tiistai, 1. marraskuu 2005
Puhe joka on etsinyt 30 vuotta tilaisuutta tulla kuulluksi
Suomessa ei ole nähtävästi yhtäkään aikakaus- tai sanomalehteä, joka haluaisi julkaista tämänkaltaisen vuodatuksen. Siksi se julkaistaan tässä. (Tämä on pitkä!) Tämä on malliesimerkki sellaisesta tekstistä, josta Winston Churchill sanoi, että kirjoita suoraan kaikki mitä ajattelet, niin saat aikaiseksi parhaan puheen, mitä et ikinä pitänyt.
Palaamme blogin varsinaiseen teemaan, kunhan tämän jälkeen jaksan keskittyä muihin, turhempiin asioihin.
---
Puheenvuoro, jonka olen 30 vuotta halunnut lausua julki, ja johon en saanut tilaisuutta myöskään Helsingin Kirjamessuilla 29.10.2005.
Jos kaikki lapsesta asti itsestäni lukema pitäisi paikkansa, minun pitäisi olla mummoja potkiva natsi, nuorisorikollinen, kärsimätön lyhytjänteinen terapiatapaus, nyt 2000-luvulla myös pedofiili ja hullu murhaaja. Sen sijaan eräänä päivänä herätessäni huomasin, että olen nyt nuortenlehden päätoimittaja, luennoitsija, parinkymmenen radio-ohjelman tekijä, ja vanha vihainen mies. Tähän päästiin sillä yksinkertaisella keinolla, että minä ja vanhempani teimme täsmälleen päinvastoin kuin mitä 1970-luvun ammattikasvattajat ja asiantuntijat vaativat.
Sarjakuvien harrastajan psykologinen profiili Suomen kaltaisessa maassa, jossa on yksipuolinen julkisen keskustelun perinne, pitää pakosti sisällään tiettyä oppositiovalmiutta. Kriittiseen ajatteluun kasvaa luonnostaan, kun saa vuosikymmenien mittaan kuulla, että julkisen vallan ja suuren asiantuntemuksen mielestä mielenkiintoni on väärillä urilla. Sosiaaliset ihmiset, joita asiantuntijat jumaloivat, ryyppäävät porukalla kanisteripirtua pankin rappusilla. Miksi sinä et tee niin?
Tietenkään sillä mitä minusta tuli, ei ole mitään merkitystä, koska jo lukion psykologian oppikirjasta sain lukea, että yksittäistapauksilla ei ole merkitystä. Koska jokaisen oma ainutlaatuinen elämä on mitä suurimmassa määrin yksittäistapaus, niin siitä voi päätellä mitä sanottavaa psykologialla on. Ja psykologia nimenomaan on se tiede, jonka nimissä sarjakuvaa ja animaatiota vihaavat asiantuntijat haluavat esiintyä.
Asiantuntijat rakastavat seksiä ja väkivaltaa
Asiantuntijoita elähdyttää seksi ja väkivalta. Se on heidän elämäneliksiirinsä. Se heitä maailman piirissä kiinnostaa. Siihen heidän ymmärryksensä yltää. Kaikki, mikä menee sen ohi, menee heiltä yli. Mitä väliä on taideluomuksen mahdollisilla ansioilla, jos siitä löytyy hiukankin seksiä ja väkivaltaa, jota on aina luvallista paheksua. Yhteiskunta haluaa kouluttaa yhden alan asiantuntijoita, joilta halutaan yhdenlaisia vastauksia.
On aika esitellä suomalaisen lastensensuurin suuria saavutuksia vuosikymmenien varrelta. Korostan että tämä lista on erittäin karsittu ja lyhennetty versio.
Pätkis (Tipi ja Sylvesteri, Tom ja Jerry, Tasmanian tuholainen) pois televisiosta 1972. Hilkka Vuori aloittaa Yleisradion ohjelmaneuvostossa ansiokkaan uransa, jonka aikana hän ei jätä käyttämättä tilaisuutta moittia kaikkia niitä ohjelmia, joita ei ole valmistettu Neuvostoliitossa. Tomin ja Jerryn uusi yritys myöhemmin päättyy samalla tavalla. Nykyiset suomalaiset sarjakuvapiirtäjät muistelevat mielellään, kuinka he silloin "jo kymmenvuotiaina ihmettelivät millaisina idiootteina meitä lapsia pidetään" (Johanna Rojola).
