1270543959_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Jos ette satu tietämään, niin roomalaisina aikoina hienosäätyisen ihmisen ja barbaarin ero oli kaksi sormea. Ero ei vaikuta suurensuurelta, mutta se oli hyvin merkitsevä. Siinä missä tapoja ja kaupunkikulttuuria ymmärtämätön moukka kahmaloi ruokaa kitaansa kaikilla viidellä sormella ja paljasti tällä keinoin ali- ja epäihmisyytensä, patriisit olivat kehittäneet hienostuneen tekniikan, jossa syömiseen käytettiin vain kolmea sormea.

Kultivoituneet pöytätavat säilyivät tällaisina aina keskiajalle, jolloin Eurooppaan ilmaantui hälyyttävä ja vaarallinen uutuus, jonka käyttäminen oli julkeaa maailmallista hienostelua ja saattoi urospuoleisen käyttäjänsä miehuullisuuden epäilyksenalaiseksi. Kyseessä oli haarukka, joka ilmaantui pitopöytään Toscanassa 1000-luvulla kaikkien hyvien perinteisten tapojen varjelijoiden kauhuksi ja tyrmistykseksi.

Papiston silmissä moinen paholaisen hiilihanko oli monella tavalla epäkristillinen ja tuomittava kapistus. Paitsi että se oli ulkomuodoltaan selvästi sielunvihollisen työtä, se edusti myös mitä tuomittavinta prameutta ja sairaalloista muotihullutusta. Kaiken huipuksi haarukka oli loukkaus Jumalan työtä kohtaan. Pitäisihän toki olla selvää, että vain Jumalan luomat ihmissormet kelpaavat koskemaan meidän Herramme antimia ja jokapäiväistä leipäämme. Tällaiset synkeät epäilyt eivät jostain syystä koskeneet lainkaan veistä, mutta sitä ihmissuku olikin ehtinyt käyttää aterioinnissaan jo noin puolitoista miljoonaa vuotta. Lusikka oli myös saanut armon, sillä 20 000 vuotta kestänyt intensiivinen tarkkailu oli osoittanut tapojen vartijoille, että vekotin ei näyttänyt saaneen aikaan hillitöntä yleistä turmelusta, ainakaan toistaiseksi.

Väkivaltaisin ase maan päällä on haarukka, huomautti Mahatma Gandhi. Keskiajan maailmassa haarukka katsottiin vaaralliseksi ja asiattomaksi vehkeeksi ruokapöydässä, koska sillä saattoi puhkoa pöytäkumppanin silmät. Takeshi Kitanon yakuza-elokuvissa on käytetty tähän tarkoitukseen syömäpuikkoja. 1000-luvun haarukoita käytettiin tarinan mukaan enemmän kaksintaisteluihin kuin syömiseen. Illallisväittelyissä syntyvä epäjärjestys huolestutti vielä kardinaali Richelieuta niin paljon, että kaiken muun juonittelunsa ohessa hän suositteli hoville veitsien kärkien pyöristämistä, mistä tulikin yleinen tapa.

1200-luvun ensimmäiset etikettioppaat keskittyivät kuitenkin muuhun kuin haarukan tuomitsemiseen. Tekemistä näytti olevan muutenkin. Sitä mukaa kun yhä enemmän ihmisiä alkoi olla tekemisissä hovin kanssa, tuli tähdelliseksi levittää tietoisuuteen joitakin neuvoja ja kieltoja, joista hoviväki ei välttämättä itsekään ollut tietoinen. Pöydän yli ei saanut sylkeä. Luuta ei sopinut kaluta joukolla ja heittää se sen jälkeen takaisin tarjoittimelle. Ei käynyt päinsä myöskään ahmia ja päästellä ääniä. Kaikki seikkoja, jotka arvatenkin saivat kuulijansa mietiskelemään, eikö pöytään tullakaan syömään.

Suurin ongelma näyttää olleen nenän niistäminen. 1200-luvulla neuvottiin, että nenää ei saa niistää pöytään päin, jotta jotakin ei tippuisi pöydälle. 1300-luvulla tarkennettiin että nenää ei pidä pyyhkiä pöytäliinaan. Vielä parisataa vuotta myöhemmin Ruotsin ainoa pöytäliina taisi olla Kustaa Vaasalla, joten neuvo oli pohjoisissa oloissa joka tapauksessa turha. 1400-luvulla huomautettiin, että se että nenää ei sovi pyyhkiä pöytäliinaan, ei tarkoita sitä, että nenä pitäisi pyyhkiä hihoihin. Mitä sitten tekisi vuotavan nenänsä kanssa koleassa ja kosteassa linnassa. Akrobaattitemppuihinko pitäisi ruveta, päälläänkö kenties seisomaan. Kysymys ratkesi vasta kun nenäliinat tulivat yleiseen käyttöön, mutta siihen kului vielä tovi.

Petja Jäppinen arvelee, että Suomen ilmeisesti ensimmäinen haarukan vakituinen käyttäjä oli Katariina Jagellonica (1526-1583) Turun linnassa. Hänen serkkunsa oli Catarina Sforza, jolla kävi parempi naimaonni kuin Juhana III:n riesakseen saaneella Katariinalla. Catarina Sforzasta tuli Medicien ruhtinatar, joka esitteli uutuuden pariisilaisille 1600. Suomeen haarukka olisi kulkeutunut siis Krakovan hovista. Jos näin oli, Suomi oli Katariinan ansiosta edelläkävijä, sillä vielä Venetsiassa 1626 kauhisteltiin dogen vaimon tapoja. Hän kun vaati, että palvelija paloittelee hänen annoksensa, jonka hän napsi suuhunsa kaksipiikkisellä haarukalla. Tämä jos mikä oli omiaan ylittämään kaiken ymmärryksen. Ranskan Kaarle V:llä oli hallussaan peräti kaksitoista haarukkaa, useat ”mitä kauniimmilla jalokivillä koristeltuja”, eikä yhtäkään käytetty syömiseen. Haarukkaa käyttäviä miehiä nimittäin oli lupa epäillä homoseksuaaleiksi. Vuoden 1650 tienoilla haarukka oli lopulta pakko huomioida etikettikirjallisuudessa, ja kirjoittajat antoivat haarukan käytöstä tarkkanäköisen neuvon: haarukalla ei pidä yrittää syödä keittoa.

Charles Panatin Extraordinary Origins of Everyday Things esittää, että haarukan läpimurron sai aikaan Ranskan vallankumous. Kuningaskunnan lopun häämöttäessä aatelisille näyttää syntyneen tarve korostaa säätyään, ja mikä olisi ollut siihen enemmän omiaan kuin syödä haarukalla, vieläpä nelipiikkisellä sellaisella. Haarukka, jota oli kartettu ja ylenkatsottu, koska se oli huikentelevaa ylellisyyttä, tuli äkkiä suorastaan pakolliseksi varusteeksi hienostopöydässä, koska se oli huikentelevaa ylellisyyttä. Nyt barbaareja olivat ne maalaismoukat ja köyhät kurjimukset, jotka söivät vanhaan tapaan kolmella sormella. Ei pidä ihmetellä, miksi yhteishyvän valiokunta ryhtyikin kitkemään yhteiskunnan vastaisia elementtejä raskaalla veitsenterällä. Kukaan ei ollut suvainnut esitellä heille haarukkaa.