Ei, se ei ole the Beach Boys. Jos ikinä on tuntunut siltä (ja varsin usein näin on asianlaita) että "rock" on eläkeläisten kellarihumppaa, jota soittavat 65-vuotiaat kivennäisvesimainoksissa esiintyvät ziljonäärit, niin yhtye nimeltä The Zimmers todistaa vaikutelman oike- hetkinen, vääräksi. Heillä on enemmän asennetta ja groovea kuin konsanaan väsähtäneillä maailmantähdillä, joiden kapinallisuus ja kiukku suuntautuu perunoiden rupisuuteen ja Rolls-Roycen vuosihuollon hinnankorotuksiin.

Yli 40-jäsenisen yhtyeen keski-ikä on 78, yhteenlaskettu ikä yli 3000 vuotta. Vuonna 2007, kun yhtye perustettiin, sen laulusolisti Alf Carretta oli 90-vuotias nuorukainen. Urkuri Winifred Warburton oli 99, Buster Martin 100, Grace Cook 83, Tim O'Donovan 81, Peter Oakley 79. Pikku pennut Gillian Davies ja Eric Whitty eivät tosin olleet vielä täyttäneet seitsemääkymmentä, mutta ikäsyrjintä onkin typerää.

Tällaisen yhtyeen takana on tietysti tarina. Tim Samuels teki BBC:lle dokumentaaria Britannian vanhusten yksinäisyydestä ja eristyneisyydestä. Ohjelman kehittyessä Samuels keksi että bingokerhon vetäjä Alf Carretta ei ole ollenkaan hassumpi laulaja. Dokumentin loppuhuipentumaksi nauhoitettiin yli 40:n seniorin voimin The Whon tunnettu sukupolvikapinalaulu My Generation.

Siitä tuli sensaatio. Yhtye sai yhdessä yössä kymmeniä tuhansia faneja jotka lähestyivät artisteja Youtuben ja myspace-sivun kautta. Asiat etenenivät niin pitkälle, tai karkasivat käsistä, että he saivat laulukoulutusta Fame-akatemiassa, päätyivät U2:n tuottajan Michael Hedgesin johdolla Abbey Roadin studioille, ja julkaisivat levyn. My Generationin lisäksi ohjelmistoon kuuluu The Prodigyn Firestarter, Beatlesien When I'm (One Hundred and) 64, ja totta kai Jermain Stewartin We Don't Have To Take Our Clothes Off (To Have a Good Time).

Rock-Alf kuuluu ilmaisseen yhtyeen asenteen suoraviivaisella lohkaisulla "Toivottavasti kuolen ennen kuin vanhenen."

The Zimmers: My Generation