Katsotaan, syntyykö sinne joskus jotakin. Kuten syntymäpäivähaistattelussani mainitsin, tosiaan kyllästyin blogiin ja itseeni. Vaikea sanoa kumpaan enemmän.
]]>
Tämänpäiväinen Sana viikonvaihteeksi on omistettu kaikille niille lastentarhalaisille, jotka hokevat joka toisessa blogipostauksessa että mielipiteet eivät ole tietoa, ja kuvittelevat tällä ilmaisseensa jotakin sanottavan arvoista. Edellisessä postauksessa sivuttiin kirjoittamista ja tyyliä. Tämä on sille epäsuoraa jatkoa.
Kuten kirjoittajan ei pidä kappaletta aloittaa: Ennen vanhaan, ei edes kovin kauan sitten, oli kaikkien lukijoiden ja kirjoittajien tiedossa, että jokainen kirjoitus on luonnostaan laadittu kirjoittajan omasta perspektiivistä. Hyvän tyylin ohjeisiin kuului, että on täysin turhaa käyttää sellaisia ilmauksia kuin ”minun mielestäni”, koska kaikki tekstissä on joka tapauksessa sanottu ”minun mielestäni”.
Nykyään näkee vaadittavan, että tosiasiat ja mielipiteet olisi erotettava tiukasti toisistaan, ja yhä useammin motkotetaan, että tieto ei ole mielipide. En ole päässyt aivan perille, mistä siinä halutaan valittaa. Joko mielipidekirjoituksilta yhtäkkiä halutaan objektiivisuutta (mikä on hullunkurinen vaatimus) tai sitten suhtautuminen tietoon on muuttunut. Aivan kuin yhtäkkiä tiedosta kuin tiedosta olisi tullut kiistatonta (mikä on käsittämätön ajatus). Motkottajilta – joiden asia ja tavoite ja tarve sen julkituonnille ovat siis täysin hämäriä – olen ymmärtänyt lähinnä sen, että heidän mielestään tiedon näyttää tekevän kiistattomaksi se, että se on tietoa (mikä on puolestaan pöhköpäisin tautologia ja mediakritiikittömyyden huipentuma).
Mistä kymysys?
Tuolloin hämärässä muinaisuudessa esihistoriallisella 1990-luvulla, kun tätäkään aihetta ei oltu pilattu vouhotuksella, oli tapana olettaa, että jos asia-artikkelissa ei oltu siteerattu koko tietosanakirjaa, niin siinä tapauksessa tietoaineisto on valikoitu, ja valikointi on luultavasti perustunut kirjoittajan omaan harkintaan. Valikointia ei ehkä aina ole tehnyt juuri kirjoittaja itse, mutta hän on joka tapauksessa vastuussa toimittajankin valinnoista heti siitä hetkestä alkaen, kun antaa sen julkaistavaksi omalla nimellään.
Tällaisessa menettelyssä, tosiasioiden valikoinnissa, ei ole nähty ongelmaa, koska se on käytännön pakko. Objektiiviseksi sitä ei silti kannata mainostaa. Tämän vuoksi pidettiin hyvänä, että useat eri henkilöt kirjoittaisivat aiheesta eri näkökulmista. Jos puhdas ja tahraton objektiivisuus on saavuttamattomissa, pyrkikäämme edes monisubjektiivisuuteen. Se puolestaan ei toteudu, ellei noudateta muutamia liberaaleja periaatteita, kuten esimerkiksi sananvapautta, jota nykyään on muodikasta pilkata.
Ranskalaisia filosofeja tavataan kutsua henkeviksi ja tyylikkäiksi. Minusta he ovat sekavia tomppeleita, jotka selittävät termejä toisilla termeillä, ja kuvittelevat että sillä keinolla on selitetty jotakin, mutta tämä vaatisi oman juttunsa, jossa huitelisin raipalla saksalaisia kategoriauskovaisia samaan malliin. Ranskalaisten yhteinen taipumus on, että etenkin esseissään he lomittavat huoletta keskenään tosiasioita ja omia käsityksiään. Niin röyhkeää kuin se onkin, sellaista on ainakin tähän asti tavattu pitää ansiokkaana kirjallisuutena.
Jos omaa ajattelua esiintyisi enemmän, ihmiset päätyisivät yhä useammin samoista premisseistä radikaalisti toisistaan poikkeaviin johtopäätöksiin, ja vastaavasti päätyisivät samoihin päätelmiin täysin vastakkaisista lähtökohdista. Sellaista kukaties tarvittaisiinkin, ettei puhuttaisi tiedosta puolihuolimattoman laiskaan sävyyn kuin se olisi yksi, selkeästi määritelty kokonainen möhkäle, jolla on vain kaksi-kolme ulottuvuutta, eikä mitään haaraumaa eikä liitoskohtaa mihinkään muuhun, kaikkein vähiten todellisuuteen, jossa tietoa eivät tuo julkisuuteen jumalaisen viileät keinoälyt, vaan kaikenkarvaiset kirjoittajat, joilla saattaa kaikista vastakkaisista pyrkimyksistä huolimatta olla silti omat rajoituksensa, kiinnostuksensa ja mielipiteensä joistakin asioista. Mutta ehkäpä olisi mahdollista käräyttää heidät valheenpaljastimella siitä synnistä, että he ovat ihmisiä.
--
Mielekkäämpää maailmanhistoriaa kohtapuolin. Aiheita on. Laiskuutta vielä enemmän.
]]>
http://personal.inet.fi/koti/juharu/ekirja%20n%E4in%20kirjoitat.pdf
Silmäni poimi kätevästä oppaasta mm. seuraavia merkillepantavia jyviä ja akanoita:
”Ensimmäinen prinsiippi: Opettele kieli hyvin.”
”Tyylistä Aristoteles ei tietääkseni kirjoittanut.”
”Taiteellisen tyylin lauseet ovat esitteleviä ja kertovia. Lauseet ovat usein lyhyitä päälauseita. Ne alkavat usein rinnasteisella konjunktiolla (ja, mutta, vaikka).”
”Tarina muodostuu tapahtumista ja henkilöistä.”
”Tarina sijoittuu menneisyyteen, nykyisyyteen tai tulevaisuuteen.”
”Kognition ja aatteilun alueilla konkreettisen havaintolaitteen ajattelu on lähes mahdotonta.”
”Jotta teksti tulee ymmärretyksi, siinä pitää olla tolkku.”
Näillä eväillä ei olekaan kummallista, että ”Romaanin kirjoittaminen on helppoa, mutta sen saaminen kustannetuksi on vaikeaa. Vielä vaikeampaa on saada joku ostamaan valmis kirja. Kaikkein vaikeinta on kuitenkin saada joku lukemaan kirja loppuun asti.”
