2193389.jpg

Päivän merkittävin uutinen on, että 1.1.2009 alkaen Elzie Segarin alkuperäisen Kippari Kallen tekijänoikeudet ovat umpeutuneet Euroopan Unionin alueella, koska tekijän kuolemasta on kulunut 70 vuotta.

Tiedän että minulla on ainakin yksi lukija, joka olisi pahoillaan, ellen käyttäisi tätä tilaisuutta hyväkseni ja kirjoittaisi muutaman sanan Kippari Kallesta.

Pitää paikkansa, E.C.Segar (1894-1938) kuoli aivan liian varhain 43-vuotiaana kesken parhaan luomisvireensä. Hän ei menehtynyt kuppaan ja alkoholismiin kuten Felix-kissan lievästi värikäs keksijä Pat Sullivan, vaan maksasairauteen, joka lienee ollut syöpä. Hänen kuoltuaan 13.10.1938 King Feature siirsi sarjakuvan Segarin assistentin Bud Sagendorfin hoiviin, joka piirsi seuraavien vuosikymmenien aikana runsaasti enemmän Kippari Kallea kuin mitä hahmon keksijä ehti tehdä.

Segar varttui Mississippin yläjuoksulla Illinoisissa ja ansaitsi ensimmäiset roposensa elokuvateatterissa säestäjänä ja filmiprojektorin käyttäjänä. Projektorissa ei ollut moottoria, joten sitä piti veivata käsin tasaisella tahdilla. Kun Segar kiinnostui W.L.Evansin pilapiirroskirjekurssista, teatterin omistaja, Segariin mielistynyt pitkä ja mursuviiksinen mastodontti nimeltä Bill Schuchert kustansi ne 20 dollaria, mitkä kurssi maksoi.

Täydellisen itseoppinut sarjakuvantekijä Segar ei saanut ensimmäisiä tekeleitään kaupaksi. St.Louis Post-Dispatchille hän lähetti piirroksensa ohessa suostuttelun "teidän pitäisi painaa tämä piirros, koska setäni on töissä toimituksessanne". Vastaus kuului että niin kai pitäisi, mutta emmepä paina. Puolentoista vuoden kurssituksen jälkeen hän vastaanotti korean diplomin ja lähti Chicagoon diplomipilapiirtäjän ominaisuudessa hakemaan töitä. Amerikkalaisten hieman arvelluttavin perustein sarjakuvan keksijänä pitämä R.F.Outcault osoitti Segarille paikan Chicago Heraldissa, jossa hän aloitti ensimmäisen julkaistun sarjansa, Charlie Chaplinia sarjakuvana. Se ei uponnut yleisöön millään. Sitten tuli lehtimoguli R.F.Hearst, osti Chicago Americaninsa kanssa kilpailevan Chicago Heraldin ja – heti lakkautti sen.

Hearstilla oli kuitenkin tiettyä silmää. Sarjakuvahistoria muistaa aina mainita, kuinka George Herrimanin epäsuosittu ja käsittämätön Krazy Kat ilmestyi Hearstin lehdissä vuosikymmenestä toiseen, koska Hearst itse jostain merkillisestä syystä piti siitä. Kun Ed Wheelan lähti Chicago Americanista, hänen paikalleen palkattiin Elzie Segar, joka peri Wheelanin sarjakuvan Midget Movies. Entinen elokuvateatterin projektoripoika antoi sarjalle uuden nimen Minute Movies, jonka hän vaihtoi sittemmin Thimble Theatreksi. Ensimmäisessä Segarin piirtämässä jaksossa 19.12.1919 jo esiteltiin olkikinttuinen epätodennäköinen suuri sankaritar Olga, Olive Oyl, jonka seuraan liittyi piakkoin hänen kalju veljensä Castor Oyl. Toisinaan nähtiin myös heidän vanhempansa Cole Oyl ja Nana Oyl.

Segarin muutettua Hollywoodiin lähemmäksi Hearstin päämajaa hän tutustui paperikaupan myyjättäreen, joka kertoi Segarille, että hänen veljensäkin piirteli. Myyjättären veli oli teini-ikäinen Bud Sagendorf, jonka mukaan Segar ideoi istumalla soutuveneessä Santa Monican edustalla, 7 tuntia päivässä, 2-3 päivänä viikossa.

