maanantai, 21. huhtikuu 2008
Heppulihei, sanoi herra Köhnö
Olen hieman hämmentynyt lukuisista osanoton ilmauksista. Kiitos niistä. Tarkoitukseni oli vain ilmoittaa, miksi blöginrutale ei ole tahtonut päivittyä, mutta kun asia tuli tässä puheeksi, niin jospa tämän kerran hieman valotan millaisen elämän isäni eli.
Jos joskus tulee aiheelliseksi vastata kysymykseen "miten minusta tuli minä", niin osoitan sormella edesmennyttä isääni ja sanon että häntä sopii syyttää.
Muutama vuosi sitten haastattelin brittiläistä näyttelykuraattoria ja sarjakuvatoimittajaa Paul Gravettia. Keskustelu kääntyi sukurasituksen merkitykseen. Hän tiedusteli uteliaana, onko kiinnostukseni sarjakuviin ja animaatioihin perua isältä. Kun vastasin myöntävästi, hän sanoi arvanneensa asian. Hänellä itsellään oli ollut sama juttu.
Lukemaan opin nelivuotiaana isän Aku Ankoista, jotka hän oli pitänyt tallella alkaen numerosta 1/1951. Kippari Kalle- ja Sarjakuvalehti-lehdille kävi heikommin. Ne päätyivät 1970-luvun alussa mökille liiterin hyllylle, jossa erään talven aikana hiiret ne söivät. Rahallisesta arvosta viis, lehtien menettäminen oli surullisinta. On hurjaa että kykenee muistamaan, mitä tarinoita on lukenut lehdistä, joita ei ole enää ollut olemassa 35:een vuoteen. Muistikuviakaan ei voi sattuneesta syystä enää tarkistaa.
Nuorena miehenä isä harjoitti Aku Ankkojensa kanssa maksukirjastotoimintaa. Hän lainasi lehtiään luettavaksi pientä käteissummaa vastaan. Muutenkin isäni osasi liikeasiat. Hän aina osti kalliilla ja myi halvalla. Urheilua hän harrasti mielellään, erityisen mielellään sängyllä maaten. Jalkeillahan saisi lähinnä urheiluvammoja, kuten Väätäisen voittaessa 1971. Hän kuunteli selostusta radiosta saunassa ja tohkeissaan poltti selkänsä komeasti kiukaassa.
Lääketieteen tohtori Kari Lehtinen syntyi 1944 sodan vielä kestäessä. Hänen vanhempansa olivat lahtelainen sähköteknikko, viestimies ja 70-prosenttinen sotainvaliidi, sekä savolainen merkonomityttö, omaa sukua Kääriäinen, rautatieläisen tytär, jonka äiti osasi hädin tuskin lukea ja kirjoittaa. Isoäidin veljistä ja heidän pojistaan tuli aikanaan professoreja ja tohtoreita. 2000-luvun Suomessa on hyvin vaikeaa kuvitella, että vastaava sosiaalinen nousu olisi enää mahdollista.
Koska isä oli valmistettu pula-ajan aineista, hän pienenä torjui puutostiloja syömällä uuninvierustan rappausta. Kun mummu äkkäsi asian, hän alkoi ostaa kalkkitabletteja. Laaksokadun paritalossa kolme sukupolvea asusti 1,5 huoneen asunnossa, jossa oli tilaa siihen, että jokainen saattoi nukkua omalla patjallaan, joten olosuhteiden moittiminen olisi ollut asiatonta.
Armeijassa isällä oli ollut ryhmässään kaksi aivan mahdotonta persoonallisuutta. Toinen oli Seppo Ahti ja toinen Pekka Siitoin. Seppo Ahti teki mukisematta mitä käskettiin, mutta katseli mokomaa touhua sen verran vinoon, että isän oli helppo arvata mitä tuleva Bisquit ajatteli. Sen hän ymmärsi hyvin. Sen sijaan P.Siitoin oli lyönyt kättä lippaan kuin teräsjousi, pitänyt univormunsa tiptop-kunnossa, ja osoittanut niin suurta intoa, että isä oli huolestuneena miettinyt mitähän taivaan nimessä tuostakin tyypistä tulee.
