Kenties jo seuraavassa organisatiouudistuksessa VR pääsee eroon turhasta ja rasittavasta rautatieliikenteestä ja voi keskittyä varsinaiseen toimialaansa Suomen KGB:nä.

Vakoilusta tuli mieleeni kuolemantapaus Australiasta. Ei se, kuinka pääministeri Holt meni vuonna 1967 uimaan, eikä koskaan palannut, vaan toinen vielä omituisempi tapahtumasarja.

1. joulukuuta 1948 kello 6.30 aamulla Adelaidessa löydettiin Somertonin uimarannalta kuollut keski-ikäinen mies. Hän ei ollut hukkunut uimaretkellä, kuten Holtille ilmeisesti kävi, vaan hänellä oli laadukas puku yllä, valkoinen paita ja kravatti, ruskeat housut, sukat ja kengät, villapaita ja amerikkalainen takki. Hänellä ei ollut hattua, ja kaikki valmistajan merkit oli huolellisesti leikattu vaatteista irti. Hän oli ajanut partansa äskettäin, eikä hänellä ollut mitään henkilöllisyyspapereita.

Hiekassa hänen korvansa takana oli sytyttämätön savuke ja toinen puoleksi poltettu savuke lepäsi hänen poskensa vieressä takin päällä. Takin taskusta löytyi bussi- ja junalippu, paketti vain Englannissa myytäviä Kensitas-savukkeita, puoli pakettia Juicy Fruit –purukumia, ja vajaa tulitikkuaski. Bussilipun osoittaman linjan pysäkki oli kilometrin päässä Glenelgissä. Silminnäkijät olivat nähneet miehen rannalla jo edellisenä iltana, mutta olettivat hänen sammuneen rannalle, eivätkä halunneet puuttua asiaan. Ruumiinavauksessa osoittautui, että hänet oli luultavasti myrkytetty. Sisäelimet olivat kaameassa kunnossa. Tänä päivänä myrkyksi epäillään digitalista, sormustinkukkaa.

Kaikkiaan surkea tapaus miehen itsensä kannalta, eikä voitu sulkea pois mahdollisuutta, että hän olisi päättänyt tehdä itsemurhan, kunnes tammikuussa 1949 Adelaiden rautatieaseman tavarasäilytyksestä löytyi ruskea matkalaukku, joka oli otettu vastaan 30.11. kello 11. Vaatteiden ja yöpuvun lisäksi laukusta löytyi pienikärkinen ruuvimeisseli, jotakin tarkkuustyötä varten kapeaksi leikattu pöytäveitsi, ja teräväkärkiset sakset, sekä oranssia lankaa jota ei myyty Australiassa, ja joka vastasi Somertonin miehen vaatteiden paikattuja ompeleita. Kaikista vaatteista oli leikattu valmistajan merkit pois, mutta pesulan merkkejä löytyi. Niissä oli mainittu nimi T.Keane.

T.Keane oli nähtävästi paikallinen merimies, joka oli lähtenyt kalppimaan. Mutta kun merimiehen kaverit saapuivat ruumishuoneelle tunnistamaan balsamoidun vainajan, he ilmoittivat ykskantaan, että tämä mies ei ole Tom Keane. Kansainvälinen tutkintapyyntö antoi tulokseksi, että koko englanninkielisessä maailmassa ei ole hukassa ketään toista T.Keanea. Poliisit eivät onnistuneet jäljittämään pesulaa, ja päätyivät siihen että jos pesula sijaitsisi Yhdysvalloissa, niin sitä ei löydettäisi koskaan.

Asiasta ei olisi ehkä koskaan kuultu enempää, ellei kuolleen miehen housuntaskuista olisi keksitty umpeen ommeltua salalokeroa. Ompeleiden sisältä palajstui paperinpala, johon oli painettu sanat ”tamam shud”. Kirjastovirkailijat tunnistivat sanat. Se oli Omar Khaijamin Rubaiyatin loppu, joka voidaan kääntää yksinkertaisesti ”päättyy tähän”. Kirjan painoskin saatiin leikkeestä selville. Kyseessä oli Rubaiyatin Uudessa-Seelannissa painettu harvinainen ensipainos. Kun tästä tiedotettiin lehdissä, poliiseille ilmoittautui lääkäri, joka kertoi löytäneensä mainitun kirjan lukitsemattoman autonsa takapenkiltä Glenelgissä myöhään illalla 30.11.1948. 