Kannatan sitä koulukuntaa, jonka mielestä on mahdollista tehdä asioita usealla eri tavalla ja silti onnistuneesti. Niinpä en haluaisi suuresti arvostella tätäkään luomusta. Minulla ei olisi siihen edes kompetenssia, sillä nämä Eeppos-kustantamon tekijät ovat julkaisseet useitakin romaaneja, enkä minä yhtäkään. Arvelen vain ujosti, että näinköhän leivänpaahtimen käyttöohjeilla lennettäisiin kuuhun.
Vaikka aika ajoin vaikuttaa siltä, että kirjoittaja on hädin tuskin sisäistänyt asiat, joista hän esitelmöi, niin on silti mahdollista, että joku löytäisi tästä viehättävästä pikku oppaasta vaikka vain yhden hyödyllisen kohdan, jolloin se on täyttänyt komeasti tarkoituksensa.
]]>
Ei terveisiä mediasta. Kreikan yleisradio taistelee olemassaolostaan. Tapahtumien pääpiirteet kuluneiden puolen vuorokauden aikana.
2100 utc Keskiaalloilla 1404 Komotini on yhä äänessä, kaikki muut suuret lähettimet kateissa. Voice Of Greecen lyhytaaltolähettimet on päällä, mutta Ateenasta ei tule enää ohjelmaa. Komotini lähettää paikallista. "Katastrofo", "Demokratia", ja sitten soitetaan Beatlesien "Revolution". X-)
2230 Vo Greecen taajuuksille ilmaantuu ohjelmaa, ERT:n työntekijät ovat linnoittautuneet ERT:n rakennuksiin ympäri Kreikkaa ja lähetys ajetaan Radio 902:n kautta maailmalle. SW 9420, 7450, 15630 puhtaasti.
2300 ERT-striimejä alkaa ilmaantua, jotka releoivat ERT:n nyt laittomaksi muuttunutta piraatti-tv-lähetystä parhaaseen wikileaks-tyyliin. Tunnin sisällä noin puolet interwebbiä releoi ERT:iä, mukaanlukien lukuisat kreikkalaiset kaupalliset asemat.
http://www.greektvlive.net/net-live.html
http://www.zougla.gr/live
2355 Taajuudelle 15630 ilmaantuu jammeri! Saksassa jammerin suuntimaksi osoitetaan Kreikka. Kreikan hallitus jammeroi omaa äänitorveaan? ERT:n edustalla 10 000 ihmistä heiluttelee mm. kylttejä "Revolution will not be televised". Amerikkalainen satelliittijakelija kertoo saaneensa puhelun, jossa käsketään katkaisemaan signaali auktorisoimattomalta asemalta, joka käyttää nimeä ERT.
0025 Jammeri poistuu 15630:lta. Espanjan RTVE alkaa releoida ERT:n tv-striimiä. EBU ilmoittaa olevansa hyvin pettynyt Kreikan hallitukseen ja kehottaa harkitsemaan uudestaan. BBC noudattaa esimerkkiä ja alkaa välittää ERT:n ohjelmaa.
0100 ERT:n FM-asemista yhä päällä ainakin Patra, Thessaloniki, Ioannina, Serres ja Khania. Samoksella pahoitellaan, että ERT:n lopettaminen lopettaisi saaren ainoan radioaseman.
0200 Määräaika antautumiselle päättyy. Mellakkapoliisi käskee toimittajia poistumaan rakennuksesta. Uutisankkurit sanovat suorassa lähetyksessä, että he eivät aio hievahtaa mihinkään. ERT:n turvamies huomauttaa, että hänen vuoronsa päättyy kello kuusi, ja hän ei poistu taatusti työpaikalta sitä ennen. Mitään ei tapahdu.
0800 Kreikan lyhytaaltoasemalta katkaistaan virta. Väki Radiomegaronin edustalta ei ole liuennut minnekään. Virolainen amatööri esittää aiheellisen kysymyksen twitterissä: Jos ERT on lakkautettu, kuka hoitaa ERT:n parlamenttikanavaa, joka kaiken aikaa lähettää ohjelmaa parlamentin istunnosta, jossa väitellään ERT:istä.
Samaan aikaan Eduskunnan radio YLE istuksii poliitikon peukalo persiissään ja uutisoi seuraavanlaisia tähdellisyyksiä:
"E-pillerien haitat tunnetaan myös Suomessa."
"Suomalaistet tekevät aiempaa vähemmän kotitöitä."
"Vastasyntyneen aivosairaus korjattiin pikaliimalla."
"Vaimo tulee kiinalaismiehelle kalliiksi"
"Merileijonan pentu hyppäsi kannelle tekemään lähempää tuttavuutta"
]]>
Kun kuljemme ajassa taaksepäin ja päädymme aikakauteen, jolloin sarjakuva käsitteenä oli vielä tuntematon, niin puhumme protosarjakuvasta. Esisarjakuvaksi katsotaan nykyään niin sarjalliset kirkkomaalaukset, Bayeux’n seinävaate, japanilaiset kuvakääröt, tai Keski-Amerikan ja Egyptin muinaiset seinämaalaukset. Aiemmin on ajateltu (huolimattomasti), että seinämaalauksissa ei voi olla kysymys sarjakuvasta, koska sitä ei ole painettu paperille lehdessä.
Viimeistään lukulaitteiden ja tietokoneiden myötä on alettu tajuta, että paperille painaminen ei ole millään tavalla sarjakuvan pakollinen ominaisuus. Sarjakuvan määrittää muu. Kysymys tulisi esittää niin päin, että millä perusteella loogiseen aikajärjestykseen asetettu, tapahtumien kulun eri vaiheita kuvaava piirrossarja ei olisi sarjakuvaa, koska sitähän sarjakuva useimmiten on. Puhekuplakin esiintyy ensimmäistä kertaa jo 1400-luvulla fylakterin muodossa. Jos muinaiset teokset täyttävät sarjakuvan kriteerit, niin pahus, sitten ne täyttävät.
Tämä oli pohjustus sille, että 1800-luvun suomalaiset sarjakuvat eivät ole aivan odottamaton ilmiö. Käytännössä suurempi ongelma on, että joudumme halkomaan hiuksia sarjakuvan ja muiden piirroslajien kanssa. Rajat ovat hämäriä ja liukuvia. Oliko esimerkiksi Max ja Moritz sarjakuva vai kuvakirja? Ilmeisesti kumpaakin. Onko kahden-kolmen ruudun mittainen pilapiirros sarjakuva vai pilapiirros? Ehkä se on sarjakuvamainen pilapiirros. Onko kuvitettu artikkeli, jossa esitellään esimerkiksi tietyn kaupungin nähtävyydet piirroksin, sarjakuva vai kuvasarja? Enemmän kuvasarja. Jos kaikissa kuvissa esiintyy yksi tietty hahmo, joka puuhastelee omiaan, niin siinä tapauksessa asia pitää arvioida uudelleen. Ja niin edelleen. Reijo Valta on osoittanut, että suomenkielinen termi ”sarjakuva” esiintyy ensimmäisen kerran nykyisessä merkityksessään vuonna 1904.
