päivää ennen Marsin ja Maan kohtaamista. (Mars, kuten hyvin tiedetään, on sodan jumala.) WHAS näki sotaharjoitukset mahdollisuutena tehdä skuuppi, ja lähetti puolituntisen erikoisohjelman jossa ensimmäistä kertaa radion historiassa "sotakirjeenvaihtaja" selosti leikkitaistelun kulkua. WHAS:in kekseliäs ohjelma sisälsi puhelinyhteyden suoraan etulinjaan. Sotilasasiantuntija, komentaja Harris, antoi asiantuntijakommentaarin. Sattumalta hän seisoi kahden kolmen tuuman tykin vieressä, jotka tulittivat neljä kertaa minuutissa. Eri puolilla kiväärit paukkuivat taustalla samaan aikaan. Koska komentaja esitti asiansa lyhyesti ja ytiimekkäästi, hänen puheenvuoronsa päättyi muutamaa minuuttia odotettua aikaisemmin. Loppuosa ohjelmasta sisälsi vain tykkien ja kiväärien pauketta ilman kuulutuksia.

Harrisin mukaan tämä loppuosa ohjelmasta tulkittiin monien kuuntelijoiden toimesta siten, että se oli peräisin Marsista. Ja tosiaan, painetun ohjelman mukaan WHAS:in piti lähettää orkesterimusiikkia. Satunnainen kuuntelija joka tuli ohjelman pariin kesken kaiken, ei varmaankaan voinut olla ihmettelemättä. Joka viidestoista sekunti kuului valtava jysäys, kiväärit nakuttivat kuin outo sähkötyskoodi. Voisiko tämä olla Mars? Mitä muutakaan se voisi olla ellei Mars?

Lopulta omituiset raportit saivat selityksensä. Lontoon 24-putkisen vastaanottimen vierellä päivystäneet tulivat siihen johtopäätökseen, että he eivät olleet kuulleet sen eksoottisempaa kuin yhdistelmän atmosfäärin häiriöitä ja heterodyne-ujellusta. Vancouverin signaalit paljastuivat viereisen Washingtonin osavaltion sisämaan vesiliikennettä varten rakennetun uudentyyppisen majakan aikaansaamiksi. Ja vaikka WHAS tunsi ylpeyttä omasta osuudestaan, aseman johtajan Credo Harrisin muistelmat liioittelevat kovasti heidän aikaansaamiensa marsilaisraporttien lukumäärää. RCA:n insinöörit laskivat, että miljoonan megawatin lähetin, jollaisen marsilaiset tarvitsisivat, söisi 2.7 miljoonaa kuutiotonnia hiiltä tunnissa, joten marislaisten teknologian olisi oltava aivan verratonta.

Yleinen toteamus oli, että ei ollut mitään todisteita siitä että punainen planeetta olisi osoittanut mitään mielenkiintoa meitä kohtaan, vaikka New York Times lausuikin että "ihmiskunta ei ikinä lakkaa pyrkimästä yhteyteen Marsin kanssa". Camille Flammarion, 82-vuotias ranskalainen tähtitieteilijä, kertoi kantanaan että marsilaiset eivät vain olleet ylivoimaisia ihmisiin nähden, vaan he lopulta ottaisivat yhteyden meihin - ei radiolla, vaan - telepatialla. 14 vuotta myöhemmin muuan Orson Welles vei teatteriseurueensa CBS:n studioille koko Amerikan kattavan radiokuunnelman esitykseen, ja vaikutus oli paljon dramaattisempi.

Percival Lowellin Mars-kirja (1895): http://www.wanderer.org/references/lowell/Mars/
Orson Wellesin sovitus (1938) H.G.Wellsin Maailmojen sodasta on käsikirjoitusmuodossa: http://members.aol.com/jeff1070/script.html

Sehän on selvä, että spammia lähettelevät ihmiset ja yhdistykset pitäisi suurinpiirtein hirttää. Hienoinen yllätys on, että jotkut todella lukevat niitä viestejä, kuten Pohjalainen-lehteen kirjoittava varsin Tuohtunut Mies meille tietää kertoa.

