Teknologian kehityksen myötä on syntynyt "uusi" tapa määritellä ja ymmärtää ihminen ja elämä. Elämän perusyksikkö ei ole enää yksinomaan atomi eikä solu. Ajankohtainen näkökulma käsittelee ympäröivää maailmaa ja itseämme informaationa. Tässä kuvassa ihminen on informaatiota käsittelevä, muistava, ja eteenpäin välittävä olio. Jos haluaa Nobelin palkinnon, kannattaa ryhtyä DNA-tutkijaksi. Niihin molekyyleihin sisältyy elämän rakentamiseen tarvittava informaatio. Elämä on informaation välittämistä eteenpäin. Maailma on informaatiota. Tosiolevainen on informaatiota.

Erkki Kurenniemi (1941-) kiinnostui näistä asioista jo varhain, kauan ennen kuin niistä tuli suurta muotia. Hän on suomalaisen elektronimusiikin pioneereja, huomattava säveltäjä ja soitinrakentaja, mutta jos tänään pitäisi laittaa rahojaan likoon, voi veikata, että hänet muistetaan tulevaisuudessa aivan muista ansioista.

Kurenniemen ura elektronimuusikkona ja soitinrakentajana teki hänestä maailmankuulun jo 1970-luvulle tultaessa. Hänen puoleensa kääntyi M.A.Numminen, kun hän halusi saada orkesteriinsa ensimmäisen suomalaisen syntetisaattorin. Laite toteutettiin valovastuksilla, jotka oli upotettu kitaran kaulaa muistuttavaan otelautaan. Instrumentista on olemassa jäljellä yksi äänite (Kaukana väijyy ystäviä) ja yksi huonolaatuinen ruotsinkielisen television tuottama videotaltiointi. Kurenniemen kokeilut ja kehitystyö johti Digelius-yhtiön perustamiseen. 1970-luvun alussa Digeliuksen Dimi-merkkisiä syntetisaattoreita myytiin runsaasti ulkomaille.

Dimi-instrumenteissa oli poikkeuksellisia käyttöliittymiä. DIMI-A:ta käytettiin sähkökynällä, DIMI-E:tä pään ympärille kiinnitetyillä elektrodeilla jotka lukivat aivoaaltoja, DIMI-S:ää ohjasivat käteen kiinnitetyt sensorit, jotka reagoivat ihon sähkövarauksen muutoksiin. Kaikkein kiintoisin oli kuitenkin videosyntetisoija DIMI-O. Videokameran ja monitorin avulla kaikki liikkuvat kuvat voitiin konvertoida välittömästi elektronimusiikiksi. DIMI-O:ta voitiin ohjata kapellimestarin kädellä tai tanssijoiden liikehtimisellä kuin thereminiä. Kun Kurenniemi oli saanut valmiiksi maailman ensimmäisen kaupallisesti sarjavalmistetun henkilökohtaisen mikrotietokoneen 1973, hän kiinnostui robotiikasta ja teollisuusohjelmoinnista.

Mutta tämä ei tule kiinnostamaan tulevaisuuden ihmisiä yhtä paljon kuin se, että 1970-luvulta alkaen Kurenniemi on taltioinut ja kerännyt valtavat määrät elämäänsä ja arkipäiväänsä liittyvää aineistoa. Hän ei ole mennyt niin pitkälle kuin Alvin Toffler, joka on videoinut perheensä aamiaisen yli 30 vuoden ajan, mutta hänen kokoelmansa videoituja keskusteluja, raitiovaunukuitteja, muistiinpanoja, valokuvia, sanelunauhoja ynnä muuta vastaavaa kamaa on tiettävästi mittava. Näytteitä tästä aineistosta on nähtävissä Mika Taanilan erinomaisessa dokumenttielokuvassa Future Is Not What It Used To Be (2002).

Mikä on aineiston tarkoitus? Luoda sen pohjalta tulevaisuudessa uusi Erkki Kurenniemi.

Esseekokoelmassaan Kolme sokeaa miestä ja yksi näkevä Leena Krohn kysyy Kurenniemeltä, onko tämä vakavissaan. Hufvudstadsbladetin haastattelussa Kurenniemi oli väläyttänyt, että aineiston pohjalta robotit konstruoisivat tulevaisuudessa virtuaalisen Kurenniemen mallin ja sillä tavoin hänen elämänsä tulisi jatkumaan. "Ajatteletko todella niin? Mikä sinussa voisi siten jatkaa elämäänsä? Tai pikemminkin: Mikä tai kuka sinä?" Kurenniemi vastaa ytimekkäästi: "Ajattelen."

Krohn jatkaa ihmettelemällä, millainen sellainen minuuden kokemus voisi olla, ja kysyy aiheellisesti, mikä osa sellaisilla ulkokohtaisuuksilla kuin bussilipuilla, apteekkikuiteilla tai edes henkilökohtaisilla muistiinpanoilla voisi olla ihmisen tietoisuutta rekonstruoitaessa. Kurenniemi vastaa: "Koska aivojani ei ehditä skannata hermokudoksen hienorakenteen tasolla, eikä siihen olisi varaakaan, seuraajani joutuu rakentamaan aivorakennettani jäljittelevän neuronimallin isolla elinkaarisimulaatiolla, johon tietysti sisältyy paljon epävarmuutta, Kuitenkin, pienillä paperilapuillakin olevat muistiinpanoni saattavat sisältää paljon informaatiota ajatusmaailmastani, käsialaa myöten, ja jos se kaikki analysoidaan ohjelmalla, jonka tehokkuus on sanotaan miljoonakertainen nykyiseen tasoon verrattuna."

"Tietokoneen raakakapasiteetin pitäisi olla ihmisaivojen tasalla 2040, no, sanotaan vaikka 2100. Jos silloin arkistoni syötetään kvanttiaivosimulaattoriin, sillä menee tietysti aikansa orientoitumiseen. Se tietää, että se ei ole "sama" kuin minä, mutta se voi yrittää parhaansa. Se ehkä saa sosiaalisen statuksen kvanttisimulaattorien joukossa rekonstruktionani. Ja vähitellen se alkaa pitää itseään minuna! Sille voi olla suurempi ongelma piraattikopioista tehdyt kloonit, jotka kaikki väittävät olevansa yhtä autenttisia. Ehkä ne päättävät poolautua (memory merge)."

"Persoonallisen identiteetin rekonstruktio on aika hölmö ajatus. Pikemminkin rekonstruktio voisi olla museo, jossa vierailevia kävijöitä opastaa itseäni paljon korkeampi universaalipersoona. Minun datani muodostaa yhden historiallisen vitriinin, jossa opas voi käynnistää erilaisia simulaatioita, jotka valaisevat 1900-luvun ihmisten ajattelutapaa. Ei haittaa, että simulaatio on sen verran kehittynyt, että se on aidosti tietoinen."  

Tämä ei ole informaatiota.
Informaatio menee perille.
- Paavo Haavikko