Don Rosan 1991 piirtämässä kuuluisassa kuvassa Fortuna favet fortibus vanhentunut Aku ja Iines sekä täysikasvuiset Tupu, Hupu ja Lupu vierailevat Roope Ankan haudalla. Kumarainen Aku on perinyt Roopen kakkulat ja Iineksellä on Mummo Ankan lasit. Hautakivessä lukee latinaksi ”Onni suosii rohkeaa”, ja siitä selviää, että Roope kuoli 100-vuotiaana vuonna 1967. ”Niin, Iines, kysyitkö mitä tapahtui Roopelle?” Aku mutisee. ”Hänen viimeinen seikkailunsa oli sellainen, että sitä tuskin koskaan saadaan kertoa. Mutta oli se jymyjuttu!”

Tämä piirros tuli mieleen, kun ryhdyin lukemaan uusinta Aku Ankan taskukirjakokoelmaa Taskarin parhaat 2, 1980-1989. Valikoima alkaa Rodolfo Ciminon ja Giorgio Cavazzanon vuonna 1972 laatimalla tarinalla Paperino e l'avventura sottomarina – Seikkailu pinnan alla. Tämä oli ensimmäinen tarina, jossa Aku tapasi avaruusrakastettunsa Reginellan. Alun perin suomalaisessa taskukirjassa 51 ilmestynyt kertomus sai jatkoa taskukirjoissa 130 ja 151. Ensimmäisessä tarinassa Akun kohtaamat avaruusankat elävät meren syvyyksissä. He olivat haaksirikkoutuneet vuosituhansia sitten maapallolle ja rakentaneet itselleen sopivat olosuhteet meren pohjaan. Myöhemmissä tarinoissa Reginella ja hänen kansansa ovat jälleen avaruudessa sen kummempia selittelemättä.

Miksi pitäisi selittää mitään. Olen aina arvostanut suuresti jatkokertomuksia, jotka päättyvät täysin mahdottomalta tuntuvaan cliffhangeriin, josta sankari ei millään voi pelastua. Kuuluu hyviin tapoihin, että seuraava osa aloitetaan lakonisella toteamuksella ”Selvittyään kiperästä tilanteesta…”

Vuodesta 1959 Rodolfo Cimino oli kirjoittanut lupaavan levottomia ja nyrjähtäneitä käsikirjoituksia monille Italian Topolino-piirtäjille. Joku saattaa muistaakin sellaiset uskomattomuudet kuin Homeiset setelit (Aku Ankka 1-3/1976) jossa Roope pelastaa setelinsä homeelta lähettämällä ne maatakiertävälle radalle, Roope-sedän kolossi (AATK11), jossa Roopen ja Karhukoplan mobiilit ja panssaroidut rahasäiliöt ottavat mittaa toisistaan, tai Roope-sedän kaksoisolento (AATK17), missä robotti-Roope kolkkaa oikean Roopen ja hoitaa liikeasioita hänen puolestaan.

Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun Cimino käsitteli merenalaista menoa. Tarinassa Merenpohjan varakuningas (Paperino viceré sottomarino, 1969, AATK 18) Aku lähtee hummerinpyyntiin ja löytää luolasta kypärän, joka saa aallot asettumaan ja vedenelävät kumartamaan hänen edessään. Roope lunastaa kypärän puoliväkisin neljällä miljoonalla, mutta ahnureiden päässä kypärä ei tietenkään enää toimi. Yleensäkin Ciminon tarinoissa Roope on itse pahin vihollisensa, luonnonarvot ovat tärkeämpiä kuin talouskasvu, ja jos jonkun välttämättä täytyy voittaa, sen tekee se, jolla on puhdas sydän.

Seikkailu pinnan alla on kuitenkin muuta. Tässä tarinassa Aku Ankka vierailee kuolemanjälkeisessä maailmassa. Lähes kaikki taivaaseen, kuolemanrajakokemukseen tai ruumiistapoistumiseen yhdistetty folklore on jutussa mukana. Näiden piirteiden huomaamiseen ei ainakaan omasta mielestäni tarvita edes mitään erityisen kaukaahaettua väkisintulkintaa. Ne tuodaan tarinaan science-fictionin valepuvussa, ja jos ajattelee näiden teemojen käsittelyä scifi-romaaneissa, elokuvissa ja tv-sarjoissa, niin ei se todellakaan ollut ensimmäinen eikä viimeinen kerta. On merkillistä, että science-fiction on jäänyt ainoaksi kirjallisuuden lajiksi, joka on jaksanut käsitellä inhimillisen olemassaolon peruskysymyksiä: Mitä me olemme, niin yksilöinä kuin lajina? Mistä me tulemme? Olemmeko mahdollisesti jopa menossa jonnekin? Mitähän hittoa me sielläkin kuvittelemme tekevämme?

