Minut on haastettu. En ole järin innokas kommunikoimaan toisten blogien kanssa, koska tiedän, että  se johtaisi kuitenkin siihen että laiminlöisin roppakaupalla asioita, joita sellaiseen kuuluisi. Mutta seura, johon on minut valittu, on sen verran komea, että on pakko tehdä poikkeus.

Tehtävänanto: paljastan viisi omituista tapaani. Tämän jälkeen valitsen seuraavat viisi ihmistä, jotka haastan tekemään saman perästä. Heidän tulee myös kirjoittaa nämä säännöt merkintäänsä. Linkitän haastamani ihmiset tämän merkinnän loppuun ja käyn ilmoittamassa heidän kommenttilaatikkoihinsa haasteesta ja tästä merkinnästä.

Olen ajat sitten lakannut miettimästä, mikä on omituista ja mikä ei. Jos olisin Mauno Koivisto, murahtaisin, että kysymys on väärin asetettu. Joku muu kenties voisi sanoa, että hänen mielestään kaikki mitä teen, on omituista.

1. Pidän epäsuomalaisista urheilulajeista. Katselen mielelläni Eurosportilta kelkkailua, snookeria ja maahockeyta. Itse en tietenkään harrasta mitään näistä. Monesti olen aikonut hankkia luistinterät talvisaappaisiin, jotta voisin ruveta harjoittamaan talvista luonnonjääluistelua Päijänteellä, mutta en ole viitsinyt panna tikkua ristiin.

2. Minulla on omituisia kirjoja. Eräs parhaista on Tukholmassa 1870 painettu Josef Johnsonin nuorten miesten käsikirjan ruotsinkielinen käännös "Att lefva på allvar", esimerkkejä ja ohjenuoria suurten ja hyvien esikuvallisten ihmisten elämästä. Siitä selviää, että runous on laiskureiden haihattelua, kaiken käytännöllisen tiedon pystyy omaksumaan opettelemalla aforismeja ulkoa, ja  - täysin vastoin nykyistä muotia - arvokkain taiteenlaji on osata sanoa "ei". Teokselle ei voi väittää vastaan, se on täysin itsensä selittävä, ehdoton ja omassa maailmassaan, joka valiitsi 135 vuotta sitten. Se on aiemmin ollut Reposaaren kirjaston kokoelmissa, ja eräpäiväliuska osoittaa, että se on lainattu 1 kerran, jolloin se olisi pitänyt palauttaa 25.5.1928 mennessä. Mitä kaikkea muuta samasta hyllystä löytyy, en kehtaa kertoakaan. (Uusi haaste: valitse 10 teosta kirjahyllystäsi ja perustele miksi pidät niitä tallella)

3. Ellen ole ankarassa työn touhussa, minulla on IRC päällä melkein koko ajan. Se on venttiili, josta kuulee uusimmat uutiset, herjat ja ilmiöt. Kun aikakausijulkaisua koostetaan etätyönä, se on myös työväline, jonka avulla suunnitellaan, neuvotellaan, ja riidellään lehteä kasaan. Kun tarvitsee keskittyä ja haluaa heittää koko muun maailman helkuttiin, sen saa myös pois päältä. Haluaisin heittää koko muun maailman helkuttiin varsin usein.

4. Suosin artisteja, joiden teoksia ei Suomesta saa, eikä tulekaan saamaan, koska uusi tekijänoikeuslaki kieltää EU:n ulkopuolella tuotettujen tallenteiden myymisen maassamme paitsi silloin kun se on erikseen sallittu. Euroviisuja minulla on laaja kokoelma. Viime aikojen hittilista: Tamako Matsu (Japani): Hana no youni. Under 17 (Japani): Kagayaki Cyalume. Assi El-Hellany (Libanon): Dayea feeki. Khaled (Algeria): Sidi Boumedienne. Nettiradioita ja nettitelevisioita seuraan satunnaisesti, mielelläni kiinalaisia TV-kanavia. Suoraan eetteristä napattujen maailman asemien ja ohjelmien kuuntelemisessa minulla on 25 vuoden kokemus, ja taitaapa olla jokin Pohjoismaiden mestaruuskin tällä alalla. Konserteissa en käy koskaan, ulkona vielä harvemmin. Viimeisin keikka oli muistaakseni Frank Zappa Helsingin jäähallissa, ja se oli 1988. Jouluna sisarusten kanssa puhellessa selvisi, että olen täysin tietämätön kaikesta suomalaisesta musiikista, mitä viimeisen 10 vuoden aikana on tehty. En keksinyt yhtäkään syytä, miksi pitäisi tuntua siltä että olisin menettänyt jotakin.

5. En tilaa sanomalehtiä. Tällä hetkellä tietysti lehti tulee, koska naapuritalon vanha pariskunta tilasi sen minulle ilmaiseksi kuukauden ajaksi. Jos jatkan tilausta kuukaudella, se tapahtuu pelkästään olympialaisten takia.

5a. Jos joskus maistan uutta ruokalajia, ja pidän siitä, pystyn kopioimaan sen kotona automaattisesti. Uuden reseptin käyttöönottaminen on ratkihelppoa: muistelen vain aterioita, joita olen syönyt, ja teen sitten saman.

5,5. Ja tämähän ei ole omituisuus vaan sääntö: Vihaan puhelimia. Sinä päivänä kun Tärkeitä Asioita ei enää ole lupaa hoitaa kirjallisesti, vetäydyn yhteiskunnan ulkopuolelle. Kännykkä on. Sen vikisevää hälytysääntä ei kuule kukaan, en ainakaan minä. En myöskään pidä matkapuhelinta koskaan mukanani matkoilla, sehän voisi hukkua. On hukkunutkin, mm. kerran kalastelin sitä huusinpöntöstä, mikä varmisti ehdottoman päätökseni siitä, että matkapuhelinta ei pidä ottaa matkalle mukaan. Yhteiskunta haluaa edistyksellisesti yhdistää samaan korttiin useita toimintoja, mm. pankkikortin, matkalipun ja oven avaimen. Mitä siitä ajattelee minä, joka tapaan jo nykyisinkin sulkea itseni onnistuneesti kotioveni ulkopuolelle ilman avainta, ilman rahaa, ja ilman kännykkää (se on varmassa tallessa keittiön pöydällä avainten ja lompakon vierellä), sen arvaatte.

Haastan jatkamaan tästä kenet tahansa, joka lukee tämän ja haluaa ottaa siihen osaa. Voitte merkitä minut vapaasti suosittelijaksenne.