Japanilaiset sotilaat, jotka vannoivat toisessa maailmansodassa uskollisuudenvalan keisarilleen, pitivät uhmakkaasti kunniaansa yllä loppuun asti. Eräissä tapauksissa jopa vuosikymmeniä.

Luutnantti Hiro Onodan sota päättyi ei ennemmin eikä myöhemmin kuin 10.3.1974 kello 15. Yksinäinen sissitaistelija oli valvonut tukikohtaansa Filippiineillä syrjäisen Lubang-saaren viidakossa kaikki nämä vuosikymmenet välittämättä siitä, ettei hän ollut kohdannut vihollisen vastarintaa pitkiin aikoihin. Hän tapasi silloin tällöin tulla esiin viidakosta ja laukaista yksinäisen luotinsa keisari Hirohiton puolesta. Pääasiallinen ravinnonlähde saarella oli banaanit. Luutnantti Onoda myönsi löytäneensä "Tulkaa kotiin"-lentolehtisen vuonna 1952, mutta hän piti sitä jenkkien salakavalana vehkeilynä, jolla yritettiin saada hänet antautumaan.

Saarella oli alun perin neljä sotilasta; Onoda, Akatsu, Shimada ja Kozuka. Sotamies Yuichi Akatsu sai ensimmäisenä tarpeekseen ja katosi 1949. Jäljelle jääneet pitivät varmana että heikko Akatsu olisi kuollut yksinään. 1950 he kuitenkin löysivät Akatsun jättämän viestin, jossa tämä kertoi kohdanneensa ystävällisiä joukkoja. Akatsu jopa johdatti filippiiniläiset etsimään kolmea jäljelle jäänyttä miestä, mutta he käsittivät että Akatsu oli loikannut vastustajan riveihin, joten he vetäytyivät piiloon vuoren toiselle puolelle.
 
Kesäkuussa 1953 korpraali Shimada haavoittui kahakassa kalastajien kanssa, mutta Onoda hoiti hänet kuntoon. Toukokuussa 1954 Shimada kuoli yhteenotossa etsintäpartion kanssa. Kymmenen päivää myöhemmin pudotettiin lisää lentolehtisiä ja kaiuttimista huudettiin "Onoda, Kozuka, sota on ohi!" Shimadan onneton kohtalo oli vain lisännyt japanilaisten päättäväisyyttä, joten antautuminen ei tullut kuuloonkaan. Seuraavaksi paikalle hankittiin puhumaan Onodan veli. Onoda ei tietenkään voinut nähdä veljensä kasvoja, joten hän päätteli että jenkit ovat tällä kertaa todella ylittäneet itsensä. He ovat nähneet niin paljon vaivaa, että ovat hankkineet paikalle imitaattorin, joka on opetellut puhumaan kuin hänen veljensä.

1965 Onoda ja Kozuka ryöstivät transistoriradion. Onoda muisteli, että he kuuntelivat lähetyksiä Pekingistä, mutta he uskoivat edelleen että kaikki oli valetta ja propagandaa. Poliisi ampui Kozukan riisinryöstöretkellä 1972. Hautajaiskuvat ja lehdet, joissa kuvattiin Kozukan juhlallisia hautajaisia Japanissa, tavoittivat Onodan, mutta Onoda ei edelleenkään mennyt lankaan.

Kuinka Onoda sitten antautui? Helmikuussa 1974 Onoda kohtasi rannalla japanilaisen opiskelijan nimeltään Suzuki, joka kiersi maailmaa ja halusi nähdä "luutnantti Onodan, pandakarhun ja hirveän lumimiehen, tässä järjestyksessä". (Hän löysi Onodan, näki eläintarhassa pandan, mutta hirveää lumimiestä hän ei ikinä kohdanut.) Onoda lähestyi varovasti aseetonta Suzukia, joka oli yksin teltassaan, ja miehet ryhtyivät juttusille. Onoda sanoi Suzukille, että hän odottaa yhä komentajansa käskyä, ja ellei sitä kuulu, on turha kuvitellakaan että hän luovuttaisi. Suzuki lähti ja lupasi palata takaisin. Niin hän teki.

9.3.1974 Onoda kävi tarkistamassa sovitun kohtauspaikan ja löysi Suzukin jättämän paketin. Sisällä oli valokuvia Suzukin ja Onodan kohtaamisesta ja kaksi armeijan käskykirjettä. Seuraavana aamuna Onoda lähti tapaamaan Suzukia. Suzuki oli tuonut mukanaan ei enempää eikä vähempää kuin Onodan sodanaikaisen esimiehen majuri Taniguchin. Majurin suullisella käskyllä Onoda luovutti miekkansa, ja niin hänen sotansa päättyi. Onoda eli tietysti edelleen vuotta 1944, ja vaikka hänet otettiin sankarina vastaan Japanissa, hän ei pitänyt suinkaan kaikesta mitä näki. Hän julkaisi muistelmansa, viljeli vähän aikaa maata Brasiliassa, kunnes palasi lopullisesti kotiin ja alkoi pitää luontoleiriä lapsille.

Vielä tämänkin jälkeen toinen maailmansota jatkui täyttä päätä Morotain saarella Indonesiassa, jossa sotamies Teruo Nakamura piti yllä taipumatonta vastarintaa liittoutuneita vastaan. Sotamies Nakamuran saari saatiin lopulta demilitarisoiduksi joulukuussa 1974.

Korpraali Soichi Yokoi piileskeli Guamin viidakossa aina vuoteen 1972 asti, jolloin kaksi metsästäjää löysi hänet kalastamasta joella. Yokoi ei ollut yhtä ehdoton kuin Onoda, hän päätti luovuttaa, kun hänet kerran oli keksitty. Hän haki kiväärinsä ja pyysi palauttamaan sen keisarille terveisinä "olen pahoillani etten palvellut hänen majesteettiaan tyydyttävällä tavalla".

Soichi Yokoi oli elänyt yksin vuodesta 1962, jolloin hänen asetoverinsa kuolivat. Hän oli asunut erilaisissa ruo'oilla katetuissa maakuopissa ympäri Guamia. Löydettäessä hän käytti vaatteita, jotka hän oli itse kutonut hibiskuksen kuiduista. Yokoi kertoi tienneensä suurinpiirtein vuodesta 1952 alkaen, että sota oli ohi, mutta hän silti pelkäsi tulla esiin piilosta. "Meille japanilaisille sotilaille tähdennettiin, että oli parempi kuolla kuin kokea se häpeä että joutuu vangituksi elävänä. Sain voimaa ja tahtoa selvitä hengissä siitä että uskoin itseeni. Toisaalta japanilaisena sotilaana minua kannusti se, ettei ollut häpeä jatkaa elämää."

Japanissa työleiriltä karannut kiinalainen orjatyöläinen Liu Lianren pakoili viranomaisia 13 vuoden ajan Hokkaidon vuorilla tietämättä että sota oli päättynyt. Hänet löydettiin 1958. 28 vuotta myöhemmin Liu haastoi Japanin hallituksen oikeuteen vaatien korvauksia sodanaikaisesta orjuudestaan ja siitä, että hänen pelastamisensa jälkeen hallitus oli jättänyt hänet oman onnensa nojaan. 2001 oikeusistuin Tokiossa myönsi 20 miljoonan jenin korvaukset Liulle, joka oli jo ehtinyt kuolla edellisenä syksynä kotonaan Kiinassa 87-vuotiaana.

MUOKKAUS 27.5.05:

Tarinat elävät yhä! Päivän BBC kertoo:
http://news.bbc.co.uk/2/hi/asia-pacific/4585287.stm