1318944224_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Kuvassa pyllyilee Bogotan pormestari Antanas Mockus, joka valittiin vuonna 2004 Vuoden Liettualaiseksi.

Bogotassa, Kolumbiassa, vuonna 1952 syntyneellä Mockusilla ei ollut alun perin minkäänlaisia aikeita ryhtyä julkisuuden henkilöksi. Päinvastoin hän oli erittäin huomiotaherättämätön matemaatikko ja filosofi, joka nimitettiin vuonna 1991 Bogotan yliopiston kansleriksi. Nuoren Spede Pasasen näköinen leukapartainen heppu herätti huomiota polkupyöräilemällä töihin ja ilmaisemalla huolensa siitä, että yhteiskunnalliset ongelmat olivat johtaneet opiskelijoiden radikalisoitumiseen ääriliikkeiden suuntaan.

Paria vuotta myöhemmin Mockus joutui keskustelutilaisuudessa vimmastuneiden opiskelijoiden kiukun kohteeksi. Luentosaliin pakkautunut täysi tupa, 2000 mieltään osoittavaa tyytymätöntä opiskelijaa, eivät halunneet edes kuunnella, mitä Mockusilla oli mahdollisesti sanottavanaan. (Jos he olisivat tohtineet kuunnella, Mockusin ennakkoluulottomat ajatukset olisivat saattaneet hämmästyttää heitä.) Mockus kuunteli aikansa raivoavaa buuausta, ja päätti että tälle sakille oli turha yrittää artikuloida mitään järkevää. Niinpä hän astui lavan reunalle, avasi housunnappinsa ja pyllisti.

”Olin osallistunut aiemmin samanlaiseen kokoukseen, jossa buuattiin koko ajan, enkä halunnut enää kokea sellaista”, Mockus mietti. ”Luulen, että tunsin samoin kuin murhaaja tuntee. En aikonut enää sietää tällaista nöyryytystä. Yhdistin kaksi äärimmäisyyttä, äärimmäisen halveksunnan ja äärimmäisen alistumisen. Innovativinen käytös voi olla hyödyllistä, kun sanat eivät enää riitä. Koko tapaus kuvasti minusta hyvin sitä, mitä Pierre Bourdieu kutsuu symboliseksi väkivallaksi.”

Häikäilemättömän anti-establishmentin oloinen käytös hätkähdytti sekä opiskelijoita että virkaporrasta, joka katkaisi Mockusin akateemisen uran siihen. Mutta ei se mitään. Tuolla hetkellä Mockus löysi itselleen uuden tehtävän. Hänestä tulisi poliitikko. Hän asettui ehdolle Bogotan pormestariksi riippumattomana ehdokkaana, josta yleisö ei tiennyt muuta kuin että hän ainakin ilmaisi rehellisen mielipiteensä, tarpeen vaatiessa ilman pöksyjä. Hän ei ollut kenellekään mitään velkaa, eikä ollut kenenkään hyvä veli. Kampanjamainoksissaan Mockus sonnustautui keltaiseen kerrastoon, puki harteilleen punaisen viitan, ja hiippaili Bogotan kaduilla Superkansalaisena keräämässä omakätisesti roskia pois. ”Ehkä minä edustan ihmisiä, jotka ovat olleet pitkän aikaa epäluuloisia politiikan suhteen”, Mockus arveli.

Mockusin paluu yliopistolle vaalitenttiin oli näyttävä. Opiskelijat heittivät häntä ja vastaehdokastaan, istuvaa pormestaria Penalosaa likaisilla alushousuilla ja lopulta Penalosan mikrofoni vietiin. Seurasi näyttävä käsikähmä ja jalkapallotappelu, josta puuttui vain että orkesteri olisi soittanut taustamusiikkina cumbiaa. ”Me olemme väkivaltainen kansa”, Mockus mietti. ”Väkivalta alkaa kotoa, siirtyy kaduille, ja siitä julkiseen elämään.”

”Antanas on normaali häneen kuvanveistäjä-äitiinsä verrattuna”, huomautti Mockusin työtoveri yliopistolta. Nyole Muckus, jonka asunnossa Antanas asui aikamiespoikana koko vaalikampanjan ajan, ei ikinä oppinut puhumaan kunnollista espanjaa, vastusti poikansa poliittisia aikeita, ja keskittyi heittämään ulos ovesta kandidaattia haastattelemaan tulleita lehtimiehiä ja tv-väkeä heti kun tilaisuus tarjoutui. Rakentavaksi tavaksi aggressioiden purkamiselle Mockus suositteli ilmapallojen puhkomista, ja tässä tarkoituksessa hän tv-kameroiden edessä repi riekaleiksi ilmapallon, johon hän piirsi kasvot edustamaan miestä, joka oli käyttänyt häntä hyväkseen lapsena.

