Kunniaa pidetään joskus elämää suurempana asiana. Vanhaan hyvään aikaan, kun tuomioistuimet eivät myöntäneet korvauksia, herrasmiehet selvittivät välinsä tyylikkäissä kaksintaisteluissa, joita sekundantit valvoivat. Kaksintaistelut julistettiin useissa maissa laittomiksi viimeistään 1800-luvulla, mutta se ei niitä lopettanut. Meidän aikoihimme asti on keskuudessamme vaikuttanut arvokkaita ihmisiä, joilla on ollut niin vähän kunniaa jaettavaksi, että ovat kokeneet menettäneensä sen heti sillä hetkellä kun joku ohikulkeva moukka on lausunut jotakin laittamatonta. 

1645 Lontoossa kovanaama Sir Hierome Sankey haastoi Sir William Pettyn kaksintaisteluun. Sir William oli hintelä mies ja kovin haluton ottamaan osaa mihinkään toimitukseen, joka tiesi ruumiillista ponnistelua, hengenlähdöstä puhumattakaan. Koska Sir Hierome oli esittänyt haasteen, oli Sir Williamilla oikeus valita aseet. Nerokkaasti Sir William valitsi taistelupaikaksi pilkkopimeän kellarin. Jotta kunniallinen välienselvitys päättyisi varmasti ratkaisemattomaan, hän valitsi vielä aseiksi kaksi niin raskasta timpurin kirvestä, ettei kumpikaan pystynyt niitä nostamaan. 

Naisetkin kaksintaistelivat. 1792 Lontoon Hyde Parkiin astelivat Lady Almeria Braddock ja rva Elphinstone. Rva Elphinstone oli syyllistynyt siihen julkeuteen, että oli rohjennut julkituoda epäilyksensä, jotka koskivat Lady Almerian todellista ikää. Lady Almeria ei ollut sellaista hyvällä katsonut, vaan haastoi rva Elphinstonen kaksintaisteluun. Ensin leidit vaihtoivat kaksi pistoolinlaukausta, joiden tuloksena Lady Almerialta lensi hattu päästä. Entistäkin suivaantuneempana hyvän hattunsa kärsimistä vaurioista Lady Almeria vaihtoi aseet miekkoihin ja onnistui haavoittamaan rva Elphinstonea käsivarteen. Tämä sai viimein rva Elphinstonen järkiintymään, ja hän kirjoitti Lady Almerialle kirjallisen anteeksipyynnön, jonka tämä armollisesti hyväksyi.

Kaksintaisteluiden virallinen paheksunta perustui ennen kaikkea siihen, että tapahtumassa saattaisivat sivulliset haavoittua. Tämä riskitekijä yritettiin minimoida mitä erilaisimmilla keinoilla. 1808 monsieur Le Pique kuoli ilmapallossa Pariisin yläpuolella. Saavutusta edesauttoi se, että hän oli toisena osapuolena maailman ensimmäisessä kaksintaistelussa, joka suoritettiin kuumailmapalloissa.

Ferdinand Ukqwitt oli aikalaistensa mielestä vähemmän lahjakas poliitikko. Hänen tärkein hankkeensa oli liittää Sveitsi Sardinian kuningaskuntaan, ja hän kampanjoi ahkerasti ideansa puolesta siitäkin huolimatta että sekä sveitsiläiset että sardinialaiset torjuivat koko ajatuksen mykistävällä yksimielisyydellä. Wienin tanssivassa kongressissa Preussin edustaja oli kutsunut Ukqwittia "vuosisadan hölmöksi". Ukqwitt sai elämänsä tilaisuuden todistaa väite vääräksi kaksintaistelussa 10.11.1828 Berliinissä Tiergartenin puistossa. Hänen opponenttinaan oli Preussin armeijan upseeri, jonka kanssa Ukqwittille oli tullut riitaa erään neidon kiintymyksestä. Upseeri oli erittäin haluton ottamaan vastaan haastetta, sillä hän järkeili että Ukqwitt, siviilimies joka oli täysin harjaantumaton käsittelemään asetta, ei oikein tiennyt mitä oli tekemässä. Kun kaksintaistelupäivän aamu koitti, upseeri antoi Ukqwittin ampua ensin. Upseeri ei varmaankaan ollut kovin yllättynyt nähdessään kuinka Ukqwitt upseerin sijasta osui omaan sekundanttiinsa, jolta kuula repi oikean korvan irti. Sekundantti jostakin syystä ei pystynyt hillitsemään itseään, vaan heitti Ukqwittiä katukivellä. Ukqwitt yritti väistää kiveä, liukastui, ja putosi puiston penkereeltä alas rauta-aidan päälle. Hän kuoli vammoihinsa. Upseeri säästyi ampumasta laukaustakaan.

Kanadan viimeinen kaksintaistelu koettiin elokuussa 1873 Newfoundlandissa eräällä niityllä St.John'sin ulkopuolella. Herrat Dooley ja Healey olivat aikoinaan olleet parhaita ystäviä. Pahaksi onneksi he olivat rakastuneet samaan naiseen, ja heidän erimielisyytensä kasvoi niin syväksi, että he olivat lopulta yhtä mieltä vain siitä, että kaksintaistelu oli ainoa kunniallinen tapa ratkaista asia. Kun kaksintaistelun hetki koitti, molemmat herrat alkoivat yhtäkkiä tuntea itsensä kumman epävarmoiksi ja alkoivat kysyä itseltään mitä he oikein olivat tekemässä. Paniikki kasvoi askel askeleelta. Kun he kymmenen askeleen päässä kääntyivät, Healey sulki silmänsä ja ampui. Dooley kupsahti maahan. Healey parkui kauhistuneena tehneensä murhan, mutta näin ei ollutkaan asianlaita. Dooley oli yksinkertaisesti pyörtynyt kauhusta. Sekundanteille tämä ei tullut yllätyksenä. He olivat yhteisellä sopimuksella täyttäneet pistoolit paukkupanoksilla. Tämä oli tietysti vakava kaksintaisteluetiketin rikkomus, mutta herrat Dooley ja Healey eivät vaatineet uusintaottelua. He totesivat yhteisesti, että molempien kunnia oli pelastettu kaikkien taiteen sääntöjen mukaan. Kuinka heidän kahden ja rakkaudensa kohteen välillä lopulta kävi, sitä tarina ei kerro.

Vielä niinkin myöhään kuin syyskussa 1971 vietiin aikakirjoihin maailman kurjin kaksintaistelu. Uruguaylainen kenttämarsalkka oli erehtynyt solvaamaan uruguaylaista kenraalia sosialistiksi. Tämä oli tietysti niin verinen loukkaus, että asia oli selvitettävä kunniallisesti. Ammattisotilaat kohtasivat aamunkoitteessa eräässä montevideolaisessa puistossa, kävelivät 25 askelta, ja ampuivat kaikkiaan 37 laukausta. Kumpikaan ei haavoittunut. Kun sotamarsalkan sekundantti joutui selittämään tätä korkeatasoista epätarkkuutta, hän arveli sen johtuneen siitä, että kummatkin kaksintaistelijat olivat unohtaneet laittaa silmälasinsa nenälle ennen kuin he lähtivät selkätuntumasta askeltamaan.