Graafisesti näyttävä, kymmeniin suomalaisiin sarjakuvapiirtäjiin vaikuttanut Shokki-lehti murskattu eduskuntakeskustelussa 1974. "Tämä on myrkkyä, jolta lapsia on suojeltava". Asiasta lähemmin, kts. Merja Heikkinen: Sillä välin toisaalla... : sarjakuvan kulttuuripoliittinen asema ja sarjakuvien tuotanto. VAPK-kustannus, Helsinki, 1991.
Smurffit tuomittu seksistiseksi 1982. Asiasta tehdyssä uutisessa kääntäjä Soile Kaukoranta esiteltiin poikkeuksellisena henkilönä, koska hän tunsi tyttösmurffin syntytarinan. Tarina oli sattumoisin julkaistu jo 1970-luvulla Ruutu-lehdessä, jossa kymmenet tuhannet suomalaiset saivat lukea Tyttösmurffin syntytarinan. Asiantuntija, jolla on tekemisen puutetta, oli juuri se suurinpiirtein ainoa suomalainen, jolle asia oli uusi ja vieras.
He-manista lausuttua: Tämä sarja ei anna aineksia elämään eikä maailmankuvan muodostamiseen, se on väkivaltainen ja moraaliton, 1985. Kuinka ollakaan, He-manin jokaisen jakson lopussa oli nimenomaan moraalisaarna. Yksi on lähtemättömästi jäänyt mieleeni: "Tämän viikon jaksossa näitte miehen, joka kohteli eläimiä huonosti. Sinun maailmassasi on toisenlaisia eläimiä. Muistathan, että eläimistä on paljon iloa ja hyötyä, jos kohtelet niitä hyvin." Päälleliimattua? Varmaan. Tökeröä? Ehkäpä. Sormella osoittelevaa? Taatusti. Moraalisaarna? Ilman muuta. Sen olisi luullut huomanneen jokaisen kimmastuneen asiantuntijan, joka olisi katsonut kyseistä sarjaa. He eivät maininneet siitä mitään.
Myrkky-lehti 1990-luvulla useiden, toistuvien hyökkäysten kohteena. Pikkuveljeni suutahtaa ja vie niitä lehtiä nipun rippileirille isosen ominaisuudessa. Nuorison johtopäätös: Vitsit vitseinä. Laajalevikkisin suomalaista sarjakuvaa julkaiseva aikakauslehti Myrkky saa jatkaa imestymistään vain sillä perusteella, että se on virallisesti luetteloitu pornolehdeksi.
Dragon Ball 2003. Internetin keskustelufoorumeilla sadat nuorison edustajat tekevät selväksi, että he eivät kuvittele, että Dragon Ball olisi tarkoitettu sukupuolivalistuksen oppikirjaksi, vaan huumoriksi.
Kummallista onkin lukea tämän jälkeen Valtion Elokuvatarkastamon tarkastusohjeita, joissa lauotaan sellaisia ajatuksia kuin "Väkivalta on ollut aina osa elokuvan, television ja myös pelien maailmaa, eikä väkivallasta puhdistettuun ohjelmistoon ole mahdollista päästä. Väkivaltaa on kuitenkin varsin monenlaista Chaplinin potkuista äärimmäisen raakaan väkivaltaan. Kuvaohjelman kokonaisuus ja väkivallan tapahtumayhteys ratkaisevat." Onko tämä nyt aivan sallittua? Mistä alkaen suhteellisuudentaju on tullut hyväksytyksi osaksi suomalaista virkamiesmenettelyä?
Nuorten tekemät aikuisia asiantuntijoita paheksuvat nettikirjoitukset eivät tavoita sitä yleisöä, jonka pitäisi saada tietää, mitä heidän lapsensa todella ajattelevat. Nettifoorumien vapaa mielipiteenvaihto on kiusallinen ilmiö asiantuntemuksen kannalta. Kasvatusalan asiantuntemus on 2000-luvun mittaan keskittynyt vaatimaan, että lasten kanssa ei pidä keskustella, heidän mielipidettään ei saa kuunnella, ja vanhempien moraalinen velvollisuus on tuottaa lapsilleen ikävyyksiä. Ilman muuta on puhdas sattuma, että internettiin on nyt alettu kiinnittää huomiota, ja kulttuuriministeriössä valmistellaan paraikaa valtakunnallisia blokkiohjelmia, joilla rajoitetaan nuorten äänioikeudettomien kansalaisten pääsyä verkkoon.
