40 vuotta sitten Luzhnikin jäähallissa sai päätöksensä legendaarinen ottelusarja Neuvostoliitto-Kanada. Se oli ensimmäinen kerta, kun Euroopan ja Pohjois-Amerikan parhaat jääkiekkoilijat kohtasivat toisensa.
 
Mutta tarina alkaa kymmenen vuotta aiemmin sinä päivänä, kun Anatoli Firsov (1941-2000), Moskovan Spartakin vasen laituri, saapui kotiinsa ja näki, että häntä odotti pihalla miliisi ja armeijan kuorma-auto. ”Tiesin heti, mitä se tarkoitti”, Firsov muisteli. ”Minua oli tultu hakemaan.”
 
Neuvostoliiton jääkiekkomaajoukkueen kaikkien aikojen ensimmäisessä esiintymisessä Tampereella 1954 suomalaiset tarkkailijat panivat merkille, että venäläisten mailat olivat melkoisia halkoja. Se ei estänyt halkojoukkuetta voittamasta Suomen 6-1 ja heti perään maailmanmestaruuden Tukholmassa. Kanadaa edustanut East York Lyndhursts hävisi Neuvostoliitolle 7-2. Niin Firsovkin oli aloittanut jääkiekon valmistamalla itse oman mailansa puusta ja varastetuista hevosen kuolaimista. Luistimet olivat paljon hankalammin saatavissa, joten junioripeleissä ne, joilla ei ollut luistimia, laitettiin puolustajiksi tai maalivahdeiksi. 1950-luvun Neuvostoliittolainen juniorijääkiekkoilu oli siis käytännössä tossupalloa.
 
Kuorma-auto kuljetti Firsovin armeijan urheiluseuran Moskovan ZSKA:n leirille, joka ei eronnut millään tavalla sotilasleiristä. Siellä hänet otti vastaan valmentaja Anatoli Tarasov, joka tiesi Firsovista kaiken. ”Tiedän, että isäsi kuoli sodassa”, Tarasov sanoi. ”Älä ajattele minua valmentajana. Ajattele, että olen isäsi. Jos teet niin kuin sanon, annan sinulle kaiken. Teen sinusta loistavan jääkiekkoilijan.”
 
Firsov oli nopea, mutta venäläinen kiekkoilijatyyppi oli silloin niin kuin tänäkin päivänä (kts. Aleksei Jashin) jäntevä ja kuiva, luuta ja nahkaa. Firsov pantiin ankaralle punttikuurille ja harjoituksissa hän halusi vastaansa Neuvostoliiton kovaotteisimmat puolustajat, Ragulinin ja Kozkinin, jotka eivät antaneet Firsoville armoa.
 
Armoa ei antanut Tarasovkaan. Hänen harjoituksistaan ei luisteltu. Jopa hänen lempilapsensa Firsov joutui osallistumaan treeneihin sairaana. Vuonna 1965 Firsovilla oli keuhkokuume, mutta niin vain hänet komennettiin mukaan Tampereelle MM-kisoihin kolme päivää myöhemmin. Aamuharjoituksissa Tarasov laittoi joukkueensa loikkimaan hangessa tai juoksemaan 45 minuuttia radalla. Kuntopiirin jälkeen syötiin aamiainen, jota sulateltiin parin tunnin jääharjoituksella. Lounaan jälkeen kerättiin pari tuntia voimia ja seurasi iltahrajoitukset, jotka kestivät kolme tuntia. Sitten kello olikin 20.
 
Tuloksia syntyi. Huippukuntoisten ”amatööriurheilijoiden” uskomattomista suorituksista kiertää yhä tarunhohtoisia juttuja. Firsov kertoi kannatelleensa puolentoista tonnin painoista Volgaa viisi-seitsemän minuuttia ilmassa yhdellä kädellä ja jaloilla Tarasovin hokiessa vieressä ”Sinun pitää kestää!”. Sen jälkeen miehet menivät pelaamaan tennistä Tarasovin datshalle. Pillereitä Firsov kiisti ZSKA:lle syötetyn. ”Meidän huumeemme oli Tarasov”.
 
