Chicagon Sinfoniaorkesterin 100-vuotisjuhlakonsertin ohjelmisto oli juhlan kunniaksi sama kuin orkesterin ensiesiintymisessä vuonna 1891. Alkupalaksi Wagnerin Faust-alkusoitto, sitten Beethovenin viides, Tsaikovskin pianokonsertto, ja jälkiruoaksi hieman Dvorakia. Juhlaa kunnioittivat läsnäolollaan orkesterin kaikki elossa olevat kapellimestarit.

Ennen konserttia järjestettiin juhlaillallinen, jonka illalliskortit maksoivat yli 500 dollaria hengeltä. Kaikille illallisvieraille annettiin muistolahjaksi kauniisti paketoitu pöytäkello, jota koristi juhlatilaisuuden tunnus.

Wagnerin alkusoitto sujui hienosti. Beethovenin aikana syntyi salissa jotakin pientä hälinää, kun joku torvi ilmeisesti ei ollut sulkenut hakulaitettaan konsertin ajaksi, mutta ei mitään vakavampaa.

Väliajan jälkeen salissa puhkesi täysi helvetti. Tsaikovskin pianokonserton aikana piipitti ja kilisi kaiken aikaa. Daniel Barenboim nousi pianonsa äärestä ylös ja tuijotti yleisöä julmasti. Mikään ei auttanut. Orkesteria johtanut Georg Solti äityi huutamaan yleisölle, joka oli yhtä ymmällään kuin kapellimestarikin. Elektroninen kakofonia jatkui. Sitten lavalle ryntäsi henkilökunnan edustaja, joka ainoana oli oivaltanut, mistä oli kyse. Herätyskellot soivat satunnaiseen tahtiin 400 illallisvieraan lahjapaketeissa, eikä kukaan yleisöstä edes tiennyt, että paketeissa oli kelloja.

Kellot kerättiin lämpiöön, ja ne jaettiin uudestaan konsertin päätyttyä. ”Luulin joutuneeni hullujenhuoneeseen” totesi kapellimestari Solti konsertista toivuttuaan.