Vuoden 2005 huomattavin eksentrisyysuutinen oli Pianomies. Tapaus oli kiehtova, ja sen vaiheita seurattiin Suomenkin lehdistössä. Tarinan loppu jäi minulta hämärän peittoon viime viikonloppuun saakka, jolloin löysin maalta muutaman kuukauden vanhan lehden, joka selvitti asian. Tässä kertauksen vuoksi Pianomiehen ihmeelliset seikkailut.

Englannissa Sheppeyn saarella Kentin kreivikunnassa löydettiin aamuyöstä 7.4.2005 rannalla harhailemasta nuori mieshenkilö, joka oli pukeutunut tummaan pukuun ja solmioon. Hänen vaatteensa olivat likomärät. Hän ei puhunut kenellekään sanaakaan. Hänet vietiin sairaalaan, ja äkkiä lehdet ympäri maailmaa tiesivät kertoa että sairaalassa mies oli piirtänyt paperille pianon kuvan. Kun hänet oli viety sairaalan kappeliin pianon ääreen, hän oli alkanut soittaa virtuoosimaisesti. Konsertti kesti kertoman mukaan neljä tuntia, ja sisälsi mm. Tshaikovskia ja Beatlesia. Piano tuntui olevan ainoa keino, jolla mies kommunikoi ympäröivän maailman kanssa. Monille tuli mieleen elokuva "Shine", joka kertoo pianisti David Helfgottin elämästä.

Kuvauksellinenkin pianomies oli. Uutisen mukana levisi maailmalle kuvatoimistojen välittämänä kuva ujosta ja kameraa pelokkaana katsovasta vaaleasta miehestä, joka tarrasi kiinni muovikääreeseen, jonka sisällä vaikutti olevan nuotteja.

Teorioita esitettiin. Pitkä pianomies oli nykypäivän Kaspar Hauser, eikukaan eimistään, joka kiehtoi mielikuvitusta. Hänet tunnistettiin norjalaiseksi opiskelijaksi, tsekkiläiseksi konserttipianistiksi ja ranskalaiseksi katusoittajaksi. Psykiatrit lausuivat, että henkilö kärsi post-traumaattisesta muistinmenetyksestä tai jonkinlaisesta autismin muodosta. Pianomiestä seurattiin, uutisia hänestä luettiin, hänestä kirjoitettiin blogeihin, hän oli ihanteellinen julkisuuden tähti - henkilö josta saattoi kirjoittaa mitä tahansa, koska pidettiin varmana että hän ei pystyisi ymmärtämään millaisen huomion kohteena hän on, eikä sitäkään mitä hänestä sanotaan.

22.8.2005 Little Brookin sairaalan henkilökunta Dartfordissa ilmoitti, että pianomies oli kotiutettu viikonloppuna sen jälkeen kun hänen tilassaan oli tapahtunut dramaattinen käänne. Hoitajatar oli mennyt hänen huoneseensa ja kysynyt rutiiniluontoisesti "Aiotteko puhua meille tänään?". Mies oli vastannut "Kyllä, taidanpa puhua." Hoitajat olivat ällistyneitä. "Hän oli ollut kuukausia mykkänä, eikä hänen kanssaan oltu edetty mihinkään. Luultiin jo että hän jäisi meille loppuiäkseen."

Pianovirtuoosi mies ei ollut. Daily Mirror, joka oli koko ajan suhtautunut koko tapaukseen epäluuloisesti, kertoi sairaalalähteen paljastaneen, että mies oli takonut yhtä kosketinta jatkuvasti. Pianon hän oli piirtänyt, koska se oli ensimmäinen asia, joka tuli hänen mieleensä. Mies oli kansallisuudeltaan saksalainen, työskennellyt aikoinaan mielisairaanhoitajana Pariisissa, mutta menettänyt työnsä. Englantiin hän oli saapunut tehdäkseen itsemurhan. "Hän oli ilmiselvästi hajalla, ja siksi hän ei halunnut puhua poliisille. Siitä sitten koko juttu lähti." Vanhemmilleen hän kertoi, että eräänä päivänä englantilaisessa sairaalassa herätessään hän tajusi viimein kuka hän oli ja missä oli, eikä hänellä ollut aavistustakaan, miten hän oli sinne joutunut.