Rautaisen fysiikan lisäksi Tarasovin saavutus oli muodostaa hyökkäysketjut pelaajista, jotka löysivät toisensa vaistonvaraisesti. Jääkiekon taktiikka oli 1960-luvulla vielä kovin alkeellista. Tarasov kehitti Neuvostoliiton kiekkoilun tavaramerkin, käsittämättömät klap-klap-maali-syöttöketjut, jotka edellyttivät pelaajilta samaa aaltopituutta ja ennen kaikkea tuhansia tunteja harjoittelua. Mutta mitä muutakaan tekemistä olisi ZSKA:n leirillä ollut. ”Ei meillä ollut harhakuvia siitä, että olisimme olleet amatöörejä”, Firsov mietti.
 
Vuoden 1967 MM-kisoissa Wienissä Suomi voitti sensaatiomaisesti Tsekkoslovakian 3-1 kello 12 alkaneessa pelissä, josta Suomen valmentaja Gustav Bubnik tiesi etukäteen, että hänen maanmiehensä eivät ole vielä edes hereillä silloin. Suomi teki kaikki maalinsa ensimmäisessä erässä ja lopusta huolehti maalissa Urpo Ylönen. Tsekkoslovakialle pistemenetys oli hankala, sillä joukkue oli jäämässä ilman mitaleita. Viimeisessä pelissä kultamitalin jo varmistanut Neuvostoliitto kohtasi Tsekkoslovakian. Sosialistisen ystävyyden, yhteistyön ja avunannon merkeissä Neuvostoliiton jääkiekkoliitto alkoi painostaa joukkuetta häviämään suosiolla viimeisen ottelun.
 
Tarasov ja hänen joukkueensa vastasivat niin kuin urheilijat vastaavat. Heillä ei ollut aikomustakaan hävitä peliä tahallaan. Neuvostoliitto voitti Tsekkoslovakian 4-2 ja Tsekkoslovakia putosi mitaleilta. Kun maailmanmestaruuden voittanut miehistö palasi kotiin, vastaanotto oli jäätävä. Ei mitään juhlallisuuksia. Ei mitään mitalipalkkioita. Passit takavarikoitiin. Kapina ei enää toistunut. Grenoblen olympialaisissa 1968 Neuvostoliitto hävisi sopivasti Tsekkoslovakialle 5-4 ja Tsekkoslovakia sai hopeamitalit.
 
Tultuaan mukaan jääkiekkoon Neuvostoliitto oli voittanut vajaassa parissakymmenessä vuodessa kolme olympiakultaa ja 11 maailmanmestaruutta siitä huolimatta että mukaan mahtui yhdet boikotoidut kisat Colorado Springsissä 1962. Sen ansiosta Ruotsi voitti pitkään aikaan viimeisen maailmanmestaruutensa ja Lennart Hyland pääsi mylvimään radiossa alkuperäisen ”Den glider inin”. Neuvostoliitto oli saavuttanut kansainvälisessä jääkiekkoilussa kaiken, mutta todellinen mittari oli vielä kohtaamatta, Kanadan NHL-miehet. NHL:ään ei ollut neuvostokiekkoilijoilla asiaa.
 
”Neuvostoliiton saavutukset eivät merkinneet minulle mitään”, mietti Paul Henderson 1970-luvun vaihteen aikoja. ”Olympiavoitot olivat tietysti tavallaan vaikuttavia, mutta vastustajat olivat amatöörejä. Totta kai olin silloin sitä mieltä, että jos he joutuisivat isoja poikia vastaan, niin he olisivat hätää kärsimässä.”
 
Tarasovin unelma Kanadan parhaiden kohtaamisesta ei olisi toteutunut, ellei Leonid Brezhnev olisi ollut intohimoinen jääkiekkoihminen. Brezhnevillä oli Luzhnikin jäähallissa ikioma hallituksen aitio, ja hän katseli mielellään niinkin mielenkiinnottomia otteluita kuin Krylja Sovjetov vastaan Gorkin Torpedo, joka veti hallin tuskin puolilleen yleisöä. Joka kerta kun kuuluttaja muistutti ottelun alkajaisiksi, että tupakointi hallissa on kielletty, Brezhnev sytytti savukkeen ja oli valmis nauttimaan pelistä täysin siemauksin.
 
Brezhnev ei tuntenut kovin hyvin pelaajia, mutta häntä valmennettiin tiettyihin tilanteisiin. Kun nouseva tähti Ivan Hlinka pelasi ensimmäisen ottelunsa Tsekkoslovakian maajoukkuepaidassa, Brezhnev saattoi nojautua Tsekkoslovakian puoluejohtajan Gustav Husakin kylkeen ja lausua tuumivasti ”Minusta tuo pelaaja on Hlinka Litvinovista.”
 
