Tästäkin aiheesta olisi ties kuinka kiintoisa artikkeli British Medical Journal of Dentistryssä, mutta en pääse sitä lukemaan, vaikka olen kaapannut itselleni Lancetin käyttäjätunnuksen. Niinpä tukeudun Nathaniel Bentleyn julkaisemaan teokseen Portraits of Curious Characters, descriptive and entertaining anecdotes, Lontoo 1814.

Martin van Butchell (1735-1814) oli poikkeuksellisen huomiotaherättävä hammaslääkäri, joka maalasi poninsa, jätti kuontalonsa ruokkoamattomaksi ja balsamoi edesmenneen vaimonsa ja pisti tämän näytteille pitääkseen perinnöstään kiinni.

Alankomaissa syntyneen Van Butchellin isä oli kuninkaallinen hovihankkija, joka valmisti seinävaatteita. Hänen poikansa Martin keksi hammaslääkärin uran sattumalta omakohtaisten ongelmien inspiroimana. Hän opiskeli aikansa tunnustetun spesialistin tri Hunterin opastuksella ja hän osoittautui siinä määrin eteväksi, että alkoi kiskoa hampaiden lisäksi ennenkuulumattomia palkkioita palveluksistaan. Van Butchellin konsultaatio pelkästään maksoi kaksi guineaa ja valmis tekohammassarja kokonaiset 105 puntaa.

Hänen ammattitaitonsa ei rajoittunut pelkästään hampaidenhoitoon, hän valmisti myös tyrävöitä jotka saavuttivat niin suuren suosion, että kiitollinen hollantilainen lääkäri opetti palkkioksi van Butchellille kuinka peräpukamia hoidetaan. Lehdissä Butchell mainosti myös menetelmäänsä alusasujen paikallaan pitämiseksi, mihin tarkoitukseen hän sovelsi kuminauhoja ja jousia. Butchellin vastaanotolla oli kaupan myös hajuvesiä ja patenttilääkkeitä, joihin yksikään patenttitoimisto ei olisi suostunut vilkaisemaan.

Kotioloissa Butchell harrasti lievää omaperäisyyttä. Hän piti tapana aterioida yksikseen samaan aikaan kun vaimo ja lapset ruokailivat toisaalla. Butchell ei koskaan kutsunut lapsiaan muulla tavalla kuin viheltämällä, jolloin he laukkasivat paikalle kuin koirat. Mary-vaimo kuoli 14.1.1775. Kukaties Mary ei tuntenut avioelämäänsä kovin onnelliseksi, sillä jälkisäädöksessä hän määräsi omaisuutensa kaukaiselle sukulaiselle "sillä hetkellä kun olen kuollut ja haudattu". Kohtalokas sananvalinta, sillä Butchell oikopäätä ymmärsi siinä piilevät mahdollisuudet. Hän otti yhteyttä opettajiinsa Hunteriin ja Cruikshankiin ja teki heille ehdotuksen, johon he suostuivat. 

Niinpä Butchellin kotivastaanoton ohitse kulkenut yleisö sai pian nähdäkseen jotakin vieläkin omaperäisempää. Hänen vaimonsa balsamoitu ruumis tervehti heitä näyteikkunassa. Hunter ja Cruikshank olivat vaihtaneet lasisilmät, lisänneet väriä vainajan poskiin ja pukeneet hänen ylleen pitsillä koristellun yöpuvun. Sitten ruumis laminoitiin ja asetettiin lasiarkkuun Butchellin ikkunaan, jossa se veti uteliasta yleisöä vastaanotolle (avoinna maanantaista lauantaihin klo 9-13). Markkinointikonsti onnistui niin hyvin, että vaimovainaja oli siirrettävä toiseen huoneeseen nähtäville vain erillisestä tilauksesta.

Paitsi että Butchell ylpeili sillä että hän ei ollut leikannut partaansa eikä hiuksiaan viiteentoista vuoteen, hän herätti lisää huomiota ratsastamalla ponilla. Hänellä oli ollut aikoinaan hyvä hevonen, mutta hän oli menettänyt sen sekavassa oikeusjutussa, jonka jälkeen hän kiinnitti ovelleen kyltiin "Näin sanoi viekas Jack, minä ensin. Jos saan rahani, ei väliä kuka kärsii." Huumorinsa osoitukseksi Butchell maalasi poniaan, milloin kokonaan violetiksi, milloin täplikkään kirjavaksi. Käydessään poninsa kanssa sunnuntairatsastukselle kaupungille Butchell kiillotti kourissaan aasin leukaluuta, jonka tarkoitus oli säikäyttää katupojat tiehensä kelpo hammaslääkärin kimpusta. Sitä paitsi sillä oli hyvä huidella uteliampia ja hävyttömimpiä rahvaan edustajia. Erään kerran muuan miekkonen katsoi oikeudekseen kiskoa Butchellia parrasta, mihin tämä vastasi sateenvarjolla, jonka napakka isku mursi muutaman kylkiluun. Huoletonta sivistynyttä ja valistunutta 1700-lukua.

Butchell suhtautui vaimovainajaansa kunnioittavasti ja kutsui tätä rakkaaksi edesmenneekseen. Uusi vaimo Elizabeth jostakin kumman syystä piti ex-vaimon läsnäoloa kiusallisena ja halusi toimittaa sen talosta tiehensä. Vastahakoisesti Butchell luovutti muumion tri Hunterin veljelle, joka asetti sen museoon, jossa se tuhoutui saksalaisten pommituksessa 1941.