Kuten lehdistä ette saanut lukea, vietämme tänään sananvapauden päivää.

Eurooppalaisessa perinteessä on runsaasti esimerkkejä hulluttelupäivästä, jolloin hallitsee väärä kuningas. Mitä neuvostoliitommaksi Suomea pakotetaan, sitä kannatettavampaa olisi, jos yhtenä päivänä vuodessa vallitsisi sananvapaus. Loput 364 päivää voisi sitten pyhittää Tassille, APN:lle ja objektiivisten olosuhteiden tieteellisen materialistiselle hengelle.

Vaikka poliitikot väittävätkin innolla toista, sananvapaudella ei ole tekemistä rasismin eikä liioin tekijänoikeuksien kanssa. Onhan kaikille selvää, että ainoa moraalinen julkaisemisen tapa on samizdat. Jos 2000-luvun historian tarkoitus on ollut luoda tarvetta ja edellytyksiä maanalaisen kirjallisuuden levittämiselle, suunnitelma on edennyt vakuuttavasti askel askeleelta aivan käsikirjoituksen mukaan.

Koska olen ikävä, ilkeä ja inha tyyppi, joka tarkastelee näitä asioita julmasti tuijottaen ja poliitikkojen asiasta antamia näyttöjä vilpittömästi vihaten, niin liitän tähän ikävää, ilkeää ja inhaa materiaalia, joka on julkaistu Piraattipuolueen blogin vieraskirjoituksena 29.1.2010.

Mitä kertonee ajastamme se, että yhtäkään kohtaa ei ole tarvinnut muuttaa. Päinvastoin tammikuun jälkeen epäilyttävien hankkeiden luettelo on saanut lisäyksen.

--

”Todellinen yhteiskunnallinen ja kulttuurinen ongelma on oikeus informaatioon. Sillä  kysymyksellä ei ole koskaan ollut yhtymäkohtia tekijänoikeuteen. Poliittisen  järjestelmämme ytimessä oleva oikeus tiedon saamiseen ja mielipiteen ilmaisemiseen  (sananvapaus) ei näytä toimivan.”

– dosentti Jukka Kemppinen omassa blogissaan 21.12.2009

(Harri Kivistö lausuu): ”Tämä kuvastaa varsin osuvasti nykyistä suuntaa, jossa väärät  tuntemukset ja asenteetkin ovat pian kriminalisoitavia”.

“Mikähän tällainen suunta on? En  ole havainnut.”

– nimimerkki Nimimerkin takaa Piraattipuolueen blogissa 20.1.2010

”Missä tässä on oikein kysymys? Tuskin kukaan näin vahvasti ajaa oikeuttaan  sananvapauteen? Eihän kukaan esim. raivostu leffojen ikärajoista. Onko sananvapaus joku  keppihevonen, jolla ajetaan vapautta johonkin muuhun, esim. nettipiratismiin?”

- kaupunginvaltuutettu Kaisa Rastimo Uuden Suomen blogissa 20.12.2008

Jos perustavaksi ajatukseksi, yhteiskuntarakennelman loukkaamattomaksi peruspilariksi, ei otettaisi nykyään niin muodikasta ihmisten suojelua kaikelta mahdolliselta kuviteltavissa  olevalta mielipahalta, vaan sellainen verrattomasti tärkeämpi ikivanha uutuus kuin informaation vapaus, niin monet nimimerkkikirjoittajan ja Kaisa Rastimon kysymykset saisivat heti vastauksensa.

Tietenkään informaatio ei voi koskaan olla täysin vapaata. Laissa on monia hyviä esimerkkejä tapauksista, joissa informaation julkistamisen rankaiseminen on perusteltua, kuten valtio- ja sotilassalaisuudet. Yrityssalaisuuksista, kunnian suojasta ja ikärajoista on olemassa vanhoja ja etenkin uusia säädöksiä, joissa on tunnetut ongelmansa, joiden ratkominen luo kymmenen uutta.

Itselläni ei ole sananvapauskysymyksissä kuin yksi ainoa toivomus: olisi hauskaa, jos perustuslakia kunnioitettaisiin. Nykyään se on liikaa pyydetty.