Kuolemanrajakokemukseen on kirjallisuudessa liitetty ainakin seuraavia piirteitä: epämiellyttävän äänen kuuleminen, rauhan tunne ja kipujen häviäminen, itsensä tarkasteleminen ruumiin ulkopuolelta, tunneli jonka päässä on kirkas valo, varauksettoman rakkauden aistiminen, henkiolentojen kohtaaminen, uudenlaisen tiedon saaminen elämästä ja maailmasta, ajan kuluminen eri tavalla kuin maan päällä, elämäkerran käsittely, toive hyltätä maapäällinen elämä ja haluttomuus palata takaisin. Dennis Potterin viimeiset tv-sarjat Kylmä Lasarus ja Karaoke saattavat tässä yhteydessä muistua mieleen. Helvetistä, Kiirastulesta, Taivaasta, Valhallasta, Nirvanasta, on esitetty monenlaisia käsityksiä, jotka ovat yleisessä tiedossa. Skaala ulottuu täydellisestä minuuden häviämisestä ja tyhjyydestä pröystäileviin rikkauden ja kukoistuksen kuviin.

Ciminon versiossa tapahtumat alkavat, kun Aku hukkuu sukellusretkellä. Tämän klassisempaa alitajunnan syvyyteen uppoamisen kuvaa ei ole, ellei sitten Aku olisi hukkunut kaivoon. Jos Hannu Salamalta kysyttäisiin, kaivon olisi hyvä sijaita vieläpä kellarissa.

Cimino ei käytä tunnelia. Sen sijaan salama iskee, kuuluu epämiellyttävä ääni, ja suuri nyrkki sieppaa Akun mukaansa.

Tämän jälkeen seuraa merkillepantavin ja selittämättömin kohtaus. Aku astuu ulos ruumiistaan, ja hänelle selitetään, että hänen maanpäällinen kehonsa on nyt hyödytön. Mikään tarinassa ei edellyttäisi tällaista käännettä. Ankat ovat monissa tarinoissa keikkuneet avaruuksissa noin vain ja tarpeen vaatiessa jopa ilman minkäänlaista avaruuspukua. Nyt yhtäkkiä meren alla tulee tarpeelliseksi luopua maanpäällisestä ruumiista, joka on vieläpä ”hyödytön”. Ratkaiseva ja odottamaton sananvalinta. Vanhan ruumiin hylkäämisellä on tarinan kannalta yksi ainoa funktio. Lukijalle halutaan osoittaa suoraviivaisimmalla mahdollisella tavalla, että merenalaisten avaruusolentojen maailma on toinen ulottuvuus, josta maanpäällisillä tallaajilla ei ole tietoa. Vanha kuori ”arkistoidaan” ja sen sisällykselle, sille toiselle Akun näköiselle hiipparille, sanotaan että ”Sinä jäät luoksemme. Viihdyt varmasti.”

Sitä ennen Aku pitää valmistella, jotta hän voisi jäädä merenalaisen kansan luokse. Kaavan mukaan nyt pitäisi seurata kiirastuli, jossa käsitellään eletty elämä. Kiirastuli on tässä tapauksessa sädetin, jolla Akulta pyyhitään muisti. Cimino kääntää kuolemanraja-folkloren päinvastaiseksi. Eletyn elämän tenttimisen sijasta Akulta viedään se vähäinenkin tieto, mikä hänellä joskus oli, ja kun tunnemme Akun historian, niin tiedämme että ei siinä paljoa hurraamista ollutkaan. Kun tyhjäksi tauluksi pyyhitty Aku astuu Reginella-hallitsijan eteen, Reginella tyrmäävän johdonmukaisesti pyytää Akua kertomaan itsestään. Jos Akun muisti on tosiaan hetki sitten pyyhitty, niin kysymyshän on täysin järjetön. Ilmeisesti kysymys ei olekaan tärkeä. Se esitetään vain, jotta kuulisimme Akun vastauksen: ”En tiedä mitä kertoisin. Luulen, että synnyin vasta ihan äskettäin.”

Uudestisyntyneelle Akulle ilmoitetaan että hänet sopeutetaan joukkoon, ja hän saa ohjaajan, joka perehdyttää hänet valtakunnan saloihin. Ohjaajaa kutsutaan nimellä Suuri valaisija, ja hän kertoo Akulle salattua uutta tietoa, joka tässä tapauksessa tarkoittaa historiallista katsausta rauhantahtoisen Pasifika-planeetan väen harhautumisesta maapallolle ja keinoista, joiden avulla he ovat selviytyneet merten syvyyksissä. Selitys on tuttua scifi-liturgiaa, joka ei pyrikään selittämään mitään, mutta tässä yhteydessä on ovelaa,että annetaan ymmärtää olevan kyse metafysiikasta. 

