495918.jpg

Sarjassamme "aiheita joista muistan nähneeni joskus tv-dokumentin, jonka nimen ja päähenkilön olin jo unohtanut, kunnes sattumalta törmäsin aiheeseen uudestaan ja tunnistin sen."

Belgialainen Paul Otlet (1868-1944) elätteli haavetta. Hän kuvitteli keskuksen, johon kerättäisiin kaikki maailman tieto, joka olisi siististi luetteloitu ja vapaasti käytettävissä. Kirjasto ei yksin riittänyt. 1900-luvun vaihteessa tiedettiin hyvin, mitkä olivat kirjojen ongelmat. Kuten Otlet kirjoitti: "(a) kirjat esittävät vain osan tieteellisestä tiedosta ja vain osan tieteestä. (b) kirjoissa on niin väärää kuin oikeaa tietoa. (c) kirjat toistavat samoja asioita. (d) kirjat eivät kokoa yhteen tietoa, joka hajaantunut ja pirstaloitunut lukemattomiin eri lähteisiin. (e) kirjat eivät järjestä tietoa tärkeysjärjestykseen."

Otlet oli James Joycen ja Giambattista Vicon tavoin entinen jesuiittakoulun oppilas. Heille oli yhteistä nähdä maallisen maailman tietämys rajallisena ja hallittavana alueena, joka oli mahdollista koota summaksi, kirjastojen kirjastoksi. Tehtävä oli valtava, mutta sen avaamat näköalat olivat niin kiehtovia, että oli vaivan arvoista yrittää.

Otletin ratkaisu oli muokata amerikkalaista Deweyn laatimaa kirjastojen luokitusjärjestelmää. Laajentamalla ja syventämällä sen kategorioita voitiin kattaa kaikki inhimillisen tiedon alat. Rakenteessa esiintyi kaikki ne edut, joita Otlet toivoi. Pääluokan ensimmäiset asiat olivat perustavaa tietoa. Mitä syvemmälle kapeampiin ja erikoistuneimpiin haaroihin mentiin, sitä vähemmän yleispätevää tieto oli, ja tämän näki suoraan luokitustunnuksesta. Jos kaikki tämä tieto koottaisiin järjestelmällisesti 10 x 15 sentin vakiokokoisille kortistokorteille, ne voitaisiin sijoittaa samaan paikkaan. Otlet kuvitteli jopa 1900-luvun alussa, että kenties tulevaisuudessa puhelinlinjojen välityksellä jonkinlaisella "sähköisellä kaukoputkella" kävisi päinsä selata kirjaston sisältöä matkojenkin päästä. Tiedon kokoamiseen eri lähteistä tarvittiin menetelmä, jollaista ei ollut olemassa, joten hänen piti itse kehittää sellainen. Otlet kutsui sitä nimellä "linkki".

Otletilla oli hyvät suhteet Belgian ja Ranskan tiedepiireihin ja muutaman nobel-palkitun kuuluisuuden kuten Henri La Fontainen ystävyys puolellaan. He perustivat yhdessä Kansainvälisen Informatiikan ja Dokumentaation Liiton. Kuningas Leopold II kiinnostui ajatuksesta. Kun Brysselissä järjestettiin maailmannäyttely 1910, Otletin maailmankirjasto Mundaneum avasi ovensa. Siellä, Otlet mainosti, tulisi avautumaan panoraama koko maailman historiaan ja tietämykseen. Pelkkä olemassaolevan materiaalin järjesteleminen ei riittänyt. Tulevaisuuden varalta palkattiin elokuvaajia, joiden tehtävä oli taltioida aikansa merkkimiehiä. Maailmannäyttelyn yhteydessä siihen oli mainio tilaisuus. Samalla otettiin ainoat elokuvatut otokset Paul Otletista. Hän huomasi kameran ja luikki ärsyyntyneenä kuvasta pois.

Parhaaseen aikaan 1919, jolloin Brysseli oli innolla mukana kilpailemassa Kansainliiton asemapaikasta, Mundaneum käsitti 150 huonetta Brysselin Palais de Cinquantenairessa. Jonkin ajan päästä Mundaneum joutui muuttamaan kansallisen kuminäyttelyn tieltä. Matka jatkui aina ahtaampiin tiloihin ja lopulta pysäköintihalliin. Mundaneumin kannattaja Le Corbuisier suunnitteli uudet piirustukset laitokselle, joka oli määrä rakentaa Geneveen Kansainliiton naapuriin, mutta tämä ei ikinä toteutunut.

Vielä 1934 Otlet suunnitteli työaseman oppineelle. Se oli pyöränmuotoinen liikkuva kirjoituspöytä, jonka ääressä saattoi navigoida miljoonien ja taas miljoonien kortistokorttien läpi. Työskentely-ympäristöä ei oltu suunniteltu pelkästään tiedonhakua varten. Se teki mahdolliseksi luoda kytkentöjä korttien välillä. "Linkit dokumentteihin, jotka johtavat toisiin dokumentteihin, luovat sen, mitä on mahdollista kuvata Universaaliksi kirjaksi." Mutta nyt oli liian myöhäistä. Belgian valtio ei ollut enää kiinnostunut asiasta ja laitos ei tuottanut voittoa. Mundaneum sulki lopullisesti ovensa 1934.

Tuoreimmat sähkeuutiset Ameriikasta antaisivat ymmärtää, että viimeisen kymmenen vuoden aikana olisi kehitetty tietynlaista elektronisilla kaukoputkilla käytettävää hajautettua universaalikirjastoa, mutta sen täytyy olla kusetusta, sillä kuka kirjoittaisi mitään ilmaiseksi.