1291356638_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

 

Jos muistatte Lothar Malskatin niin saamme aiheen kysyä, onko Saksan taide tuottanut toisen maailmansodan jälkeen muuta kuin väärennöksiä. Konrad Kujau tarjoaisi vastaukseksi: gar nichts. 

Tästä tuli tietysti mieleen loistokas saksalainen webbipuoti, joka myy ei-mitään: www.garnichts.net. Kuvagalleriassa esitellään ei-mitään jokaisesta mahdollisesta kulmasta. Tuote on täysin myrkytön ja vaaraton, ja se toimitetaan asiakkaille välittömästi. Vuodesta 2007 alkaen garnichtsiä on myyty lähes 70 euron arvosta. Ei se mitään.

1980-luvun wikileaks valla vertaa olivat Adolf Hitlerin päiväkirjat. Tänä päivänä arkaluontoista informaatiota julkaistaan yhteistoimin Der Spiegelin, New York Timesin, The Guardianin kanssa. 1980-luvun skuupista vastasi Stern-lehti.

Sternin toimittaja Gerd Heidemann oli heppu, joka hm, suhtautui Saksan historiaan hm,  ennakkoluulottomasti. Hänellä oli mittava kokoelma kolmannen valtakunnan aikaisia muistoesineitä, joiden kruununa komeili Hermann Göringille kuulunut huvijahti Carin II. Paatti kaipasi korjauksia, joista ei tuntunut tulevan loppua. Seitsemän vuoden kunnostuksen jälkeen Heidemann oli pahasti velkaantunut ja halusi myydä veneen. Hän tarjosi venettä äveriäälle natsitavaran keräilijälle Fritz Steifelille, joka ei ollut veneestä kiinnostunut, mutta esitteli sen sijaan Heidemannille uusimman kaappauksensa, Hitlerin nahkaselkäisen päiväkirjan, joka kattoi ajanjakson tammikuusta kesäkuuhun 1935. 

Journalistin mielenkiinto heräsi heti. Päiväkirja oli kuuleman mukaan löydetty lentokoneen maahansyöksypaikalta Itä-Saksassa sodan lopulla, ja sen oli toimittanut länteen DDR:läinen kenraali, joka kaipasi kovaa valuuttaa. Kaikkiaan päiväkirjoja olisi 26 kappaletta, joista kukin kuvaa puolen vuoden ajanjaksoa.

Sternissä kukaan ei uskonut juttuun, paitsi historianraportoinnin päällikkö Thomas Walde. Sodan viimeisinä päivinä, Walde kertoi, natsit olivat todella siirtäneet arkistonsa Berliinistä Baijeriin. Yksi koneista tippui alas Itä-Saksassa Tsekin rajalla. Hitlerin lentäjän Hans Baurin mukaan Hitler julmistui kuultuaan asiasta. Koneessa olivat kaikki hänen henkilökohtaiset paperinsa, jotka hän halusi jättää jälkipolville. Heidemann ja Walde vierailivat koneen putoamispaikalla, haastattelivat paikallisia ja kuvittelivat tapahtumien kulun niin värikkäästi, että alkoivat itsekin uskoa siihen.

Itäsaksalaisen kenraalin välittäjänään käyttämä antiikkikauppias ”herra Fischer” sai pian Sterniltä kiinnostavan viestin. Stern lupasi kaksi miljoonaa markkaa täydellisestä sarjasta Hitlerin päiväkirjoja. Rahat tulivat suoraan Sternin kustantajalta, joka näki silmissään käännösoikeuksien ja syndikoinnin tuottaman voiton. Antiikkikauppias ilmoittikin pian, että Hitlerin päiväkirjoja oli ilmaantunut lisää, simsalabim, kaikkiaan kuusikymmentä osaa. Heidemann neuvotteli itselleen kuuluvan provision ja osti autoja, asuntoja ja suuria määriä natsiajan muistoesineitä, jotka myöhemmin osoittautuivat väärennetyiksi. Eräässä vaiheessa hän tiedusteli Itävallasta, olisiko Hitlerin syntymäkoti kaupan.