Tutkimusta ja tutkimusta
Kuopion Yliopistossa julkaistiin 1.9.2004 Eija Lamminluodon sosiaalipsykologian pro gradu "Mediaväkivallan tutkimusperinteet". 1970-luvulla kasvaneelle ja lehdistä kaiken asiasta oppineelle tämä tutkimus on kuin isku halolla takaraivoon.
Näin Lamminluoto: "Perinteinen vaikutustutkimus lukuisista ja toistuvista yrityksistä huolimatta epäonnistui tavoitteessaan todistaa, että mediassa esiintyvä väkivaltaisuus siirtyisi sellaisenaan väkivaltaiseksi käyttäytymiseksi. Jo varhain tuli tarpeelliseksi hahmottaa mediavaikutus uudella tavalla." Myöhemmin Lamminluoto osoittaa, että voidaan erottaa oikeutettua väkivaltaa, ja epäoikeutettua väkivaltaa, joilla on syy-yhteytensä tarinassa ja hahmojen välisissä suhteissa.
Lukuisista ja toistuvista yrityksistä huolimatta? Epäonnistui?
Iltapäivälehdet ja TV-uutiset eivät ikinä kertoneet minulle mitään tällaista!
Tämä on tietysti niin selvää sanaa ja selkeästi kirjoitettua tekstiä, että täytyy olla asiantuntija väittääkseen, että Lamminluoto todellisuudessa tarkoittaakin päinvastaista kuin mitä hän sanoo. Yksi esimerkki niistä lukuisista ja toistuvista yrityksistä löytyy Valtion Elokuvatarkastamon julkaisusarjan osasta 1, Riitta Martsola ja Minna Mäkelä: Kuvaohjelmien ikärajat ja lastensuojelu, Valtion Elokuvatarkastamo 2004.
Martsolan ja Mäkelän metodi on perustaa kriittisen katselun työpaja, jossa katsotaan ohjelmia koetilanteessa lasten kanssa, tyypillisesti koululuokassa. Kun Digimon alkaa, tutkija havaitsee, että "monet pojat tulivat riehakkaiksi esittäen erilaisia Digimon-asentoja ja tekniikoita". Tutkija merkitsee huolellisesti muistiin hälyyttävät havaintonsa kulmat kurtussa. Pojat alkavat käyttäytyä poikamaisesti! Jopa "motorisesti levotonta" käytöstäkin havainnoitiin. Tutkija on innoissaan löydöksistä ja tekstissä aletaan jo valmistella perinteisen kaavan mukaisia ehdotuksia poikien pelottavan poikamaisuuden kitkemiseksi.
Aivan tosissaan: millainen yhteiskunta on sellainen, jossa jo 7-10-vuotiailta vaaditaan ja edellytetään apaattista, elämänhalutonta ja kuolemanvakaata käytöstä? Ja huomatkaa, tässä annetaan tietoisesti ylhäältä lupa reagoita. Nyt ei tehdä järjestäytynyttä koulutyötä. Nyt katsotaan piirrettyjä. Tutkija luo tilanteen, jossa koehenkilöillä on lupa toimia aidosti, ja voi sitä paheksunnan määrää kun ne mokomat menevät ja toimivat aidosti.
Tutkijan moraali? Tulosten objektiivisuus? Tilanteen aitous? No, tämä onkin psykologiaa. Paljonko siltä voi vaatia.
Mutta sitten vastaan tulee luokka, joka päättää olla lastensarjan yläpuolella, eikä innostu siitä lainkaan. Minusta on selvää, että he esiintyvät. Se on tämän luokan selviytymisstrategia, jolla he haluavat torjua vihollisensa lähestymisyritykset. Se strategia onnistuu täydellisesti. Tutkijat ovat heti ulalla. Sen sijaan että tutkijat kysyisivät, miksi kyseinen luokka haluaa esittää fiksua ja suhtautuu aikuisemmin kuin muut, he tekevät päätelmän "lapset, jotka eivät ole levottomia, eivät tarvitse levottomuutta viihtyäkseen." Ja tämä siis koskien Digimonia, joka on tullut kuuluisaksi siitä, että siinä on paljon enemmän suvantokohtia ja vähemmän toimintaa kuin korttipeleihin perustuvissa lastensarjoissa yleensä - asia, joka ei näytä olevan tutkijoiden tiedossa.
