Nyt taattua vihapuhetta, jollaiseksi poliitikot kutsuvat kaikkea sitä, jossa sanotaankin jotakin.

Toivo Rautavaara kirjoittaa Suomen Kuvalehden viimeisessä numerossa vuonna 1939: ”Lahden ohjelma loppuu. Ennen kuin ihmiset ehtivät hajaantua askareihinsa ja sulkea radiot, alkaa niistä kuulua outo ääni, kiihkeä, raaka, mutta suomea puhuva. Ihmiset kerräntyvät hämmästyneinä kuuntelemaan. Kovaäänisistä kaikui julistus: Terijoella on perustettu oikea ja todellinen Suomen kansan hallitus, sen pääministeri O.W.Kuusinen kiirehtii luomansa armeijan avulla vapauttamaan Suomen ”pyöveli Cajanderista” ja muista kauheista kansan vihollisista. Suuri ystävämme Neuvostoliitto, jolle toki ei päähän pälkähtäisikään himoita valtavien alueittensa lisäksi piskuista Suomea, auttaa vain varmistamaan Suomen turvallisuuden ja lisäksi jalomielisesti lahjoittaa kauan haaveillun Itä-Karjalan…”

”Moni kuuntelija hätkähti ja aivoissa vilahti hämmästyneitä kysymyksiä. Mitä ihmettä? Onko vihollinen jo valloittanut Kannaksen, koska uusi hallitus voi istua Terijoella? Miten Kuusinen voi puhua Lahden radiossa? Onko sota jo ratkaistu – onko antauduttava vanhan maanpetturin armoille? – mutta pian huomattiin: tämähän on radiosotaa. Mielet rauhoittuivat, vihollisen pirullisille keksinnöille naurettiin pilkallisesti, ja rintamalta yhä tasaisemmin tulevat tiedot todistivat mm. että jos Kuusinen tosiaan olisi ollut Terijoella hallitusta perustamassa, hän ministereineen olisi saanut tavallista pikaisemman kyydin taivaaseen.”

Kohteliasta tekstiä. Kuusinen olisi päässyt taivaaseen, ei suinkaan helvettiin. Tosin muistelen, että hänen suhteensa kumpaiseenkin tuonpuoleiseen oli jokseenkin skeptinen.

Sota-aikana Yleisradion Lahden aseman naapurina taajuusasteikolla oli maailman voimakkain radioasema, Moskovan 500 kilowatin tehoinen lähetin. Propagandalähetysten ajaksi Moskova siirtyi vaivatta Lahden taajuudelle, jolloin Yleisradion kuuntelijoille kerrottiin ohjelmaneuvoston vaatiman tasapuolisuuden edellyttämä neuvostonäkemys asioiden tilasta. Yleisradio ei jäänyt ihmettelemään tapausten kulkua. Talvisodan aikana Tiltun vaiensi Aku Korhosen levyttämät Lapatossun sutkaukset ja tauotta soitettu Vili Vesterisen Säkkijärven Polkka. Myöhemmin tätä levyä käytettiin Viipurissa radiomiinojen torjuntaan. Radiomiinat laukaisi Leningradin aseman väliaikamerkki, joka peitettiin kuulumattomiin lähettämällä sen päällä tauotonta hilipatimusiikkia.

 

Jatkosodan vuosina asialle pantiin suomalaisten oma propagandisti Jahvetti, joka vastasi omalla tavallaan ja soitteli päälle reippaita Reino Hirvisepän riimittämiä herjalauluja, kuten ”Puhu sinä vaan, kyllä sinut tunnetaan". Jahvetin tavaramerkki, tervehdys ”hyvät ystävät ja kylänmiehet” tuli niin tunnetuksi, että hänen vastapelurinsa Armas Äikiä teki siitä väännöksen ”hyvät ystävät ja pahat vihamiehet”.

 

Tiltu oli suomalaisten keksimä pilkkanimi, jota Neuvostoliiton radiopuhujat eivät itse käyttäneet. Tiltuja oli useampia. Moskovassa radioon puhui hämeenlinnalaissyntyinen Aino Kallio, joka ennen sotia oli siirtynyt Venäjälle. Petroskoin Tiltu oli Saimi Virtanen, Karjalan Radion kuuluttaja, jonka aviomies ja esikoispoika oli puhdistettu päiviltä vuonna 1937. Kansanvihollisen vaimo erotettiin radiosta, kunnes talvisodan kynnyksellä hänen palveluksiaan tarvittiin jälleen.

 

Kun tuntee Tiltun surkean taustan, niin hänen paperinmakuisesti kirjoitettuja vetoomuksiaan ”älkää antako Mannerheimien tappaa lapsianne” alkaa kuunnella käänteisfiltterin läpi. Äkkiä hän näkyy peilikuvana, joka puhuu omasta todellisuudestaan. Kun hän kiroaa Mannerheimin ja Cajanderin (siinäpä suuri ja merkittävä poliitikko, joka oli jokaisen hänelle omistetun minuutin arvoinen), hän todellisuudessa kiroaa Stalinin ja Molotovin.

 

Ainakin niin on helppo kuvitella. Todellisuus oli silloinkin paljon sotkuisempi ja monivyyhteisempi. 1930-luvun ihmisen nahkoihin asettuminen on ylivoimainen tehtävä.

