Florence Foster Jenkins (1868-1944) oli kauhea laulajatar. Tämä ei ole vielä erityisen omaperäistä, mutta Jenkins "ei ikinä ollut anteeksipyytelevä huonoudessaan, hän oli uhmakkaalla ja loistokkaalla tavalla surkea".

Jenkins oli vauraan newyorkilaisperheen seurapiiritytär, joka ei ikinä saanut perheeltään minkäänlaista tukea musiikkiharrastuksiinsa. Tämä saattoi johtua siitä, että hän oli luonnostaan  kykenemätön laulamaan hetkenkään vertaa nuotilleen tai oikeassa rytmissä. Silti Jenkins oli mielestään suurenmoinen sopraano, ei epäilystäkään.

Jenkinsin päästyä keski-ikään hänen isänsä kuoli, ja tyttären musikaaliset kunnianhimot saivat puhjeta viimein kukkaan. Hän antoi vuodesta 1912 alkaen vuosittain yksityiskonsertteja New Yorkin Ritz-Carlton-hotellissa, tulkiten omaperäisellä tavallaan kuuluisia ooppera-aarioita, ja muutamia kappaleita, jotka oli erityisesti häntä varten säveltänyt hänen säestäjänsä, Cosme McMoon. Yleisö nauroi silloin kun ei itkenyt, eivätkä kriitikot jaksaneet keksiä hänestä ystävällistä sanottavaa, minkä kaikki Jenkins kuittasi ammatillisen kateuden ja mustasukkaisuuden tiliin.

Hänen pukunsa olivat yhtä häkellyttäviä kuin hänen laulutapansa. Jokainen konsertti sisälsi useita puvunvaihtoja. "Inspiraation enkeli" oli nimenä ylellisellä puvulla, joka oli kursittu kokoon kursailemattomasta määrästä silkkiä, foliota, puhveja ja linnunhöyheniä. Espanjalaista laulua "Cavelitos" esittäessään hän tuli esiin senoritan puvussa, ruusu hampaiden välissä, ja kori täynnä kukkia. Tuossa laulussa hän painotti jokaista säettä sinkauttamalla ruusunnuppuja yleisölle. Kerran hän paiskasi korin perään.

Hänen ihailijakerhoonsa liittyi jopa Enrico Caruso, joka suhtautui häneen ymmärtäväisesti. Jenkinsiltä on säilynyt vain kaksi levytystä. Ensimmäinen on Liadoffin "Musikdose", josta Jenkins suoriutuu läpi haukahtelemalla. Toisessa hän rohkenee käydä käsiksi Mozartin Yön Kuningattaren aariaan, mikä on huomattavan vaikea teos ammattilaisillekin. Jenkins taltioi aarian yhdellä otolla, ilman harjoituksia, ja julisti sen olevan niin hyvä, ettei hän sitä voisi parantaa. 1943 Jenkins joutui autokolariin taksissa, ja huomasi ilokseen, että sen seurauksena hän pystyi nyt laulamaan korkeamman F:n kuin ennen. Syytteen sijasta hän muisti taksiyhtiötä laatikollisella sikaareja.

Hänen ensiesiintymisensä Carnegie Hallissa 26.10.1944 oli myös hänen jäähyväisnäytäntönsä. Esitys oli loppuunmyyty viikkoja etukäteen. Lippujen hinnat nousivat mustassa pörssissä 20 dollariin. Tuhannet yrittivät turhaan paikalle. Sellaista esitystä ei tuossa kunnianarvoisassa salissa ole ikinä koettu. Yleisön pettymykseksi hän aloitti laulamalla neljä ensimmäistä nuottia täsmälleen oikein, mutta sitten hän tokeni ramppikuumeesta, ja jatkoi hihkumalla ja ulvomalla kappaleet läpi. Time kirjoitti arviossaan: "Mrs. Jenkinsin yönkuningatarmaiset ulvahtelut ja uikutukset , hänen hurjat kiemuransa laskevissa trilleissä, ja toistuvat käkimäiset staccatot ovat viattomasti levottomuutta herättävää kuultavaa". Kuten toinen kriitikko täsmällisesti asian ilmaisi: "Madame Jenkinsin laulutaide etsii vertaistaan".

Kuukauden päästä suuri La Jenkins kuoli. Hänen itsensä valitsema hautakirjoitus kuuluu: "Jotkut sanovat etten osannut laulaa, mutta kukaan ei voi väittää, ettenkö olisi laulanut".