”Tarasoville jääkiekko oli koko elämä”, Firsov pohti. ”Hän tuhosi kenet tahansa, joka asettui jääkiekkoa vastaan. Hän saattoi nöyryyttää ZSKA:n puheenjohtajaa puolustusministerin silmien edessä niin että puheenjohtaja saattoi vain seistä naama punaisena tietämättä mitä tehdä.” Lopulta Neuvostoliiton jääkiekkoilun diktaattori Anatoli Tarasov meni liian pitkälle. Vuonna 1969 Luzhnikissa hän hankki itselleen huonosti valitun vihamiehen, Leonid Brezhnevin.
 
ZSKA:n ja Spartakin välimatka sarjataulukossa oli kutistunut uhkaavasti, ja keskinäisessä pelissä  Tarasovin ZSKA:lla ei ollut varaa tappioon. ZSKA teki maalin, jonka tuomari hylkäsi. Tarasov räjähti kuin tulivuori. Raivoissaan hän komensi joukkueensa pois jäältä. Koko ZSKA marssi takaisin pukusuojaan kesken pelin.
 
Kukaan ei tiennyt, mitä tehdä. Brezhnev liikahteli aitiossaan kärsimättömänä. Urheilukomitean puheenjohtaja Sergei Pavlov ja muita vaikutusvaltaisia herroja riensi aitiosta pukukoppiin ja rukoilivat polvillaan ZSKA:ta palaamaan jäälle. Tarasov ei suostunut. 28 minuutin seisokin jälkeen Brezhnevin adjutantti törmäsi pukukoppiin kertomaan, että puoluejohtaja alkaa olla väsynyt tällaiseen ja että toimitsijoille oli annettu käsky hyväksyä maali. Tarasov odotutti yleisöä ja Brezhneviä silti vielä 20 minuuttia lisää. Tietysti, kun asiaa tarkasteltiin myöhemmin kuvaruudulta, voitiin vain todeta että tuomariston alkuperäinen ratkaisu oli oikea.
 
Vuonna 1972 Tsekkoslovakia oli voittanut kaksi maailmanmestaruutta peräkkäin ja Anatoli Tarasov halusi lepoa. Hän otti muutaman kuukauden virkavapaan, jolta hän ei palannut. Hänen tilalleen ZSKA:n ja Neuvostoliiton päävalmentajaksi nimettiin Vsevolod Bobrov. Tarasov olisi halunnut palata takaisin lomalta valmentamaan Kanada-Neuvostoliitto –ottelusarjaan syys-lokakuussa 1972, mutta sitä ei sallittu. Hän oli tallonut liian monia varpaita. ”Henkisesti minulle oli vaikeaa totella muita valmentajia”, Firsov tunnusti. Tarasovista oli todella tullut hänen isänsä.
 
Ilman Tarasoviakin Neuvostoliitto pelasi kanadalaisilta jalat alta. Venäläiset liikkuivat jäällä kaiken aikaa ja pakottivat seisoskelevat kanadalaiset pysyttelemään perässä. Kanada ei saanut pelatuksi omaa peliään ollenkaan. Montrealissa, Torontossa, Winnipegissä ja Vancouverissa pelattujen neljän ensimmäisen pelin jälkeen Neuvostoliitolla oli kaksi voittoa, Kanadalla yksi. Yksi peli oli päättynyt tasan. Kanadalaisyleisö buuasi omilleen ja Phil Esposito murisi, että tästä lähtien joukkue ei pelaa enää Kanadan puolesta vaan itsensä puolesta. ”Me olemme antaneet kaiken mitä voimme ja meille buuataan. Me kaikki olemme todella pettyneitä ja kiukkuisia. Tämä on uskomatonta. Me yritämme helvetin kovasti. Jotkut meistä on todella masentuneita.”
 
Moskovassa ei buuattu omille. Kolmentuhannen kanadalaisfanin lisäksi halli oli täpötäynnä uskottuja puolueen kannattajia, aivan kuten Moskovan olympialaisissa myöhemmin. Viidennessä pelissä Neuvostoliitto teki neljä peräkkäistä maalia ja rynni Kanadan ohi 5-4-voittoon. Kanada oli selkä seinää vasten ja sen oli pakko voittaa kaikki kolme viimeistä peliä pelastaakseen kasvonsa.
 