Tämäkään ei ollut vielä lopullinen totuus asiasta. Kun pianomies Andreas Grassl palasi kotiinsa Baijeriin, saksalaiset lehdet ryhtyivät tutkimaan hänen taustojaan ja tiesivät kertoa lisää. Der Spiegel sai selville, että Grassl oli menneisyydessä käyttäytynyt hyvinkin päämäärätietoisesti. Hän oli kirjoittanut koululehteensä satiirisia pakinoita poptähdistä ja tavallisista ihmisistä jotka (epä)Tosi-TV ja Haluatko Mulkvistiksi -kilpailut ovat tehneet julkkiksiksi. Hän oli esiintynyt 20 sekuntia Tsekin Radion kanavalla 7, mitä hän piti suurena saavutuksena. Hän oli halunnut Saksan tekevisioon. Hän oli kirjoittanut Bill Gatesille ja Robbie Williamsille kirjeitä, joissa hän oli kysynyt neuvoja kuinka tulla kuuluisaksi. Toisin kuin Daily Mirror oli väittänyt, Grassl osasi soittaa pianoa, vaikka ei hän ammattilainen ole.

Hänen lakimiehensä kiisti tarmokkaasti väitteet, että hänen asiakkaansa ei kärsisi mielenterveyden ongelmista. "Hän todennäköisesti kärsii Hollywood-syndroomasta", arvioi Lancasterin yliopiston psykologi Gary Cooper.

Ensimmäiset tiedot Napoleonin paosta Elbalta, jossa hän oli vangittuna, eivät herättäneet kovin suurta huomiota. Euroopan hallitsijat olivat ehtineet jo julistaa Napoleonin ajan päättyneeksi, ja uskoivat että pientä korsikalaista kannattaisi vain kourallinen kylähulluja ja huligaaneja.

Lehdistö myötäili vallanpitäjien näkemystä, kuinkas muuten. Käytännön esimerkki mille hyvänsä viestinnän kurssille on lukea kokoelma pariisilaisen sanomalehden otsikointia keväältä 1815. Toimittajatko muka sopuleita?

"Korsikan roisto on noussut maihin Juaninlahdessa"

"Hirviö marssii kohti Grassea"

"Vallantavoittelija on saapunut Grenobleen"

"Bonaparte on nyt Lyonissa"

"Napoleon marssii kohti Fontainebleauta"

"Hänen keisarillista majesteettiaan odotetaan huomenna Pariisiin"

Stephen Pilen Suurten Munausten Kirjan tähtihetkiä on hänen raporttinsa eräästä historian mielenkiintoisimmasta radiolähetyksestä, Laivaston juhlavalaistuksesta Spitheadissa 1937.

Radioitava tapahtuma oli laivastoparaati, jossa maailman meriä hallitsevan Britannian laivaston uljaimmat alukset näyttäytyivät yhdessä valonheittäjien loisteessa. Selostajaksi oli hankittu alan asiantuntija, kapteeniluutnantti Tommy Woodroofe. Kelpo kapteeniluutnantti oli selvästi itsekin juhlatuulella, sillä hänen puheestaan sai ajoittain jopa selvää. Sekavia repliikkejä rytmittivät yhdentoista sekunnin mittaiset taidepaussit.

"Tällä hetkellä", aloitti hän "koko laivasto-osasto on valaistu. Ja kun sanon "valaistu", tarkoitan valaistuna keijukaisten lyhdyillä. Se on fantastista. Tämä ei ole mikään laivasto-osasto... se on satumaa. Koko laivasto on satumaassa. Jos seuraatte minua... jos sopii... seuraavassa hetkessä saatte havaita laivaston tekevän kummallisia asioita."

Sitten seurasi pitkä paussi. Kapteeniluutnantti palasi mikrofonin ääreen ja selitti "Olen pahoillani että käskin eräiden henkilöiden pitää turpansa kiinni."

Tässä vaiheessa laivojen valot sammutettiin, jotta yleisö rannalla näkisi kunnolla kohta alkavan ilotulituksen. Valitettavasti kapteeniluutnantille ei oltu kerrottu asiasta.

