1241653824_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

”What's the matter?  Haven't you guys got a sense of humor?” – Helmut Dorque (Jerry Lewis), The Day The Clown Cried (1972)

Sen jälkeen kun Brian Wilson lopulta julkaisi Smilen vuonna 2004, on herännyt kysymys onko jossakin vielä tallella muita julkaisemattomia mestariteoksia, jotka sietäisivät päästä päivänvaloon tekijänsä tarkoittamassa muodossa.

Voi, on kyllä. Mutta on epävarmaa, sietäisikö niitä kutsua mestariteoksiksi saati ilkeäisikö niitä päästää päivänvaloon. Ehdokas numero 1: Jerry Lewisin Ruotsissa 1972 kuvaama kokoillan elokuva The Day The Clown Cried.

Entä mikä olisi maailman kurjin kokoillan elokuva, jota ei ole saatettu yleisön nähtäville? Ehdokas numero 1: The Day The Clown Cried.

Tämä kuulostaa puisevan tavanomaiselta elokuvakritiikiltä, haukkua nyt etukäteen elokuva jota käytännössä kukaan ei ole nähnyt. Silti, se mitä tiedämme tästä tapauksesta, on omiaan laskemaan leukaa kymmenen senttiä rintaa vasten, nostattamaan muutamia poikittaisia ryppyjä otsalle ja langettamaan epäuskoisen katseen, joka jähmettyy kuin itsestään hypnoottiseksi tuijotukseksi, josta on vaikea ravistaa itseään irti. Jos jotakin pitäisi sanoa, niin ”öh” on aivan riittävän hyvä kommentti.

Juoni: Sodan aikana itsekeskeinen sirkusklovni Helmut Dorque (Jerry Lewis) imitoi kännissä Hitleriä. Hänet lähetetään keskitysleiriin, jossa hän ystävystyy juutalaisten lasten kanssa ja viihdyttää heitä numeroillaan. Dorque siirretään vahingossa Auschwitziin, missä hänelle annetaan uusi tehtävä. Hänen odotetaan temppuilunsa avulla johtavan lapset kaasukammioihin siististi ja häiriötä aiheuttamatta kuin pillipiipari. Dorque päättää sulkeutua kaasukammioon lasten kanssa ja esittää viimeisen numeronsa zyklon B:n höyrystyessä. Loppu.

Paremman puutteessa voisi syyttää Charlie Chaplinia. Hän teki kaiken niin mestarillisesti, että pikku kulkurin leveiden popojen ylisuurissa jalanjäljissä on ollut sen koommin mahdotonta kulkea. Vanhemmiten hän alkoi tehdä vakavampia elokuvia, joissa komedia hiljalleen liudentui ja muuttui tragediaksi. En koskaan muista, kummin päin se Chaplinin mukaan oli - oliko se lähikuva jossa ihminen on koominen ja kokovartalokuva jossa ihminen on traaginen, vaiko päinvastoin – mutta sillä ei ole merkitystä. Riittää että ymmärtää, kuinka nämä molemmat ihmisen puolet ovat aina läsnä.

1960-luvun lopulla Jerry Lewisiltä alettiin odottaa hänen ”vakavaa pääteostaan”. Ranskassa hän oli arvostettu, mutta amerikkalaiset eivät jaksaneet innostua naamaansa vääntelevästä ikuisesta pikkupojasta. Eiväthän he välttämättä jaksaneet innostua Chaplinistakaan. Sen kerran kun Chaplin sai muun kun kunnia-oscarin, hän sai sen elokuvamusiikistaan Parrasvaloihin ja sekin annettiin 20 vuotta myöhässä 1972, jolloin elokuva vasta sai Los Angelesin ensi-iltansa. Ei ollut sitä elokuvakirjoittajaa, etenkään uuden aallon mukaisten kriitikoiden joukossa, joka ei olisi toivonut ja odottanut että Jerry Lewis seuraisi esimerkkiä.

The Day The Clown Criedin käsikirjoitus oli seilannut kymmenen vuotta studiolta toiselle ja kulunut niin Milton Berlen kuin Dick van Dyken käsissä. Kun Jerry Lewis sai sen luettavakseen Nathan Wachsbergeriltä, hän oli kauhistunut ja epäuskoinen. ”Miksei tähän hankita Sir Lawrence Olivieria?” Lewis kysyi. ”Hänelle ei tuottaisi ongelmia tukehtua näytellessään Hamletia. Minun alaani on komedia. Minun pitäisi esittää klovnia joka johdattaa lapset kaasukammioon. Hoh hoo! Mikä jymyjuttu.” Sitten Lewis poimi käsikirjoituksen pöydältä ja mutisi ”Miten hirvittävää… Tämä täytyy kertoa.”

Siitä piti tulla elokuva, jota Amerikan elokuva-akatemia ei voisi ylenkatsoa, Jerry Lewisin ensimmäinen vakava elokuva. Siitä tuli katastrofi.

