1273419061_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

”On se yksinkertaista sairautta jumalauta, keksi Hilla nyt jotain urheilutuloksia kun perkele, muutenkin menee päin helvettiä nää pelit täällä. Kaks minuuttia urheilutuloksia, sen jälkeen kaikki muu.” – Raimo Häyrinen, jääkiekon MM-kisat, Wien 1987, Suomi-USA-ottelun toinen erätauko, purkaus vaimeana vain toisesta kaiuttimesta.

Tanska näyttää voittaneen Suomen 4-1 jääkiekossa.

Minusta tämä on oikein piristävää. Tällainen elähdyttää vanhaa pierua nostalgisilla muistoilla aikakaudelta, jolloin Suomi 20 vuoden ajan lähti joka kevät metsästämään MM-pronssimitalia, joka karttoi meitä kuin noiduttuna.

Ehkä ei pidä ihmetellä, miksi sitä legendaarista MM-pronssia ei koskaan saatu. Ehkä pitäisikin ihmetellä, kuinka kummassa amatöörijoukkue Suomi oli niin monta kertaa niin lähellä voittaa sen. MM-pronssista tuli painajainen ja kummitus, henkinen este, joka ylitettiin vasta kun Suomella oli tarjota jäälle joukkue, jossa jokainen pelaaja oli ammattilainen.

”Me oltiin ensimmäistä ikäluokkaa, joka pöllytti idän suuren punakoneen, ja Kanadan ja Tsekkoslovakian ja Ruotsin. Ajattelen niin, että ne oli niitä meidän maailmanmestaruuksia”, mietti Matti Keinonen. Vanhoja jääkiekkoseurojen käsiohjelmia 1970-luvulta on hauska selata. Vain kanadalaisvahvistukset kantavat titteliä ”jääkiekkoilija”. Muut rivimiehet olivat varastomiehiä, kirvesmiehiä ja postinkantajia, eivätkä he yleensä olleet mitään sala-ammattilaisia, vaan tavallisia työssäkäyviä kansalaisia, jotka päivän päätteeksi pelasivat hieman kiekkoa. Nimimiehille tietysti järjestyi sponsoreilta suojatyöpaikka, jossa työskenneltiin urheilun ehdoilla. Vielä 1980-luvulla jääkiekkoseuroilla oli ongelmia, kun verottaja kiinnostui pelaajien nauttimista "stipendeistä".

1970-1980-lukujen menestyskaava oli selvä, se sama joka nyt elähdyttää Sveitsiä: Yksi voitto suurista sopivaan paikkaan, ja mitali on meidän. Mutta sen voiton jälkeen ilta meni kummasti pitkäksi ja seuraavaksi käväistiin häviämässä Itä-Saksalle, joka kokosi maajoukkueensa 2 joukkueen laajuisesta mestaruussarjasta. Huikein saavutus tällä alalla olivat MM-kisat 1976 ja 1983, jolloin keikuttiin B-sarjan kynnyksellä. Länsi-Saksassa 1983 lisämaustetta antoi Alpo Suhonen, joka katsoi että pelaajat osaavat itse pitää huolen itsestään. Suomi välttyi B-sarjalta vasta kun Tapio Levo tasoitti viimeisessä ottelussa Italiaa vastaan. Veli-Pekka Ketola taisikin jossakin yhteydessä mainita, että ei maajoukkueen kurisäännöissä ole tapahtunut mitään muutosta, mutta nykyään niiden noudattajia tahtoo olla enemmän.

Käännekohta oli MM-kisat ja Izvestija-turnaukset 1986-1987, jolloin tein Suomen pelistä tyrmistyttävän havainnon: syötöt alkoivat mennä omille! Ei tällaista vaan ennen ollut. Aiemmin kun Suomi sai pelin vastustajan päätyyn, se tapahtui siksi että joukkue pääsisi vaihtamaan. Nyt jopa rakennettiin omaa peliä. MM-kisoissa 1986 Suomi oli jo EM-pronssilla hyvän runkosarjan ansiosta. Izvestijassa Suomi pelasi Moskovassa Neuvostoliittoa vastaan kaksi kertaa tasan. Sitten tuli Calgary 1988, jossa Pentti Matikaisen kiekottomalle pelille rakennettu pelitapa tuotti kerralla olympiahopeaa. Itse asiassa Suomi sai sen kuuluisan MM-pronssin vasta vuonna 2000, ja silloin se ei enää tuntunut missään.

