1946 Benjamin Spock kirjoitti teoksen "Järkevää lastenhoitoa", jota myytiin kymmeniä miljoonia kappaleita yli 30 kielellä. Se oli uraauurtava teos, koska se oli ilmestyessään hätkähdyttävän liberaali. Tässä tuli lääkäri, joka sanoi vanhemmille, että he itse osaavat sanoa, mitä heidän lapsensa ja he itse tarvitsevat, vanhemmuus voi olla hauskaa ja perhe voi olla yhteisö, jossa ihmisillä on mahdollisuus olla onnellisia – kaikki väitteitä, joista vuoden 2006 yleisönosastokirjoittajat ovat verisesti loukkaantuneita ja jyrkästi eri mieltä. Suoraan sanottuna Spock oli lastenlääkäri, joka sanoi vanhemmille, että heidän ei pidä kuunnella lastenlääkäreitä.

Kaikki lastenlääkärit eivät sellaista kannattaneet. Ensimmäiset brittiläiset rocknuoret, teddyt, jotka menivät katsomaan Bill Haleyn kömpelöä filmiä Rock Around The Clock (jossa ennenaikaisesti ikääntynyt puolikalju ja läski feikkirokkari lauloi kuin lastenkutsuissa) kirvoittivat nimimerkki-erkki "Perhelääkärin" laukomaan 1956 Lontoon Evening Newsissä seuraavaa:

"Nämä harhautuneet nuoret ovat mieleltään epävakaita ja kärsivät psykoosista. Piiskan ja kepin lisäksi he tarvitsevat, rikostensa syvyydestä riippuen, uudelleenkasvatusta psykopaattisessa laitoksessa (sic). Nämä valtoimenaan riehuvat nuorukaiset eivät ole vain vainoharhaisia, vaan heillä on myös alemmuuskompleksi ja vaikka jättäisimme heidän sairautensa pois laskuista, he silti edustavat alhaisinta lajityyppiä."

Jos tuntuu siltä, että tällaiset asiantuntijat ovat joskus ihastuttavan naiiveja kertoessaan näin paljon itsestään ja niin olemattoman vähän nimellisestä purkaustensa kohteesta, niin havainto ei ole kovinkaan tuore.

Rockabillyteddyillä oli luonnollisesti vastavoima, vastakulttuurelliset beatnikit. Teddyt halusivat näyttää siltä, mitä he tunsivat olevansa, nuoria levottomia härkiä nahkapusakoissa, valmiina teutaroimaan laitumella. Beatnikit puolestaan leikkivät tietoisesti intellektuelleja, jotkut heistä jopa joskus olivat sellaisia. Sekään ei tietenkään kelvannut. Newyorkilainen kriitikko Norman Podhoretz hyökkäsi heitä vastaan Partisan Reviewissa 1958 tähän tapaan:

"Beat-sukupolvi on vihamielinen sivilisaatiota kohtaan, se palvoo primitiivisyyttä, vaistoa, energiaa, "verta", siihen mittaan asti, että sikäli kun sillä on älyllisen mielenkiinnon kohteita lainkaan, se suuntautuu mystisiin oppeihin, järjettömiin filosofioihin ja puolivillaiseen vasemmistolaisuuteen." Mikä vielä pahempaa, he pitävät jazz-musiikista (joka jo 1920-luvulla teki amerikkalaisista mielipuolia). Podhoretz hyväksyy sen, että he harrastavat esiaviollisia suhteita, mutta senkin he tekevät väärin. Toisin kuin aidot 1920-1930-lukujen boheemit (eivätkö he pitäneet jazz-musiikista?), beatnikit eivät millään onnistuneet tekemään seksistä likaista. Sanomattakin on selvää, että he myöskään eivät osaa kirjoittaa. Kerouac on solipsisti, joka ei kykene voittamaan rajoituksiaan. Ja niin edelleen, kunnes lopulta beatnikeillä ja nahkarotsiteddyillä ei olekaan mitään eroa, tai korkeintaan se, että teddyt sentään ajattelevat selkeästi ja järjestäytyneesti (ja mustavalkoisesti).