Äitini hän oli tavannut tansseissa, jonne hän oli lähtenyt puoleksi mukaan pakotettuna ja bensiiniltä haisten. Moottorimiehen aromi ei ollut nähtävästi haitannut tuttavuuden tekemistä, etenkin sen jälkeen kun isä huomautti tulevalle äidilleni, että ei hän tavallisesti joudu työntämään kaverin sammunutta ajopeliä kilometrikaupalla huoltoasemalle. He yrittivät olla varovaisia, mutta 1960-luvun alussa tiettyjen tarvikkeiden saatavuus oli kehnohkoa. Niinpä kun isän 21-vuotispäivänä pappa oli herättänyt hänet aamulla ja pitänyt lempeän puhuttelun täysi-ikäisyyden vastuista, niin siitä viikon päästä isällä oli kunnia ilmoittaa, että nyt sitä vastuuta olisi tulossa oikein olan takaa. Kesällä järjestettiin häät, minä synnyin syyskuussa cp-vammaisena keskosena, ja helmikuussa äitini kuoli.
Mummu ja pappa olivat jyrkkinä. Ei tullut kuuloonkaan, että poika laitettaisiin jonnekin hoitoon tai että isä keskeyttäisi opintonsa. He vuokrasivat uuden tilavamman asunnon silloin uutuuttaan kiiltävältä Salpakankaalta ja pitivät huolta minusta. Viikonloppuisä opiskeli viikot Helsingissä ja näki poikaansa viikonloppuisin. Niinpä kun Vanhaa vallattiin, isä istui boksissaan Perämiehenkadulla, luki tenttiin ja kuunteli typeryyksiä radiosta. Maailman huolet eivät kovasti jaksaneet häntä kiinnostaa, koska hänellä oli omiakin. Sitten kuoli pappa 49-vuotiaana ja perheen talous romahti.
23-vuotiaana hän näki unen, joka poikkesi kaikista sitä ennen ja sen jälkeen nähdyistä. Hän oli unessa paikassa, jossa oli ennenkokemattomat värit ja tuoksut. Ryhmä nuoria ihmisiä oli soutelemassa järvellä ja heillä näytti olevan hauskaa. Hän meni lähemmäksi ja huomasi joukossa edesmenneen vaimonsa.
"Mitä pitää tehdä että pääsee tänne?" hän kysyi.
"Elä elämäsi vilpittömästi" hänelle vastattiin.
Hän havahtui unesta keskellä yötä ja tunsi olonsa "hiukkasen oudoksi". Aamulla hän oli kirjoittanut kirjeen Voitto Virolle, joka kutsui kylään. Pastori Viro oli samaa mieltä, että kyseessä ei ollut mikään tavallinen uni. Samalla Viro esitteli homeopaattista ihmeitä tekevää vettä, jota hän säilytti lasipurkissa. Lääket.kand. Lehtinen palasi opiskelijaboksiinsa ja mietti kumpi oli hämmentävämpää, uni vaiko Voitto Viro.
Isä meni uusiin naimisiin 1971 aivan kuten ennustaja oli hänelle aikoinaan luvannut. Jos ensimmäinen avioliitto oli parin ystävien mielestä solmittu taivaassa, niin toinen avioliitto ei. Minulle on jäänyt hämäräksi, mikä isää ja äitipuoltani piti lopulta yhdessä. Ehkä aluksi se olin minä (kiitos kysymästä, olin kaikkea muuta kuin helppo lapsi), ehkä sen jälkeen syntyneet siskoni ja veljeni, loppuvaiheessa varmasti hänen puolisonsa sairaus. Tavallisempi mies olisi ratkaissut asian kiskomalla takin niskaan ja lähtemällä baariin. Isä ratkaisi asian eristäytymällä makuuhuoneeseensa lukemaan ja juomaan kaljaa yksinään. Kuitenkin he viihtyivät yhdessä Kyproksella joka talvi. Voin vain ajatella, että he tarvitsivat toisiaan.
Hän jäi kaksi kertaa leskeksi. Äidille kehittyi 2000-luvun alussa sairaus, joka johti persoonallisuuden lapsellistumiseen ja kielen halvaantumiseen. Hän tiputteli ruokaansa päälleen ja alleen (ja taloyhtiön närkästyneet tädit lähettivät postiluukusta kirjeitä, joissa valitettiin että vaimonne oksentelee). Mutta kuka haluaisi nähdä vaimonsa letkuruokinnassa? Niinpä isä hoiti vaimoaan kotonaan ja katsoi läpi sormien hänen tempauksiaan (hän pöllähtää yhtäkkiä kotiini ja sanoo olevansa menossa Kyprokselle, matkatavaroina muovikassissa shampoopullo ja pipo, lompakossa kaksikymppiä). Mummon tapaus oli hänelle sikäli helpompi, että viisi viimeistä vuotta häntä hoidin minä.