Kuudennessa pelissä nähtiin, kuinka se tapahtuisi. Valeri Harlamovia taklattiin herkeämättä. Suomessakin suosiota nauttinut saksalaistuomari Josef Kompalla vihelsi Kanadalle 31 jäähyminuuttia. Bobby Clarke tähtäsi Harlamovin kipeään nilkkaan ja iski sen hajalle. Aina ajan tasalla olleet tuomarit antoivat Dennis Hullille jäähyn huitomisesta, jonka aikana Jakushev teki maalin, mutta se jäi pelin viimeiseksi. Kanada voitti 3-2.

Harlamov syytti Kanadan valmennusta siitä, että Bobby Clarke oli käskytetty poistamaan hänet pelistä. John Ferguson penkin takana ei salaillut asiaa. ”Taisin sanoa Bobbylle, että Harlamov tarvitsee taputtelua nilkkaan. En epäröinyt yhtään. Harlamov oli murhaamassa meidät. Jonkun piti tehdä se.” Clarke selitti, että hän vastasi Harlamovin koukkimiseen. ”Se oli sarjan alentavin hetki”, kommentoi Paul Henderson.

Seitsemännessä pelissä Boris Mihailov vastasi potkimalla Gary Bergmania luistimella. Kanada voitti ottelun ja päävalmentaja Bobrov syytti julkisesti tappiosta puolustaja Gennadi Tsygankovia.
 
Tasaisen sarjan viimeinen ottelu Moskovassa 28.9.1972 ratkesi 34 sekuntia ennen päätössummeria, kun Paul Henderson nosti helposti Phil Espositon syötöstä 6-5-maalin ohi Vladislav Tretjakin. Koko Kanada seurasi ottelua henkeä pidätellen. Kouluissa ja työpaikoilla avattiin televisiot ja radiot. ”Me elimme kolmessa paikassa; koulussa, kirkossa, ja jääkaukalossa, mutta todellinen elämämme tapahtui jääkaukalossa” kirjoitti Roch Carrier vuonna 1979 novellissaan Le chandail du hockey. Nuo sanat on painettu Kanadan viiden dollarin seteliin.
 
Entä Anatoli Firsov? Hänet haluttiin joukkueeseen, mutta hän päätti jäädä kotiin. Hän ei pystynyt pelaamaan maajoukkueessa, jonka ruorissa oli joku muu kuin Tarasov. Moskovassa häntä ei päästetty edes jäähallille. Virkailijat selittivät, että hänen läsnäolollaan olisi joukkueelle ”moraalisesti haitallinen vaikutus”. ”Menin kotiin vaimoni luo ja vedin kännit”, kertoi Firsov.
 
”Kadotimme sen yhden kiekon 34 sekuntia ennen loppua. Se oli valtava tappio. Vasta myöhemmin minulle kirkastui, että meidän olisi pitänyt olla ylpeitä itsestämme”, pohti Neuvostoliiton paras pistemies Aleksandr Jakushev (7+4=11). Mutta tappioon on oltava aina jokin syyllinen. Syyllinen oli tietysti Firsov. Hänet kutsuttiin kuultavaksi, mikä on väärä ilmaus, koska häneltä ei haluttu todellisuudessa kuulla mitään. Kuulustelija tivasi ”Oletteko ymmärtänyt?” Firsov vastasi monesti ”Mitä pitäisi ymmärtää?” ennen kuin hän tajusi, ja vastasi lyhyesti ”Kyllä, minä ymmärrän.” Sen jälkeen hänet päästettiin kotiin muitta mutkitta. Kotona hän otti mitalinsa kaapista, pakkasi ne laatikkoon, ja kantoi ne komeroon. Hän ei enää esiintynyt maajoukkueessa.
 
Anatoli Tarasov oli ensimmäinen neuvostoliittolainen jääkiekkoiluihminen, joka valittiin Toronton Hockey Hall Of Fameen. Hänen tyttärensä on taitoluisteluvalmentaja Tatjana Tarasova. Tarasovan valmennusmetodeihin tutustuneet kuuluvat pitävän niitä säälimättöminä.