Asiantuntijoille (miksi he ovat aina naisia?) sarjakuvat ja animaatio on helppoa luokitella pikkupoikien puuhasteluksi, jota on oikeus ja suoranainen velvollisuus ylenkatsoa. Tulevaisuudessa mangan myötä puolet sarjakuvien lukijoista ja tekijöistä on länsimaissa vihdoin viimein naisia. Jos asiantuntijoilla on jatkossa sanomista, he joutuvat keskustelemaan naispuolisen yleisön kanssa. Silloin minä poika hiippailen hiljaa sivummalle ja hihittelen vain.
Toki on huomattava, että esimerkiksi 1960-luvulla belgialainen Casterman antoi piirtäjilleen ja käsikirjoittajilleen tiukan ohjeen, että heidän sarjoissaan ei saa esiintyä naishahmoja päärooleissa tai aktiivisissa rooleissa. Castermanin mielestä sellainen karkoittaisi poikalukijat pois. Tämä on yksi niistä syistä, miksi sarjakuvan maailma on enimmäkseen ollut miesvaltainen. Japanissa kehitys kulki toisin. Siellä tyttölukijat olivat puolet sarjakuvan markkinoista, ja jotta olisi saatu aikaan sarjakuvia, jotka naispuolisia lukijoita miellyttivät, niitä tekemään palkattiin naispuoliset tekijät.
En tietenkään ole siinä asemassa, että voisin vaikuttaa siihen millaisia päätöksiä Castermanilla 1960-luvulla tehtiin. Se mitä voin tehdä, on edistää mangaa ja animea Suomessa, jotta sarjakuva tunnustaisi naiset ja he tunnustaisivat sarjakuvan. On jo enemmän kuin korkea aika tehdä niin. Millä tavalla naistutkijat ja -asiantuntijat ovat edistäneet näitä pyrkimyksiä? Eivät mitenkään. Kun viimein mangaa - huomattavassa määrin naispiirtäjien naislukijoille tekemää sarjakuvaa - on alkanut tulla Suomen markkinoille, he ovat halunneet sen heti paikalla kiireimmän kaupalla pois.
Toisaalta ajatus siitä, että asiantuntijat keskustelisivat edes naisyleisön kanssa, on tietysti yltiöoptimistinen. Eivät asiantuntijat keskustele kenenkään kanssa. Heissä toteutuu Paavo Haavikon huomio suomalaisesta keskustelukulttuurista: "Meillä pidetään hyvänä, että vain tieteen tohtorit saisivat keskustella asioista. Ja hekin mielellään vain keskenään." Väestöliiton edustajat saivat minulta 2003-2004 kymmenen kirjettä ja sähköpostia Dragon Balliin liittyen. Heidän julkilausumansa lopussa oli yhteystiedot. Naiiviuttani erehdyin kuvittelemaan sen kutsuksi ottaa yhteyttä, ja niinpä yritin käynnistää dialogia kaikilla tuntemillani tavoilla. Olin vihainen, olin vetoava, olin sarkastinen, viittasin ennakkotapauksiin, puhuin asiaa, puhuin potaskaa, kaikki tuloksetta. Ainoa minkä sain aikaan, oli että julkilausuma katosi sen allekirjoittaneiden järjestöjen verkkosivuilta. Lupaan heille, että he saavat huokaista helpotuksesta. Enää minulta ei postia tule. Seinille pystyn puhumaan kotonanikin.
Pisteenä öön päälle Martsola ja Mäkelä lainaavat tutkimuksensa alkuun sitaatin Antoine St. d'Exuperyltä: "Kaikki aikuisethan ovat olleet ensin lapsia, mutta harvat heistä sen muistavat." Oma sitaattini onkin Daniel Crowesilta: "Muistan lapsuudestani kaiken. Olen vieläkin katkera."
VET:n kirjasen lopussa lainataan lasten lausuntoja kuvaohjelmista, jotka ovat järkyttäneet heitä eniten. Lapsista pelottavimpia ovat olleet aikuisten jännitys- ja kauhuelokuvat, joista minäkään en käsitä, mitä tekemistä heillä on niitä katselemassa. Yhtäkään animaatiota ei luettelossa ole.