"Se on kadonnut! Se on kadonnut! Laivasto hävisi! Se on... kadonnut! Yksikään taikuri joka koskaan heilauttaa taikasauvaansa ei olisi voinut heilauttaa sitä yhtä iskevästi kuin hän on nyt tehnyt. Laivasto on kadonnut. Se on hävinnyt."

"Minä puhuin teille keskeltä tämän saatanan... (köh köh) keskeltä tätä laivastoa ja se mitä nyt tapahtui on että laivasto on hävinnyt ja kadonnut ja häipynyt!"

Lontoossa päätettiin lopulta keskeyttää lähetys vähin äänin. Woodroofen ääni katosi pimeyteen. Reipas kuuluttaja tuli kertomaan "Tähän päättyi lähetys Spitheadista". Sen jälkeen kuultiin tanssimusiikkia.

Kapteeniluutnantti Woodroofe puolustautui myöhemmin selittämällä, että hän oli joutunut tunteidensa valtaan.

Tammikuun 16. päivä 1926 BBC:n radiolähetys puhetilaisuudesta Edinburghista keskeytyi äkillisesti. Radiossa luettiin erikoistiedonanto: Vihainen mellakoiva työttömien joukkio riehui valtoimenaan Lontoossa. Nuoret harrastajat kidekoneidensa ja varttuneempi väki kuulotorvien ääressä kuunteli mykistyneenä hälyyttäviä uutisia. Parlamenttitalo oli räjäytetty ilmaan! 100-metrinen Big Ben oli romahtanut! Asiallinen ja jännittynyt uutistenlukija riensi mikrofonin ääreen kertomaan, että väkijoukko oli saanut käsiinsä liikenneministeri Wurtherspoonin, joka oli yrittänyt paeta naamioituneena. Hänet oli hirtetty lyhtypylvääseen Vauxhallin tienoilla.

Venäjän lokakuun vallankumous oli tapahtunut vasta vajaa kymmenen vuotta aiemmin. Kuuntelijat alkoivat kysyä itseltään, oliko sama nyt toistumassa vakaan ja rauhallisen Englannin maaperällä. Radio oli vielä niin tuore keksintö - vaikuttava, varteenotettava ja arvovaltainen kapistus, joka tarjosi vakavia esitelmiä ja korkeatasoista sinfoniamusiikkia - että monilta kuuntelijoilta jäi täysin huomaamatta lähetykseen sirotellut vitsit, jotka olisivat valaisseet lähetyksen luonnetta. Kansannousun pääarkkitehtina esiteltiin Mr. Pobblebury, joka oli titteliltään "Teatterijonojen lakkauttamisen kansallisen yhdistyksen sihteeri". Lähetystä kuunnelleet alkoivat paeta kaupungista ja tukkivat poliisilaitosten puhelimet. "Ja miten voitte kuvitella että tämä olisi pilaa? Minä kuulin sen radiosta!"

BBC joutui toistamaan pitkään illan mittaan, että kuuntelijat olivat olleet tilaisuudessa seurata Isä Ronald Knoxin sketsiä "Broadcasting the barricades". Lähetyksessä oli tehty tiettäväksi, että kyseessä oli komedianumero, mutta kyseessähän oli BBC. Lähetyksen realistinen laatu oli selvästi poikkeuksellisen vaikuttavaa tasoa noina aikoina, kun radio oli vielä lapsenkengissä.

Orson Wellesin Mercury-teatterin kuunnelmasovitus H.G.Wellsin Maailmojen sodasta CBS:llä 30.10.1938 oli monessa suhteessa ylimainostettu tapahtuma. Welles teki teattereineen loistavaa työtä, se oli selvä. Taustaefektit ja hyytävästi kesken katkeavat selostusvälähdykset marsilaisten hyökkäyksestä maahan olivat erittäin radionomaisia, puhumattakaan ensimmäisestä kymmenestä minuutista, joiden aikana mukamas oli menossa tanssimusiikkilähetys. Silti lukuisia kertoja lähetyksen aikana kuulutettiin nimenomaisesti, että kyseessä oli kuunnelma.