Otamme esiin pilalehden Kompia, joka ilmestyi 11 numeron verran vuonna 1899. Huomatkaa Kompian ensimmäisen sarjakuvan vasemmalla puolella julkaistut mitä vitsikkäimmät ja sattuvimmat lausahdukset, jotka kuulostavat 115 vuotta myöhemmin täsmälleen yhtä riemukkailta kuin ilmestymisaikanaan. Ainakin haluaisin ajatella näin. Jos ikinä Suomessa on ilmestynyt vaatimattomampaa tekelettä huumorijulkaisujen saralla, niin en pysty kuvittelemaan millainen se voisi olla. "Vitsit" ovat hädin tuskin tajuttavia, kuten oheinen sarjakuvakin osoittaa.
Kompia-lehden pilapiirroksia on laatinut nimimerkki "Sasu R". Hänen jäljittämisestään on tarjolla palkkioksi mainetta ja kunniaa. Toistaiseksi tutkimusyritykset taidematrikkelien parissa ovat vetäneet vesiperän. Vuoden 1899 kuluessa hänen yrityksiinsä alkaa tulla tiettyä tyyliä. Esimerkiksi kelkkailijan uppoaminen tervaämpäriin on notkeudessaan suorastaan elokuvamainen.
Pienoinen epäilys herää, onko ”Sasu R” tarkkaan ottaen ollut koskaan olemassa, koska tyyli vaihtelee hurjasti. Viimeistellyn kelkkajutun rinnalla akrobaattipyöräilijän kiemurat ovat yllättävän paljon luonnosmaisempia. Hyvässä lykyssä kaikki Sasu R:n piirrokset ovat olleet uudelleenpiirrettyjä tai kopioita. Matti Meikäläinen-lehti esimerkiksi leikkeli ja taittoi huoletta Weilin&Göösin levittämiä saksalais-englantilais-ruotsalaisia kuvasarjoja, pyyhki niistä piirtäjien nimet pois, ja varusti ne uusilla suomalaiseen todellisuuteen istuvilla teksteillä.
Syyskuussa 1898 Matti Meikäläinen sai ensimmäisen omalla nimellään esiintyneen piirtäjän Weilin&Göösin ja Tilgmannin syndikoitujen kuva-arkistojen tilalle. Piirtäjä oli Kaarlo Kari, toinen suomalaisen pilapiirtämisen isistä yhdessä Alex Federleyn kanssa.
Matti Meikäläinen oli äkäisehkö sensuurin suhteen, eikä asiaa ollenkaan auttanut se, että lehti ilmoitti selvästi, milloin sen sivuja oli peukaloitu. Sensuuriasetuksen mukaan näin ei olisi saanut tehdä. Määräyksessä edellytettiin, että sensuuri ei saanut näkyä sivulla. Tyhjä tila oli täytettävä aineistolla, eikä poistoja saanut protestoida. Myöhemmin Tuulispää ja Fyren käyttivät tällaisissa tilanteissa ilmaisua "tämä numero on myöhästynyt", mikä kertoi lukijoille että jotakin on leikattu pois.
Viimeinen pisara oli Kaarlo Karin piirros Kyyrölän koulurettelöistä 01.09.1899. Kaikissa lähteissä poistopediaa myöten väitetään, että piirros olisi julkaistu 14.4.1899, mutta kyllä se tapahtui 1.9.1899. Matti Meikäläinen oli saanut ko. vuonna jo neljä varoitusta. Häätäjän kädessä näkynyt venäläisvallan symboli, solmuruoska, oli liikaa ja lehti lopetettiin siihen.
Fyren kunnioitti kilpailijaansa ja laittoi Alex Federleyn piirtämään rivin piruja, jotka saapuvat pyytämään painoylihallituksen johtajalta, että älkää kieltäkö enempää lehtiä, koska hornassa on jo aivan täyttä.
Kaarlo Kari jatkoi Tuulispäässä alkaen 1903, mutta Matti Meikäläisessä 1898-1899 häneltä ilmestyi useitakin kuvasarjoja, joista tässä näytteitä. Maailman vanhin koululaisvitsi "tapan kiinalaisia" on aina tuntunut minusta isoisän aikuiselta jutulta. Satuinpa löytämään sen Matti Meikäläisestä vuodelta 1897. Nämä voisi koostaa teokseksi "mille isoisäsi nauroi".
En usko, että Kari itse ajatteli tekevänsä sarjakuvaa. Monissa kuvasarjoissa on reportaasimainen ote: näkymiä polkupyöräkilpailuista, näkymiä juhannuksesta, jne. Periaatteessa kyse on kuvapäiväkirjasta. Muutamissa jutuissa on kuitenkin tietynlainen kertova jänne. Strippi se on alkeellinenkin strippi. Vuonna 1898 siis alkaa vaikuttaa kaksi suomalaista strippisarjakuvan tekijää; murheellisen "Kompia"n Sasu R ja uhittelevan radikaalilehden Matti Meikäläisen Kaarlo Kari.
]]>Ongelmana vain oli se, että Helsingin Yliopiston kirjaston digitointiprojekti, jota ei voi luonnehtia muuksi kuin jättiläismäiseksi, etenee omaa tahtiaan, eikä aineistoa ollut vielä pari vuotta sitten saatavilla.
Nyt on!
Siis Fyrenin kimppuun ja nimenomaan vuoden 1908 vuosikertaan käsiksi, koska joulukuun 1. päivänä mainittuna vuonna Heino Aspelinin Väkevämies näki Tuulispäässä päivänvalon. Kuljemme ajassa taaksepäin. Jokainen esiin tuleva sarjakuvamainen teos tekee suomalaisesta sarjakuvasta vanhempaa kuin mitä tähän mennessä on ajateltu.
Ruotsalaista Kansanpuoluetta kannattaneessa Fyrenissä naurettavuuksien naurettavuus oli käsite "koko kansa", sillä sitä pilkattiin ehtimiseen, silloinkin kun kyse oli Laukon torpparien häädöstä, mikä oli erittäin tunteita kuohuttanut tapahtuma. Yhteiskunnalliseen protestiliikkeeseen nimeltä sosialismi suhtauduttiin samoin kuin sata vuotta myöhemmin perussuomalaisiin: heidät esitetään sivistymättömänä ei-sisäsiistinä sakkina, jonka väitetty kurjuus tarkoittaa sitä että viinakauppa on kiinni. Kansallispäivä oli muuten Runebergin päivä 5.2., ja sitä juhlittiin leijonalippujen kanssa Runebergin patsaalla.