Vaarallinen sarjakuva
Meillä on siis psykologiaa ja psykologiaa. On tiedettä ja tiedettä. Tällaisen uskonnollisen fanaattisen oppiriidan keskellä tavallinen maallikko tarvitsisi jotakin, missä ei ole tulkinnanvaraisuutta. Olisiko apua rikostilastoista? Katsotaanpa.
Kuinka vaarallinen kaikista maailman ihmisistä on sarjakuvien lukija ja animaatioiden katsoja? Vuoden 1995 rikostilastojen mukaan Yhdysvalloissa tapahtuu 100 000 henkeä kohden 8 murhaa vuodessa, Japanissa yksi. Yhdysvalloissa tapahtuu 100 000 henkeä kohden 38 raiskausta vuodessa, Japanissa kaksi. Sarjakuvajulkaisuja myydään Yhdysvalloissa vuodessa vajaa 1,5 kpl henkeä kohti, Japanissa 15.
Kattava julkaisualan tilastointi ei kiinnosta Suomessa ketään, ei edes niitä asiantuntijoita, jotka pitävät selvänä, että sarjakuva vaikuttaa kielteisesti ja on pahasta. Heikki Jokinen (Tuolien välistä omalle pallille - sarjakuva valtion taidehallinnossa, Opetusministeriö 2002) laskee vuonna 2002 maassamme ilmestyneiden sarjakuvalehtien kokonaismääräksi 20 miljoonaa kappaletta vuodessa. Jos albumit eivät sisälly lukuun, ja albumien joukossahan on koko Mitä Suomi Lukee -listan kärki useine Viivi & Wagner -julkaisuineen, on kaikkien Suomessa ilmestyvien sarjakuvajulkaisujen lukumäärä reippaasti yli 20 miljoonaa kappaletta. Suomesta on hämmästyttävän vaikeaa löytää tarkkoja lukuja. Ikään kuin ne olisivat liikesalaisuuksia.
Mutta onneksi meillä on sentään Suomesta pedanttisen tarkat rikostilastot. Meillä tapahtuu 0.5 murhaa, tappoa tai raiskausta vuodessa 100 000 henkeä kohti. (Oikeusministeriö 2002). Sarjakuvalehtiä julkaistaan meillä noin 4 kappaletta per henki.
Näiden lukujen valossa on vaikeaa pitää perusteltuna (amerikkalaisten) psykologien yli 50 vuotta vanhaa perinteistä näkemystä, että sarjakuva turmelee nuorison. Jos ylimalkaan on nähtävissä minkäänlaista korrelaatiota, se viittaisi pikemminkin päinvastaiseen. Siinä tapauksessa olisi toivottavaa, että sarjakuvia ja animaatioita olisi levityksessä paljon nykyistä enemmän, myös aikuisille, joita suurin osa rikollisista kumma kyllä on.
Todennäköisempi selitys voisi olla että Yhdysvaltojen sosiaaliset ongelmat ovat peräisin jostakin aivan muualta kuin sarjakuvista ja animaatioista, ja että niiden ratkaisua on niinikään etsittävä jostakin aivan muualta kuin sarjakuvista ja animaatioista. Amerikkalaisessa keskustelussa sellaista ei aina haluta myöntää.
Miksiköhän.
Apua nuorisolle
Koska sarjakuvan ja animaation yleisö on saanut yli puolet elämästään nähdä, kuinka asiantuntijat lukevat rakastettuja teoksia kuin piru Raamattua, on oikein ja kohtuullista vastata samalla mitalla. Olenkin tehnyt vuodesta 2003 alkaen joitakin havaintoja asiantuntijoiden ja toimittajien toiminnasta.
Väestöliiton nuorison seksuaaliklinikka esittäytyi vielä jokin aika verkkosivullaan tekstillä, jossa lähestyttiin asiakkaita makeillen tähän tapaan: "Tytöt ottaa vastaan naislääkäri Raisa, pojat ottaa vastaan mieslääkäri Dan." Menisitkö, hyvä lukija, kertomaan intiimeimmistä asioistasi lääkärille, joka kertoo vain etunimensä?
