1277129888_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Ufohistorian myyttisin tapaus kuuluu yleissivistykseen. Väite kuuluu, että vuonna 1947 lentävä lautanen syöksyi alas Uuden Meksikon aavikolla lähellä Roswellia. Edelleen väittämän mukaan USA:n hallituksen salaiset asiakirjat osoittavat, että neljä humanoidia löytyi putoamispaikalta. Yksi saattoi olla jopa elossa.

Merkillepantavaa kyllä, kesti kolmekymmentä vuotta, ennen kuin Roswell keksittiin uudelleen. Jos Roswellia vertaa John F. Kennedyn salamurhaan, niin Kennedyn murhan selitystä alettiin epäillä heti tapahtuman jälkeen ja kaikki kynnelle kykenevät käynnistivät omia tutkimuksiaan. Roswell sen sijaan unohdettiin kokonaan kolmeksikymmeneksi vuodeksi. Vasta 1980-luvulla siitä tuli ufotutkimuksen kulmakivi ja uskonkappale, osa amerikkalaista folklorea, joka sensaatiomaisuudessaan löi kaikki muut tapaukset laudalta.

Lentävien lautasten jahtaamisen vuonna 1947 käynnisti tietysti Kenneth Arnold. Hän lenteli 24. kesäkuuta 1947 pakkolaskun tehnyttä lentokonetta etsimässä, kun hän havaitsi yhdeksän ”omituisen näköisen ilma-aluksen laivueen” Mt. Rainierin lähellä Washingtonin osavaltiossa. Hän ei tiennyt mitä ne olivat, miten kaukana ne olivat, kuinka suuria ne olivat, ja kertoi lehtimiehille että ne liikkuivat arvaamattomasti kuin ”lautanen joka heitetään veden yli”. Yksi lehtimies tarttui sanaan lautanen ja kertoi lukijoilleen että alukset olivat lautasen muotoisia.

Kenneth Arnold (1915-1984) oli erikoinen veikko. Hänen havaintonsa puolikuun tai kuunsirpin muotoisista lentoaluksista oli paitsi ensimmäinen julkisuutta niittänyt havainto, myös viimeinen pitkään aikaan, jossa alukset olivat muuta kuin ympyriäisiä kiekkoja. Kokenutta lentäjää pidettiin luotettavana todistajana. Ilmavoimat kuitenkin kuittasi Arnoldin havainnon kangastukseksi. Hänestä tuli joksikin aikaa pikkujulkkis, joka kehitteli kirjoissaan sellaisia spekulaatioita kuin että ufot ovat avaruuseläimiä, jotka pystyvät muuttamaan tiheyttään. 1952 hän ilmoitti tavanneensa kaksi elävää läpinäkyvää ufoa, jotka tuntuivat olevan tietoisia hänen läsnäolostaan. Kuinka Arnold saattoi olla tietoinen läpinäkyvien ufojen läsnäolosta, ei lukemistani sitaateista selviä.

Vuonna 1947 kylmään sodan tilaan siirtyneessä Yhdysvalloissa epäilyttävät havainnot eivät olleet leikin asia. Jos taivaalla liikkui uudentyyppisiä vakoilukoneita, niiden täytyi olla peräisin Neuvostoliitosta. Lehdistö arveli, että ainoa tapa saada asiasta varmuus oli odottaa, kunnes jokin aluksista ammuttaisiin alas tai putoaisi itse.

Kauaa ei tarvinnut odotella. Koko heinäkuun ajan 1947 Amerikan taivaalta tippui alas solkenaan tunnistamattomia lentäviä esineitä!

5.7.1947 Circleville Herald uutisoi, että yksi lentäjiä askarruttaneista lentävistä kiekoista oli löytynyt lauantaina maatilalta Pickawayssa. ”Tähdenmuotoinen” esine oli kiinnitetty pieneen ilmapalloon, joka oli rakennettu tinafoliosta puukehikon ympärille. Seuraavana päivänä lehti tiedotti, että toinenkin kiekko oli löytynyt ja asetettu näytteille, vaikka ”uskotaan että se oli lähetetty maasta säähavaintotarkoituksissa”. Roswellin löytöä selostanut pääkirjoitus totesi, että Roswellista löytyneet jäänteet vastasivat tarkoin niitä laitteita, joita oli aiemmin poimittu Pickawayssa ja asetettu näytteille sikäläisen lehden tiloihin.

