PopuLaarissa esiteltiin pokkarikirjailija John Baxter. Salanimen takaa paljastuu ei vähempää kuin E. Howard Hunt (1918-2007), nimi joka on tullut vastaan useamman kerran jokaiselle, joka on lukenut vähänkin enemmän Watergate-skandaalista tai John F. Kennedyn salamurhasta.

William B. Davisilla oli täysi työ asettua E. Howard Huntin nahkoihin, kun häntä käytettiin salaperäisen syöpämiehen esikuvana tv:n Salaisissa kansioissa. Syöpämies olisi ollut onnellinen, jos hän olisi saanut vaatimattomia teoksiaan julki edes jossakin, mutta kun näin ei käynyt, hänen täytyi tyytyä muuttamaan historian kulkua. E. Howard Huntilla ei ollut sellaisia ongelmia. Hän harrasti sekä salaisia operaatioita että fiktiota, jotka lomittuivat hänen kertomuksissaan ja elämässään niin tiiviisti, että on mahdotonta tietää, missä epätodellisuus loppuu ja todellisuus alkaa.  Hän eli James Bond -elämää ja kirjoitti todellisuutta - tai sitten päinvastoin. Houkutus on suuri olla uskomatta sanaakaan, mitä hänestä on sanottu tai mitä hän itse on sanonut. Ehkä hänen suurin romaanihahmonsa ja roolisuorituksensa oli hän itse.

John Baxterin lisäksi muita Huntin käyttämiä taiteilijanimiä olivat Robert Dietrich, Gordon Davis ja David St. John. Kun kirjailija Hunt sai Guggenheimin säätiön apurahan, hän pääsi komeaan seuraan John Updiken, Kurt Vonnegutin ja e.e.cummingsin rinnalle. Warner osti romaanin Bimini Run (1949) elokuvaoikeudet 35 000 dollarilla. Samana vuonna Hunt astui CIA:n palvelukseen. Espanjantaitoisesta Huntista tehtiin Mexico Cityn konttorin päällikkö.

1954 Guatemalan presidentti Jacobo Arbenz oli käynyt liian arvaamattomaksi, joten hänestä hankkiuduttiin eroon vallankaappauksella. Huntin version mukaan hän pelasti Arbenzin hengen. Vihainen väkijoukko oli valmis lynkkaamaan Arbenzin, mutta Hunt sanoi ei. Kun Castro nousi valtaan, hän tarjosi Arbenzille turvapaikan Kuubassa, mihin Arbenz ilomielin suostui. Seuraavina vuosina Arbenz riitaantui perusteellisesti Castron kanssa nähtyään millä tavalla Kuubaa hallittiin. Arbenz jatkoi matkaansa Uruguayhin ja kas mokomaa, siellä hän asui saman kadun varrella kuin E. Howard Hunt.

Kuuban pakolaisia rahoitettiin Huntin kautta jo kesällä 1960. Hän valvoi heidän taloudenpitoaan. Sikojen lahden maihinnousu oli Huntin mukaan valtava epäonnistuminen. Siinä ei tehty kovin monia virheitä, vain yksi. Jos tarkoitus oli suistaa Castro vallasta sotilaallisella voimalla, olisi täytynyt pitää huolta siitä, että käytössä olisi ollut sotilaallista voimaa.

Vietnamin sodan kestäessä 1971 julkaistu salaisten asiakirjojen kokoelma Pentagon Papers oli saanut Nixonin hallinnon ja Pentagonin haukat kuohuksiin. Kun vuotoa ryhdyttiin jäljittämään, jäljet johtivat Daniel Ellsbergiin. Hänen psykiatrinsa Lewis J. Fielding oli kieltäytynyt luovuttamasta FBI:lle tietojaan Ellsbergistä, joten E. Howard Hunt ja G. Gordon Liddy murtautuivat vastaanotolle. Tarkoitus oli saattaa Ellsberg mahdollisimman huonoon valoon, mutta häntä koskevaa aineistoa ei vastaanotolta löytynyt.

Valkoisen Talon "putkimiehet" James McCord, Frank Sturgis, Bernard Barker, Virgilio Gonzales ja Eugenio Martinez kävivät haalarihommiin kesällä 1972, kun he murtautuivat Demokraattisen puolueen toimistoon Washingtonin Watergate-rakennuksessa. Aikomus oli selvittää, paljonko demokraattien puoluejohtaja Larry O'Brien tiesi Nixonin kyseenalaisista toimista Howard Hughesin kanssa. Ei paljoa, kuului vastaus, mutta sitä herrat eivät koskaan saaneet tietää, sillä vartija Frank Wills osui paikalle ja kutsui poliisit.