Kippari Kalle saapui Thimble Theatreen 17.1.1929. Hänen piti olla statisti, muriseva karskiotteinen merimies, jonka rooli oli mäjäytellä ja puhallella piippuaan, mutta yleisö päätti toisin. Kippari Kalle poistui sarjasta takaisin merille 27.6.1929 ja King Featuren toimistoon alkoi tulla vyörynä viestejä päätoimittajilta ja lukijoilta. Viesti oli aina sama: Kippari Kalle takaisin! Yksisilmäinen seilori palasi 5.8.1929 jäädäkseen ja syrjäytti entisen hahmokaartin Castor Oyleineen. 1930-luvun alussa mukaan tupsahti hampurilaisiin mielistynyt Eetu, J. Wellington Wimpy, jonka esikuvana oli yhtäältä Segarin vanha mesenaatti Bill Schuchert, joka saattoi ahtaa mahalaukkuunsa hampurilaisia kuin George Foreman konsanaan, ja toisaalta Ocean Parkin otteluareenan erotuomari, jonka ratkaisuja yleisö kunnioitti heittelemällä hänen päällensä roinaa ilta illan jälkeen. Segarin vaimo muun muassa heitti kyseistä tuomaria kengällä.

Kippari Kallen pinaatti, josta sai valtavat voimat, perustui kuuluisaan virheeseen ravitsemusopin kirjassa. Desimaalipilkku oli valahtanut väärään paikkaan ja pinaatin rautapitoisuus näytti suuremmalta kuin mitä se koskaan olikaan ollut. Fiktiota kirjoitettaessa ei lähdeteoksista olekaan koskaan ollut muuta kuin pelkkää harmia. Mutta pinaattiteollisuus kiitti ja pystytti patsaan Kippari Kallen kunniaksi, varmuuden vuoksi nonfiguratiivisen sellaisen, joka näytti siltä kuin Kippari Kalle olisi saapunut paikalle ja ohimennen murjonut sen nykyiseen muotoonsa.

Pinaatti ja sen vaikutukset tekivät etenkin Fleischerin veljesten animaatioissa Kippari Kallesta jotakin, minkä merkitystä ei ole ehkä vieläkään kunnolla ymmärretty: sarjakuvan ja animaation ensimmäisen supersankarin, kaikkien myöhempien trikooasuisten ja liehuvaviittaisten pöllö-mänien esi-isän. Kun Fleischerin Kippari Kalle ahdingossaan mutustelee purkillisen ihmeitä tekevää pinaattia, hän suorittaa muodonmuutoksen, josta 1960-luvulla Japanissa ensimmäisten tv:n power rangersien yhteydessä alettiin käyttää nimitystä henshin. Hänen lihaksensa pullistuvat, piipusta nousee höyrypatsas, korsetti (!) ratkeaa nyöreistään, salamat iskevät Kippari Kallen ympärillä ja hän varpaillaan vipeltää tarmonpuuskassa nopean piruetin. Kaikki nämä elementit on sittemmin nähty moneen otteeseen ympäri maailmaa japanilaisia taikatyttösarjoja myöten.

Muuten Disneyn kanssa uutterasti (ja oikeastaan ainoina) kilpailleiden Fleischereiden Kippari Kalle ei pystynyt oikein siirtämään animaatioon Segarin pähkähulluja ja riemukkaita ideoita, Goonland (1938) ehkä ainoana poikkeuksena. Segarin tarinat olivat sittenkin animaatioon liian kirjallisia. Piirtäjänähän hän ei ikinä ollut mitään maailman suurimpia visualisteja. Jos oikein kriittisesti katselee, Segarin Kippari Kallessa vauhti ja liike loistaa poissaolollaan. Legendaariset nyrkkiottelutkin olivat sarjakuvassa mahdollisimman asetelmallisia. Kuin Kippari Kalle olisi saapunut huvipuistoon, nähnyt rivin maalitauluksi asetettuja pahvikuvia ja antanut rystysten viuhua. Se että tämän alusta alkaen selvästi hyödyttömän riehumisen motiivina oli äärimmäinen epäseksisymboli Olga, pelasti paljon, ellei kaiken. Segarin vahvuus oli luoda mielikuvituksellisia tyyppejä, Merihilun kätyreinä toimineet goonit ja näkymättömäksi muuttuvan Jeepin, ja hänen hahmonsa jatkoivat elämäänsä tekijänsä yli ja ohi.

Niin myös Rocky Feagle. Häntä ei tunne kukaan, mutta nuoruusvuosinaan Illinoisin Chesterissä Segar tutustui tähän kovanyrkkiseen pikku jäpikkääseen, joka toimi George Gozneyn baarin ulosheittäjänä. Vieraat hampparit erehtyivät aina aliarvioimaan kitukasvuisen Feaglen (irlantilaista?) sisua. Hän päihitti kerran tappelussa kolme ryöstöä yrittänyttä teini-ikäistä ja olisi varmaan hoidellut kaksi muutakin samaan jengiin kuulunutta, mutta he karkasivat pakoon. Kun hänen palveluksiaan ei tarvittu, Feagle istuksi baarin edustalla, imeskeli maissinkotapiippuaan ja murahteli itsekseen. Hän kuoli 79-vuotiaana 1947. Väitetään, että Segar lähetteli Feaglelle shekkejä kuolemaansa asti.

2193392.jpg