Samalla viikolla wisconsilainen pastori ilmoitti FBI:lle ja lehdistölle, että hänen takapihallaan oli kuulunut ujeltava ja hyrräävä ääni, jota oli seurannut ”pieni räjähdys”. Päästyään puhelimen äärestä  takapihalleen tapahtumapaikkaa tarkastelemaan pastori havaitsi että maahan iskeytynyt tunnistamaton lentävä esine oli sirkkelinterä, jossa luki ”High carbon, 100 per cent steel”. 

Toisaalla Wisconsinissa muuan sähkömies veloitti yleisöltä 50 senttiä per nenä jotta he saivat nähdä vanerista kyhätyn lentävän lautasen, joka oli hänen kertomansa mukaan iskeytynyt maahan Black River Fallsin lähellä. Lehdistö havainnoi, että vanerilautasessa oli moottori, potkuri ja lukuisia elektronisia osia, eikä yksikään niistä tehnyt yhtikäs mitään. Poliisi saapui paikalle ja takavarikoi kyhäelmän vakuuttuneena siitä, että sillä oli tarkoitus vain huijata yleisöä.

Samana päivänä kun Roswellin löytö pääsi otsikoihin, Ludlowssa löydettiin toinenkin lentävä lautanen. Poliisin mielestä kyseessä oli lentokoneen siivenkärki, joka oli heitetty pihalle pilailumielessä. Kun poliisilta kysyttiin miten he voivat olla asiastaan niin varmoja, poliisi totesi ”Well, päättelimme näin siitä että siihen oli kirjoitettu liidulla ”puolikas lentävä lautanen”.

North Hollywoodissa insinööri Russell Long kutsui palokunnan apuun, kun lautasenmuotoinen mekaaninen laite, joka ”muistutti kanakopin kattoa johon oli liitetty elektronisia värkkeitä”, suoritti pakkolaskun hänen puutarhaansa. Palokunta kutsui paikalle armeijan upseereita Fort MacArthurista, jotka sanoivat että laite ”vaikuttaa vitsiltä”, mutta veivät sen kuitenkin mukanaan pääesikunnan ohjeiden mukaisesti.

Kanadassa Toronto Star lähetti kaksi lentokonetta pudottamaan 2000 paperilautasta yläilmoista Windsorin yläpuolelle koska ”halusimme nähdä windsorilaisten reaktion lentävien lautasten maihinnousuun”.

Hienostuneemman tempun suorittivat neljä teini-ikäistä poikaa Idahon Twin Fallsissa. He rakensivat metrin läpimittaisen lautasen, jonka kruununa komeili pleksilasista tehty keskikupu, ja kuskasivat sen naapurin pihalle heinäkuun 11. päivänä. Komeus näytti niin aidolta, että FBI:n mies raportoi heti päämajaan ja pian paikalle kiirehti sotilaskoneella kolme armeijan upseeria Firt Douglasista. Armeijan upseerit kieltäytyivät kertomasta nimiään, eivät kommentoineet tapausta, eivätkä antaneet haastatteluja. Kesken kiihkeimmiän spekuloinnin upseerit luikahtivat lautasen kanssa Salt Lake Cityyn, minkä jälkeen teinipojat astuivat esiin ja kertoivat kyhänneensä laitoksen vanhoista symbaaleista hopeamaalin avulla.

Pohjois-Dakotan Woodworthissa ei haluttu jäädä pekkaa pahemmaksi. Sikäläinen versio lentävästä lautasesta koostui pesusoikosta, lapunvarjostimesta, muutamista putkista ja johdotuksesta, mikä heitettiin muuannen Bert Millerin nurmikolle, jossa ihmetystä kävi katsomassa ”satoja uteliaita”. Haluaisin tietää kuka ja mikä oli tämä Bert Miller, ja miksi hän oli joutunut pilailijoiden hampaisiin, mutta tästä kaikkein kiinnostavimmasta seikasta eivät lähteet kerro mitään.