Hitler, joka oli lausunut, että ”suurmiehen ei pidä jättää jälkeensä mitään kirjallista”, osoittautui päiväkirjoissaan sanomattoman puisevaksi ja pitkästyttäväksi. Esimerkiksi Nürnbergin henkeä kohottavista spektaakkeleista valopatsaineen ja soihtukulkueineen Hitlerillä oli tämän verran sanottavaa: ”Puoluekokouksen avajaiset. Ohjelmajulistus. Valtakunnankotkan ojentaminen Nürnbergin pormestarille. Kulttuuritapaaminen.” Henkilökohtaisiakin huomioita johtaja oli ehtinyt tehdä: ”Pitää hankkia olympialiput Evalle.” ”Uudet pillerit tuottavat pahimmanlaatuisia ilmavaivoja. Evan mielestä henkeni haisee.”

Vuonna 1983 Stern oli kuluttanut Hitlerin päiväkirjojen hankintaan yhdeksän miljoonaa markkaa, mutta ei ollut antanut yhdenkään luotettavan historiantutkijan perehtyä niihin. Lehtiyhtiö oli päättänyt, että levityssopimukset oli neuvoteltava ensin valmiiksi. Kun sana alkoi levitä, että Sternillä on jotakin tekeillä, heidän täytyi jouduttaa aikataulua. Nyt vasta Stern kutsui paikalle historioitsijoita vilkaisemaan tapausta. Enempään kuin vilkaisuun ei ollut aikaakaan.

Skeptistä lukijaa ei pitäisi hiukkaakaan yllättää, että juuri historian asiantuntijat vakuuttuivat päiväkirjojen aitoudesta. Hugh Trevor-Roper (Hitlerin viimeiset päivät) vaikuttui aineiston laajuudesta. ”Kirjeitä, muistilappuja, muistoesineitä, signeerattuja maalauksia ja piirroksia, kaikki samasta arkistosta – tämä vakuutti minut päiväkirjojen aitoudesta. Yksittäisiä esineitä voidaan väärentää taitavasti, mutta kokonainen arkisto 35 vuoden ajalta on paljon vaikeampaa tehtailla.” Gerhard Weinberg (Toisen maailmansodan maailmanhistoria) huomautti, että ”jokaisella sivulla on Hitlerin allekirjoitus, eikä väärentäjä rohkenisi moiseen”.

Hitlerin syntymäpäivänä 22.4.1983 tapahtunut päiväkirjojen esittelytilaisuus oli huomattava mediatapahtuma. Sternin koko numero oli yhtä Hitleriä. Newsweek omisti tapaukselle 13 sivua. Suurimman huomion vei kuitenkin itse julkistamistilaisuus, joka meni komeasti pyllylleen. Lehtimiehet olivat hämmästyttävän vastahakoisia nielemään näin suuren luokan sensaatiota. He esittivät tiukkoja kysymyksiä Trevor-Roperille, joka oli viikon aikana miettinyt asiaa uudelleen. ”Historioitsijana pahoittelen, että öö tavanomaisista historiallisen verifioinnin menetelmistä öö on mahdollisesti tingitty journalistisen skuupin hyväksi, vaikka se ehkä onkin ollut tarpeellista.”

Ei aikaakaan kun Bundesarchiv kertoi omana havaintonaan, että heidän tutkimansa kolmen päiväkirjan paperi sisältää polyamidi-6:tta, synteettistä kuitua, joka keksittiin 1938 ja jonka sarjavalmistus alkoi 1943. Paniikissa Stern antoi tutkittavaksi 15 muuta osaa siinä toivossa että edes jokin niistä olisi aito. Turhaan. Vuoden 1943 päiväkirja oli itse asiassa vuoden vanha. Kannen goottilaisissa kultakirjaimissa oli käytetty ainakin yhdessä tapauksessa muovia, ja kuinka kummassa nimikirjaimet muuten ovat FH, eikä AH.

Hugh Trevor-Roper otti munauksensa miehuullisesti. Kun Hitlerin päiväkirjoista tehtiin Englannissa minisarja vuonna 1991, Trevor-Roper esitti siinä itseään.

