perjantai, 22. huhtikuu 2005
1877: Kuolematon runoilija McGonagall
Uransa McGonagall aloitti näyttämöllä. Amatööritraagikkona hän teki elämänsä roolin 1858 Dundeessa näytellen pääosaa Macbethin kaksinäytöksisessä versiossa. Teatterin omistaja herra Gilels oli niin vakuuttunut McGonagallin kyvyistä, että suostui järjestämään näytännön vain sillä ehdolla, että teatterille maksettaisiin etukäteen suuri summa rahaa. McGonagall luonnehti ehtoa aika kovaksi, mutta luotti siihen, että hänen työtoverinsa Seafieldin Käsikangaspuiden Tehtailla olivat innostuneita näkemään hänet oikealla näyttämöllä. McGonagallin Shakespeare-tulkinnat työpaikalla olivat herättäneet työtovereissa kiinnostusta, ja he odottivat ensi-iltaa jännityksellä.
Macbethin viimeisessä näytöksessä Madcuff ja Macbeth suorittavat kaksintaistelun, jonka Madcuff voittaa. Madcuffia esittänyt näyttelijä oli kuiskannut Macbethin (McGonagall) korvaan kehotuksen kuolla nopeasti. Se oli kuin olisi näyttänyt punaista vaatetta härälle. Näyttämöllä nähtiin kaikkien aikojen kaksintaistelu. Miekat kolisivat, hiki virtasi. Madcuff uhkasi Macbethia useasti kaikkien kuullen "Kuole tai muuten", mutta Macbeth ei antanut tällaisen pelottaa itseään. Uudenlainen loppu uhkasi Macbethia. Madcuff läimäytti Macbethia kipeästi sormille miekan lappeella. Macbeth ahdisti Madcuffin nurkkaan. Vanha herrasmies huusi yleisön joukosta "Hyvin menee, McGonagall, päälle vaan!" Madcuff polki jalkaansa raivon vallassa ja huusi "Hullu! Miks sä et kaadu!". Kiihkeä ottelu ratkesi lopulta, kun Madcuff sai otteen Macbethin kaulasta, heitti hänet lattialle ja voitti selätyksellä. Yleisö huusi villinä McGonagallin nimeä, kunnes hän saapui ottamaan vastaan yleisön myrskyiset suosionosoitukset.
McGonagall vetäytyi näyttämöltä voittamattomana 1877, kun hän sai jumalaisen inspiraation. Hänestä tulisi runoilija. "Rouva Fortuna on ollut hyvin suosiollinen minulle lahjoittamalla minulle runouden lahjan. Muistan hyvin kuinka tunsin vastaanottaneeni runon hengettären. Se tapahtui kesäkuussa 1877, kun kukat olivat täydessä kukassa. No niin, se oli lomaviikko Dundeessa. Istuin takahuoneessa Paton's Lanessa, Dundeessa, surkutellen itseäni koska en voinut päästä Ylämaalle lomalle katsomaan kaunista maisemaa, kun äkkiä ruumiini kuumeni, ja välittömästi minut valtasi suuri intohimo kirjoittaa runoutta, niin suuri, että itse asiassa kuulin korvissani mielikuvituksen äänen huutavan: Kirjoita! Kirjoita!"
Seuraavat 24 vuotta McGonagall todellakin kirjoitti. Hänen ensimmäinen runonsa oli "Pastori George Gilfillanille", jonka Jorma Ojaharju on kääntänyt ehkä jopa liian hyvin Stephen Pilen "Suurten Munausten Kirjan" suomenkieliseen painokseen. Todettuaan ensin, että George Gilfillan on suurin saarnaaja, jonka McGonagall on koskaan nähnyt, hän perustelee: "Ja hänessä seurakuntansa iloita ties / Koska se havaitsee hänet rehelliseksi ja rehdiksi / Rakastettavaksi luonnoltaan ja harvoin narisevaksi" ja "Hän on kirjoittanut raamatun runoilijoista / Se vei miltei kolme vuotta, ei ollut hän laiskaa loista". Tämä ensimmäinen runo julkaistiin heti Weekly News -lehdessä, kirjoittajanimenä vaatimattomasti "W.M.G, Dundee".
McGonagallin runollinen ilmaisu on suorasukaista, ja runojen aiheet yllättäviä. Esimerkiksi käy "Kunnianosoitus Tohtori Murisonille":
He told me at once what was ailing me;
He said I had written too much poetry,
And from writing poetry I would have to refrain,
Because I was suffering from inflammation of the brain.