Suositussa sarjassamme ”On kaunista hakata päätään seinään”, hyvät naiset ja herrat, pojat ja tyttäret, tällä kertaa 1001 tapaa menettää jääkiekon MM-pronssi.

 

Helsinki 1974: Vielä silloinkin kun Hartwall-areena on raunioitunut Colosseumiksi ja kukaan ei ole kuullutkaan kuka lempo oli Kalervo Kummola (ja miksi sen pitäisikään ketään liikuttaa), muistetaan nämä kaikkien aikojen kisat. Puoliksi kiristämällä oli koottu seurarajat rikkovia kentällisiä, mukana Winnipegiin lähtevät Ketola ja Riihiranta, ja kolmantenatoista hyökkääjänä taiteilija Timo Sutinen, jonka realismi vaiensi henkisen valmennuksen ensiaskelia yrittelevän suomalaisen urheilupsykologian. Joukkue oli komennettu Hotelli Hesperian kabinettiin lattialle makaamaan ja konsultti alkoi takoa kiekkoilijoiden päähän tahtoa. ”Te pystytte siihen! Te pystytte voittamaan Ruotsin! Te pystytte voittamaan Tsekkoslovakian! Te pystytte voittamaan Neuvostoliiton!” Silloin pimennetyssä huoneessa Timo Sutinen räjähti nauramaan. ”Ei helvetissä, ei ikinä Neuvostoliittoa. Mä en mahtuisi edes siihen joukkueeseen pelaamaan.”

Urheilulehti otsikoi ennen turnausta, että Suomen entinen päävalmentaja Joe Wirkkunen oli saapunut Kanadasta katsomaan Suomen ensimmäistä MM-mitalia. Asiaan kuului sekin, että ei yhtään sattumalta MM-kisojen kohdalle ajoitettu Yleisradion teknisten lakko pimensi television kotikatsomoissa. Pääsiäisen takia lehdetkään eivät ilmestyneet. Tiistaina 16.4.1974 niillä olikin kertomista. Suomen pitkänäperjantaina saavuttama 5-2-voitto Tsekkoslovakiasta oli mitätöity. Doping-testissä, joka oli käytössä MM-kisoissa toista kertaa, Suomen joukkueesta oli arvottu testiin Esa Peltonen ja Stig Wetzell. Lauttasaaren lääkäriasemalla Wetzellin näytteestä oli löydetty efedriiniä. Kun positiivinen tulos tuli tietoon, Wetzell kävi antamassa sunnuntaina aamuyöllä 1-2 välillä uuden näytteen. Se oli negatiivinen. Sunnuntaina kello 11 Wetzelliltä otettiin vielä kolmaskin näyte. Se oli positiivinen.

”Ei totuutta koskaan kuulla, ellei joku tule uskoon”, kommentoi päävalmentaja Kalevi Numminen vielä vuosia myöhemmin. Kiekkoilijat puolustivat yhtenä miehenä Stigua. Wetzell vannoi, että hän ei ollut käyttänyt minkäänlaisia efedriinilääkkeitä. Yleiseksi vitsiksi tuli joukkueen lääkärin Pekka Alasen meriselitys, että Wetzell olisi syönyt banaaneja, ehkä jopa kuorineen. Dopingtestaajat tutkivat tämänkin. Koehenkilöille annettiin pureskeltavaksi banaaneja ja Wetzellin käyttämää PK-purukumia. Varteenotettavampi teoria epäili syyksi Wetzellin antibioottikuuria. Alanen oli löytänyt kirjallisuudesta tiedon, että tetrasykliinikloridi aiheuttaa virtsaan erittyessään virheellisiä tuloksia. Lisämunuaiskasvaimen mahdollisuutta myös väläytettiin, mutta sellaista ei Wetzelliltä löytynyt. ”Ilmeisesti Suomen joukkue haluaa, että doping-testaajien pitäisi avata pelaajien mahalaukkuja ja tehdä vasta sitten raporttinsa”, murahteli dopingtestien valvoja Pekka Elovainio.