Jalkapallo oli kovasti muodissa, kuten Väkevämies jo ensiesiintymisessään osoitti. Oscar Furuhjelm kävi pallokentällä ikuistamassa persoonallisuuden nimeltä Algot Niska, josta tuli olympiajalkapalloilija, pirtutrokari ja juutalaisten salakuljettaja.
Hauskin ilmoitus mainosti "ranskalaisia valokuvia!" jotka toimitetaan "diskreetisti" huomiota herättämättä väärällä lähettäjänimellä. Jos tämä ei sano mitään, niin vihjaan, että kyse on köyhistä tytöistä, joilla ei ole varaa vaatteisiin. Muutenkin yrittäjillä leikkasi. Vuonna 1905 sen jälkeen, kun japanilaiset kävivät upottamassa koko Venäjän Tyynenmeren laivaston Port Arthurissa, markkinoille tuli tupakkamerkki Banzai. Köh.
Helppoja aikoja ne eivät muutenkaan olleet. 1906 perustettiin kaikenvärisiä kansalaiskaarteja ja kuvissa esiintyy jo silloin sana ”lahtarikaarti”. Oli Viaporin kapina, jossa suomalaiset Fyrenin mukaan kunnostautuivat heittämällä kiväärit pois ja piileskelemällä ojassa, oli attentaatteja ja terrorismia. Kaiken huipuksi maailma meni mullin mallin kun hylättiin säätyvaltiopäivät ja otettiin käyttöön yksikamariset säädyttömät valtiopäivät. Ei tällaista vaan ollut Snellmanin aikana!
Snellmanin patsaan Alex Federley piirtää Fyreniin nyyhkimään sitä, kuinka suomalaiset fennomaniansa pauloissa suomentavat nimensä ja kaikki sonnustautuvat yhtäläisiin kalottilakkeihin. Suomalaisnationalismi puolestaan oli kansikuvassa 19.05.1906 iso karvainen apina, joka söi kannattajansa. Vuonna 1906 sillä tarkoitettiin sitä, että vanhasuomalainen myöntyväinen (YYA)politiikka koitui suomalaisten turmioksi. Nuorsuomalaisten radikalismi ei tullut myöskään kyseeseen, koska se puolestaan vastusti ruotsinkielistä sivistystä. Fyrenin kansikuvassa Svenskar och finnar 31.08.1907 ruotsalaiset seisovat pilvien yläpuolella auringonpaisteessa järjestyksen ja valon hohteessa, kun taas pilvien alapuolella suomalaiset rettelöitsevät keskenään nyrkkiä puiden ja kapinalippuja heilutellen. Ilkikurinen aikalainen olisi voinut kukaties kysyä Federleyltä, eikö hän osoittanut oikeastaan piirroksellaan, kuinka ruotsalaiset ovat juuri se pilvi, joka peittää suomalaisten yltä auringon.
Onneksi sentään sata vuotta myöhemmin meillä on muita polttavia puheenaiheita kuin ruotsin kieli.
Oscar Furuhjelm (1880-1963) oli suomalaisen julistetaiteen uranuurtajia. Hänen tuotantoonsa sisältyy postikortteja, mainoksia, ja pilapiirroksia. 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä hän oli aktiivinen Fyrenin avustaja, ja perusti 1910 mainostoimiston kenenkäs muunkaan kuin Heino Aspelinin kanssa.
Vuonna 1908 Furuhjelmiltä ilmestyi Fyrenissä neljä sarjakuvaa; Koleraskräcken (26.09.1908), Herr Blombergs älgjakt (12.09.1908), Striden om en röst (04.07.1908) ja Med Finlandia till Åbo (21.03.1908). Nopeasti, jopa suttuisesti tehdyt sarjat ovat täydellistä sarjakuvaa: niissä on monta ruutua, vaihtelevia näyttämöitä, kantava juoni, ja puhekuplia. Parhaiten piirretty Med Finlandia till Åbo on matkakertomus, jossa matkataan Finlandia-junalla Helsingistä Turkuun.
Edellisenä vuonna (matkustamme edelleen ajassa taaksepäin) Furuhjelm pistää peliin kahden kypärän ihastumisesta kertovan, kukaties Köpenickin kapteeniin viittaavan stripin En kärklekssaga från Berlin (23.11.1907) ja kuvareportaasin tapaisen katsauksen siihen, mitä tapahtuisi jos Suomessa astuisi voimaan kieltolaki. Tämä sarja ilmestyi jopa kahtena osana, joista toisessa vierailevana tähtenä esiintyy Jean Sibelius; Om förbudslagen blir lag (09.11.1907) ja Om förbudslagen blefve verlighet (16.11.1907). Kieltolaki oli osa jokaisen suomenkielisen puolueen ohjelmaa, ja siksi suomenkielisten lehtien oli hankala kritisoida sitä, ennen kuin se todella toteutettiin, jolloin Tuulispääkin alkoi hutkia sen järjettömyyttä mennen tullen.
Samanlaisella raporttikuvaustekniikalla oli toteutettu De "borgerligas" lif enligt Työmies (19.10.1907). Vanhin Furuhjelmin sarjakuvaksi laskettava sarjakuva on toisenlainen rajatapaus, monikuvainen pilapiirros Sagan om finska lejonets parlamentariska debyt (29.06.1907).
Suomalaisen pilapiirtämisen kahdesta isästä toinen, jo mainittu taitava Alex Federley otti kantaa ajankohtaiseen muotikotkotukseen, naisten emansipaatioon 01.02.1908 sarjalla Föregångskvinnorna och kommunala rösträtten. Se on 00-luvun lopun ainoa esimerkki Federleyn mahdollisuuksista sarjakuvapiirtäjänä.
Nyt kun Oscar Furuhjelm oli lyönyt Heino Aspelinin laudalta ja ilmoittautunut ensimmäiseksi suomalaiseksi sarjakuvapiirtäjäksi, niin mitä kuvittelette tapahtuneen seuraavaksi?
Uskokaa tai älkää, vanha tuttumme Heino Aspelin palaa takaisin eikä aio vapaaehtoisesti luopua asemastaan ensimmäisenä sarjakuvapiirtäjänä. (Kuljemme edelleenkin ajassa taaksepäin.) 01.06.1907 Aspelinilta ilmestyy Fyrenissä Som de fåglar små, neliruutuinen romanttinen humoreski, ja vappunumerossa 01.05.1907 Aspelin ottaa valtikan käteensä sarjalla Huru fröken Amanda Anderson skapade sig ett namn. Aivan ehdottomasti sarjakuva.
