1950 perustettu miesten reportaasi- ja pinup-lehti Kalle naamioi materiaalinsa tavalla, jota voisi kutsua tirkisteleväksi moralismiksi. Oli aiheena Hampurin näyteikkunanaiset tai Pariisin strippauskilpailut, Kalle ei ikinä jättänyt väliin tilaisuutta tarjota avokätisesti kuvamateriaalia ja lausahtaa samaan hengenvetoon teatterikriitikon äänenpainoilla, kuinka murheellista ja keinotekoista sellainen surkeus on. Lehti yritti paradoksia: se tyydytti vuoden 1951 tukkikämpän tai rahtilaivan mieslukijan uteliaisuuden ja samalla sai hänet tuntemaan moraalista ylemmyyttä. Lehti olisi voinut ottaa hyvin mukaan ohjelmistoonsa Wilhelm Buschin piirtämiä kunnon kansalaisia haukkomassa henkeään: ”Kauheeta on, kauheeta, mutta onneksi ei mulle.”

1950-luvun Kallen kansi- ja takakansikuvat olivat parhaimmillaan häikäiseviä. Asialla olivat Amerikan parhaat tekijät, kuten Freeman Elliott, jonka käsialaa oli esimerkkinumeron 12/1951 guassityöt. Elliottin huippukautta olivat vuodet 1949-1951, jolloin hän tuotti kolme kalenteria. Pinup-taiteen ystäville Kari Elkelä tietää kertoa enemmänkin.

Journalistista sisältöä miestenlehdessä? Sitä juuri on yritetty myöheminkin, mutta menestys on aina ollut surkean kehno. Ainoa julkaisu, joka onnistui edes jossakin määrin, oli 1970-luvun vaihteen Vip, jossa Suomen Kuvalehden tasoisia artikkeleita höystettiin tanskalaisilla keskiaukeamatytöillä.

Vuoden 1951 Kalle käsitteli avausartikkelissaan perikansallista traditiota nimeltä pontikankeitto. Arvo Aalloksen kirjoittama juttu olisi voinut ilmestyä yhtä hyvin Avussa tai Seurassa. Anonyymi pontikkamestari näyttäytyy valokuvassa laitteistonsa vierellä piippu suussa. Koska asioista ei saa kertoa mainostamatta että rikos ei kannata, tekstissä mainitaan että herra tehtailija tuomittiin haastattelun jälkeen vuodeksi ja neljäksi kuukaudeksi kuokkimaan suota valtion täysihoitolassa. Kritiikkiä saa osakseen myös valtion alkoholipolitiikka. ”Niin kauan kuin se on ahdasta ja nurinkurisiin pikkumaisuuksiin sitoutunutta, porisevat pontikkapannut Suomen saloissa ja saunoissa.”

Tätä seuraa koko sivun kitschimäisellä piirroskuvalla somistettu katsaus historian kuuluisimpaan kaunottareen Kleopatraan, hänen elämään ja tekoihinsa. Jutussa esiintyvät kaikki mahdolliset legendat ja historialliset epämääräisyydet, joista hauskin on kirjoittajan nimimerkki A.H-er. sitä paitsi vanhoista rahoista näkemäni perusteella Kleopatran kauneus oli jokseenkin ylimainostettua.

Reportaashi (sic) ”Tämän päivän Saksaa: Hampurin lohduttomin kadunpätkä” kuvastaa Kallen tirkistelymoralismia kaikkein osuvimmalla tavalla. Anagrammilta vaikuttava E. Tinovaara on vieraillut valokuvaaja A.G.A. Moilasen kanssa Winklerstrassen ikkunatyttöjä haastattelemassa. Parasta ovat kuvatekstit. ”Tätä kuvaa voidaan pitää irvokkaana, mutta se on totuudenmukainen sisäkuva hampurilaisen bordellinaisen elämänympäristöstä. Irmgard pukeutui ennen vasemmassa yläkulmassa olevan kuvan ottoa parhaimpiinsa. Hän kehui onnistuneensa ostamaan itselleen ”amerikkalaiset” rintaliivit, nylonsukat – tosin saksalaista alkuperää, mutta nylonit kuitenkin – ja ”ranskalaisen” korsetin, joka edustivat hänen ajatusmaailmansa miltei korkeinta tavoitetta. Hänellä oli ainoana mitään vaatimattomana seuralaisenaan radio, jonka hän oli onnistunut hankkimaan vähittäismaksulla. Hänen huoneensa oli pieni, sekainen ja ummehtunut. Mutta hän itse oli omalla, tympäisevällä tavallaan tyytyväinen nykyiseen elämäänsä Saksassa, elämään, joka ennenaikaisesti tekee hänestä työhön kykenemättömän vanhuksen.” Yksi yllätyskin jutussa oli. Surukatu oli eristetty muusta kaupungista muurilla, jonka porttiin oli kirjoitettu jyrkkäsanainen pääsykielto liittoutuneiden sotilaille. Kuinka tunnollisesti sitä noudatettiin, tarina ei kerro.

