138872.jpg

Tässä ei nyt olekaan paljoa hauskaa, ehkä tahatonta komiikkaa lukuunottamatta. Arkistot avautuvat. Seuraavassa (huonoon) digitaalimuotoon (huonoilta) nauhoilta kaivettuja välähdyksiä Moskovan Suuren Maailmansirkuksen toiminnasta Baltiassa tammikuussa 1991.

http://koti.phnet.fi/otaku/clip/110191_130191.mp3
Neuvostoliiton laskuvarjojoukot siirtyvät Liettuaan. STT:n uutiset kertovat, kuinka mielivaltaista ja sattumanvaraista niiden riehunta oli. Liettualaiset puolestaan linnoittautuvat strategisten kohteiden ympärille. Lopussa välähdys hyökkäyksestä radio- ja TV-keskukseen.
Lähteet: BBC, Yleisradio, Lietuvos Radijas.

http://koti.phnet.fi/otaku/clip/130191.mp3
Sunnuntaiaamun valjettua laskettiin 13 kuollutta. Liettuan Radio alkoi lähettää Kaunasista. Marja Nikkilän raportti Vilnasta kuuluu suomalaisen radio- ja uutisjournalismin huippuhetkiin. Hän ei peittele tunteitaan. Ei myöskään Eija Ahvo Neuvostoliiton suurlähetystön edessä. Objektiivista se ei välttämättä ole, mutta se tallentaa hetken tunnelman tavalla, jolla on historiallista arvoa.
Lähteet: Yleisradio, Lietuvos Radijas.

http://koti.phnet.fi/otaku/clip/140191-160191.mp3
Maailma reagoi. Moskova kiistää kaiken. Jeltsin ottaa aloitteen käsiinsä ja lähtee Tallinnaan. Radio Riga pahoittelee, että he eivät lähetäkään ohjelman mukaista lähetystä. Vytautas Landsbergis antaa kankealla englannillaan tiedotuksen maailmalle Liettuan parlamentista. Mauno Koivisto paheksuu, että kameroissa on värifilmiä.
Lähteet: Radio Vaba Eurooppa, Yleisradio, Lietuvos Radijas, Radio Riga.

Jokainen tiedosto on noin 12 minuuttia pitkä.

Tämä vain osoitukseksi siitä, että kun pihalla lumessa seisonut Suomen hallitus korosti noina päivinä, että se seuraa tilannetta "kaikin käytettävissä olevin keinoin", niin kyllä niitä keinoja olisi totisesti ollut käytössä kenellä tahansa, jos niitä olisi halunnut käyttää. Näissä välähdyksissä on pelottavaa suuruutta. Historia tapahtuu siinä paikassa radion asteikolla ja kuulokkeiden välissä.

Sunnuntai-iltana Leningradin TV:ssä näytettiin kaikki se Vilnan materiaali, minkä Suomessa Yleisradio oli sensuroinut, ja pormestari Sobtshak irvisteli rumasti sitä katsellessaan. Mauno Koivisto suhtautui Yleisradion toimintaan omalla tavallaan. Hän kiukustui Moskovan kirjeenvaihtajan venäjän kielen intonaatiosta ja varmisti, että saa puhua MTV:n kanavalla asioista niin kuin hän itse, ilmeisesti ainoana Suomessa, ne näki. Jos Yleisradion sensuroidut uutisetkin olivat hänelle liikaa, en osaa kuvitella, mitä mieltä hän olisi ollut Leningradin TV:stä. On melkein liian julmaa ajatellakin, mitenkähän hän selviäisi nykyisessä tiedotusympäristössä netteineen kaikkineen, jos hän olisi tänä päivänä presidentti.

Koiviston presidenttikauden loppuvaiheissa osoittautui, että hän ei ollut sellainen presidentti, joksi häntä oli luultu tai jollaiseksi hänen olisi toivottu kasvavan. Ihmiset olisivat toivoneet, että presidentti olisi ollut läheisempi, kuunnellut kansalaisten toiveita ja osoittanut niille vastakaikua. Mitään sellaista Koivisto ei joko halunnut tai kyennyt tarjoamaan. Epäilen jälkimmäistä. On mahdotonta unohtaa, kuinka keskellä pahinta lamaa Koivisto ei katsonut voivansa tarjota kansalaisille edes imaginääristä toivonkipinää, vaan jätti mieluummin uudenvuodenpuheensa pitämättä. Koiviston presidenttikauden lopusta tuli mausoleumi, joka pystytettiin muistomerkiksi hänen kyvyttömyydelleen puhua kuin ihminen ihmiselle.

Tarve toisenlaiselle presidenttiydelle oli niin huutava, että 1994 jopa konservatiivi puolustusministeri näyttäytyi humaanina vaihtoehtona. Olihan hän ainakin nainen. (Mutta mistä minä tiedän. Minähän äänestin anti-Koivistoa numero yksi, Veltto Virtasta.)

Mutta Koivisto korostikin mielellään, kuinka maailmaan mahtuu puhetta, eikä se maksa mitään. Sanalliset sympatian osoitukset olivat hänestä halpahintaisia. Jos jotakin tarttis tehdä, olkoon se mieluummin tekoja kuin sanoja. Valitettavasti vuonna 1991 myöskään ei käynyt päinsä tehdä mitään, koska kuten hän sanoi "ei pidä yllyttää muita kulkemaan sellaisella tiellä, jonne ei itse olla valmiita menemään mukana". Lopputulokseksi tuli, että ei varsinkaan sopinut tehdä mitään, mutta ei käynyt päinsä myöskään sanoa mitään. Onko ihme, että vaikutelmasta tuli niin tyly.

Presidentin tiedotustilaisuuksiin Koivisto suhtautui aina karsaasti. Kun Ahtisaari otti ne tavaksi, Koivisto epäili ajatusta. Jos järjestetään tiedotustilaisuuksia, silloinhan pitäisi myös tiedoittaa. Mieleen tulee niukkasanainen Coolidge.

Omalla tavallaan hupaisaa oli sekin, kuinka Koivisto presidenttiytensä loppuvaiheissa käynnisti EU:n jäsenyyshakemuksen. Täysin aiempien tapojensa vastaisesti hän totesi yleisölle, että asiasta olisi muodostettava kansalaismielipide. Sillä tavalla. 1991 Suomessa oli kansalaismielipide. Paljonko arvoa sille annettiin?

Ei voi uskoa, etteikö Koivisto olisi ennalta hyvin tiennyt, millaisen kiitoksen hän tästä tulisi saamaan. Hän teki sen siitä huolimatta. Ei kannata kysyä miksi Koivisto aina johdonmukaisesti vaikeni asioista joista olisi pitänyt puhua, puhui asioista joista ei ollut mitään sanottavaa, ja silloin kun puhui siitä mistä olisi pitänyt puhua, hän puhui tarkoituksella mahdollisimman vääriä mielipiteitä mahdollisimman huonosti asiat ymmärtäen mahdollisimman paljon asian vierestä. Hän vain oli sellainen. Hän ei miettimisellä parane. Hän oli Mauno Koivisto.

Varjeltakoon meitä toiselta Mauno Koivistolta.