2118669.jpg

En enää ikinä pysty ajattelemaan Tarzania ilman että mieleen tulisi Gary Larsonin pilapiirros. Viidakkokoulun luokassa on 20 apinaa ja yksi Tarzan. Opettaja lausuu: ”Ja sekin hyvä puoli meidän yhteiskuntajärjestelmässämme on, että jokaisesta teistä voi tulla viidakon kuningas.”

Maailmassa tunnetaan satakunta tapausta, joissa lapsi on kasvanut eläinten laumassa ja selvinnyt vähintään vuosien ajan hengissä. Tosielämän Romulukset ja Remukset, Mowglit ja Tarzanit eivät ole koskaan Lordi Greystoken kaltaisia kosmopoliitteja, jotka puhuvat viittä kieltä ja käyvät Lontoossa järjestämässä asiansa voidakseen palata takaisin kotoisaan viidakkoonsa. Kiinnostava verkkosivu www.feralchildren.com sisältää aiheesta enemmän asiaa kuin mitä pystyy kerralla omaksumaan. Oman onnensa nojaan heitteille jätetyt lapset olen jättänyt pois, koska he eivät ole kasvaneet villiolosuhteissa, ja koska ne tapaukset lähinnä suututtavat.

On myös huijauksia, tottahan toki. Misha Defonseca väitti vuosikymmeniä, että hän oli vaeltanut ympäri Eurooppaa sodan jaloissa sen jälkeen kun natsit olivat tulleet kylään ja vieneet hänen vanhempansa Auschwitziin. Tarinan mukaan hän eli susilaumassa, söi marjoja ja varasti ruokaa taloista. Australialainen Amber Motor Hotel puolestaan pani vauhtia turisteihin 1971 pukemalla valokuvamallin kengurunnahkoihin ja esittämällä hänet Murdochin The Newsin etusivulla. Sepä sattui, että vuonna 1966 Carl Barksin tarinassa Villikoirien kuningatar Aku, Roope ja pojat olivat vanginneet dingojen kasvattaman villitytön.  

Hessenin susipoika (1344): Metsästäjät vangitsivat 7-12-vuotiaan pojan joka oli elänyt susilaumassa. Sudet olivat ruokkineet häntä ja kaivaneet hänelle maakuoppia yösijaksi. Poika liikkui neljällä raajalla, ja hänellä mainitaan olleen poikkeuksellinen taito juosta pitkiä matkoja. Poika kuoli pian vangitsemisensa jälkeen, kun hänelle pakkosyötettiin keitettyä ruokaa.

Liettuan karhupoika (1661): Metsästäjät tapasivat pojan, joka eli karhujen parissa. Kun poika yritettiin ottaa kiinni, hän kynsi ja puri vangitsijoitaan. Hänet vietiin Varsovaan ja kastettiin Josephiksi. Hänelle ei pakkosyötetty keitettyä ruokaa. Hän hyväksyi ravinnokseen raakaa lihaa ja laidunsi mielellään niityllä. Joseph oppi rajoitetun sanavaraston ja tuli puolalaisen aatelisherran palvelijaksi, mutta ei ikänään luopunut tavasta murista kuin karhu.

Irlannin lammaspoika (1672): 16-vuotias nuorukainen jäi metsästäjien verkkoon satimeen Etelä-Irlannin kukkuloilla. Pienenä poika oli karannut kotoa ja eli siitä alkaen villilampaiden laumassa. Poika mainitaan hyvävoimaiseksi ja lihaksikkaaksi, vaikka hän suostui syömään vain ruohoa ja heiniä. Hänet vietiin Hollantiin, missä Rembrandtin kuuluisaksi tekemä tohtori Tulp piti hänestä huolta. Poika ei ikinä oppinut puhumaan, vaan kommunikoi elämänsä loppuun asti määkimällä.

Fraumarkin karhutyttö (1767): Metsästäjät ampuivat Unkarin Fraumarkissa karhun, jonka kumppaniksi osoittautui heidän yllätyksekseen vahva 18-vuotias tyttö. Hänet lukittiin mielisairaalaan, koska hän kieltäytyi käyttämästä vaatteita eikä suostunut syömään muuta kuin raakaa lihaa ja kaarnaa.

Aveyronin villipoika (1798): Victoriksi ristitty ranskalainen 17-vuotias poika ei ollut järin ilahtunut sivilisaation hienouksista. Metsämiesten vangiksi jäänyt poika oli kuljetettu Aveyroniin, jossa hän herätti huomiota toistuvilla pakoyrityksillä. Hän ei näyttänyt kuulevan ihmisääniä, ei musiikkia eikä edes korvansa juuressa laukaistua asetta. Sen sijaan hän kuuli tarkasti metsän äänet, kuten risujen rasahdukset. Aluksi hän näykki ja kiristeli hampaitaan vangitsijoilleen, mutta vähitellen hän sopeutui elämään ihmisten elämää. Kuollessaan 40-vuotiaana Victor oli oppinut lausumaan kokonaista kolme sanaa. Francoise Truffaut teki aiheesta elokuvan Kesytön.