Pyydän blogistien huomiota. Näin vuosikymmenen taitteessa on paikallaan luoda pikainen katsaus päättyvän vuosikymmenen tähtihetkiin. On syytä huomauttaa, että suomalainen yhteiskunnallinen todellisuus ei ole näin huono. Se on vielä huonompi, sillä luettelossa on runsaasti puutteita.

2003: Dragon Ball -sarjakuvaa vaaditaan Suomen tasavallan eduskunnassa pois myynnistä, koska iltapäivälehtipsykologi Raisa Cacciatore pitää sitä pedofiliana. [1, 2, 3]

2004: Lex Karpela ja ”mustaa valkoisella”. Sittemmin muutaman vuoden sisällä lähes kokonaan käytöstä poistuneiden DRM-suojausten purkaminen tulee lainvastaiseksi. [4]

2004: Venäjän suurlähettiläs ihmettelee kansanedustajien aamukahvilla, miksi Suomessa toimii tsetseenikapinallisten tiedotusväylä, verkkopalvelin kavkazcenter. Palvelin suljetaan Suomessa ja siirretään Ruotsiin. [5]

2005: Ville Ranta piirtää Muhammed-sarjakuvana tunnetun työn, jossa hän kritisoi eurooppalaista ajattelua ja Suomen hallitusta. Skandaali. Seuraavaksi hän piirtää sarjakuvan sarjakuvakohun vaiheista. Se sensuroidaan journalismikritiikin vuosikirjasta(!). [6]

2005: Kulttuuriministeri Tanja Karpela ryhtyy suosittelemaan kouluihin ja kirjastoihin nettifilttereitä. Mm. Vantaan kaupunki luopuu niiden käytöstä. ”Kirjasto on sananvapauden pyhä paikka, josta pitää olla esteetön pääsy kaikkialle” puki asian sanoiksi Vantaan kirjastotoimenjohtaja Seija Köppä. [7]

2006: Laki lapsipornografian leviämisen estotoimista. Pian osoittautuu, että KRP:n nettiosoitteiden estolista on salainen, eikä sille joutuneen sivun ylläpitäjällä ole valitusoikeutta virheistä tai epäkohdista. Kiellettyjen osoitteiden joukkoon sisältyy huvittavia tapauksia ja myös estolistaa kritisoiva sivu. ”Olemme siis luoneet ennakkosensuurimekanismin, jolla ei ole minkäänlaista laillisuusvalvontaa tai valitusmekanismia” kirjoittaa kansanedustaja Jyrki J. Kasvi. [8]

2006: Uutiskevennys: Sisäministeriön tarmokas virkamies Jouni Laiho haluaa kieltää tv:n puhelinvisailut. [9]

2008: Pasi Viheraho soittaa nettiradiolähetyksessä KRP:n Lars Henrikssonille. ”Google on selain”. [10]

2008: Lex Nokia ja Suvi Linden riisumassa ihmisiä alasti. [11]

2008: Julkisen Sanan Neuvoston nyttemmin eronnut puheenjohtaja Pekka Hyvärinen esittää, että nettikeskustelussa ei saisi käyttää nimimerkkiä. [12]

2008: Helsingin hovioikeuden päätöksellä dvd-levyjen katsominen linux-koneilla tulee tosiasiallisesti laittomaksi, koska siinä käytetty purkutekniikka on oikeuden mielestä vuoden 2004 tekijänoikeuslailla kriminalisoitua tehokkaan suojauksen kiertämistä. [13]

2008: Oikeusministeri Tuija Brax ei usko, että sähköisessä äänestyksessä voisi hävitä ääniä. Kunnallisvaalit uusitaan, koska sähköisessä äänestyksessä 232 ääntä jäi rekisteröimättä. [14]

2009: Kaupunginvaltuutettu Jussi Halla-Aho tuomitaan nettikirjoittelustaan oikeudessa. Rikosnimike: Uskonrauhan rikkominen. Tuomiolauselmassa todetaan: “Logiikalla tai niin sanotuilla järkiperusteluilla ei tämän vuoksi ole todellista merkitystä uskonnollisista kysymyksistä käytävissä keskusteluissa”. [15]