Kerran hän minulle vaivani paljasti;
Runous liikaa mieltäni valjasti.
ja runoilusta pitää minun pysyä poissa,
koska aivoni on kuin paistettu voissa.
(käännös Tekno-Kekko)
Ajankohtaiset uutisaiheet saivat McGonagallin runosuonen sykkimään kiivaimmin. Suuri aihe oli esimerkiksi hirviövalaan ilmaantuminen Tayn lahteen, jossa valaanpyyntialukset tekivät eläimestä selvää jälkeä. Tayn sillan romahduksesta kaksi vuotta sen valmistumisen jälkeen McGonagall kirjoitti kokonaista kolme runoa tyyliin
Beautiful Railway Bridge of the silvery Tay,
With your numerous arches and pillars in so grand array,
And your central girders which seem to the eye,
To be almost towering to the sky.
And a great beautification to the river Tay,
Most beautiful to be seen
Near by Dundee and the Magdalen Green.
Luonnollisestikaan McGonagall ei voinut vastustaa kiusausta hankkia itselleen lisää kuulijoita lukemalla runojaan julkisilla paikoilla. Nämä lausuntatilaisuudet poliisi useimmiten keskeytti, koska hänen runonsa rikkoivat yleistä järjestystä yleisön pommittaessa lausujaa mädillä vihanneksilla. Erään kerran hän luki ensirunonsa ja muutaman muun pubissa ja luonnehti: "Se oli suuri voitto. Kapakoitsija käski tarjoilijan heittää minua märällä pyyhkeellä, minkä hän tietenkin teki, ja sain ottaa sen täydellä voimalla turvalleni." Hänestä tuli kuitenkin kulttihahmo Dundeessa, etenkin koska hän vähät välitti yleisön pilkasta ja naurusta, jotka väkisinkin säestivät hänen lausuntailtojaan. Kirjallisuuskriitikko William Power näki kerran erään tällaisen spektaakkelin, jossa yleisö oli haljeta jo pelkästään McGonagallin astuessa näyttämölle ylämaan puvussaan, miekka vyöllä. Power lähti kesken pois "surun ja inhon vallassa".
McGonagall oli kuitenkin vakuuttunut omasta neroudestaan. Joka vuosi, kun kuningatar Viktoria saapui viettämään kesää Balmoralin linnaan, McGonagall asettui tyrkylle valmiina esittämään uusinta runouttaan, vaikka häntä ei ikinä päästetty portista sisään. Ainoa vastaus, jonka hän koskaan sai, oli kuningattaren yksityissihteerin lähettämä kirje, jossa lyhyesti todettiin, että Kuningatar ei ole kykenevä vastaanottamaan näytteitä hänen runoudestaan. Tämän täydellisyyttä hipovan hylkäyksen McGonagall tulkitsi siten, että hän teki itsestään "Hänen Majesteettinsa Runoilijan".
Vaikka McGonagall saikin yhden runonsa kaupaksi poliisille Balmoralin edustalla kahden pennin maksusta, ainoat varsinaiset tulot mitkä 24 vuoden kirjallinen ura tuotti, oli 2 guinean palkkio Sunlight-saippuan mainoslauseesta. 1960-luvulla hänet löydettiin uudelleen, kun uudet sukupolvet keksivät hänen teoksensa "Sir William Topaz McGonagallin, Runoilijan ja Traagikon, Burman Valkoisen Norsun Ritarin Omaelämäkerta" ja alkoivat oivaltaa McGonagallin piilevät ansiot.
Balmoralin linnasta puheenollen, pihi ja upporikas John Camden Neild ei ikinä antanut ropoakaan hyväntekeväisyyteen, eikä suostunut antamaan ainoata pukuaan harjattavaksi, koska se kuluisi liikaa. Hän omisti linnoja ja asuntoja, mutta asui lähes koko elämänsä yhdessä ainoassa huoneessa, jotta ei tuhlaisi lämmitykseen. Testamentissaan 1852 hän määräsi, että lähes koko hänen 20 miljoonan nykypunnan omaisuutensa perisi kuningatar Viktoria, joka oli jo tätä ennen maailman ylivoimaisesti rikkain nainen. Suurin osa rahoista käytettiin Balmoralin linnan ostamiseen. Aikalaisten mielestä Neildin testamentti oli täydellisimmin vikaan mennyt jalomielisyyden osoitus, minkä historia tunsi.
Kommentit