Mennander-Mennanderin Leijonien tarina (2003) luo raskaita silmäyksiä joukkueen entisen lääkärin Juha Katajan suuntaan, jonka Numminen oli erottanut ennen turnausta. Yllätys yllätys, MM-kisojen dopingvastaava ylilääkäri oli Kataja. Tuossa teoksessa vielä 30 vuotta tapahtumien jälkeen Kataja ja Numminen antavat toistensa toiminnasta ristiriitaisen kuvan. Juha Vuorisen Suomalaiset legendat (2003) puolestaan sisältää Heikki Riihirannan selvät sanat asiasta: ”Stigun tapaus ei ollut tarkoituksellista. Se oli vahingossa ottanut efedriini-yskänlääkettä. Se oli lipsahdus, ja semmoista mä en noteeraa ollenkaan.”

Myös Ruotsin Ulf Nilsson kärysi efedriinistä. Hänen näytteessään oli efedriiniä enemmän kuin Wetzellillä (Wetzellillä 12 mg/l). Ruotsi tuomittiin häviämään Puolalle 0-5 ja Wetzellin tavoin Nilsson suljettiin turnauksesta. Kansainvälistä pelikieltoa Nilssonille ei annettu, koska Ruotsin joukkueen lääkäri otti vastuun ja myönsi antaneensa Nilssonille väärää yskänlääkettä. Suomen lääkäri ei tehnyt niin, koska hän ei mielestään ollut tehnyt mitään väärin ja Wetzell vastusti ehdottomasti lääkärin uhraamista. Kansainvälinen liitto ei edellyttänyt Wetzellille kilpailukieltoa turnauksen jälkeen, mutta rehdin urheiluhengen nimissä Suomen liitto määräsi sellaisen omatoimisesti.

Neuvostoliiton päävalmentaja Vsevolod Bobrov ihmetteli, miksi yleinen vilustumislääke efedriini ylipäätään katsotaan dopingaineeksi. Se oli hyvä kysymys. Etenkin Neuvostoliitossa tarkoitukseen oli saatavilla järeämpiäkin aineita.

Lopputurnauksen aikana Suomella oli järkyttävä maalivahtiongelma. Antti Leppänen oli loukkaantunut ja Stig Wetzell oli suljettu kisoista. Jorma Valtonen kutsuttiin pikahälytyksellä paikalle, ja totta kai heti ensimmäisissä harjoituksissa hän sai kiekon päähän. Verta ja tikkejä. Silti hän pelasi kaikki loput ottelut. Suomen ainutlaatuisen MM-tason kirkkaimmaksi kruunuksi joukkueen kulloinenkin ylimääräinen pelaaja joutui pukeutumaan varamaalivahdiksi, koska sellainen oli pöytäkirjaan merkittävä. Pentti Lindegrenillä oli kaukalon laidalla erikoistehtävä. Jos Valtonen loukkaantuisi, Lindegrenin piti heittää kaukaloon ämpärillinen kiekkoja, jotta voitettaisiin aikaa. Tällaisia turnauksia ei enää tehdä!

Suomella oli edelleen mahdollisuus mitaliin, mutta se menetettiin kun Suomi hävisi toisen pelinsä Ruotsille 2-6, ensimmäinen ottelu oli päättynyt tasan. Pisteenä i:n päälle Suomi voitti kisojen viimeisessä ottelussaan Tsekkoslovakian vielä uudestaan 5-4 Veli-Pekka Ketolan viime hetken maalilla. Pelaajat myönsivät myöhemmin, että sisuuntumisen lisäksi siinä ottelussa pelattiin jääkiekkoliiton pinnarahoista. Palkkiot maksettiin alkuperäisen sarjataulukon mukaan. Siinä taulukossa kahdesti Tsekkoslovakian voittanut Suomi oli kolmas. "Joka jätkä tajusi, että auto menisi kesällä vaihtoon", kuvaili Juhani Tamminen.

Wetzell kieltäytyi pelaamasta maajoukkueessa ennen kuin jatkotutkimukset on tehty. Jatkotutkimuksia ei koskaan tehty, eikä Wetzell enää pelannut maajoukkueessa. Vuonna 2003 hänet aateloitiin jääkiekkoleijonaksi.

Innsbruck 1976: Yllättäneekö ketään, että se mitali on jo tuossa. Pelattuna! Kaikkien muiden turnausten säännöillä Suomi olisi jo voittanut sen. Mutta ei Innsbruckin talviolympialaisissa 1976. Eipä tietenkään.