Vuoden 1906 aikana Fyrenissä ilmestyy vain kaksi sarjakuvaa. Kummatkin ovat tunnistamattomien nimimerkkien työtä, ja on epäiltävissä, että molemmat ovat ulkomaalaista käännöstavaraa. Toisen kohdalla mainitaan lähdekin: Strekosa. Ei tietoa missä päin maailmaa julkaisu ilmestyi. Joka tapauksessa asialla ei ollut Aspelin, Furuhjelm, eikä Federley. Loppuvuodesta 1905 sarjakuvia ei enää esiinny.
Fyrenin läpiselaamisen jälkeen näyttäisi siltä, että Suomen ensimmäiseksi sarjakuvapiirtäjäksi on kruunattava sittenkin Heino Aspelin, vaikka hetken hänen asemansa uhkasikin tutista.
Näinhän voisi tehdä, huomatakseen heti seuraavaksi kuinka väärässä voi ollakaan. Ensimmäiset suomalaiset strippisarjakuvien tekijät löytyvät jo 1800-luvun lopulta!
]]>Vuonna 2011 vietettiin suomalaisen sarjakuvan 100-vuotisjuhlaa. Tapahtuma oli ajoitettu sillä perusteella, että Ilmari Vainion nuorena miehenä piirtämä albumi Tohtori Itikaisen tutkimusretki (1911) olisi ollut ensimmäinen suomalainen sarjakuva.
Pieleen meni.
Ilpo Lagerstedt keksi Tuulispään vuosikerrasta vuodelta 1909 Heino Aspelinin sarjakuvan Väkevämies, ja koko alan kotimainen historia meni kerralla uusiksi. Vuonna 2011 juhlistettiin sitten suomalaisen sarjakuva-albumin 100-vuotisjuhlaa.
Ensimmäinen Väkevämies, 1.12.1908:
Joudumme vääntämään määritelmistä. Missä vaiheessa kuvitetusta kertomuksesta tulee sarjakuva? Missä vaiheessa moniruutuisesta pilakuvasta tulee sarjakuva? Ja jotta oikein menisimme huolella solmuun, muistamme toki että sarjakuvakin voi olla yksiruutuinen.
Väkevämies täyttää kaikki sarjakuvan tärkeimmät kriteerit: siinä on vakituinen päähenkilö. Siinä on puhekuplia. Siinä on toimintaa, jota ei voi ilmaista yhdellä kuvalla. Monista alkuaikojen protosarjakuvista saa aiheen pohtia niiden todellista olemusta. Aspelinin teoksesta ei.
Väkevämies ilmaantui esiin Kansalliskirjaston mikrofilmeiltä. Amerikansuomalaisista sarjakuvataiteilijoista kirjoittanut Lagerstedt etsi aiheeseen lisäaineistoa 1900-luvun alun pilalehdistä, kun Väkevämies kiinnitti hänen huomionsa. ”Hahmo toistui ja siinä oli puhekuplat. Se teki Väkevämiehestä sarjakuvan.” Tuulispään joulunumeroon piirretty "Väkevämies joulukuusta ostamassa" oli ensimmäinen suomalainen sarjakuva, josta Tuulispään sisällysluettelossa käytettiin nimitystä "sarjakuva". Yleisemmin "sarjakuviksi" kutsuttiin tuohon aikaan elävien kuvien jatkosarjoja.
Aspelinilla on yllättävän moderneja ideoita. Ovatkohan ne peräisin elokuvista? ”Ehkä", miettii Lagerstedt. "Aspelin oli myös opiskellut ulkomailla, joten vaikutteet ovat tulleet ehkä maailmalta. Mutta kyllä meillä myös seurattiin ulkomaisia humoristisia lehtiä ja oltiin tietoisia amerikkalaisesta Keltaisesta Kersasta (Yellow Kid), jota Outcaultin hahmoa on pidetty ensimmäisenä sarjakuvahahmona”, Lagerstedt muistuttaa.
”Väkevämies on aikaansa sidottu, vähän karkea, mutta jostain pitää aina aloittaa. Tavallaan huvittavaa on se, että Heino Aspelinin isä J. R. Aspelin oli Suomen muinaistutkimuksen isä, ja poika taas on modernin sarjakuvataiteen uranuurtaja.”
Arkkitehti Heino Aspelin (1881-1957) oli 1900-luvun vaihteessa aktiivinen karikatyristi. Hänen tuotantoaan ilmestyi Tuulispään lisäksi tuon ajan suosituissa joululehdissä. Julkaisipa hän jo 1904 väripainatetun pilapiirrosalbumin, joka oli lehtitietojen mukaan ”ensimmäinen laatuaan maassamme”. Myöhemmin Aspelin toimi mainosgraafikkona ja Suomen Arkkitehtiliiton mainospäällikkönä, mistä virasta hän jäi eläkkeelle.
Värikkäälle humoristille sattuu ja tapahtuu. Aspelin oli viimeinen henkilö, joka tapasi prokuraattori Soisalon-Soinisen murhanneen aktivistin Lennart Hohenthalin vankilassa ennen tämän pakoa. Tämä tapahtui päivää ennen kuin Aspelinin oli tarkoitus matkustaa Pariisiin taidetta opiskelemaan. Tutkimukset osoittivat, että Aspelinilla ei ollut osuutta Hohenthalin pakoon. Aspelin saattoi käydä vierailulla piirtääkseen muotokuvan. Eugen Schaumanistahan oli toimitettu jo ennen attentaattia muotokuva Tukholmaan kansainvälitystä levitystä varten.
Kaleva-lehti halusi selvittää asioita 13.10.1905 tähän tapaan: "Viimeinen wieras joka tiettävästi wankia käwi tapaamassa oli arkkitehti Heino Aspelin joka maanantaina klo 1/2 7 pyysi päästä puhuttelemaan wankia, joka oli hänen towerinsa ja ystäwänsä. Hra A. oli ilmoittanut lähtewänsä seuraawana päiwänä ulkomaille. Johtaja suostui A:n esitykseen. Wieras wietiin johtajan huoneeseen, jossa ensin tarkastettiin ne kolme pussia, jotka hän tahtoi wangille antaa. Niissä oli omenia, päärynöitä ja luumuja. Sitten tuotiin wanki huoneeseen, missä hän johtajan läsnä ollessa sai keskustella wieraansa kanssa. Kun keskustelu oli päättynyt, saatettiin wanki huoneeseensa. Jonkun ajan perästä saattoi wartija sitten hra Aspelinin ulos. Sen jälkeen tarkasti wahtimestari hedelmäpussit ja toimitti ne sitten wangille. Waikka sattuma näin ollen näyttää tahtowan langettaa jonkinlaisen warjon hra Aspeliniin ei tutkimuksissa kumminkaan ole ilmennyt mitään, joka antaisi aihetta luulemaan hänen olleen tawalla tai toisella osallisena wangin karkaamiseen. Niinpä owat hänen tuomansa hedelmät todellakin ostetut siitä liikkeestä, jonka nimi oli pusseissa, ja oliwat pussit myöskin kaupassa sidotut kiinni."