Juuri ennen ”tamam shudia” täyden elämän iloista laulanut Khaijam kirjoittaa viimeiset säkeensä, joissa kehotetaan riemukkaan matkan päässä kumoamaan lasi tyhjäksi. Poliisin mielestä tämä vahvisti ajatusta miehen itsemurhasta. Todellinen riemu kuitenkin repesi löydetyn kirjan viimeisestä sivusta, jolle oli kirjoitettu käsittämätöntä salakieltä:

WRGOABABD

MLIAOI

WTBIMPANETP

MLIABOAIAQC

ITTMTSAMSTGAB

Kun Australian puolustusministeriön aivot analysoivat koodin vuonna 1978, he totesivat että dataa on aivan liian vähän, ei ole sanottu etteikö kyseessä voisi olla välikoodi osana monimutkaisempaa ratkaisua, ja että tyydyttävää vastausta ei pystytä antamaan – jos alun alkaenkaan viestissä oli mitään mieltä.

Kirjan takasivuilta löytyi myös puhelinnumero ilman selitettä. Numerossa vastasi paikallinen sairaanhoitaja Teresa Jestyn/Powell, joka kertoi omistaneensa Rubaiyatin kappaleen vuonna 1945 mutta lahjoitti sen luutnantti Alfred Boxallille. Sodan jälkeen hän oli saanut Boxallilta kirjeen, ja vastannut menneensä naimisiin, mikä ei ollut totta. Hän meni naimisiin vasta vuonna 1950, kun hänen senhetkisen miesystävänsä avioero oli selvä. Loppuvuodesta 1948 salaperäinen mies oli tullut paikalle ja kysynyt naapureilta Teresa Jestynistä. Kun Jestynille näytettiin vainajasta tehtyä kipsivalosta, hän kiisti tunnistavansa henkilön, mutta poliisi huomioi, että Jestyn ”näytti olevan pyörtymäisillään”.

Poliisi oletti, että vainaja rannalla oli näiden tietojen valossa Alfred Boxall, kukaties rakkaudessa pettynyt masentunut mies, kunnes tapahtui käsittämätön käänne. Alfred Boxall nimittäin löytyi täysissä ruumiin voimissa töistä Randwickin bussivarikolta, ja hänen kappaleensa Rubaiyatia oli koskematon. Teresa Powellin oikea nimi suojattiin julkisuudelta ja hänestä tehtiin – edelleen Rubaiyatin mukaisesti – Teresa Jestyn. Poliisi ei halunnut seurata tätä johtolankaa pidemmälle.

Vuonna 1948 tietysti kylmä sota raivosi täydellä pakkashuurulla. Edellisenä vuonna amerikkalaiset olivat varoittaneet, että joku vuotaa tietoja Neuvostoliiton Canberran lähetystölle, ja tämän johdosta Australia perusti oman tiedusteluorganisaationsa. Merkillisen koodin ansiosta tuli suosituksi teoriaksi pitää rannalta löytynyttä miestä neuvostovakoojana, joka oli huumattu, puettu harhautukseksi uusiin vaatteisiin, ja jätetty rannalle kuolemaan. Vuosien ajan yritettiin selvittää, kuka kumma toi miehen haudalle kukkia (oikea vastaus: kuka tahansa, jota tarina kosketti). Aiheesta on kirjoitettu lukuisia kirjoja ja tehty tv-dokumentteja, joissa kuolleesta miehestä on tehty tarpeen mukaan joko KGB:n vakooja tai sotarikollinen tai aikamatkailija. Hän oli hyvin pystyvä heppu.