Ruotsi oli jäänyt olympiaturnauksesta pois, Kanada ei edelleenkään osallistunut. Leijonilla oli kaikkien aikojen tilaisuus ja päävastustaja tiedettiin: se oli Länsi-Saksa. Suomi voitti Länsi-Saksan 5-3.

Ja hävisi USA:n yliopistojoukkueelle 4-5. Suomi pelasi odotuksiin nähden harvinaisen surkeasti.  Viimeisellä minuutilla Suomi haki tasoitusta USA:ta vastaan ilman maalivahtia. Kiekko pomppi Hannu Kapasen rintaan, josta se löysi tiensä maaliin. Neuvostoliittolaistuomari Viktor Dombrovskin tuomio oli nopea, epäröimätön, ja täydellisen väärä: potkumaali, ei hyväksytä. Vuosisadan munaukseksi luonnehditun tappion jälkeen seuraavana aamuna aamujäälle ei ilmestynyt harjoituksiin yhtäkään suomalaista.

Mikä vielä parempaa, tästäkin tappiosta huolimatta Suomi oli sarjataulukossa kolmas. Kun Länsi-Saksa voitti päätöspelissä USA:n 4-1, saatiin kolme neljän pisteen maata tähän järjestykseen. Suomi oli ainoa neljän pisteen joukkue, jolla oli positiivinen maaliero: 

1. Neuvostoliitto 10
2. Tsekkoslovakia 6
Suomi 5 2 0 3 19-18 4
L-Saksa 5 2 0 3 21-24 4
USA 5 2 0 3 15-21 4

Mutta tälläpä ei ollutkaan merkitystä. Nyt laskettiin keskinäisten otteluiden maalieroa. Suomella se oli 5-3 + 4-5 = 9-8. Länsi-Saksalla 3-5 + 4-1 = 7-6. USA:lla 4-5 + 1-4 = 5-9. Suomella ja Länsi-Saksalla oli kummallakin sama maaliero +1, joten käytiin laskemaan maalisuhdetta. Suomella se oli 1,12 ja Länsi-Saksalla 1,16. Länsi-Saksa voitti pronssia.

Ei se mitään, jos ette ymmärrä. Ei sitä ymmärtänyt silloinkaan kukaan. Kun Länsi-Saksa oli voittanut USA:n 4-1, saksalaisten pukukoppi oli täynnä hiljaisia ja pettyneitä miehiä, jotka uskoivat että maaliero ei riitä. Todellisuudessa, jos Länsi-Saksa olisi voittanut 3-0, pronssilla olisi ollut Suomi.

”Aina mitali näyttää jäävän yhden maalin päähän”, manasi päävalmentaja Seppo Liitsola. 1975 Lauri Mononen oli viimeisellä minuutilla päässyt yksin läpi, harhauttanut maalivahdin, ja ampunut ylärimaan. Jos maali olisi syntynyt, Suomi olisi saanut pronssia. Innsbruckissa kirveli kaikkein eniten se, että se maali oli jo tehty. Mutta eihän Suomi ansaitse mitalia jääkiekossa. ”Ei muuta kuin kymmenen uutta miestä ryhmään kansainvälistä kokemusta hankkimaan. Vanhat väistykööt. Mitä merkitystä sillä on, jos Suomi käväisee B-sarjassa, kyllä sieltä aina takaisin pääsee”, puhisi Pappa Lindström viimeisissä kisoissaan.

Lake Placid 1980: USA:n valmentaja Herb Brooks oli puhunut, että pronssimitali näistä kisoista olisi yhtä suuri yllätys kuin olympiakulta Squaw Valleyssa 1960. Tuloksena oli Miracle On Ice, jossa USA pelasi Ruotsia vastaan 2-2, voitti Neuvostoliiton 4-3, ja nujersi viimeisessä ottelussa Suomen 4-2.

Suomella oli taas kerran kaikki mahdollisuudet mitalille viimeisen ottelun viimeiseen erään saakka. Tällä kertaa sentään mitali hävittiin ei konnankoukuilla, eikä matematiikalla, vaan pelaamalla.

