1259800354_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Yleisön pyynnöstä laahaavien sarjakuvailujen sijasta mielekästä historiaa. Olisivat ne sarjakuvailut kohta loppuneetkin, mielessä on vielä yksi idea joka perustuu tositapahtumiin.

Tämäkin jutuke sai virikkeensä tositapahtumista. Marraskuun aikana intouduin kuuntelemaan hollantilaisia keskiaaltopiraattiradioita, luonnollisesti ilmateitse, Suomessa. Viimeisimmässä tarkistuslaskennassa kuultujen eri asemien lukumääräksi tuli 48. Tunnistamatta jääneitä ei lasketa.

Tästä hyppäämme kanaalin toiselle puolelle kolme vuosikymmentä taaksepäin.

Lontoo 1979. Englantia riivannut punk on muuttumassa uudeksi aalloksi. Ska ja reggae alkavat pikku hiljaa nousta suosioon, ja piakkoin jo parissa vuodessa jokainen trendinuori oppii pogoamaan ja hihkumaan Ne-ne-ne-na-na-na-nu-nu.

Kaiken järjen mukaan tätä ei olisi pitänyt edes tapahtua, sillä koko Englannin valtakunnan alueella, Lontoosta puhumattakaan, ei ollut yhden yhtä radioasemaa, joka olisi soittanut mustaa musiikkia. Ei ollut edes musiikkitoimittajaa, jota mokoma olisi kiinnostanut. Kenny Everett ei osannut päättää, heiluisiko levittämässä parasta mahdollista makua Capital Radiossa vaiko BBC:ssä, ja keskittyi vinoilemaan Bee Geesille. John Peel touhusi punkin parissa. Andy Peebles oli jäänyt persaus tukevasti 1960-luvulle ja pääsi maailmanmaineeseen tekemällä John Lennonin viimeisen haastattelun.

Tosiaankin vasta 1979 Lontoossa perustettiin ensimmäinen radioasema, joka vastasi Jorma Elovaaran opaskirjan ”Suurkaupunkiemme maanalaiset radioasemat” nimeä. (Jota kirjaa ei tietenkään enää mistään löydä.) Aluevesirajan ulkopuolella toimineet 1960-luvun merirosvoradiot olivat luoneet kunnioitettavan perinteen, mutta kukaan ei ollut iljennyt tuoda niitä urbaaniin ympäristöön harrastamaan säännöllistä toimintaa, jossa saattaisi jopa joutua tekemisiin viranomaisten kanssa. Mainittavin sensuuntainen yritys 1970-luvulla oli ollut Britannian äärioikeistolaisten Radio Enoch, jonka edustaja sattui käymään kerran lontoolaisten dx-kuuntelijoiden tapaamisessa kertomassa asemasta ja sen poliittisesta ohjelmasta. Radioharrastajat panivat merkille, että Enochin edustaja oli pukeutunut moitteettomaan tummaan pukuun ja mustiin kenkiin, jotka ei käyneet ollenkaan yksiin heidän vakiopubinsa tunnelman kanssa. Lisäksi ilmeni että kuivasti pukeutuneella herralla oli myös kuivat jutut. Suits you, Sir.

Tuossa ympäristössä, tuona nimenomaisena hetkenä, aloitteen otti käsiinsä punaviherkeltapipoväki, joka iski Länsi-Lontooseen ja pystytti aseman nimeltä Dread Broadcasting Corporation. Perustajat DJ Lapke ja Rankin Miss P sattuivat olemaan muuannen Bob Marleyn vaimon sisaruksia, joten asiaankuuluvasta musiikkimateriaalista ei ollut pulaa. Jos tämä ei ollut kyllin värikästä, niin käytetyn keskiaaltolähettimen heille toimitti punkkareiden rintanappifirma Better Badges. Älkää kysykö, miten ihmeessä. DJ Lapken takapihalle Neasdeniin pystytetyn aseman lähimaaston kukkulat rajoittivat hieman kuuluvuutta Ladbroke Groven taakse, mutta hyvällä kelillä asema kuului Ranskassa asti. Ohjelmisto oli suurelta osin ennenkuulematonta Suur-Lontoon asukkaille; reggaeta, soulia, jazzia, calypsoa, socaa ja afrobeatia. Bob Marley kohtasi Fela Kutin joka kohtasi Superbluen. Kun asema järjesti teemapäivän, paikalle paukkasi 5000 kuuntelijaa, kaukaisimmat Lutonista asti.

Eipä aikaakaan, kun viranomaiset saapuivat osoittamaan uteliaisuuttaan. DJ Lapke oli lopettamassa illallistaan kun virkavalta saapui kylään. Lapke kutsui heidät teelle ja lopetti illallisensa kruunun edustajien juodessa teetään. Lapke sanoi tehneensä tämän kansansa puolesta, mihin vastattiin että sellainen on sangen kunnioitettavaa, mutta valitettavasti laitonta.

Takavarikoidun keskiaaltolähettimen korvaajaksi löydettiin ulalähetin ja silloin kuuntelijat toden teolla löysivät aseman. Ja silloin puuha muuttui naiivin avoimesta lähettelystä agenttitouhuksi.

FM:n ongelma on, että se tarvitsee mahdollisimman korkean lähetyspisteen, sillä tyypillisesti ula-aseman kantomatka on se matka, minkä silmä lähetyspaikasta näkee. Tämä edellytti aivan uudenlaisia järjestelyjä, lähetysten nauhoittamista etukäteen, ja lähetinpaikan etsimistä Lontoon tornitalojen huipulta. Jotkin ulapiraatit jopa harrastivat aseman käyttövirran nappaamista talon hissin konehuoneesta.

Säännölliset lähetykset kestivät perjantai-illasta kello 18 puoleenyöhön. Sissiradiotyylinen toiminta aikaansai arvattavia kommelluksia. Rankin Miss P muisteli, että toisinaan matkalla katolle hissi jäi jumiin, ja siellä möllötettiin lähettimen, alumiinitankojen ja kasettidekkien kanssa. Ihmiset tuijottivat ja ihmettelivät mistä oli kyse. ”Talojen katoilla oli tietysti jäätävän kylmä, ja lähetintä piti valvoa ettei kukaan olisi osunut paikalle kähveltämään sitä, koska toiset asemat jotka ottivat meistä mallia, olivat siitä kiinnostuneita.” Lukuisten ratsioiden ja takavarikkojen jälkeen Dread Broadcasting Corporation päätti lopettaa toimintansa 1984. Asema oli täyttänyt tarkoituksensa. Reggaesta oli tullut valtavirtaa, jota myytiin huoltoasemien halpakaseteilla.

DBC:n tiskijukista Neneh Cherry on luonut uran muusikkona. Rankin Miss P työskentelee tänään BBC:ssä. Vuonna 2004 Trojan Records julkaisi levyn aseman soittamasta musiikista, joka oli höystetty alkuperäisillä jingleillä.

Hollantilaiset piraattiasemat sen sijaan ylvästelevät tänäänkin olevansa rehellisten junttifarmareiden harrasteasemia, joiden ohjelmisto sisältää polkkaa, alppijodlausta ja iskelmää, joita harva hollantilainen radiokanava enää soittaa.