Washington Postin toimittajat Bob Woodward ja Carl Bernstein olivat lähes ainoat, joita juttu kiinnosti. Kun poliisi kertoi, että kahden Watergaten murtomiehen osoitekirjasta löytyi Huntin puhelinnumero merkinnällä "W.H." ja "W.House", niin Woodward teki, mitä toimittaja tekee. Hän soitti Huntille. "Howard Hunt täällä… Niin, mistä on kyse?… Hyvä Luoja!… Koska asia on tutkittavana, niin minulla ei ole kommentoitavaa."

Tämän jälkeen Hunt katosi. 150 FBI:n agenttia alkoi jäljittää häntä tuloksetta. Hunt palasi maan pinnalle vasta kun hänen lakimiehensä vastaanotti 25 000 dollaria ruskeassa kirjekuoressa. 

Tämä on aivan mainiota, mutta juttu vain paranee. Time uutisoi, että Huntin seuraava siirto oli suostutella kaikki Watergaten murtomiehet tunnustamaan syyllisyytensä, jotta juttu olisi unohdettu mahdollisimman pian. Hunt tarjosi heille korvaukseksi 1000 dollaria jokaiselta kuukaudelta, jonka he viettäisivät vankilassa. Ruskeasta kirjekuorestako, saa kysyä. Kirjassaan Kaikki presidentin miehet Woodward ja Bernstein mainitsevat, että Hunt kävi tapaamassa kuubalaisten murtomiesten perheitä Miamissa ja lupasi että heistä pidetään huolta.

Kun jäljet kuitenkin alkoivat johtaa yhä suoremmin Valkoiseen Taloon, niin esimerkillinen ja miehistään velvollisuudentuntoisesti huolta pitänyt Hunt näytti heittäytyvän vallan hulvattomaksi. Nixonin neuvonantajan John Deanin miehet murtautuivat Huntin Valkoisen Talon toimiston kassakaappiin 19.6.1972. Seuraavana päivänä tehdyissä Nixonin Valkoisen Talon nauhoituksissa on kuuluisa 18 minuutin mittainen hiljaisuus. Hunt vaati takaisin asiakirjojaan ja ääninauhoja (joissa ainakin yhdessä sattumoisin keskusteltiin Kennedyn murhasta kuubalaisen naisen kanssa) ja nosti kanteen. Tex Colson sovitteli Huntin vetämään kanteensa pois. Nixonin neuvonantaja John Dean puolestaan tunnusti Watergaten yhteydessä maksaneensa E. Howard Huntille rahaa, jotta Hunt pysyisi hiljaa.

Miehen, joka pystyi kiristämään Yhdysvaltojen presidenttiä, oli syytäkin säilyttää Valkoisen Talon toimistossaan käsiasetta siltä varalta, että peli lämpenisi kuumaksi. Woodwardin ja Bernsteinin Watergate-kirjassa Kaikki presidentin miehet on dramaattinen kohtaus, jossa Woodward laittaa Rahmaninovia soimaan salakuuntelun vaikeuttamiseksi ja kirjoittaa koneella Bernsteinin luettavaksi "Presidenttiäkin on kiristetty. Hunt käyttää Watergatea hyväkseen saadakseen rahaa. Ensin hän halusi 100 000 dollaria ja nyt lisää. Peittely maksaa ainakin miljoona dollaria. Kaikki ovat osallisina."

Joulukuussa 1972 Huntin vaimo Dorothy pakkasi 10 000 dollaria laukkuunsa 100 dollarin seteleinä ja lähti United Airlinesin lennolle 553 Washingtonista Chicagoon. Kone putosi alas ja 43 ihmistä kuoli, mukaan lukien Dorothy. 1973 Hunt tuomittiin 33:ksi kuukaudeksi vankilaan osallisuudestaan Watergaten tapahtumiin.

"Meidän perheemme oli kuin mini-CIA", päivitteli Rolling Stonen haastattelussa E. Howard Huntin poika Saint. Kuka nimeää poikansa Leslie Charterisin agenttiromaanien päähenkilön mukaan? Ainakin E. Howard Hunt. Joka tapauksessa, oman kertomansa mukaan Dorothy Hunt oli Toisen maailmansodan aikana jäljittänyt natsien rahoja USA:n valtionvarainministeriölle. Poika-Hunt epäilee, että hänen äitinsä oli tiedustelupalvelun listoilla, ainakin epävirallisesti. "Mistään ei koskaan puhuttu. Me kasvatimme muurit ympärillemme. Isäni ympärillä oli muuri, äitini ympärillä oli muuri, lasten ympärillä oli muuri joka suojasi ja eristi meidät." Hänen mielestään Dorothyn kone tuskin putosi sattumalta.