Keskiaukeaman värikuvaliitteessä nähdään englantilaisia revyytyttöjä. Tytöt on asetettu balettiasentoihin cocktaillasiin, saippuakuplan sisälle ja ponkaisemaan soittorasian sisältä. Värit ovat suorastaan onnistuneet. Lehti onkin painettu Sanoma Oy:n laakapainossa.

Miestenlehteen tarvitaan myös toimintaviihdettä. Siitä vastaa Helsingin Sanomien entinen rikosreportteri Kuha, jonka jutun otsikko on puisevin mahdollinen: Rikosreportteri muistelee menneitä. Jutussa käydään läpi muutamia itsemurhatapauksia. Paljon kiinnostavampi artikkeli oli Kuhan selvitys 1930-luvun Tattarisuon saatananpalvojista, joka ilmestyi Avussa 1960-luvun vaihteessa.

Georges Allaryn kulttuurihistoriallinen artikkelisarja Rakkaus ja avioliitto oli ehtinyt viidenteen osaansa. 1600-luvulla avioliiton täyttymättömyyttä koeteltiin asettamalla aviopari vierekkäin sänkyyn. Mikäli tuntien kuluessa ei mitään tapahtunut, todistajat ja tutkijat astuivat lähemmäksi ja kyselivät missä oli vika. ”Tämä tutkimustyö oli kovin likaista ja vastenmielistä, ja sen jälkeen laadittiin asiasta pöytäkirja.” Senssi-ilmoitusten historiasta tarjotaan esimerkki vuodelta 1738 Frankfurtista. ”Kunniallinen nuori tyttö, vartaloltaan sopusuhtainen ja hyvin kaunis, etsii poikamies-asianajajaa, joka sitoutuisi ajamaan hänen asiansa voittoon, jotta hän saisi hänelle oikeudenmukaisesti kuuluvan perinnön. Vastapalvelukseksi nuori tyttö tarjoutuu asianajajan aviovaimoksi luvaten olla hänelle miellyttävä ja uskollinen.”

Lisää actionia. Olin takaa-ajettu vankikarkuri ei käsittelekään amerikkalaista elokuvaa, vaan esittää olevansa haastattelu, joka on tehty Sukevan keskusvankilassa. Vankikarkuri kertoo seitsenviikkoisesta pakoretkestään halki Suomen. Karkulainen joutui kiinni nimettömäksi jätetyssä satamakaupungissa kun muuan etsivä huomasi, että häntä vastaan kävelee poliisin vanha tuttu.

Kallessa on yksi sarjakuva, italialainen lännensarja Jane Calamity, joka ilmestyi alun perin Pecos Bill -lehdessä.

Lukijanpalstalla käydään polemiikkia numeron 9/1951 homoseksualismi-artikkelista Kolmas sukupuoli. Pitkässä kiittävässä kirjeessään nimellä V.Heleman esiintyvä Tom Of Finlandin ikätoveri pitää ansiokkaana, että Kalle oli tuonut nämä seikat tietoisuuteen. "Nyt Kallen julkaistua nämä kirjoitukset ja selostettua että sieltä pääkaupungista homoseksuaalit löytävät itselleen sopivaa seuraa istumalla ravintoloissa (oo! kumpa täällä maallakin olisi sellaista) ja kirjoittelemalla tilauksia käymälöiden seiniin, moni maalla asuva meikäläinen varmaan huokasi helpotuksesta ja ajatteli kuten allekirjoittanutkin, että ollapas siellä Helsingissä." Lisäksi kirjoittaja toivoo, että esiin astuisi homoseksuelli julkisuuden henkilö, jotta ilmiö saisi kasvot. Toimitus vastaa kuivasti "Olemme tarkoin harkinneet asiaa julkaistessamme homoseksualismia käsittelevän artikkelisarjamme ja tiedämme että laki on niin julkista kuin salaistakin homoseksualismia vastaan, joten jätämme viranomaisten käsiteltäväksi mahdollisen julkisuudenkipeän homoseksualistin mahdollisen ensiesiintymisen." Parikymmentä vuotta tästä eteenpäin Monsieur Mosse taisi olla useimpien suomalaisten tuntema hahmo.

Sille ei voi mitään, että lukija tyrskähtää tahtomattaan, kun toimitus mainitsee ostaneensa homojutun kuvituksen Ruotsista.

Yhteenveto: Kolme paria paljaita rintoja, kirjallisesti huoliteltuja artikkeleita, mutta ei sanaakaan tekniikkaa, taloutta, urheilua eikä politiikkaa. Varsinkaan Kallessa ei ole palstaakaan materiaalia, jota voisi kuvailla edes parhaalla tahdollaan eroottiseksi. Vaikka sitä ei missään mainita, sopii epäillä että suuri osa materiaalista on lainattu surutta ruotsalaisista, tanskalaisista ja englantilaisista julkaisuista. Suomalaisista tytöistä ei ole yhtäkään kuvaa. Eiväthän he toki sellaiseen ryhtyisi.