Ensimmäiseksi Lewis ryhtyi kirjoittamaan jo muutenkin vaikeaa käsikirjoitusta uusiksi, oman mielensä ja tyylinsä mukaiseksi. Ennen kuvauksia Lewis vieraili Dachaussa ja Auschwitzissä, laihdutti toistakymmentä kiloa greippimehudieetillä, ja hankki naispääosaan Harriet Anderssonin. Kuvaukset alkoivat Pariisissa ja siirtyivät pian Tukholmaan, jossa kuvattiin pääosa kohtauksista. Tarvikkeet katosivat matkalla tai tulivat myöhässä, ja Wachsberger tuottajan ominaisuudessa häipyi ensimmäisenä päivänä matkoihinsa. Lewis ryhtyi maksamaan kuvaukset omasta pussistaan. Sitten oikeudet käsikirjoitukseen umpeutuivat kesken kuvausten, koska Wachsberger oli maksanut käsikirjoittajille 5000 dollaria etumaksuna, mutta ei varsinaista 50 000 dollarin palkkiota. Lewis tiesi kuvaavansa filmiä, jonka kuvaamiseen hänellä ei ollut oikeuksia, mutta päätti kuvata niin paljon kuin kykeni, kunnes ilmoitti keskeyttävänsä kuvaukset ”väliaikaisesti”. Wachsberger syytti Lewisiä sopimusrikkomuksesta. Ja sen jälkeen alkoivat vaikeudet. Svenska Filmindustri takavarikoi negatiivin 600 000 dollarin studiolaskujen pantiksi ja käsikirjoittajat O’Brien ja Denton eivät ole antaneet lupaa julkaista elokuvaa, vaikka eurooppalaiset rahoittajat ovat yrittäneet parhaansa.

Työkopio on olemassa videonauhalla. Sitä säilytetään salkussa Jerry Lewisin toimiston kassakaapissa. Vuosien varrella muutamat kollegat ja ainakin yksi lehtimies on saanut nähdä vähintään otteita elokuvasta. Kommentit, etenkin Spy Magazinen 1992 kokoaman kahdeksan panelistin lausunnot ovat veret seisauttavia:

Joan O’Brien: Se oli katastrofi.
Harry Shearer: Usein tällaisissa filmeissä idea on parempi kuin itse elokuva. Mutta tämä oli toista maata. Se oli täydellinen. Tämä elokuva on niin perusteellisen väärin tehty, sen paatos ja komedia ovat niin täydellisen pielessä että mielikuvituksessaankaan sitä ei voi yhtään parantaa.
Joshua White: Kohtaukset olivat niin dramaattisia, että ne menivät yli Jerry Lewisin kykyjen. Hän oli koko ajan raivoissaan, koska siihen aikaan hän oli täynnä raivoa. Hän ei ikinä päässyt hahmon sisälle. Hän oli aina se sama vanha Jerry, musta rasvattu tukka taakse kammattuna. Se kuvattiin hyvin vaikeissa olosuhteissa ja se näkyy. Sen pitäisi olla Auschwitz, eikä siellä ole lainkaan väkeä. Se on kuin elokuvaopiskelijan lopputyö. Se on toivoton. Tällaisessa elokuvassa katsojan pitäisi samaistua klovniin. Mutta hän ei ole hauska, hän ei puhu, hän ei ole edes mukava.
Charles Denton: Yhdessä kohtauksessa Jerry, joka on ollut keskitysleireissä neljä-viisi vuotta,  makaa punkassa jalassaan tuliterät kengät. Luulen että joissakin otoksissa keskitysleirin naisvangit ovat sunnuntaipuvuissaan.
Lynn Hirschberg: Se oli vastenmielinen. En ymmärtänyt sitä. Se oli ohi ja yli arkijärjen. Sitä katsellessaan voi vain ihmetellä, mitä hän oikein kuvitteli.
Sven Lindberg: Luulen että sen tekeminen oli hänelle henkilökohtaisesti tärkeää, koska hän on juutalainen. Hän yritti varmasti kertoa jotakin siitä mitä juutalaiset ovat kokeneet. Me ruotsalaiset näyttelijät olimme suruissamme kun kuulimme että filmiä ei koskaan esitettäisi. Yritimme parhaamme.

Omaelämäkerrassaan Jerry Lewis kirjoitti, että tavalla tai toisella hän saa elokuvan valmiiksi. Sen täytyy tulla nähdyksi, jos ei muiden, niin jokaisen maailman lapsen toimesta, joka on tähän asti vain tuntenut juutalaisten joukkotuhon vain sanana. Vielä 1991 elokuva oli tarkoitus hioa loppuun Neuvostoliitossa. Käsikirjoituksen oikeuksien kerrotaan olevan Robin Williamsin hallussa.

”Pelkäsin ohjata viimeistä kohtausta” Lewis kertoi. ”Olin kuvannut 113 päivää, nukkunut kolmen tunnin yöunia, olin rättiväsynyt, lopussa. Kun ajattelin miten tekisin kohtauksen, halvaannuin. En pystynyt liikkumaan. Seisoin siinä klovnin asussa kamerat valmiina. Äkkiä lapset tulivat ympärilleni pyytämättä ja ohjaamatta, tarttuivat käsiini ja jalkoihini ja katsoivat minuun luottavaisina. Tunsin rakkauden kihoavan minusta. Ajattelin että koko elämäni on johtanut juuri tähän hetkeen. Ajattelin mitä klovni ajatteli, unohdin ohjaamisen. Kamerat kääntyivät ja aloin kävellä, lapset minuun takertuneina, kohti kaasukammiota. Ja ovi takanamme sulkeutui.”