Kannattiko katsoa BBC:ltä USA:n kongressivaaleja siinä toivossa että laskettaisiin lipuista neulanreikiä, huudettaisiin korkeinta oikeutta apuun ja elämöitäisiin huntersthompsonmaisesti. Nyt ei nukuta säälliseen aikaan.

Voisi saman tien palauttaa blögin ohjelmistoon. Muutenkin on jo akkuja ladattu riittävästi, väännetty kökköä tekstiä joka tarkoitukseen, harrastettu suolle eksymistä yöllä pakkasessa, ja suoritettu virikkeellistä toimintaa yleisen maailmalle kiukuttelemisen merkeissä. Vihaisimmillani ollessani tekaisin tietysti vuodatuksen huumorin syvimmästä olemuksesta. Erittäin tyypillistä. Erittäin asiaankuuluvaa. Eikä se arvoisia lukijoita kiinnosta.

---

18.9.2006 uutisoitiin, että ihmiset, jotka kuulevat ääniä päässä, ovatkin normaaleja. Tämä kiehtova ilmiö on ollut laajan tutkimuksen kohteena viime vuodet. Hollantilainen tutkimusryhmä oli päätynyt tulokseen, että joka 25. ihminen kuulee ääniä päässään. Australialaiset arvioivat että heitä olisi jopa 10%. Useimmat vaivasta kärsivät eivät hae siihen apua, vaan sopeutuvat elämään ilmiön kanssa.

Äänet, joita kuullaan, ovat todellisia ääniä. Joillakin ne ovat kuin kaikuja, toisille ne kuuluvat kuin tavallinen puhe. On jopa mahdollista joutua päänsisäisissä seikkailuissaan kahden tuntemattoman tahon vuoropuhelun todistajaksi, tai joutua tilanteeseen jossa ääni keskustelee kuulijansa kanssa. Mitä ääni sanoo, ei voi etukäteen arvata.

Skitsofreenikoiden kuulemat äänet ovat yleensä miesten ääniä. Sheffieldiläinen tutkija Michael Hunter väittää tietävänsä miksi. Naisen ääni luetaan ja tulkitaan eri osassa aivoja kuin miehen ääni. Hyvin kärjistetysti ilmaistuna miesääni ymmärretään aivoissa tajunnan äänenä, kun taas naisääni on musiikkia.  Tämä saattaa myös selittää sen, miksi naisäänet yleensä koetaan kirkkaampina kuin miesäänet. Naisäänet käsitellään aivojen kuuloalueella, jossa niiden tulkinta on nopeampaa ja helpompaa. Miesääni taas puretaan aivojen takaosassa.

"Näyttää siltä että äänien kuuleminen sinänsä ei ole ongelma", toteaa manchesterilainen tutkija Aylish Campbell. "Ongelma on miten äänet tulkitaan." Tyypillistä niille, jotka selviävät päivittäisestä elämästään äänien kanssa, on että he ovat kehittäneet menestyksellisen tulkintatavan ääniä varten. Tutkijoiden mukaan "henkilökohtaiset elämänkokemukset ja uskomukset ovat ratkaisevassa roolissa tulkinnan suhteen. Henkilö, jolla on myönteinen maailmankatsomus ja terveet uskomukset itsestään, saattaa pitää ääniä jopa myönteisinä."

Historiassa ääniin on suhtauduttu oikullisen kaksijakoisesti. Joko ne ovat olleet hulluuden merkki tai jumalallista ilmoitusta. Siitäkö mahtaa johtua, että netistä ei löytänyt luetteloa tunnetuista henkilöistä, joilla ilmiö olisi esiintynyt. Klassinen (ja netin mukaan suurinpiirtein ainoa) esimerkki on Orleansin Neitsyt Joan D'Arc, jolle äänet olivat enkelien viestejä.

Tulkinnan suhteen tulee mieleen, että äänet päässä ja se mitä niistä ajatellaan, on ilmiönä luonteeltaan kovin lähellä sitä, miten kulttuuriin suhtaudutaan ja mitä siitä ajatellaan.

---

Tinnitus eli korvien soiminen on vielä yleisempää. Jostain syystä sitä pidetään vaarattomampana, vaikka näin äkkiä asiaa ajatellen siinäkin kuullaan jotakin mitä ei ole olemassa, ja vaiva on paljon itsepintaisempi kuin äänien kuuleminen. Vinkuna ei ole ainoa mitä kuullaan, vaikka satunnaisesti soivissa korvissa se onkin yleisintä. Tinnituksesta kärsivät kuulevat myös huminaa, kohinaa, ja korahtelua. Käytännöllinen tapa etenkin vanhoilla ihmisillä on pitää taustalla radiota tai televisiota auki, jotta sen äänitapetti peittää kuuluvista korvien soimisen.

Erikoisin variaatio, johon olen tutustunut, oli iäkäs mieshenkilö, jonka korvissa soi haitarimusiikkia. Piporadion ohjelma sisälsi runsaasti Säkkijärven Polkkaa. Asiaa helpotti, että hän sattui pitämään haitarimusiikista.

Tinnituksesta kärsineiden kuuluisuuksien lista on pitkä. Ei yllätä, että joukossa on runsaasti muusikoita, jotka altistuvat koville äänille. Ludvig van Beethovenille tämä kuuroutumista edeltänyt vaiva ilmaantui 1801. Hän kuuli "karjuntaa", joka pilasi hänen musiikkinautintonsa ja johti siihen että hän pidättäytyi keskustelemasta. Bedrich Smetanan jousikvartetto E-mollissa on omaelämäkerrallinen teos, jonka loppuosaa läpäisevä jatkuva korkea E on sama sävel, joka itsepintaisesti soi hänen korvissaan. Rockmuusikoiden lista on loputon, mutta jos kuorii kerman päältä, voi mainita Eric Claptonin, Bonon, Phil Collinsin ja Pete Townshendin, joka on jo käytännössä kuuro. Ainakin kuulemani mukaan.