 

Leningradin Tiltu oli Terijoen hallituksen propagandaministeri Inkeri Lehtinen, joka 1940 oli nimitetty O.W.Kuusisen Karjalais-Suomalaisen sosialistisen neuvostotasavallan Korkeimman neuvoston jäseneksi. Yhtenä harvoista eloonjääneistä Moskovan suomalaisista kommunisteista hän palasi Suomeen 1952 ja sai kansalaisuutensa takaisin.

 

Yleisradion pajassa rakennettiin vanhasta gramofonista ja muutamasta muusta osasta oskillaattorin kylkeen epäkeskolaite, eräänlainen alkeellinen VFO, jonka avulla saatiin huojutettua Lahden taajuutta. Moskova ei pystynyt ilmeisesti vastaamaan tähän keksintöön, ei ainakaan pysymään Lahden vaihtuvan taajuuden perässä, koskapa sodan jälkeen liittoutuneiden (lue: Neuvostoliiton) valvontakomission edustajat saapuivat Lahteen ja vaativat nähdä sen laitteen, jolla Lahti pakeni Tiltua pakoon. Nähtyään vanhan grammarin ja muut osat valvontakomission miehet olivat hetken hiljaa ja häipyivät sitten pois paikalta.

 

Pitkäaaltoaseman insinöörin Eerolan mukaan keksintö oli kuitenkin epätäydellinen. Lähikuululuvuusalueella signaalin huojumisesta ei sanottavasti kärsitty, mutta rintamalla Hellbergin korsuradioita kuunnelleiden miesten mukaan vaikutelma oli "niinkuin olisi läiskitty rukkasia yhteen".

Mustilla ja valkoisilla propaganda-asemilla on pitkä ja värikäs historiansa, jota olisi toivotonta käydä läpi tässä. Olennaista on, että hienostuneet englantilaiset propaganda-asemat, jotka esittivät alusta loppuun olevansa saksalaisten puolella, oli tarkoitettu joukko-osastoille, ei suurelle yleisölle. Paljon kiinnostavampia olivat välihuudot ja Tiltun tapaiset ohjelmat, jotka lähetettiin vihollismaan taajuuksilla suoraan vihollismaan yleisölle. Toisen maailmansodan alkupäivinä Königs-Wüsterhausenin pitäessä huoltotaukoa taajuudelle ampaisi BBC, joka uutisoi ovelasti, että Englannin hallitus ja kuningas ovat jättäneet eronpyyntönsä ja aselepo oli solmittu. Kahden tunnin ajan berliiniläiset ilakoivat sodan päättymisestä, ja paluu todellisuuteen oli sitäkin karumpi, kun Reichsrundfunk palasi ääneen, käski olemaan välittämättä väärennetyistä uutisista ja palaamaan järjestykseen. Olavi Paavolainen kirjoitti Synkässä yksinpuhelussa neuvostoasemien kolkosta äänenlaadusta, jota säesti generaattorien hurina. Kun tämä ääni kuulutti saksalaisten asemien päälle ”Katastrof an Ostfront: Sieben Millionen Toten”, siinä tuotiin todella kalmanhajuisia terveisiä rajan takaa. On hyvä muistaa, että Saksassa kansanvastaanotin, pikku-Hitleri, oli tarkoituksella tehty epäherkäksi, koska vihollismaiden asemien kuuntelusta rangaistiin joka tapauksessa kuolemalla.

Valitettavasti reaaliaikainen sanallinen ilotulitus samalla taajuudella improvisoituine kuittailuineen ei ole enää mahdollista. Lähes koko maailma kuuntelee nykyään ulaa, jonka kantomatka ei suosi rajantakaisia piraattilähetyksiä. TV:n satelliittilinkkien kaappaaminen kilpailevaa sanomaa välittämään voisi tulla kyseeseen, mutta kaapeliverkkoa ja paikallisia mastoja seuraava tv-katselija useimmissa tapauksissa pysyisi lähetyksistä autuaan tietämättömänä. Tämä on valitettavaa, sillä sanallista mittelöä suosisi paljon mieluummin kuin aseellista.

Tämän hetken älyttömin poliittinen muoti on väittää, että näillä kahdella ei olisi mitään eroa. Ihkaensimmäisessä presidenttiehdokashaastattelussaan interreilaaja Pekka Haavisto ehätti luukuttamaan täysin palkein, että sana on teko.

En ole varma, ymmärtääkö yleisö, että kyseessä on käänteentekevä, mullistava hetki länsimaisen ajattelun historiassa. Kaksituhatta vuotta on väitetty, että sana ei ole yhtään mitään, ellei se tule lihaksi. Ajatus, jonka mukaan sana on jo sanottuna tehnyt jotakin, on sen verran hämmästyttävä paradigman muutos, että henkeä on lupa haukkoa parinkin hetken verran.

Ja kuinka kätevää se onkaan! Vanhustenhuolto on retuperällä. Presidentti sanoo: asia on korjattu. Simsalabim, asia on korjattu. Terveyskeskuksissa ei ole nykyään enää terveyskeskuspäivystystä. Presidentti sanoo: asia on korjattu. Simsalabim, asia on korjattu. Perinteinen siltarumpupolitikointikin sujuu jouhevammin, kun sana on jo teko. Presidentti sanoo: "siltarumpu on nyt paikallaan". Simsalabim!

Tämä on kieltämättä paljon kannatettavampaa kuin se, että poliitikot lopettaisivat puhumisen ja alkaisivat tehdäkin jotakin. Silloin loppuisivat viimeisetkin vitsit.

Moskovan Tiltu puhuu http://www.yle.fi/elavaarkisto/?s=s&g=4&ag=28&t=689&a=1387