Vuonna 1919 Yhdysvaltojen Alkoholiliikkeellä oli Bostonissa jättimäinen siirappisäiliö. Teräsastian halkaisija oli 30 metriä ja korkeus 16 metriä. Sisällä lymysi yli 8 miljoonaa litraa siirappia. Hieman ennen puoltapäivää 15.1.1919 tankki räjähti.

Ilmanpaine, jonka räjähtänyt tankki loi, paiskasi ihmiset ilmaan. Seuraavassa hetkessä vastavoima imaisi heidät ja muun rojun takaisin. Metallinkappaleet tappoivat välittömästi ihmisiä ja yksi iso teräslevy murskasi rautatien tukipilarit. Paikalle ensimmäisenä saapuneen junan veturinkuljettaja ehti jarruttaa viime hetkellä.

Eniten tuhoa aiheutti kuitenkin siirappimassa. Se levisi kaikkiin suuntiin Bostonin kaduille, murskasi raitiovaunuja, hukutti taloja, valui portaita alas kellareihin, ja hukutti niin ihmisiä kuin eläimiä. Pelastustyöt eivät edenneet lainkaan, koska siirapissa ei liikuttu kovinkaan ripeästi. Siirappiin jääneet hevoset piti ampua.

Valtion Alkoholiyhtiö sai 119 syytettä, ja kiisti ne kaikki. Yhtiön mielestä kyseessä oli terroriteko. Anarkistit olivat räjäyttäneet tankin. Yhtiö suhtautui oikeudenkäynteihin luottavaisesti. Surmansa saaneet olivat joka tapauksessa mitä lie katurahvasta, josta ei ollut väliksi. Oikeus istui 309 päivää ja 1925 yhtiö joutui pulittamaan miljoonakorvaukset.

Onnettomuuden todellista syytä ei tiedetä vieläkään. Yksi vihje saattaa piillä noiden vuoden 1919 tammikuun päivien säässä. Edellisenä päivänä Bostonissa oli ollut 16 astetta pakkasta. Sitten saapui äkisti lämmin rintama ja lämpötila nousi 20 astetta yhdessä yössä. Tutkijat menivät hakemaan tankin piirustuksia, mutta niitä ei oltu koskaan luovutettu kaupungin hallinnolle. Viranomaisten mielestä kyseessä ei ollut rakennus, vaan teollisuuslaite. Teollisuusosasto sanoi, että kyseessä ei ollut teollisuuslaite vaan rakennelma. Mikään kaupungin elin ei ollut suorittanut minkäänlaista valvontaa siirappitankin tapauksessa.

Käytännössä ainoa tapa pestä jäljet oli ruiskuttaa Atlantista merivettä kaduille ja rakennusten päälle. Kellareista pumpattiin mustaa tahmeaa siirappia vielä kuukausia onnettomuuden jälkeenkin. Seuraavana kesänä bostonilaisten kengät tarttuivat jatkuvasti siirappiin, jota oli ohuina ja paksumpina kerroksina kaikkialla, ja se levisi kengänpohjissa aina laajemmalle.

Kerrotaan, että vielä 1940-luvun hehkuvan kuumina kesäpäivinä vanhat bostonilaiset istuivat parvekkeillaan ja sanoivat toisilleen, että he pystyvät erottamaan ilmassa leijuvan siirapin tuoksun.