Näin noina värikkäinä aikoina.
Voisiko vielä vanhempaa suomalaista sarjakuvaa lymytä jossakin odottamassa löytäjäänsä? ”Varmasti”, Lagerstedt miettii. ”Puhekuplia oli suomalaisissa pilakuvissa jo 1800-luvun puolella, myös juonellisia kuvasarjoja esiintyy 1800-luvun lehdissä. Itse asiassa Turmiolan Tommi oli jo varhainen sarjakuva, juonellinen kuvakertomus, jossa oli selittävät teksit, kuten Pekka Puupäässä tai Prinssi Rohkeassa 1900-luvulla. Hiukka ihmettelen, ettei Väkevämies ole ollut jo tunnettu. Kyllä noita 1900-luvun alun pilalehtiä sen verran on vuosien mittaan tutkittu.” Tuulispään sisällöstä on julkaistu yksi ainoa, 1970-luvulla ilmestynyt kokoomateos, jonka aineisto on tarkemmin päiväämätöntä sillisalaattia. Väkeväämiestä ei siinä esiinny ollenkaan.
Vanhimman suomalaisen sarjakuvan metsästyksessä Väkevämies on kuitenkin vasta alkua.
]]>Toisinaan tulee kirjoitettua potaskaa muuallekin. Tuntuu myös siltä, että olen välillä autuaasti laiminlyönyt teknokekkoilun tekno-osuutta.
Siispä, now something completely different: Kayokyoku Plus -blogiin raapaisemani avustus erään maailmankuulun laulun värikkäistä vaiheista ja uskomattomista muodonmuutoksista.
http://kayokyokuplus.blogspot.com/2013/03/yellow-magic-orchestra-behind-mask.html
]]>
John Taylor oli muutakin kuin Duran Duranin kosketinsoittaja. Hänen historiallinen kaimansa John Taylor (1703-1772) oli silmälääkäri, joka väitteiden mukaan onnistui huomiotaherättävän uransa aikana tappamaan niin Johann Sebastian Bachin kuin Friedrich Händelin. Taylorin välskärintyötä arvioitaessa on tavattu todeta, että hän oli tavattoman lahjakas, nimittäin markkinoinnin alalla.
Taylorin omaelämäkerrallinen kuvaus syntymästään antaa meille tietynlaisen käsityksen hänen luonteestaan ja tavoittelemastaan tyylistä. ”Näin päivänvalon Norwichissa, joka kukaties jonakin päivänä tulee kuuluisaksi tämän sattumuksen ansiosta. Tuossa kaupungissa äitini tuli tietoiseksi olemassaolostani ja kuuli uutiset rakkaan esikoispoikansa syntymästä.” Valehtelevatko silmäni, vai vaikuttaako teistäkin siltä, että hra Taylorin äiti oli hädin tuskin läsnä synnytyksessä? Historioitsijat panevat merkille, että tämän merkkitapahtuman päivämäärää hra Taylor ei katso aiheelliseksi mainita. Ehkä hän oli loukkaantunut siitä, että Norwich ei järjestänyt juhlaliputusta hänen syntymänsä kunniaksi.
Taylor työskenteli Lontoossa apteekkarin kisällinä ja erikoistui silmäsairauksiin Cheseldenin opissa. Palattuaan Norwichiin hän sai huomata, että hänen viimeistä huutoa olevia oppejaan ei katsottu hyvällä. ”Jos siinä on perää, se ei ole hänen keksimäänsä. Jos se on hänen keksimäänsä, siinä ei ole perää.” arvioivat norwichilaiset lääkärit, ja syyttivät Taylorin menetelmiä ”empiirisiksi”. Taylor vastasi puheisiin kertomalla norwichilaisesta kollegastaan, jonka hoidon jäljiltä potilas oli samassa tilassa kuin vuosia aiemminkin. Taylorin menetelmillä potilas olisi hoidettu kahdessa viikossa. Kun Taylor kovisteli kollegaltaan, mikä maksoi, kollega vastasi ahdistettuna ”ladylla oli rahaa”.
Taylorin kirjoittama teos “An Account of the Mechanism of the Eye” (1727) herätti mannermaalla siinä määrin myönteistä huomiota, että hänestä tuli vuosikymmeniksi maineikas silmäspesialisti, joka kierteli Eurooppaa ristiin rastiin. Hän mainosti saapumistaan etukäteen lentolehtisissä, ja ajettuaan uuteen kaupunkiin näyttävillä, koristelluilla luksusvaunuilla, hän näyttäytyi halukkaasti hoviväen ja huomattavuuksien seurassa teattereissa ja seurapiiritapahtumissa silmäpeliä pelaamassa.
Taylorin menetelmistä on olemassa eloisa kuvaus, joka selittää omalla tavallaan, miksi niinkin kyvykäs kirurgi kuin hra Taylor mieluummin pysytteli liikekannalla, sen sijaan että olisi asettunut aloilleen praktiikkaansa harjoittamaan. ”Kun kavaljeeri Taylor suorittaa leikkauksen, hän huutaa ranskaksi ”mikä voitto, mikä ihme”. Sitten hän sitoo silmän, kerää maksun, ja määrää että sidettä ei saa poistaa ennen kuin viisi tai kuusi päivää leikkauksen jälkeen. Itse hän katsoo parhaaksi lähteä kaupungista neljäntenä.” Vuonna 1749 Amsterdamin lääkärit julkaisivat Ranskan ja Alankomaiden lehdissä ilmoituksen, jossa he syyttivät Tayloria puoskariksi. Preussin kuningas Fredrik II Suuri otti hänet vastaan ensimmäistä kertaa 1750 ja totesi hänelle ystävällisesti. ”Silmäni eivät tarvitse hoitoa, mutta olet minun okulistini. Vaan koskepa yhdenkin alamaiseni silmiin, niin hirtän sinut. Rakastan nimittäin alamaisiani kuten itseäni.” Sen jälkeen Fredrik käski Taylorin poistumaan maasta kuuden tunnin kuluessa. Aseistettu kaarti saattoi hoviokulistin rajalle. Irlannissa hänestä julkaistiin maankattavan kiertueensa jälkeen parjauskirja, jossa Taylorin ainoaksi myönteiseksi piirteeksi mainittiin, että hän ei tunnustanut näkevänsä Englannissa kovinkaan paljon ansiokasta.
Taylorin omat merkinnät eivät mainitse tällaisia seikkoja. Sen sijaan hän kertoo meille mitä tapahtui hänen sananvaihdossaan paavin kanssa.
Paavi: ”Näen lukea ilman laseja. Olisitteko suruissanne, jos kaikilla olisi yhtä hyvät silmät?”
Taylor: ”Olisin hyvin suruissani.”
Paavi: ”Kuinka niin?”