Väestoliitto julkaisee sukupuolialan valistuskirjallisuutta "tosi koville kundeille" nimellä - Korkkari. Tämä ei ole enää vain tahattoman koomista, vaan jo raivostuttavaa. Se kertoo kaiken siitä, mitä Väestöliitto ymmärtää sarjakuvista: niiden nimet, ei muuta. Ja kuinka paljastavia asioita tämä kertookaan Väestöliiton asiantuntijoiden mieskuvasta.
Mannerheimin Lastensuojeluliitto kampanjoi koulukiusaamista vastaan mainosspoteilla, jotka on tehty vanhan Suomi-filmin tyyliin. Mainoksen visuaalinen kieli kertoo katsojalle, että kyseessä on ikivanha asia, joka on jo poissa päiväjärjestyksestä, ja josta me vanhat mummot pidämme ääntä vain muodon vuoksi.
Pelastakaa Lapset on huolestunut internetin vaaroista. Heidän tiedotteissaan lainvastainen materiaali ja huono maku rinnastetaan toisiinsa. Pyysin heitä määrittelemään huonon maun, jotta saisin kuulla, mitä he haluavat kieltää. Vastausta en saanut.
Helsingin Sanomat teki kuukausiliitteeseen artikkelin nuorista animen ja mangan harrastajista. Huolella etukäteen valmisteltua materiaalia valokuvineen ei käytetty. Haastateltavia kutsuttiin vähättelevästi etunimeltä. Heidän ikänsä merkittiin väärin. Artikkeliin jäi lukuisia virheitä. Toimitus vetosi siihen, ettei ollut aikaa tarkastaa juttua. Haastateltavat loukkaantuivat ja totesivat julkisesti, että he eivät enää lehdistön kanssa ole tekemisissä. On vain kaksi vuotta siitä, kun mangaa haluttiin eduskunnan voimalla ja väkivallalla vetää pois myynnistä ja kieltää lailla. Olisi voinut kuvitella, että tyhmempikin toimittaja olisi oivaltanut, että tiettyyn herkkänahkaisuuteen oli tavattoman hyviä syitä. Kaikkein herkkänahkaisin taisi olla artikkelin toimittaja itse, joka ei halunnut, että häntä mainittaisiin haastateltujen kirjoittamassa vastineessa, koska hän oli "palasina".
Kyseinen toimittaja saisi luvan alkaa harrastaa sarjakuvia ja animaatiota, niin sen jälkeen hän tietäisi millaista on olla palasina!
Nuorisotutkimukset ovat osoittaneet, että nuoriso polarisoituu. Kiltit tulevat kiltimmiksi, tuhmat tuhmemmiksi. Lapsiasiantuntemuksen toimintatapoihin tämä ei ole sanottavasti vaikuttanut. Jokainen ammattikasvattaja tietää hyvin, että kilttejä on paljon antoisampaa rangaista kuin tuhmia. Kiltit nimittäin tulevat aina nöyränä ottamaan rangaistuksen vastaan.
Miksi harrastaja on julkisuudessa hiljaa
Harrastajalle ei tarjoudu tilaisuutta kertoa asiat omalta kannaltaan kuin sattumalta tai kerran kolmessakymmenessä vuodessa. Ensinnäkin harrastaja on aina myöhässä. Hänellä ei ole edes oikeutta määritellä itse omaa harrastettaan. Joku on aina ehtinyt tekemään sen jo meidän puolestamme: asiantuntijat, media, poliitikot, Gummeruksen sivistyssanakirja. Millä oikeudella harrastaja, joka on kymmenen vuotta opiskellut asiaa, menee kumoamaan sivistyssanakirjan, jossa määritellään lyhyesti että manga ja anime on japanilaista pornoa, eikä muuta? Ensimmäinen suomeksi julkaistu manga oli pasifistisen kustantajan Markku Jalavan löytö Hiroshiman Poika 1985. Pitää paikkansa, siinä on väkivaltaa.
Toiseksi puheenvuoroa ei anneta. Keväällä ja kesällä 2003 Ilta-Sanomat monien muiden lehtien joukossa tarjosi rajoittamatonta palstatilaa asiantuntijoiden näkemyksille pikkupoikien toimintasarjakuvasta. Tiedossani on viisi asiallista viiden eri henkilön kirjoittamaa seikkaperäistä vastinetta, jossa osoitettiin asiantuntijoiden esittämän kritiikin virheellisyydet. Ilta-Sanomat katsoi parhaaksi julkaista niistä nolla kappaletta. Asiantuntijat ovat kaikesta päätellen julkisen sanan suojeluksessa. Miten modernille asiantuntijayhteiskunnalle kävisi, jos tulisi yleisön tietoon, että asiantuntijat ovat tehneet virheitä.