Antiikkikauppias herra Fischer pakeni Itävaltaan. Siellä hän sai lukeakseen ensi kertaa skandaaliuutisia, joiden mukaan Stern oli maksanut päiväkirjoista hulppeat yhdeksän miljoonaa markkaa. Koska hänelle oli maksettu rahoista vaivaiset kaksi miljoonaa, hän suuttui ja tunnusti koko jutun. Hän oli Konrad Kujau (kirjoittakaa nimi oikein), ammattimainen väärentäjä ja taidemaalari. Kaikki Hitlerin päiväkirjat, maalaukset ja muu arkistoon sisältyvä aineisto oli hänen käsialaansa. Tuolloin oli kulunut kuukausi ja neljä päivää siitä, kun Stern oli julkistanut kaikkien aikojen jymyuutisensa.

Kujau oli jo pienenä poikana Itä-Saksassa myynyt itäsaksalaisten poliitikkojen väärennettyjä nimikirjoituksia saadakseen taskurahaa.  Länteen loikattuaan hän 1970-luvun lopulla alkanut tehtailla natsitavaraa täyttämään kysyntää. Päivänä muutamana Kujau oli ostanut laatikollisen vanhoja nahkakantisia koulun opettajankirjoja ja hänen päähänsä pälkähti tehtailla yhteen niistä Hitlerin päiväkirja. Steifel oli ostanut sen välittömästi. Kun Heidemann otti yhteyttä, Kujau kertoi että osat pitäisi saada salakuljetettua länteen yksi kerrallaan, mikä veisi hieman aikaa, minkä Heidemann oli uskonut silmää räpäyttämättä.

Päiväkirjojen laatimisessa Kujau luotti Max Domaruksen kokoelmaan Hitlerin puheet ja ohjelmajulistukset 1932-1945. Kujau hankasi sidoksia hiekalla saadakseen ne kuluneen näköisiksi ja viimeisteli sivujen kellastumisen teetahroilla. Maalausten ja piirrosten lisäksi Kujau tehtaili myös käsikirjoituksen, jossa Hitler kertoi elämänsä naisista, sekä Hitlerin kirjoittaman oopperan nimeltä Seppä Wieland.

Vuonna 1988 4,5 vuoden vankeustuomionsa kärsinyt Kujau avasi Stuttgartissa taidegallerian, jossa hän myi ”autenttisia väärennöksiä”. Tarjolla oli paitsi lähes aitoa Hitleriä, myös joitakin Daleja, Moneteja, Rembrandteja ja Van Gogheja. Väärennösten myyminen oli täysin laillista, sillä hän signeerasi teokset omalla nimellään. Väärennösten kauppahinta saattoi nousta yli kymmenen tuhannen Saksan markan.

Siitä pääsemmekin tähän päivään. Syksyllä hautautui uutissivujen pikkusähkeisiin kiinnostava tieto. Kujaun veljentytär Petra Kujau oli tuomittu oikeudessa väärentäjä Kujaun väärennösten väärentämisestä. Vuonna 2000 kuolleen Kujaun menekkimaalaukset oli myyty loppuun, joten kukoistavaa liiketoimintaa jatkaakseen Petra Kujau oli tilannut aasialaisilta taideopiskelijoilta jäljitelmiä halvimmillaan 10 euroa kappaleelta, jotka hän oli myynyt väärennetyllä Kujaun nimikirjoituksella jopa 3500 euron hinnasta.

Ne eivät olleet edes ainoita väärennettyjä väärennöksiä. Konrad Kujaun aikomus oli kirjoittaa kirja surullisen kuuluisasta huijauksestaan. Nimikin oli valmiina: Minä olin Hitler. Kun valmista ei syntynyt, 1998 julkaistiin teos Väärennöksen alkuperäisyys, jonka tekijäksi mainittiin Konrad Kujau. Kujau kiisti osallisuutensa jyrkästi. ”En kirjoittanut riviäkään tuosta teoksesta. Se on väärennös!”

Voi varkaaltakin varastaa. Lady Gaga-cd:stä puhumattakaan.

http://www.museumofhoaxes.com/hoax/archive/permalink/the_hitler_diaries/
http://www.mishalov.com/Kujau.html