Taylor: ”Koska taivas on lahjoittanut Teille silmät, joiden avulla näette kaiken oikein. Kuitenkin sama kaitselmus on tehnyt minusta sen mitä olen, ja minunkin täytyy pysyä hengissä. Ei kai Teidän Pyhyytenne tuomitse minua siitä, että rukoilen jokapäiväistä leipääni?”
Paavi: ”Poikani, nämä asiat koskevat vain tämänpuolista maailmaa.”
Taylor: ”Ja tämänpuolinen maailma on se ainoa, jossa lausun näin, koska täällä se on tämänhetkinen elinkeinoni.”
Teemme vääryyttä Taylorille, jos emme ota huomioon hänen kiihkeää, suorastaan eroottista asennoitumistaan silmään. Oxfordin yliopistossa Taylor puhutteli kuulijoitaan tavalla, josta löytää verratonta runollisuutta. Olisi kieltämättä kiehtovaa, jos meidän aikanamme korkeakouluissa pidettäisiin tämäntapaisia luentoja. Emmekä toki tohdi jättää lisäämättä oppineen kommentaattorin oivaltavaisia huomautuksia, jotka hän on katsonut hyväksi lisätä Taylorin koristeellisen ulosannin lomaan.
”Silmä on mitä ihmeellisin elin, se on intohimojen Proteus, mielen kilpi, sydämen tulkki, ja sielun ikkuna. Maailma on tehty silmää varten ja silmä maailmaa varten. Aiheeni on valo, te loistavimmin oppineet kirjallisuuden tuntijat, te älyllisimmät. Ah! Mitä filosofisin, metafyysisin, klassisin, matemaattisin, mekaanisin, teologisin, kriittisin yleisöni, aiheeni on silmä. Te olette Englannin silmä! Englannilla on kaksi silmää, Oxford ja Cambridge. Nämä ovat Englannin kaksi järjen silmää. Te olette Englannin oikea silmä [Kun hän luennoi Cambridgessa, se oli vuorostaan oikea silmä], tieteen isosisko, koko Euroopan oppineisuuden alkulähde. Mikä lapsellinen riemu syttyykään rinnassani, paisuneessa kehossani [hän oli laiha mies] kirkkaana kuin aurinko itse tietäni valaisten Oxfordiin saakka, kun nyt olen täällä isänmaani kamaralla. Silmä on sielun aviopuoliso. Silmä on enkeleiden aisti. Tässä mielessä silmä on naispuolinen.”
”Tulkoon valkeus, Kaikivaltiaan ensimmäinen lausuma, ja valkeus tuli. Mutta mihin käyttöön, saanen kysyä? Ihmisen käyttöön, silmän käyttöön. Aurinko ja tähdet sytytettiin, ja kyntteliköt pään yläpuolella ripustettiin ohjaamaan tätä pientä mitätöntä pistettä, mielen avaimenreikää, sielun niemeä, maailmankaikkeuden tarkkailijaa, kaiken olevaisen herraa, silmää. Kuinka voimakas onkaan silmä! Se on tunteiden tulkki, intohimon majakka, sielun magneetti, jonka taianomainen lähde ruokkii mielikuvitusta, liittää yhteen, jännittää lihakset, herkistää hermot, ja sulkee piiriinsä koko suvunjatkamisen mekanismit.”
Puhe jatkuu muuten vielä pitkään. Poimin vain esiin sukkeluuden ”Without the Eye my Lady is no more than Joan in dark.”
Taylor kehuskeli hoitaneensa niin Johann Sebastian Bachia kuin Friedrich Händeliä. Hän väitti pystyneensä palauttamaan Bachin näkökyvyn, ja yritti samaa menetelmää Händeliin, mutta ”esiripun laskeutuessa ymmärsimme pohjimmaiseksi syyksi halvaantumisen.” The British Journal of Opthalmology arvioi vuonna 1930 enemmän tai vähemmän sardonisesti, että ”on valitettavaa hra Taylorin luotettavuudelle, että George Coats on vertaillut päivämääriä ja todennut Taylorin väitteet vääriksi.” Taylor ei ollut edes paikalla. Sen kerran kun John Taylor oli tunnustanut epäonnistuneensa hoitotoimenpiteissään, sekin oli tyhjää kehua. Tohtori Samuel Johnson piti Taylorin elämää malliesimerkkinä siitä, kuinka täydellinen tietämättömyys voi menestyä ylivertaisen pöyhkeyden avulla.
Bach menehtyi 28.7.1750 lehdistön mukaan “hyvin epäonnistuneen silmäleikkauksen aikaansaamiin onnettomiin seurauksiin.” Nykyään historioitsijat arvelevat, että todellisena syynä oli sydänkohtaus, jonka jälkeistä tilaa keuhkokuume pahensi.
Tragikomedia sai aikanaan loppuhuipennuksensa. John Taylorin niin suuresti rakastama silmä sai tarpeekseen ja otti avioeron. Maineikas seurapiiriokulisti eli viimeiset vuotensa parantumattomasti sokeutuneena.
]]>
Magneetin artikkeli on luettavissa täällä: http://www.magneettimedia.com/suomi-lansivaltojen-uhrina-stalinille-vuosina-1939-1940/
Ihan ensimmäiseksi haluaisin muistuttaa, että en ole skeptikko. Minulla ei ole yhtään mitään sitä vastaan, että julkaistaan valtavirrasta poikkeavia näkemyksiä. Toivotan sellaiset aina tervetulleiksi. Siksi Magneetti on minusta tavattoman hauska lehti. Luen sitä mielenkiinnolla.
Toiseksi kiinnittäisin huomiota siihen, että Magneetin räväkässä jutussa puolet on täysin konventionaalista historiankirjoitusta. Hyödyttikö Ribbentrop-sopimus Saksaa ja Neuvostoliittoa? Ilman muuta. Oliko länsivallat yhtä kiinnostuneita Ruotsin malmista ja Norjan satamista kuin Saksa? Totta hitossa. Oliko Neuvostoliitolla valloitussuunnitelmia? Köh Terijoen hallitus köh.
Sen sijaan kaksi viimeistä kappaletta ovat ns. kiinnostava skenaario, jossa vastuu on kovasti lukijalla. Mutta niin se on aina. Jälkipuoliskolla siteerataan laajasti Adolf Hitlerin käsityksiä itsestään. Omasta mielestään hän oli kunnostautunut rauhanmies, joka oli joutunut länsivaltojen salakavalan myyräntyön uhriksi. En epäile lainkaan, etteikö hän olisi selittänyt toimintaansa näin.