Ikimuistoisten turnausten hyväksi havaitun kaavan mukaisesti Suomi aloitti surkeasti ja otti avausottelussa pataan Puolalta 4-5. Kuulostaako tämä tutulta? ”Ottelu oli suomalaisille epätoivoista puurtamista alusta loppuun. Puola oli määrä käsitellä läpihuutojuttuna, mutta toisin kävi.” Japania vastaan seurasi ”tuskainen työvoitto, peli-ilo yhä kateissa”. Siinä välissä muuan Juha Mieto kävi häviämässä 15 kilometrin hiihdon yhdellä sadasosalla, kun 18.2.1980 Helsingin Sanomat jyrähti: ”Ensimmäinen kunnon olympiapeli – mitalipeleihin tarvitaan silti yksi lisäpiste”. Suomi oli voittanut Kanadan 4-3. Ratkaisumaali oli Suomen kiekkohistorian merkillisimpiä: Kari Eloranta roiskaisi omasta päädystä purkukiekon, joka sujahti läpi kentän miehestä toiseen ja vieri maalistaan ulkona olleen Bob Dupuisin murheeksi hänen mailansa alta maaliin. Tekijäksi merkittiin lähimpänä kiekkoa ollut suomalaispelaaja Jukka Koskilahti 

Sitten koitti yö 19.2.1980. Kello 00.00 Suomen aikaa alkoi ottelu Neuvostoliittoa vastaan. Suomi ei ollut ikinä pelannut arvokisoissa Neuvostoliittoa vastaan edes tasan. Kello kaksi Suomi johti yhä kahdella Jukka Porvarin tekemällä maalilla 2-1 ja painoon mennyt Turun Sanomat otsikoi leikkisästi ”Porvari Neuvostoliiton kaadossa”. 54 minuutin jälkeen Suomi johti vieläkin 2-1. Sitten tv-kuva löysi Viktor Tihonovin Neuvostoliiton penkin takaa. Tihonov hymyili.

Neuvostoliitto voitti 4-2. Ottelun aikana Antero Kivelä ennätti torjua Boris Mihailovin laukauksen kypärällään, ja kommentoi tapausta harvasanaiseen tyyliinsä ”Laukaus osui otsaan. Ei siinä mitään.” Pelin ratkaisi nuorukainen nimeltä Vladimir Krutov, joka ampui 2-2-tasoituksen ja syötti kolmannen.

Ruotsi-tasapelin jälkeen Suomella oli vieläkin mahdollisuus mitalille, jos se nipistäisi viimeisessä pelissä pisteenkin USA:lta. Ottelu oli Neuvostoliitto-pelin toisinto. Suomi johti 2-1, kunnes viimeisessä erässä USA viimeisteli ihmeensä jäällä. Vastenmielisesti hymyilevä varapresidentti Walter Mondale taputteli kämmeniään katsomossa ja murheellinen Jari Kurri, 19-v, totesi että yritetään sitten neljän vuoden kuluttua uudelleen. Kurri joutui odottamaan seuraavaa yritystä olympialaisissa hieman kauemmin, itse asiassa 18 vuotta, mutta sitten se onnistuikin ja vieläpä Wayne Gretzkyn nenän edestä.

Moskova 1986: Joukkue, jolta ei odotettu ihmeempää, yllätti odottamattoman myönteisesti. Alkusarjassa Suomi hävisi vain yhden ainoan ottelun, Neuvostoliitolle. Seitsemän ottelun jälkeen Ruotsi oli toinen 11 pisteellä, Suomi kolmantena 10 pisteellä. Edellisenä vuonna Prahassa maailmanmestaruuden voittanut kultamitalikrapulaa potenut Tsekkoslovakia ja Kanada olivat konttailleet itsensä pois tieltä. Mitali olisi varmistunut voittamalla Ruotsi loppusarjan ensimmäisessä ottelussa 24.4.1986.

Se oli se ottelu, jossa opittiin kuinka Ruotsi tekee Ruotsit. Suomi johti 4-2, Pekka Arbelius katseli pelikelloa ja ajatteli että jopas, olen tällä hetkellä voittomaalin tekijä. Kaikkien aikojen ensimmäinen mitali oli tulossa Suomeen ja suoraan hopea. Sitten Anders Masken Karlsson teki viimeisellä minuutilla kaksi maalia 40 sekunnissa ja kaikki oli ohi.

4-3 –kavennus syntyi ylivoimalla. Sille ei voinut mitään, mutta viimeinen aloitus oli katastrofi. Kari Makkonen mietti, että ”taisi käydä väärinkäsitys, koska siinähän oli aikalisä ja keskiympyrästä aloitus. Meillä pakit käsitti, että noustaan heti siniviivalle, suoraan ylös, kun päinvastoin piti pelata varman päälle ettei pääsisi mitään läpiajoja syntymään. Valmentaja tarkoitti eri juttua ja pelaajat tarkoitti eri juttua.”