Pikakelaus vuoteen 1970. Jacqueline Himelstein julkaisee Opettajien ja vanhempien yhdistyksen (PTA) nimissä Yhdysvalloissa maanlaajuisen kiertokirjeen otsikolla "Kuinka tunnistaa että lapsesi on potentiaalinen hippi ja mitä voit tehdä asialle". Kirjoittajina ovat neljä "johtavaa psykiatria", Jean Rosenbaum, Jack Leedy, Robert Bussell ja Norman R. Schakne. Seuraavat 10 tunnusmerkkiä voivat johtaa vaikeuksiin.

1. Äkillinen kiinnostus kulttiin hyväksytyn uskonnon sijasta.
2. Kyvyttömyys henkilökohtaiseen rakkaussuhteeseen, tuntee vetoa enemmän ryhmäkokemuksiin.
3. Taipumus puhua hämärillä filosofisilla termeillä, eikä koskaan asiasta.
4. Vaatii rahaa, mutta on haluton tekemään työtä sen eteen.
5. Kiihkeä, "far-out" kiinnostus runouteen ja taiteeseen.
6. Kaikkien järjestäytyneiden hallintomuotojen jatkuva pilkkaaminen.
7. Oikeassaoleva asenne, joka ei ikinä myönnä yhtäkään omaa virhettä tai heikkoutta.
8. Kasvavat poissaolot koulusta.
9. Petollisten luonteenpiirteiden ilmaantuminen, ihmisten ohjailu omaksi eduksi.
10. Taipumus tavata vain muiden rotujen ja yhteiskuntaluokkien edustajia.

Tämä onkin paljastava asiakirja, sillä kun sitä tutkii ajatuksella, huomaa että siinä on ainakin kuusi kohtaa, jotka tekevät 95%:sta kaikista maailman poliitikoista hippejä.  Hipit vastasivat vanhemmilleen kaivamalla esiin 3500 vuoden takaisen papyruksen, jossa valitettiin "Nuoret eivät enää kuuntele vanhempiaan, mihin tämä kaikki johtaa?"

Tällaisissa luetteloissa on ongelmana, että harva otti niitä vakavasti edes niiden syntyaikana. Niiden siteeraaminen 30-50 vuotta myöhemmin on kuin Hanno Möttölä heittelisi halpoja kolmen pisteen koreja ekaluokkalaisten joukkuetta vastaan.

Aikanaan hipitkin saivat lapsia. Heistä tuli muun muassa juppeja. Kun 1960-luvulla haluttiin tehdä jotakin, luotiin mahdollisimman epämuodollinen ja epähierarkinen verkosto. 1980-luvulla se tehtiin perustamalla yhtiö. 2000-luvulla tietotekniikan kehittyminen on luonut aivan uusia mahdollisuuksia rakentaa hyvin erilaisia verkostoja joiden jäsenten ei tarvitse edes koskaan tavata. 2020-luvulla taas perustetaan yhtiöitä. Niin maailma pyörii.

Eikä kukaan opi mitään, mikäli on uskominen Michael Mooren (Stupid White Men) siteeraamaa FBI:n riskikartoitusta, jossa kerrotaan 8 tunnusmerkkiä, joista tietää että lapsesta on tullut hullu kouluampuja. Opiskelijoita, joissa esiintyvät seuraavat tunnusmerkit, on vältettävä viimeiseen asti:  
- heikko sopeutumiskyky
- aseita on saatavilla lähellä
- masennus
- huumausaineiden ja alkoholin väärinkäyttö
- vieraantuneisuus
- itserakkaus
- epäsovelias huumori
- rajoittamaton television katselu ja internetin käyttö

Moore toteaa, että koska tämä luettelo tekee kaikista potentiaalisia kouluampujia, ainoa ratkaisu on erota koulusta välittömästi. Kotiopetus ei ole hyväksyttävä ratkaisu, koska ongelmapesäkkeen täytyy pysytellä erossa myös itsestään.