Kaikkein vaikuttavin raportti saapui Kenneth Arnoldin kotikonnuilta Seattlesta. Nainen soitti kiihdyksissään poliisille, että lentävä lautanen oli iskeytynyt hänen katolleen ja syttynyt tuleen. FBI ja laivaston pommiasiantuntija tutkivat alusta, johon oli maalattu sirppi ja vasara ja teksti ”USSR” ja päätyivät pian johtopäätökseen, että joku oli suvainnut harrastaa käytännöllistä huumoria.

Säähavaintopalloja oli liikkeellä muuallakin. Coloradossa Boulder Daily Camera oli saanut tähtäimeensä taivaalta laskeutuvia aluksia ja ilakoi, että hetken näytti jo siltä että lentävien lautasten arvoitus ratkeaisi Boulderissa. Sitten Denverin Yliopisto pilasi kaiken kertomalla, että kyseessä ovat todellakin heidän sääpallonsa. Yonkersissa Herald Statesman kertoi lukijoilleen samanlaisesta tapauksesta.

Kujeilu asialla oli saavuttanut sellaiset mittasuhteet, että kun vakavahenkinen hra Thaddeus Elder Marylandissa ilmoitti poliisille, että hän oli löytänyt metrin läpimittaisen aluksen, joka koostui metallikiekosta ja roskatynnyrin kannesta, FBI vastasi hänelle muitta mutkitta että hän voi pitää sen.

Damn Data, joka kertoo nämä esimerkit osoituksena heinäkuun 1947 ilmapiiristä, toteaa että erehdykset ja pilat eivät todista sitä, että maan ulkopuolinen avaruusalus ei olisi löytynyt Roswellista. Mutta se todistaa sen, että tapahtumat Uudessa Meksikossa eivät olleet omana aikanaan poikkeuksellisia.

Voi olla, että todellinen lentävän lautasen maahansyöksy oli hautautunut huvittavien raporttien sekaan, tai sitten Roswellin tapaus on poimittu tästä sekamelskasta erikseen esiin, koska siinä oli kaupallista potentiaalia. Se oli ainoa tapaus, jossa armeija itse oli kutsunut löydöstä lentäväksi lautaseksi ja ilmoitti lehdistölle tutkivansa asiaa perinpohjaisesti.

Mistä pääsemme kysymykseen, kuinka maailmassa tämä ufologian merkkitapaus onnistui välttelemään niin onnistuneesti yleistä mielenkiintoa aina vuoteen 1980 asti. Mikä salakähmäisyys tai peittely sai aikaan sen, että vasta silloin asiasta alettiin puhua?

Yksinkertainen selitys kuuluu, että vasta 1980 Roswell sai tuekseen asiasta innostuneen markkinoijan. Hän oli Charles Berlitz (1914-2003), Berlitzin maailmankuulun kieliopiston perustajan pojanpoika, joka sai jännittävän kasvatuksen. Pappa oli määrännyt, että jokainen palvelija sai puhua Charlesille vain yhdellä määrätyllä kielellä. Niinpä aikuisikään ehdittyään Charles Berlitz puhui sujuvasti kahdeksaa eri kieltä. Tekniikalla oli myös varjopuolensa. Berlitz muisteli kuvitelleensa lapsena, että jokainen ihminen puhuisi eri kieltä kuin toiset, mikä sai hänet ihmettelemään miksi hänellä ei ole ikiomaa kieltä, kuten kaikilla muilla hänen perheessään.

Palveltuaan 13 vuotta Yhdysvaltojen armeijassa Berlitz ryhtyi johtamaan Berlitzin kustannusyhtiötä, kunnes hän päälle viisikymppisenä löysi todellisen kutsumuksensa. Hän alkaisi kirjoittaa mysteerikirjoja, joissa käsiteltäisiin vaiettuja ja tuntemattomia asioita, kadonnutta Atlantista, Bermudan kolmiota, Philadelphian näkymättömyyskoetta, salaperäisiä katoamisia, juttuja jotka olivat muodostuneet asioihin vihkiytyneiden omaksi folkloreksi, mutta jotka eivät olleet aina päässeet yleiseen tietoisuuteen. Berlitzin bestsellerit korjasivat tämän puutteen. Ja vuonna 1980 ilmestyi Charles Berlitzin ja William Mooren Roswellin tapaus.