Wellesin kuunnelmalla oli kuusi miljoonaa kuulijaa. Ne, jotka tulivat seuraamaan ohjelmaa kesken kaiken, ja jättivät sen sikseen kesken kaiken, eivät välttämättä ymmärtäneet, mistä oli kysymys. Joidenkin mielestä marsilaiset olivat valepukuisia saksalaisia. Paniikki, jonka Orson Wellesin väitettiin luoneen, rajoittui lähinnä lehtien palstoille, joiden kertomukset kuunnelman järisyttävistä vaikutuksista olivat huomattavan liioiteltuja. Mutta se sopi Wellesille, eikä hän ryhtynyt korjaamaan lehtiä jotka loivat kohua tyhjästä. Näin Wellesistä tuli yhdessä yössä maankuulu, ja sitä kautta hän lopulta sai tilaisuuden tehdä ne elokuvat, jotka hän oli halunnut tehdä.

Ecuadorin Quitossa 13.2.1949 sikäläinen radioasema toisti Wellesin kuunnelman espanjan kielellä. Kuuntelijat eivät pitäneet siitä, että heitä oli vedetty höplästä. He polttivat radioaseman maan tasalle.

Lehtimies Veikko Ennala (1922 tai 1928-1991) aloitti kirjallisen uransa Nyyrikki-lehdessä, joka julkaisi Ennalan esikoisnovellin Kuolemaantuomittu Ennalan ollessa 9-vuotias. Humalaista näytellyt Ennala menetti poikuutensa 11-vuotiaana 70-vuotiaalle mummelille sillä ehdolla että Ennala hakisi ensin vettä kaivosta. Ennala oli jatkosodassa maailman nuorin sotakirjeenvaihtaja. Siviiliin päästyään Ennala toimi eri lehdissä kunnes hänet poimittiin 1955 Apuun. Avussa Ennala sai roolin Matti Jämsän sivustapelkääjänä. Jämsä oli 1950-luvun sankarireportteri, joka hyppäsi Puijon hyppyrimäestä, paini karhun kanssa, kokeili turvavöitä ajamalla romuautolla sorakuopan reunalta alas, ja sijoittui kolmanneksi missikisoissa Rovaniemellä. 1955 Ennala yritti kahdesti itsemurhaa, joista toisesta hän tokeni itse, ja toisesta hänet pelasti Matti Jämsä. Ennala erehtyi sänkyyn tyttöystävänsä tyttären kanssa ja sai tuomion alaikäiseen sekaantumisesta, jota seurasi puolittaiset potkut Avusta. Puolittaiset, koska Apu vaati Ennalaa jatkamaan toimittamista salanimellä ja puolella palkalla. 1966 Urpo Lahtinen kutsui Ennalan tähtitoimittajaksi Hymy-lehteen.

Kaikki ylläoleva oli lämmittelyä. Vasta Ennalan ura Hymyssä tekee hänestä kiinnostavan.

Jos gonzo on sitä, että kirjoittaja asettaa itsensä täysillä likoon ja tekee itsestään juttujensa päähenkilön (perustava väite kuuluu, että objektiivisuutta ei ole olemassa) niin siinä tapauksessa Veikko Ennala oli gonzojournalisti ennen kuin gonzoa oli edes keksitty, ja vieläpä syvällisemmässä merkityksessä kuin gonzon keksijäksi väitetty Hunter S. Thompson.

Nykynuorisolle on ehkä paikallaan kertoa, millainen lehti oli 1960-1970-lukujen Hymy. Hymy, jonka levikki oli parhaimmillaan mykistävä 500 000, oli ainoa suomalainen aikakauslehti, joka tavoitti niin maaseudun poikamiesisännät kuin kaupunkien duunarit. Kaikkein katkerinta ja syrjäytyneintä lukijakuntaa varten Lahtisen Lehtimehet Oy julkaisi lehteä Nyrkkiposti. Kaupunkilaista modernia lukijakuntaa taas tavoitteli Playboy-tyyppinen lukulehti Vip, johon kirjoittivat sellaiset nimimiehet kuin Matti Kurjensaari ja myöhempi suosittu erikoisasiantuntija Juhani Mäkelä. Hymyn toimittajia oli Ennalan lisäksi mm. Juha Numminen, ja Hymyyn kirjoitti jatkokertomuksia muuan Jörn Donner. Jos näitä julkaisuja siihen aikaan oli tapana kutsua "roskalehdiksi", voi vain kysyä, mitä niiden rinnalla ovat nykyiset Seitsemät Päivät, joiden yhdessä numerossa on yhtä paljon tekstiä ja asiajournalismia kuin kymmenessä sivussa Hymyä sen huippukauden aikana.  