Dina Sanichar (1867): 7-vuotias Dina tavattiin asumasta luolassa susien parissa Bulandsharissa. Hänet vietiin Agran lähelle orpokotiin jossa hänelle annettiin nimi. Dina kieltäytyi käyttämästä vaatteita ja teroitti hampaansa järsimällä luuta. Hän eli orpokodissa 28 vuotta eikä ikinä oppinut puhumaan. Hän menehtyi 1895 tuberkuloosiin, jota pahensi hänen ainoa ihmisiltä oppimansa tapa, tupakointi. Rudyard Kipling kirjoitti Viidakkokirjan 1894-1895.
 
William Milding (1883): 14. Streathamin jaarli William Milding haaksirikkoutui Länsi-Afrikan rannikolle 11-vuotiaana 1868. Hän eli apinoiden kanssa 15 vuotta kunnes hänet pelastettiin ja kuljetettiin takaisin Englantiin. Tarinan paikkansapitävyydestä on vahvoja epäilyksiä. Edgar Rice Burroughsin Tarzan, apinain kuningas ilmestyi 1912.

Amala & Kamala (1920): Lokakuussa 1920 pastori J.A.L.Singh vangitsi 3- ja 5-vuotiaat tytöt, jotka olivat eläneet susilaumassa Midnaporen lähellä. Murisemista lukuunottamatta tytöt olivat mykkiä, kävelivät neljällä raajalla ja söivät halukkaasti raakaa lihaa. Amala menehtyi vuoden kuluttua. Kamala oppi 45 sanaa ja kuoli 1929.

Tarzancito (1933): Puunhakkaaja tapasi El Salvadorin aarniometsässä 5-vuotiaan pojan, joka oli elänyt raa’alla kalalla ja hedelmillä. Vangitsemisensa jälkeen poika kommunikoi ulvomalla ja puremalla. Hän kuitenkin sopeutui ihmiselämään ja oppi puhumaan sujuvaa espanjaa.

Saharan gasellipoika (1960): Baskirunoilija Jean Claude Armen vieraili Länsi-Saharassa ja kohtasi gasellilauman, jonka keskellä eli arviolta 8-vuotias poikalapsi. Armen tarkkaili laumaa parin kuukauden ajan ja päätteli että poika on paimentolaisten jälkeensä jättämä orpo. Poika hyppeli neljällä raajalla, söi juuria ja vaikutti täysin sopeutuneelta elämään gasellilaumassa. Sitten Armen lähti ja jätti pojan gaselliensa pariin, koska tämä vaikutti onnelliselta. Amerikkalaiset sotilaat yrittivät vangita pojan 1966 ja 1970, mutta tuloksetta.

Shamdeo (1972): Shamdeon toi katoliselle lähetysasemalle Punjabissa mies, joka kertoi löytäneensä pojan susien parista. Pojan iho oli pattien peittämä ja hiukset olivat tahmeaa takkua. 3- tai 4-vuotias Shamdeo oppi viidessä kuukaudessa seisomaan pystyssä ja parin vuoden päästä hän suoritti jo lähetysasemalla arkisia askareita. Hän kommunikoi viittomakielellä. Jonkin ajan päästä Shamdeo lakkasi väijymästä kanoja ja puremasta niiden päitä poikki.

John Ssebunya (1991): Kun Ugandan syrjäkylällä kuultiin, että pieni poika eli apinoiden kanssa puissa, kyläläiset menivät mokomat vangitsemaan hänet ja keksivät että kyseessä oli John Ssebunya, joka oli karannut kotoa kolme vuotta aiemmin kun hänen isänsä oli murhannut vaimonsa ja kadonnut paikalta. Paul ja Molly Wasswan orpokodissa John Ssebunyaa tarkkailtiin ja hänestä tehtiin kiinnostavia havaintoja. Kun hän lähestyi apinoita, hän piti käsiä sivuilla ja paljasti avoimet kämmenensä. Hymyillessään hän veti huuliaan taaksepäin. Apinoilta hän oli oppinut myös tavan tervehtiä ihmisiä tukevalla halauksella. Hän oppi puhumaan ja laulamaan. Kun hän vieraili Englannissa Pearl Of Africa Children Choirin mukana, BBC teki hänestä dokumentin.

Ratkaiseva vaihe, jossa villilapsi voi jäädä muista ikätovereistaan jälkeen, on selvästikin puhumaan oppiminen. Jokeltelu alkaa alle vuoden vanhana ja kahden vuoden iässä pitäisi jo pystyä sitomaan sanoja yhteen lyhyiksi lauseiksi. Tekstiä pystyy lukemaan 3-4 vuoden iässä. Näyttää olevan ankaran väittelyn aihe, missä määrin tietty ikä on ratkaiseva perustaitojen oppimiselle. Toiset pystyvät jossakin määrin korjaamaan vahingon, toiset eivät ollenkaan.