Kauniisti sanottuna Berlitz ei ollut tietokirjailija, mutta mitä sillä oli merkitystä. Charles Fort oli jo aikoinaan miettinyt, että kirjallisuuden suurin myytti on jakaa kirjallisuus fiktioon ja ei-fiktioon. Ontologinen peruskysymys - mitä loppujen lopuksi voimme tietää -  ei poistu koskaan siististi päiväjärjestyksestä, vaan sitä tulee tutkia väsymättä aina uudelleen. Kuvitelmat osoittautuvat todeksi. Tosiasiat osoittautuvat kuvitelmiksi. Näin on käynyt ennen, näin tulee käymään jatkossakin.

Berlitzin ja Mooren kirja sai aikaan valtavan ryöpsähdyksen. 1980-luvun mittaan kaikilta asianosaisilta haluttiin aina uusia ja tarkempia todistajanlausuntoja jutusta, joka oli sattunut jo yli 30 vuotta sitten, ja raha on tunnetusti varsin tehokas tapa virkistää muistia. Berlitziä seuranneet kirjat sisälsivät JFK-kirjojen tapaan aina vain hämmästyttävämpiä ja värikkäämpiä muistelmia. Henkilöt, jotka alkuun sanoivat hädin tuskin nähneensä koko romua, alkoivat muistaa kerkeästi pidelleensä käsissään maan ulkopuolista materiaalia – miten he sitten asian todensivatkin. FBI oli pysäyttänyt teleksin, jossa mainittiin humanoidien ruumiit. Huippusalaista peittelyä harjoitettiin. Viralinen selitys oli valetta.

1984 tuli päivänvaloon virallisen näköinen asiakirja, joka tunnetaan koodinimellä Majestic-12. Se esittää olevansa raportti, jonka on laatinut 12 huippuasiantuntijan ja pääesikunnan edustajan tutkimuskomissio, jonka tehtävänä oli selvittää maahan iskeytyneiden lentävien lautasten ja niiden miehistön alkuperää, teknologiaa ja mahdollista uhkaa maapallon turvallisuudelle. Valokopioihin sisältyy presidentti Harry Trumanin 1947 allekirjoittama muistion esilehti ja komission tehtävän esittely. Tekstissä mainitaan, että Roswellista löytyi neljä humanoidin ruumista, jotka olivat pahoin maatuneet.

Vuosivälillä 1984-1997 julkisuuteen vuodatettiin tai tehtailtiin tuhansia asiakirjasivuja, joissa mainitaan MJ-12. Asiakirjat ajoittuvat aikavälille 1942-1997, ja ne sisältävät käsikirjan siitä kuinka toimitaan aluksia ja humanoidien jäänteitä kohdatessa, todisteita salailusta ja peittelystä, ja varmemmaksi vakuudeksi parhaissa eksemplaareista löytää Albert Einsteinin tai Ronald Reaganin nimikirjoituksia. Jos jokin tällainen organisaatio oli ollut olemassa, se oli ollut laaja, kattanut hallinnon kaikki asteet, ja johtanut väistämättä eturistiriitoihin.

Marraskuussa 1980 Berlitzin kirjan ilmestymisen jälkeen albuquerquelainen ufotutkija, fyysikko ja liikemies Paul Bennewitz vastaanotti USA:n ilmavoimien teleksin, jossa mainitaan nimeltä huippusalainen Project Aquarius, johon pääsy on vain entiteetillä nimeltä MJ Twelve. Viestin lähetti Ilmavoimien vastatiedustelu-upseeri Richard Doty, joka oli myös kirjoittanut koko tekstin, mutta sitähän ei Bennewitzille kerrottu. Doty oli esittäytynyt myös Berlitzin kirjailijakumppanille Moorelle henkilönä, joka kuului kymmenen tiedustelu-upseerin ryhmään, joka vastusti salailua, ja alkoi syöttää asiakirjoja myös Moorelle. Osa asiakirjoista saattoi olla aitoja, mutta osa oli tehtailtu alkuperäisten dokumenttien pohjalle. Dotyn asiakaskunta kasvoi kasvamistaan ja Moore nähtävästi heittäytyi leikkiin mukaan. 1982-83 Moore oli kysellyt huomattavilta ufotutkijoilta, miten he suhtautuisivat jos syötettäisiin julkisuuteen liuta väärennettyjä dokumentteja, jotta asioista todella tietävien olisi pakko tulla esiin ja kertoa totuus.