2009: Ruotsin kuningaskunnan tiedustelu saa lailliset valtuudet ryhtyä seuraamaan kaikkea valtakunnan läpi kulkevaa tietoliikennettä, myös suomalaista Ruotsin kautta kulkevaa liikennettä. Suomi vastaa turvaamalla kansalaistensa yksityisyydensuojan tarmokkailla toimenpiteillä: Viestintävirasto julkaisee teleoperaattoreille suunnatun varoituksen, jossa muistutetaan, että näillä on sähköisen viestinnän tietosuojalain mukainen velvollisuus ilmoittaa asiakkailleen ja virastolle itselleen palveluihinsa kohdistuvista tietoturvauhkista. [16]

2010: Oikeusministeriön esitys rasistisista rikoksista. Työryhmä esittää, että nettisivun linkin avaaminen on rangaistavaa. Työryhmän Ilari Hannula selittää perään, että asiassa on valitettava väärinkäsitys. ”Kysymys on tietenkin linkin perustamisesta, eikä siitä, että joku ryhtyy lukemaan eli avaa sivun.” Hannula ei ryhdy selittämään, mitä tarkoittaa linkin ”perustaminen” tai tarkoittaako hän sillä nettisivun julkaisemista. [17]

2010: Itella aloittaa koeluontoisen sähköisen kirjeenjakelun. Postilähetykset avataan postikonttorissa ja skannataan vastaanottajalle. [18]

Mutta millään tällä ei ole todellista merkitystä, sillä maassamme on ilmennyt fasismia:

2006: Lordi voittaa euroviisut. Voittajan kohtelusta suivaantuneet fanit kääntävät telineissä Seitsemän Päivää -lehtiä ylösalaisin. Kansanedustaja Tuulikki Ukkola paheksuu pontevasti nuorten käytöstä, jota hän vertaa kolumnissaan fasismiin. [19]

Kerrassaan erinomaista. Seuraava kysymys: Mitä aineksia edellälueteltu tarjoaa sille, että olisi aihetta luottaa sekunninkaan vertaa viestimien, viranomaisten, virkamiesten, tai poliitikkojen harkintakykyyn ja/tai toimiin? Mitkä kuvatut 00-luvun tapahtumat olisivat omiaan palauttamaan luottamusta siihen, että perustuslain 12. ja 16. pykälä olisivat yhä voimassa? (Lyhyesti 12§: oikeus lähettää ja ottaa vastaan viestejä eli sananvapaus, 16§: Tieteen ja taiteen ja ylimmän opetuksen vapaus on turvattu.)

Suurenmoisten ja hyvien asioiden markkinointi on ainakin pettänyt pahemman kerran. Silloin kun näitä lakivyöryjä ja ehdotuksia on yleensä vaivauduttu puolustamaan millään tavalla, argumentti on ollut joko ”EU sanoo” tai ”laki sanoo”. Edellinen perustelu ei ota ollenkaan huomioon kansallisten hallitusten liikkumavaraa – jota muissa maissa kumma kyllä on ollut mahdollista käyttää hyväksi – ja jälkimmäinen on tautologiaa.

Mutta se sopii mainiosti, jos haluaa käsitellä asioita mahdollisimman vähällä vaivalla. Missään asiassa maamme hallinto ei ole nähnyt niin suurta vaivaa kuin pyrkimyksissään päästä mahdollisimman vähällä vaivalla.

Meillä on syyttäjiä, viranomaisia ja asiamiehiä joka lähtöön, mutta ei yhtäkään sellaista oikeusasiamiestä, joka valtionhallinnossa virkansa puolesta keskittyisi demokratian ydinkysymykseen, puolustamaan kansalaisten oikeuksia informaatioon, viestintään ja mielipiteenvaihtoon. Esimerkiksi sähköpostiviestinnän luottamuksellisuus nimenomaan EI kuulu tietosuojavaltuutetun toimialaan. Kenelle sitten kuuluu, sopii kysyä. Varmaan siksi tietosuojavaltuutettu ottaa kantaa sellaisiin epäkohtiin kuin ammatin mainitsemiseen rekistereissä. Ehkä jonakin päivänä hän tutustuu puhelinluetteloon. Siellä on mainittu aika monta ammattia.

Haluaisinpa nähdä edes kerran elämäni aikana tällaisia otsikoita: ”Kirjastojen uusi kampanja: Lue kiellettyjä kirjoja”, ”Kansalaiskeskustelun suitsiminen vastatuulessa - ­poliitikot eivät innostu mielipiteenvaihdon rajoituksista”, ”Suomalaisten yksityisyydensuoja vaarassa, Suomi jätti Ruotsille nootin”.