Juttu oli siinä määrin kiinnostava, että aloin vähän penkoa sitä. Magneetin juttu on käytännössä alusta loppuun referaatti Erkki Hautamäen kirjasta ”Suomi myrskyn silmässä”, joka perustuu Vilho Tahvanaisen (1913-1992), marsalkka Mannerheimin erikoisagentin muistelmiin ”Erikoistehtävä Mannerheimin salaisena asiamiehenä 1932-1945” (Akateeminen kustannusliike, 1971). Tahvanaisella oli muistelmiaan tehdessään käytössä Mannerheimin salaiset kansiot, mappi S-32.
Suurella jännityskirjailijalla Vilho Tahvanaisella oli todella kertomisen arvoisia kokemuksia. Harva erikoisagentti ikinä eläessään pääsee tilanteeseen, jossa hän lähtee viemään Mannerheimin salaista viestiä Stalinille taivaltamalla rajalle neljä kilometriä ryteikön läpi. Vielä harvempi erikoisagentti on ollut tilanteessa, jossa häntä tätä salaista tehtävää suorittaessaan seuraavat sekä tasavallan presidentti Svinhufvud että marsalkka Mannerheim, jotka kurkistelevat vähän matkan päästä kuinka operaatio onnistuu.
Lainaus "Tasan kahden viikon kuluttua olin jälleen matkalla Rajakontuun. Mutta nyt minulla oli seurassani itse Ukko-Pekka Svinhufvud ja kenraali Mannerheim. Automme ei ollut presidentin virka-auto, vaan aivan tavallinen helsinkiläinen taksi."
Olisikin ollut entistäkin jännittävämpää, jos salainen agentti olisi liikkunut tasavallan presidentin virka-autolla.
Lainaus "Herrat tulivat aivan rajan lähelle. He jäivät sakeaan pensaaseen kiikareineen seuraamaan yhteydenottoani rajalla. Venäläinen kenraali oli siellä odottamassa ja varmistus oli hänellä samanlainen kuin edelliselläkin kerralla. Kymmenisen minuuttia keskustelimme kuulumisista venäläisen kenraalin kanssa. Koko ajan tiesin, että Mannerheim ja Svinhufvud seurasivat jopa suunliikkeitämme kiikareillaan. Vaihdoimme kirjeet. Minä annoin kenraalille Mannerheimin lähettämät kaksi laatikkoa hyviä sikaareita. Molemmat laatikot minun oli ensin avattava kenraalin nähtäväksi, mitä ne sisälsivät. Hyvästelimme kädestä pitäen toisiamme, ja niin oli sekin kohtaaminen ilman pelonaiheita ohi. Ystävällisten ihmisten kanssa asiat aina luistavat hyvin."
Odotin jo, että seuraavan puun takaa olisivat seurueen eteen astuneet Pekka Lipponen, Kalle-Kustaa Korkki, Ryhmy, Romppainen, Mörökölli, ja heidän perässään kenraaliluutnantti T.J.A.Heikkilä, mutta sellainen laskettelu olisi ollut kaunokirjallisuutta.
Kaikki tietomme näistä hämmästyttävistä kuriiritoimista ovat peräisin Vilho Tahvanaiselta. Mannerheimin kansion S-32:n alkuperäisiä asiakirjoja ei ole nähtävästi enää olemassa. Ne katosivat kun Mannerheim luovutti kansion vuonna 1950 J.K.Paasikivelle. Tieto tästä on peräisin Vilho Tahvanaiselta. Ninpä meillä on käytettävissämme vain kopiot.
Viitsinkö mainitakaan, että kopiot on toimittanut julkisuuteen Vilho Tahvanainen.
Harvoin saa luettavakseen näin antoisia artikkeleita, jotka johtavat näin jännittävän kirjallisuuden äärelle. En käsitä, miksi lähes ainoassa netissä tarjolla olevassa valokuvassa Vilho Tahvanaista tituleerataan ”kirjailijaksi” lainausmerkeissä. Hänellä oli lahjakkuutta alalle. Koko Tahvanaisen kirja pitäisi saada luettavakseen. Odotettavissa olisi antoisa veijariromaani.
Noh, Magneetti ei ole vertaisarvioitu tiedelehti. Eikä sen tarvitse olla. Jos olisin Magneetin päätoimittaja, ja minulle tarjottaisiin jutuketta, jossa esitetään tällainen poikkeuksellinen, omintakeinen skenaario, ja sille lähteitä, niin julkaisisin sen oitis. Tässä on uusi, kiinnostava katsantokanta. Sen voivat sitten muut popperilaisittain falsifioida, jolloin tietämyksemme lisääntyy. Esittämällä mitä kirjavin joukko omintakeisia väitteitä ja falsifioimalla ne tietämyksemme kasvaa ekspotentiaalisesti.
Tämän takia olenkin feyerabendilainen. Ja totta kai minulla on aina ollut rinnassani hellä kolkka omintakeisia hengentuotteita kohtaan.
"Toimittajan pohdintoja" väitteiden tiimoilta on julkaistu erikseen ja ne menevät luokkaan mielipidekirjoitukset, joten en tässä journalistista huomautettavaa näe. Toimittajan kommentaari noudattaa julkaisun linjaa. Magneetti esiintyy näkyvästi (luuloteltuun tai todelliseen) Uuteen Maailmanjärjestykseen kriittisesti suhtautuvana julkaisuna, ja lukemani perusteella tähtäimessä ovat kaikki tavanomaiset epäillyt. Olen kyllä suruissani, että Magneetti ei referoi David Icken kirjoituksia. Hänellä olisi ihan uusiakin ideoita, vaikka puolet onkin lainattu Wilson Bryan Keyltä.
Muistinko muuten mainita, että Mannerheimin luottokuriiri Vilho Tahvanainen selittämättömästi esiintyy niiden henkilöiden joukossa, joita ei ole tavoitettu kunniamerkin myöntämistä varten. Hän oli todella Erittäin Salainen henkilö.
http://www.genealogia.fi/hakem/luettelo033/luettelo033lits.htm
Halpa piruilu sikseen. Vakavasti olen mieltä, että on turhan suosittua olettaa, että historiasta pitäisi olla olemassa vain yksi ainoa paikkansapitävä totuus, jota sopii opettaa. Se osoittaa lähinnä sen, että historiasta ei ole opittu mitään.
Historia on elävästä mallista piirtämistä. Sillä hetkellä kun kuva on saatu valmiiksi, se ei ole enää näköinen, koska malli on jo vaihtanut asentoa. Tehtävä on piirtää maailman ääriviivoja loputtomasti aina uudesta kulmasta esittämällä uusia kysymyksenasetteluja, ei menneisyyttä, vaan tätä päivää varten.
Voin taata, että jos kansion S-32 alkuperäiskappaleita on koskaan ollut olemassa ja ne jostakin ilmaantuisivat esiin jollakin ihmeen kaupalla, niin akateeminen historiankirjoitus osoittaisi niitä kohtaan suurta mielenkiintoa.
]]>