1946643.jpg

Uskokaa tai älkää, mutta olen käynyt joskus sirkuksessa. Parhaita esityksiä mitä muistan nähneeni seurasin 1983 Leningradissa. Vain joka toinen temppu epäonnistui. Sorjat voimistelijatytöt, jotka olivat ilmeisesti reputtaneet sekä maajoukkuevalinnoissa että baletin pääsykokeissa että taitoluistelukerhon karsinnoissa, polkaisivat jaloillaan puutynnyrit ilmaan selällään maaten ja ottivat ne vastaan jaloillaan viiden metrin päästä. Vieressä istunutta venäläistä miespuolista yleisön edustajaa ihastutti kaikkein eniten 1900-luvun vaihteen siniraitaisiin marimekko-kerrastoihin sonnustautuneet voimailijat, joiden komediallinen punttiennostelunumero oli jossakin määrin huvittava.

Eipä silti, 1970-luvulla kun tulin koulusta kotiin, ja näin riemukseni että kukaan ei ollut kotona, liimauduin television ääreen ja katselin iltapäivälähetyksiä, joissa nähtiin vanhoja mustavalkoisia Lassien jaksoja ja Monte Carlon sirkusfestivaalien huippuhetkiä. Niitä taas ei osannut katsoa sirkuksena, ne olivat akrobatiaa ja ylivoimaista taituruutta.

Nuo iltapäivät olivat niitä lapsuuteni hetkiä, jotka olivat eniten elämisen arvoisia. Tänä päivänä koululaisilta on suurinpiirtein lailla kielletty saapua koulusta yksin kotiin. Tilalle on kehitetty ”lastensuojelun” nimissä kaikenlaista kerhotoimintaa, koska tavoitteena on että lapsi ei saisi olla hetkeäkään yksin, vaan eläisi elämänsä 24 tuntia vuorokaudessa vanhempien ja opettajien kyylättävänä ja keljujen kavereiden kohdeltavana. Lapsen roolihan on toki olla omaisuutta, ohjelmoitavaa softaa, kapistus jota on käsiteltävä, ei ihminen jolla olisi tilaisuus miettiä mitä hän on, mistä hän tulee ja minne hän menee.

Klovnit eivät ole koskaan olleet erityisen hauskoja. Vastikään Britanniassa tehtiin sairaalassa tutkimus, jossa pohdittiin kuinka lapsipotilaiden olo voitaisiin tehdä viihtyisämmäksi. Lopputulos oli että kukaan alaikäisistä potilaista ei pitänyt klovneja hauskoina ja nuoretkin pitivät klovneja pelottavina. Selitykseksi annettiin että pellet ovat liian arvaamattomia. Tutkijat totesivat itsestäänselvyyden, että aikuisten ei pidä kuvitella tietävänsä mikä lapsista on hauskaa.

Hauskoja klovneja tiedän olleen täsmälleen kaksi kappaletta, Oleg Popov Moskovassa ja George Carl Tukholmassa. Popovista muistetaan numero, jossa hän rientää puruareenalle wc-kansi kaulalla ja irtaimistoa kummassakin kädessä. ”Oleg, Oleg, oletko muuttamassa uuteen asuntoon?” ”Mitä puhut! Tämähän on uusi asuntoni.” George Carlin mykkä numero, jossa hän valmisteli 10 minuuttia huuliharpun soittamista, oli puolestaan lähes nerokkainta mitä olen nähnyt.

Kurjista sirkuksista kurjimpia emme ole koskaan nähneetkään, mutta Bob’s Circus joka joutui lopettamaan toimintansa konkurssiin 1978, oli varteenotettava vaihtoehto. Amerikan keskilännessä kierrellyt seurue kykeni huomattavaan surkeuteen, mitä saattoi korostaa heidän kunnianhimoinen yrityksensä noudattaa suurten sirkusten esimerkkiä pitämällä sivunumerona friikkishowta.

Bobin sirkuksella ei ollut partaista naista. Heillä oli partainen mies. Tämä nyt onkin niin säälittävää, että ei ole ihmeellistä, että kurja numero yritettiin lyödä leikiksi. Jonkinlaisena kieron huumorin yrityksenä partaisen miehen partakaan ei ollut aito vaan tekoparta.

Pääohjelman kiinnostavin numero oli ”raidaton seepra”, ohjelmanumero jonka yhteydessä kehaistiin että yleisö ei voinut uskoa silmiään. Yleisö ei toden totta voinutkaan uskoa silmiään, sillä kun raidaton seepra saapui hölkkäämään areenan ympäri, se näytti joka kerta tavalliselta isolta koiralta. Myös eläintenkesytystä oli tarjolla. Nuori tyttö astui häkkiin pitämään kuria sinne suljetuille vaarallisille kotikissoille, jotka nukkuivat pötköllään eivätkä saattaneet ymmärtää, mitä tyttö oikein huitoi. Teltta vuoti. Kesän ukkoskuuroilla yleisö kastui läpimäräksi tehokkaammin kuin taivasalla. Tiedossa ei ole, oliko sirkuksella itkevä klovni.

Tämä täydellisyyttä hipova sirkuksen parodia oli sen verran viihdyttävä ilmestys, että se pystyi toimimaan kymmenen vuotta ennen kuin yleisö lopullisesti käänsi sille selkänsä. Viimeisessä vaiheessa Bob’s Circus pyrki laajentamaan yleisöpohjaansa lähettämällä kiertueelle minisirkuksen Keskilännen pikkukyliin. Bob’s Circus Lite käsitti ensinnäkin valokuvanäyttelyn sirkuksen henkeäsalpaavista ohjelmanumeroista. Toiseksi se ei sisältänyt mitään muuta. Pääsymaksu kevytsirkukseen oli 75 senttiä.

Kuka lieneekään ollut tämä Bob, mutta sirkuksen ohella hänellä oli valitettavasti muitakin ideoita perheviihteestä. Pennsylvaniaan rakennettu Bob’s Amusement Park oli käytännössä yhtä kuin tavallinen lasten leikkipuisto. Nyrpeät perhevieraat kieltäytyivät maksamasta dollarin pääsymaksua sellaisista huikaisevista laitteista kuin Hellhole Spinneristä, joka jo kaukaa katsottuna osoittautui tavalliseksi itse poljettavaksi karuselliksi.