Englannissa keskustellaan paraikaa kiivaasti näistä asioista. Entinen MI5:n päällikkö Stella Rimington on varoittanut, että hallitukset käyttävät hyväksi terrorismin pelkoa murentaakseen kansalaisoikeuksia, jolloin vaarana on poliisivaltio. Melkoista puhetta Britannian tiedustelun johtajalta. Kun kansalaiset Suomessa yrittävät sanoa samaa, se saa poliitikot ihmettelemään, mistä on kysymys ja miten kummassa jotkut viitsivätkin välittää asioista jotka heille kuuluvat. [20]

Olennaista on, että kansalaisyhteiskunta on liian arvokas asia kansalaisten käsiin annettavaksi. Olemme edelleen hallintoalamaisia, joita on kuritettava ja nuhdeltava. Ei vallitse luottamusta siihen, että ymmärtäisimme itse lukemaamme ja pystyisimme käsittelemään sitä kriittisesti. Informaation arviointi on ulkoistettu vaivojamme säästääksemme viranomaisille.

Mitä siis tapahtuu, kun minä nimenomaan en halua säästää vaivojani, vaan seurata kaikkien puolien näkökantoja, kuten valppaan kansalaisen pitäisikin? Sellaista mahdollisuutta ei tunnusteta, eikä sitä haluta edistää.

Kuitenkin jopa Suomen tasavallan ratifioima YK:n lasten oikeuksien sopimus sanoo pykälässä 13 että ”Lapsella on oikeus ilmaista vapaasti mielipiteensä. Tämä oikeus sisältää vapauden hakea, vastaanottaa ja levittää kaikenlaisia tietoja ja ajatuksia yli rajojen suullisessa, kirjallisessa, painetussa, taiteen tai missä tahansa muussa lapsen valitsemassa muodossa.” Tämä on vahvistettu perussääntö. Tyypillisiä hyväksyttyjä poikkeuksia ovat ikärajoitukset.

Voitteko kuvitella? Kaikenlaisia tietoja, missä tahansa valitsemassaan muodossa. Jos tämä pitää yhä paikkansa, siinä tapauksessa nettikansalaisella saattaisi olla enemmän oikeuksia, jos häntä kohdeltaisiin lainsäädännössä lapsena. Kuinkahan tämä asia saataisiin järjestettyä?

Vuodenvaihteessa Italiassa esiteltiin maan oma versio EU:n säännöksestä, joka Suomessa on tuomassa viharikoksen käsitteen lainsäädäntöön. Italian versiossa määrätään mm. että omia videoita ei saa saattaa julki ilman hallituksen hyväksyntää. Kärjistetysti: jos videollasi sanot jotakin, mistä Musso— Berlusconi ei ehkä pidä, rikot lakia. Jostain kumman syystä hanke on herättänyt Italiassa arvostelua. [21]

Suomessa ei tarvita sentään hallituksen hyväksyntää. Meillä riittää, että maksaa elokuvatarkastamon tarkastusmaksun, luokkaa 800 euroa vuosi. Amatöörifilmin budjetti on monesti tarkastusmaksun murto-osa. Tämäkin on uusi 2000-luvun laki ja verrattoman typerä sellainen.

Mikä, jos mikään, estäisi sen, että huonoon tai valheelliseen informaatioon ei voisi vastata paremmalla informaatiolla? Sekö, että siitä olisi vaivaa, joutuisi kenties jopa nostamaan ahterinsa tuolilta ja tekemään oikeasti jotakin asioiden eteen, sen sijaan että kuittaisi asian kieltämällä suunvuoron niiltä, joiden naama on vino? Rasismin juuriminen fasismilla on kuin parantaisi syöpää giljotiinilla.

Milloin ja miten suunta kääntyisi, tai edes pysähtyisi? Mikä riittää? Mikä koskaan voisi riittää? Mikä seuraavaksi kriminalisoidaan? Huono maku kenties?

Ennen suomalainen ongelma oli Management by Perkele. Tänä päivänä se on Management by Image. Ei mitään väliä, millainen todellisuus on, kunhan se näyttää paperilla hyvältä.

Ei näytä hyvältä.