Jos tämä alkaa tuntua hivenen sekaiselta, vielä parempaa oli luvassa. Vuonna 1985 TV-tuottaja Jamie Shandera ja Moore alkoivat saada postikortteja Uudesta-Seelannista, joihin oli merkitty palautusosoite ”Box 189, Addis Ababa, Ethiopia”. Korteissa oli kryptisiä viestejä, joista erottuivat sanat ”Reeses Pieces” ja ”Suitland”. He eivät ymmärtäneet korttien tarkoitusta, ennen kuin ufotutkija Stanton Friedman kiireidensä keskellä pyysi heitä käymään läpi äskettäin julkistettuja ilmavoimien asiakirjoja Kansallisarkiston varastossa. Varasto sijaitsi Marylandin Suitlandissa. Pääarkistonhoistaja oli nimeltään Ed Reese. Laatikosta numero 189 löytyi lisää MJ12-dokumentteja.

Tämä alkoikin mennä jo liian pitkälle. Moorea ja Shanderaa syytettiin asiakirjojen tehtailusta. Friedman huomautti, että toisin kuin aiemmin löytyneet valokopiot ja mikrofilmit, tämä asiakirja oli alkuperäistä hallituksen käyttämää 1950-luvun paperia. Lisäksi ulkopuolisen olisi tavattoman vaikeaa istuttaa väärennöksiä kansallisarkistoon. Jopa jyrkän skeptinen ja ufohömpötyksen vastaisia kirjoja kirjoittanut Phil Klass oli samaa mieltä.

FBI:n kanta on, että MJ-12-asiakirjat ovat kaikki väärennöksiä. Mitään sellaista toimielintä ei ole koskaan ollut olemassa. Harry Trumanin allekirjoitus on kopioitu samanaikaisesta kirjeestä tohtori Vannevar Bushille, koska molemmissa on samanlainen satunnainen virhe kirjaimessa H. Konekirjoitus ei vastaa oletetun kirjoittajan kirjoitustapoja. Top Secret -leima on tehty kumisista irtokirjasimista toisin kuin todelliset Erittäin Salainen –leimat. Sanasto ei ole 1950-luvun sanastoa. Ja niin edelleen.

Mutual UFO Networkin kokouksessa 1989 Las Vegasissa eräänä puhujana oli William Moore. Hän ei suostunut antamaan esitelmän lyhennelmää etukäteen. Hän ei sallinut yleisökysymyksiä. Hän kieltäytyi asumasta samassa hotellissa kuin muut kokousvieraat. Kun hän astui esiin, hän kertoi olleensa mukana hankkeessa romuttaa Paul Bennewitzin maine. Hänen oma roolinsa oli informoida vastatiedustelua Bennewitzin kulloisistakin mielialoista. Doty oli mukana, mutta hän oli vain pelinappula, kuten Moore itsekin.

Yksi huijauksen tarkoituksista oli selvittää viestintäväyliä, kuinka tieto kulkeutui henkilöltä henkilölle, ja piirtää kuva verkostosta. Moore tunnusti, että omalta osaltaan hän oli vastuussa siitä, että Bennewitz oli otettu pakkohoitoon Uuden Meksikon valtion mielisairaalaan kolme kertaa. ”Disinformaatiolla oli varmasti tekemistä kansallisen turvallisuuden kanssa. Olin mukana likaamassa käteni, koska halusin käyttää tilaisuuden selvittää kuka tätä ohjaili ja miksi” sanoi Moore ja poistui paikalta kysymyksiin vastaamatta.

Mutual UFO Networkin symposiumissa 2007 Brad Sparks kertoi kuulijolle, että MJ12-paperit ovat kokoelma disinformaatiota, jonka kehittivät William Moore, Richard Doty ja muut ilmavoimien vastatiedustelun jäsenet. Tieto oli peräisin kansioista vuodelta 1981, jotka olivat maanneet koskemattomina Mutual UFO Networkin arkistossa kunnes ne äskettäin digitoitiin. Niissä MJ12 liitetään Aquarius-dokumenttiin, väärennettyyn asiakirjaan, jonka tarkoitus oli todistella, että Jeesus oli avaruusolento.