1960-luvulla Ennala oli yksinään toimittanut kannesta kanteen oululaiselle Kolmio-kirjalle Elämä -nimistä julkaisua, joka perustui yksinomaan lukijoiden kirjeisiin ja Ennalan niiden pohjalta kirjoittamiin vastauksiin ja pohdiskeluihin. Ennala ei kaihtanut käsittelemästä kahta ikuisesti kiistanalaisinta puheenaihetta, seksiä ja uskontoa, ja Ennalan suorapuheisuus oli lopulta liikaa. Kun Ennala siirtyi Hymyyn, hän toi mukanaan postipalstansa, joka alkoi suoraan Hymyn sivulta kolme. Aikana, jolloin lukijoiden kirjeitä oli tapana käsitellä pehmeästi "Leelian lepotuoli"-tyylisillä palstoilla, Ennalan palsta oli nimetty räväkästi "Veikko-sedän piinapenkki".

Ennalan palstan kiistelty luonne oli sikäli outoa, että Ennala ei sanonut yhdestäkään asiasta mitään ennenkuulumatonta. Hän oli parhaimmillaan, kun hän provosoi riitaa typerysten kanssa. Ennalan tähtihetkiä oli, kun hän sai esimerkiksi Martti Huuhaa Innasen kimpaantumaan, ja julkaisi luonnollisesti sanasta sanaan Innasen kiukkuisen kirjeen, jossa kansantaiteilija luonnehti Ennalaa kuusi kertaa "turvenuijaksi". Ennala vastasi rauhallisesti "Älkää hyvä mies pilkatko hikiäläisiä tai ylipäänsä maaseudun asukkaita, sillä se saattaa kostautua pahasti. Mitäpä jos Teitä ja yhtyettänne ei enää eräänä päivänä tilatakaan maaseudun lavoille soittamaan?" ja "Tänne tuhka tiheään lähettämiänne häväistyskirjeitä ei tosiaan ole kaikkia julkaistu, johtuen siitä että olemme pitäneet niiden sisältöä liian häpeällisenä itsellenne."  Ennala yritti virittää keskustelua kaikesta taivaan alla olevasta, mutta joutui tuon tuostakin toteamaan, että hän joutuu kirjoittamaan palstallaan edelleenkin sukupuoliasioista ja uskonnosta, koska hänelle lähetetyissä kirjeissä ei paljoa muuta käsitelty.

Psykologista silmää Ennalalla ehdottomasti oli. Kun meidän aikanamme suurinpiirtein jokaiselle piilolasinsa metsään hukanneelle ollaan tarjoamassa kriisiapua, niin kahdesti itsemurhaa yrittäneen sotaveteraani Ennalan vastaus itsemurhaa hautovalle miehelle on suoruudessaan virkistävä ja ratkaisevasti tehokkaampi kuin nykypsykologien luritukset. Näin Ennala: "Jos Sinä olet kundi joka ei puhele eikä kirjoittele tyhjiä, niin Sinä tapat itsesi vaikka Sinua kuinka kiellettäisi. Annankin tässä vain käytännön neuvoja miten nirristä parhaiten pääsee. Älä ainakaan unitableteilla ala pelleillä, ei niillä henki lähde, tulee vain sairaalamatka ja lääkäreille lisätyötä. Bladan taas on vanhanaikaista ja aiheuttaa helvetin kivuliaan kuoleman eikä sitä kai tätä nykyä ole saatavissakaan. Jos Sinulla on pyssy, niin ammu aivosi mäelle. Tai mene sitten ja aseta pääsi kiskoille, kyllä juna tekee selvää. Ikkunastakin voit hypätä jos vain asut korkeammalla kuin 4. kerroksessa. Mutta ennen kuin loikkaat, niin tuumaa nyt asioita vielä kerran ja muista ainakin se, että kuoleman rajan takaa ei enää palatakaan takaisin tälle rannalle tirkistelemään millaisen säväyksen se lähtö mahtoikaan tehdä jälkeenjääviin. Voin sanoa Sinulle, että ei se tee minkäänlaista säväystä." Voi vain kuvitella, mitä Ennala olisi keksinyt, jos hän olisi ehtinyt nähdä blogit ja ottanut niihin osaa.