Kolmanneksi sarjakuvien ja animaatioiden lyöminen millä tahansa käteen sattuvalla kapustalla on kansallinen perinne. Siihen on harrastaja jo turtunut ja voipunut. Sarjakuvan ja animaation ystävät ylimalkaan ovat toivottoman kilttejä ihmisiä, jotka mieluummin odottavat kärsivällisesti 30 vuotta, saisivatko asiantuntijat jostakin kuin ihmeen kaupalla hivenen järkeä päähänsä. Eivät he välittäisi riidellä, ellei tapahdu jotakin pöyristyttävää, joka saa viimein maljan vuotamaan yli. Kun se lopulta tapahtuu, sen jälkeen on helvetti irti. Sen jälkeen tehdään tietoisia päätöksiä ja vannotaan valoja, että ikimaailmassa en enää aio olla hiljaa ja kiltti ja odottaa mitä tapahtuu, koska on jo nähty, että se ei johda mihinkään. Siihenkö asti pitää mennä, jotta maailmassa asiat muuttuisivat?
Olisiko yleisön edustaja samassa asemassa, jos hänen mielenkiintonsa kohde olisi vaikka elokuvat, kaunokirjallisuus, tai musiikki? Valtiovalta on katsonut hyväksi tukea avokätisesti musiikkia, koska poliitikot kuvittelevat, että nuoteissa ei ikinä lausuta yhtäkään kiistanalaista mielipidettä. Mitähän tapahtuisi, jos joku paljastaisi kulttuuriministerille, että yhteiskuntakriittistä instrumentaalimusiikkiakin on olemassa.
Kysymys johon on vastaus, ei ole kysymys
Koko elämäni ajan on minua hämmästyttänyt se vaivattomuus, jolla asiantuntijat lausuvat ulkoa opeteltuja repliikkejä mistä tahansa asiasta, josta heiltä kysytään. Minun silmissäni kulttuurin maailmassa ei ole olemassakaan valmiita vastauksia. On vain liuta ikuisesti ratkeamattomia kysymyksiä, joiden merkitys on siinä, että ne ovat olemassa. Koko kulttuurin olemassaolo on yritystä vastata niihin kysymyksiin, ja koska se on fiktiota, se jättää aina oven raolleen. Ehkä näin on, ehkä näin ei ole. Kun niihin kysymyksiin tarjotaan asiantuntijoiden tavoin patenttiratkaisua apteekin hyllyltä, herää kysymys, onko kysymyksiä edes ymmärretty. Kysymysten pohtiminen on sivistystä. Vastausten saneleminen ei sitä ole. Tietysti tämä asennoituminen tietää samalla sitä, että harrastaja häviää jo kättelyssä kaikille asiantuntijoille, joilla on tarjota vastineeksi ehdottomuuksia ja totuuksia.
Aikana, jolloin TV ja iltapäivälehdet tarjoavat liian paljon liian valmiita mielipiteitä, kysymykset ilman vastauksia katsotaan turhuudeksi ja tuottamattomaksi toiminnaksi, joka ei maksa vaivaa. Sellaisen toiminnan merkitystä ei voi mitata tulosjohtamisen keinoilla, eikä sillä saada myydyksi yhtäkään iltapäivälehtien irtonumeroa. Poliitikot ovat toiminnan ihmisiä, jotka haluavat valmiita vastauksia. Mistä muualta he niitä saisivat, paitsi puolivillaisesti ajattelevilta asiantuntijoilta. Mikään kysymys ei sillä keinolla ratkea, mutta tarjoutuupa sentään asianosaisille hetkeksi tilaisuus paistatella omassa erinomaisuudessaan ja kuvitella, että on tehty jotakin merkittävää. Että ensimmäistä kertaa maailmanhistorian aikana edessämme olisi Vastaus kysymyksiin, joita kulttuuri esittää.
Uskoo ken haluaa.
---
Ensi kerralla jälleen tahallista huumoria!
Kommentit