Vuonna 1978 tv-haastattelussa Alfred Boxallilta kysyttiin, oliko jutun taustalla vakoilu. Boxall mietti hetken ja vastasi ”Tuo on aika melodramaattinen väite, eikö vain?” Luutnantti Boxall kiisti kertoneensa koskaan Teresa Jestynille, että hän toimi armeijassa tiedusteluosastolla. Olisiko hän voinut silti tietää? ”Ei, ellei joku muu olisi kertonut siitä.”

Vuonna 2009 Australian merkillisimpään arvoitukseen ryhdyttiin etsimään valaistusta taas uudella tutkimuksella. Adelaiden yliopiston professori Derek Abbottin huomio oli kiinnittynyt vainajan korvanlehtiin. Ne ovat merkillistä mallia, jollaista esiintyy ehkä 1%:lla väestöstä. Valokuvista näkee, että Somertonin vainajan korvan yläosa oli suurempi ja korvanlehden puoliskoja jakava poimu matalampi kuin tavallisesti. Hammaslääketieteen asiantuntijat tunnistivat Somertonin mieheltä hypodontian, mikä on harvinainen geenihäiriö, joka johtaa siihen että potilaalta puuttuu luonnostaan hampaita.

Teresa Jestynin oikea nimi tuli tietoon vahingossa vuonna 2010, kun lehdissä julkaistiin kuva, jossa näkyi hänen nimikirjoituksensa sukunimellä Powell. Yksityisetsivä Gerry Feltus sai Powellin perheeseen yhteyden ja he suostuivat yhteistyöhön. Niinpä Abbott sai haltuunsa kuvan, jossa näkyi Teresa Jestynin teini-ikäisen pojan korvat ja hampaat. Hänen mukaansa kuvasta huomaa samat muunnokset korvissa ja hampaissa, jotka esiintyivät myös Somertonin vainajalla. Yhteensattuman todennäköisyys on yksi 10-20:stä miljoonasta. Jestynin pojalta, joka syntyi heinäkuussa 1947, ei valitettavasti voi enää kysyä. Hän ehti kuolla vuonna 2009.

Abbottin mukaan lopullisen varmuuden saamiseksi tarvitaan dna-näytteiden analysointia. Lupa vainajan esiin kaivamiseksi evättiin loppuvuodesta 2011. Syyttäjän mielestä toimenpide kaipaisi parempia perusteluja kuin suuren yleisön uteliaisuuden tai tieteellisen mielenkiinnon tyydyttämisen.

Feltusin julkaistua kirjansa The Unknown Man esiin ilmaantui adelaidelainen nainen, joka oli löytänyt isänsä jäämistöstä Ensimmäisen maailmansodan aikaisen henkilöllisyystodistuksen, joka kuului merimiehelle nimeltä H.C.Reynolds. Reynoldsilla on kuvassa erikoiset korvat ja poskessa luomi, joka oli täsmälleen samanmuotoinen ja samassa paikassa kuin Somertonin vainajalla. Henkilöllisyystodistuksen myöntämisen aikaan vuonna 1918 H.C.Reynolds oli 18-vuotias.

Somertonin vainajan alkuperäiset ruumiinavauspöytäkirjat ovat kadonneet. Ruskea matkalaukku hävitettiin vuonna 1986. USA:n kansallisarkistosta, Britannian kansallisarkistosta, ja Australian sota-arkistosta ei ole löytynyt H.C.Reynoldsista jälkeäkään. Pitäisiköhän heidän etsiä salanimeä O.Khaijam?

”Somertonin mies todella joi lasinsa tyhjäksi”, kirjoitti The Advertiser-lehden toimittaja vuonna 1949. ”Hän halusi varmistaa että matkan päässä voidaan vain spekuloida.” Tunnemme tämän Rubaiyatin lopun, mutta nelisäkeet, jotka kertoisivat mitä todella tapahtui ennen sitä, ovat tietymättömissä. Eipä niitä koskaan yleisön kuultavaksi tarkoitettukaan.