Isä yritti esiintyä jonkinlaisena julkikonservatiivina, mikä hupaisevasti epäonnistui kerta toisensa jälkeen, koska todellisuudessa hän oli salaliberaali. Kun hänet lamavuosina ruinattiin aukonpaikkaajana sitoutumattomaksi ehdokkaaksi vaalilistalle, hän lupasi pyhästi olla kampanjoimatta ollenkaan. Haukuin hänen ehdokkuutensa silti. Sen harvan kerran, kun kuulin hänen puhuvan jostakin poliitikosta arvostavasti, kyseessä oli Osmo Soininvaara.
Terveydenhoitopolitiikasta hänellä oli mielipide: pitäisi olla enemmän lääkäreitä ja hoitajia ja enemmän aikaa potilaille, vähemmän byrokratiaa ja siivoojia vahaamassa sairaalan juuri vahatut lattiat entistäkin liukkaammaksi, jotta vaikeasti liikkuvat potilaat taittaisivat niskansa toisenkin kerran. Hän luennoi mielellään opiskelijoille, jotka ilmeisesti myös pitivät hänen esityksistään.
Isäni oli suurin fanini. Vasta myöhemmin olen ymmärtänyt, että näin ei välttämättä kaikkialla aina ole. Jokainen typeräkin sarjakuvani ja luoja paratkoon, avuttomista avuttomin novellini, jonka olen rustannut joskus 18-vuotiaana ja joka pitäisi polttaa roviolla, löytyi kuoleman jälkeen hänen kokoelmistaan huolella talletettuna siististi pinossa.
Vaikka en ole mielestäni saanut aikaan vielä mitään, niin olen iloinen että hän ehti nähdä viime syksynä ilmestyneen opuksen (Mangan mestarit), jotka olin tekemässä. Oli mainiota kuunnella, kuinka hän luki sitä. Hän puhui lukiessaan ääneen, hörähteli, manaili, haukkui, ja oli erittäin tyytyväinen siihen että olin ollut tekemässä tällaista. Pappa aikoinaan joutui lukemaan kirjoja salaa, koska ne olivat maallista roskaa, joka pilasi silmät. Silmien heikentyminen ei olisi ollutkaan ihme, koska hän joutui lukemaan niitä peiton alla 1930-luvun mallisen taskulampun valossa silloin kun hänen äitinsä, yliuskovainen ja muutenkin jokseenkin ikävä ihminen, nukkui. Eräänä päivänä 1950-luvun alussa pappa tuli lahtelaisen kirjapainon myymälästä, rämäytti isän eteen pöydälle 20 Tarzan-kirjaa ja sanoi että lue tuosta. Tarjoukseen sisältyi yksi ehto. Hän halusi lukea ne kirjat itsekin.
En voi olla kuin helkkarin ylpeä näistä sukuni miehistä.
Isän kollegat laativat paikallislehteen muistokirjoituksen, jossa mainittiin että hän jää muistoihin kuivasta, älykkäästä huumoristaan ja potilaskeskeisestä asenteestaan. Kaiken kruunaa kuitenkin kuvaus vapaa-ajan vietosta mökillä. Muistokirjoituksessa sitä ei mainittu, mutta etenkin kesäisin mökillä isä keksi kaikenlaisia absurdeja satuja, joista erityisesti jäi mieleen köhnö, kymmensenttinen olento, joka liikkuu öisin ruohikossa ja puree nilkkaan. Muuten hän pelkästään latautui, makasi sängyllä, luki Carter Browneja ja vanhoja Valittuja Paloja, mutta muistokirjoituksessa ei nähtävästi oikein sovi mainita että aikaansaanut ihminen voi olla tekemättä mitään. Maailmanhistorian kurjin poroviherpeukalo yritti joskus saada mökillä aikaiseksi nurmikkoa. Kahdeksan multa- ja y-lannossäkin tuloksena mökillä oli nurmikko yhden kesän ajan. Sitten sen valtasi ratamo. Tämä ja yhtä ensiluokkainen kasvimaan yritelmä esiintyvät nyt muistokirjoituksessa salanimellä "puutarhanhoitoa". Isä olisi arvostanut tätä. Itsekin nauroin vedet silmissä.
Minulla on ikävä häntä vielä pitkään.
Kommentit