Pikakurssin jälkeen Aku pääsee Reginellan kyydissä kiertoajelulle merenalaisen valtakunnan ympäri. Taivaasta ei mitään puutu. ”Jahka maistat herkkujamme, sinun ei tee edes mieli maanpinnan muonaa”, Reginella vakuuttaa. Olkoonkin että tarjolla on ”jakautuneita ioneja pillerimuodossa”, joiden herkullisuudesta Akulla on omat epäilyksensä. Akua myös koetellaan. Reginella vie hänet merenpinnalle katsomaan Tupua, Hupua ja Lupua, jotka melovat liikkumattomina, koska Reginellan kupla-aluksessa aika kuluu eri nopeudella kuin maan päällä. ”Tuleeko heistä muistoja mieleen?” ”Ei minkäänlaista.” Tämä osoittautuu toivotuksi vastaukseksi, joka tarkoittaa sitä että Akusta on tullut ”yksi meistä”.

Rakastunut Reginella on tekemässä Akusta kiireimmän kaupalla valtakuntansa kuningasta, mutta paratiisiin on näemmä luikerrellut käärme. Mustasukkainen kansalainen haluaa taistella Akua vastaan, joka pakenee pää kolmantena jalkana. Koska taivaassa ei suvaita väkivaltaa, kapinallinen nujerretaan yhteistuumin voimakkaalla paheksunnalla, joka saa hänet häpeämään ja antautumaan. Kapinallinen karkoitetaan maanpakoon. Aku löytyy piilosta päänsä hiekkaan haudanneena. Reginella ja hänen kamariherransa aprikoivat, mahtaako Akusta sittenkään olla kuninkaaksi pitkään aikaan. Hän ei taida pärjätä edes alamaisena.

Tähän Cimino lopettaa kehittelynsä. Koska on selvinnyt, että Akun aika ei ole vielä tullut, hänet palautetaan ennalleen, jättikäsi vapauttaa hänet mereen, ja pojat löytävät Akun kellumasta. Akun on vaikea käsittää, että hän olisi ollut vain hetken kateissa. Omasta mielestään hän oli poissa melkoisen tovin. Mutta oliko Reginella vain hänen mielikuvituksensa tuotetta? Vaikka hän ei joukkoon tällä kertaa vielä sovikaan, hän lupaa säilyttää Pasifikan salaisuuden aina.

Seikkailu pinnan alla on aina ollut poikkeuksellinen tapaus Rodolfo Ciminon tuotannossa ja taskukirjojen lukijat ovat panneet sen merkille. Lukijan arvio Perunamaan taskaritietokannasta: "Ehdottomasti kaunein koskaan lukemani Aku-tarina. Hivelee sekä vilkasta mielikuvitusta että romantikon sielua, ja loppu saa melkein palan kurkkuun.” Jatko-osissa (taskukirjat 130 ja 151) jopa Roope-setä esiintyy sentimentaalisena ja kustantaa Akun avaruusmatkan Reginellan luo huokailemalla työpöytänsä takana ”Ah, l’amour…”. Näissä tarinoissa maahantunkeutujat uhmaavat pasifistisen Pasifikan rauhaa. Väkivalta on heille jyrkästi kiellettyä, mutta koska passiivinen vastarinta ja maahantunkeutujien ankara paheksunta ei kuitenkaan riitä, Aku kutsutaan taistelemaan heidän puolestaan. Akulle se on helppoa, mutta hän joutuu palaamaan takaisin kotiin, koska hänen militantti esiintymisensä saa nuorison pitämään häntä esikuvana ja ihannevaltion periaatteet joutuvat vaaraan.

En tiedä, miten tietoisesti Cimino luonnosteli Disneyland After Deathin. Cimino on saattanut saada idean yhtä hyvin jostakin elokuvasta tai romaanista. Mutta Ciminon tarkoitusperillä ei ole merkitystä. Tarkoitus oli selvittää, miksi kaikenkarvaisten ankkatarinoiden joukosta – jotka muutoin ovat useinkin pöllöydessään dänikenmäisempiä kuin däniken itse, eikä tämän toteamiseksi tarvitse olla edes skeptikko – nämä Pasifika-kaaren tarinat ihannevaltioineen, gandhimaisine passiivisine vastarintoineen ja kaiken voittavine rakkauksineen tuntuvat puhuttelevan enemmän kuin muut vastaavat yritykset. Niiden salaisuus on niihin piilotettu spirituaalinen vivahde, joka rimmaa hyvin alan nykyisten populaarien uskomusten kanssa. Samalla selittyy sekin, miksi toiset kokevat nämä tarinat niin vieraiksi. 

Jospa saisimme jonakin päivänä suomeksi Guido Martinan ja Angelo Bioletton 1949-1950 tekemän Dante-mukaelman L’inferno di Topolino, jossa Hessu esiintyy dantelaisessa helvetissä puoleksi luurangoksi syötynä paholaisen välipalana…