Nämä ja vastaavat häikäisevän epäomaperäiset mielipiteet olivat tietysti asiantuntijoille myrkkyä, jo tuolloin. Ennalan Hymy otti asiakseen kysyä, miksi itsemurha on tabu, ja miksi siihen päätyneiden kuuluisten kansalaisten ratkaisua ei saa uutisoida. Professori Kalle Achté kirjoitti vastineen, joka ilmestyi Hymy-lehdessä 7/1970. Seuraavassa Hymyn numerossa julkaistiin värikuvasarja Oulussa koskeen hypänneestä naisesta ja hänen pelastamisestaan. Achtén ajatukset oli poimittu kuvateksteiksi.



Yhteiskunnallisesti merkittävintä Ennalan tuotantoa oli pitkä juttusarja suomalaisten vankiloiden oloista. Pytty eli pakkolaitos oli kuritusmenetelmä, jota sovellettiin  taparikollisiin, jotka oli tuomittu kolme kertaa. Vankilaoikeus saattoi määrätä henkilön pyttyyn määräämättömäksi ajaksi, mikäli rikollinen katsottiin yhteiskunnalle vaaralliseksi henkilöksi. Ennala löysi lehtimiehen vainullaan näitä yhteiskunnan vihollisia, mm. 30 vuotta pakkolaitoksessa istuneen rikollisen, jonka ratkaiseva kolmas rikos oli ollut tulitikkurasian varkaus. Ennalan artikkelit johtivat lopulta pakkolaitoskäytännön kumoamiseen.

Suomalaisen gonzon huipentuma oli Ennalan tapa käsitellä omaa avioliittohelvettiään Hymyn sivuilla. Alku oli vaatimaton, muutama kappale Veikko-sedän piinapenkissä, joissa hyvin tavanomaiseen tapaan äkäiltiin vaimolle ja naisväen kotkotuksille. Tilanteen kärjistyessä Ennala julkaisi avioliittohistoriansa sen kaikessa raadollisuudessaan. "Kun kerran olen joskus rääpinyt jutuissani sivullisten avioliittoja, täytyy minulla olla rohkeutta kertoa avoimesti omastanikin. Että tämän lopultakin kirjoitan, se johtuu siitä kummallisesta pyrkimyksestä rehellisyyteen, joka tekee minut niin epäilyttäväksi". Asia rauhoittui väliaikaisesti asumuseroon. Ennalan vaimo teki itsemurhan 1977. Ennala moitti vaimoaan pelkuriksi, koska tämä ei ollut uskaltanut hypätä ylempää kuin neljännestä kerroksesta. Kun lukijat ihmettelivät, miksei vaimovainajan ruumista oltu siunattu, Ennala vastasi "saanen siunata hänet näin jälkikäteen jotta muotomenot tulisivat pilkulleen täytetyiksi: Herrajjessussiunakkoon!"

Toisaalta, harvemmin gonzojournalistia on syytetty "rehellisyydestä". Tunnemme esimerkiksi Ennalan avioliitosta vain toisen puolen tarinasta, ja miksi meidän pitäisi sitäkään purematta niellä. Ennala itse: "Älkää siis kuvitelko kirjoitusteni perusteella tuntevani minut. Tekstini on laskelmoitua olkoon se sitten ollakseen naurattavaa, surumielistä, kiukuttavaa, kaikki on tekemällä tehtyä niin että saisin sydämenne sekasortoiseen tilaan ja itsenne ymmälle." Tai, kuten Veikko-sedän piinapenkissä syytettiin: Ajat kirjoituksillasi takaa vain rahaa. Ennala myönsi auliisti: "Ihan oikein arvattu. En kirjoittaisi riviäkään ilmaiseksi, palkkaa saan ja vielä enemmän tahtoisin, mutta eivät anna. Juuri päästyäni kahteenkin kertaan toivomasta, ettei kirjeissä ihan vähään aikaan rahaa pyydettäisi, kun ei satu olemaan, niin rahapyyntöjä tulee entistä tiuhempaan tahtiin. Laskin huvikseni paljonko pitäisi viimeksi kuluneen kuukauden sisällä tulleiden kirjeiden mukaan lähimmäisiä avustaa (kyseenalainen huvi muuten) ja päädyin summaan 10700 markkaa. Kuka antaisi minulle 600 markkaa, jotta saisin maksuun vekselin, joka lankeaa 2 viikon kuluttua?"

