1294312721_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Tässä korkeajännitystä. Natsi-insinöörien natsibunkkereissa laatimista salaisista natsisuunnitelmista salaisiksi natsitukikohdiksi menestyksekkäimpiä olivat natsisääasemat, joiden avulla natsisodanjohto saattoi tarkkailla natsisäätä. Sääasemien pystyttämisestä seurasi ainakin kaksi huomattavaa seikkaa. Tässä tarkoituksessa tapahtui ainoa tunnettu saksalaisten maihinnousu Pohjois-Amerikan maaperälle. Toinen, vielä kauemmaksi pohjoiseen unohdettu tukikohta antautui viimeisenä vasta syyskuussa 1945.

Lokakuun lopulla 1943 saksalainen sukellusvene U-537 nousi pintaan Labradorin asumattomalla rannikolla ja saattoi rannalle vakoilijan nimeltä Kurt Siemens. Juutalaisten ja heidän kätyreidensä harhaan johtamat jenkit olivat mokomat kieltäytyneet jakamasta säätiedotuksiaan Uuden maailmanjärjestyksen luojien kanssa, joten Kolmannen valtakunnan täytyi kerätä säähavaintonsa itse. Kurtin tehtävä oli lähettää radioteitse Pohjois-Amerikan säähavaintoja ja kelpo vakoilija oli niin omistautunut asialleen, että hänet vapautettiin palveluksesta vasta vuonna 1981.

Vuonna 1981 Kurt ei ollut suorittanut virkavelvollisuuksiaan enää pitkään aikaan. Hän ei ollut nimittäin ihmisvakoilija, vaan Siemensin rakentama automaattinen 150 watin lähetysasema, johon sisältyi mittausanturit, lähetysmasto, ja kymmenen tynnyrillistä paristoja. U-537 saapui pystyttämään laitoksen, ja kun sukellusveneen radisti totesi signaalin riittävän, sukellusvene poistui paikalta hyvässä järjestyksessä.

Muutaman viikon kuluttua Saksassa todettiin, että signaali heikkeni ja asemaa häirittiin. Liittoutuneet, jotka eivät paikallistaneet koko asemaa 40:een vuoteen, arvelevat että saksalaiset itse epähuomiossa jammeroivat itseään. Sukellusvene U-537 puolestaan suoritti palveluksensa loppuun käymällä uppoamassa Balilla. Kanadaan oli tarkoitus pystyttää toinenkin miehittämätön säähavaintoasema, mutta tehtävää suorittanut sukellusvene torpedoitiin Atlantilla.

Monet ovat ihmetelleet, miten kummassa Kurtia ei koskaan keksitty. Asema oli tietysti auttavasti naamioitu, sillä laitoksen kylkeen oli maalattu ”Kanadan sääpalvelu” ja paikalle siroteltiin tyhjiä amerikkalaisia savukepakkauksia. Myrsky tai satunnainen kulkija oli jossakin vaiheessa tullut kylään, sillä kun asema vimein löydettiin uudelleen, siitä puuttui osia. Kanadalaiset kiittivät Saksan historian vaatimattomimman vakoilijan jäljille johdattanutta insinööri Franz Selingeriä ja siirsivät Kurtin jäänteet sotamuseoon Ottawaan.

Saksan antautuessa 8. toukokuuta 1945 sota jatkui vielä täyttä päätä kaukana pohjoisessa Huippuvuorilla, missä 11 miehen huippuyksikkö piti yllä taipumatonta vastarintaa eikä antautunut. Tämä johtui siitä, että miehillä ei ollut näköpiirissään ketään, kenelle antautua.

Operaatio Haudegen oli Saksan laivaston huippusalainen hanke, jossa 11 miehen tarkoin valittu yksikkö lähetettiin Huippuvuorille syyskuussa 1944 keräämään säätietoja ja lennättämään ne salakielisinä langattomasti Tromssaan. Miehet muistelivat, että heiltä kysyttiin, halusivatko he vapaaehtoisiksi jonnekin, missä olisi tarjolla ”lunta ja jäätä”, mihin seikkailunhaluisimmat soturit ja parhaat hiihtäjät vastasivat oikopäätä myöntävästi.

Huippuvuorten sääryhmä ei sekään ehtinyt vaikuttaa sodan kulkuun kovin ratkaisevasti. Ardennien taistelun alkaessa joulukuussa 1944 saksalaisilla oli selvästi tietoa siitä, että sää huononisi ja liittoutuneet eivät pystyisi käyttämään ilma-asettaan saksalaisten vastahyökkäyksen torjumiseksi. Mutta tapaninpäivänä 1944 ilma kirkastui ja loppu oli laskettelua. Kuten tunnettua, Berliiniin päästiin viidessä kuukaudessa.

Huippuvuorten miehistökin sai kosketuksen vihollisiin. Operaation aikana armottomat ja verenhimoiset taistelijat ampuivat neljä päälle pyrkinyttä jääkarhua ja yrittivät huolehtia niiden orvoksi jääneistä pennuista syöttämällä niille maitojauheesta sekoitettua maitoa improvisoidusta tuttipullosta.

8. toukokuuta Tromssasta tiedotettiin Huippuvuorille, että Saksa on antautunut. Ryhmä Haudegenin tuli hävittää kaikki räjähdysaineet, tuhota salaiset dokumentit ja antautua liittoutuneille. Mutta sitä ennen he saisivat lähettää säähavaintojaan salaamattomina. Myös rauhan aikana oli kysyntää säätiedoille.

Miehillä oli mukanaan kahden vuoden varasto rautaisannoksia, mutta epätietoisuus ja huoli omaisten kohtalosta alkoi käydä ylivoimaiseksi. Miehet kuuntelivat vastaisiko joku, kuka tahansa, heidän säätiedotuksiinsa, mutta Tromssastakaan ei enää koskaan kuulunut kuittausta. Lopulta he saivat tarpeekseen ja alkoivat lähettää liittoutuneiden hätäkanavilla. Valtaan palautettu Norjan kuningaskunta äkkäsi lopulta, mitä oli tekeillä ja lähetti Huippuvuorille sota-aluksen vangitsemaan taipumattomat viholliset. Tukikohdan horisonttiin ilmaantui hylkeenpyyntialus Blaasel, jonka villapaitainen kippari ihmetteli saksalaisille piippu suussaan miten helkkarissa tekin olette tänne joutuneet.

Antautumisen kunniaksi pantiin pöytä koreaksi. Norjalaiset tarjosivat juhlaillallisen, jonka jälkeen saksalaisten komentaja tohtori Dege totesi hämillään ”Niin, meidän pitää varmaan antautua nyt.” Dege otti pistoolin kotelostaan ja asetti sen norjalaisen kapteenin eteen pöydälle. Kapteeni tuijotti asetta ja kysyi ”Saanko sitten pitää tämän?” ”Uskoisin niin”, vastasi Dege, ”koska me olemme viimeinen jäljelle jäänyt Saksan aseellinen yksikkö ja antaudumme.” Niin toinen maailmansota vihdoin päättyi Euroopassa, Huippuvuorilla 4. syyskuuta 1945.