Vanheneva, syöpäinen, amputoitu, hitaasti lahoava E. Howard Hunt ja hänen poikansa löysivät jonkinlaisen yhteisymmärryksen vasta hänen viimeisinä vuosinaan. Isänsä halveksimasta Saintista oli tullut huumediileri, joka eli vailla vakinaista osoitetta, ja pakoili viranomaisia. "Jollakin tavalla olimme samaa maata. Isä oli salainen agentti ja vakoilija, joka toimi maan alla. Minusta tuli huumekauppias. Mikä voisi olla sen salaisempaa ja maanalaisempaa?"

Kun E. Howard Huntin loppu lähestyi, Saint alkoi kiinnostua isänsä väitetystä osallisuudesta John F. Kennedyn murhaan. Pojalla oli ollut epäilyksensä siitä alkaen, kun hän oli nähnyt valokuvat Dallasissa ratapihalla 22.11.1963 kiinni otetusta kolmesta kulkurista, joista yksi oli erehdyttävästi hänen isänsä näköinen. Pyörätuoliin sidottu jännityskirjailija E. Howard Hunt otti kynän käteensä ja piirsi tuotantonsa kiinnostavimman juonisynopsiksen: LBJ -> Cord Mayer -> Bill Harvey -> David Morales -> ranskalainen kiväärimies ruohokukkulalla. Myöhemmin samalla viikolla Hunt kirjoitti kaksisivuisen selonteon, joka pohjautui samaan komentoketjuun. "Cord Meyer keskustelee suunnitelmasta David Atlee Phillipsin kanssa, joka tuo mukaan Harveyn ja Antonio Vecianan. Hän tapaa Oswaldin Mexico Cityssä. Sitten Veciana tapaa Frank Sturgisin Miamissa ja värvää David Moralesin tarkoituksena tappaa Kennedy Miamissa. Lyndon Johnson kuitenkin siirtää tapahtumapaikan Dallasiin henkilökohtaisista syistä."

Kuolinvuodetodistus, jos se on todistus, on tietysti aivan toista kuin se, mitä Hunt oli kertonut aiemmin virallisissa kuulusteluissa. Senaatin tutkimusvaliokunnan edessä 1978 Hunt kielsi olleensa Dallasissa 1963. Hän kävi Dallasissa ensimmäisen kerran vasta 1971. Hän ei ollut koskaan ollut missään tekemisissä Lee Harvey Oswaldin kanssa. Hän ei tavannut Frank Sturgisia ennen kuin 1972. James McCordista hän ei ollut koskaan kuullutkaan. Hän ei käynyt Meksikossa lainkaan vuosien 1961 ja 1970 välisenä aikana. Hänellä ei ollut vuotta 1969 vanhempia päiväkirjoja eikä muistoesineitä, koska hän oli heittänyt kaikki sitä vanhemmat pois muuttaessaan Floridaan 1974. Skandaalilehti National Tattler oli sotkenut hänet syyttä Kennedyn salamurhaan väittäessään, että hän olisi ollut yksi Dallasin ratapihalla kiinni otetuista kolmesta kulkurista, minkä johdosta hän oli nostanut syytteen ja lehti oli lakannut ilmestymästä. Hän ei ollut ikinä lukenut Warrenin komission raporttia. Koko juttu ei koskaan kiinnostanut häntä.

Sepä sattuikin somasti, että Huntin romaanissa Bimini Run (1949) päähenkilönä esiintyi veikkonen nimeltä Hank Sturgis.

Miten pitkälle todellisuus jäljittelee taidetta? Samantekevää. Viimeinen sana kuulukoon E. Howard Huntille, joka tietysti viimeisenä tekonaan sanoutui irti kaikesta siitä, mitä hän oli pojalleen kertonut. "Työskennellessäni CIA:ssa niin monet vuodet olin aina olettanut, että Valkoisen Talon tahto on laki. On vaikea välttyä ajatukselta, että maani, jota olen koko ikäni palvellut ja joka halusi minun suorittavan Watergaten murron, rankaisee minua nyt juuri niistä asioista, joita tekemään se on minut nimenomaisesti kouluttanut."

Salaisten kansioiden syöpämies William B. Davis elää edelleen ja toimii Kanadan syöpäyhdistyksen asiamiehenä.