On liioiteltua kutsua Ennalaa neroksi, mutta taiteilija hän ilman muuta oli. Hän ymmärsi, että elämä on tragikomedia, ja hänen tapauksessaan tragedia oli siinä, että hän ei lopulta jaksanut nauraa kovinkaan kuuluvasti, eikä pitkään. Matti Jämsä, joka ehkä sittenkin oli se henkilö, joka tunsi Ennalan parhaiten, kuvaili "Veikko oli rehellisistä kirjoituksistaan huolimatta henkilönä avautumaton, lukkiintunut. Hänestä oli vaikeaa saada irti sellaistakaan mikä olisi häntä itseään helpottanut jos hän olisi kertonut." Ennalan tuotanto oli valtava. Kiistanalaisenakin hän edusti parasta suomalaista lehtikirjoittamisen taidetta. Sen veroista luettavaa näkee nykyään surullisen vähän.

Vanhoilla päivillään sotaveteraani Ennala julkaisi miestenlehdissä "novelleja", jotka eivät novellin nimeä ansaitse, juonettomia jorinoita joiden lähtökohtana oli jokin jo yksinään epähauska maalaisvitsi. Erakoitunut Ennala säilytti eteisessä tunkeilijoita varten kirvestä ja vieteripamppua. Hänen itsensä suunnittelemassaan hautakivessä lukee lakonisesti "Veikko Ennala, syntyi ja kuoli". Hänet haudattiin samalle Lamminpään hautausmaalle kuin hänen vaimonsa, mutta "riittävän etäälle, ettei syntyisi sielläkin kärhämää".

Tutkimus Veikko Ennalasta
Aika Ennalan ei koskaan enää palaa

Mahdottomin urheilutapahtuma selostettavaksi saattoi olla miesten 1500 metrin juoksu Helsingin olympialaisissa 1952. Loppusuoralla juoksi rinta rinnan kolme mitalimiestä, kaikki valkopukuisia. BBC:n Harold Abrahams selosti innostuneena, että voittaja oli Britannian Roger Bannister, joka ei sijoittunut edes mitaleille. Yleisradion Pekka Tiilikainen selosti voittajaksi USA:n Warren Druetzlerin, joka oli todellisuudessa kahdestoista. Tiilikainen oli sekoittanut toiseksi sijoittuneen Bob McMillenin ja toisen amerikkalaisen keskenään, ja erehtyi muidenkin kilpailijoiden kohdalla. Erittäin ärtyneenä Tiilikainen kysäisi Ruotsin radion Sven Jerringiltä, miten hänen kollegansa suoriutui. "Miksi sinun pitää kysyä juuri sitä?" vastasi Jerring synkkänä. "En tiennyt, kuka voitti. Tai kuka oli toinen. Tai kuka oli kolmas. Tai kuka oli neljäs, viides, tai kuudes. Mutta sen tiesin tarkkaan, että Olle Åberg oli seitsemäs ja Ingvar Eriksson kahdeksas. Sellainen oli minun selostukseni." Todellisuudessa juoksun voitti Luxemburgin Joseph Barthel, olympiahistorian suurimpia yllättäjiä. Luxemburgin radio olisi oletettavasti nähnyt voittajan oikein, mutta se ei lähettänyt suoria selostuksia.

Se anonyymi taituri, joka käänsi ruotsalaisen Vännäsin kunnan matkailuesitteen suomea muistuttavalle kielelle 1990, ansaitsee kaiken sen arvostuksen, mitä kirjallista ilmaisua harjoittavalle henkilölle voi suinkin antaa.

Vännäsin ruotsinkielinen matkailuesite oli nelivärinen, ja painettu kolmelle taitetulle A4-sivulle. Käännösteksti oli sujuvasti sujaut