”Meillä oli tietoinen valinta, että viimeiseen aloitukseen pantiin Kärppien seurakentällinen, jossa pelaajat taatusti tuntevat toisensa”, mietti Rauno Korpi ratkaisujaan Ruotsi-pelin viimeisillä hetkillä. ”En tiedä, olisiko mikään muuttunut, jos olisi laitettu toinen kentällinen.”

Luzhnikin halli tunsi suomalaisensa. Se ei mykistynyt. Se nauroi. Neuvostoliitto kohteli järkyttynyttä leijonalaumaa kaltoin 8-0. Viimeisessä pelissä Kanadaa vastaan Suomelle olisi riittänyt vielä tasapeli pronssimitaliin, mutta tappio tuli 3-4. ”Ajatukset ei ole kasassa”, nieleskeli itkuinen Korpi huokailevalle Juha Jokiselle haastattelussa, joka on nähty aivan liian monta kertaa.

Wien 1987: Jos tällä kertaa viimeinkin? Ei, unohtakaa koko juttu. Suomi voitti Sveitsin 3-2, perseili Länsi-Saksalle 1-3, konttaili Tsekkoslovakiaa vastaan 2-5 ja hävisi Neuvostoliitolle 0-4. Voitot USA:sta ja Ruotsista eivät riittäneet mihinkään. Mutta ennen kuin Suomi hävisi Kanadalle 2-7, tilanne oli totaalisesti muuttunut. Länsi-Saksa oli hylätty.

Tilastonikkari Tom Ratschunas oli löytänyt IIHF:n nuorten MM-kisojen papereista todisteet, että Miroslav Sikora oli nuoruudessaan edustanut silloista kotimaataan Puolaa. Sääntöjen mukaan Sikora ei saanut edustaa uutta kotimaataan Länsi-Saksaa ilman eri hakemusta. Suomen protesti hyväksyttiin. Länsi-Saksan voitto Suomesta mitätöitiin, mikä tiesi sitä että jatkosarjaan oli menossa Suomi ja Ruotsi oli jäämässä mitalipeleistä pois.

Jostain kumman syystä Länsi-Saksa ei oikein tahtonut sulattaa tällaista. Se esitti virallisen valituksen Wienin alioikeudelle. Yhden hengen alioikeus käsitteli asiaa suljettujen ovien takana ja palautti Länsi-Saksan voiton voimaan. Radioselostaja Raimo Häyrinen kävi kuumana kolkutellessaan oikeuden ovia. Lopulta hänet päästettiin muun median tavoin sisään vasta tuomion julistamisen jälkeen, mistä Häyrinen äityi höyryämään entistä voimakkaammin äänenpainoin, mikä tämä tämmöinen tapa on. Näin Suomen turnaus mitalisarjassa kesti yhden yön verran.

Panoksena ei ollut vain mitalipelit, vaan paikka seuraavan syksyn Kanada Cupissa. Kun rakkaat ja toisiaan mitä lämpimimmin kunnioittavat kilpakumppanukset Suomi ja Länsi-Saksa kohtasivat putoamissarjan viimeisessä ottelussa, voittajalle oli tiedossa turnausmatka rapakon taakse. Suomelle riitti tasapeli, ja se varmistui Timo Suden maaleilla siitä huolimatta, että hallissa raikui voimakas mielenosoituksellinen Sikora-huuto.

Episodi ei jäänyt seurauksitta. Kansainvälinen jääkiekkoliitto ei jäänyt katselemaan, kuinka paikallinen alioikeus kävelee sen sääntöjen yli, vaan siirsi päämajansa oitis Wienistä Berniin. Mitalisarjaan ovenraosta livahtanut Ruotsi puolestaan pelasi huiminta peliään miesmuistiin ja otti ensimmäisen maailmanmestaruutensa sitten 1960-luvun löylyttämällä viimeisessä ottelussa Kanadan 9-0.

Muistakaa siis, että Ruotsin jääkiekkoilun uusi nousu alkoi vuonna 1987 siitä, että Suomi meni häviämään Länsi-Saksalle. Jostainhan se kunnia on otettava.

 

Maanantai 10.5.2010 klo 21.15: Saksa-Suomi