Mockus pyyhki pöydän. Hänet valittiin Bogotan pormestariksi vuonna 1994 suurimmalla äänten enemmistöllä koskaan. Superkansalainen ryhtyi toteuttamaan omintakeisia ideoitaan, joista hämmästyttävin oli kampanjat liikenneturvallisuuden parantamiseksi. Autoilijoille jaettiin punaisia ja keltaisia kortteja. Kiilaajille näytettiin jalkapallotyyliin punaista korttia, väistäjille keltaista korttia. Koska poliiseja ei riittänyt joka risteykseen, pystytettiin liikennepoliisisermejä, joiden pääaukosta saattoi kurkistaa joko poliisi tai tavallinen vapaaehtoinen kaupunkilainen. Etukäteen ei voinut olla varma, kumpi. Kannattajien mielestä tämä oli itsesääntelyä  parhaimmillaan.

Kun Mockus havaitsi, että että kolumbialaisia ei häiritse sakkojen maksaminen, vaan enemmän se, että heistä tehtäisiin pilkkaa, Bogotan kaupunki palkkasi 420 meikillä naamansa valkaissutta miimikkoa osoittelemaan sormella ja tekemään pilaa autoilijoista ja jalankulkijoista, jotka eivät noudattaneet liikennesääntöjä. Musiikki-instrumenteilla varustetut katutaiteilijat marssivat Bogotan keskustaan ohjaamaan jalankulkijoita hanhenmarssia suojateitä pitkin. Lehdistö ja TV, jotka olivat nauraneet ajatukselle, hämmentyivät nähdessään kuinka autoilijat, jotka eivät ikinä eläessään olleet noudattaneet liikennesääntöjä, alkoivat nyt pysähtyä punaisiin valoihin ja jopa ennen suojatietä.

Korruptiosta sen sijaan ei selvitty miimikoiden avulla. Vuosikymmeniä toisilleen palveluksia tehneet kaupunginvaltuuston ja hallituksen nepotistit kutsuivat Mockusia ”neo-anarkistiksi”. Neo-anarkisti havaitsi seuraavaksi, että hänet oli pormestarina kutsuttu kolmeen tilaisuuteen, jossa pohdittiin varastettuja autoja, mutta ei yhteenkään tapaamiseen, jossa olisi käsitelty Kolumbian surullisia murhatilastoja tai huumeväkivaltaa. Neo-anarkisti vastasi määräämällä, että yökerhojen ja baarien tulee sulkea ovensa kello 1. Laille annettiin nimeksi porkkanalaki, koska Kolumbian slangissa porkkana tarkoittaa henkilöä, joka ei juo eikä polta. Vielä pidemmälle neo-anarkismi meni kun Mockus päätti riisua Bogotan aseista. Laittomien aseiden laajamittainen takavarikointi maassa, joka kävi sotaa rajaseudulla kommunistista sissiliikettä vastaan, ei ollut asevoimien komentajan mieleen.

Mockusin ryhdyttyä presidenttiehdokkaaksi vuoden 1997 Bogotan pormestarinvaalit voitti Mockusin vanha kilpailija Enrique Penalosa, hän jota oli heitetty likaisilla kalsareilla ja jonka mikrofoni oli viety värikkäässä vaalitilaisuudessa Bogotan yliopistolla. Penalosan voitto ei merkinnyt kuitenkaan paluuta vanhaan valtaan. Hän kampanjoi riippumattomana ehdokkaana ja käytännössä jatkoi Mockusin politiikkaa parantamalla kuuden miljoonan asukkaan kaupungin infrastruktuuria. Mockus, Penalosa ja kolmas entinen Bogotan pormestari Luis Garzon perustivat vuonna 2009 Kolumbian vihreän puolueen, joka sai viisi paikkaa senaatissa.

Mockusin aikana henkirikosten määrä oli pudonnut 70%, liikennekuolemat olivat vähentyneet yli 50%, kaikissa asunnoissa oli nyt tarjolla juomavesi, ja viemäröinti tavoitti 95% Bogotan kotitalouksista. Kun hän oli pyytänyt asukkaita maksamaan ylimääräisen kymmenyksen vapaaehtoisena verona, 63 000 kaupunkilaista teki niin. Kaupungin liikennelaitoksen busseilla matkustaa nyt 1,6 miljoonaa bogotalaista päivittäin. Sunnuntaisin pääkadut on suljettu autoilta. 98,5% lapsista käy koulussa. Silti köyhyys, korruptio ja työttömyys vaivaavat yhä Bogotaa, kuten kaikkia muitakin maailman suurkaupunkeja.

”Jos et ole rehellinen, et saa aikaan mitään”, tuumii Nyole Mockus poikansa vierellä vuonna 2009 tehdyn tv-dokumentin City on Speed lopussa. ”Ilman rehellisyyttä kaikki murenee, kuin kuiva savi.”

Kuvitella, että joku meidän presidenttiehdokkaistamme pyllistäisi vihamieliselle yleisölle - eikä muunlaista yleisöä poliitikoilla ole Suomessakaan. Tai mikä vielä parempaa, jos yleisö pyllistäisi poliitikoille. Siitä voisi vaikka alkaa jotakin.